Oi, lennä riennä ruotsin kieli

Kielipoliittiset jakolinjat ovat tulleet viime vuosina ryminällä esiin. Perussuomalaisten vahvistuminen on osaltaan lisännyt aiheen esillä oloa. Ruotsin kielen aktiiviset puolustajat ovat harvassa RKP:n ulkopuolella. Kiistellyt aiheet jakautuvat useaan eri osa-alueeseen, kuten koulun pakollinen toisen kotimaisen kielen opiskelu (”pakkoruotsi”), ruotsinkielisten erivapaudet ja valtiomme yleinen kieli- ja vähemmistöpolitiikka. Usein yleisessä keskustelussa nämä laitetaan sekaisin: akateemiset ja yhteiskunnalliset merkitykset (tai merkityksettömyydet) sekoitetaan muun muassa valinnanvapautta ja yksilön oikeuksia korostaviin näkökulmiin.

Minä vastustan ”pakkoruotsin” poistoa. Olen ollut samaa mieltä aina. Perusteeni ovat moninaiset.

Ruotsi ei merkittävästi poikkea muista ”pakoista”, joita kouluissa on ja joita siellä tulisi olla. Kaikenlaista valinnanvapautta on viime vuosina merkittävästi lisätty, etenkin lukiossa. Ylioppilastutkinnon vapauttaminen ja merkittävä helpottaminen on näistä seikoista ehkä oleellisin. Kaikkien on enää kirjoitettava ainoastaan äidinkieli. Kolme muuta pakollista ainetta voi valita toisen kotimaisen kielen, vieraan kielen, matematiikan ja yhden reaaliaineen joukosta. Kirjoitukset voi jakaa kolmelle eri kerralle, ja aineita voi halutessaan kirjoittaa suuren määrän. Yhtäältä tämä on aiheuttanut ylioppilastutkinnon merkittävän helpottumisen, toisaalta taannut, että huiput pääsevät koristamaan otsikkoja vaikkapa kymmenellä laudaturillaan.

Jos ruotsia verrataan matematiikkaan, kallistun ehdottomasti matematiikan puolelle. On käsittämätöntä, että Suomessa voi päästä ylioppilaaksi kirjoittamatta edes lyhyttä matematiikkaa. Mutta näitä kahta ainetta ei pitäisikään verrata, koska molemmat ovat merkittäviä. Kannatankin ns. vanhaa mallia, jossa pakollisia olivat äidinkieli, matematiikka, vieras kieli ja toinen kotimainen kieli. Reaali – jossa voi kirjoittaa vaikka vain läpihuutoaine terveystiedon – voisi sitten olla vapaaehtoinen.

Kuitenkin pelkään, että suunta, johon olemme menossa, on päinvastainen. Myös suomen kielestä tullaan jossakin vaiheessa hellittämään lisää tai ainakin sen tasoa tullaan merkittävästi helpottamaan. Kyseenalaista mallia näyttää esimerkiksi Britannia: siellä englannin kielen vaatimuksista eri luokka-asteilla ja yhteiskunnassa muutenkin on jo pitkälti luovuttu. Kielioppikin on kuulemma hyvin fleksibiili ja ”oikeaa” englantia voi kirjoittaa niin monella tapaa (Queen’s English Society’lle ei enää ole tarvetta; se lakkautettiin 2012). Uskoisin, että armoitettu länsinaapurimme painii samanlaisten ongelmien kanssa. Suomessa onneksi kielenhuoltokin on vielä kunniassaan – huolimatta siitä, että joku aika sitten alkoi näyttää/näyttämään pahalta.

Globaalissa monikulttuurisessa maailmassa kaikki kielet ja kulttuurit väitetään tasa-arvoisiksi. Suomen ja ruotsin asema horjuu sekä sisältä- että ulkoapäin. Miten suomea ja suomalaisuutta voi kannattaa, jos oleellinen osa valtion historiasta ja kulttuurista halutaan unohtaa? Miten voi puolustaa kantasuomalaisuutta vastustamalla ruotsin kieltä?

Valtion alkuperäis(t)en äidinkiel(i)en kannattaminen ja kehittäminen on löysentämistä vaativien tahojen mukaan vaarallista ”kulttuuripoliisina” toimimista – ja siten vastustettavaa aivan kuten valtion historiasta tai omasta erityisestä kulttuurista keskusteleminen. Heille maailma on huokoinen mosaiikki, ja muutos aina oleellisempaa kuin pysyvyys. Kielellisistä standardeista luopuminen tarkoittaa heille kulttuurisen diversiteetin syleilyä. Heidän mukaansa näin ollen eri professioiden kielivaatimuksia tulee löysätä ja ylipäätänsä suomen/ruotsin kielen roolia heikentää. Tahot, jotka vaativat ruotsin kielen koulutuksellista ja yhteiskunnallista alasajoa muodostavat samanmielisen rintaman näiden globalisti-monikultturistien kanssa, vaikka heidän perusteensa mielipiteilleen ovat usein täysin erilaiset ja keskenään ristiriitaiset.

Ruotsi-viha ei kuitenkaan sada Suomi-laariin – se sataa globaalin ”kielettömyyden” laariin.

Toisaalta kunnollisen kielen – niin äidinkielen kuin toisen kotimaisen tai vieraiden – kouluvaatimuksista luopuminen heikentää monien lasten, erityisesti alempien yhteiskuntaluokkien, mahdollisuutta osallistua yhteiskuntaan. Paitsi että kaikkien kielten oppiminen on tämän asian kannalta merkittävää, on ruotsin kielellä myös muita funktioita. Ruotsin kielen vastustamistakin leimaa paikoin yliromantisoitu kansanomaisuus – siinä jälleen kerran karu ja kova suomipoika kohtaa fiinin ruotsiherran ja aikoo tällä kertaa voittaa. Kaikenlaisen elitismin vastustaminen on muotia, samaan aikaan kun todelliset erot kansanosien välillä kasvavat – demokratiakin tuntuu toimivan sitä paremmin, mitä ruohonjuurimaisempia tosiasioita se koneistostaan sylkee. En ymmärrä, miksi korkeista standardeista, arvoista, oppineisuudesta, laajasta osaamisesta ja ihanteista pitäisi luopua.

Otaksukaamme, että pakkoruotsi poistuisi. Tämän jälkeen näyttäisi selvältä, että erityisesti alempien yhteiskuntaluokkien, joissa on alempi koulutustaso, lasten ruotsin kielen opiskelu vähenisi merkittävästi. Toisaalta ylemmissä luokissa muutos ei olisi läheskään niin suurta. Koska ruotsin kielen vaatimukset yhteiskunnan monissa tehtävissä eivät vielä pitkään aikaan häviäisi, olisivat ruotsia opiskelleet huomattavassa etulyöntiasemassa niin jatko-opintojen kuin ammatinvalinnankin suhteen. Virkakelpoisuusvelvollisuuksien muuttaminen ruotsin suhteen avaisi myös tien muille löysennyksille: mitä väliä on tutkinnoilla, akateemisuudella, millään paperinpalalla, ollaan kaikki vaan tasa-arvoisia.

Toisaalta koska iässä, jossa ruotsin kieltä tavallisesti aletaan opiskella, ihminen on melkoinen huntalo, joka ei ymmärrä omaa parastaan eikä osaa ajatella kovin pitkäjänteisesti, seuraukset olisivat mahdollisesti myös yleisesti huomattavat. Tämä pätee koko koululaitokseen: jos teini-ikäiselle nuorelle annetaan valinnanvapaus koskien hänen opiskelemiaan aineita, on syytä odottaa, että terveystieto nousee suosiossa edelleen, kun taas äidinkieli, kielet, matematiikka, luonnontieteet ja historia laskevat. Mitä tai keitä tämä palvelee? Valinnanvapaus on liberalismin lempilapsi, ja niin kauan kuin vain hyvistä oloista ponnistavat tulevat sosialisoitumaan valitsemaan ”oikein”, on kaikenlaisen pakon purkaminen omiaan parantamaan vain hyväosaisimpien ihmisten suhteellista asemaa. Toisaalta se, että koulutusestablishmentti on itse valmis alentamaan vaatimuksia, kertoo ainoastaan siitä, että se on helisemässä.

Ruotsin kielen opiskelu ei vähennä muiden kielten opiskelua. Mitä enemmän kieliä ihminen osaa, sitä yksinkertaisempaa hänen on oppia niitä lisää. Pelkkä englannin opiskelu ei missään nimessä voi olla tarpeeksi, ei edes peruskoulutasolla. Eräs vaihtoehto, jolla ruotsin opinnot voisi ehkä kiertää, olisi sellainen, että jo A2-vaiheessa (4. luokka) oppilaan pitäisi päättää, lukeeko hän ruotsia vai toista vierasta kieltä. A1-kieli on yleensä englanti, A2-kieli esimerkiksi saksa, ranska, venäjä tai uusi nousija espanja. Se, että ruotsin kielen opintojen alkua on aikaistettu kuudenteen luokkaan, on hyvä muutos, mutta vieläkin aikaisempi se voisi olla. Koko alakoulu on loistavaa aikaa opiskella kieliä, kun lasten aivot ovat tähän kaikkein mukautuvaisimpia. Tiedän silti, että ehdotukseni on täysi utopia – se olisi aivan liian rankka ja pikkupupusille vaativa, heidän itsemääräämisoikeuksiaan ja ihmisoikeuksiaan todennäköisesti rikkova.

Ruotsia kuitenkin inhotaan suuressa määrin. Myös esimerkiksi yliopiston virkamiesruotsi on yksi vihatuimpia kursseja, vaikka osallistujien luulisi olevan heitä, joille oppi on jo aiemmin mennyt perille. En tiedä, mikä vihaan lopulta on syynä – oppiaineen pakollisuuden tuottama mielenkarheus, ruotsinkielisten eliittinen ja korkea asema, vähemmistöoikeudet vai mikä. Vaikka ruotsi on helppo kieli, näyttäytyy sen erilaisuus suhteessa englantiin selvästi. Englantia lapset oppivat nykyään ihan kuin itsestään, mutta ruotsi vaatii selvästi enemmän.

Kielipolitiikkaa täytyy lähestyä osin pragmaattisesti, osin normatiivisesti. Normatiivisuus liittyy ensisijaisesti  edellä käsittelemääni kulttuurisen ja yhteiskunnallisen perinnön vaalimiseen. Toissijaisesti se liittyy näkemykseen vähemmistöpolitiikasta. Tämä peruste on kuitenkin heikkenemässä nimenomaan käytännöllisten syiden vuoksi: ruotsinkielisten määrä vähenee suhteessa uusiin kieliryhmiin. Ihminen, joka ei näe mitään lisäarvoa perinteessä, historiassa tai kulttuurissa, voi oikeutetusti olla sitä mieltä, että vaikkapa somalin kieli on nousemassa ruotsin rinnalle tai ohi. Minä sen sijaan en missään nimessä ole tätä mieltä juuri siksi, että ensisijainen perusteeni kumoaa sen. Venäjän kieleen suhtaudun taas lempeämmin, mutta siihenkin nimenomaan ennemmin kauas kuin lähelle katsoen. Se, että virolaisia ja venäläisiä maahanmuuttajia saapuu maahamme yhä kiihtyvässä määrin, ei ole oikeutus näiden kielten korottamiseen ruotsin rinnalle tai ohi.

Vähemmistöpolitiikka on kuitenkin merkittävää myös silloin, kun vähemmistö ei ole niin sanotusti ”uhri”. En usko, että ruotsinkielisyys (tai ”ruotsalaisuus”) Suomesta häviäisi, vaikka se menettäisikin asemansa, mutta mielestäni tätä ei tulisi kuitenkaan edesauttaa. Päinvastoin, ruotsinkieliseen vähemmistöön liittyy lukuisia hyvin positiivisia ja kannatettavia seikkoja, joista suomenkielisen enemmistön sietäisi ottaa mallia. Ruotsinkieliset voittavat suomenkieliset esimerkiksi avioliittojen pysyvyydessä, terveydentilassa ja onnellisuudessa.

Normatiivisuus ja pragmaattisuus ovat kielipolitiikassa toki törmäyskurssilla tavan takaa. Vahvasti kaksikielisessä kunnassa asuvana voin mainita esimerkiksi sen, miten paljon ruotsinkielisen tason ylläpito maksaa. Yllättävää ei olekaan, että kaksikielisten kuntien talous on lähes järjestään suhteessa heikompi kuin vahvemmin yksikielisten. Vaikutus laskennallisten seikkojen ulkopuolella voi myös olla poliittisesti merkittävä: esimerkiksi Kirkkonummella ruotsinkieliset lapset saavat käydä kauniita pieniä kyläkouluja, joissa oppilaita on muutama kymmenen, kun taas suomenkielisten opinahjoja on yhä suurennettu, tiivistetty ja lakkautettu. Sama koskee tietysti pitkälti päivähoitoa ja muita eriytettyjä palveluita. Tällaisilla voi olla vaikutusta ihmisten epätasa-arvoisuuden ja katkeruuden tunteisiin.

Henkilökohtaisesti suurin järkytys liittyi ryhmien väliseen segregaatioon. Seitsemän vuotta sitten kuntaan muuttaessani iloitsin siitä, että lapset pääsevät nyt oppimaan ruotsin kieltä. Hah. Kielikylpypaikkoja on yksi koko suuressa kunnassa eikä mitään muuta julkista tarjontaa olekaan. Ruotsinkielisten etua tietysti asia palvelee. Juuri tällaisessa on kielipolitiikan ongelmakohdat, ja näille pitäisikin tehdä jotakin. Myös esimerkiksi yliopistojen erilaiset pääsyvaatimukset pitäisi purkaa. Muutoksen pitäisi käynnistyä myös vähemmistössä itsessään. Enkä aivan vähän toivo sitäkään, että RKP ymmärtäisi vitaali-intressiensä kannalta olevansa konservatiivi- eikä liberaalipuolue ja lopettaisi häpeällisen maailmansyleilyn.

Samalla tavalla ”pakko” ja ”oikeus” vaihtelevat ruotsinkielisen kieliryhmän sisällä. Muistan, kuinka lukioikäisenä olin harjoittelemassa tamperelaisessa ruotsinkielisessä päiväkodissa. Tärkein ohje, mikä minulle annettiin, koski ehdotonta ruotsin kielen käyttöä. Lapsilla oli tapana alkaa puhua suomea, mutta heille ei missään nimessä saanut vastata suomeksi. Tamperelaisessa ankkalammikkossa oli ja on aika vähän ankkoja, yhden korttelin verran.

Ymmärrän toki, että yksikään edellä tarjoamani argumentti ruotsin kielen aseman säilyttämisen puolesta ei nykyaikaisen eetoksen mukaan ole validi – jokainen voidaan kumota erinäisillä rationaalisuutta edustavilla argumenteilla, ja näitä ruotsin lyöjillä rutkalti riittää. Se, mitä omastani jäljelle jää, ei kuitenkaan ole irrationaalisuutta, vaan kykyä tarkastella maailmaa ja yhteiskuntaa hyväksi havaitun sabluunan kautta. Kaikkea ei voi eikä pidä redusoida siihen, miltä tällä hetkellä näyttää tai tuntuu tai mikä on helppoa ja kätevää. Vastustan ruotsin kielen alasajoa ensisijaisesti konservatiivisista syistä. Vaikka sen poistamisesta olisi todennäköisesti myös jotakin hyötyä, olisivat haitat suuremmat. Mikä oleellisinta, se mahdollistaisi yhä laajamittaisemman yhteiskunnallisen ja kulttuurisen homogeenisyyden rapauttamisen liberalismin ja ”kansanomaisuuden” hengessä.