Oikeita ja vääriä tutkimuksia

Erilaiset tutkimukset tarvitsevat erilaisia metodologioita ja lähestymistapoja. Erilaisissa metodologioissa on myös erilaisia ongelmia eikä mikään menetelmä ole aukoton. Toisaalta tiettyjen aihepiirien kohdalla tutkimuksen tavoite ja politiikka saattavat ylittää merkityksessään kaikki muut seikat. Käsittelen asiaa kahden esimerkin kautta.

Jos tavoitteenamme on selvittää inkeriläisten paluumuuttajanaisten käsityksiä suomalaisesta juhannussaunakulttuurista ja sen tarinallisista piirteistä, keräämme osallistujat (n=12) inkeriläisten paluumuuttajanaisten saunakerhon (ISK ry) tupaillasta ja haastattelemme heitä vapaamuotoisesti heidän kokemuksistaan. Saunomme välillä mukana ja havainnoimme osallistuen; tutkijan positio ei siis suuresti eroa tutkittavien positioista. Kirjoitamme värikkään deskription, jota maustamme suorilla lainauksilla haastateltavien tarinoista.

Jos sen sijaan tavoitteenamme on selvittää, kuinka paljon maahanmuuttajat syyllistyvät rikoksiin, emme haastattele tekijöitä emmekä uhreja, vaan luotamme muiden toimijoiden, kuten oikeuslaitoksen, keräämiin ”havaintoihin” ja ”mittauksiin”. Näistä tilastoista ja erilaisista rekistereistä voimme koota luokiteltavan aineiston, jota voimme esitellä (deskriptio) eri tavoin. Laajaa aineistoa voimme myös käsitellä. Käsittelyjen avulla voimme tehdä päätelmiä ja tulkintaa, joka ei kuitenkaan ole läheskään yhtä vapaata kuin edellisessä esimerkissä. Tutkijoina emme millään tavalla osallistu tai vaikuta aineiston muotoutumiseen, mutta erilaisten testien valikoimisessa sekä tulosten esittelyssä voimme käyttää omaa harkintaa.

Kumpikaan tutkimuksenteon tapa ei ole ongelmaton eikä kumpikaan tarjoa sataprosenttista faktaa maailmasta, vaikkakin ne täysin validisti täyttäisivät omat vaatimuksensa ja tavoitteensa. Ensimmäisen esimerkin suhteen voimme pohtia muun muassa seuraavia asioita:

1. Onkohan muilla kuin saunakerhoon osallistuvilla inkeriläisnaisilla mahdollisesti poikkeavia käsityksiä suomalaisesta juhannussaunakulttuurista? Mitä jos ”otoksemme” onkin täysin vääristynyt niin, että tupaillan innokkaat saunojat ovat täysin erityistapauksia ja kaikki muut inkeriläiset ovatkin eri mieltä? Ainakaan otoksemme ei perustu satunnaisotantaan. Toisaalta sillä tuskin tässä tapauksessa on mitään merkitystä – emmehän yritä löytää mitään riippuvuuksia vaan havainnollistaa mielenkiintoista kokonaisuutta.

2. Voimmeko me tutkijoina koskaan ymmärtää aivan täysin inkeriläisten paluumuuttajanaisten saunakäsityksiä, koska emme jaa heidän kulttuurista, sosiaalista ja historiallista kokemusmaailmaansa? Saatammeko tutkijoina jopa hieman ylitulkita heidän antamiaan merkityksiä? Onko teoreettinen viitekehyksemme ehkä liian dominoiva? Entä jos haastateltavat itse eivät ole täysin rehellisiä, vaan vastaavat vähän siihen suuntaan kuin olettavat tutkijan toivovan?

3. Tuloksia ei ehkä voida yleistää, mutta miksi pitäisikään – kyseessähän on inkeriläiset paluumuuttajanaiset ja saunominen. Tutkimuksemme kertoo siis ainoastaan kohteestaan, se on tapaustutkimus. Jos tutkimus kertoo riittävän paljon merkityksellisiä asioita vain yhdestä ja erityislaatuisesta kohteesta, se saattaa hyvin täyttää tehtävänsä. Ja tietysti se on merkitsevä, koska me olemme merkittäviä!

4. Mutta onko inkeriläisten paluumuuttajanaisten juhannussaunakulttuurin tarinoiden tutkimisessa mitään järkeä, vaikka se sinällään olisikin kiintoisaa? Kaikkihan on kiintoisaa aina jonkun mielestä. Mikä on tutkimuksen tarkoitus? Vai onko se itsearvoista? Juuri tällaista tutkimusta yliopistossa paljon tehdään, myös humanististen tieteiden ulkopuolella. Jätän asian lukijan pohdittavaksi.

5. Media ei ole kiinnostunut tutkimuksestamme eikä edes blogimme, jossa hankkeesta kerromme, saa juuri yhtään lukijaa. Tutkijoina olemme toki pettyneitä, sillä tutkimuksemme on ollut vaativa ja aikaa vievä ja mielestämme sen ”tulokset” ovat hyvin kiinnostavia.

Toisen esimerkin suhteen saatamme joutua pohtimaan tyystin toisenlaisia asioita. Tutkimustamme tullaan myös kyseenalaistamaan tutkimusyhteisön ulkopuolelta:

1. Mikä on tutkimuksen tarkoitus? Nyt tiedämme, että X prosentti maahanmuuttajista syyllistyy rikoksiin, mutta mitä tällä tiedolla haluamme saavuttaa?

Haluan tähdentää, että toisin kuin edellisessä esimerkissä, tässä tapauksessa tutkimuksen tarkoitus näyttää olevan merkittävässä roolissa. Inkeriläisten paluumuuttajanaisten saunakokemuksista narratiiveja loruttelevaa tutkijaa harvemmin laitetaan vastaamaan kysymykseen (nro 4 yllä), mutta maahanmuuttajien rikollisuutta kartoittava tutkija joutuu välttämättä vastaamaan siihen, niin akateemisesti tiedeyhteisön sisällä kuin populaarimmin muualla yhteiskunnassa.

Luonnollisesti kyse on yhteiskunnallisesta merkityksestä: maahanmuuttajien rikoksia kuvaavassa tutkimuksessa yhteiskunnallinen merkitys on huomattavasti korkeampi kuin inkeriläissaunojien tapauksessa. Hassua kyllä, samainen yhteiskunnallinen merkitys ei välttämättä riitä täyttämään tutkimuksen merkityksellisyyden vaatimusta. Tämä johtuu siitä, että tutkimuksen tulokset ovat ”vääriä”. Vaikka maahanmuuttajien tutkiminen on merkityksellistä, ei se saa olla vääränlaista. Samanlainen ilmiö löytyy usein esimerkiksi naisia tai seksuaalivähemmistöjä käsittelevistä tutkimuksista.

2. Miksi maahanmuuttajien tekemiä rikoksia tulee tutkia erillään muiden (ihmisten) tekemistä rikoksista? Onko ’maahanmuuttajuus’ merkitsevä ominaispiirre? Onko ’maahanmuuttajuus’ merkitsevin ominaispiirre?

Näitä kysymyksiä esittävät ihmiset eivät useinkaan ymmärrä tutkimuksista paljonkaan – tai sitten heidän vakaumuksensa ylittää heidän osaamisensa. He eivät tiedä, mitä tarkoittaa tilastollisesti merkitsevä tai sattuma. He lähestyvät ”merkitsevää” emotionaalisesti ja subjektiivisesti – se vaihtelee jälleen kohteen mukaan. Jopa samat tutkijat, jotka itse tekevät n=20 tutkimuksia, joissa kysytään maahanmuuttajilta subjektiivisista syrjinnän kokemuksista, saattavat valittaa, että maahanmuuttajiin suhtaudutaan meidän tutkimuksessamme liian monoliittisesti taikka jopa että maahanmuuttajuudella ei olekaan merkitystä. Puhumattakaan tilastollisesta edustavuudesta!

Metodologinen hälytystila vaivaakin useita tutkijoita ainoastaan silloin, kun (toisten) tutkimuksista saadaan vääränlaisia tuloksia. Muussa tapauksessa homman voi hoitaa vähän sinnepäin: valitaan nyt vaikka haastateltavat näistä aktivisteista ja leikitään, että kyseessä on hyvä otos. Jos tulee sanomista, kerrotaan, että kyseessä on syväluotaava empiirinen tapaustutkimus, joka tuottaa tärkeää tietoa perusinhimillisesti.

Ideologiset vaatimukset rajoittavat yhteiskunta- ja ihmistiedettä tiettyjen aihepiirien ympärillä hyvin paljon. Tutkimukset rakennetaan jo suunnitteluvaiheessa sellaiseen muotoon, että niistä ei voi saada kuin ”oikeita” tuloksia. Nämä tulokset palvelevat poliittisia ja ideologisia päämääriä sekä määrittävät erilaisia haluttuja toimintasuosituksia.

Mikäli joku tutkimus saa tulokseksi jotakin tämän politiikan vastaista, otetaan se hampaisiin ja pyritään mitätöimään käyttäen erilaisia metodeja. Tällaisenkin (objektiivisesti rakennetun) tutkimuksen tulokset halutaan saada palvelemaan oikeaa motiivia. Niinpä tulos, että maahanmuuttajat syyllistyvät rikoksiin merkittävästi enemmän kuin valtaväestö, voidaan uudelleen lukea niin, että ”maahanmuuttajat ovat merkittävästi huonommassa asemassa kuin valtaväestö”.

3. Voidaanko lukuihin luottaa? Mitä jos maahanmuuttajat jäävät useammin kiinni ja tulevat tuomituiksi kuin ei-maahanmuuttajat? Mitä jos maahanmuuttajien tekemät rikokset ilmoitetaan poliisille useammin?

Näistä seikoista voidaan aina jossitella, kaikissa tutkimuksissa (ks. inkeriläiset saunassa). Jos teemme korkealaatuista tutkimusta, otamme ainakin viitteenomaisesti kantaa näihin seikkoihin itse. Tutkimuksen tuloksiin niillä tuskin silti on vaikutusta, ainakaan Suomessa. Datanlukutaito on silti oleellisessa roolissa – kyse ei ole vain numeroiden heittelystä ja siitä, että kone tekee työn.

(Kukaan ei ole tainnut uskaltaa miettiä sentään sitä, ovatko valtaväestön ja maahanmuuttajien tekemät rikokset vertailukelpoisia. Toisaalta olen kuullut, että maahanmuuttajia ei voitaisi verrata kantaväestöön, koska kantäväestöltä puuttuu tuo maahanmuuttajien taakkaa kasvattava ominaisuus ’maahanmuuttajuus’. Tällaisin perustein lähes kaikki tutkimus muuttuu mahdottomaksi, pl. inkerinsuomalaiset saunojat.)

Jälleen huomionarvoista on, että tietyt huomattavaa julkisuutta saaneet tutkimukset, kuten naisten perheväkivaltakokemuksia mittaava ”Usko, toivo, hakkaus” tai monet syrjintää ja rasismia mittaavat tutkimukset, käyttävät nimenomaan hyvin kyseenalaisia tiedonsaannin, tulkinnan ja arvioinnin menetelmiä. Laskennan perusteiden kyseenalaistaminen liittyy ainoastaan ”vääriä” tutkimustuloksia saaviin tutkimuksiin.

Mitä ”vääremmin” tutkimusasetelma on muodostettu tai mitä ”väärempiä” tuloksia tutkimuksessa saadaan, sitä enemmän siltä vaaditaan, sekä akateemisesti että median pyörityksessä. Mitä ”kyseenalaisempaa” teoreettista rakennetta käytetään, sitä hiotumpi ja täydellisempi sen tulee olla. Ja ehkä sitten näinkin: mitä ”väärempää” tutkimusta tehdään, sitä vaikeampaa sitä on saada julkaistua. Ja ilman julkaisua, ei ole mitään. Ei ole edes tietoa siitä ”väärästä” asiasta.

4. Tutkimus ei selitä mitään. Se ei selitä, miksi maahanmuuttajat tekevät rikoksia. Se vain kertoo, että he tekevät rikoksia (enemmän kuin valtaväestö).

Olin muutama viikko sitten seminaarissa, jossa käsiteltiin suomalaista maahanmuuttopolitiikkaa ja maahanmuuttajien kotoutumista. Seminaarissa kokenut professori kertoi vastustavansa tilastoja (kyse oli Optulan tutkimuksesta Maahanmuuttajat rikosten uhreina ja tekijöinä), koska ne eivät kerro mitään mistään. Hän vertasi Optulan tutkimusta siihen korrelaatioon, joka syntyy jäätelönsyönnin ja hukkumiskuolemien välille. Eihän maahanmuuttajuus ole mikään syy rikoksille.

Oletteko muuten usein kuulleet, että tällaiset kriitikot olisivat joskus kaivanneet selityksiä esim. sille, miksi mies lyö? Epäilen, että feministisessä teoriassa sille edes olisi mahdollista löytää mitään lieventävää selitystä. Sillä lievennystähän professorikin kaipasi: täytyy olla jotakin hirveää, minkä vuoksi maahanmuuttaja syyllistyy rikokseen. Rikollisuudelle täytyy olla joku syy.

Ja tietysti usein onkin. Paha kasautuu, kuten tiedämme, kaikkien ihmisten kohdalla. Pedofiilejä on usein käytetty hyväksi lapsina, alkoholistit ovat usein alkoholistien lapsia, väkivaltaisista oloista tulleet ovat usein väkivaltaisia, rikollisuus ”periytyy”, rikkinäisissä perheissä on enemmän ongelmia kuin ehjissä perheissä. Tämä on eräänlainen yhteiskunta- ja sosiaalitutkimuksen itsestäänselvyys, joka kuitenkin toisinaan yritetään piilottaa ideologisista syistä. Haluaisimme niin paljon tasa-arvoa ja pelkkää hyvää kaikille, että emme uskalla tunnustaa, että näin ei tapahdu. Ikävästä syntyy merkittävästi suuremmalla todennäköisyydellä ikävää kuin hyvästä.

Siitä huolimatta meidän tulee tehdä myös tutkimuksia, joiden tulokset vain kielivät tästä.

Mikään ei estä professoria kokoamasta työryhmää syventämään tutkimuksen tuloksia. Hän voi valita rikoksiin syyllistyneistä maahanmuuttajista oman otoksensa (esim. n=7, kaikki Monikulttuurisen Rauhanjärjestön, Mokura ry:n, kevätkokoukseen osallistuneet rikoksiin syyllistyneet) ja tehdä heille haluamansa. Kuten kartoittaa heidän inhimillistä kärsimystään, rasismin kokemuksiaan, sydänsurujaan, köyhyyttään, nälkäänsä, traumojaan. Ja aivan totta, tämän jälkeen me tiedämme enemmän siitä, millaisia nämä rikoksentekijät ovat. Tällä tavallahan tiede parhaimmillaan toimii.

Mutta millään muotoa se ei tee tyhjäksi tarvetta selvittää tilastollisesti maahanmuuttajien rikollisuuden määrää, astetta ja laatua. Maahanmuuttajuus nimittäin on todella oleellinen ominaispiirre – sosiaalisesti, yhteiskunnallisesti, taloudellisesti, yksilölle itselleen. Tämä tosiseikka ei mene pois lopettamalla puhumasta siitä.

4a. Koska maahanmuuttajat ovat usein nuoria ja miehiä, he tekevät rikoksia. Koska maahanmuuttajat ovat usein köyhiä, kouluttamattomia ja syrjäytyneitä, he tekevät rikoksia. Koska maahanmuuttajiin suhtaudutaan vähätellen ja syrjivästi, he tekevät rikoksia. Koska maahanmuuttajien rikollisuudesta tehdään tutkimuksia, he tekevät rikoksia. Myös se osa kantaväestöstä, johon voidaan liittää ko. ominaispiirteet, syyllistyy rikoksiin huomattavasti keskimääräistä enemmän.

Tässä näyttäytyy jälleen epäloogisuus, jota harvemmin käsitellään. Tottakai asia on näin! Samanlaisia tosiseikkoja ovat seuraavat: 1. Humanitaariset maahanmuuttajat kotoutuvat hitaammin kuin työn perässä tulevat maahanmuuttajat. 2. Mitä suurempi kulttuurinen etäisyys on saapuvan maahanmuuttajan kulttuurin ja kohdemaan kulttuurin välillä, sitä hitaampaa on kotoutuminen ja sitä enemmän ongelmia siihen liittyy. 3. Erilaisten ihmisten välillä on ennakkoluuloja.

Absurdiksi asia muuttuu siksi, että päivänselvät asiat eivät kaipaa lisävakuuttelua eivätkä ne voi lieventää havaittavia ongelmia. Niiden tulisi olla huomionarvoisia lähtökohtia eikä ikään kuin yllättäen ilmenneitä epätoivottavia seikkoja.

Oleellista (joskin vaarallista) olisi pohtia, missä määrin lainkaan on järkevää tai tarkoituksenmukaista ajaa politiikkaa, joka kärjistää eroja ja lisää ongelmia. Jos olemme kaikki yksimielisiä siitä, että huono-osaisuus ajaa rikoksen tielle, miksi huono-osaisten määrää pitää entisestään lisätä? Jos olemme kaikki samaa mieltä siitä, että rasismi on pysyvä ikuisongelma ja ’maahanmuuttajuuden’ taakka on ylitsepääsemätön, miksi niitä pitää tieten tahtoen lisätä? Se, että näin tulee tapahtua koska niin vain tulee tapahtua, ei ole mikään selitys.

Maailma todella on epätasa-arvoinen, mutta tämä lääke toimii hyvin vajavaisesti ja osin vahvasti jopa itseään vastaan. Sitä todellakin sietäisi tutkia ja paljon.

5. Maahanmuuttajien tutkiminen on tärkeää, mutta maahanmuuttajien rikollisuuden tutkiminen ei ole tärkeää. Maahanmuuttajien ja maahanmuuton tutkiminen on siis tärkeää silloin, kun tutkimuksen asetelma ja tulokset palvelevat tiettyä agendaa. Muussa tapauksessa ei. Maahanmuuttajien rikollisuuden tutkiminen ei ole merkittävää, mutta maahanmuuttajat rikoksen uhreina on merkittävä tutkimuskohde.

On naurettavaa, että maassa, jossa tutkitaan kymmenissä tutkimuksissa ja hankkeissa yksittäisten nuorisoseurojen yksittäisten maahanmuuttajanuorten yksittäisiä käsityksiä syrjinnästä, ei voitaisi tutkia ja selvittää myös laajempia maahanmuuttoon liittyviä asioita. Sosiaali- ja yksilökeskeiset suuntaukset ovat nielaisseet maahanmuuton sisäänsä, ja muille (valtio, talous) jää vain rippeet ja niistäkin pitää taistella.

6. Tällaiset tutkimukset lisäävät ennakkoluuloja ja rasismia ja leimaavat ihmisiä. Ilmeisesti siksi, että kaikki eivät kykene vastaavaan valveutuneisuuteen kuin hyviä mielipiteitä omistavat ihmiset. Kansastamme X osa omaa niin alhaisen älykkyysosamäärän (sekä alkoholismigeenin), että heidän kykynsä käsitellä tällaisia tutkimustuloksia on siis hyvin heikko. Niinpä he saattavat alkaa öyhöttää, haukkua, huudella ja jopa olla väkivaltaisia, koska heidän päättelykykynsä mukaan jokainen maahanmuuttaja on nyt rikollinen. Sen sijaan inkerinsuomalaisten saunojanaisten analyysi ei liikuta ketään.

Tämäkin on totta. Etenkin primitiivisissä yhteisöissä ”faktojen” esille tuonti täytyy tehdä varovaisesti, jos ne ovat jollain tapaa arkoja tai vaarallisia. Suomi on kuitenkin kehittynyt, avoin ja demokraattinen yhteiskunta, joka kykenee kestämään todellisuutta. Suuri osa väestöstä ei koskaan tule ymmärtämään sävyeroja eikä tilastoja, mutta se ei ole sävyerojen ja tilastojen vika.

Leimaaminen taas on yleistermi, joka ei tarkoita oikeastaan mitään. Ihminen aloittaa leimaamisen muutaman vuoden ikäisenä ja lopettaa kuollessaan, sillä se on inhimillisen toiminnan edellytys ja ilman sitä mikään ei olisi mitään. Nykypäivänä kaikki ihmisiä luokittelevat toimet ovat jostain suunnasta katsoen leimaavia. Mutta se, että haluaa esimerkiksi lopettaa älykkyystestit, koska ne leimaavat, ei vähennä sitä tosiseikkaa, että korkeamman älykkyyosamäärän omaavat ihmiset ovat älykkäämpiä (mikä taas implikoi monia muita asioita). Se, että maahanmuuttajia ei saisi tutkimuksissa ”leimata”, ei vähennä sitä, että ’maahanmuuttajuus’ implikoi monia  asioita, hyvässä ja pahassa. Maahanmuuttajuus on olemassa, kaikesta huolimatta.

Paljon enemmän hallaa on tehty valjastamalla XX prosenttia yhteiskunta- ja ihmistieteestä palvelemaan tutkijoita itsejään ja heidän käsinukkejaan. Onko ihmekään, että kukaan ei oikein tahdo ottaa vakavasti nollatutkimusten nollatuloksia, jotka valveutunut osaa arvata jo tekijöiden nimeä vilkaisemalla. Tottakai tiedolla ja sivistyksellä on myös itseisarvonsa eikä kaiken tutkimuksen tarvitse olla ”hyödyllistä”. Hyödyttömänkin tutkimuksen pitäisi silti olla jossakin suhteessa tarkoituksenmukaisuuteen, olipa se sitten empiiristä, teoreettista tai jotakin muuta.

6. Retorinen vakuuttelu versus analyyttinen ote. Inkerinsuomalaistutkimuksen voi tehdä analyyttisesti ja maahanmuuttajien rikollisuus -tutkimuksen voi tehdä retorisesti. Todennäköisempää kuitenkin on, että mitä vapaampaa metodologiaa ja subjektiivisempia metodeita tutkija käyttää, sitä retorisemmalle alustalle tutkimus nojaa. Tilastolliset menetelmät ovat aina ”pinnallisia” verrattuna laadullisiin syväluotauksiin, mutta niillä on paljon muita huomattavia etuja. Se metodologinen kaksinaismoralismi, johon tilastoja vastustavat ihmiset sortuvat, ei ole hedelmällistä mihinkään suuntaan. Kaikkein oleellisinta on kuitenkin kysyä oikeita ja merkittäviä kysymyksiä.

7. Valtamedialla on kolme vaihtoehtoa, vaieta tutkimuksesta tyystin, yrittää sen kyseenalaistamista tai rakentaa punaisia otsikoita sen juntteihin myyvistä kohokohdista. Kyseenalaistamiseen sillä on kaksi vaihtoehtoa. Ensiksi se yrittää akateemista väylää, kuten metodologisia vastalauseita. Jos tutkimus on kuitenkin korkeatasoinen, tämä ei onnistu ja käyttöön otetaankin emotionaalinen väylä. Sen mukaan tutkimus saattaa toki olla oikeassa, mutta se ei ole oleellista, koska.

Niin, tiedämmekin jo.

 

 

Raiskauksista: post scriptum

Huomio Tapanilan raiskauksen ympärillä alkaa olla hiipunut (toisaalta olemmehan saaneet jo uusiakin). Omaa kirjoitustani aiheesta luettiin muutamassa päivässä yli 16 000 kertaa, mitä pidän kohtuullisena saavutuksena vasta bloggauksen aloittaneelta. Tavoitteeni nimenomaan oli, että ”tavalliset ihmiset”, etenkin naiset, pysähtyisivät ajattelemaan asiaa. Olen saanut kiitos- ja vihapostia enemmän kuin naismuistiin, ja kommenttikenttäkin on kirvoittanut useita.

Merkittävin vaikutus some-kansan yleisestä äänekkyydestä tapauksen ympärillä on kuitenkin näkynyt mediassa. Niin Hesari kuin Yle, pienemmistä puhumattakaan, on taipunut tunnustamaan joitakin tosiasioita. Vaikka keskustelu maahanmuuttajien raiskauksista ei olekaan edennyt varsinaisesti mihinkään, on jotakin kuitenkin saavutettu. Myös muun muassa Optulan tutkimukset ovat saaneet tarvittavaa julkisuutta, mitä pidän itse ehkä merkittävimpänä asiana.

Toisaalta ennalta arvattavat piirit ovat edelleen jatkaneet oman agendansa mukaista rummutusta. Faktojen vääristäminen tai niiden huomiotta jättäminen yhdistyvät sulavasti ideologiseen ajatteluun tai lillukanvarsissa roikkumiseen. Öyhöttämisessä kunnostautuu myös vastapuoli. Vaalien läheisyys on saanut myös muutamat poliitikot järjestämään omia tempauksiaan.

Käsitteisiin keskittyminen on jälleen ollut yliampuvaa. Lähes jokainen ihminen tietää intuitiivisesti, mitä tarkoittavat esimerkiksi ”kulttuuri”, ”kansa”, ”valtio” ja myös ”raiskaus”. Väitän, että ihmisen ei tarvitse hallita kulttuurintutkimuksen ja humanististen tieteiden teoriakenttää kyetäkseen ajattelemaan loogisesti – mitä useat oikeamieliset kuitenkin tapaavat vaatia. Se, että tiede on tänä päivänä lähes yhdenmukaisesti sitä mieltä, että tuonkaltaisia käsitteitä ei ole olemassa tai että ne eivät ole lainkaan yksinkertaisia, on aivan toinen asia. Se maailma, missä tavalliset ihmiset, niin kantaväestö kuin maahanmuuttajatkin, edelleen elävät, tuntee nuo käsitteet ja niiden ilmentymät hyvin konkreettisesti. Minkäänlainen merkityksellinen yhteiskunnallinen ajattelu ei ole mahdollista ilman yleistyksiä. Sen sijaan esimerkiksi ”vihapuhe” on uuskäsite – sen merkitys on hyvin eklektinen ja käyttöala epäselvä.

Suhteellisuuden puutteeseen liittyy myös yksi feministien tiukasti hyväilemä ajatus: Koska kaikki seksuaalinen väkivalta ja häirintä on yhtä väärin ja koska kaikki patriarkaatin toiminta on yhtä kamalaa ja tuomittavaa, tekojen tai uhristatusten välille ei lopulta voi tehdä eroja. Niinpä joukkoraiskaus, kaduttava känniseksi ja ällöttävän flirttailun kohteeksi joutuminen rajautuvat lopulta samaan ilmiöön eikä niiden välille voi tehdä moraalisia tai muitakaan eroja. Tämä tietenkin mahdollistaa sen, että koska (hetero-)mies on aina lähtökohtaisesti hirviö, päähuomiota ei tarvitse kohdistaa siihen, kuka tai ketkä eniten syyllistyvät seksuaaliseen väkivaltaan. Energiaa ajatus saa tietysti siitä tosiasiasta, että lähes jokainen nainen on elämässään kokenut jonkinlaista seksuaalista häirintää tai väkivaltaa. Q.E.D.

Itseäni kiinnostaa asiassa taas se, mitä pragmaattisesti ajatellen voidaan saavuttaa. Truismi siitä, että ”kaikki miehet raiskaavat”, on progression kannalta hyvin ongelmallinen, ensinnäkin siksi, että se jättää jo saavutetun kehityksen huomiotta. Koska feministit (käytän tätä nyt yleisterminä kyseisiä väitteitä edustavista) kieltäytyvät huomaamasta, että mitään hyvää tai edistyksellistä on koskaan saavutettukaan, sulkeutuvat myös tulevaisuuden mahdollisuudet.

Kuitenkin tässä maassa on tehty jo paljon asiaintilan korjaamiseksi. Yleinen naisen aseman parantuminen on tietysti kaiken taustalla – meidän kulttuurissamme naisen asema on hyvä ja tasa-arvoinen miehen kanssa. Kun toisaalta väitämme, että raiskausalttius johtuu mahdollisesti kulttuurista, tarkoittaa se muun muassa, että tiettyjen kulttuurien näkemys naisen asemasta on niin ongelmallinen, että se vaikuttaa toimijoiden käyttäytymiseen. Se ei tarkoita, että tietty kulttuuri ehdottomasti aiheuttaa raiskauksen. Suomalainen kulttuurikaan ei aiheuta alkoholismia, vaikka alkoholismi ilmiselvästi on kulttuurillemme leimallista, ja useimmat ihmiset voivat myöntää, että alkoholi on suomalaisille ongelmallinen asia – vaikka se ei sitä taaskaan ole kaikille suomalaisille.

Feministien lempilapsi, ”vain jäävuoren huippu tulee esille”, saattaa pitää hyvin paikkansa, mitä tulee tiettyjen maahanmuuttajaryhmien kotioloihin, mutta yleisenä totuutena sitä ei voi pitää. Ensinnäkin väite perustuu yleensä hataraan tutkimukseen, jossa kysyttiin nimenomaan siitä, onko vastaaja kokenut jonkinlaista seksuaalista häirintää tai väkivaltaa ja onko hän ilmoittanut siitä. Toisekseen naisten ilmoittamismahdollisuuksia on suuresti lisätty, jo vuosikymmenien ajan, ja valistus on jatkuvaa, peruskoulusta pitkälti elämän ehtoopuolelle. Kolmannekseen apua on saatavilla väkivaltaisista suhteista pois haluaville. Harva nainen enää suostuu tai joutuu jäämään tässä mielessä vaaralliseen suhteeseen.

”Kaikki miehet raiskaavat”-väitteestä seuraa myös se, että tulkinta on täysin sokeaa erilaisten miesten välillä. Koska kaikenlainen väkivalta, seksuaalinen ja muu, on erittäin keskittynyttä alaluokkiin (sosiaalinen, taloudellinen, koulutuksellinen), ei muille ryhmille jää paljonkaan. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö väkivaltaa ja raiskauksia voisi olla kaikilla yhteiskunnan tasoilla ja onkin (kuten on myös alkoholismia) – kyse on vain tilastoista ja siten myös todennäköisyyksistä. Alaluokkaisuus aiheuttaa monenlaisia patologioita, niin kantaväestölle kuin maahanmuuttajille. Koska feminismi on perustaltaan elitististä, ei se yleensä kykene ottamaan huomioon tällaisia tekijöitä. Eikä se halua, koska silloin sen ”kaikki miehet raiskaavat”-käsityksiltä tippuisi pohja.

Totta silti on, että se pääasiassa kehityskelpoinen miesaines on oppinut aika hyvin. Tutkimukset, joissa on otettu huomioon tekijän sosioekonominen ym. luokka ja teon vakavuus, kertovat tästä selvää kieltään, niin perheväkivallan kuin seksuaalisen väkivallan suhteen. Kuten myös alkoholismin.

Kumpi sitten mahtaisi tosiasiassa vaikuttaa raiskauksien määrään enemmän –  se, että jälleen uusi feministinen hanke saisi lisärahoitusta tuottaakseen selvityksiä ja uutta käsitepornoa ”kaikista miehistä” vaiko se, että raiskauksiin todennäköisemmin syyllistyviä, usein moniongelmaisia miehiä otettaisiin erityishuomion piiriin? Olisiko järkevämpää ottaa tietyistä kulttuuripiireistä kotoisin olevia maahanmuuttajia/vähemmistöjä erityisvalistuksen pariin kuin laatia tiedonantoja siitä, kuinka me nyt emme vaan saa hyväksyä tätä patriarkaatin pahuutta ja että sitä tulee paheksua kuin viimeistä päivää? Koska ”paheksunta” on päivänselvää, sitä ei ole syytä ottaa lähtökohdaksi.

Oikeusoppineet kautta linjan väittävät, että rangaistuksien kiristäminen ei auta missään rikoksissa, mutta tässäkin näkisin myös oikeuden jakamisen muut funktiot, kuten yhteiskunnallisen viestin antamisen. ”Humaani ja rationaalinen kriminaalipolitiikka” ei voi olla kaikki kaikessa, vaan uhrin eli yksilön roolin täytyy nousta (ks. Terttu Utriaisen näkemys). Rangaistuksia saisi mielestäni selvästi kiristää, ja maahanmuuttajien ollessa kyseessä karkottamisen mahdollisuus täytyisi olla aidosti olemassa.

Raiskauksista

Se, että media – tai tietty osa siitä – jättää kertomatta seksuaalirikosten oleellisia seikkoja, on asia, joka suututtaa monia. Tilanteemme ei ole niin paha kuin Ruotsissa, jossa joukkotiedotusvälineet lähes poikkeuksetta pimittävät tietoa lukuisista ja jatkuvista seksuaalirikoksista, joihin maahanmuuttajat ja uusruotsalaiset syyllistyvät. En tiedä, kuinka paljon on vielä ihmisiä, jotka uskovat median palturiin. Toivoakseni ei monia. Sen tiedän, että silloinkin, kun totuus on ihmisten tiedossa, pupu menee pöksyyn, mikäli asialle pitäisi tehdä jotakin tai se pitäisi edes kohdata. Seuraa hyssyttelyä, pelkoa, pakoilua, kaunistelua, väistelyä, ”ei se varsinaisesti kuulu minulle”. Ongelma on tuttu monista muistakin yhteiskunnallisista ongelmista, mutta erityisen räikeänä se esiintyy aina silloin, kun ongelmaan liittyy maahanmuutto ja/tai erilaiset kulttuurit ja uskonnot.

Reaktiot näissä tapauksissa ovat jotakuinkin seuraavanlaiset:

1. Media mahdollisesti kertoo rikoksesta, mikäli poliisi on siitä tiedottanut. Poliisin tiedote copy-pastetaan nettiin mahdollisimman pian. Mikäli siinä on – ja yleensä on – tietoja tekijöiden etnisyydestä tai muita tuntomerkkejä, periaatteellinen media (nykyään lähinnä enää HS), pyyhkäisee ne pois. Joskus – nettikansan riemuksi – niitä ei huomata heti poistaa, vaan liian paljastava tiedote pääsee verkkoon.

2. Vahvasti miesvoittoinen nettikansa korjaa foorumeilla, blogeissa ja muualla somessa vääristetyn uutisen. Tottakai ne oli niitä! Idiootti Hesari! Oikeastaan kaikki mediakykyiset tietävät, että näin todella on, mutta joka kerta asia tuodaan yhtä näkyvästi esiin. Koska koko nettikansa ei ole liikkeellä tuodakseen julki naisiin kohdistuvan rikollisuuden lisääntymistä, vaan vastustaakseen yleisesti maahanmuuttoa ja/tai mediaa, on seuraus kahtalainen. Yhtäältä nyt taas vähän paremmin tiedämme, ketkä oikeasti ovat rikoksen takana. Toisaalta mikään ei ole muuttunut. Ne tahot, jotka asialle jotain voisivat tehdä, eivät seuraa paljastajien foorumeita tai eivät pidä niitä merkityksellisinä. Informaation leviämisen tuoma lisäarvo on hyvin vähäinen: He, jotka tietävät, tiesivät jo ennen. He, jotka eivät tiedä tai halua tietää, eivät ”tiedä” jatkossakaan.

3. Tämän jälkeen media alkaa kiertää tapausta kuin kissa kuumaa puuroa. Huomio kiinnittyy yleensä asian suhteen varsin epäoleellisiin seikkoihin, esimerkiksi valvontaan tai ”turvattomuuden” yleisempään lisääntymiseen. Kaikista vääristävimmät ”suomalainenkin mies raiskaa”-tyyppiset avautumiset ovat viimeisen viiden vuoden aikana vähentyneet paljon. Mutta niinpä vain tänä aamuna Hesari teki taas pohjat. Sellaiset pohjat, että sysäys tällekin kirjoitukselle syntyi. Juttu oli otsikoitu tyypilliseen tapaan näin:

VR on lisännyt lähijunien järjestyksenvalvontaa

Maanantainen raiskaustapaus nosti turvallisuuden puheenaiheeksi

En aluksi ajatellut edes lukevani koko juttua, sillä jo edellisenä päivänä mm. Helsingin Uutiset oli kertonut, että VR ja HSL ovat ”ryhtyneet” ”toimenpiteisiin”. Toimet ovat tietysti täysin inkrementaalisia ja ampuvat ohi itse ongelmasta, siksi lainausmerkit.

Suora lainaus Helsingin Sanomista:

Nais­ten hä­päi­se­mi­sen kult­tuu­ri on edel­leen voi­mis­saan ja il­me­nee myös jul­ki­sil­la pai­koil­la, pa­him­mil­laan Ta­pa­ni­lan kal­tai­si­na jouk­ko­rais­kauk­si­na. Näin ar­vioi toi­min­nan­joh­ta­ja Pia Puu Oksanen Nais­ten lin­jal­ta. Yh­dis­tys tar­joaa neu­von­taa ja tu­kea vä­ki­val­taa ko­ke­neil­le nai­sil­le ja ty­töil­le.

”Hä­päi­se­mi­sen kult­tuu­ri ei jää pel­käs­tään ne­tin kes­kus­te­lu­pals­toil­le ja so­siaa­li­seen me­diaan vaan va­luu ka­duil­le, kou­lui­hin, ko­tei­hin ja pa­ri­suh­tei­siin.”

Ok­sa­nen sa­noo, et­tä huo­li­mat­ta ta­sa-ar­vo­ajat­te­lun li­sään­ty­mi­ses­tä nais­vi­haa on ja ”se vel­loo ne­tis­sä”.

Ää­ri­kon­ser­va­tii­vi­nen ajat­te­lu, et­tä mies on luo­ma­kun­nan kruu­nu ja nai­nen alem­pa­na, ver­ho­taan en­tis­tä useam­min in­ter­ne­tin kuo­ren al­le, ar­vioi puo­les­taan Nais­asia­liit­to Unio­nin pää­sih­tee­ri Milla Pyykkönen.

”Toi­saal­ta ne­tin myö­tä nai­set ja ty­töt tun­nis­ta­vat sek­suaa­li­sen häi­rin­nän ja vä­ki­val­lan en­tis­tä pa­rem­min.” Sii­nä mis­sä so­siaa­li­ses­sa me­dias­sa link­kail­laan ris­tiin vi­ha­pu­het­ta, tar­jo­taan siel­lä sa­maan ai­kaan ver­tais­tu­kea ja neu­voa ah­dis­te­lus­ta tai vä­ki­val­las­ta kär­si­neil­le nai­sil­le.

Vaikka en pienistä hätkähdä, tässä kohtaa piti tehdä aika paljon hengitysharjoituksia.

Naisten häpäisemisen kulttuuri? Valuu netistä kaduille? Naisviha ja äärikonservatiivisuus netissä? Linkkaillaan vihapuhetta? Tunnistavat seksuaalisen häirinnän?! Ei sanaakaan maahanmuutosta tai erilaisista kulttuurisista käsityksistä! Nainen on joukkoraiskattu ja täällä puhutaan vinkeistä tunnistaa seksuaalista häirintää!

Koska uskon, että Oksanen ei tarkoita sitä naisten häpäisemisen kulttuuria, joka voi erittäin hyvin monien primitiivisten maahanmuuttokulttuurien ja -uskontojen parissa, luulen, että hän tarkoittaa esimerkiksi ”kostopornoa” eli sitä, että (suomalaisetkin) nuoret laittavat suhteen päättymisen jälkeen nettiin intiimejä kuvia tai videoita ja tätä kautta häpäisevät entisen kumppaninsa. Se, että tällaisesta toiminnasta voi vetää yhteyden raiskaukseen on kuvottavaa – raiskaus, puhumattakaan joukkoraiskauksesta on yksi pahimpia rikoksia, joiden kohteeksi ihminen voi joutua. Täydellinen suhteellisuudentajun puute yhdistettynä tietoiseen vääristelyyn tuottaa informaatiota, joka sekä raivostuttaa että tekee surulliseksi. Ja hävettää.

Naisten häpäiseminen, joukkoraiskaukset ja etninen väkivalta eivät valu tänne netistä, kuten Oksanen väittää – ne kävelevät Helsinki-Vantaan kansainväliseltä puolelta. Se, että meillä on myös kotoperäisesti seksuaalirikollisuutta, ei muuta asiaa mihinkään suuntaan. Naisten häpäiseminen, ahdistelu, väkivalta, raiskaukset ja yksilöiden kannattama ideologinen epätasa-arvo sukupuolten välillä onnistuvat miltä tahansa kansalta ja kulttuurilta, mutta tässä tapauksessa yleistys on yksinomaan vääristävää: se syyttää heitä, joita ei pidä syyttää ja jättää syyttämättä heidät, jotka ovat syyllisiä.

Joukkoraiskaukset ovat miltei poikkeuksetta tiettyjen maahanmuuttajaryhmien tekemiä – ja mikäli tässäkin seuraamme Ruotsin mallia, miksipä emme, ne tulevat lisääntymään. Koska emme yhteiskuntana kykene tunnustamaan edes tätä asiaa, kaikki muukin jää piiloon. Se, kuinka paljon tämä uskonnolliskulttuurinen käsitys aiheuttaa ongelmia naisille ”ka­duil­la, kou­lui­ssa, ko­deissa ja pa­ri­suh­tei­ssa”, jää täysin piiloon, koska edes kaikkein räikeimpiä tapauksia ei käsitellä rehellisesti. Maahanmuuttajanaisten henkilökohtaisesta ei koskaan tule poliittista, kuten olen aiemmin kirjoittanut. Samalla on oleellista huomata, että myöskään kaikkien suomalaisnaisten henkilökohtaisesta ei enää tule poliittista – nimittäin silloin, jos loukkaajana on joku muu kuin legendaarinen ”suomalainen mies”.

Koska Helsingin Sanomat aina valikoi haastateltavien sanoista haluamansa, emme voi tietää, mitä Pyykkönen on oikeasti tarkoittanut. En silti hämmästyisi, vaikka hän olisi nimenomaisesti ollutkin sitä mieltä, että netin äärikonservatiivisuus aiheuttaa joukkoraiskauksia. Toisaalta hänen tarkoittamansa ”vihapuhe”, jota netissä ”linkkaillaan”, saattaa hyvin olla juuri tätä, mihin itsekin paraikaa syyllistyn.

Siis sen julkituomista, että ”suomalainen kulttuuri” ei ole naisvihamielistä, ”suomalainen mies” ei lisääntyneesti vihaa eikä häpäise naisia, joukkoraiskaajat kuuluvat etnisiin ja uskonnollisiin vähemmistöihin. Yksi piikki on silti enemmän Pyykkösen ja kumppanien lihassa kuin ”tavallisessa vihapuheessa”. Se, että minäkin olen nainen. Se, että naisena minun mittani alkaa olla täynnä.

Mihin jäi uhri? Oliko häntä edes? Maahanmuuttajien tekemien systemaattisten rikosten uhrit eivät koskaan saa julkista tukea. Sen estää oikeamielinen moraali, korrekti mediatapa ja eräänlainen ikuinen anteeksiantamattomuus siitä, että nainen ja mies eivät koskaan voi olla samalla viivalla. Mies on aina mahdollinen syyllinen.

Onkin melkoisen yhdentekevää raiskauksen uhrin kannalta, onko väkivaltaa harjoittava mieshenkilö suomalainen, ruotsalainen vai somali. Hänen elämänsä todennäköisesti on pilalla kaikesta huolimatta.

Yhteiskunnan kannalta rikollisen tausta ei kuitenkaan ole yhdentekevä.

1. Suomi on ideologisesti ja käytännöllisesti tasa-arvoinen maa. Mikäli tänne saapuu ihmisiä, jotka eivät jaa samanlaista näkemystä, tulee heidät kotouttaa tähän näkemykseen. Maahanmuuton ehdoksi tulee muun muassa asettaa käytännön ymmärrys sukupuolten asemasta. Valitettavasti näyttää erittäin pahasti sille, että edes vähäisemmät integroinnin (samankaltaistamisen) vaatimukset eivät tule täyttymään. Mikäli näin on, koko suuruudenhullu hanke tulee kyseenalaistaa.

2. Se, että monien maahanmuuttajien naiskuva on ongelmallinen ja että tietyt ryhmät syyllistyvät poikkeuksellisiin rikoksiin, on eri asia kuin se, että pieni joukko suomalaismiehiä syyllistyy myös seksuaalirikoksiin. Se, että kyseessä on molemmissa tapauksissa MIES, ei useinkaan ole oleellisin seikka, mikäli pontimemme puuttua asioihin on joku muu kuin sukupuolellinen närkästys tai moraalinen uhriutuminen.

Mikäli asiaan halutaan puuttua, huomio pitää kohdistaa sinne, mikä on oleellista.  Vaikka maailmamme olisi kuin feministin oppikirjasta, seksuaalinen väkivalta tuskin loppuisi koskaan kokonaan. Huomiota ei pidäkään asettaa siihen, miten saisimme kaiken seksuaalisen väkivallan loppumaan, vaan siihen, miten saisimme sen minimoitua. Tällöin meidän on välttämätöntä keskittyä kyseisten rikosten tekijöihin, ei kaikkiin potentiaalisiin tekijöihin.

Seksuaalirikollisuuden universaalisuuden ymmärtäminen ei saa tarkoittaa emotionaalista sokeutta heiltä, jotka asioista päättävät ja niihin vaikuttavat. Hyvyydelliset ja empatiaan keskittyvät tunteet täytyy jättää yksinomaan uhria auttavalle taholle. Se, että rikoksentekijä – kaikissa rikoksissa – saattaa myös itse olla (toisenlaisen rikoksen tai väärintekemisen) uhri, ei muuta asiaa piirun vertaa.

3. Se, että huomio kohdistuisi todelliseen ongelmaan, auttaisi myös niitä maahanmuuttajia, jotka eivät syyllisty mihinkään. Käsillä oleva tilanne, jossa media ja asiantuntijat pimittävät ja vääristävät informaatiota, jonka nettikansa jälkikäteen korjaa, nimenomaan lisää kaikkiin maahanmuuttajiin kohdistuvaa epäluuloa,  vihamielisyyttä ja rasismia. Tilanne ei suinkaan lisää kaikkiin miehiin kohdistuvaa epäluuloa ja vihamielisyyttä, mikä saattaa olla vääristäjien tavoitteena, sillä myös naisilla on henkilökohtainen kokemusmaailmansa ja tietoisuutensa, jotka eivät heijasta asiantuntijoiden väitteitä. Hyvin koulitut kansalaiset kyllä usein esittävät uskovansa väitteet (siksi edellä mainittu hyssyttely leviää), mikä yhä edelleen lisää vääristymien kierrettä. Ilmapiirin pitäisi kaikin tavoin tukea rehellisyyttä.

4. Käsillä oleva tilanne tulee lisäämään myös suomalaisten häiriökäyttäytymistä. Kaikissa korkean intensiteetin maahanmuuttomaissa eri etniset ryhmät sekä kotoperäinen alaluokka yhdistyvät huono-osaisuuden, syrjäytyneisyyden ja rikollisuuden suhteen. On täysin mahdollista, että jonkin ajan kuluttua myös suomalaisnuorukaiset enenevästi syyllistyvät naisen koskemattomuuden loukkaamiseen. Ryhmäkäyttäytyminen on alemmissa yhteiskuntaluokissa etenkin nuoruudessa hyvin yleistä. Vaikuttaa ilmeiseltä, että oikeamielinen suvaitsevaisto riemuitsisi tilanteesta. Ja mediakin saisi taas kertoa rikoksentekijöiden tuntomerkit.

5. Lopuksi. Vaikka muiden toimijoiden kuin itse raiskaajien ja heidän toimintaansa vääristelevien asiantuntijoiden, median ja päättäjien syyllistäminen tuntuukin nyt epäreilulta, en voi olla ihmettelemättä, miten vähän asia tuntuu kiinnostavan naisia. Mikäli tuntuu siltä, että ”rasistit” ja muut häiriköt ovat omineet ilmiön omalle agendalleen, kannattaisiko se kaapata takaisin?

Minä en ole rasisti. Minä tiedän varsin hyvin, että suomalaiset miehetkin raiskaavat ja ovat väkivaltaisia. Minä en todellakaan kuvittele, että kaikki maahanmuuttajat ovat pahoja. Minä tiedän, miltä seksuaalirikoksen uhreista tuntuu. Entä sinä?

Mikäli mikään asia velvoittaa sukupuoltamme, sen luulisi olevan tämä.

Se, että median tempuille nauretaan, ei ole oikea kohde. Ainakaan se ei saa olla ainoa oikea kohde. Kyse on paljon suuremmista asioista kuin siitä, että yksi lehti on lukinnut itsensä näennäisesti hyvyydelliseen periaatteeseen.

Kyse on siitä, että tytöillä ja naisilla pitää tässä maassa olla hyvä olla ja turvallista. Se ei valitettavasti ole itsestäänselvyys. Sen eteen kannattaa ja pitää taistella!

Kriminologinen tutkimus maahanmuuttajien tekemistä rikoksista

Our study has shown that country of origin is one important detail whose role cannot be ignored in future studies of immigrant crime. In international comparisons, disaggregation of the immigrant population is a necessity for conducting a reasonable comparative analysis. (Skardhamar, Aaltonen & Lehti 2014, Immigrant crime in Norway and Finland, Journal of Scandinavian Studies in Criminology and Crime Prevention 15(2).)

Uusimmassa Journal of Scandinavian Studies in Criminology and Crime Prevention -lehdessä on artikkeli, jossa käsitellään maahanmuuttajien tekemiä rikoksia Norjassa ja Suomessa. Rikostyypeistä mukana ovat ainoastaan väkivaltarikokset sekä varkaudet. Suomessa rikoksia tehdään ylipäätänsä enemmän kuin Norjassa, niin kanta-asujien kuin maahanmuuttajien osalta, mutta muuten erilaiset maahanmuuttajaryhmät sijottuvat molemmissa maissa suhteellisesti samansuuntaisesti.

The countries that score high in both violence and larceny in Norway and Finland
include Afghanistan, Former Yugoslavia, Iran, Iraq, Somalia and the rest of Africa.
Immigrants from Western Europe, North America, Oceania and China have some of the lowest crime rates. (—) In Finland, very few immigrant groups have lower rates of offending than the majority population, while more groups score lower than the majority population in Norway. (Mt.)

Yleisemmin artikkelissa todetaan, että humanitaariset maahanmuuttajat ovat selvästi korkeimmin edustettuina rikostilastoissa – siis väkivaltaisilta ja kriisialueilta tulleet. Rikoksiin syyllistyneet ovat myös sosioekonomisesti heikompiosaisia, alemmin koulutettuja ja useammin poissa työmarkkinoilta. Poikkeuksena löytyy muutamat aasialaisryhmät, joilla sekä tulotaso että rikollisuusaste jäävät alhaisiksi. Kulttuuri- tai muihin seikkoihin artikkeli ei ota kantaa.