Pelolla on paljon valtaa

black-and-white-2097933_960_720

Kuten eilen Twitterissä totesin, olen tainnut antaa pelolle vallan jo aikaa sitten. Erityisesti kaikkein ruuhkaisemmissa paikoissa, kuten Kampin keskuksessa, pälyilen ympärilleni, en mielelläni iltapäivällä kulje kuulokkeet korvilla ja niin edelleen. Aamuisin itäeurooppalaiset kerjäläiset ovat käskynjaolla kyseisessä kauppakeskuksessa (näin keväisin useiden kymmenien ihmisten seurueita), iltapäivällä kaiteisiin nojailee paremmin pukeutunutta väkeä Afrikasta ja Lähi-Idästä. Jokaikinen kerta, kun joudun väentungokseen, mietin asiaa.

Perheellisenä ja hippausiän aikaa sitten ohittaneena, kaiken lisäksi melkein landella asuvana, kohtaamiseni väkijoukkojen kanssa ovat aika vähäisiä. Mutta tietysti pelkään lasteni takia, heillähän kaikki on vasta edessä.

Blogisti Vasarahammerin tavoin koen vaikeaksi kirjoittaa terrori-iskuista. Olen tehnyt sen jo aika monesti, täällä ja toisaalla. Kaikki on sanottu. Mikään muu ei muutu kuin se, että hyökkäykset tulevat yhä lähemmäs. Ja lisääntyvät. Milloin se on Helsinki? Tänä vuonnako jo?

Huomenna on kunnallisvaalit. Tärkeintä on, että kukaan ei usko, että maahanmuuttoon, terrorismiin, pahoinvointiin ei voisi vaikuttaa. Kyllä voi. Ei ehkä niinkään Yliväliperäkylän kunnanvaltuustossa, mutta sekin voi olla alku. Kunta päättää vastaanottokeskuksista, kuntapaikoista, maahanmuuttajapalveluista. Kuten olen useasti sanonut, maailma ei ”vain” ole ”tällainen”. Globalisaatio, rajojen yli leviävä terrorismi muut turvallisuusongelmat, toimimattomaan turvapaikkajärjestelmään upotettavat miljardit – kyse on vain osin asioista, joihin ei voi vaikuttaa. Suurimmaksi osaksi voi. Jos halutaan.

Ota selvää, mitä ehdokas ajattelee. Mitä hän on ajatellut pitkän aikaa, ei vain vaalikamppailun aikana tai yllättäen naapurimaahan kohdistuneen terrori-iskun jälkeen. Älä usko yksittäisiin vetoaviin heittoihin. Etsi johdonmukaisuutta ja kysy, jos on epäselvää. Vaadi ehdokasta priorisoimaan, älä usko pelkkään sopivalta vaikuttavaan maailmankuvaan. Kumpi on tärkeämpää, se vai se? Kumpaan laittaisit resursseja, siihen vai siihen?

Kaikkein tärkeintä on, että äänestät. Jos et äänestä, joku muu päättää sinunkin puolestasi. Vaalivoitossa on kiinni muun muassa vihreät, joka haluaa yhä avoimempia rajoja, enemmän turvapaikkamaahanmuuttoa ja meille itsellemme yhä vähemmän mahdollisuuksia vaikuttaa siihen, miltä tulevaisuutemme näyttää. Älä jätä äänestämättä ja anna enemmän valtaa huonoimmille vaihtoehdoille. Jos et muuta keksi, äänestä vähiten huonoa vaihtoehtoa.

Tästä pääsee katsomaan eilisen tuumaustunnin, jossa allekirjoittaneen lisäksi vaalivoittoon agitoivat Jussi Halla-aho ja Sampo Terho. Suosittelen katsomaan.

Oma osuuteni alkaa ajassa 19’45 ja puhun otsikon ”Mitä maksaa ja mitä väliä?” alla.

Muutama terrorismiin liittyvä kirjoitukseni:

Pelko, riski ja todellisuus

Maahanmuuttajat, terrorismi ja keskustelun logiikka

Terroristien hyveellisyys ja jihad grooming

Islamistitaistelijan probleema, liberalismin nimeen

Burkini kuin märkäpuku kuolleella triathlonistilla

Ranska on islamofobinen. Ranska sakottaa burkinipukuisia naisia mutta ei märkäpukuun sonnustautuneita surffaajia. Ranska kieltää burkinit mutta ei ristiriipuksia. Islaminuskoinen ei saa pukeutua burkiniin, mutta jos ranskalainen haluaa pukeutua koko vartalonsa (paitsi päänsä) peittävään uimapukuun, se on mahdollista.

Bikinitkö sitten eivät alista? Kuka on kysynyt minulta, haluanko esitellä itseäni?

Ranskassa on meneillään moraalipaniikki. Taas valtio on naisten kimpussa. Yhden vaatekappaleen takia. Jonka tarkoitus oli vapauttaa naisia, uimaan ja uimarannalle. Miksi Ranska haluaa laittaa naiset takaisin sisätiloihin?

Toiseuttamista. Miksi verhottu nainen on vaarallinen? Miksi ei kielletä uimashortseja? Miksi nainen ei saa peittää itseään? Miksi aina miehet päättävät?

Tämä tarina on moneen kertaan kerrottu, ja päläpälä-julkaisuissa kuvattu. Naurettavaa! Kaksinaismoralistista! Pikkumaista! Ajatella, siellä ne ranskalaiset jahtaavat uimarannalla naisia!

Vaan kun ei ole. Nimittäin kun juuri te – jotka ette käsitä, mitä eroa on ristiriipuksilla, märkäpuvuilla tai burkineilla – olette saaneet aikaan sen, että demokratioissamme ei voida enää tehdä tarkoituksenmukaista politiikkaa. Juuri te, jotka olette vuosikaudet julistaneet, että länsimainen kulttuuri ei ole mitään, kansallisvaltiot eivät ole mitään, mikään ei ole mitään, ei ole mitään ”meitä”, ja että pitää puhua oikeilla sanoilla mutta vääristä asioista – juuri teidän ansiostanne kaikenlainen poliittinen toiminta on taantunut vain sarjaksi ruutuhyppelyä ja sanaleikkejä.

Burkinien sakottaminen ranskalaisilla uimarannoilla on ruutuhyppelyä. Kun pääministeri joutuu selittelemään, mitä eroa on ristiriipuksella ja burkinilla, ollaan keskellä sanaleikkiä.

Tämä parodia on liberaalin monikulttuurisen, kosmolitanistisen, isänmaattoman ja kodittoman identiteettipolitiikan aikaansaannos. Postmoderni keikaus, kaikki itsessään, ei mitään muuta. Tyhjää.

Tyhjää.

Matkalla ei minnekään. Maailmaan, jossa toiset nauravat heille, joiden mielessä tässä kaikessa oli vielä jotain puolustettavaa.

 

burkini

 

C’est ridicule?

Se on naurettavaa vain ihmiselle, joka ei ymmärrä historiaa, kulttuuria eikä ihmisten välisen todellisuuden hienosyisempiä ominaisuuksia. Joka ei ymmärrä yksilönvapauden, demokratian tai sukupuolten välisen tasa-arvon mekanismeja tai edellytyksiä.

Joka ei ymmärrä uskonnoista, Euroopasta, valtioista. Hyvinvoinnista, sananvapaudesta, ilmaisunvapaudesta, (v)aatteenvapaudesta.

Joka ei arvosta osakseen saatua, etuoikeuksiaan, yltäkylläistä.

Jonka sodasta on liian pitkä aika.

Kompleksiseksi väitetyssä maailmassamme moni asia on hyvin yksinkertainen, mikäli kykenee katsomaan ruutuhyppelyjen ja sanaleikkien taakse. Burkineista sakottamiselle ei tarvitse hakea selitystä kymmenistä vasemmistointellektuellien konstruoimista toiseuttamis-, fobioimis-, politisoitumis-, seksuaalisjabbadabbaistumis- tai muista pyrkimyksistä. Liberalismin aivopesemä ”individualisti” ei tarjoa asiaan hyvää selitystä, ei liioin feministiksi luokiteltu monikulttuurisuusaktivisti. He vain lisäävät kaaosta. Niin kauan kuin turvallisuusvastaavakin on pakotettu puhumaan vallitsevan konvention mukaisella termistöllä, emme saa aikaiseksi kuin somessa kiitäviä meemejä.

Miten olisi vaihtoehtoisesti näin:

Onpa hyvä, että Ranska puuttuu burkineihin, sillä eiväthän ne sinne kuulu. Kuten eivät kuulu tännekään. Moniin maailman valtioiden ne ilmiselvästi kuuluvat, mikä on ehkä ihan ookoo. (Tai sitten ei, mutta otetaan nyt tämä oma paikka ensin.) Vaikka burkini nyt on vain pieni osa koko ongelmaa, niin parempi kai siihen puuttuminen kuin ei mihinkään puuttuminen?

Kas noin. En tarvinnut yhtään teoreettista tsydeemiä, en perustuslaillista kannanottoa, en hulvatonta Libera-logiikkaa enkä laïcité’n kehitystä pohtivaa analyysia.

Ei ihme, että populismi on muodissa. Se on nimittäin uskomattoman helppoa!

Yhdestä asiasta me voimme kai kaikki olla samaa mieltä. Kyse ei todellakaan ole vain yhdestä vaatekappaleesta!

 

(aiheesta aiemmin: Erilaisuuden sietäminen, suvaitseminen ja vastustaminen)

 

 

 

Pelko, riski ja todellisuus

sheep-17482_640

pixabay.com

Aikoinaan kanssani samaan aikaan gradun tarkistusvaiheessa oli tutkielma, jota kuulopuheiden mukaan toinen professoreista ei suostunut lukemaan, puhumattakaan hyväksymään, sen ensimmäisen virkkeen vuoksi. Siinä sanottiin jotakuinkin näin:

”Todellisuutta ei ole olemassa.”

En tiedä, suostuiko opiskelija lopulta muuttamaan virkkeensä (post-tieteellistä näkökulmaansa tuskin) vai mitä tapahtui, mutta maisteri hänestäkin tuli. Yhteiskuntatieteissä todellisuus tai sen arvostaminen validina argumenttien ja havaintojen tekopaikkana ei ole sitä ennen eikä sen jälkeen kuitenkaan ollut aina kovin selvää. Sama kyseenalainen ilmiö on levinnyt muuallekin yhteiskuntaan. Näkökulmasta riippuen sitä kutsutaan esimerkiksi ”kriittiseksi”, ”humaaniksi” tai ”moniulotteiseksi” tavaksi katsoa maailmaa. Kun todellisuus ei ole sellainen kuin toivoisi, se on syytä kieltää tai kiertää.

Viime päivinä olen todistanut kyseisenlaista toimintatapaa mediassa suhteessa Pariisin terrori-iskuihin ja terrorismin uuteen uhkaan. Räikeimmillään todellisuuden konstruktiosta julisti Kari Huhta Hesarissa (22.11):

Terrorismi ja pakolaiskriisi eivät ole Euroopalle todellisia uhkia, mutta niiden herättämä pelko voi olla.

Suu vaahdossa saman lehden toimittajat, useimpien medioiden säestäessä, ovat kertoneet, että me emme saa pelätä. Onpa useaan kertaan todettu sekin, että emme me pelkääkään. Emmekä varsinkaan vihaa tai katkeroidu. Juttuja ymmärtääkseen on saanut leikkiä salapoliisia, kun holhoavaa ideologista kuorrutusta on pitänyt raaputtaa piilotettujen tosiseikkojen päältä.

Kenen suulla tässä taas oikein puhutaan? Mitä muuta kuin pelkoa on varuillaan olo, odottaminen, hengityksen pidättäminen? Miten niin me emme pelkää? Miten niin terrorismi ei ole todellinen uhka? Siksikö, että sen uhrina on niin epätodennäköistä päättää päivänsä? Kuinka monta ihmistä sen pitäisi tappaa, jotta se olisi riittävän todellinen?

Tavalliset ihmiset ympäri maailmaa tuntevat tavallisia asioita. Pelko, joka on monta kertaa osoittautunut aiheelliseksi, kuuluu tällaisiin tunteisiin. Näin on siitäkin huolimatta, että pelko ehkä vaikeuttaa elämää enemmän kuin on syytä. Harvat ihmiset toimittavat todennäköisyyslaskentaa mennessään ulos tai astuessaan metroon tai konserttiin. Harva vertaa riskiään päästä hengestään siihen mielihyvään tai hyötyyn, jonka hän saa konsertista tai metromatkasta. Toisaalta monikin saattaa hävetä sitä, että on kavahtanut samaan metrovaunuun tullutta äärimuslimia. Pelko on tunne, usein intuitiivinen, jolla on konkreettisia vaikutuksia, aivan kuten Huhta ymmärtää.

Toisaalta terrorismin pelollamme ei ole mitään yhteyttä siihen, että pelkäämme ehkä myös suojatielle kaahaavia autoja – asiat ovat erillisiä. Suojatielle kaahaavien autojen todennäköisyys murjoa meidät tai läheisemme ei vaikuta terrorismin todennäköisyyteen. Se, että ihminen joutuu pelkäämään sekä suojatielle kaahaavia autoja että terrorismia, lisää hänen pelkoaan. Se, että auton alle on todennäköisempää jäädä kuin kuolla terrorismin uhrina, ei välttämättä saa aikaan sitä, että edellistä pelätään enemmän kuin jälkimmäistä.

Juuri tällaisia vaikutuksia terrorismilla on, sen lisäksi, että se konkreettisesti tappaa, tuhoaa, särkee, murtaa ja hajottaa. Todellisella terrorismilla on todellisia seurauksia. Se vaikuttaa ihmisten ja yhteiskuntien elämään lukuisilla eri tasoilla. Jo pelkkä uhka vaikuttaa. Kyse on terrorismin vaikutuksista, ei vain pelon vaikutuksista. Samaan tapaan toimivat esimerkiksi sellaiset ilmiöt kuin sota, lama tai vaikkapa pakolaiskriisi. Kaikilla on sekä kouriintuntuvia mutta myös paljon syvempiä ja vaikeammin havaittavia vaikutuksia, jotka saattavat ulottua hyvin pitkälle, monien sukupolvien yli.

Myös salaman iskemäksi joutumisen pelko on todellista, vaikka uhan todennäköisyys on hyvin pieni. Salaman uhka on todellinen, etenkin kesällä, kun kylmempi ilmamassa kiilautuu lämpimän alle ja aiheuttaa ukkosen. Jos tällöin oleskelee esimerkiksi vesialueilla tai golf-kentällä, riski on jo merkittävä. Sillä, mitä mieltä olemme veneilystä tai golfin peluusta ylipäätänsä, ei pitäisi olla vaikutusta siihen, kuinka vaarallista näemme niiden olevan ukkossäässä.

Sama asia koskee terrorismin uhkaa ja sen pelkoa. Meillä on syytä pelätä sitä, etenkin valtioissa, jotka osallistuvat konfliktialueilla sotatoimiin ja joissa on paljon muslimimaahanmuuttajia, segregaatiota, kytevää tyytymättömyyttä ja nuoria ihmisiä. Terrorismia on syytä pelätä sitä enemmän, mitä enemmän itse tai läheisensä viettää aikaa suurissa kaupungeissa ja niiden julkisissa tiloissa. Preskriptiivisesti voimme arvioida, että on järjetöntä osallistua konfliktialueilla sotatoimiin tai täyttää lähiöt muslimimaahanmuuttajilla, mutta tosiasioita koskevat havaintomme eivät ole riippuvaisia siitä, mitä mieltä olemme.

Terrorismin pelkoon liittyy myös sellainen seikka, että meillä on syytä pelätä sitä koko ajan enemmän, koska terrorismin todennäköisyys näyttää kasvavan. Ajatus siitä, että lapsiemme ja lastenlapsiemme pitää pelätä sitä tulevaisuudessa vielä meitäkin enemmän, aiheuttaa monilla myös huomattavan suurta ahdistusta, joka on erittäin todellista ja jolla saattaa olla hyvin merkittäviä vaikutuksia myös laajemmin yhteiskunnassa.

Juuri tällä tavalla terrorismi vaikuttaa. Tätä on terrorismi, joka tapahtuu järjestäytyneissä länsimaissa. Ongelma ei muutu todelliseksi vasta sitten, kun se tappaa x % väestöstä.

Vaikka yksittäiselle ihmiselle on siis melko epätodennäköistä joutua niin terrorismin kuin salamankaan tappamaksi, ei se ole mahdotonta. Silloinkin kun pelko on riski huomioiden ”irrationaalista” (pelon määrä on suurempi kuin riski, joka koostuu sen esiintymisen todennäköisyydestä ja todennäköisyyden täyttyessä tapahtuvan menetyksen koosta), se on todellista. Suuri osa ihmisen tunteista on ”irrationaalisia” tässä mielessä. Emme ole koneita emmekä useinkaan tunne ”rationaalisesti”. Vaikka todennäköisyys joutua uhriksi on hyvin pieni, menetys on valtava ja mittaamaton (oma tai läheisen kuolema). Tämä lisää pelkoa, ei vähennä sitä.

Koska muslimiterrorismin tavoite on tappaa vääräuskoisia vihollisia ja tuhota näiden yhteiskuntia, se onnistuu tässä paradoksaalisesti jo silloin, kun se ei onnistu. Emme tarvitse Tavastian räjäytystä ymmärtääksemme, että uhka on todellinen tai pelätäksemme ”oikeutetusti”. Myös täysin epäonnistunutkin yritys riittää aiheuttamaan tuhoa. Ongelman siemen on jo kylvetty, nyt vain odotamme.

Se, onko pelosta mitään hyötyä, on toinen asia. Pelon tuntemisen biologisella merkityksellä lienee jotain tekemistä selviytymisen ja puolustautumisen kanssa. Strateginen pelko vaikuttaa ihmisen toimintaan ja valintoihin, mutta useinkaan pelko ei ole strategista. Toisaalta toiminnat ja valinnat, joita ihminen pelossaan tekee, eivät välttämättä tosiasiallisesti vaikuta hänen kohtaamansa riskin määrään.

Sekä terrorismia että salamaa vastaan voi suojautua yksilötasolla (välttämällä julkisia tiloja/olemalla menemättä ulos, jos on luvassa ukkosta), mutta edellisen kohdalla siltä suojautuminen on normaalin elämän edellyttämällä tavalla usein varsin rajallista. Jos haluan elää normaalisti kaupunkioloissa, otan välttämättä (jonkin kokoisen) riskin siitä, että saatan joutua terrorihyökkäyksen kohteeksi – sen lisäksi, että kaupunkielämä muutenkin on vaarallisempaa, vaikkapa nyt niiden suojatielle kaahaavien autojen vuoksi.

Koska ihmislähtöinen terrorismi on ominaispiirteiltään – paitsi ehkä esiintymistodennäköisyydeltään – täysin erilainen ilmiö kuin tappava mutta ihmisestä riippumaton ukkonen, on erittäin järkeenkäypää, että sitä pelätään enemmän. Se vaikuttaa laajemmin, syvemmin ja täydellisemmin. Terrorismi on todellinen uhka. Sen todellisuus riippuu vain osittain siitä, milloin tai millä voimalla uhka aktualisoituu.

Eikä kaikki nytkään synny vain ihmisten päiden sisällä. Myös materiaalinen todellisuus näyttää toisenlaiselta.

Euroopan suuria kaupunkeja on pysähdyksissä. Brysselissä ei toimi mikään, joulukuusi pystytettiin poliisivartiossa, koulut ovat kiinni, joukkoliikenne ei kulje, EU-instituutiot ovat suuremmassa vartiossa kuin mikään maailmassa koskaan ennen. Moni valtio, Yhdysvallat mukaan lukien, on kiristänyt matkustussuosituksiaan. Suurin osa länsimaista tekee terrorismin vuoksi korjaavia toimia. Emme tiedä, mitä kulissien takana tapahtuu. Eikö tämä ole todellista?

Pelkoa kutsutaankin valtiotasolla usein varautumiseksi, joskus myös varustautumiseksi.

Toivoa vielä sopii, että valtioiden pelko on tarpeeksi strategista eikä vain julistavaa ja reaktiivista. Joskus politiikalla voitiin vaikuttaa todellisuuteen. Miten on nyt?

Maahanmuuttajat, terrorismi ja keskustelun logiikka

Dominoiva diskurssi ohjaa maahanmuuttokeskustelua – ja montaa muuta yhteiskunnallista teemaa – usealla tapaa. Kaikille tuttua on se, että oleellisin ohjaus tapahtuu keskustelun keskustelussa. Mitä pinnallisempaa yhteiskuntakulttuuri ja ns. julkinen keskustelu, sitä pontevammin tietyt piirit haluavat huolehtia siitä, miten keskustellaan, sen sijaan, että keskustelu tapahtuisi itse ilmiön ehdoin. Väärämielisten osoittelu, julkinen rangaistusten jakaminen, hiljentäminen, huomiotta jättäminen, henkilökohtaisuuksien arvosteleminen ja niin edelleen ovat tässä toimivia metodeja.

Sentimentaalisuus ja yleinen tunteisiin vetoaminen korvaavat rationaalisuuden puutetta. Looginen asioiden käsittely, objektiivisuuteen pyrkiminen, erilaisten näkökulmien punninta, toista mieltä olevien arvostaminen ja järkiperäinen arviointi eivät useinkaan kuulu dominoivassa diskurssissa. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö fiksuja ja järkeviä ihmisiä olisi olemassa, kaikilla rintamilla. Se tarkoittaa vain sitä, että kakofoninen julkidiskurssi rakentuu muualla ja muiden ihmisten toimesta.

Kulttuurimme ei myöskään ole aikoihin arvostanut älykkäitä, analyyttisiä, pohdiskelevia ja hienotunteisia ihmisiä, vaan ennemminkin kovaäänisiä, tunteisiin vetoavia moralisteja, joiden argumentointi perustuu yksinomaan tiettyjen avainkäsitteiden ja hokemien julkituontiin ennalta määrätyllä vetoavalla tavalla. Historian ymmärtäminen ja sieltä oppiminen on vaihtunut yhteiskuntakokeiluihin ja innovaatioihin, joiden käypyyttä voi arvioida vain suhteessa niiden keksijöiden huikeisiin toiveisiin. Moraali on politisoitunut ja politiikka moralisoitunut. Yhteiskunta ja muun muassa media kannustavat tähän.

Liberalismin väärässä olemisen mahdottomuus näkyy keskustelun kulussa. Julkidiskurssi ei koskaan tunnusta vastakkaisia tosiasioita, vaan se vain ikään kuin lipuu niiden yli (sitten kun sen on pakko), seuraavaan sille itselleen mieluisaan ”tosiasiaan”. Kyseessä on siis jälleen ”kynnys”, josta olen kirjoittanut useasti. Kynnyksen ylittämisen jälkeen kaikki jatkuu kuten ennenkin. Uusi tosiasia on hyväksytty ja pian jo legitiimi eikä selitystä sille, miksi uusi tosiasia korvasi vanhan, tarvitse antaa. Myönnytyksiä ei tapahdu, kaikki on kuten ennenkin. Keskustelu on siirtynyt uuteen uomaan, mutta linjat pysyvät täysin ennallaan.

Ihminen, joka ilman suurempia tunnekuohuja osaa arvioida maahanmuuton vaikutuksia eri maissa ja ymmärtää sen aiheuttamat haasteet niin yksilö-, kulttuuri- kuin yhteiskuntatasoillakin ja joka on informoinut itseään esimerkiksi islamin, kolonialismin, maailmanpolitiikan, sotien ja globaalin talouden ilmiöistä ja vaikutuksista, ei rakenna näkemyksiään tällä tavalla sykäyksittäin ja epämiellyttävien seikkojen yli lipuen. Kun hän saa lisää informaatiota, hän tarkastaa näkemyksiään. Jos hän saa tarpeeksi vastakkaista informaatiota, hän on valmis muuttamaan analyysiaan. Hän osaa erottaa toisistaan kokonaisuudet ja yksityiskohdat. Hän ymmärtää kontingenssin ja epävarmuuden, mutta ei takerru niihin. Järkevä ihminen siis rakentaa näkemyksiään, tietojaan ja maailmankatsomuksiaan reflektoiden. Kukaan ei kykene tähän täydellisesti eikä kukaan ole ennakkoluuloista tai muista väliin tulevista tekijöistä täysin vapaa, mutta oleellista onkin pyrkimys ja halu sitä kohti.

Edellä kuvatun kaltaiselle ihmiselle ei ole minkäänlainen yllätys tai ihmetyksen aihe, että humanitaarisen maahanmuuton kanavia hyväksi käyttäen yhteiskuntiimme saapuu myös terroristeja. Itse asiassa päinvastainen ilmiö olisi yllättävää ja ihmettelyn arvoista.

Sama koskee maahanmuuton muita ongelmia. Tällaiselle ihmiselle ei ole mitenkään yllättävää, että täsmälleen samat ongelmat ilmenevät eri maissa. Konteksti ja ajankohta antavat oman leimansa, mutta asia pohjalla ei muutu. Rationaalinen ihminen ei hämmästy sitä, että kaukaisista kulttuureista tulevien maahanmuuttajien integrointi on vaikeaa, syntyy segregaatiota ja ongelmia. Päinvastoin: jos tapahtuisi vastakkaista, se olisi hämmästyttävää.

Miksi? Koska rationaalinen ihminen osaa tehdä tulkintoja tosimaailmasta käsin. Hän ymmärtää ihmisyyden ja yhteiskunnat historian, todennäköisyyksien ja todellisuuden, ei moralismin tai toiveiden kautta. Rationaalisellakin ihmisellä voi olla toiveita ja idealismia – toivottavasti onkin, ilman niitä olisimme kovin nihilistisiä ja vailla edistystä – mutta hän osaa erottaa ne todellisuudesta ja siitä, mikä on todennäköistä ja mikä epätodennäköistä.

Niinpä rationaalinen ihminen hämmästyy, jos kaukaisista kulttuureista olevat ihmiset yhtäkkiä tulevatkin keskenään toimeen täysin rauhanomaisesti, kaikki sujuu eikä ongelmia synny. Hänelle on ihme, jos pääasiassa omaa etuaan ajavat inhimilliset ihmiset yhtäkkiä muuttuvatkin oikeasti solidaarisiksi ja keskittyvät itsensä ja läheistensä sijaan täysin vieraisiin ihmisiin. Hänellä on tähän syynsä: niin ei ole koskaan ennenkään tapahtunut, joten miksi nyt tapahtuisi.

Eikö tarvittaisi fundamentaaleja muutoksia paitsi ihmisyyden luonteessa ja biologiassa myös siinä, miten ihmisjoukot elävät elämäänsä, jotta tällaiset kokeilut voisivat onnistua? Ehkä se ei ole täysin mahdotonta, mutta todennäköistä se ei ole.

Mutta julkidiskurssi ei toimi varovaisen rationaalisuuden varassa. Päinvastoin. Sille ihme on se, jos kaikki ei menekään vaivatta. Ja – kuten edellä kuvasin – sitten kun kaikki ei (tietenkään) menekään vaivatta, siirrytään vain vähäeleisesti seuraavaan, vielä koossa pidettävään ”tosiasiaan”.

Kenelle se siis edes oli uutinen, että Pariisin terroristi oli saapunut turvapaikanhakijana Eurooppaan? Moralisteille.

Rationaalinen ihminen sen sijaan ymmärtää, että terroristeja (tai pakolaisia) pitäisi pitää tyhminä, jos he eivät tavoitteissaan hyödyntäisi näin yksinkertaista ja helppoa mahdollisuutta. Oli yksinomaan ajankysymys, milloin tällainen tapahtuisi.

Moralisteille se ei ollut mahdollista, niin kauan kuin se ei ollut mahdollista. Tämän jälkeen se vain – no, oli mahdollista. Realisteille se oli todennäköistä ja siten mahdollista koko ajan. Ei toivottavaa, mutta todennäköistä ja siksi täysin mahdollista. Mahdollisuus aktualisoitui tapauksessa. Sen toistuminen on – yllätys yllätys – edelleen hyvin todennäköistä.

Koska oikeamieliset (=dominoiva diskurssi) olivat kuitenkin tähän asti onnistuneet tykönään pitämään vallalla uskomusta, että terrorismilla ja turvapaikanhakijatulvalla ei ole mitään tekemistä keskenään, tällainen päinvastainen seikka piti jotenkin integroida mukaan. Se oli niin merkittävä, että sitä ei mitenkään voinut enää jättää huomiotta. Julkidiskurssin on pakko myöntyä siihen tosiasiaan, että näin todellakin on tapahtunut.

Mutta mistä sitten nyt puhumme? Puhummeko siitä, että totta kai näin on tapahtunut? Emme tietenkään.

Keskitymme vain tähän yksittäiseen todeksi tunnustettuun seikkaan. Emme siihen, että tämä oli todennäköistä emmekä varsinkaan siihen, että tämä tulee jatkossakin olemaan todennäköistä ja että asialle pitäisi tehdä jotakin.

Sen sijaan puheenvuoroissa on käsitelty sitä, oliko passi aito ja miksi ei ollut, mihin turvapaikanhakija on ensin mennyt, minne sitten ja erityisesti sitä, miksi tätä yksittäistapausta ei saatu kiinni. Huomio keskittyy kaikkeen muuhun kuin niihin seikkoihin, joiden pitäisi olla oleellisia. Keskustelua leimaa naurettava hiusten halkominen, johon kaikkien on osallistuttava – ikään kuin väittelyn ydin tosiaan olisi siinä, onko passin väärentänyt turkkilainen vai kiinalainen tai onko Kreikka tehnyt enemmän väärin kuin Ranska. Merkityksellinen asian käsittely jää jälleen kerran epäolennaisuuksien varjoon.

Dominoiva diskurssi syöttää omat uskomuksensa ja periaatteensa muille ja kaikkien keskustelijoiden on toimittava näiden varassa – vaikka ne olisivat alkujaankin virheellisiä. Toinen esimerkki kuvastaa ilmiötä edelleen.

Palatkaamme jälleen siihen rationaalisen ihmisen prototyyppiin. Historiaa ja todellisuutta ymmärtävänä hän ei kuvittele, että länsimainen yhteiskunta kykenee integroimaan kaikki maahanmuuttajat, tai edes suurta osaa. Hän ei alkujaankaan ole uskonut siihen kauniiseen mutta epäuskottavaan satuun, että diverssit yhteisöt kukoistavat – hän yksinkertaisesti tietää asioita liikaa jaksaakseen uskoa tällaiseen. Hänelle ei ole minkäänlainen yllätys, että toisen ja kolmannenkin polven maahanmuuttajilla on ”maahanmuuttajien ongelmia”. Hän ei myöskään pidä toisen tai kolmannen polven maahanmuuttajia ”suomalaisina” tai ”ranskalaisina”, muuta kuin korkeintaan nimellisesti. Hän ymmärtää, että monilla ihmisillä kulttuuri, etnisyys, uskonto ja jopa ”rotu” ovat paljon merkittävämpiä asioita kuin länsimainen liberalismi haluaa uskoa. Toki hän ehkä toivoo, että asiat voisivat olla helpompia, mutta tämä toive ei ole se, joka hänen analyysejaan ohjaa.

Lisäksi hän ymmärtää, mikä on yleistämisen tarkoitus. Kyse ei ole siitä, etteikö osa maahanmuuttajista voisi olla integroituneita ja täysin ongelmattomia.

Miten rationaalisen henkilön siis pitäisi suhtautua siihen, kun oikeamielinen moralisti hyökkää uudella argumentillaan: terroristit olivat pääasiassa ranskalaisia! Tietenkin hän tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että terroristi oli syntynyt Ranskassa.

Mutta eihän hän nyt mikään ”ranskalainen” ollut.

Rationaalinen ihminen ei siis alkujaankaan ole ollut moralistin kanssa sitä mieltä, että ongelma on vain tänne juuri muuttaneissa. Se ei myöskään ole vain ”pakolaisissa” tai vain ”somaleissa” tai ”muslimeissa” tai ”köyhissä”. Ongelma on paljon laajempi, monimutkaisempi ja vaikeampi.

Rationaalisen ihmisen kyky tehdä tarkoituksenmukaisia yleistyksiä ei tarkoita, että kaikki pakolaiset olisivat tämän mielestä potentiaalisia terroristeja. Pariisin terrori-iskuissa – kuten useissa sitä ennen ja valitettavasti useissa myös sen jälkeen – kuitenkin tapahtui näin. Ainakin yksi terroristi saapui humanitaarisen maahanmuuton väyliä pitkin. Todennäköisesti kaikki muutkin – tai kaikkien muiden vanhemmat tai isovanhemmat – ovat aikoinaan tulleet vastaavia väyliä pitkin.

Rationaaliselle ihmiselle toisen polven maahanmuuttajien ongelmat eivät ole yllättäviä. Moralistille ne tarjoavat kuitenkin jo uuden väylän: syyttää omaa yhteiskuntaamme, joka ei kykene integroimaan heitä. Rationaalinen ihminen ei kuitenkaan ole koskaan kuvitellutkaan, että tämä olisi mahdollista. Hänen skeptisyytensä ohjaa häntä alusta loppuun saakka. Mutta tätä hän ei voi tuoda esille.

Kuten ei koskaan sitäkään, että ehkä tämä koko kokeilu ei toimi alkuunkaan. Ehkä mahdotonta ei saa mahdolliseksi inkrementaalisilla korjaustoimenpiteillä. Että ehkä asiat vain eivät toimi niin?

Ja tässä on se suuri salaisuus. Tabu. Koska yhteiseen tavoitteeseen vain on uskottava.

Esimerkeissämme ”uusi” keskustelu on siis siirtynyt juuri sinne, minne moralisti sen halusi siirtää: terroristi oli sattumalta turvapaikanhakija tai sitten kokonaan ranskalainen, homegrown, yksi meistä. Ongelmat ovat joko yksittäisiä tai johtuvat meistä, omasta yhteiskunnastamme. (Ja sen rationaalisista vihapuhujista.) Kaiken muun väittäminen on mautonta, vääristelevää, ammattitaidotonta, negatiivista, rasistista, kiellettyä. Jos asiasta puhutaan, siitä puhutaan oikeamielisten ehdoilla.

Ja näin teimme taas pikkuruisen kuperkeikan – mutta uusikin positio on täysin edeltävällä tavalla rajattu. Keskustelemme oikeamielisten ehdoin, heidän määrittelemistään lähtökohdista käsin.

Ja mikään ei todellakaan muutu.

Pariisi, islam, liberalismi ja Houellebecq

Minulla on ollut jonkin aikaa mielessä kirjoittaa Michel Houellebecqin uudesta kirjasta Alistuminen (alkuteos Soumission, suomentaja Lotta Toivanen, WSOY 2015). Pariisin uusimmat terrori-iskut antavat ajatukselle kalmankelmeän ja oksettavan hehkun. Vaikka Auschwitzin jälkeen ei pitänyt olla runoutta, Pariisin jälkeen on syytä olla Houellebecqia. Yhden nihilistin tuottama fiktio tarjoaa tapahtumille paljon suurempia selityksiä kuin itseään vihaavan lännen ”faktuaalinen” uutistuotanto. Selitys ei ole kaunis.

Lehdet ovat kysyneet perjantai-illasta alkaen, miksi taas näin kävi. Mitä meille on tapahtumassa? Samat kysymykset toistuvat jokaisen karmean terrori-iskun jälkeen. Korkeaotsaisten toimittajien, tutkijoiden ja asiantuntijoiden avulla ruoskimme itseämme muutaman päivän. Terrorismi toki tuomitaan, mutta samalla tuomitaan se maailma, missä me elämme. Länsi.

Tänä aamuna HS kertoi otsikossaan Pariisin olevan jo toipumassa – muutama vuorokausi iskun jälkeen. Tutkija kertoi, että terrorismin seuraus on aina reaktioissa ja että niitä pitää nyt hillitä. Mitä konkreettisesta, ruumiista, elämän päättymisestä. Ei se olekaan ase ja mies sen varressa, joka tekee terrorismin – se on reaktiomme, joka konstituoi uuden todellisuuden. Häpeä länsi. Häpeä!

Mikä auttaa pientä poloa? Rakastetaan enemmän. Ei pelätä! Muistetaan oikea hashtag ja trikolori. Ranska kuuluu kaikille!

Liikaa ei sovi surra siksikään, että täytyyhän tämä suhteuttaa muihin iskuihin. Ensinnäkin niihin, joita tapahtuu koko ajan maissa, joista ihmiset tänne pakenevat (#welovelibyasyriairaqafghanistan). Toisekseen Norjaan.

(Ja avatkaa nyt ne Pariisin kuppilat, kaupat ja kohteet jo! C’est la vie! Muutenhan Euroopan kaunein kaupunki saattaa turisteille näyttää siltä, mitä se oikeasti pitkälti onkin: monikulttuurinen kaaos.)

Eikä yhtäläisyyksiä asioiden kesken saa tehdä, moralistit varoittavat. Ei sillä ole mitään tekemistä sen kanssa. Toistan: ei sillä ole mitään tekemistä sen kanssa! Koska tyhmä kansa kuitenkin niin luulee – epärationaalisen ja valaistumattoman päättelykykynsä varassa – on sitä syytä ohjailla muutaman päivän ajan hieman pontevammin. Otetaan käyttöön kansaan uppoavia symboleja: passi, raja, turvallisuus. Kyllä me teistäkin pidämme huolen. Mutta maailma nyt vain on tällainen, nykyään.

Liberalismi on kaikessa oikeassa. Paitsi silloin kun se ei ole. Julmetun usein nykyään se ei ole. Quo vadis, länsimainen ihanne? Hautaanhan minä, älkää suotta muistelko. Sietäähän sitä lähteäkin, jos näin heikko on.

Imperiumi kaatuu sisältäpäin. Me kutsumme heitä tuhoamaan meidät.

Liberalistien ja islamistien maailmankatsomuksissa on pelottavia yhtäläisyyksiä. Kummatkin vihaavat länttä suvereenina johtoajatuksenaan. Edelliset polttavasta syyllisyydentunnostaan, jälkimmäiset sen tyhjyyden, arvottomuuden ja puolustushaluttomuuden vuoksi.

Häpeä kotouttamispolitiikka, häpeä äärioikeisto, häpeä Yhdysvallat, häpeä rasistinen kulttuurimme. Me vihaamme itse itseämme. Katsokaa, kuinka paljon me vihaamme itseämme, katsokaa nyt!

Mutta ei niin huonoa, ettei jotakin hyvääkin: Koska teitä me emme vihaa, käsittäkää se. Älkää ampuko meitä, me emme vihaa teitä, me emme halua teille muuta kuin hyvää. Me haluamme pelastaa teidät! Anteeksi, kun emme voineet pelastaa teitä. Nyt te näytätte meille, mitä te joudutte koko ajan kestämään. Tämä on niin oikein meille sioille!

Houellebecqin kirjassa Ranskaan tulee islamilainen valta 2020-luvulla. Presidentinvaalien toisella kierroksella vastakkain ovat Muslimiveljeskunnan Mohammed Ben Abbes ja Kansallisen rintaman Marine Le Pen. Vasemmisto liittoutuu kokonaan muslimien taakse, mutta myös osa oikeistosta. Ben Abbes voittaa ylivoimaisesti.

Lopullista ratkaisua ennen muslimit ovat jo täyttäneet koulutushallinnon. Eihän ranskalaisia sellainen edes kiinnosta! Yhdessä hetkessä koulutusjärjestelmä muuttaa muotoaan, sukupuolet erotetaan, tyttöjen koulunkäynti muuttuu korostamaan koti- ja avioliittotaitoja. Myöhemmin yliopistot muutetaan islamilaisiksi, ja työntekijöiltä (miehiltä) vaaditaan kääntymys islamin uskoon. Saudi-Arabian raha on pyhää ja runsasta.

Muslimit eivät valtaa Ranskaa väkivallalla, vaikka kuolleitakin väistämättä tulee. He valtaavat Ranskan ranskalaisten tuella. Jääkö joku kaipaamaan Ranskaa, ei kerrota. Juutalaiset ja naiset katoavat. Päähenkilö jää hetkeksi kaipaamaan sitä, että ei voi enää katsella naisten takamuksia kadulla eikä kaataa sänkyyn nuoria opiskelijatyttöjä… Vain hetkeksi.

Onnekkaille uusi valta tarjoaa mahdollisuuksia, hienoja mahdollisuuksia. Kuten useita vaimoja ja suojaikärajan alittavia seksikumppaneita. Edes alkoholia ja mässäilyä ei tarvitse lopettaa, sillä uusi islam on strategista. Arvot syntyvät suoraan edellisten tyhjien päälle. Valta syntyy alhaalta ylöspäin. Uuden presidentin ei tarvitse kuin nyökkäillä.

Länsi alistuu islamille, mutta paljon oleellisempaa on se, että naiset alistuvat miehille. Islam ymmärtää, että koko maailma syntyy kotoa. Ihmisen suurin onni löytyy alistumisesta, naisen miehelle, miehen jumalalle. Liberalismi on laittanut alulle sen, minkä islam vain viimeistelee. Koska ihmiset ovat lopulta inhimillisiä.

Ja jumala kyllä joustaa, tarvittaessa. Se on liberalismin ainoa perintö.

Vasemmisto antaa Ranskan pois – aivan kuten näemme omassa maassammekin joka ikinen päivä. Lehdistö on hiljaa, vääriä mielipiteitä ja totuudellista kerrontaa pimitetään. Yhteiskunnan rakenteet alkavat siirtyä vähitellen uuteen järjestykseen. Mutta jos joku luulee, että huikentelevainen ja moralistinen vasemmisto tähän yksin kykenisi, on hän surullisella tavalla väärässä.

Konservatiivit ja epäpoliittiset intellektuellit ovat myös täysin kyllästyneitä arvotyhjään Ranskaan, liian feminiiniin kristinuskoon ja sivistyksen tilaan, velttoihin, tyhmiin ja passiivisiin ihmisiin – ja vasemmistoon. Tai jos eivät olekaan, mitä sitten. Voi olla, että he eivät välitä enää mistään, paitsi omista fyysisistä tarpeistaan. Muutos tuo ainakin jotakin jännittävää. Kaunista konkreettista pahoinvointia aiheuttavan abstraktin sijaan.

Estetiikka lepää ennen muuta muslimitytön alusvaatteissa ja alistuneissa ruumiinaukoissa, ei enää ranskalaisnaisen minihameessa ja korkokengissä. Kaikkeahan ei voi saada (liberalismi meni tässäkin niin pieleen).

Houellebecq muistuttaa jokaisessa kirjassaan, että mihinkään ei kannata uskoa. Ei sääntöihin, arvoihin tai sopimuksiin. Ei vihaan, rakkauteen tai edes uskoon. Ranskan muuttuminen islamilaiseksi ei vaadi mitään, se tapahtuu tuossa tuokiossa. Kirjallisuudesta, naimisesta ja syömisestä kiinnostunut päähenkilö rakentaa olemuksensa uudelleen. Muutos vapauttaa hänet katumasta mitään, se antaa uuden elämän.

Vaikka Houellebecq saa usein täyslaidallisen oikeamielisiltä feministeiltä, on hänen mieskuvansa se kaikkein kammottavin. Ja vaikka hän on sanonut, että islam on sairain uskonto, on hänen arvionsa liberalismista vielä paljon surullisempi. Kuten olen itsekin tässä blogissa monesti korostanut: me teemme sen ihan itse.

Alistuminen on saanut yhä edellisiäkin kirjoja enemmän huomiota. Ei vähiten siksi, että sen ilmestymispäivänä tapahtui terrori-isku Charlie Hebdo -lehden toimitukseen. Kuvaavaa kuitenkin on, että kirjassa on paljon vähemmän mässäilyä kuin monissa muissa Houellebecqin kirjoissa. Kaikki tapahtuu kauniisti, säröttömästi, kuin ennalta kirjoitetun mukaisesti. Kirjan voi jopa lukea samanlaisen nihilismin vallassa kuin mikä sen sanoma on: no jaa, Ranskasta tuli islamilainen valtio, onkohan minulla edes paha olo?

Ja samaan tapaan jo muutaman päivän päästä kollektiivinen muistimme on määrittänyt Pariisin tapahtumat sopimaan hyväksyttyyn kertomukseen. Rakenne on nytkähtänyt uuteen asentoonsa, pelko ja odotus ovat uusia normaaleja. Mietitäänpä taas, mikä meitä oikein vaivaa. Sillä täytyyhän MEITÄ joku vaivata, kun meille näin tehdään!

Ja vaivaahan meitä: meitä vaivaa ensi sijassa se, että me edes mietimme, mikä meitä vaivaa. Nuo, jotka tulevat tänne meitä tappamaan – heitä vaivaa! Meitä vaivaa se, että me pyydämme anteeksi, vaikka meidän pitäisi puolustaa itseämme. Meillä oli joskus muuta kuin tämä kolkko ”vapaus”, nenäkkäät oikeamieliset ja seuraavan päivän apologeettinen islamin puolustus. Tällä kaikella oli joskus sisältö, meillä oli arvoja ja tavoitteita.

Nihilisti ajattelee, että antakaa sitten sitä konkretiaa. Antakaa abstraktin tilalle verta, kuolemaa, tuskaa! Antakaa ahdistuksen tilalle pakkoa, verhoa, kaapua! Antakaa tyhjyyden tilalle jotakin.

Ja kyllä joku antaa. Siihen voi sentään luottaa. Kaunokirjallisuudessa ja tosimaailmassa.

Että sellaiset hautajaiset.

Samasta aiheesta:
Charlie Hebdon jälkeen kirjoitettu Islamistaistelijan probleema, liberalismin nimeen
Terroristien hyveellisyys ja jihad grooming
Maahanmuutto, yhteisö ja henkilökohtaisen poliittisuus

Terroristien hyveellisyys ja jihad grooming

”Nii­tä, jot­ka kään­ty­vät ji­ha­dis­miin, lei­maa liial­li­nen ha­lu teh­dä oi­kein. He ovat mo­raa­li­sia nuo­ria, jot­ka tus­kin sai­sisi­vat tyy­dy­tys­tä ka­tu­jen­giin liit­ty­mi­ses­tä. Heil­lä on vah­va tar­ve elää mer­ki­tyk­sel­li­nen elä­mä”, Daw­son huo­maut­taa.

Ji­ha­dis­tien net­ti­pro­pa­gan­da on hy­vin te­ho­kas­ta.

Tur­val­li­suus­tut­ki­muk­sen pro­fes­so­ri, ter­ro­ris­min tut­ki­ja Mia Bloom Mas­sa­chu­sett­sin yli­opis­tos­ta kut­suu Isis-vär­vä­rei­tä on­li­ne-saa­lis­ta­jik­si. He käyt­tä­vät nuor­ten ikä­to­ve­rei­ta pu­he­mie­hi­nä ja har­ras­ta­vat mo­nen­lai­sia ve­dä­tyk­siä.

”Nuo­ret ovat eri­tyi­sen alt­tii­ta Isi­sil­le, kos­ka vär­väys ta­pah­tuu so­siaa­li­ses­sa me­dias­sa ja vies­tien si­säl­tö muo­toil­laan juu­ri nuo­riin ve­toa­vak­si”, Bloom se­lit­tää.

HS 18.2.2015: Hyveellinen nuori haksahtaa Isisiin

Kirjoitin aiemmin islamistitaistelijan fundamentaalista ongelmasta: hänen pyhyydellistä motiiviaan palvella uskontonsa arvoja ei suostuta ymmärtämään, vaan se tehdään liberalistisen tulkinnan avulla tyhjäksi kerta toisensa jälkeen. Liberalismilla ei ole välineitä kohdata uskonnon tai muun ”irrationaalisen” arvojärjestelmän aiheuttamia konkreettisia seurauksia. Sen on välttämätöntä muokata toimijoiden motiivit omaa maailmankatsomustaan vastaaviksi – se liberaalistaa sille vieraat motiivit ja uskomukset. Toisaalta sen vähemmistödiskurssi on niin dominoiva, että minkäänlainen pahuus ei kykene tunkeutumaan sen sisälle – pahuus jää varatuksi ainoastaan enemmistötoimijoille ja näiden yksilöllisille ja kollektiivisille ominaisuuksille.

Yllä olevissa lainauksissa pahuuden tyhjäksi tekeminen – suoranainen moraalinen liberaalistaminen – on ehkä viety pisimmälle. Kanadalainen sosiologian professori Lorne Dawson kuvaa jihadismiin kääntyviä nuoria erityisen moraalisiksi ihmisiksi, joita ei perinteisempi kehittymättömistä aivoista johtuva nuoruudenrieha, kuten jengiytyminen, kiinnosta. He haluavat merkityksellisen elämän.

Ensimmäinen väite on empiirisesti katsoen väärä, sillä useilla, ellei useimmilla, jihadin kääntyneillä sotureilla on ennen taisteluretkeään ollut merkittäviä ongelmia ja suuria vaikeuksia integroitua kotimaahansa. Liberalistinen luenta toki väistää tämän seikan: Ensinnäkin se uskoo, että maahanmuuttajien tai näiden jälkeläisten ongelmat johtuvat aina kantaväestön ja yhteiskunnan syrjivistä toimintatavoista. Toisekseen monikulttuurinen etiikka nimenomaan ymmärtää, että moraaleja on monenlaisia. Niinpä nuorukaisten erilainen ”moraali” on selvästi parempaa, merkityksellisempää ja syvempää kuin länsimaisella keskikastilla.

Huomionarvoista on, että liberalismin omien ihanteiden ohuus on ongelmallista ainoastaan silloin, kun sitä verrataan muihin, tässä tapauksessa jihadismiin kääntyneiden arvomaailmaan. Lorne Dawson näkee tavallisen, liberaalin ”normaaliuden” merkityksettömänä, tyhjänä, kun taas aitoa tyydytystä islamista hakevan nuoren arvomaailma on syvää ja merkityksellistä, moraalista.

Vaikka jihadismiin siis suhtaudutaan periaatteessa negatiivisesti, annetaan tälle kuitenkin eräänlainen moraalinen myönnytys: onhan se sentään jotakin, verrattuna oman maailmamme tarjoamaan tyhjyyteen. Näin ollen islamistitaistelijatkin ovat moraalisiahe noudattavat omia hyveitään absoluuttisesti, toisin kuin me, jotka voimme vain vedota milloin ihmisoikeuksiin, tasa-arvoon, milloin muihin hyveellisiin abstraktioihin.

Jihadistinuorten hyveellisyys, kuten liberaalin eliitin edustaja sen kuvaa, olisi kuitenkin ehkä liian paksu väite tavalliselle kansalle kohdattavaksi. Sellaisen sisäistäminen ja ymmärtäminen vaatisi kehittynyttä kykyä moukaroida intuitiivista ajattelua sekä vääntää ristiriidat ongelmattomiksi ja välttämättömyydet hyveiksi. Siksi tuokin Hesarin juttu oli tiedesivuilla, ei ulkomaanosiossa. Professori tekee tiedettä; jihadistinuorten hyveellisyys on tieteellinen tosiseikka, koska arvovaltainen tieteilijä niin sanoo.

Sen sijaan tavallisella logiikalla käyvä kansakin ymmärtää viattomien houkuttelun. Grooming on manipulatiivista hyväksikäyttöä, jota nuoriin voidaan kohdistaa oikeasti pahojen ihmisten toimesta, yleensä netissä. Perinteinen grooming on seksuaalista hyväksikäyttöä. Wikipedian mukaan ”prosessin osana voi olla esimerkiksi ystävällisyyttä, hellyyttä ja lahjojen antamista, ja lapsi on yleensä vapaaehtoisesti luomassa suhdetta. Myöhemmin kuvaan voi astua mukaan esimerkiksi kiristys.”

Kun ilmiö ymmärretään näin, on helppo nähdä, että värvätyt (houkutellut) tarvitsevatkin rangaistuksen sijaan apua, kuten esimerkiksi Ruotsissa on jo tunnistettu. Vain inhimillisyydelle sokea voisi esittää groomingin uhreille rangaistusta. Nuoren aivothan ovat kehittymättömät, kuten lainatussa jutussakin korostetaan, ja kyseessä on hyväksikäyttö.

Oleellinen ero seksuaalisen ja jihad-groomingin välillä on siinä, että seksuaalinen grooming johdetaan aina yksilöllisiin taipumuksiin, henkilön tai rajatun henkilöryhmän pahuuteen ja asemaan perustuvaan dominoivaan rooliin. Harvoin olemme kuulleet, että kulttuurimme erityisesti kannustaisi tähän, läpitunkevasta seksualisaatiosta huolimatta – päinvastoin tiedämme, että länsimaat ovat lapsille ja nuorille maailman turvallisimpia maita. Groomingin lisääntymisen syynä nähdäänkin ennen muuta sen mahdollistavien teknologioiden kehittyminen.

Sen sijaan islam ja sen opit pyhästä sodasta ja yksilön voimaantumisesta taistelun kautta eivät nojaa yksilöllisten toimijoiden henkiseen järkkymiseen, vaan paljon laajempaan kulttuuriseen, uskonnolliseen, historialliseen ja sosiaaliseen kontekstiin – huolimatta siitä, että kaikki muslimit eivät niitä kannata. Liberaalit kuitenkin jälleen tarvitsevat selityksen sille, miksi ”tavalliset nuoret” (”moraalisten nuorten” maltillisempi luenta) lähtevät jihadiin, päätyvät sotimaan tai terroristeiksi. Miksi he eivät halua olla kuin me?

Lorne Dawson on tutkinut myös muita ”yksinäisiä susia”, kuten vallitseva eufemismi kuuluu, esimerkiksi kouluampujia. On kuitenkin melko selvää, ettei heitä hänen mukaansa leimaa liiallinen halu tehdä hyvää. Tai että he olisivat erityisen moraalisia ja elämälleen merkitystä etsiviä.

Oliko tässä nyt joku ristiriita? Oli ja ei. Liberalismin aate perustuu ristiriidoille, joten se, että niitä syntyy sen avulla, ei varsinaisesti enää ole ristiriita.

Mustavalkoiset selitykset menevät yleensä aina metsään, niin kotoperäisten kouluampujien kuin muuperäisten terroristien suhteen. Kriittisen ihmisen tulee ymmärtää loogisia perusasioita sekä osata tulkita usein monikausaalisia suhteita. Mutta se järjetön ideologinen vimma, jolla käärmettä pyssyyn ajavat liberaalit (jopa tieteen edustajat) suhtautuvat islamin hirveyksiin, riippumatta tosiseikoista, on surullista ja samalla myös pelottavaa. Ensinnäkin se antaa väärintekijöille yhä suuremman kannusteen korottaa pahuuden astetta. Toisekseen se nimenomaisesti vahvistaa alla olevan havainnon:

meidän hyveemme ovat tyhjiä, kaikuvat pimeään.

Maahanmuutto, yhteisö ja henkilökohtaisen poliittisuus

Feministit nostivat kauan sitten esiin ajatuksen, että ”henkilökohtainen on poliittista”. Vaikka lausahdus sen koommin on tullut tarkoittamaan lähes mitä tahansa, viittaa sen alkuperäinen merkitys siihen, että niin kauan kuin naisten pääasiallinen toiminta-areena on vain koti ja sen alaan kuuluvat toimet (synnytys, lastenhoito, kasvatus, kotityöt, aviolliset velvoitteet jne.), tulee tämä henkilökohtainen ja piilotettu vallan ja toiminnan areena politisoida, siis tehdä näkyväksi ja myös jollain tapaa säädellyksi. Ajatuksen mukaan kaikki sosiaalinen kanssakäyminen, myös perheiden ja yhteiskunnan muiden perusinstituutioiden sisällä, sisältää politiikkaa, siis erilaisia intressejä ja vallankäyttöä. Hyvä yhteiskunta ei voi rakentua vain sen varaan, että (miesten kesken) jaettu on poliittista. Muuten edistys ei toteudu henkilökohtaisella areenalla, vaan se jää ”luonnollisen primitiivisyyden” ikeen alle. Henkilökohtaisen edistys olisi myös edellytys sille, että naiset pääsisivät etenemään julkisella areenalla.

Missään muualla maailmassa ei alkuperäistä ajatusta ole toimeenpantu yhtä merkittävästi kuin pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa. Erilaiset lastentekoa ja -kasvatusta ja naisten työntekoa ja itsenäistymistä helpottavat ja ylläpitävät (jopa siihen pakottavat) instituutiot ovat voimakkaita. Toisaalta myös epäformaalimpi kansalaiskasvatus ylläpitää oikealla tavalla toimivan kansalaisen mallia. Ihmisiä aktiivisesti ohjaavan politiikan ja kulttuurissa syvemmällä olevien arvojen vaikutusta on tietysti vaikea erottaa toisistaan – ne muodostavat pitkän ajan kuluessa kehittyneen kokonaisuuden, jonka sisälle suurin osa suomalaisista kuuluu. Asia on niin itsestäänselvä, että harva sitä kyseenalaistaa tai edes pohtii.

Tämä on sääli, sillä asia on kaikkea muuta kuin itsestäänselvä: arvopohjamme ja ”itsestäänselvyytemme” rapautuvat hyvin helposti, mikäli niiden annetaan rapautua. Ne rapautuvat, kun lopetetaan ymmärtämästä, että kyseessä ovat maailmanlaajuisesti poikkeukselliset, huomattavaa työtä, politiikkaa ja samanmielisyyttä vaatineet instituutiot. Esimerkiksi naisen tasa-arvo ei ole universaalia, vaikka kauniit ihmisoikeuslätinät sanoisivat mitä. Jos yhteisössämme on yhä enemmän päinvastaisia arvoja jakavia ihmisiä, on päivänselvää, että arvo rapautuu. Tällöin ”arvo” ei ole se, mitä on kodifioitu paperiin, vaan se käytäntö ja toiminta, mikä yhteiskunnassa vallitsee.

Vaikka kaikki eivät tietenkään koskaan ole olleet samanmielisiä yksityiskohdista, nojaa vahva kulttuurinen yhtenäisyytemme juuri siihen, että ihmiset ovat pääasiassa samaa mieltä. Naiset ovat yhtä arvokkaita kuin miehet, naiset saavat itse päättää, mitä tekevät, myös varattomilla on oikeus elää ja osallistua yhteiskunnan toimintaan, heikoimmista pidetään huolta, lapset ovat arvoasteikossa korkealla ja niin edelleen. Nämä asiat ovat suomalaisia (usein länsimaisia) itsestäänselvyyksiä. Henkilökohtainen on todella poliittista – siksipä valtio säätää muun muassa vanhempainvapaasta, päivähoidosta, avioliitossa tapahtuvasta raiskauksesta, huoltajuudesta ja lapsen oikeuksista. Vaikka on lukuisia aiheita, joissa säätely tai ohjaus epäonnistuu – tai suosii toista osapuolta toisen kustannuksella – päälinja ja sen kantamat arvot ovat vakaita. Niin vakaita, että suurin osa ihmisistä noudattaisi niitä, vaikka siitä ei säädeltäisikään.

Tässä onkin eräs hyvän kansalaisuuden merkki – hyvä kansalainen noudattaa ”hyviä sääntöjä”, vaikka ne eivät olisi varsinaisia lakeja tai niiden rikkomisesta ei seuraisi rangaistusta. Sama pätee valtioihin: Ns. hyvät valtiot ylläpitäisivät perusihmisoikeuksia ilman ihmisoikeussopimusten sitovuuttakin. Toisaalta pahat valtiot eivät seuraa kansainvälistä lakia edes silloin, kun se on sitovaa. En ota kantaa siihen, onko kyse moraalista, omasta edusta, kulttuurista vai mistä. Tätä ajatusta ”hyvistä” ja ”huonoista” ei kuitenkaan jaa se suuri joukko ajattelijoita ja teoreetikkoja, joiden mukaan länsimaiden/-maalaisten yleinen olemus on ongelmallinen ja aina liian huono – moraalinen vaatimustaso on siis asetettu niin korkealle, että sen saavuttaminen on yksinkertaisesti mahdotonta. (Olen käsitellyt tätä vaadittavien oikeuksien lisääntymistä useissa edellisissä teksteissä.) Koska samaa ei vaadita kaikilta valtioilta (tai ihmisryhmiltä), väistämätön seuraus on kaksoisstandardien käyttö.

Globaali aikakausi, jonka tunnusmerkkeihin kuuluu muun muassa laajamittainen maahanmuutto, on muuttanut asioita. Enää ”kansalaisuus” tai ”suomalaisuus”, puhumattakaan ”ruotsalaisuudesta”, ei ole niin yksinkertaista. Monille ihmisille kansalaisuuteen, etnisyyteen tai kulttuuriin viittaavat yleistykset ovat täydellinen punainen vaate, mutta en käsittele heitä enempää tässä. Huomioni kohteena on se, mistä keskustelin edellä, henkilökohtaisen poliittisuus, yhteisölliset itsestäänselvyydet ja niiden muuttuminen yhteisön monimuotoisuuden lisääntyessä ja yhtenäisyyden vähentyessä. Vaikka maahanmuutto on vain yksi näitä kehityssuuntia ohjaava tekijä, on se tässä tapauksessa merkittävin.

Eilisessä kirjoituksessani kritisoin liberalismia siitä, että se kuvittelee voittavansa kaiken. Se kuvittelee saavansa kaikki puolelleen, muun muassa siksi, että se ei usko kulttuurien, intressien, uskontojen tms. yhteensovittamattomuuteen. Huntingtonin teesit sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä on liberaalin ajattelijakunnan toimesta kumottu tätä taustaa vasten lukuisia kertoja, vaikka todellisuus näyttää koko ajan yhä enemmän vastakkaista. Liberalismin ihanne olisi kaunis, jos se olisi totta. Globaalilla aikakaudella, kun yhteisöt ovat auenneet, se vain ei ole totta. En tiedä, olenko väärässä, jos väitän, että se voisi toimia suljetussa, yhdenmukaisessa yhteisössä. Sellaisessa mihin pohjoismainen hyvinvointivaltio syntyi ja mikä on hyvin erilainen paikka kuin se, missä se tulee kuolemaan.

Se, mitä me siis jaamme keskenämme, ei enää ole itsestäänselvyys. Se ei ole edes kaikille meille kanta-asujille itsestäänselvyys, puhumattakaan siitä, että se olisi heille maahanmuuttajille, joiden kokemus maailmasta ja sen suhteista ja heistä itsestään on toisenlainen – joskus vain vähän toisenlainen, joskus radikaalisti toisenlainen. Maassamme asuu yhä enemmän ihmisiä, jotka eivät jaa esimerkiksi ajatusta siitä, että nainen olisi miehen kanssa samanarvoinen. Heille henkilökohtainen ei ole poliittista. Kaiken huipuksi heidän henkilökohtaisensa ei ole poliittista edes kaikkien meidän mielestä, joille muuten suomalainen henkilökohtainen on useissa tapauksissa poliittista. Kaksoisstandardit ovat räikeitä.

Niin kauan kuin tätä kansaa (pääasiassa sen miespuolisia jäseniä) on kasvatettu, koulutettu, ohjattu, opastettu, palkittu, syyllistetty ja taas kasvatettu siitä, miten sukupuolten tulee toimia ja olla, mitä heidän tulee haluta, miten heitä tulee arvostaa ja kunnioittaa, on tilanne nyt tämä – asia näyttääkin koskevan vain tiettyjä miehiä ja tiettyjä naisia. Se, mikä meille näytti olevan hyvää ja tarkoituksenmukaista, ei olekaan sitä kaikille. Toiset ovatkin erilaisia.

On kolme tapaa toteuttaa kyseistä kaksoisstandardia. Ensimmäinen istuu eilisen blogitekstini kritiikkiin: liberaalin näkemyksen mukaan me voimme kyllä muuttaa erilaiset näkemykset oikeiksi, kunhan teemme pitkäjänteistä ja tarkkaa työtä (HS tänään: Ääriajattelu talttuu vain tietoisella työllä). Tämä työ ei kuitenkaan näytä olevan samanlaista kuin ennen: Se ei ole samanlaista ulkoapäin tuotettua ”näin tulee tehdä”- ohjausta, johon me pohjoismaalaiset olemme vahvojen valtioidemme taholta saaneet tottua niin monessa asiassa. Sen sijaan tämä työ on erilaista monikulttuurista tai yksilökeskeistä sisältäpäin ohjautuvaa toimintaa, jossa yhteiskunta antaa ainoastaan puitteet, yleensä taloudelliset, mutta yksilöillä on merkittävä määräysvalta ja heitä tulee ”kunnioittaa”, eli siis heidän tulee saada itse päättää. Pidä oma kulttuurisi, jos haluat, pidä omat tapasi, jos haluat. Esimerkiksi muslimien autonomia tehdä asiat haluamallaan tavallaan on vahvempi kuin suomalaisilla, joiden kulttuuri ei voi eikä saa sisältää samanlaisia vaatimuksia. Liberalismi tarjoaa maahanmuuttajillekin kyllä aina vaihtoehtoja (tämä kaunis ja houkutteleva meidän maailmamme), mutta ei pakota heitä siihen.

Useinkaan kaunis ja houkutteleva maailma ei houkutakaan, varsinkaan miehiä, joille siirtymä aiheuttaa suurta kitkaa usein molemmilla toiminnan areenoilla, sekä julkisella että henkilökohtaisella. Ajattele ihmistä, joka on muuttanut yhteisöllisestä kulttuurista itähelsinkiläiseen kerrostalolähiöön, menettää kunnioituksensa vähitellen sekä kodin ulkopuolella (ei töitä, roskatöitä, sossuilua, arvostuksen puutetta) että sen sisällä (vaimo ymmärtää uuden yhteiskunnan mahdollisuudet, lapset integroituvat nopeammin). Myöskään nuoret miehet eivät löydä paikkaansa uusissa yhteiskunnissa, eivät tiedä mitä tekisivät, töitä on yhä vähemmän, maahanmuuttajia yhä enemmän, kapinoitavaa yhä enemmän.

Länsimaisiin arvoihin nähden primitiivisemmät kulttuurimallit eivät istu tänne helpolla. Tästä kuitenkin usein tulee vaieta: maahanmuuttajien henkilökohtainen ei ole poliittista. Se, että ensi- ja turvakodit ovat nykyään täynnä maahanmuuttajia, ei liikuta ketään. Yhteiskunnan taholta tuleva kasvatustyö on edelleen kulttuurisokeaa eikä erottele ihmisiä ryhmiin – joskus se saattaa jopa yhä väittää, että suomalainen mies on ongelma, vaikka suomalainen mies näyttää pääasiassa oppineensa läksynsä erittäin kuuliaisesti. Kaksoisstandardi syntyy siis siitä, että eroja ei voida tunnustaa. Liberalismi kuvittelee, että olemme samanlaisia. Vaikka emme ole. Aiemmin hyvinvointivaltioideologia halusi uskoa, että olemme kaikki samanlaisia lähtökohdista ja varallisuudesta huolimatta – nyt se haluaa lisätä joukkoon kulttuurin, uskonnon, etnisyyden ja muut ihmisyyttä universaalisuuksien ulkopuolella määrittävät tekijät.

Toinen tapa toteuttaa kaksoisstandardia on räikeän monikultturistinen. Sen mukaan varsinaista oppia vieraille ei edes tarvitse antaa, koska kulttuurit ovat erilaisia ja se, mikä heille on sallittua, ei ole sitä meille. Usein tällöinkin relativistinen liberaali arvomaailma pitää kiinni jostakin: esimerkiksi tyttöjen silpomista tavataan kauhistella säännöllisesti, kuten myös esimerkiksi sananvapauden puutetta. Sen sijaan monet muut tavat, uskomukset ja hiljaiset hyväksynnät eivät nouse esiin. Jos satunnaisesti nousevatkin, ne tehdään tyhjiksi osoittamalla ongelmakohtia kantasuomalaisten toiminnassa tai suomalaisessa kulttuurissa. Moraalinen vaatimustaso on siis taas aivan kohtuuton meidän kohdallamme, kun taas heiltä ei odotetakaan mitään niin korkeatasoista. Joku voisi nimittää tätä rasismiksi ja essentialistiseksi ihmiskäsitykseksi.

Kolmas tapa on eräänlainen synteesi kaikesta edellä mainitusta ja nojaa pääasiassa vaikenemiseen ja aktiiviseen vääristelyyn sekä mustamaalaamiseen. Sillä pyritään estämään asioiden esiintulo, jotta niihin ei tarvitsisikaan reagoida. Tapa luottaa siihen tosiseikkaan, että kipeistä asioista on vaikea puhua kehittyneessä yhteiskunnassa, koska leimaaminen on niin vahvaa ja kaikki haluavat olla ”hyvän” puolella. Tiedämmehän me, että tavalliset ihmiset ovat yhä enemmän asioista huolissaan, he näkevät yhteiskunnallisessa kehityksessä ongelmallisia piirteitä, niin Ruotsissa, Ranskassa kuin Suomessakin. Heidän mahdollisuutensa tai uskalluksensa puuttua asioihin ovat kuitenkin vähäiset – onhan pelkästään tällaisen asioiden havainnoinnin leimattu täyttävän rasismin tunnusmerkit. Tavalliset ihmiset ovat kiinnostuneita itsestään ja omasta elinpiiristään: he haluavat lapsilleen ja läheisilleen hyvän ja turvallisen elinympäristön ja elämän. He ehkä koulushoppaavat, valikoivat asuinalueensa ja nyökyttelevät salaa ”rasismille”, etenkin Pariisissa tapahtuneen kaltaisten tragedioiden yhteydessä. Mutta he eivät tee muuta, korkeintaan ihmettelevät eivätkä meinaa uskoa silmiään ja korviaan. Tämä on hyvin inhimillistä, vaikkakin lisäongelmia tuottavaa.

Pohdintani liittyy edelleen Pariisin terrori-iskuihin ja niistä käytävään keskusteluun. Väkivallassahan oli kyse julkisesta länsimaisia arvoja kohtaan tehdystä hyökkäyksestä. Entä mitä tiedämme siitä, mitä tapahtuu julkiselta piilossa? Kiinnostavatko meitä mikään muu kuin sota-alueille karkaavat ”länsimaiset” isis-miehet, terroritekoja hautovat nuoret sällit, näkyvät räjähdykset? Eipä juuri. Vaikka eikö aiemmin kotosuomalaisten kohdalla juuri tämän nähty olevan merkittävin selittäjä sille, mitä julkisella puolella tapahtuu – yhteiskunnan kehittyminen edellyttää henkilökohtaisen politisoimista? Sosiaalisen säätelyn nähtiin toteutuvan samanaikaisesti sekä julkisessa että sen ulkopuolella.

Jos kerran erilaisten kulttuurien, uskontojen, ihmisryhmien ym. tekemien julkistenkaan tekojen kohdalla ei voida puhua siitä, että syyt ovat muualla kuin kyseisissä yksilöissä, miten ikinä voitaisiin maahanmuuttajien kohdalla päästä siihen, että heidän henkilökohtaisensa olisi poliittista? Jos koko yhteiskuntaa ravistavien väkivaltaisten iskujenkaan kohdalla ei voida ajatella, että syy on kulttuurissa, uskonnossa, erilaisuudessa, miten se olisi edes periaatteessa mahdollista silloin, kun teko ja toiminta tapahtuu piilossa, kodin tai vaikkapa koulun seinien sisällä?

Jos henkilökohtainen on poliittista vain meille, miten ikinä voimme kuvitella muuttavamme asioita, miten tämä valtava ihmis- ja yhteiskuntakokeilu voisi ikinä onnistua?

Islamistitaistelijan probleema, liberalismin nimeen

 

Je suis idiot

 

On yhdentekevää, kuinka paljon hän huutaa Allahu akbaria tai tekee muita oman jumalansa nostoja. On yhdentekevää, kuinka eksplisiittisesti hän vastustaa muita uskontoja, kulttuureja ja ideologioita oman uskontonsa, kulttuurinsa ja ideologiansa puolesta. On yhdentekevää, vaikka hän täysin yksiselitteisesti kuvin, sanoin, lipuin, opein ja teoin toteuttaisi katsomuksensa mukaista politiikkaa ja sodankäyntiä.

Ei toimi! Se ei ole totta! Ei täällä! Ei meidän maailman parhaissa ja inklusiivisimmissa liberaaleissa onneloissamme.

Pam pam, kuole vääräuskoinen. Pam pam, kärsi toisinajattelija. Pam pam, meidän säännöt. Viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen, vuodesta toiseen.

Mutta ei, turhaan.

Hän on yksinäinen susi. He ovat yksinäisiä susia. Hän kärsii mielenterveysongelmista (kuten 35 prosenttia muistakin ihmisistä). Yksittäisiä hulluja! Teolla ei kertakaikkiaan ole mitään tekemistä islamin kanssa. Eikä kulttuurin. Eikä minkään muunkaan, paitsi sen huonosti kotiutetun yksilön! Terroristi on syntynyt, kovin valitettavaa, me teimme terroristin. Miksi emme saaneet häntä rakastamaan meitä? Haluamaan olla meidän kaltaisemme? Miksi farkut, tosi-tv ja kauppakeskus eivät riittäneet? Voi raukkoja, mitä me teimme väärin?

Kyllä vituttaisi olla islamisti. Tee mitä tahansa, niin nuo tekevät tekosi tyhjäksi. Usko siinä sitten Allahiin, kun kukaan ei usko, että uskot. Väitä olevasi korkealla, korkean edessä, kaatuvasi korkean edestä – ja nuo väittävät, että et tiedä mitä haluat, olet hukassa, hullukin ehkä.

Toimiiko logiikka missään muussa asiassa? Kokeillaan.

Miksi on olemassa katolisia pedofiilipappeja? Saastainen kristinusko!

Miksi naisista tehdään synnytyskoneita lahkolaisuudessa? Yksilön edun unohtava takapajuinen uskonto!

Miksi kaikki eivät kannata homoliittoja? Kirkko ja muut hihhulijuntit!

Miksi Suomessa tapahtuu perhesurmia? Koska yhteiskunta on niin sovinistinen, miehet ovat väkivaltaisia eikä lähisuhdeväkivallan uhkaa oteta tosissaan ja turvakodit ovat aliresurssoituja (tekijä mies).

Koska perheillä on niin rankkaa, monet äidit uupuvat ja hyvinvointiyhteiskunta ei auta (tekijä nainen).

Vaikka naisten ja islamistien (maahanmuuttajien) tekoja lievennetään usein samantyylisesti, ei naisilla (maahanmuuttajilla) ole samanlaista probleemaa. Heidän etunsa mukaista on, että teko neutraloidaan ja laitetaan johtumaan systeemistä. Sen sijaan islamistitaistelijaa vituttaa entistä enemmän: mahtaako Allah edes päästää paratiisiin, jos kukaan ei usko, että halusit sinne hänen vuokseen?

Ilmiö kertoo jotakin merkittävää liberalismin ja sille nojaavien yhteiskuntiemme ylimielisyydestä ja tyhmyydestä. Liberalismia ei voi vastustaa, se on mahdotonta. Kaunis idea ”ideologittomasta ideologiasta” pitää sisällään ajatuksen, että täydellinen vapaus syntyy kaiken ulkoapäin tulevan väärän sisäänottamisesta. Liberalismi tahtoo olla iso ja turvallinen muumimamma, joka ottaa syleilyynsä kaiken. Jokainen kiukku, raivo ja ilkku muuttuu lojaaliksi tai ainakin hiljentyy muumimamman rakastavassa ja lämpimässä syleilyssä. Halin jälkeen saa kirsikkakakkua. Muumilaakso, onnen laakso. Kaikki vieraat ovat tervetulleita.

Liberalismi ei ota huomioon – se ei voi ottaa huomioon – että kaikki eivät halua kakkua. Kaikki eivät halua halia muumimammaa, vaikka muumilaaksossa onkin kaikkea kivaa. Liberalismi uskoo rationaalisuuteen ja siihen, että tarkalla ja pitkäjänteisellä työllä vahvimmatkin vastaansanojat saadaan nujertumaan. Ja hyvinhän se siinä onnistuukin, kun houkuttimena on markkinahyvä ja vuosisatojen aikana kehittyneet, vahvasti normitetut ja anteeksi antavat yhteiskunnat. Mutta kakku ei riitä elämän sisällöksi – eihän se tahdo riittää alkuperäisillekään laakson asukkaille. Imelää ja lihottavaa, tappaa energian ja luovuuden. Vaarallisempia sirkushuveja on saatava.

Jos liberalismi välittäisi historiasta eikä vain tästä hetkestä, jos se olisi perehtynyt siihen, mitä on olla ihminen eikä vain siihen, mitä on olla länsimainen kunnon ihminen, se ei olisi näin sokea. Se ei kuvittelisi voittavansa uskontoja tarjoamalla farkkuja ja tosi-tv:tä, se ei kuvittelisi integroivansa miljoonia muukalaisia koulutuksella ja tapakasvatuksella. Jos liberalismi ei olisi niin jumalattoman tyhmä, se saattaisi olla nöyrempi itselleen ja tiukempi muille. Se saattaisi arvostaa sitä, mitä tänne on aikaansaatu, se saattaisi pitää kiinni siitä, taistella sen puolesta.

Mutta niin se ei tee. Islamistin probleema on liberaalin voitto. Kunnes se ei enää ole. Mutta niin pitkällehän ei tarvitse nyt ajatella.

Liberalismin nimeen, amen.