http://pixabay.com/

Feministit nostivat kauan sitten esiin ajatuksen, että ”henkilökohtainen on poliittista”. Vaikka lausahdus sen koommin on tullut tarkoittamaan lähes mitä tahansa, viittaa sen alkuperäinen merkitys siihen, että niin kauan kuin naisten pääasiallinen toiminta-areena on vain koti ja sen alaan kuuluvat toimet (synnytys, lastenhoito, kasvatus, kotityöt, aviolliset velvoitteet jne.), tulee tämä henkilökohtainen ja piilotettu vallan ja toiminnan areena politisoida, siis tehdä näkyväksi ja myös jollain tapaa säädellyksi. Ajatuksen mukaan kaikki sosiaalinen kanssakäyminen, myös perheiden ja yhteiskunnan muiden perusinstituutioiden sisällä, sisältää politiikkaa, siis erilaisia intressejä ja vallankäyttöä. Hyvä yhteiskunta ei voi rakentua vain sen varaan, että (miesten kesken) jaettu on poliittista. Muuten edistys ei toteudu henkilökohtaisella areenalla, vaan se jää ”luonnollisen primitiivisyyden” ikeen alle. Henkilökohtaisen edistys olisi myös edellytys sille, että naiset pääsisivät etenemään julkisella areenalla.

Missään muualla maailmassa ei alkuperäistä ajatusta ole toimeenpantu yhtä merkittävästi kuin pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa. Erilaiset lastentekoa ja -kasvatusta ja naisten työntekoa ja itsenäistymistä helpottavat ja ylläpitävät (jopa siihen pakottavat) instituutiot ovat voimakkaita. Toisaalta myös epäformaalimpi kansalaiskasvatus ylläpitää oikealla tavalla toimivan kansalaisen mallia. Ihmisiä aktiivisesti ohjaavan politiikan ja kulttuurissa syvemmällä olevien arvojen vaikutusta on tietysti vaikea erottaa toisistaan – ne muodostavat pitkän ajan kuluessa kehittyneen kokonaisuuden, jonka sisälle suurin osa suomalaisista kuuluu. Asia on niin itsestäänselvä, että harva sitä kyseenalaistaa tai edes pohtii.

Tämä on sääli, sillä asia on kaikkea muuta kuin itsestäänselvä: arvopohjamme ja ”itsestäänselvyytemme” rapautuvat hyvin helposti, mikäli niiden annetaan rapautua. Ne rapautuvat, kun lopetetaan ymmärtämästä, että kyseessä ovat maailmanlaajuisesti poikkeukselliset, huomattavaa työtä, politiikkaa ja samanmielisyyttä vaatineet instituutiot. Esimerkiksi naisen tasa-arvo ei ole universaalia, vaikka kauniit ihmisoikeuslätinät sanoisivat mitä. Jos yhteisössämme on yhä enemmän päinvastaisia arvoja jakavia ihmisiä, on päivänselvää, että arvo rapautuu. Tällöin ”arvo” ei ole se, mitä on kodifioitu paperiin, vaan se käytäntö ja toiminta, mikä yhteiskunnassa vallitsee.

Vaikka kaikki eivät tietenkään koskaan ole olleet samanmielisiä yksityiskohdista, nojaa vahva kulttuurinen yhtenäisyytemme juuri siihen, että ihmiset ovat pääasiassa samaa mieltä. Naiset ovat yhtä arvokkaita kuin miehet, naiset saavat itse päättää, mitä tekevät, myös varattomilla on oikeus elää ja osallistua yhteiskunnan toimintaan, heikoimmista pidetään huolta, lapset ovat arvoasteikossa korkealla ja niin edelleen. Nämä asiat ovat suomalaisia (usein länsimaisia) itsestäänselvyyksiä. Henkilökohtainen on todella poliittista – siksipä valtio säätää muun muassa vanhempainvapaasta, päivähoidosta, avioliitossa tapahtuvasta raiskauksesta, huoltajuudesta ja lapsen oikeuksista. Vaikka on lukuisia aiheita, joissa säätely tai ohjaus epäonnistuu – tai suosii toista osapuolta toisen kustannuksella – päälinja ja sen kantamat arvot ovat vakaita. Niin vakaita, että suurin osa ihmisistä noudattaisi niitä, vaikka siitä ei säädeltäisikään.

Tässä onkin eräs hyvän kansalaisuuden merkki – hyvä kansalainen noudattaa ”hyviä sääntöjä”, vaikka ne eivät olisi varsinaisia lakeja tai niiden rikkomisesta ei seuraisi rangaistusta. Sama pätee valtioihin: Ns. hyvät valtiot ylläpitäisivät perusihmisoikeuksia ilman ihmisoikeussopimusten sitovuuttakin. Toisaalta pahat valtiot eivät seuraa kansainvälistä lakia edes silloin, kun se on sitovaa. En ota kantaa siihen, onko kyse moraalista, omasta edusta, kulttuurista vai mistä. Tätä ajatusta ”hyvistä” ja ”huonoista” ei kuitenkaan jaa se suuri joukko ajattelijoita ja teoreetikkoja, joiden mukaan länsimaiden/-maalaisten yleinen olemus on ongelmallinen ja aina liian huono – moraalinen vaatimustaso on siis asetettu niin korkealle, että sen saavuttaminen on yksinkertaisesti mahdotonta. (Olen käsitellyt tätä vaadittavien oikeuksien lisääntymistä useissa edellisissä teksteissä.) Koska samaa ei vaadita kaikilta valtioilta (tai ihmisryhmiltä), väistämätön seuraus on kaksoisstandardien käyttö.

Globaali aikakausi, jonka tunnusmerkkeihin kuuluu muun muassa laajamittainen maahanmuutto, on muuttanut asioita. Enää ”kansalaisuus” tai ”suomalaisuus”, puhumattakaan ”ruotsalaisuudesta”, ei ole niin yksinkertaista. Monille ihmisille kansalaisuuteen, etnisyyteen tai kulttuuriin viittaavat yleistykset ovat täydellinen punainen vaate, mutta en käsittele heitä enempää tässä. Huomioni kohteena on se, mistä keskustelin edellä, henkilökohtaisen poliittisuus, yhteisölliset itsestäänselvyydet ja niiden muuttuminen yhteisön monimuotoisuuden lisääntyessä ja yhtenäisyyden vähentyessä. Vaikka maahanmuutto on vain yksi näitä kehityssuuntia ohjaava tekijä, on se tässä tapauksessa merkittävin.

Eilisessä kirjoituksessani kritisoin liberalismia siitä, että se kuvittelee voittavansa kaiken. Se kuvittelee saavansa kaikki puolelleen, muun muassa siksi, että se ei usko kulttuurien, intressien, uskontojen tms. yhteensovittamattomuuteen. Huntingtonin teesit sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä on liberaalin ajattelijakunnan toimesta kumottu tätä taustaa vasten lukuisia kertoja, vaikka todellisuus näyttää koko ajan yhä enemmän vastakkaista. Liberalismin ihanne olisi kaunis, jos se olisi totta. Globaalilla aikakaudella, kun yhteisöt ovat auenneet, se vain ei ole totta. En tiedä, olenko väärässä, jos väitän, että se voisi toimia suljetussa, yhdenmukaisessa yhteisössä. Sellaisessa mihin pohjoismainen hyvinvointivaltio syntyi ja mikä on hyvin erilainen paikka kuin se, missä se tulee kuolemaan.

Se, mitä me siis jaamme keskenämme, ei enää ole itsestäänselvyys. Se ei ole edes kaikille meille kanta-asujille itsestäänselvyys, puhumattakaan siitä, että se olisi heille maahanmuuttajille, joiden kokemus maailmasta ja sen suhteista ja heistä itsestään on toisenlainen – joskus vain vähän toisenlainen, joskus radikaalisti toisenlainen. Maassamme asuu yhä enemmän ihmisiä, jotka eivät jaa esimerkiksi ajatusta siitä, että nainen olisi miehen kanssa samanarvoinen. Heille henkilökohtainen ei ole poliittista. Kaiken huipuksi heidän henkilökohtaisensa ei ole poliittista edes kaikkien meidän mielestä, joille muuten suomalainen henkilökohtainen on useissa tapauksissa poliittista. Kaksoisstandardit ovat räikeitä.

Niin kauan kuin tätä kansaa (pääasiassa sen miespuolisia jäseniä) on kasvatettu, koulutettu, ohjattu, opastettu, palkittu, syyllistetty ja taas kasvatettu siitä, miten sukupuolten tulee toimia ja olla, mitä heidän tulee haluta, miten heitä tulee arvostaa ja kunnioittaa, on tilanne nyt tämä – asia näyttääkin koskevan vain tiettyjä miehiä ja tiettyjä naisia. Se, mikä meille näytti olevan hyvää ja tarkoituksenmukaista, ei olekaan sitä kaikille. Toiset ovatkin erilaisia.

On kolme tapaa toteuttaa kyseistä kaksoisstandardia. Ensimmäinen istuu eilisen blogitekstini kritiikkiin: liberaalin näkemyksen mukaan me voimme kyllä muuttaa erilaiset näkemykset oikeiksi, kunhan teemme pitkäjänteistä ja tarkkaa työtä (HS tänään: Ääriajattelu talttuu vain tietoisella työllä). Tämä työ ei kuitenkaan näytä olevan samanlaista kuin ennen: Se ei ole samanlaista ulkoapäin tuotettua ”näin tulee tehdä”- ohjausta, johon me pohjoismaalaiset olemme vahvojen valtioidemme taholta saaneet tottua niin monessa asiassa. Sen sijaan tämä työ on erilaista monikulttuurista tai yksilökeskeistä sisältäpäin ohjautuvaa toimintaa, jossa yhteiskunta antaa ainoastaan puitteet, yleensä taloudelliset, mutta yksilöillä on merkittävä määräysvalta ja heitä tulee ”kunnioittaa”, eli siis heidän tulee saada itse päättää. Pidä oma kulttuurisi, jos haluat, pidä omat tapasi, jos haluat. Esimerkiksi muslimien autonomia tehdä asiat haluamallaan tavallaan on vahvempi kuin suomalaisilla, joiden kulttuuri ei voi eikä saa sisältää samanlaisia vaatimuksia. Liberalismi tarjoaa maahanmuuttajillekin kyllä aina vaihtoehtoja (tämä kaunis ja houkutteleva meidän maailmamme), mutta ei pakota heitä siihen.

Useinkaan kaunis ja houkutteleva maailma ei houkutakaan, varsinkaan miehiä, joille siirtymä aiheuttaa suurta kitkaa usein molemmilla toiminnan areenoilla, sekä julkisella että henkilökohtaisella. Ajattele ihmistä, joka on muuttanut yhteisöllisestä kulttuurista itähelsinkiläiseen kerrostalolähiöön, menettää kunnioituksensa vähitellen sekä kodin ulkopuolella (ei töitä, roskatöitä, sossuilua, arvostuksen puutetta) että sen sisällä (vaimo ymmärtää uuden yhteiskunnan mahdollisuudet, lapset integroituvat nopeammin). Myöskään nuoret miehet eivät löydä paikkaansa uusissa yhteiskunnissa, eivät tiedä mitä tekisivät, töitä on yhä vähemmän, maahanmuuttajia yhä enemmän, kapinoitavaa yhä enemmän.

Länsimaisiin arvoihin nähden primitiivisemmät kulttuurimallit eivät istu tänne helpolla. Tästä kuitenkin usein tulee vaieta: maahanmuuttajien henkilökohtainen ei ole poliittista. Se, että ensi- ja turvakodit ovat nykyään täynnä maahanmuuttajia, ei liikuta ketään. Yhteiskunnan taholta tuleva kasvatustyö on edelleen kulttuurisokeaa eikä erottele ihmisiä ryhmiin – joskus se saattaa jopa yhä väittää, että suomalainen mies on ongelma, vaikka suomalainen mies näyttää pääasiassa oppineensa läksynsä erittäin kuuliaisesti. Kaksoisstandardi syntyy siis siitä, että eroja ei voida tunnustaa. Liberalismi kuvittelee, että olemme samanlaisia. Vaikka emme ole. Aiemmin hyvinvointivaltioideologia halusi uskoa, että olemme kaikki samanlaisia lähtökohdista ja varallisuudesta huolimatta – nyt se haluaa lisätä joukkoon kulttuurin, uskonnon, etnisyyden ja muut ihmisyyttä universaalisuuksien ulkopuolella määrittävät tekijät.

Toinen tapa toteuttaa kaksoisstandardia on räikeän monikultturistinen. Sen mukaan varsinaista oppia vieraille ei edes tarvitse antaa, koska kulttuurit ovat erilaisia ja se, mikä heille on sallittua, ei ole sitä meille. Usein tällöinkin relativistinen liberaali arvomaailma pitää kiinni jostakin: esimerkiksi tyttöjen silpomista tavataan kauhistella säännöllisesti, kuten myös esimerkiksi sananvapauden puutetta. Sen sijaan monet muut tavat, uskomukset ja hiljaiset hyväksynnät eivät nouse esiin. Jos satunnaisesti nousevatkin, ne tehdään tyhjiksi osoittamalla ongelmakohtia kantasuomalaisten toiminnassa tai suomalaisessa kulttuurissa. Moraalinen vaatimustaso on siis taas aivan kohtuuton meidän kohdallamme, kun taas heiltä ei odotetakaan mitään niin korkeatasoista. Joku voisi nimittää tätä rasismiksi ja essentialistiseksi ihmiskäsitykseksi.

Kolmas tapa on eräänlainen synteesi kaikesta edellä mainitusta ja nojaa pääasiassa vaikenemiseen ja aktiiviseen vääristelyyn sekä mustamaalaamiseen. Sillä pyritään estämään asioiden esiintulo, jotta niihin ei tarvitsisikaan reagoida. Tapa luottaa siihen tosiseikkaan, että kipeistä asioista on vaikea puhua kehittyneessä yhteiskunnassa, koska leimaaminen on niin vahvaa ja kaikki haluavat olla ”hyvän” puolella. Tiedämmehän me, että tavalliset ihmiset ovat yhä enemmän asioista huolissaan, he näkevät yhteiskunnallisessa kehityksessä ongelmallisia piirteitä, niin Ruotsissa, Ranskassa kuin Suomessakin. Heidän mahdollisuutensa tai uskalluksensa puuttua asioihin ovat kuitenkin vähäiset – onhan pelkästään tällaisen asioiden havainnoinnin leimattu täyttävän rasismin tunnusmerkit. Tavalliset ihmiset ovat kiinnostuneita itsestään ja omasta elinpiiristään: he haluavat lapsilleen ja läheisilleen hyvän ja turvallisen elinympäristön ja elämän. He ehkä koulushoppaavat, valikoivat asuinalueensa ja nyökyttelevät salaa ”rasismille”, etenkin Pariisissa tapahtuneen kaltaisten tragedioiden yhteydessä. Mutta he eivät tee muuta, korkeintaan ihmettelevät eivätkä meinaa uskoa silmiään ja korviaan. Tämä on hyvin inhimillistä, vaikkakin lisäongelmia tuottavaa.

Pohdintani liittyy edelleen Pariisin terrori-iskuihin ja niistä käytävään keskusteluun. Väkivallassahan oli kyse julkisesta länsimaisia arvoja kohtaan tehdystä hyökkäyksestä. Entä mitä tiedämme siitä, mitä tapahtuu julkiselta piilossa? Kiinnostavatko meitä mikään muu kuin sota-alueille karkaavat ”länsimaiset” isis-miehet, terroritekoja hautovat nuoret sällit, näkyvät räjähdykset? Eipä juuri. Vaikka eikö aiemmin kotosuomalaisten kohdalla juuri tämän nähty olevan merkittävin selittäjä sille, mitä julkisella puolella tapahtuu – yhteiskunnan kehittyminen edellyttää henkilökohtaisen politisoimista? Sosiaalisen säätelyn nähtiin toteutuvan samanaikaisesti sekä julkisessa että sen ulkopuolella.

Jos kerran erilaisten kulttuurien, uskontojen, ihmisryhmien ym. tekemien julkistenkaan tekojen kohdalla ei voida puhua siitä, että syyt ovat muualla kuin kyseisissä yksilöissä, miten ikinä voitaisiin maahanmuuttajien kohdalla päästä siihen, että heidän henkilökohtaisensa olisi poliittista? Jos koko yhteiskuntaa ravistavien väkivaltaisten iskujenkaan kohdalla ei voida ajatella, että syy on kulttuurissa, uskonnossa, erilaisuudessa, miten se olisi edes periaatteessa mahdollista silloin, kun teko ja toiminta tapahtuu piilossa, kodin tai vaikkapa koulun seinien sisällä?

Jos henkilökohtainen on poliittista vain meille, miten ikinä voimme kuvitella muuttavamme asioita, miten tämä valtava ihmis- ja yhteiskuntakokeilu voisi ikinä onnistua?