Monet poliitikot ovat viime viikkoina todenneet, että tärkeysjärjestys on Ukrainan sodan myötä mennyt uusiksi. Me kaikki ymmärrämme, mitä se tarkoittaa ukrainalaisille – kun kyseessä on oma ja lähimmäisten henki, kun vihollinen tuhoaa koteja ja kansan omaa, tappaa ja valloittaa, pitää taistella vastaan, henkensä edestä, pitää paeta ja yrittää selviytyä. Sota rakentaa alkukantaisen tärkeysjärjestyksen: suojele, taistele tai pakene.

Mutta ei Suomessa ole sotaa. Me kärsimme korkeintaan sen aiheuttamista taloudellisista vaikutuksista.

Syntyykö uusi tärkeysjärjestys siitä, että tiedämme, että voisimme olla samassa tilanteessa kuin ukrainalaiset? Siksi Suomi on budjetoinut lisää rahaa puolustukseen ja siksi etenemme kohti Nato-jäsenyyttä. Se puoli on siis kunnossa.

Uuden tärkeysjärjestyksen pitäisi tarkoittaa kuitenkin myös rahojemme käyttämistä järkevämmin ja hyväuskoisuudelle perustuvan järjestelmämme korjaamista.

Suomen pitäisi lopettaa uskomasta tarinoita ja alkaa ajatella omaa etuaan, suomalaisten veronmaksajien rahoja, turvallisuutta moraaliposeerauksen ja kansainvälisten lisäpisteiden kerjäämisen sijaan. Perussuomalaisten mielestä tämä on aina tärkeää – se on perusasioita – mutta etenkin nyt suunnanmuutos on välttämätöntä.

Hyväuskoisuudesta luovutaan alkamalla puhua totta. Esimerkiksi sen sijaan, että uskottelemme, että Afrikkaan annettava ilmastoraha vaikuttaa maapallon lämpenemiseen, edes kaksinkertaistettuna. Tai että kehitysapu auttaa juurisyihin ja ehkäisee siirtolaisuutta. Tai että kotouttaminen auttaa maahanmuuton ongelmiin.

Tärkeysjärjestys tarkoittaa sitä, että jokin on tärkeämpää kuin jokin toinen. Asiat ja arvot voidaan panna järjestykseen. Miljoona sinne on oleellisempi, tärkeämpi, arvokkaampi kuin miljoona tuonne.

Mikäli jokin on siis nyt noussut tärkeysjärjestyksessä, jonkin muun täytyy vastaavasti laskea. Ja se onkin monelle poliitikolle paljon vaikeampaa – koska kaikki asiat ovat olevinaan niin tärkeitä. Tärkeiden asioiden lista kasvaa koko ajan, ja etenkin kunnon liberaalin on vaikea noukkia mitään ylitse muiden.

Tästä on kyse hallituksen uuden valmiuslakiesityksen vakavassa puutteellisuudessa. Hallitus ei kyennyt, edes nyt, edes poikkeuksellisiin oloihin varautuen, tuottamaan esitystä, jossa Suomen turvallisuus ja kansalaisten kollektiiviset oikeudet ovat tärkeämpiä kuin kaikkien maailman ihmisten yksilölliset oikeudet. Suomen mahdollisuus torjua siirtolaisasetta hyödyntävä hybridioperaatio ei ylitä tärkeydessä kansainvälisten sopimusten määräämää oikeutta hakea turvapaikkaa.

Ja sama näkyy kaikkialla. Hallituksellemme mikään ei ole laskenut tärkeysjärjestyksessä. Mikään ei ole vähemmän tärkeää kuin ennen. Puhe tärkeysjärjestyksen muuttumisesta on pelkkää puhetta. Perussuomalaisilta matkittua puhetta, ilman aikomusta toteuttaa sen mukaisia tekoja ja valintoja.

Juuri siksi vaatimukset siitä, että suomalaisen pitää valmistautua laskemaan elintasoaan kuulostavat niin röyhkeiltä. Keskustan lääke nousevaan talouskurimukseen on laskea kaikkien suomalaisten elintasoa. Kokoomuksen lääke on laskea pienituloisten suomalaisten elintasoa. Vasemmiston lääke on laskea työssäkäyvien suomalaisten elintasoa. Pääministeri on tapansa mukaan hiljaa, kun on taloudesta kyse. Pian demareista luvataan jotakin vappusatasen kaltaista, sillä vaalit lähestyvät.

Ja yhdellekään näistä puolueista ei perussuomalaisten tärkeysjärjestys käy. Kun kysymme sen toteuttamisen perään, edes näissä muuttuneissa oloissa, ministeri kyselytunnilla ei välttämättä jaksa edes vastata.

Hallitus, joka on istunut lähes koko kauden poikkeusoloissa ja hieronut tämän ymmärrystä kansalaisten naamaan, koronasta Ukrainaan, ei ole luopunut yhdestäkään hallitusohjelmansa kirjauksesta. Se ei ole peruuttanut ainuttakaan suunniteltua lainsäädäntöesitystä, ei isoa eikä pientä, siksi, että elämme poikkeavissa oloissa. Se vaatii sinua venymään, ymmärtämään, laskemaan elintasoasi, mutta ei ole valmis siihen itse. Se perustelee paisuvan velkansa poikkeusoloilla, aivan oikein, mutta ei ole yhtä ainutta huikentelevaa omaa tavoitettaan siirtänyt odottamaan parempia aikoja ja tasapainoisempaa talouden tilannetta. Ei isoa, ei pientä.

En hetkeäkään ihmettele, että tämä aiheuttaa ihmisissä kiukkua. Valitettavasti se aiheuttaa myös apatiaa, välinpitämättömyyttä. Liian moni tässä maassa ei enää jaksa eikä välitä. Ei jaksa uskoa eikä jaksa äänestää.

(Osa puoluevaltuuston puheenvuorosta 30.4.)