Taakanjako ja moraali

Tässä pieni pähkinä ratkaistavaksi. Minkä värinen kartasta tulee, jos siitä tehdään tasa-arvoinen? http://fsi.fundforpeace.org/rankings-2014

Minkä värinen kartasta tulee, jos siitä tehdään tasa-arvoinen? Failed states index

EU on sorvaamassa maahanmuuttoon niin sanottua taakanjakoa vakavammin kuin vielä koskaan aiemmin. Taakanjakomalli koostuisi pakollisesta kiintiöjärjestelmästä, joka määrittäisi, esimerkiksi kohdemaan väkiluvun tai siellä jo olevien pakolaisten määrän perusteella, kuinka paljon humanitaarisia maahanmuuttajia valtion on otettava. Koska esimerkiksi Suomen väkiluvun kasvu on käytännössä jo nyt  maahanmuuton varassa, nostaisi maahanmuuttajien määrä yhä edelleen maahanmuuttajien määrää. Toisaalta koska turvapaikan saaneita on suhteessa niin vähän, lisäys olisi erittäin merkittävä. Toisaalta taakanjakomalli perustuisi unionin yhteiselle turvapaikkapolitiikalle. Tällöin esimerkiksi EASO:n (European Asylum Support Office) mandaatti ja toimivalta olisi vastaava tai vielä vahvempi kuin EKP:lla, ja maahanmuutosta (ja sosiaaliasioista) tulisi aidosti unionitason politiikkaa.

Erilaisia taakan/vastuun/solidaarisuuden määrittämistä kuvaavia ”avaimia” (distribution key) on esitelty useita erilaisia – yleensä akateemisessa maailmassa hahmotellut ovat kaikkein radikaaleimpia, kun taas byrokraatit nikkaroivat maltillisempia. On selvää, että mikään näistä ei ole esimerkiksi Suomen edun mukainen. Toisaalta koko suunnitelma on järjetön, koska se ei ota huomioon maahanmuuton perustavia syitä eikä sitä, miten jo nyt jatkuvasti kasvava siirtolaisuus tällaisen hankkeen myötä välittömästi moninkertaistuisi. Turvapaikkaa hakevia ihmisiä on tällä hetkellä  liikkeellä enemmän kuin toisen maailmansodan jälkeen. Kuitenkin paljon merkittävämpi kuin lukumäärä on sen laatu: vaikka alueelliset konfliktit, kuten tällä hetkellä tärkeimpänä Syyria, tuottavat merkittäviä määriä turvapaikanhakijoita, on ”humanitaarisuuden” pohja nykyään vahvasti taloudellinen. Vaikka itse asia – ihmisten kärsimys ja globaali siirtolaisuus – tämän ymmärryksestä ei muuksi muutukaan, on sillä merkittäviä vaikutuksia siihen, miten ”vastuu” määritetään. Toisaalta maahanmuuton suhteen joko moraalista kilpeä tai intressiä (tai usein molempia) kantavat toimijat pyrkivät hämärtämään ”vastuun” sisältöä. Usein se tarkoittaakin vain ajatusta absoluuttisesta tasa-arvoisuudesta – hyvän tasa-arvoisuus maahanmuuttajille ja ikävän tasa-arvoisuus heitä vastaanottaville valtioille.

Elvytin vanhaan blogiini vuonna 2009 kirjoittamani tekstin, joka käsittelee näitä teemoja:

Globaalietiikassa lähdetään liikkeelle yleensä siitä näkemyksestä, että koko ihmiskunta tai ihmiskunta ja tähän likeisesti liitettävä elollinen ympäristö täytyy ottaa moraalisen ajattelun ja hyvään tähtäävän toiminnan kohteeksi. Valtiot tai muut ”keinotekoiset” yhteisöt eivät voi tai saa toimia ihmis- ja elämäkunnan edustajina. Globaalietiikan, kosmopolitanismin, maailmankansalaisuuden, ei-valtiollisuuden jne. erilaisia versioita on lukuisia. Tarkastelen tässä yhtä, edellisiin helposti liitettävää näkemystä, jonka mukaan valtiollisuudesta (valtioiden välisistä rajoista) ja valtiojärjestelmän olemassaolosta (suvereniteetista) voidaan löytää syy mm. pakolaisuudelle, maahanmuuton ongelmille ja globaalille eriarvoisuudelle. Ajatteluun on tapana liittää kapitalistisen ja uusliberalistisen järjestelmän arvostelua, mutta kritiikin pääpaino on talouden sijaan selkeästi valtiollisuudessa.

Kansalaisyhteiskunnan tasolla open borders -ajattelu ilmenee esimerkiksi Vapaa liikkuvuus -järjestössä, jonka manifestissa puolustetaan avointa ihmisten liikettä ja siirtolaisuuden ja maahanmuuton kontrollin lopettamista. Kritiikissään järjestö keskittyy Suomen ja EU:n epäinhimilliseen maahanmuuttajien kohteluun. Käytännössä muistamme järjestön mm. siitä, että se majoitti Rajasaareen joitakin Helsingin vainoamia romanikerjäläisiä.

Vasta ilmestyneessä Euroopasta ei mitään uutta? Kansalaiset Euroopan unionia etsimässä -teoksessa (toim. Hanna Kuusela ja Otto Bruun) Vapaa liikkuvuus -järjestön toimija Jukka Könönen kirjoittaa EU:n maahanmuuttopolitiikasta – tosin tällä kertaa enemmän tutkija- kuin aktivisti-nimikkeen takaa (en tosin tiedä, mitä eroa näillä tässä tapauksessa on). Pamflettiartikkeli on sitä itseään: paha valtio, paha EU, paha talous – hyvä, viaton, sorrettu siirtolainen. Artikkelissa ei puhuta mitään esimerkiksi rahasta, siis avoimen politiikan kustannuksista. Se sisältää vain käytännön politiikan arvostelua siitä eettisestä näkökulmasta, että ihmiset eivät ole tasa-arvoisia/hyvinvoivia/tms., koska eivät saa vapaasti liikkua minne mielivät. Kuudessa vuodessa argumentointi ei ole muuttunut muuta kuin äänenvoimakkuudeltaan. Jopa vahvasti valtion kanssa toimintasuhteessa (raha, imago, asiantuntemus, lobbaus) olevat järjestöt kannattavat nykyään vapaata maahanmuuttoa.

Vapaiden rajojen puolesta kampanjointi ei kuitenkaan jää vain aktivistien tai muiden tiedostavien harteille, sillä myös huomattavan heterogeenisessa siirtolaisuuden ja maahanmuuton tutkimuksessa näkemyksellä on puolustajansa. Nähdäkseni tässä kunnostaudutaan sitä enemmän, mitä abstraktimpaa ja kauempana empiirisestä maailmasta kyseinen oppiaine on. Esimerkiksi filosofiassa globaalin vastuun ja globaalin oikeudenmukaisuuden ideoita avaavat teoriat ovat erittäin vahvoja. Tällaiset teoriat rakentuvat idealismin kaikkivoipaisuuteen – jos mikään ei rajoita utopiaa, ei mikään ole myöskään liian huikentelevaista. Välittömästi kun mukaan otetaan pohdinta tosimaailmasta, rakennelma sortuu. Mutta tästä ei ole huolta, koska – tosimaailmaa ei koskaan oteta rehelliseen pohdintaan.

Myös muut kuin filosofit konstruoivat hyvyyden utopioitaan. Ehkä vaarallisimmillaan nämä ovat juuri silloin, kun niihin näennäisesti on liitetty mukaan jotain tosimaailmallista. Näkökulma voi rakentua esimerkiksi siitä suunnasta, että ihmisten liikkumisen rajoittaminen on liian kallista ja työlästä ja tulee kuitenkin lopulta epäonnistumaan – globalisaation edetessä valtio siis vääjäämättä epäonnistuu tässä tehtävässään. Toisaalta normatiivisemmin ajatellen näkökulmaa voidaan rakentaa sitä kautta, että rajoitusten nähdään yksinkertaisesti olevan moraalisesti vääriä. Vaihtoehtoisesti talouteen rinnastaen on mahdollista vaatia ihmisille samat oikeudet kuin pääomalle ja tavaroille (ja kasvihuonekaasuille). Edelleen näkökulmaa voi tukea systeemitasolta lähtien, esimerkiksi korostamalla globaaliajan ongelmien valtiorajoja arvostamatonta luonnetta. Samanlaista argumentaatiota käytetään politiikan ja kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa yleisemminkin, vaikkakin erityisesti jälkimmäinen on pääosin hiljaa maahanmuutosta ja keskittyy mieluummin ”aidompiin” globaaliongelmiin, kuten ilmastonmuutokseen. Kaasut kun kunnioittavat rajoja vielä vähemmän kuin ihmissalakuljettajat.

Yleinen silta eettisen taivaanrannan ja lakia ja perinnettä arvottavan institutionaalisuuden välille rakennetaan näissä teoretisoinneissa yleensä käsitteiden kautta: Jos kaikki saavat kulkea, ei ole enää laittomia siirtolaisia (esim. Steve Cohen). Jos valtiorajoja ei ole, kukaan ei ole pakolainen (esim. Emma Haddad). Jos ei ole kansallisuuksia, on vain ihmisiä (esim. Nigel Harris). Utooppisella haavekuvalla on siis ikään kuin jotakin konkreettistakin tarjottavaa. Tosiasiassa käsiteleikissä on kyse vain postmodernistisesta purkamisesta – käsite on vain käsite, joka ei ole antikäsite. Identiteetin muokkautumisen perusteet voidaan määritellä teoriakirjoissa, ja toimijalle jää sitten vain sen päättäminen, miten ’ihminen’ tuntee tai on eri tavalla kuin ’kansalainen’. Laiton/laillinen-dikotomian välillä ongelma on tietysti todellisempi – EU:ssa ja Yhdysvalloissa tekopyhyys asian ympärillä on koko maahanmuuttohurmion moottori. Merkille pantavaa on, että Välimereen ei huku laittomia siirtolaisia, vaan esimerkiksi paperittomia pakolaisia tai yksinkertaisesti ihmisiä.

Käsitteellisen taituroinnin ohella toinen suostutteluun pyrkivä keino on vedota tunteisiin, pääosin meidän koulutettujen hyväosaisten helposti horjutettavaan syyllisyydentuntoomme. Kun itse saan lukea kosmopoliittisen professorismiehen teoksesta itkunsekaista vuodatusta siitä, kuinka rankka turvatarkastus on lentokentällä ja miten sitä ei vaan kestä, niitä rajoja siis, koen lähinnä ärtymystä. Elitistinen valtio- ja establishmentti-inho on onneksi pääosin teoreettista eikä koskaan pääse sellaiseen kiitoon, että vauhti riittäisi mihinkään todelliseen – kunhan meitä hulluja lukijoita kiusaavat. Niin harva lukee akateemisia teoksia, vielä harvempi kriittisesti.

Lienee kuitenkin oikeutettua väittää, että kosmopoliitin kokema kiusa lentokentän passintarkastuksessa ja työtä etsivän ”humanitaarisen” siirtolaisen matka yli meren ja läpi Euroopan ovat eri moraaliluokan asioita. Puhumattakaan, jos siirtolainen oikeasti pakenee henkilökohtaista vainoa.

Filosofinen pohdiskelu on useinkin hyödyllistä. On äärettömän tarpeellista, että joku huomauttaa moraalisista virhepäätelmistä, osoittaa kolisevia luurankoja ja nauraa arkirationaalisuuden puutteillemme. Yhtä hyödyllistä kansalaisyhteiskunnan ja moniäänisen systeemin toiminnalle lienee sekin, että joidenkin tehtävänä on vain maalata taivaanrantaa (ja vain sitä). He, jotka kykenevät oikeasti astumaan edes jonkinlaisesti ideaalisfääristä todellisuuteen, ovat harvassa. Erityisen harvassa he ovat vapaat rajat -ajattelun piirissä. Mikä on se todellisuus, jossa voi rakentaa vilpittömiä kuvaelmia siitä, että maailma olisi parempi (ja miksi olisi), jos rajoja ei olisi? Jos lähdemme siitä, että referentti tosiaan on koko ihmiskunta, voimmeko silti perustella nykyisen järjestelmän huonommuutta yksilöiden kokemuksista käsin, mutta toivotun systeemin autuutta kokonaisuuden kannalta? Väite siitä, että valtio on keinotekoinen ja tästä ikään kuin loogisesti seuraa, että valtiota ei saa olla, on perverssi. Samalla tavalla voitaisiin väittää, että perhe on keinotekoinen, koska ihminen voi kyllä lisääntyä muutenkin. (Hetkinen, näinhän todellakin jo väitetään. Mutta se on toisen kirjoituksen aihe.)

Harvardilainen professori, Princetonista väitellyt Mathias Risse saa mitalin arvostettavasta yrittämisestä. Hän nimittäin on rakentanut indeksin (eräänlainen distribution key), joka kertoo, kuinka paljon maahanmuuttajia kunkin valtion tulee ottaa. Tässä ”egalitaarisessa omistusoikeudessa” lähdetään siitä, että lasketaan valtion pinta-ala ja asukkaiden määrä neliökilometrillä sekä ”luonnonvarojen” arvo. Koko luonnollinen maapallo on ihmiskunnan yhteinen (yhteiskunnan, kulttuurin tai muun ”rakennetun” arvosta hän ei kvantifioi). Joten tästä helposti saadaan, että ihmiset pitäisi sijoitella maapallollemme tasaisesti sen mukaan, miten ”arvokas” on valtion yhteenlaskettu maa-ala.

Äkkiä arvioiden Suomeen tarvittaisiin (passiivilause) tai siis moraali tarvitsisi (aktiivilause) jokunen 35 miljoonaa maahanmuuttajaa, jos kylmyydestä saa hyvityspisteitä (vähennyspisteitä?). Jos ei saa, oikea summa lienee 70 miljoonaa. Suhde luontoon on täysin instrumentaalinen – esimerkiksi metsillä ei ole muuta merkitystä kuin niiden taloudellinen arvo. Alas ja asujaimistoa tilalle.

[It] follows that what we do with the space we control must matter for assessing immigration policy. It further follows in particular that, given that by global standards the population of the United States is too small relative to the amount of space to which it claims exlusive control, illegal immigrants should be naturalized and more widespread immigration should be permitted. (Ethics & International Affairs 22:1)

Paitsi että artikkelissaan On the Morality of Immigration Risse ei huomioi yhteiskuntien tai kulttuurien aikaansaannoksia (tai niiden puutteita), demokratian merkitystä tai juuri mitään muutakaan ihmislähtöistä, hän ei myöskään ota huomioon esimerkiksi syntyvyyden vaihteluita alueittain ja/tai kulttuureittain. Jos valtioon tai johonkin vastaavaan keinotekoiseen yhteisöön kuuluminen on vain illegitiimi konstruktio, joka estää ihmiskunnan kokonaisvaltaista emansipaatiota, täytyy kulttuuriseen tai uskonnolliseen ryhmään kuulumisenkin olla sitä. Enää tarvitaan siis kaava, joka kertoisi, mikä määrä lapsia on moraalisesti oikea. Ehkä sekin voitaisiin määrittää jotenkin malthusilaisittain kantokyvyn mukaan – harmi vain, että tulos nykyisen väestöpommin aikana lienee jo negatiivinen.

Tosiasiahan on, että jos esimerkiksi tämä filosofinen kyhäelmä eli distribution key (joka kirjoittajan mukaan – älkää kertoko EU:lle – on käytännöllisesti relevantti) tehtäisiin todelliseksi, ihmiskunta kyllä harvenisi ihan luonnostaan väestönsiirtojen seurauksena. Paitsi tietenkin jos aktualisoinnin mukana seuraisi myös ihmisen rakennemuutos eli esimerkiksi lajimme fundamentaali rauhoittuminen, tasapainoistuminen, uskonnottomuus, altruismi, testosteronin merkittävä alentuminen sekä genetiikan huomattava tasa-arvoistuminen.

Moraalinen valtiovastaisuus – tai kuten sitä tapaan kutsua, state bashing – on äärettömän naiivia. Olisiko ihminen muka niin konstruoitu kiinni valtioon ja maailman rajallisuuteen, että koko identiteetti muuttuisi pelkästään luopumalla näistä rajoitteista? Ei tietenkään, olihan sotia ja pakolaisiakin jo paljon ennen kansallisvaltioiden syntyä.

Ongelma täytyy siis olla ihmisyydessä, joka on jotain muuta kuin eläimellisyyden korkein aste. Mutta muutos on aina mahdollinen, muistuttaa Risse ja muut samanmieliset. Mitä vain voi tapahtua, jos haluamme.

[One] should not be too dismissive (—) because we do not currently have all the empirical insights available to think it through conclusively. (Ethics & International Affairs 22:1)

Aktivistien harjoittamaa kansalaistottelemattomuutta esimerkiksi talonvaltauksen merkeissä voidaan perustella moraalisesti. Samaan tapaan Risse argumentoi artikkelissaan laittoman maahanmuuton moraalisesta oikeutuksesta tapauksessa, jossa hänen laatimansa kaava antaa tälle syyn – valtioon mahtuu lisää ihmisiä. Tietty määrä maahanmuuttajia voi tässä tapauksessa ottaa maan tai alueen haltuunsa, ja tämä on moraalisesti hyväksyttävää. Se, mikä tai kuka, lopulta määrittäisi moraalisen hyväksyttävyyden rajat, ei tietenkään ole pohdinnan kohteena. En usko meneväni pahasti metsään, jos arvioin, että liberaalit professorit – erilaisten uhrien lisäksi – ovat korkealla tämän instanssin rekrytointiprosessissa.

Lopputuloksen kannalta on aivan yhdentekevää, perusteleeko valtio rajansa moraalin vai intressin avulla. Muutos perustellaan moraalin avulla. Jännittävää kyllä, liberaaleissa arvioissa hyvästä moraalista seuraa aina jotain intressien mukaista, ainakin kaikille muille paitsi väärinajatteleville.

Moraaliin tai oikeudenmukaisuuteen vetoavat siirtymät omistamiseen liittymisissä kysymyksissä tuntuvat epäonnistuneen kautta historian. Koska omistamiskysymyshän tämäkin on – kuka omistaa oikeuden asua jossakin, oikeuden kansalaisuuteen, oikeuden oikeuksiin. Teoria, jota näin rakennetaan, on äärimmilleen vietyä kulttuuritonta ja epäinhimillistä marxismia, vaikka sen tekijät eivät olisi Marxia koskaan lukeneet ja kuuluisivat poliittisesti oikeistoon. Moraalinen hybris pysyy käynnissä ainoastaan silmät kiinni ja kovaa huutaen.

EU:n taakanjakomekanismin suhteen olemme nurinkurisessa tilanteessa – samanlaisessa kuin huikentelevaisten professorien kanssa. Juuri se, että EU – tai jenkkiproffa – ei oikeasti kykene yhtään mihinkään, saattaa koitua pelastukseksemme.

Konsulttikieli, byrokraatit ja vaalitulos

Helsinki, varo! Kepu tulee ja vie turhat byrokraatit, etenkin Stadista! Jäädäänkö me tätä paitsi siis jatkossa?

Projektisuunnittelija toteuttaa Helsingin 6AIKA Avoin osallisuus ja palvelut -hankkeen toteutusta projektisuunnitelman mukaisesti. 6AIKA Avoin osallisuus ja palvelut on kuutoskaupunkien yhteinen EU hankeohjelma (Avoimet ja älykkäät kaupungit) jossa on kaikille kuutoskaupungeille yhteinen kärkihanke, josta on johdettu kaupunkikohtaiset osatoteutushankkeet. Helsingin osuus kärkihankkeen budjetista on noin 450 000 euroa/vuosi ja se ajoittuu ajalle 1.4.2015-31.3.2018.

Helsingin osatoteutushankkeen projektisuunnittelijoiden tehtäväksi on määritetty kaupunkitasoisen, monikanavaisen asiakaspalvelukeskuksen perustamiseen tähtäävä työ. Työ edellyttää nykyisten asiakaspalveluiden ja neuvontojen auditointia ja järjestelmärajapintojen määrittelyä. 6AIKA Avoin osallisuus ja palvelut – osatoteutuksessa monikanavaista asiakaspalvelukeskusta kehitetään yhteistyössä yritysten, tutkimus- ja kehittämislaitosten sekä kaupungin virastojen ja asukkaiden kanssa.

6AIKA Avoin osallisuus ja palvelut -tiimi sijoittuu kaupunginkanslian osallisuus ja neuvonta -yksikköön, jossa edistetään kaupunkitasoisesti osallisuusasioita sekä kehitetään kaupungin sähköisiä vuorovaikutusjärjestelmiä. 6AIKA tiimi työskentelee läheisesti myös kaupungin sähköisen asioinnin kehittämistiimin kanssa.

Työ alkaa mahdollisimman pian tai sopimuksen mukaan mikäli tehtävään saadaan täyttölupa (yksi paikka mahdollisimman pian, kaksi paikkaa 1.6 alkaen). Tehtäväkohtainen palkka 3200 e/kk sekä mahdolliset työkokemuslisät. Lisäksi tarjoamme ison organisaation edut – mahtavia työkavereita unohtamatta.

Kelpoisuusehto:  Edellytämme soveltuvaa ylempää korkeakoulututkintoa ja kokemusta käyttäjälähtöisestä kehittämisestä. Eduksesi katsotaan yhteiskehittämisen ja osallistavan työotteen omaaminen. Lisäksi edellytämme: Odotamme sinulta itsenäistä työskentelyotetta, hyviä vuorovaikutustaitoja ja asiakaskeskeistä työskentelytapaa. Luemme eduksi: Arvostamme ketterää ja innovatiivista ajattelua sekä Helsingin kaupungin palveluiden tuntemusta. Sinulle ei ole vierasta ict-palveluiden kehittäminen, yhteisömanagerointi tai palvelumuotoilu. Tuotat luontevasti myös hankkeen viestintää.

Ja tämä siis oli ihan totista totta. Hakuaika päättyy ylihuomenna. Muista ne mahtavat työkaverit!

VAALIT 2015: jälkilöylyjä

21.4. graafi

sdp Kuinka kauan demarit enää on olemassa? Hahmottelin yllä olevaan kuvioon puolueen kannattajien erilaisia pakoreittejä.

Demareista vasemmistoliittoon lähdetään hakemaan syvempää vasemmistolaista aatetta. Valtionhoitajapuolue menetti värinsä jo kauan sitten, ja osa kannattajista siirtyi vasemmistoliiton apajille. Uudempi ryhmä on ne nuorekkaiksi kaupunkilaisiksi itsensä tuntevat ihmiset, joihin vetoaa uudistunut vasemmistoliitto, joka kantaa huolta ympäristöstä, kaupunkibileistä, maahanmuuttajista ja ihmisoikeuksista. Vasemmistoliitto on lähempänä (nuorta) ihmistä kuin demarit.

Demareista perussuomalaisiin lähdetään monesta syystä. Osa hakee pragmaattisempaa linjaa ja uskoo saavansa tekoja sanojen sijaan – tämä koskee ennen muuta vahvaa duunarisiipeä, joka on kyllästynyt myös demareiden korrektiuteen, jossa kiilto tulee ennen substanssia. Toisaalta perussuomalaisiin siirtyy suuri joukko hyvinvointiyhteiskuntaan pettyneitä ihmisiä: osan angsti kohdistuu eliittiin, osan sosiaaliavustuksilla lorvivaan porukkaan. Suuri osa nykyisin perussuomalaisia äänestävistä on siirtynyt demareista myös yleisemmän yhteiskunnallisen kritiikin ohjaamina: he vastustavat demarien ajamaa maahanmuuttopolitiikkaa ja muita hyvän ideologioita.

Kokoomukseen demareista ovat siirtyneet he, joiden sosiaalinen nousu on vaikuttanut selvästi siihen, miten he ymmärtävät etunsa ja intressinsä. Demareista voi ”selviytyä” kasvamalla pois sen viiteryhmästä. Vaaleissa nähtiin yksi kovan luokan siirtymä, kun Vartiainen loikkasi onnistuneesti. Viime vuosina huomattava osa demareiden kansanedustajista on ollut leikki-kokkareita, mikä on toisaalta vedonnut joihinkin, toisaalta vahvistanut siirtymiä muihin puolueisiin. Kokoomukseen on siirtynyt myös useita hyvinvointiyhteiskuntaan pettyneitä luovuttajia – kun ei tästä mitään näytä tulevan, pidetään sitten huoli edes oman viiteryhmän asioista.

Demareista vihreisiin on tapahtunut myös liikettä. Heille ympäristö ja liberaalius ovat erittäin tärkeitä eikä yhtäältä äijämäistynyt, toisaalta tätimäistynyt sdp enää vastaa heidän (imagollisia ja ideologisia) tarpeitaan. Osa vihreisiin siirtyneistä saattaa toisinaan äänestää myös vasemmistoliittoa.

perussuomalaiset Väitin jo aiemmin, että perussuomalaiset on monimuotoisin puolue ja olen samaa mieltä edelleen. Puolueesta löytyy sekä hyvin vasemmistolaisia että hyvin oikeistolaisia ihmisiä, kaupunkilaisia ja maalaisia, hyvin konservatiivisia ja verraten liberaaleja, hyvin akateemisia ja intellektuelleja sekä käytännön duunareita. On ihmeellistä, että media ja somen vastustajat haluavat keskittyä vain vääristelemään perussuomalaisten ”äärikonservatiivisuutta” tai ”äijämäisyyttä”, vaikka puolueessa on paljon muutakin. Kritiikki on tätä luokkaa: nyt mennään peruutuspeilistä taaksepäin Impivaaraan supisuomalaisten (heteromiesten) kanssa savusaunaan! Nykyisellä avoimen informaation kaudellakaan tieto ei selvästi välity umpijäisten ideologisten kantojen yli: jos sinulla on käsitys, olkoon se totta, vaikka ei olisikaan. Jos olisin perussuomalaisten kategorinen vastustaja, olisin kyllä hyvin huolissani siitä, mihin näin laaja-alainen puolue vielä pystyy…

Sen sijaan arviot siitä, että nyt on tehty joku merkittävä askel kohti konservatiivisuutta, eivät toistaiseksi tunnu uskottavilta. Sipilän takana on lauma broilereita, joille konservatismi tarkoittaa samaa kuin ”olin ministeri jo sata vuotta sitten”. Joka tapauksessa oppositioon jäävien liberaalien kaakatus tulee olemaan hirmuista. Ihmisoikeudet, inhimillisyys, vastuu, suvaitsevaisuus ja tasa-arvo!

vihreät Aavistelin kyllä voittoa, mutta en uskonut näin suureen. Pikemminkin luulin, että vasemmistoliitto olisi tehnyt tällaisen tuloksen. Vihreiden fiilis oli hyvä ja itsetunto pukee toki tätäkin puoluetta.

Maahanmuuttajaedustajista sananen. Olen sangen pettynyt, että Nasima ei päässyt eduskuntaan jo edellisellä kerralla. Silloin hän nimittäin oli huomattavasti maltillisempi kuin nyt. Viisi vuotta sitten hän oli järkevä nuori nainen, joka usein tarkasteli jopa maahanmuuttajuuteen liittyviä ongelmallisuuksia (esim. kunniaväkivaltaa). Sittemmin hänestä on tullut demarirynkky, joka osaa ulkoa kaikki taikasanat, mutta ei sitten paljon muuta.

Vihreiden edustaja Ozania olen päässyt kuulemaan muutamia kertoja eikä hän varmasti huonoin vihreä ole. Hän kuuluu muutenkin maahanmuuttajien merkittävään eliittiin: hän on akateeminen ja puhuu mahtavaa suomea huolimatta siitä, että on muuttanut tänne ymmärtääkseni vasta teini-iässä. Minulla ei ainakaan ole mitään sitä vastaan, että tällainen mies pääsee kansanedustajaksi. Vihreät toki yrittää hyödyntää ”mamunsa” ihan kuiviin, kun vihdoin sellaisen mäelle asti sai. Toivottavasti Ozanissa on miestä siirtymään mamu-kehyksensä ulkopuolelle ja ryhtymään toimeen vaikka… öh… ympäristön puolesta!

vasemmistoliitto Voi Paavoa. Miten nyt näin kävi taas? Pitääkö turkulaisen Lin ottaa ohjat jo piankin? Jos vihreiden vasen siipi ja vasemmistoliitto sitten yhdistyisivät, syntyisi uusi puolue. Älkää pidättäkö hengitystänne: sen nimi olisi tietysti Vihervasemmisto!

kokoomus Lapsukaisia rangaistiin tehdyistä virheistä ja ennen muuta ylimielisyydestä, eritoten laivan hylkäämisestä. Maakuntien porvarit äänestivät kepua (ja perussuomalaisia), kaupungeissa siirtymää saattoi mennä myös vihreisiin. Odotettu tulos. Mutta kun olen nainen ja vielä kamalan herkkä, niin kyllähän Alex-polo hiukan jo säälitti, siellä lavalla, ei ollut fantsua enää… Kyseessä on kuitenkin suurta poliittista silmää kantava mies, joten uskon, että hän osaa vielä kääntää laivan – aivan kuten oppi puhumaan hitaampaa pääministeriksi tultuaan.

keskusta Tästä puolueesta en osaa sanoa koskaan yhtään mitään. Johtuisiko se siitä, että elän ”kuplassa”, sillä en tunne ketään keskustan äänestäjää? Tunnen kyllä maakuntien ihmisiä, mutta he lähes poikkeuksetta nimenomaan eivät äänestä keskustaa. Ei mutta hei, tunnen minä yhden professorin, joka äänestää keskustaa. Kerran pikkujouluissa nuorena räävin asiasta päätänikin ja meinasin lentää jatkoilta ulos. Sellaisia ne ovat, tynnyrikepulaiset, eivät näe ulos, tänne tosimaailmaan!

Sitten kohti hallitusneuvotteluita. En uskalla veikata, mutta kai ne liberaalit (vihr+vas+sdp) sentään pysyvät siellä oppositiossa. Ruotsalaiset saavat edustaa siis yksinään hyvän sielua (ja huolehtia, että pakkoruotsi pysyy, ta er i häcken!).

VAALIT 2015: hajanaisia huomioita

Vaalituloksessa jännitän ennen muuta sitä, minkä verran kokoomus (ja tietysti demarit) saa turpiin ja toisaalta mikä on perussuomalaisten saalis. Keskustalle ei kai voi mitään. Vaikkakaan en ymmärrä miksi. Miksi Sipilästä on tullut ilmiö? Oli kammottavaa katsoa vaalikeskustelua, jossa muut poijaat nuoleskelivat kepujohtajaa. Muista johtajista täytyy sanoa se, että Stubb on edelleen omaa luokkaansa, esiintymisensä ja henkilönsä puolesta, mutta tällä kertaa suomalaiset haluavat jotain syvempää kriisijohtajaa. Meidän konkreettinen Juha, oikea mies! Jos kokoomus olisi hallituksessa, eihän tällaiseen aikaan voisi Stubbia enää ulkoministeriksi edes laittaa. Mitä sille tehtäisiin, opetusministeriksi? Mutta eipä tuo taida olla.

Tiitinen totesi eilisessä Hesarissa, että istuva hallituksemme on ”lapsukaisten hallitus”. Osuvasti sanottu.

Kun Sipilän pääministeriydestä on suurin hohto kadonnut, maa kääntyy yhä presidenttikeskeisemmäksi. Saulista tulee yhä vankempi perusta, viisas oraakkeli. Intuitiivisesti minulla ei ole mitään asiaa vastaan, vaikka tottakai parlamentarismia tuleekin kannattaa. Myös vaikeina aikoina.

Vaalikentillä oli jotenkin vaisua. Tai ei ainakaan niin riehakasta kuin joskus. Muutamia hyviä keskusteluja kyllä tuli käytyä ehdokkaiden ja tiimiläisten kanssa. Eilisellä kaupunkitourneella kuopuksen rattaisiin kiinnitettiin persupallo ja rkp-pallo, ja kun jälkimmäinenkin karkasi ilmoihin eikä vihreitäkään palloja enää ollut tarjolla, kuljimme yksinomaan perussinisissä. Pelkästään se tuntui provosoivan ihmisiä dissonansseihin: onks noi oikeesti vai onks toi niinku sarkasmii.

Kerran kunnallisvaalien aikaan lapset saivat jokaisen puolueen pallon, joista sitten mittailimme ylhäällä pysymisen aikoja. Yksikään ei ole koskaan päässyt lähellekään Akateemisen kirjakaupan palloa, joka pysyi lastenhuoneen katossa yli kaksi kuukautta! Maassa tämäkin oli jo tänä aamuna:

PS

Eilen tarttui mukaan myös tulppaaneita, laastareita, puhdistusliinoja, kahvia, teetä, keksejä, karkkia. Ruokaakin moni puolue näkyi tarjoavan. Ja piraatit viskiä!

Ennusteeni on tässä: kesk 22.3, ps 17.0, kok 16.9, sdp 14.9, vihr 8.7, vas 8.5, rkp 4.5, kd 3.3

Viikonlopun maahanmuuttomöläyksen tarjoaa aamun Hesariin mielipiteen sorvannut ympäristönsuojelun  professori Pekka Kauppi, joka haluaa opiskeluperäisen maahanmuuton sujuvaksi. Onneksi professori ei ole sentään valmis avaamaan ovia kaikille halukkaille, mutta muuta ihmeellistä hänen aatoksistaan kyllä löytää:

Työ­pe­räi­sen ja hu­ma­ni­taa­ri­sen maa­han­muu­ton rin­nal­le tar­vi­taan kol­mas reit­ti, opis­ke­lu­poh­jai­nen maa­han­muut­to. (–) Val­mis­tu­neis­ta mais­te­reis­ta saam­me no­peas­ti pä­te­vää täy­den­nys­tä työ­mark­ki­noil­le kor­jaa­maan vi­nou­tu­nut­ta huol­to­suh­det­ta.

Nyt haluaisin ainoastaan tietää, millä akateemisella alalla on sellainen a) työvoimapula ja/tai b) pula opiskelijoista, että tällainen toimi tarvitaan. Ei ainakaan Kaupin omalla alalla. Eikä juuri millään muullakaan, päinvastoin. Akateeminen ala toisensa perään alkaa kärsiä ennemminkin työttömyydestä ja monin paikoin, esim. luonnontieteellisellä, se on jo merkittävää. Maistereilla ei huoltosuhdetta korjata eikä varsinkaan maahanmuuttajamaistereilla. Lääkäreistä saattaa olla pulaa – riippuen katsantokannasta – mutta tämä on profession itsensä edun mukaista. Sama lehti muuten kertoi myös, että jo lähes joka toinen uusi eläinlääkäri on koulutettu Suomen ulkopuolella, moni Virossa.

Kuten olen ennenkin kirjoittanut, koulutusekspansiossa on kyse tiettyjen tahojen intresseistä ja bisneksestä. Mutta miten hullu on valtio, joka suostuu rahoittamaan yhä sekopäisempiä hankkeita! Amkeista ei tässä yhteydessä edes voi puhua; ne alkavat kai olla jo menetettyä maata. Opiskelupohjainen maahanmuutto näkyisi toimivan.

Paperittomat, lääkärit ja ihmisoikeudet

doctor-563428_640Hesarissa on ollut käynnissä jännittävä lääkärien välinen kilpajuoksu siitä, pitäisikö paperittomia hoitaa jonkinlaisen kollektiivisen ”lääkärinetiikan” alla vaiko ei. Alun perinhän tilanne lähti siitä, että Pälve ja kumppanit julkaisivat mielipiteen, joka ikään kuin edusti kaikkia lääkäreitä: sen viesti oli, että kyllä, lääkärit noudattavat etiikkaansa ja hoitavat paperittomat, se on heidän moraalinen sekä käytännöllinen velvollisuutensa, ja tästä seuraa, että Lääkäriliitto kannattaa lakimuutosta. Sittemmin iso joukko lääkäreitä irtisanoutui tästä jalomielisestä myöntyvyydestä ja kommentoi jotakin siihen suuntaan, että lääkärinkin täytyy toimia olemassa olevien rationaliteettien (ml. raha) varassa. Toisinajattelijalääkärit myös muistuttivat, että se toimintaympäristö, jossa lääkärit nykyään joutuvat priorisoimaan, ei lainkaan vastaa sitä kaunista ajatusta vapaasta tilasta, jossa lääkäri vain etiikkaansa noudattaen hoitaa kaiken, mikä kohdalle osuu.

Tänään – yli kuukausi edellisen kirjoituksen jälkeen – Pälve ja kumppanit astuvat esiin uusilla taikasanoilla. Lääkäri ei saa lipsua tasa-arvon periaatteesta.

Lää­kä­rin­etii­kan mu­kaan lää­kä­rin tu­lee koh­del­la po­ti­lai­taan ta­sa-ar­voi­si­na, ei­kä hän saa an­taa ro­dun, us­kon­non, po­liit­tis­ten mie­li­pi­tei­den tai yh­teis­kun­nal­li­sen ase­man vai­kut­taa toi­min­taan­sa hei­tä koh­taan.

Ta­sa-ar­von pe­ri­aa­tet­ta ei saa rik­koa sil­loin­kaan, kun prio­ri­soi­daan. Ih­mis­ten yh­den­ver­tai­suu­den pe­ri­aat­tees­ta lip­su­mi­nen joh­taa ko­ke­muk­sen mu­kaan po­lul­le, jo­ta em­me ha­lua kul­kea.

Huuh, pelottava pimeä nationalistinen ja fasistinen polku!

”Tasa-arvo” tahtoo olla tyhjä termi kansallisessa politiikassakin, mutta absoluuttisen tyhjä se on silloin, kun huomion kohteenamme on koko maailma – puhumattakaan ”yhdenvertaisuudesta”. Mikä prinsiippi sanelee sen, että meillä (tai lääkäreillä) on jonkinlainen velvollisuus tehdä yhtään mitään ihmisille, jotka sattuvat ilmaantumaan paikalle, mutta ei mitään niille ihmisille, jotka eivät satu ilmaantumaan paikalle? Se, että ihmisillä on nykyään mahdollisuus siirtyä paikasta toiseen, johtuu ennen muuta kuljetuksen ja liikenteen kehittymisestä ja niiden hinnan suhteellisesta laskusta. Moraalisessa kyvykkyydessämme sen sijaan ei ole tapahtunut vastaavaa kehitystä, mikä usein unohtuu nykypäivän huikentelevaisia ihmisoikeuskertomuksia lukiessa.

Niinpä ihmisoikeustasolta nolla on mahdollista siirtyä ihmisoikeustasolle sata, vain astumalla laivaan tai lentokoneeseen. Velvollisuus on kohteessa. Kun ihmiskunnan edustaja astuu oikean valtion maaperälle, työntyvät ”tasa-arvo” ja ”ihmisoikeus” ja ”velvollisuus” häntä oitis syleilemään! Miksi lähtömaalla ei ole velvollisuuksia?

Oikea valtio on avainkäsite. Tuo nationalistinen, patriarkaattinen, sortava jäänne, joka tahdotaan valjastaa enää moraalisiin ristiretkiin. Kukaan ei koputa Somalian tai Jemenin rajaportteja ja vaadi ihmisoikeuksia ja tasa-arvoa. Kukaan ei kuvittele, että Somalia tai Jemen voisivat antaa jollekin tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta. Ne ovat vääriä valtioita, jos edes valtioita. Mutta me, meiltä se onnistuu. Miksi? Siksikö, että olemme signeeranneet ison joukon erinäisiä sopimuksia, joiden ylevät periaatteet on sitten sisällytetty kansalliseen lainsäädäntöömme, jonka noudattamista valvoo virkamiesten armeija ja melkoinen ihmisoikeus-infrastruktuuri?

Ymmärrän toki, mitä lääkärinetiikka tarkoittaa, siis etiikkana eli oppina siitä, miten moraalinen toimija toimii. Mutta en ymmärrä, mitä tekemistä tällä on valtion kanssa. Lääkäri toki voi etiikkaansa noudattaen hoitaa ihan ketä tahansa – sitä kutsutaan vaikkapa vapaaehtoistyöksi tai hyväntekeväisyydeksi. Sitä, että lääkäri jättää menemättä yksityispraktiikalle ja jää vapaaehtoisesti hoitamaan vanhuksia, köyhiä, juoppoja ja hulluja terveyskeskukseen, ei ole tavattu kutsua hyväntekeväisyydeksi, mutta profession kehittymistä seuratessa näyttää ilmeiseltä, että tämä oletus on väärä.

Mutta tästä Pälve ei ole lainkaan niin kiinnostunut. Moraalisia ristiretkiä ei juuri nykypäivänä käydä omien puolesta.

Lää­kä­rin­etii­kal­la ei saa teh­dä po­li­tiik­kaa, mut­ta ter­veys­po­liit­ti­sia rat­kai­su­ja teh­täes­sä lää­kä­rin­etiik­ka tu­lee huo­mioi­da.

Mitä tämä virke tarkoittaa? Ei saa tehdä politiikkaa, mutta pitää tehdä politiikkaa? Oikeasti Pälve tarkoittaa, että ei saa tehdä politiikkaa muuta kuin siinä tapauksessa, että politiikka on oikeamielistä ja palvelee sekä ideologista sisältöä että tästä hyötyvien ryhmien intressejä.

Maahanmuutto on siitä ihmeellinen asia, että se toimii sekä sisä- että ulkopolitiikan tavoin. Se on sekä sisällä että ulkona. Kulloinkin noudatettava logiikka riippuu lähinnä siitä, missä kyseinen henkilö X on tietyllä ajanhetkellä t. Jos henkilö X on kaoottisessa kotimaassaan, hän ei juurikaan soittele moraalikelloja täällä pohjolassa. Hieman enemmän, jos hän on pakolaisleirillä. Jos hän sen sijaan on liikkeellä kohti Eurooppaa ja sen pohjoista, kellot soivat jo kovaa. Ja sillä hetkellä, kun hän ylittää rajan, kellot hakkaavat kuin viimeistä päivää: moraalinen hätätila, meidän ovellamme! Ei ole ihme, että hyviin valtioihin pääsemisen eteen tehdään vaikka mitä. Eikä se ole tänne haluajien vika.

Jos sen sijaan olisimme moraalisesti rehellisiä, voisimme yksinkertaisella laskutoimituksella määrittää, kuinka paljon moraalista ihmisoikeussuojaamme tarvitsevia ihmisiä maailmassa vielä on. Meidän ei tarvitse laskea yhteen kuin kaikki liikkeellä olevat humanitaariset maahanmuuttajat, pakolaisleireillä olevat maahanmuuttajat, muut IDP:t (internally displaced persons), turvapaikanhakijat sekä kaikkien kehittymättömien, autoritaaristen, köyhien ja konfliktisten valtioiden/alueiden kaikki ihmiset. Tämä summa (aika monta miljardia) on sitten se määrä ihmisiä, johon myös Heikki Pälven lääkärinetiikka tosiasiassa ulottuu, mikäli luemme sitä, kuten mies itse lukee. Koska lääkäri ei saa lipsua tasa-arvon periaatteesta.

Mikä sitten on oikeasti ihmisoikeuksien merkitys maailmassa? Niitä koskevat sopimukset ovat lisääntyneet eksponentiaalisesti, ja hallinnollinen, semihallinnollinen ja ei-valtiollinen infrastuktuuri on yhä vahvempi. Tärkeimmät sopimukset on laadittu vuosina 1969, 1976, 1981, 1987, 1990, 2003, 2008 ja 2010, ja joinain vuosina sopimuksia on tehty useampi kuin yksi. Ensimmäisessä sopimuksessa erilaisia ihmisoikeuksia kirjattiin löytyvän 20 kappaletta, mutta kasvu on ollut jäätävää: uusimmissa sopimuksissa tunnustettavia ihmisoikeuksia on jo yli 300.

Mutta mitä sitten on tapahtunut käytännössä? Onko ihmiskunnan elämä parantunut samassa mittakaavassa? Ei tietenkään. Maailma on täynnä sotia, julmuutta, rodun, uskonnon, sukupuolen ja ihmisryhmän perusteella toteutettavaa kidutusta ja sortoa, lapsityöntekijöitä, orjia, seksuaalista hyväksikäyttöä. Myöskään sananvapaus, lehdistönvapaus tai muut demokraattiset oikeudet eivät merkittävästi lisäänny, osin päinvastoin. Väestörikkaimmista maista ainoastaan Yhdysvaltoja ja Japania voi pitää liberaalidemokratioina. Väestönkasvu juuri niillä ongelmallisilla alueille takaa sen, että parannusta ei ole luvassa. Valtiot, jotka noudattavat ihmisoikeuksia, noudattivat niitä pitkälti jo ennen ainuttakaan sopimusta –  jo ennen kuin ihmisoikeusretoriikan hyökkäys trivialisoi koko teeman.

Ja sitä valitettavasti tekee paperittomien sairaudenhoidosta keskustelukin. Trivialisoi sen, mitä oikeasti on ihmisoikeus tai perusoikeus tai oikeus saada hoitoa. Maailmalla ei ole sellaista legitiimiä (tai vakavasti otettavaa) globaalia instituutiota tai maailmanhallitusta, jonka voisimme haastaa legitiimiin (tai vakavasti otettavaan) maailmanoikeuteen siitä, että jonkun ihmisen oikeuksia on rikottu. Ainoa legitiimi, pakkovaltaa käyttävä instituutio on valtio. Ja kuten edellä toin ilmi, tietynlainen valtio. Sen lisäksi, että tällainen valtio on liberaalidemokraattinen ja banaalisti ilmaisten hyvä, se myös aktiivisesti rajoittaa sitä, keillä on oikeus tulla sen territoriolle ja toimi- ja lainkäyttövallan alle.

Yksikään valtio ei voi olla sekä hyvä että avoin kaikille. Yksikään valtio ei voi asettaa samalle viivalle omia kansalaisiaan ja muukalaisia. Jos valtio väittää suojelevansa muukalaisten ihmisoikeuksia, kyseessä on joko suuri bluffi tai sitten valtio on matkalla kohti loppuaan.

Joissakin pelottavissa tapauksissa tuntuu, että molemmat voivat olla totta samaan aikaan.

VAALIT 2015. Ihan tavallinen äänestäjä

Perjantai! Luvassa ääliörehellinen kuvaus henkilökohtaisesta poliittisesta kehityksestä. Pilkkaavia kommentteja sallitaan vain omalla nimellä kirjoittavilta! Haastan lisäksi kaikki bloggaavat lukijat samanlaiseen kiertoajeluun omassa poliittisessa menneisyydessään.

Minua voi kutsua hyvin liikkuvaksi äänestäjäksi. Olen äänestänyt kaikkia muita eduskuntaan viimeksi valittuja puolueita paitsi keskustaa, rkp:tä ja kristillisiä (vaalikoneista saan enimmäkseen kristittyjä ja keskustaa, minkä täytyy kertoa vaalikoneista eikä minusta). Kerran äänestin myös kukkasta, kun valinta tuntui täysin mahdottomalta. Puoluevalintani ovat vaihdelleet vahvasti vaalien mukaan (kunnallispolitiikka on usein vaatinut erilaista äänestyskäyttäytymistä kuin vaikkapa edarivaalit), mutta kaikkein oleellisin määrittäjä on ollut oma ikäni.

Olen ollut tietyllä tapaa poliittinen ihan lapsesta saakka (koska sain tähän eräänlaisen pakkosyötön), mutta sisällössä on tapahtunut merkittäviä muutoksia. Jo monta vuotta ääneni on jakautunut kahdelle puolueelle, nyttemmin oikeastaan vain yhdelle. Toisaalta hyviä ehdokkaita voin edelleen löytää useilta listoilta, mutta koska olen pakottanut itseni äänestämään ”vähiten huonoa puoluetta”, en äänestä ihmisen mukaan. Äänestämäni puolueenkin kanssa olen radikaalisti erimielinen monissa asiakysymyksissä.

Mitä tarkoittaa, että olen ollut aina poliittinen? Lapsena se tarkoitti ehkä sitä, että minulla oli mielipiteitä ja kasvoin tietynlaiseen ajattelutapaan. Minun mielipiteeni tosin eivät välttämättä olleet omia mielipiteitäni, mutta joka tapauksessa muistan paljon pohtineeni esimerkiksi vasemmiston ja oikeiston eroa jo ala-asteella. Jaottelut olivat kuitenkin vielä hyvin abstrakteja eivätkä yleensä ulottuneet tosielämääni. Olin vain propagoitu lapsi (kaikella rakkaudella toki), jonka herkkyydelle ja oikeudentuntoisuudelle pystyi rakentamaan kaikenlaista.

Yläasteella sain vahvan herätyksen. Ympäristöaate ei ollut muotia vielä tuolloin, mutta jotenkin onnistuin löytämään maailman suurimman huolen ympäristöstä. Sitä edeltänyt moraalinen latenssi-ikäni oli mennyt pienistä ja karvaisista huolta kantaessa (unelma-ammatti: eläinlääkäri ja löytökoirahoitolan pitäjä), joten teini-iän myötä laajennus puihin, meriin ja ilmastoon oli looginen. Lukiossa käytin jo kaikki liikenevät mahdollisuudet tutkia ja tuoda esille ympäristöasioita (historiassa tutkin kyllä myös herra Leniniä ja kotikaupunkini teollistumista). Esitelmät olivat hyvin henkilökohtaisia: piittaamattomuus ja maailman täyttyminen paskasta ahdistivat voimakkaasti. En nähnyt asiassa mitään poliittista, sillä uskoin, että jokaisen järkevän ihmisen tulee ajatella näin. Ongelma oli siis lähinnä tiedon puutteessa tai välinpitämättömyydessä. Juopa oikeiden ja väärien asioiden välillä alkoi kasvaa. Tosiasiassa projisoin vahvasti omaa elämääni ja ongelmiani siihen, mistä jokaisen mielestäni piti olla kiinnostunut.

Kehityspsykologisten selitysten mukaan ihminen on ”moraalisimmillaan” nuorena. Tässä tapauksessa ”moraali” tarkoittaa yleensä hyvin altruistista ja vahvaa sitoutumista idealismiin sekä naiivia käsitystä omista mahdollisuuksista ja mustavalkoista maailmankuvaa. Tiedon, iän ja ymmärryksen karttuessa tunteenpalo yleensä vähenee ja analyysi saa enemmän sävyjä. Asiassa on tietysti hyvät ja huonot puolensa: hitunen realismia harvoin tekee pahaa, mutta äärimmäinen kyynisyys on kaiken kehityksen este.

Vaikka äänestin vuosikausia pääasiassa vihreitä, en koskaan ollut puolueen kanssa samanmielinen muutamista asioista. Lopulta ne muutamat asiat kasvoivat niin suuriksi, että oli aika vaihtaa suuntaa. Vaikka minussa siis oli vahvasti potentiaalia täysvihreäksi (joskus vasemmistolaisella, joskus oikeistolaisella leimalla), en koskaan kuitenkaan hypännyt kelkkaan. Olin niin huolestunut esimerkiksi biodiversiteetista ja Venäjän ympäristöuhkista, että urbaanipöyhkeät liberaalihalailut eivät tuntuneet hyvältä – ne olivat pinnallisia, typeriä ja lapsellisia (vaikka urbaanipöyhkeä ehkä olenkin). Vihreät oli koulutettujen ihmisten puolue, ehdokkaat olivat nuorekkaita ja pirteitä ja ennen kaikkea sitä äänestäessä ei tarvinnut tehdä kivuliasta päätöstä oikeistosta tai vasemmistosta. Kipuilin politiikkaa ja yritin viimeistellä oman maailmankuvani epäselvät kohdat.

Se, että opiskelin valtio-oppia, kansainvälisiä suhteita ja taloustiedettä (sekä ympäristötieteitä) ei varsinaisesti vaikuttanut poliittiseen kehittymiseeni. Ennen muuta olin alusta asti hämmästynyt siitä, miten vähän politiikkaa politiikan opiskelussa oli. Opiskelijat eivät olleet täynnä tunteenpaloa kuten minä tunsin edelleen olevani – he olivat pragmaattisia laamoja, joita kiinnosti se, tuleeko yliopiston kirjastoon uusi limuautomaatti vai ei. Minä olin kiinnostunut tiedosta, ideologiasta, vallasta ja politiikan essentiaalista. (Nyt suuri osa noista pragmatikoista muuten on mukana päivänpolitiikassa… kokoomuksessa, demareissa, vihreissä.)

Valitettavasti myöskään tenttikirjat tai opettajat eivät mielestäni täyttäneet tehtäväänsä. Politiikka ja valta oli piilotettu ja häivytetty, vaikka muutama opettaja ja suurin osa kirjoista oli poliittisia, ts. vahvasti tiettyä maailmankuvaa kannattavia (vaikkakin piilotetusti, ikään kuin neutraloiden eli apolitisoiden). Aloin kyseenalaistaa sekä omaa opiskeluvalintaani että ihmetellä oppialoja yleisemmin. Opiskeluaikoina äänestin lukuisia puolueita, vasemmistoliitosta vihreiden kautta kokoomukseen. Kyse oli lähinnä fiiliksestä, imagosta ja suunnattomasta turhautumisesta. Jos olisin lopettanut kokonaan äänestämästä, olisi se tapahtunut tällöin.

Vähitellen minusta tuli kriittinen kaikkea kohtaan. Olin ymmärtänyt, että klusteriajattelu on järjetöntä, mutta että suurin osa ihmisistä sortuu siihen ikään kuin automaattisesti. Minä taas menin asioihin yksi asia kerrallaan – niinpä saatoin rakentaa esimerkiksi ympäristöasioista, maahanmuutosta, tulonjaosta, Natosta tai tasa-arvosta paletin, jota yksikään puolue ei lähimainkaan tukenut. Koska toisaalta olin hyvin teoreettinen, ammensin kirjoista yhä suuria linjoja ja ymmärsin, että politiikka sijaitsee jossain aivan muualla kuin Arkadianmäellä operoivissa hönttälissuissa ja pulinapaavoissa. Poliittisuudestani tuli ennemminkin kritiikkiä kuin puolustamista, vaikkakin vähitellen hyvin erilaista kritiikkiä kuin se, mihin akateemisissa teoksissa adjektiivilla critical viitattiin.

Edelleenkin olen kuitenkin lapsellisen innoissani vaalien lähestymisestä. Perussuomalaisten läpimurto sai aikaan politiikan politisoitumista ja on terveellä tavalla elähdyttänyt myös vaalikamppailuja ja kaikkea politiikkaan liittyvää. Odotan läpimurtoja, näpäytyksiä, pääkirjoituksia, puisevia vaalikampanjoita ja kertakäyttömukikahvia, typeriä vaalikoneita, myötähäpeää aiheuttavia kommentaattoreita ja tutkijoita. Puhumattakaan itse ehdokkaista! Kierrän vielä kaikki vaalikojut, kuuntelen jargonit, harjoitan vahvaa flanööriä, analysoin. Poliittinen eläin viihtymässä!

Niin idealistiksi en ole silti ruvennut, että päivänpolitiikkaan enää varsinaisesti uskoisin. Limuautomaatit ehkä siirtyvät paikasta toiseen, mutta aina ne silti jossakin on. Cokis vai Pepsi? Melko yhdentekevää, jos vesi alkaa olla kriittinen resurssi.

Oikeita ja vääriä tutkimuksia

Erilaiset tutkimukset tarvitsevat erilaisia metodologioita ja lähestymistapoja. Erilaisissa metodologioissa on myös erilaisia ongelmia eikä mikään menetelmä ole aukoton. Toisaalta tiettyjen aihepiirien kohdalla tutkimuksen tavoite ja politiikka saattavat ylittää merkityksessään kaikki muut seikat. Käsittelen asiaa kahden esimerkin kautta.

Jos tavoitteenamme on selvittää inkeriläisten paluumuuttajanaisten käsityksiä suomalaisesta juhannussaunakulttuurista ja sen tarinallisista piirteistä, keräämme osallistujat (n=12) inkeriläisten paluumuuttajanaisten saunakerhon (ISK ry) tupaillasta ja haastattelemme heitä vapaamuotoisesti heidän kokemuksistaan. Saunomme välillä mukana ja havainnoimme osallistuen; tutkijan positio ei siis suuresti eroa tutkittavien positioista. Kirjoitamme värikkään deskription, jota maustamme suorilla lainauksilla haastateltavien tarinoista.

Jos sen sijaan tavoitteenamme on selvittää, kuinka paljon maahanmuuttajat syyllistyvät rikoksiin, emme haastattele tekijöitä emmekä uhreja, vaan luotamme muiden toimijoiden, kuten oikeuslaitoksen, keräämiin ”havaintoihin” ja ”mittauksiin”. Näistä tilastoista ja erilaisista rekistereistä voimme koota luokiteltavan aineiston, jota voimme esitellä (deskriptio) eri tavoin. Laajaa aineistoa voimme myös käsitellä. Käsittelyjen avulla voimme tehdä päätelmiä ja tulkintaa, joka ei kuitenkaan ole läheskään yhtä vapaata kuin edellisessä esimerkissä. Tutkijoina emme millään tavalla osallistu tai vaikuta aineiston muotoutumiseen, mutta erilaisten testien valikoimisessa sekä tulosten esittelyssä voimme käyttää omaa harkintaa.

Kumpikaan tutkimuksenteon tapa ei ole ongelmaton eikä kumpikaan tarjoa sataprosenttista faktaa maailmasta, vaikkakin ne täysin validisti täyttäisivät omat vaatimuksensa ja tavoitteensa. Ensimmäisen esimerkin suhteen voimme pohtia muun muassa seuraavia asioita:

1. Onkohan muilla kuin saunakerhoon osallistuvilla inkeriläisnaisilla mahdollisesti poikkeavia käsityksiä suomalaisesta juhannussaunakulttuurista? Mitä jos ”otoksemme” onkin täysin vääristynyt niin, että tupaillan innokkaat saunojat ovat täysin erityistapauksia ja kaikki muut inkeriläiset ovatkin eri mieltä? Ainakaan otoksemme ei perustu satunnaisotantaan. Toisaalta sillä tuskin tässä tapauksessa on mitään merkitystä – emmehän yritä löytää mitään riippuvuuksia vaan havainnollistaa mielenkiintoista kokonaisuutta.

2. Voimmeko me tutkijoina koskaan ymmärtää aivan täysin inkeriläisten paluumuuttajanaisten saunakäsityksiä, koska emme jaa heidän kulttuurista, sosiaalista ja historiallista kokemusmaailmaansa? Saatammeko tutkijoina jopa hieman ylitulkita heidän antamiaan merkityksiä? Onko teoreettinen viitekehyksemme ehkä liian dominoiva? Entä jos haastateltavat itse eivät ole täysin rehellisiä, vaan vastaavat vähän siihen suuntaan kuin olettavat tutkijan toivovan?

3. Tuloksia ei ehkä voida yleistää, mutta miksi pitäisikään – kyseessähän on inkeriläiset paluumuuttajanaiset ja saunominen. Tutkimuksemme kertoo siis ainoastaan kohteestaan, se on tapaustutkimus. Jos tutkimus kertoo riittävän paljon merkityksellisiä asioita vain yhdestä ja erityislaatuisesta kohteesta, se saattaa hyvin täyttää tehtävänsä. Ja tietysti se on merkitsevä, koska me olemme merkittäviä!

4. Mutta onko inkeriläisten paluumuuttajanaisten juhannussaunakulttuurin tarinoiden tutkimisessa mitään järkeä, vaikka se sinällään olisikin kiintoisaa? Kaikkihan on kiintoisaa aina jonkun mielestä. Mikä on tutkimuksen tarkoitus? Vai onko se itsearvoista? Juuri tällaista tutkimusta yliopistossa paljon tehdään, myös humanististen tieteiden ulkopuolella. Jätän asian lukijan pohdittavaksi.

5. Media ei ole kiinnostunut tutkimuksestamme eikä edes blogimme, jossa hankkeesta kerromme, saa juuri yhtään lukijaa. Tutkijoina olemme toki pettyneitä, sillä tutkimuksemme on ollut vaativa ja aikaa vievä ja mielestämme sen ”tulokset” ovat hyvin kiinnostavia.

Toisen esimerkin suhteen saatamme joutua pohtimaan tyystin toisenlaisia asioita. Tutkimustamme tullaan myös kyseenalaistamaan tutkimusyhteisön ulkopuolelta:

1. Mikä on tutkimuksen tarkoitus? Nyt tiedämme, että X prosentti maahanmuuttajista syyllistyy rikoksiin, mutta mitä tällä tiedolla haluamme saavuttaa?

Haluan tähdentää, että toisin kuin edellisessä esimerkissä, tässä tapauksessa tutkimuksen tarkoitus näyttää olevan merkittävässä roolissa. Inkeriläisten paluumuuttajanaisten saunakokemuksista narratiiveja loruttelevaa tutkijaa harvemmin laitetaan vastaamaan kysymykseen (nro 4 yllä), mutta maahanmuuttajien rikollisuutta kartoittava tutkija joutuu välttämättä vastaamaan siihen, niin akateemisesti tiedeyhteisön sisällä kuin populaarimmin muualla yhteiskunnassa.

Luonnollisesti kyse on yhteiskunnallisesta merkityksestä: maahanmuuttajien rikoksia kuvaavassa tutkimuksessa yhteiskunnallinen merkitys on huomattavasti korkeampi kuin inkeriläissaunojien tapauksessa. Hassua kyllä, samainen yhteiskunnallinen merkitys ei välttämättä riitä täyttämään tutkimuksen merkityksellisyyden vaatimusta. Tämä johtuu siitä, että tutkimuksen tulokset ovat ”vääriä”. Vaikka maahanmuuttajien tutkiminen on merkityksellistä, ei se saa olla vääränlaista. Samanlainen ilmiö löytyy usein esimerkiksi naisia tai seksuaalivähemmistöjä käsittelevistä tutkimuksista.

2. Miksi maahanmuuttajien tekemiä rikoksia tulee tutkia erillään muiden (ihmisten) tekemistä rikoksista? Onko ’maahanmuuttajuus’ merkitsevä ominaispiirre? Onko ’maahanmuuttajuus’ merkitsevin ominaispiirre?

Näitä kysymyksiä esittävät ihmiset eivät useinkaan ymmärrä tutkimuksista paljonkaan – tai sitten heidän vakaumuksensa ylittää heidän osaamisensa. He eivät tiedä, mitä tarkoittaa tilastollisesti merkitsevä tai sattuma. He lähestyvät ”merkitsevää” emotionaalisesti ja subjektiivisesti – se vaihtelee jälleen kohteen mukaan. Jopa samat tutkijat, jotka itse tekevät n=20 tutkimuksia, joissa kysytään maahanmuuttajilta subjektiivisista syrjinnän kokemuksista, saattavat valittaa, että maahanmuuttajiin suhtaudutaan meidän tutkimuksessamme liian monoliittisesti taikka jopa että maahanmuuttajuudella ei olekaan merkitystä. Puhumattakaan tilastollisesta edustavuudesta!

Metodologinen hälytystila vaivaakin useita tutkijoita ainoastaan silloin, kun (toisten) tutkimuksista saadaan vääränlaisia tuloksia. Muussa tapauksessa homman voi hoitaa vähän sinnepäin: valitaan nyt vaikka haastateltavat näistä aktivisteista ja leikitään, että kyseessä on hyvä otos. Jos tulee sanomista, kerrotaan, että kyseessä on syväluotaava empiirinen tapaustutkimus, joka tuottaa tärkeää tietoa perusinhimillisesti.

Ideologiset vaatimukset rajoittavat yhteiskunta- ja ihmistiedettä tiettyjen aihepiirien ympärillä hyvin paljon. Tutkimukset rakennetaan jo suunnitteluvaiheessa sellaiseen muotoon, että niistä ei voi saada kuin ”oikeita” tuloksia. Nämä tulokset palvelevat poliittisia ja ideologisia päämääriä sekä määrittävät erilaisia haluttuja toimintasuosituksia.

Mikäli joku tutkimus saa tulokseksi jotakin tämän politiikan vastaista, otetaan se hampaisiin ja pyritään mitätöimään käyttäen erilaisia metodeja. Tällaisenkin (objektiivisesti rakennetun) tutkimuksen tulokset halutaan saada palvelemaan oikeaa motiivia. Niinpä tulos, että maahanmuuttajat syyllistyvät rikoksiin merkittävästi enemmän kuin valtaväestö, voidaan uudelleen lukea niin, että ”maahanmuuttajat ovat merkittävästi huonommassa asemassa kuin valtaväestö”.

3. Voidaanko lukuihin luottaa? Mitä jos maahanmuuttajat jäävät useammin kiinni ja tulevat tuomituiksi kuin ei-maahanmuuttajat? Mitä jos maahanmuuttajien tekemät rikokset ilmoitetaan poliisille useammin?

Näistä seikoista voidaan aina jossitella, kaikissa tutkimuksissa (ks. inkeriläiset saunassa). Jos teemme korkealaatuista tutkimusta, otamme ainakin viitteenomaisesti kantaa näihin seikkoihin itse. Tutkimuksen tuloksiin niillä tuskin silti on vaikutusta, ainakaan Suomessa. Datanlukutaito on silti oleellisessa roolissa – kyse ei ole vain numeroiden heittelystä ja siitä, että kone tekee työn.

(Kukaan ei ole tainnut uskaltaa miettiä sentään sitä, ovatko valtaväestön ja maahanmuuttajien tekemät rikokset vertailukelpoisia. Toisaalta olen kuullut, että maahanmuuttajia ei voitaisi verrata kantaväestöön, koska kantäväestöltä puuttuu tuo maahanmuuttajien taakkaa kasvattava ominaisuus ’maahanmuuttajuus’. Tällaisin perustein lähes kaikki tutkimus muuttuu mahdottomaksi, pl. inkerinsuomalaiset saunojat.)

Jälleen huomionarvoista on, että tietyt huomattavaa julkisuutta saaneet tutkimukset, kuten naisten perheväkivaltakokemuksia mittaava ”Usko, toivo, hakkaus” tai monet syrjintää ja rasismia mittaavat tutkimukset, käyttävät nimenomaan hyvin kyseenalaisia tiedonsaannin, tulkinnan ja arvioinnin menetelmiä. Laskennan perusteiden kyseenalaistaminen liittyy ainoastaan ”vääriä” tutkimustuloksia saaviin tutkimuksiin.

Mitä ”vääremmin” tutkimusasetelma on muodostettu tai mitä ”väärempiä” tuloksia tutkimuksessa saadaan, sitä enemmän siltä vaaditaan, sekä akateemisesti että median pyörityksessä. Mitä ”kyseenalaisempaa” teoreettista rakennetta käytetään, sitä hiotumpi ja täydellisempi sen tulee olla. Ja ehkä sitten näinkin: mitä ”väärempää” tutkimusta tehdään, sitä vaikeampaa sitä on saada julkaistua. Ja ilman julkaisua, ei ole mitään. Ei ole edes tietoa siitä ”väärästä” asiasta.

4. Tutkimus ei selitä mitään. Se ei selitä, miksi maahanmuuttajat tekevät rikoksia. Se vain kertoo, että he tekevät rikoksia (enemmän kuin valtaväestö).

Olin muutama viikko sitten seminaarissa, jossa käsiteltiin suomalaista maahanmuuttopolitiikkaa ja maahanmuuttajien kotoutumista. Seminaarissa kokenut professori kertoi vastustavansa tilastoja (kyse oli Optulan tutkimuksesta Maahanmuuttajat rikosten uhreina ja tekijöinä), koska ne eivät kerro mitään mistään. Hän vertasi Optulan tutkimusta siihen korrelaatioon, joka syntyy jäätelönsyönnin ja hukkumiskuolemien välille. Eihän maahanmuuttajuus ole mikään syy rikoksille.

Oletteko muuten usein kuulleet, että tällaiset kriitikot olisivat joskus kaivanneet selityksiä esim. sille, miksi mies lyö? Epäilen, että feministisessä teoriassa sille edes olisi mahdollista löytää mitään lieventävää selitystä. Sillä lievennystähän professorikin kaipasi: täytyy olla jotakin hirveää, minkä vuoksi maahanmuuttaja syyllistyy rikokseen. Rikollisuudelle täytyy olla joku syy.

Ja tietysti usein onkin. Paha kasautuu, kuten tiedämme, kaikkien ihmisten kohdalla. Pedofiilejä on usein käytetty hyväksi lapsina, alkoholistit ovat usein alkoholistien lapsia, väkivaltaisista oloista tulleet ovat usein väkivaltaisia, rikollisuus ”periytyy”, rikkinäisissä perheissä on enemmän ongelmia kuin ehjissä perheissä. Tämä on eräänlainen yhteiskunta- ja sosiaalitutkimuksen itsestäänselvyys, joka kuitenkin toisinaan yritetään piilottaa ideologisista syistä. Haluaisimme niin paljon tasa-arvoa ja pelkkää hyvää kaikille, että emme uskalla tunnustaa, että näin ei tapahdu. Ikävästä syntyy merkittävästi suuremmalla todennäköisyydellä ikävää kuin hyvästä.

Siitä huolimatta meidän tulee tehdä myös tutkimuksia, joiden tulokset vain kielivät tästä.

Mikään ei estä professoria kokoamasta työryhmää syventämään tutkimuksen tuloksia. Hän voi valita rikoksiin syyllistyneistä maahanmuuttajista oman otoksensa (esim. n=7, kaikki Monikulttuurisen Rauhanjärjestön, Mokura ry:n, kevätkokoukseen osallistuneet rikoksiin syyllistyneet) ja tehdä heille haluamansa. Kuten kartoittaa heidän inhimillistä kärsimystään, rasismin kokemuksiaan, sydänsurujaan, köyhyyttään, nälkäänsä, traumojaan. Ja aivan totta, tämän jälkeen me tiedämme enemmän siitä, millaisia nämä rikoksentekijät ovat. Tällä tavallahan tiede parhaimmillaan toimii.

Mutta millään muotoa se ei tee tyhjäksi tarvetta selvittää tilastollisesti maahanmuuttajien rikollisuuden määrää, astetta ja laatua. Maahanmuuttajuus nimittäin on todella oleellinen ominaispiirre – sosiaalisesti, yhteiskunnallisesti, taloudellisesti, yksilölle itselleen. Tämä tosiseikka ei mene pois lopettamalla puhumasta siitä.

4a. Koska maahanmuuttajat ovat usein nuoria ja miehiä, he tekevät rikoksia. Koska maahanmuuttajat ovat usein köyhiä, kouluttamattomia ja syrjäytyneitä, he tekevät rikoksia. Koska maahanmuuttajiin suhtaudutaan vähätellen ja syrjivästi, he tekevät rikoksia. Koska maahanmuuttajien rikollisuudesta tehdään tutkimuksia, he tekevät rikoksia. Myös se osa kantaväestöstä, johon voidaan liittää ko. ominaispiirteet, syyllistyy rikoksiin huomattavasti keskimääräistä enemmän.

Tässä näyttäytyy jälleen epäloogisuus, jota harvemmin käsitellään. Tottakai asia on näin! Samanlaisia tosiseikkoja ovat seuraavat: 1. Humanitaariset maahanmuuttajat kotoutuvat hitaammin kuin työn perässä tulevat maahanmuuttajat. 2. Mitä suurempi kulttuurinen etäisyys on saapuvan maahanmuuttajan kulttuurin ja kohdemaan kulttuurin välillä, sitä hitaampaa on kotoutuminen ja sitä enemmän ongelmia siihen liittyy. 3. Erilaisten ihmisten välillä on ennakkoluuloja.

Absurdiksi asia muuttuu siksi, että päivänselvät asiat eivät kaipaa lisävakuuttelua eivätkä ne voi lieventää havaittavia ongelmia. Niiden tulisi olla huomionarvoisia lähtökohtia eikä ikään kuin yllättäen ilmenneitä epätoivottavia seikkoja.

Oleellista (joskin vaarallista) olisi pohtia, missä määrin lainkaan on järkevää tai tarkoituksenmukaista ajaa politiikkaa, joka kärjistää eroja ja lisää ongelmia. Jos olemme kaikki yksimielisiä siitä, että huono-osaisuus ajaa rikoksen tielle, miksi huono-osaisten määrää pitää entisestään lisätä? Jos olemme kaikki samaa mieltä siitä, että rasismi on pysyvä ikuisongelma ja ’maahanmuuttajuuden’ taakka on ylitsepääsemätön, miksi niitä pitää tieten tahtoen lisätä? Se, että näin tulee tapahtua koska niin vain tulee tapahtua, ei ole mikään selitys.

Maailma todella on epätasa-arvoinen, mutta tämä lääke toimii hyvin vajavaisesti ja osin vahvasti jopa itseään vastaan. Sitä todellakin sietäisi tutkia ja paljon.

5. Maahanmuuttajien tutkiminen on tärkeää, mutta maahanmuuttajien rikollisuuden tutkiminen ei ole tärkeää. Maahanmuuttajien ja maahanmuuton tutkiminen on siis tärkeää silloin, kun tutkimuksen asetelma ja tulokset palvelevat tiettyä agendaa. Muussa tapauksessa ei. Maahanmuuttajien rikollisuuden tutkiminen ei ole merkittävää, mutta maahanmuuttajat rikoksen uhreina on merkittävä tutkimuskohde.

On naurettavaa, että maassa, jossa tutkitaan kymmenissä tutkimuksissa ja hankkeissa yksittäisten nuorisoseurojen yksittäisten maahanmuuttajanuorten yksittäisiä käsityksiä syrjinnästä, ei voitaisi tutkia ja selvittää myös laajempia maahanmuuttoon liittyviä asioita. Sosiaali- ja yksilökeskeiset suuntaukset ovat nielaisseet maahanmuuton sisäänsä, ja muille (valtio, talous) jää vain rippeet ja niistäkin pitää taistella.

6. Tällaiset tutkimukset lisäävät ennakkoluuloja ja rasismia ja leimaavat ihmisiä. Ilmeisesti siksi, että kaikki eivät kykene vastaavaan valveutuneisuuteen kuin hyviä mielipiteitä omistavat ihmiset. Kansastamme X osa omaa niin alhaisen älykkyysosamäärän (sekä alkoholismigeenin), että heidän kykynsä käsitellä tällaisia tutkimustuloksia on siis hyvin heikko. Niinpä he saattavat alkaa öyhöttää, haukkua, huudella ja jopa olla väkivaltaisia, koska heidän päättelykykynsä mukaan jokainen maahanmuuttaja on nyt rikollinen. Sen sijaan inkerinsuomalaisten saunojanaisten analyysi ei liikuta ketään.

Tämäkin on totta. Etenkin primitiivisissä yhteisöissä ”faktojen” esille tuonti täytyy tehdä varovaisesti, jos ne ovat jollain tapaa arkoja tai vaarallisia. Suomi on kuitenkin kehittynyt, avoin ja demokraattinen yhteiskunta, joka kykenee kestämään todellisuutta. Suuri osa väestöstä ei koskaan tule ymmärtämään sävyeroja eikä tilastoja, mutta se ei ole sävyerojen ja tilastojen vika.

Leimaaminen taas on yleistermi, joka ei tarkoita oikeastaan mitään. Ihminen aloittaa leimaamisen muutaman vuoden ikäisenä ja lopettaa kuollessaan, sillä se on inhimillisen toiminnan edellytys ja ilman sitä mikään ei olisi mitään. Nykypäivänä kaikki ihmisiä luokittelevat toimet ovat jostain suunnasta katsoen leimaavia. Mutta se, että haluaa esimerkiksi lopettaa älykkyystestit, koska ne leimaavat, ei vähennä sitä tosiseikkaa, että korkeamman älykkyyosamäärän omaavat ihmiset ovat älykkäämpiä (mikä taas implikoi monia muita asioita). Se, että maahanmuuttajia ei saisi tutkimuksissa ”leimata”, ei vähennä sitä, että ’maahanmuuttajuus’ implikoi monia  asioita, hyvässä ja pahassa. Maahanmuuttajuus on olemassa, kaikesta huolimatta.

Paljon enemmän hallaa on tehty valjastamalla XX prosenttia yhteiskunta- ja ihmistieteestä palvelemaan tutkijoita itsejään ja heidän käsinukkejaan. Onko ihmekään, että kukaan ei oikein tahdo ottaa vakavasti nollatutkimusten nollatuloksia, jotka valveutunut osaa arvata jo tekijöiden nimeä vilkaisemalla. Tottakai tiedolla ja sivistyksellä on myös itseisarvonsa eikä kaiken tutkimuksen tarvitse olla ”hyödyllistä”. Hyödyttömänkin tutkimuksen pitäisi silti olla jossakin suhteessa tarkoituksenmukaisuuteen, olipa se sitten empiiristä, teoreettista tai jotakin muuta.

6. Retorinen vakuuttelu versus analyyttinen ote. Inkerinsuomalaistutkimuksen voi tehdä analyyttisesti ja maahanmuuttajien rikollisuus -tutkimuksen voi tehdä retorisesti. Todennäköisempää kuitenkin on, että mitä vapaampaa metodologiaa ja subjektiivisempia metodeita tutkija käyttää, sitä retorisemmalle alustalle tutkimus nojaa. Tilastolliset menetelmät ovat aina ”pinnallisia” verrattuna laadullisiin syväluotauksiin, mutta niillä on paljon muita huomattavia etuja. Se metodologinen kaksinaismoralismi, johon tilastoja vastustavat ihmiset sortuvat, ei ole hedelmällistä mihinkään suuntaan. Kaikkein oleellisinta on kuitenkin kysyä oikeita ja merkittäviä kysymyksiä.

7. Valtamedialla on kolme vaihtoehtoa, vaieta tutkimuksesta tyystin, yrittää sen kyseenalaistamista tai rakentaa punaisia otsikoita sen juntteihin myyvistä kohokohdista. Kyseenalaistamiseen sillä on kaksi vaihtoehtoa. Ensiksi se yrittää akateemista väylää, kuten metodologisia vastalauseita. Jos tutkimus on kuitenkin korkeatasoinen, tämä ei onnistu ja käyttöön otetaankin emotionaalinen väylä. Sen mukaan tutkimus saattaa toki olla oikeassa, mutta se ei ole oleellista, koska.

Niin, tiedämmekin jo.