Maahanmuuttokokouksen puheenvuorot

Helsingissä 8.-9. syyskuuta 2019 järjestetyn EU:n puheenjohtajuuskauden parlamentaarisen maahanmuuttokokouksen puheenvuoroni (taltiointi linkin takana):

Inter-parliamentary Conference for Asylum and immigration, family photo. (Kuva: Eduskunta)

Avauspuheenvuoro

Kokouksemme otsikossa puhutaan turvapaikkapolitiikasta ja maahanmuuttopolitiikasta. Usein onkin selvää, mikä näiden ero on. Turvapaikkapolitiikalla viitataan yleisesti humanitaariseen politiikkaan ja erityisesti oikeuteen hakea kansainvälistä suojelua. Maahanmuuttopolitiikka vastaavasti kattaa muut kategoriat. Sen alla voidaan puhua, hieman valtiosta riippuen, esimerkiksi työperäisestä maahanmuutosta, kansainvälisistä opiskelijoista, perheenyhdistämisen tai perheen perustamisen kautta maahan tulevista ihmisistä. Näiltä osin erottelu on melko selkeä.

Käytännössä tilanne ei ole näin yksinkertainen. Kategoriat sekoittuvat toisiinsa käsitteinä, toimintatavoissa, poliittisesti ja myös lainsäädännöllisesti. Kun Afrikasta lähtenyt on liikkeellä, hän on usein siirtolainen. Kun hän pääsee kohdemaahan ja hakee turvapaikkaa, hän on turvapaikanhakija. Sen jälkeen hänestä voi tulla pakolainen. Mikäli hän ei saa turvapaikkaa, hän saattaa muuttua jälleen siirtolaiseksi. Toisaalta hänestä saattaa tulla paperiton tai laittomasti maassa oleskeleva henkilö. Suomen uusi hallitus on esittänyt, että hänestä voisi tulla työperäinen maahanmuuttaja.

Kansainvälinen turvapaikkainstituutio luotiin hyvin erilaiseen maailmaan kuin se, missä me elämme nyt. Globaalin tason liike on kaikkineen kooltaan ja muodoltaan erilaista verrattuna vuosikymmenten takaiseen. Nykyään liikkeellä olevissa sekoittuneissa virroissa kulkee sekä varsinaisia konflikteja ja vainoa pakenevia ihmisiä että parempaa elintasoa ja tulevaisuutta etsiviä siirtolaisia. Virtojen voimakkuuteen ja suuntiin vaikuttavat paitsi konkreettiset tapahtumat lähtöalueilla, myös salakuljettajien intressit, kohdemaiden vetotekijät ja muutokset maahanmuuttopolitiikassa. Suurin osa konflikteja pakenevista ihmisistä on kehitysmaissa, mutta globaali siirtolaisliike suuntautuu alhaisen elintason maista kohti korkean elintason maita, pääasiassa länsimaihin.

Turvapaikasta on tullut maahanmuuttoa. Siitä on tullut pysyvä tie kansalaisuuteen, usein siksi, että ongelmat lähtömaassa eivät ole korjaantuneet – mutta myös silloin kun ne ovat korjaantuneet. Turvapaikkamaahanmuutto ei siis ole väliaikaista vaan pysyvää, ja se vaikuttaa merkittävällä tavalla vastaanottajavaltioiden yhteiskuntiin, demografiaan, talouteen ja kulttuuriin – ja tietysti myös valtioihin, joista liike lähtee.

Inter-parliamentary Conference on Asylum and Immigration 8–9 September 2019. Visit to the Finnish Border Guard vessel Turva. Dinner hosted by Ms Riikka Purra, Chair of the Administration Committee. Restaurant Katajanokan Casino. (Kuva: Eduskunta)

Myös tässä mielessä turvapaikka- ja muun maahanmuuton välinen raja on hämärtynyt. Vielä Jugoslavian kriisin jälkeen Euroopassa ajateltiin, että humanitaarinen maahanmuutto voisi olla väliaikaista. Miksi tämä ajatus on nykyään niin harvinainen?

Taloudellinen hyvinvointi on lisääntynyt kehittyvissä maissa merkittävästi viime vuosikymmeninä, mutta kuten tiedämme, globaalit elintasoerot ovat valtavia. Saharan eteläpuolisen Afrikan talous on nelinkertaistunut 2000-luvulla mutta väkilukuun suhteutettuna vain noin kaksinkertaistunut. Väestöräjähdys kiihdyttää yhteiskunnallisia, sosiaalisia, taloudellisia ja ekologisia ongelmia. Sen vaikutusta ei oikeasti ole vieläkään ymmärretty, vaikka usein se tällaisissa puheenvuoroissa mainitaan. Näpertelemme mielellämme kymmenien, satojen, tuhansien ihmisten kanssa, kun todellisuus on miljoonia, miljardeja.

Tosiasia on, että vaikka onnistuisimme ratkaisemaan kaikki pakenevia ihmisiä tuottavat sotilaalliset konfliktit, siirtolaisuuden globaalit työntötekijät tulisivat vain vahvistumaan.

Miksi maalaan näin laajaa kuvaa, olihan tarkoituksemme puhua EU:n yhtenäisestä turvapaikka- ja maahanmuuttopolitiikasta – tai sen puutteesta? Siksi, että juuri tämä laaja kuva on oleellinen. Meidän on pakko havainnoida globaalia kokonaisuutta tai emme kykene ymmärtämään sen paremmin turvapaikka- kuin maahanmuuttopolitiikkaakaan emmekä varsinkaan sen epäonnistumista unionitasolla.

Suomessa on tänä kesänä puhuttu Välimereltä pelastettujen turvapaikanhakijoiden vastaanottamisesta – Italiasta otetaan kahdeksan ja Maltalta viisi sisäisinä siirtoina vuoden loppuun mennessä. Yhteensä 13 Norsunluurannikolta, Somaliasta, Kamerunista, Malista, Guineasta ja Sudanista saapuvaa henkilöä. Asiaa kannattaville nämä 13 henkivät solidaarisuutta, ihmisoikeuksien kunnioittamista ja sitä, että Suomi kantaa vastuuta. Siirtoa vastustaville se on osoitus järjettömän ja valtion edun vastaisen turvapaikkapolitiikan jatkumisesta.

EU:n taakanjakojärjestelmät ovat epäonnistuneet. En toki ihmettele miksi. Suomi, vain muutaman muun jäsenvaltion ohella, täytti kiintiönsä. Ei ole mitään syytä olettaa, että taakanjako onnistuisi tulevaisuudessakaan, oikeastaan päinvastoin. Se ei silti estä jälleen yrittämästä.

Maailmassa on tällä hetkellä yli miljardi ihmistä, jotka haluaisivat tulla Eurooppaan. Havainto siitä, että minkäänlainen maahanmuutto ei kykene ratkaisemaan näitä ongelmia, ei ole vain kyynikon puhetta, vaan realismia. Mitä kauemmin olemme myöntämättä sitä, sitä vaikeampaa on löytää minkäänlaisia ratkaisuja.

Siirtolaisvirta Eurooppaan, turvapaikanhakijoiden liikkuminen maasta toiseen, salakuljetus, rikollisuus ja turvallisuusongelmat, maahanmuuton aiheuttamat kireät tilanteet jäsenmaiden sisäpolitiikassa ja etenkin täällä EU:n pohjoisessa, valtavat kustannukset veronmaksajalle, eivät korjaa juurisyitä, vaan voimistavat ilmiötä ja sen poliittista polarisaatiota.

Juuri se, että turvapaikkapolitiikkaa käytetään siirtolaisuuden kanavana, rapauttaa sen legitimiteettiä, myös kohdemaiden kansalaisten silmissä. Tällä on merkittävä vaikutuksensa paitsi unionin kykenemättömyyteen toimia, myös siihen, että oikeasti turvaa tarvitsevat ihmiset eivät saa sitä.

Inter-parliamentary Conference for Asylum and immigration. SESSION I – The Comprehensive EU Approach on Migration and Asylum – the Way Forward. (Kuva: Eduskunta)

Maahanmuuttopolitiikka on jo korkeaa politiikkaa. Myös toimenpiteiden pitäisi olla sen mukaisia. Puhun nimenomaan toimenpiteistä, en ratkaisuista, sillä en näe, että EU kykenee ratkaisemaan – tai että sen edes pitäisi kyetä ratkaisemaan – näin valtavia globaaleja ongelmia. Suuruudenhulluuden, moralismin ja abstraktin kielen olisi syytä vaihtua nöyryyteen, yksinkertaisempiin ja johdonmukaisiin toimenpiteisiin, joiden tuloksia voidaan mitata käytännössä.

Tällä hetkellä näin ei ole. Useimpien jäsenmaiden kannattaa edistää politiikkaa, joka on ”yhtenäisyyden vastaista” – joillekin tämä tarkoittaa sitä, että turvapaikanhakijoiden liikkeen annetaan suuntautua läpi, toisille sitä, että se padotaan. Jotkut eivät osallistu taakanjakoon, toiset tietävät, että kukaan ei kuitenkaan halua jäädä kyseiseen maahan. Edelleen jotkut haluavat kiinnittää huomion laittomasti maassa oleviin, toisia ilmiö, rehellisesti sanoen, ei haittaa lainkaan, pääasiassa siksi, että laittomat maassa olijat toimivat työvoimana matalapalkka-aloilla. Vaikka tietysti tämä on kielletty koko unionissa.

Vuonna 2015 kiihtynyt ketjureaktio ja EU:n oleellisten instituutioiden, kuten Dublinin sopimuksen, de facto purkautuminen, ovat tosiasioita. Voimme menettää myös Schengen-järjestelmän, mikäli sen hyväksyttävyys jäsenvaltioiden kansalaisten silmissä murenee sen mahdollistaman laittoman maahantulon vuoksi.

Käsittelen vielä tässä puheenvuorossa erityisesti yhtä turvapaikka- ja maahanmuuttopolitiikan osa-aluetta, jonka korjaamisella olisi merkittävä vaikutus.

Tilanne, jossa maahan jäädään, saatiinpa suojeluasema tai ei, on kokonaisuuden kannalta hyvin ongelmallinen. Vielä ongelmallisempaa on, mikäli lainsäädännön tai laittomuuden keinoin aletaan aktiivisesti madaltaa esimerkiksi kansainvälisen suojelun ja matalapalkka-alojen työvoiman tarpeen välistä rajaa. Mitä vähemmän hakijalle tai työnantajalle on harmia laittomasta maassa oleskelusta, sitä merkityksettömämpää on, mikä maassa oleskelevan status virallisesti on.

Hyvin liberaalista katsantokannasta katsoen tässä ei ehkä ole mitään ongelmaa – riittäähän, että yksilö saa jäädä maahan. Järjestelmän tarkoituksenmukaisuuden kannalta ongelma on kuitenkin ilmeinen. Turvapaikkainstituution toimimattomuus ja ristiriidat heikentävät sen legitimiteettiä, millä on moraalisten seikkojen lisäksi myös merkittäviä sisäpoliittisia vaikutuksia jäsenmaissa.

Inter-parliamentary Conference on Asylum and Immigration 8–9 September 2019. Visit to the Finnish Border Guard vessel Turva. (Kuva: Eduskunta)

Palautuspolitiikka on oleellinen osa tehokasta turvapaikka- ja maahanmuuttopolitiikkaa. Mikäli me onnistuisimme palauttamaan ihmiset, joille suojeluasema ei kuulu, palautuisi järjestelmän legitimiteetti. Turvaa saisivat ihmiset, jotka sitä tarvitsevat, silloin kun tarvitsevat. Ihmiset, jotka inhimillisesti katsoen toimivat oikein hakiessaan parempaa elintasoa, eivät kuitenkaan voisi tehdä niin turvapaikkainstituution sisällä.

Mikäli tehokasta kansainvälisen suojelun tarpeen selvittelyä seuraisi kielteisen päätöksen jälkeen tehokas palauttaminen, turvapaikkapolitiikkamme olisi kaikkineen aivan eri tasolla kuin nyt, niin kansallisesti kuin unionitasolla.

Palauttamattomuus on merkittävä vetotekijä. Suomi, täällä Euroopan kaukaisessa nurkassa, tietää sen oikein hyvin.

Useimmat jäsenmaat kamppailevat palauttamisen kanssa. Se koetaan monissa tapauksissa lähes mahdottomaksi, mikäli lähtömaat eivät suostu ottamaan vastaan kansalaisiaan, jotka eivät halua palata vapaaehtoisesti.

Suomen tapauksessa on käynyt selväksi, että maahanmuuttoon liittyvät ministeriöt tai hallinnonalat eivät yksin kykene saavuttamaan onnistumisia tehokkaiden palautussopimusten suhteen. Mukaan olisi välttämätöntä saada pääministeri, ulkoasiainministeriö ja tapauksesta riippuen muitakin toimijoita. Neuvottelujen on oltava laaja-alaisia, ja informaation on kuljettava toimijalta toiselle.

Vahva ehdollisuus viisumipolitiikassa, kauppapolitiikassa ja kehityspolitiikassa sekä toimivat takaisinottosopimukset ovat tekijöitä, joiden avulla palauttamisesta on mahdollista saada tehokasta. Samoja toimenpiteitä voidaan käyttää koko järjestelmän toimivuuden ja hyväksyttävyyden vahvistamiseen. Vastaavasti ulkorajavalvonnan täytyy olla tehokkaampaa.

Humanitaarisuuden – eli pyyteettömän auttamisemme – pitää toimimattoman maahanmuuttojärjestelmän ylläpitämisen sijaan keskittyä kehittyvissä maissa tapahtuvaan koulutukseen, demokratiaan, perhesuunnitteluun, naisten oikeuksiin ja ekologisesti kestävään tulevaisuuteen. 

Suunnanmuutos on varmasti kivulias, koska se vaatii sen, että EU ja sen jäsenet ottavat aktiivisen toimijan roolin eivätkä vain reagoi siihen, mitä globaaleilla ilmiöillä on annettavanaan ja mihin siirtolaisvirrat suuntaavat ja milloin. Vain tällaisella politiikalla voidaan oikeasti puuttua niihin kuuluisiin juurisyihin, joihin kaikki tuntuvat vetoavan. Mutta tämän tulee olla hallittua, ei summittaista. Sen pitää olla vaikutuksiltaan tehokasta, ei tapa hiljentää omatunto tai esiintyä hyväntekijänä. Pelkkä rahan siirtäminen Afrikkaan erilaisiin hankkeisiin ei riitä. 

EU ja siirtolaisuus eivät ole ratkaisuja Afrikan tulevaisuuteen, mutta toimimalla oikein unioni kykenee auttamaan Afrikan valtioita auttamaan itseään ja ennen kaikkea kansalaisiaan.

Mikäli näin ei tehdä, seuraukset ovat karuja. Varmaa on, että spontaani turvapaikanhakijavirta Euroopassa tai sen halki ei paranna tilannetta kehittyvissä maissa, eikä paine lähteä, maksaa salakuljettajille, riskeerata henkensä ja niin edelleen, koskaan lopu. Yksittäiset valtiot Euroopassa tekevät omia ratkaisujaan. Jäsenvaltioiden sisäpolitiikkaan ja unionin kykyyn toimia vaikuttaa yhä enemmän maahanmuutto. Turvapaikka- ja maahanmuuttopolitiikan toimimattomuus riskeeraa koko unionin tulevaisuuden.

Inter-parliamentary Conference on Asylum and Immigration 8–9 September 2019. Visit to the Finnish Border Guard vessel Turva. (Kuva: Eduskunta)

Lopetuspuheenvuoro

(Alussa vastauksia kysymyksiin.)

Kansainvälispoliittinen vakaa ja ihmisoikeuksia ja kansainvälisiä sopimuksia kunnioittava toimintaympäristömme ei ole lainkaan itsestään selvä asia. Erilaiset paineet ja ärsykkeet, kuten EU:n ulkorajojen kautta tulevat turvapaikanhakijavirrat, taloudelliset laskusuhdanteet, kansalliset vaalit ja sisäpolitiikka, vaikuttavat siihen ja yleensä lisäävät valtioiden halua tarkastella asioita oman intressinsä kautta. Jos nyt toistuisi se, mitä vuonna 2015, mitä tapahtuisi?

Olisiko EU valmiimpi vai yhä hajanaisempi, kun pitkälti toista miljoonaa turvapaikkaa hakevaa ihmistä saapuisi Eurooppaan? Nojaisivatko toimenpiteet yksittäisten jäsenmaiden tekemisiin?

Virran kulkeutuminen tänne pohjoiseen asti olisi ainakin vaikeampaa, sillä usea maa, meitä lähimpänä erityisesti Ruotsi, ylläpitää rajatarkastuksia yleisen järjestyksen ja sisäisen turvallisuuden takia. Vuonna 2015 Suomeen saapui lähes kymmenkertaisesti se määrä turvapaikanhakijoita kuin aiempina vuosina, suurin osa Ruotsista. Mikäli vapaa liikkuvuus oikeasti koskisi vain unionin kansalaisia, tällaista ei olisi voinut tapahtua. Mutta kuten olen moneen kertaan sanonut, järjestelmä ei toimi.

EU:ssa nykyisiä rajatarkastuksia toki paheksutaankin, mutta varsinaisia vaihtoehtoja on vähänlaisesti. Monet Schengen-maat, Suomi mukaan lukien, hyötyvät siis merkittävästi siitä, että osa valtioista ylläpitää rajatarkastuksia. Paitsi itse rajatarkastuksina, vähentävät ne maahantuloa myös heikentämällä vetotekijöitä.

Turvapaikka- ja maahanmuuttopolitiikassa kyse on aina valtioiden tulkinnasta. Ei ole suuresti liioiteltua sanoa, että valtiot tulkitsevat sopimuksia ja kansainvälistä lakia kuten tahtovat. Se, että esimerkiksi Suomi yleensä noudattaa sopimuksia ja tulkitsee niitä suotuisasti eli noudattaa korkeampia standardeja kuin velvoitetaan, ei tarkoita sitä, että koko EU, puhumattakaan koko maailma, toimisi näin. Erilaisissa murroskohdissa tunnumme törmäävän tähän tosiasiaan aina uudelleen ja uudelleen, ikään kuin siinä olisi jotakin yllättävää tai poikkeuksellista. 

Turvapaikkainstituutio syntyi poikkeuksellisissa oloissa vuonna 1951, vuosi YK:n pakolaisjärjestön UNHCR:n perustamisen jälkeen, 19 valtion kesken, kun hyväksyttiin Geneven pakolaissopimus. Sota oli loppunut vain muutamia vuosia aiemmin, ja valtioilla oli paitsi intressi myös ”omatunto” muotoilla yleisesti sitova poliittinen järjestelmä ja sopimus. Maailmansodan hirveydet, pakolaisten sijoittamiseen liittyvät ongelmat ja totalitarististen valtioiden kansalaisilleen aiheuttaman vainon pelko saivat valtiot päätymään kompromissiin, josta oli tuleva turvapaikkapolitiikan tärkein kansainvälinen instrumentti.

Oleellista on ymmärtää sopimuksen luomisen kontekstin merkitys: Eurooppa oli sodan runtelema, ja monien valtioiden reaalipolitiikkaakin väritti vahva ”ei koskaan enää”-ajattelu. Valtava humanitaarinen katastrofi ja Euroopan miljoonat pakolaiset saivat valtiot ponnistelemaan sopimuksen, joka rajoitti varsin merkittävästi niiden suvereniteettia. Toisaalta jälleenrakennukseen ja uuteen kukoistukseen liittyvä talouskasvu ja toivo paremmasta oli myös neuvottelijoiden puolella. Natsismin ja fasismin pimeän muiston merkitystä ei voi ylikorostaa kuvattaessa sitä henkistä ympäristöä, jossa avainvaltiot sopimuksen neuvottelivat. Sopimus oli poikkeuksellinen ja optimistinen, ja aika sille otollinen. Kyseessä oli siis harvinainen historiallinen hetki.

Kuten avauspuheenvuorossani kuvasin, tilanne on nyt täysin toinen. Monet tutkijat ovat arvioineet, että jos sopimusta neuvoteltaisiin nyt, siitä ei missään nimessä tulisi lähellekään niin vahva. EU:n yhteisen maahanmuutto- ja turvapaikkapolitiikan vaivalloinen kehittyminen ja takapakit kertovat siitä, että yhteistyö on vaikeaa paljon pienemmälläkin porukalla.

Puhuin avauspuheenvuorossani humanitaarisen maahanmuuttopolitiikan vaihtoehdoista ja myös rahasta. Muutama sana tästä.

Käsillä oleva järjestelmä, vikoineen kaikkineen, tulee yhä kalliimmaksi. Yksinkertainen suojan tarjoaminen ei riitä, vaan valtio on ulkoisten ja sisäisten velvoitteidensa takia pakotettu tarjoamaan paljon muuta. Vaikka suurin osa maailman pakolaisista on edelleen kehitysmaissa, on kyseessä kaksi eri asiaa.

Kehitysmaat tarjoavat yleensä yksinkertaisen suojan, jos ei aina tätäkään, kun taas rikkaiden länsimaiden, etenkin hyvinvointiyhteiskuntien, kuten Suomen, tapauksessa suojan taso on moninkertainen – niin taloudellisesti kuin lukuisten ei-materiaalistenkin seikkojen kannalta. Summa, joka pelkästään pohjoismaissa käytetään turvapaikkamaahanmuuton suoriin ja epäsuoriin menoihin ylittää joidenkin valtioiden kohdalla esimerkiksi koko YK:n pakolaisjärjestön budjetin.

Vaikka kriitikot haluavat muistuttaa, että ihmisyydessä ei saa olla kyse rahasta, tulisi asiaa vähintäänkin pohtia humanitaarisen tehokkuuden kannalta. Kuinka paljon enemmän ihmisiä voitaisiin auttaa muulla tavoin.

Toisaalta pohdittaessa Euroopan yhteistyötä ja EU:n tulevaisuutta, on meidän välttämätöntä myöntää, että miljardeihin liittyy paljon muitakin näkökulmia. Joka tapauksessa, kuten jo aiemmin sanoin, meidän olisi syytä huomattavasti enemmän keskittyä kehittyvissä maissa tapahtuvaan tehokkaaseen avunantoon ja rakenteiden kehittämiseen, koulutuksen, demokratian, perhesuunnittelun, naisten oikeuksien ja ekologisesti kestävän tulevaisuuden suhteen. Miljardien ihmisten tulevaisuutta ei ratkaise siirtolaisuus Eurooppaan, tai minnekään muuallekaan, eikä tämän ymmärtäminen tai ääneen sanominen tee kenestäkään sydämetöntä.

***

Kaikki kuvat: Eduskunta

YK:n uusi maahanmuuttosopimus (GCM) ja Suomi

Suomen osalta GCM:n (Global Compact for Safe, Orderly and Regular Migration) ujuttaminen maahanmuuttopolitiikan osaksi alkoi 19. syyskuuta 2016, kun Helsingistä kohti New Yorkia lähti korkean tason delegaatio. YK:n 71. yleiskokous järjestettiin 20-24.9.2016.

Suomen valtuuskuntaa johti tasavallan presidentti Sauli Niinistö. Mukana olivat ministerit Timo Soini, Kai Mykkänen ja Pirkko Mattila.

4

Soini ja Mattila kuuluivat tuolloin perussuomalaisiin. Perussuomalaisten eduskuntaryhmää ei informoitu kokousten maahanmuuttoasioista tai käyntiin saatetusta GCM-prosessista, kuten ei usein muistakaan ministeriryhmän tekemisistä.

New Yorkissa pidettiin kaksi pakolaisiin ja maahanmuuttoon keskittyvää kokousta, joista toista isännöi YK:n pääsihteeri Ban Ki-moon ja toista Yhdysvaltain presidentti Barack Obama. Molempiin kokouksiin osallistuivat Timo Soini ja Kai Mykkänen.

Monet pakolaistutkijat ja kansalaisjärjestötoimijat odottivat New Yorkin kokoontumiselta jopa Geneven sopimuksen tasoista uutta ”suvaitsevampaa” asiakirjaa, josta tulisi valtioita velvoittava – siis koko turvapaikka- ja pakolaisinstituution muovaamista uudelleen, heijastelemaan ”uutta todellisuutta”, jossa pakolaiskriisi, Euroopan turvapaikkakriisi ja esimerkiksi Syyrian konflikti olivat merkittävässä roolissa.

Barack Obaman isännöimästä kokouksesta, johon osallistui 17 kehittynyttä maata ja joukko vähemmän kehittyneitä, saatiin neuvottelutulokseksi 4,5 miljardia dollaria lisää rahaa pakolaisten auttamiseen ja lasten kouluttamiseen. Osallistujamaat lupasivat tarjota uudelleensijoituspaikan 360 000 pakolaiselle.

6

Ban Ki-moon ehdotti omassa kokouksessaan – siis GCM:ää alustavasti valmistelevassa valtioiden kokoontumisessa – että YK:n jäsenmaat ottaisivat vuosittain vastaan kymmenen prosenttia maailman kaikista liikkeellä ja leireillä olevista pakolaisista. Tähän ei suostuttu.

Kokouksesta toimitettiin julistus, jossa kirjataan vuonna 2018 pidettävästä (Marrakechin) kokouksesta. Julistuksen muu teksti on hyvin tyypillistä YK-kieltä: kaunista puhetta, ihmisoikeuksia, kunnioittamista, tarpeita, tarkastelua, keskittymistä, sitoutumista, mahdollisuuksia, lupaamista, pakolaisia, siirtolaisia, muukalaisvihaa, hyvin vähän konkretiaa.

Mobility, horizons, rights, needs, dignity, global sitä ja global tätä.

Tällaiset tekstit on helppo sivuuttaa, koska niissä ei oikeasti sanota mitään. YK – ja nykyään pitkälti myös EU – tuottaa vastaavaa tekstiä ja jargonia sivukaupalla joka päivä. Niitä lukevat lähinnä virkamiehet ja opinnäytteitä tekevät opiskelijat.

Juuri tähän GCM:n puolustajatkin ovat vedonneet: asiakirjassa ei oikeasti sanota tai velvoiteta mitään.

Väitteeseen kiteytyy aika paljon koko globaalin byrokratian mielettömyyttä – miksi ihmeessä näitä abstrakteja käsitekokoelmia sitten hirveällä rahalla ja energialla väännetään, jos niillä ei ole mitään vaikutusta?

En kuitenkaan niele velvoittamattomuuden väitettä tämän kompaktin kohdalla.

The Global Compact carries a strong human dimension to it, inherent to the
migration experience itself.

Lisää ideologista vipuvoimaa maahanmuuton edistämiseksi

Koko maahanmuuttoa ja siirtolaisuutta edistävä ideologia, monikultturismi, globalismi ja nykyään myös liberalismi perustuvat pitkälti nimenomaan julistuksellisuuteen ja epäselvään kieleen. Abstraktit ja pinnalliset käsitteet ja muotoilut muuttuvat voimakkaiksi jatkuvan toiston avulla.

Toistoa suorittavat oikeamieliset poliitikot, kansalaisjärjestöt, poikkikansalliset ja hallitustenväliset elimet, liberaali media, valtava oikeustoimijoiden, kuten pakolaislakimiesten ja ihmisoikeusaktivistien, joukko sekä yhä enemmän myös kaupalliset toimijat, jotka käyttävät ”eettisyyttä” brändäykseen eli siis mainontakeinona.

The Global Compact builds upon its recognition that migration is a multidimensional reality of major relevance for the sustainable development of countries of origin, transit and destination, which requires coherent and comprehensive responses.

Tällä käsitteiden aikaansaamalla dynamiikalla ja erilaisilla arkitoimintaan siirtyneillä käytännöillä on lopulta huomattavan suuri rooli maahanmuuttopolitiikan muotoutumisessa, etenkin juuri Suomen kaltaisissa maissa. Kuten olen aiemminkin selittänyt, Suomen ei olisi tarvinnut lainsäädäntönsä tai kansainvälisten sopimustensa puitteissa noudattaa läheskään niin liberaalia maahanmuuttopolitiikkaa kuin se on yli 20 vuotta jo noudattanut. Maahanmuuttopolitiikkamme on – syistä, joiden avaaminen ei mahdu tähän kirjoitukseen – huomattavasti liberaalimpaa, kaikilla osa-alueillaan, kuin mihin pelkkä erilainen lainsäädännöllinen ja oikeudellinen tulkinta antaisivat mahdollisuuksia.

Mitä laajemmalle levinnyttä ja voimakkaampaa maahanmuuttoteollisuus ja byrokratia ovat, sitä enemmän vipuvoimaa liberaali ”suvaitsevaisuus” saa suhteessa rajoittavaan politiikkaan. Tämä on nähty muutaman viime vuoden aikana Suomessa monta kertaa. Pelkkä tarpeeksi kovaa huutava kansalaisjärjestö- ja mediakenttä saa polvilleen niin maahanmuuttoviraston kuin sisäministeriönkin. Ehkä jopa tuomioistuimet?

5

Globaalin liikkumisen periaate: irti maahanmuuton eri kategorioista

Oleellisin kansallinen ja kansainvälinen muutos maahanmuuttopolitiikan käsitteellisellä ja käytännöllisellä tasolla on viime vuosina ollut se, että turvapaikan ja kansainvälisen suojelun hakeminen linkitetään jollain tavalla sellaiseen pääasiassa kehitysmaista lähtevään siirtolaisuuteen tai ihmisten liikkumiseen, jota ei aja suojeluntarve.

Kyse ei valitettavasti ole siitä, että vihdoin ymmärrettäisiin, miten paljon esimerkiksi Eurooppaan suuntautuneissa ”mixed migration”-virroissa on muita kuin aidosti suojaa tarvitsevia tai kuinka merkittäviä tekijöitä kohdemaan sosiaaliturva, hyvinvointijärjestelmä ja liberaali maahanmuuttopolitiikka ovat ihmisvirtojen suuntaamisessa ja salakuljettajien ansaintalogiikassa. Myöskään kyse ei ole siitä, että vihdoin ymmärrettäisiin, miten toimimaton järjestelmä koko turvapaikkainstituutio on.

Ei, kyse on päinvastoin siitä, että niille alemman kehitysasteen maista saapuville ihmisille, jotka eivät saa kansainvälistä suojelua – mutta jotka usein silti hakevat sitä – vaaditaan nyt samoja oikeuksia kuin suojeluaseman saaneille. Vielä rautalangasta vääntäen: Kaikki rajojemme yli saapuvat halutaan nähdä ”yhtä tärkeinä”, riippumatta siitä, mitä turvapaikkaselvityksestä ilmenee. Kielteisellä turvapaikkapäätöksellä ei tässä ajatuksessa ole mitään merkitystä. Se ei saa siis toimia maahanmuuttoa rajaavana elementtiä.

Promote multi-lingual, gender-responsive and evidence-based information campaigns and organize awareness-raising events.

Tosiasia on, että kielteinen turvapaikkapäätös on jo nyt menettänyt merkityksensä. Kielteisen päätöksen saaneita ei haluta palauttaa, kielteisen päätöksen saaneille halutaan antaa työlupa, kielteisen päätöksen saaneita kutsutaan ”paperittomiksi”, joille taas täytyy saada lukuisia oikeuksia ja palveluita. Usein kaikkia rajan yli saapuvia turvapaikkaa hakevia ihmisiä kutsutaan ”pakolaisiksi” ja käsitellään julkisessa keskustelussa samalla tavalla. Näitä kaikkia tapauksia yhdistää se, että niissä vedotaan ihmisoikeuksiin. Paikoin maahan jäämistä voidaan perustella myös esimerkiksi vaivattomuudella, työllisyysnäkökulmilla tai vain vaihtoehdottomuudella. Mikään näistä ei kestä kriittistä tarkastelua, mutta sillä ei ole merkitystä maahanmuuttodiskurssissa, jota ohjaavat aivan muut seikat kuin tosiasiat.

GCM:n korostama tarve saada aikaan nimenomaan säännöllistä (”regular”) maahanmuuttoa epäsäännöllisen (”irregular”) sijaan edustaa juuri tätä. Selkokielelle muunnettuna se tarkoittaa, että kehitysmaiden ihmisillä täytyy olla ”laillisia reittejä” tulla maahan, jotta heidän ei tarvitsisi tulla rajalle hakemaan turvapaikkaa. Turvapaikanhakua pidetään yleisesti vaarallisena ja kalliina, sen nähdään tukevan salakuljettajia ja muuta rikollista toimintaa sekä aiheuttavan epävakautta. Näiden maasta toiseen kulkevien ihmisten, jotka eivät pakene hengenhädässä, pitäisi – tämän politiikan mukaan – päästä maahan muuta reittiä.

Raja yhtäältä laillisen ja laittoman ja toisaalta humanitaarisen ja ei-humanitaarisen maahanmuuttajan välillä on koko ajan häilyvämpi, ja tämä nimenomaan on sekä maahanmuuttoon ideologisesti että taloudellisesti suhtautuvien intressien mukaista. Juuri tähän väliin iskee GCM-sopimus.

Develop and improve national policies and programmes relating to international labour mobility.

Vastaavasti ”työperäisen” maahanmuuton kategoria eroaa yhä vähemmän muista ryhmistä – silläkin tarkoitetaan samaa asiaa, kehitysmaista saapuvaa ihmismassaa, tässä tapauksessa halpatyömarkkinoille töihin tulevia kouluttamattomia tai vähän koulutettuja ihmisiä. GCM-sopimuskin korostaa omaa tarkoitustaan juuri sillä, että länsimaat tarvitsevat työvoimaa. Viime viikkojen vyörytys myös Suomessa aiheen tiimoilta on ollut suurta. Kategorioiden sekoittaminen on vain osin tahatonta ja ymmärtämättömyyteen liittyvää.

On toki olemassa toisenkinlaista siirtolaisuutta. Mutta korkeakoulutetuille, akateemisille osaajille, joista maapallon osaamiskeskittymät kilpailevat, ei kirjoiteta YK-sopimuksia tai pidetä julistuksellisia puheita – työperäisyys tässä yhteydessä tarkoittaa siis aina maahanmuuttoa, joka saapuu alemman kehityksen tai tulotason maista.

Sopimus tekee maahanmuuton rajoittamisesta yhä vaikeampaa

GCM-sopimus tulee ehdottomasti vaikuttamaan kansalliseen ja EU-tason maahanmuuttopolitiikkaan, erityisesti Suomessa, jossa ei ole olemassa juuri minkäänlaisia vahvoja rajoituksia ajavia puskureita, yhtä oppositiopuoluetta lukuun ottamatta. GCM uppoaa kuin kuuma veitsi voihin sellaisiin maihin, joille on erityisen tärkeää näyttäytyä kansainvälisillä areenoilla sovinnollisesti, tottelevaisesti ja ”kunnianhimoisesti”.

Toisaalta on täysin perusteltua uskoa, että sopimus vaikuttaisi juridisesti myös common law -oikeusjärjestelmään nojaavissa maissa (Yhdysvallat ja Australia eivät allekirjoitakaan sopimusta). On myös täysin selvää, että sopimus ei ainakaan heikennä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen suvereniteettivastaista tulkintatapaa. Päinvastoin se mitä ilmeisimmin tulee vahvistamaan sitä ja koko normatiivista ihmisoikeuskompleksia. Tällä lienee ennen pitkää selvä vaikutuksensa myös Suomeen.

rbt

Tapasin toissaviikolla New Yorkissa GCM-sopimuksen valmisteleviin virkamiehiin kuuluvan Jonathan Prentice’in (Chief of Office of The Office of the Special Representative for International Migration). Totesin hänelle, että GCM on voimakas ”pehmeä instrumentti”, joka ehdottomasti tulee muuttamaan tulevaa maahanmuuttopolitiikan lainsäädäntöä ja käytäntöä etenkin normeja kirjaimellisesti seuraavissa maissa. Hän oli kanssani eri mieltä ja totesi saman asian kuin monet häntä ennen: sopimus ei ole sitova eikä velvoittava.

Juridisella sitovuudella ei kuitenkaan ole tässä tapauksessa juuri mitään merkitystä. Kaikki tietävät, että mitään juridisesti velvoittavaa sopimusta ei turvapaikkamaahanmuuton suhteen saataisi enää aikaiseksi. Geneven sopimukseen ei uskalleta kajota, koska mitään läheskään yhtä sitovaa ja voimakasta ei kyettäisi saamaan aikaiseksi. Pakolaissopimus on aikansa lapsi. Täysin vanhentunut, mutta minun mielestäni toki eri syistä kuin YK:n.

Eivät monet muutkaan ihmisoikeustyökalut ole juridisesti velvoittavia – siitä huolimatta ne vaikuttavat politiikkaan ja päätöksiin, ja niihin on mahdollista vedota.

Miksi sopimuksen arkkitehditkään eivät uskalla seistä sen takana? Pelkäävätkö ne populismia?

We commit to promote an open and evidence-based public discourse on migration and migrants in partnership with all parts of society, that generates a more realistic, humane and constructive perception in this regard.

rbt

Jonathan Prentice ja suomalaisen delegaation jäseniä marraskuussa 2018.

Demokraattinen yhteiskunta ja maahanmuuttokritiikin hiljentäminen

Yhdenkään järkevän maan ei pitäisi allekirjoittaa GCM-sopimusta eikä mitään muutakaan kansainvälistä tai globaalia instrumenttia, joka koskettaa kansallista maahanmuuttopolitiikkaa. On suunnattoman surullista, että tällainen asia näyttää menevän Suomessa läpi seremoniallisesti, ilman että asiasta on edes keskusteltu parlamentaarisella tasolla. Ennen perussuomalaisia (tai oikeastaan Jussi Halla-ahoa) suomalaista maahanmuuttopolitiikkaa tehtiin juuri näin ja ainoastaan näin, kansainvälisissä kabineteissa ja suomalaisten virkamiesten huoneissa.

Hyväksyvätkö kansalaiset tämän vielä vuonna 2018?

Itse olen niin kyyninen, etten edes usko, että Suomen neuvottelijat ovat ymmärtäneet, mistä on kysymys. Kunhan taas ollaan ”hyvän asian puolella” ja tuetaan YK:n kestävän kehityksen tavoitteita. Julkisuudessa esillä olleet virkamiehet ovat esittäneet asian niin kuin kyseessä olisi sopimus, joka vastaa yksiselitteiseen ja lähinnä tekniseen ongelmaan yksiselitteisillä tavoilla, hyödyttäen kaikkia osapuolia. Näin ei tietenkään ole. Maahanmuuttoon niin kansallisella kuin globaalilla tasolla liittyy valtavia poliittisia ja taloudellisia intressejä ja ristiriitoja, voittajia ja häviäjiä, eikä ongelmaa voi ratkaista teknisesti.

Toisaalta sopimusta on lähestytty ainoastaan juridisen luennan kautta. Tämä on aivan liian yksipuolista ja häivyttää suuren osan sopimuksen vaikutusalasta ja politiikan mekanismeista.

Stopping allocation of public funding or material support to media outlets that systematically promote intolerance, xenophobia, racism and other forms of discrimination towards migrants, in full respect for the freedom of the media.

Myöskään Suomen medialla ei ole minkäänlaisia edellytyksiä ottaa asiasta selvää tai ylipäätänsä käsitellä näin monimutkaisia asioita. Valtamediassa ei tulla näkemään keskustelua asiasta, toisin kuin monissa muissa maissa. Demokratian välttämätön edellytys, avoin ja kriittinen media, on Suomessa yhä hatarampi.

YK:ssa sopimusta koskeviin kysymyksiini vastattiin myös kertomalla, että asia ei lopulta koske lainkaan ”meitä” (rikkaita länsimaita) vaan nimenomaan valtioita, joilla on ”eniten ongelmia ja jotka kantavat suurimman taakan”.

Sikäli väite on tietysti totta, että globaalit massaliikkeet kulkevat pääasiassa yhteen suuntaan, pois kehittyvistä ja alemman tulotason maista eli Lähi-Idästä, Afrikasta, Aasiasta, Etelä-Amerikasta – kohti kehittyneitä, korkean tulotason ja hyvinvoinnin maita. Niinpä nämä sopimukset todella käsittelevät aivan muita kuin vaikkapa suomalaisia ulkomaille muuttavia ihmisiä.

smartcapture

For the effective implementation of the Global Compact, we require concerted efforts at global, regional, national and local levels, including a coherent United Nations system.

Haluavatko kehitysmaiden ihmiset sitten tulla tänne? Aivan varmasti ja tietysti.

Marrakechin kokouksen jälkeen meidän velvollisuuttamme hyväksyä tuon halun konkreettiset seuraukset on taas hieman vaikeampi kyseenalaistaa.

 

Mitä jos valtio olisi meidän

globe-907709_960_720

Perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho pohti MTV Uutisten nettikolumnissaan sitä, miksi poliittisilla toimijoilla on niin suuri vaikeus hyväksyä kansojen separatistisia ja itsemääräämisoikeudellisia pyrkimyksiä.

Vastalauseet ovat usein legalistisia: niissä vedotaan Espanjan perustuslakiin, joka ei salli maan alueiden itsenäistymistä. Kysymys on kuitenkin moraalinen ja poliittinen. Kansojen itsemääräämisoikeus on yksi kansainvälisen politiikan perusperiaatteista. Koska kansat koostuvat ihmisistä, viime kädessä on kyse ihmisten oikeudesta valita itselleen mieleisensä yhteiskuntamuoto ja esivalta. Jos jonkun maan perustuslaki estää tämän oikeuden toteutumisen, kyseinen perustuslaki on väärässä ja sitä pitää muuttaa.

Kansainvälisen politiikan oppialalla ja laajemmin sitä popularisoivassa politiikassa kyse on siitä, että ihanne on muuttunut. Kylmän sodan aikaan ja erityisesti blokkipolitiikan murtuessa ajatus vapaista kansoista oli vahva, usein utooppinen, ja palveli siten vallitsevia olosuhteita kritisoivia toimijoita. Järjestelmää ja sen tasapainoa korostavat voimat olivat näille ihanteille vastakkaisia. Suurvaltapolitiikan tarve hillitä järjestelmää mahdollisesti heikentäviä yllykkeitä sielläkin, missä välittömiä strategisia intressejä ei ollut, oli tärkeää. Järjestelmän koossa pysyminen edellytti häiriöttömyyttä ja sitä, että alempiarvoiset tavoitteet – kuten kansojen itsemääräämisoikeus, ihmisoikeuksista puhumattakaan – alistettiin kokonaisuuden toimivuuden taakse.

Kun 1990-luvun muurin murtumisesta ja Neuvostoliiton hajoamisesta käynnistynyt idealistinen kansainvälispoliittinen toiveikkuus alkoi saada tummempia sävyjä – ja kun samalla vasemmistolaisen ihanteen tuli löytää muita kuin eksplisiittisesti sosialistisia pyrkimyksiä – alkoivat uudenlaiset, itsemääräämisoikeuden korvaavat utopiat saada jalansijaa. Globaali egalitarismi, monikultturismi ja erilaiset ihmisoikeuksia korostavat konstitutionalistiset suunnat nousivat marginaalista vakavasti otettavaan keskiöön muokkaamaan kaikkea kansainvälisestä politiikasta käytävää keskustelua.

Näiden näkemysten tärkein yhteinen ominaisuus on, että ne häivyttävät koko kansallisvaltion ja kuvittelevat tekevänsä siitä de facto tarpeettoman, vaikka tosiasiassa ne kaikki edellyttävät ja toimivat hyvin ainoastaan vahvojen, tasapainoisten ja varakkaiden valtioiden kontekstissa. Ne kaikki enemmän tai vähemmän perustuvat ajatukselle valtiosuvereenisuuden ongelmallisuudesta tai jopa moraalisesta vääryydestä. Samalla suvereniteettiin perinteisesti liittynyttä puuttumattomuuden periaatetta on ravisteltu moneen kertaan, toki tosimaailman kansainvälisessä politiikassa paljon ponnettomammin kuin ideoiden ja teorian tasolla.

Kansojen itsemääräämisoikeutta on hyödynnetty kansainvälisellä tasolla varsin pidättyväisesti. Sen sijaan ”uudet” ihanteet näyttävät voittavan alaa erityisesti alueilla, joilla ei ole suurempia ongelmia kokonaisuuden tasapainon tai ”kovan turvallisuuden” kannalta. Vaikka ne ovat periaatetasolla idealistisia ja moralistisia, ovat niiden tosiasialliset käytännöt, erityisesti eurooppalaisessa kontekstissa, huomattavan vahvoja. Voimistumista auttaa eritoten EU:n kehitys sekä talouden vahva globalisoituminen: valtiolla on yhä vähemmän puolustajia.

Erilaiset itsemääräämisoikeutta korostavat näkemykset eivät toki nekään kadonneet, mutta niitä tulkitaan nyt nimenomaan ”uudessa” ympäristössä. Esimerkiksi monikultturismissa ”erilaisuuksille” annettu oikeus toteuttaa pyrkimyksiään halutaan toteuttaa tietyn valtion velvollisuutena (ja kustannuksella). Vastaavasti itsemääräämisoikeus voidaan nähdä kollektiivisena ihmisoikeutena, jonka takaaminen kuuluu tiety(i)lle valtio(i)lle.

Onpa niinkin, että ”toisten” kansojen, ryhmien, heimojen, uskontojen, kulttuurien ja alueiden ”itsemääräämisoikeuden” aikaan saaminen saattaa olla kokonaan vieraiden toimijoiden velvollisuus (esim. ”R2P”, responsibility to protect), joskin monimutkaisissa tilanteissa syyllisten ja syyttömien osoittaminen saattaa käydä ylitsepääsemättömäksi (esim. Syyria).

Postkolonialistinen, emansipaatiota ja ”meidän” syyllisyyttämme korostava idea vaikuttaa kuitenkin sekä valtion sisäisissä (esim. monikultturismi, erilaisuuden politiikka) että niiden välisissä (esim. ihmisoikeudet, ilmastopolitiikka) toimissa.

Kansallismielisenä ihmisenä pidän kansallisvaltioita hyvänä järjestelynä ja parhaana työkaluna kansojen ja niihin kuuluvien ihmisten etujen puolustamiseksi. Kansallisvaltio ja kansallistunne ovat myös terveen koheesion lähteitä.

Uudessa maailmanjärjestyksessä (läntisen) kansallisvaltion referentti on yhä vähemmän sen oma kansalainen. Kun sekä talous, politiikka että filosofia alkavat nokittaa tarpeeksi, tulee ehkä aika uudelle itsemääräämisen vaatimukselle.

Mitä jos meidän valtiomme olisi meidän. Ja teillä olisi tuo teidän.