Kiinnostu siitä, mitä et näe

Kuva: Matti Matikainen

Samaan aikaan, kun politiikka henkilöityy yhä vahvemmin ja media keskittyy pintapuolisiin seikkoihin ja tunteisiin asiakysymysten penkomisen sijaan, äänestäjien mielenkiinto yhteiskunnan isoihin kysymyksiin heikkenee. Imago, mielikuvat ja yksinkertaisten hokemien tasolle kärjistetyt vaatimukset saavat enemmän tilaa.

Yksi politiikan ja yhteiskunnan toimivuuden kannalta ensiarvoisen tärkeä asia on julkinen talous eli se verorahoilla pyöritettävä kokonaisuus, josta puhuttaessa miljardit lentelevät. Valitettavasti julkisen talouden rakenne ja koko sekä meno- ja tulopolitiikka eivät oikeasti kiinnosta juuri ketään. Keskustelu taloudesta on pelkistetty joko yksinkertaistettuun puheeseen esimerkiksi työllisyysasteesta (joka ei ole kovin hyvä mittari) ja työvoimapulasta (ilman arviota sen varsinaisista syistä tai tekosyistä) tai sitten miljardipuheeseen. Miljardipuhe saattaa olla tosiasiallisesti tarkkaa ja oikeaa, mutta se ei avaudu kovin monelle. Harva ihminen jaksaa miettiä, millaisia lukuja esimerkiksi valtion velkaantumisen määrä tai vuosittainen budjetin alijäämä oikeasti ovat. Luvut ovat niin suuria, että ne käytännössä menevät yli hilseen. Tämä on ymmärrettävää, joskin kohtalokasta.

Suomen julkinen talous on retuperällä ja krooniset ongelmat – pelkistetysti liikaa menoja, liian vähän tuloja – ovat niin massiivisia, että asian pitäisi kiinnostaa kaikkia. Sen pitäisi olla politiikan tärkein teema. Mutta vaikka taloudesta näennäisesti puhutaan paljon, se on kaikkea muuta kuin tärkeä teema.

Suomi kuluttaa koko ajan enemmän kuin mihin sillä on varaa. Myös veroaste on Suomessa korkea. Erityisen korkea se on siihen nähden, että useimmat verorahoitteiset hyvinvointiyhteiskunnan palvelumme terveydenhuollosta vanhustenhoitoon ja lastensuojeluun eivät toimi. Korkea verotus ei sen paremmin näy kouluissa tai teiden kunnossa. Maksetuille veroille ei tule vastinetta. Mutta jonnekin ne rahat menevät.

Yleensä puolueet eivät suostu kertomaan, mistä pitäisi leikata eli toisin sanoen mitä menoja pitäisi vähentää. Edes kokoomus, jonka imago kiertyy talousteeman ympärille, ei yleensä sano mitään konkreettista. Eduskunnan salin toisen laidan mukaan mitään ongelmaa ei edes ole. Päinvastoin niiden mielestä aina voisi kuluttaa enemmän. Tosiasia kuitenkin on, että järjestelmämme ei kestä tätä. Lopulta hyvinvointiyhteiskunta murtuu kokonaan. Mikään talouskasvu ei kykene kustantamaan koko ajan kiihtyviä menoja.

Perussuomalaisten ”leikkauslistat” maahanmuutosta, kehitysavusta, EU:sta, Ylestä, höpöjärjestöjen tukemisesta tai alati paisuvasta valtion ja kuntien hankehumpasta aiheuttavat muissa puolueissa ja mediassa naureskelua ja epäuskoisuutta. Ne väittävät, että näistä ei voi leikata (miksi ihmeessä ei voi?). Toinen ongelman sivuuttava tapa on väittää, että kaikenlainen leikkaaminen kohdistuu aina johonkin suomalaisen kannalta oleelliseen, perusturvaan, terveydenhuoltoon, kouluihin. Väitteellä ei ole mitään pohjaa. Kyse on poliittisista valinnoista.

Julkisen talouden tasapainottaminen ja tulevaisuuden hyvinvoinnin varmistaminen nojaavat suomalaiselle toissijaisten ja turhien menojen karsimiseen. On järjetöntä, että koko ajan velkaantuva maa ottaa lisää velkaa lähettääkseen sitä Afrikkaan valtavia määriä. Haitallinen maahanmuutto on vielä suurempi ongelma.

Moni äänestäjä kokee maahanmuuton ongelmaksi vain, kun näkee omilla silmillään sen aiheuttamia ongelmia. Sen sijaan sen vaikutus valtiontalouteen ja siten joka ikisen kansalaisen elämään ei kiinnosta välttämättä lainkaan. Suomalaiset maksavat veroja selvästi mielellään, mutta eivät välitä vaatia niille vastinetta. Vaikka ei jaksaisi lukea valtion budjettikirjaa, kaikkien pitäisi kiinnostua tästä huonosti voivasta virtahevosta valtion salongeissa.

(Kolumni on julkaistu Perussuomalainen-lehdessä 8/2022.)

Sähkönhinta ja energiakriisi – perussuomalaisten esityksiä vuoden ajalta

Kuva: Matti Matikainen. Perussuomalaisen eduskuntaryhmän kesäkokous Lappeenrannassa

Perussuomalaiset on aina edellä. Varoitin syyskuussa 2021 nousevasta energiakriisistä. Kuvasin tuumaustunnilla fossiilisten polttoaineiden tilannetta, sähkönhintaa ja sen tulevaisuutta Suomessa ja Euroopassa, päästökaupan aiheuttamia kustannuksia ja vaadittavia toimia.

Olemme vaatineet sekä kansallisia että EU:n toimenpiteitä siis viime syksystä asti. Tämä tosiasia jää herkästi huomaamatta sekä muilta puolueilta – jotka nyt toistavat vaatimuksiamme ominaan – että medialta, jonka huomiointikyky ei ilmeisesti ulotu edellisviikkoa pidemmälle.

Kokosin alle puheenjohtajana tekemiäni perussuomalaisten virallisia esityksiä liittyen sähkönhintaan ja energiakriisiin. Eduskuntaryhmästä ja tietenkin yksittäisiltä edustajilta on tullut vielä paljon lisää.

Syyskuu 2021 – Perussuomalaiset varoittaa lähestyvästä energiakriisistä. Vaatimuksia ilmastopolitiikan maltillistamisesta ja kustannusten alentamisesta. Verotuksen alentamisen vaatimus.

Lokakuu 2021 – Suomen hiilineutraalisuustavoite siirrettävä vuoteen 2050 kustannusten kasvun ja kilpailukyvyn heikentymisen vuoksi.

Lukuisia eri vaatimuksia liian ”kunnianhimoisia” ilmastotoimia vastaan niin kansallisella kuin EU-tasolla koko syksyn ajan ja siitä eteenpäin.

Lokakuu 2021 – Päästöoikeuksia lisättävä markkinoille markkinavakausvarannosta sähkön ja polttoaineiden hinnan alentamiseksi.

Lokakuu 2021 – Kotitalouksien sähkön ja lämmityspolttoaineiden verotusta kevennettävä kohti EU:n minimiä.

Lokakuu 2021 – Päästökauppatuloja ohjattava ilmastotoimista kärsivien kansalaisten auttamiseen kompensoimalla kasvaneita kustannuksia.

Marraskuu 2021 – Sähkön ja polttoaineiden verotusta laskettava 25 prosenttia.

Helmikuu 2022 – Päästökauppaan ja ilmastotoimiin kohdistuvien vaatimusten uudistaminen.

Kansalaisten kallistuneita sähkölaskuja kompensoitava.

Perussuomalaisten välikysymys energianhinnasta.

Maaliskuu 2022 – Venäläisestä energiasta irrottauduttava, ilmastokunnianhimossa jarrutettava, huoltovarmuus- ja omavaraisuusnäkökulmat kaiken keskiöön.

Vaatimus kohtuuhintaisen sähkön takaamisesta.

Vaatimus ydinvoiman lisäämisestä.

Maaliskuu 2022 – Vaatimus jäljellä olevien kivihiilivoimaloiden säästämisestä.

Maaliskuu 2022 – Vaatimus turvetuotannon palauttamisesta.

Huhtikuu 2022 – Päästökauppatulojen ohjaamisesta kotitalouksille ja teollisuudelle. Sähköistämistuki liian alhainen.

Toukokuu 2022 – Energian verotusta alennettava. ALV ja valmisteverot. Useita ilmastopolitiikkaan liittyviä vaatimuksia ja entisten uudistamisia.

Vaatimus sinivalkoisen siirtymän energia- ja ilmastopolitiikasta.

Heinäkuu 2022 – Useita energia- ja ilmastopoliittisia vaatimuksia ja niiden uudistamisia.

Uniper/Fortum-vaatimuksia.

Elokuu 2022 – Veronalennusvaatimusten uudistaminen.

Tuotantoa lisättävä, tehoreservi käyttöön, ei alasajoja.

Päästökauppa keskeytettävä väliaikaisesti kokonaan.

Turve takaisin ja uusiutuvaksi. Lakimuutokset ja kannustimet.

Sähkökauppamalli uudistettava niin, että sähköenergian ja päästöoikeuksien markkinat erotetaan toisistaan. Maksettava tuotantokustannusten mukaan.

Kattohintoja sähkölaskuun.

Hallituksen neuvoteltava energiateollisuuden kanssa sähkön vääristyneen hinnoittelun korjaamiseksi. Hinnat saatava alas. Neuvoteltava pohjoismaiden ja Baltian hallitusten kanssa siirtoyhteyksistä ja hintojen määräytymisestä.

Turve takaisin (kolumni)

Pohjanmaa, turpeen lastausta turvenevalta. Kuva Matti Matikainen

Suomen hallitus sosialidemokraattien ja keskustan johdolla on koko valtakautensa ajan tehnyt toinen toistaan merkillisempiä toimenpiteitä vihreän siirtymän nimikkeen alla. Ensi töikseen se kertoi haluavansa Suomen olevan hiilineutraali reilusti aiemmin kuin muut EU-maat. Sitten erilaisia toimenpiteitä ja lainsäädäntöä on tullut kuin liukuhihnalta, niin omaa kansallista kuin Brysselin suunnalta toista.

Tällä hetkellä Suomi on vakavassa tilanteessa. Ideologinen ilmastopolitiikka ja ”kunnianhimo” ovat kääntyneet maamme pärjäämistä ja hyvinvointia vastaan, vaikka muut puolueet eivät vielä asiaa kehtaakaan myöntää. Mikäli emme tee nopeita ratkaisuja sekä kotimaisen energian että maatalouden ja ruuantuotannon turvaamiseksi, edessämme voi olla humanitaarinen kriisi omassa maassamme.

Yksi suuri virhe on turpeesta luopuminen. Vaikka hallitus väittää, ettei siitä ole luovuttu, ei käytännössä sen edellytysten romuttaminen ole mitään muuta. Turpeen merkitys maamme omavaraisuudelle ja huoltovarmuudelle on erittäin tärkeä. Turve on ainoa kotimainen, huoltovarma, säävarma, helposti varastoitava energiamuoto, jota kannattaa polttaa puun kanssa.

Hallituksen asenteesta kertoo jotakin se, että nyt kun tilanne alkaa olla hälyttävä, se on kutsunut turvetuottajia ja muita toimijoita apuun. Heiltä odotetaan vielä viimeisiä palveluksia, jotta pääsemme vaikeimman yli. Mikä taloudellinen toiminta voi nojata tällaiseen lyhytnäköisyyteen? Suomi maksoi tuottajille, että koneet romutetaan. Turvetta olisi tarvittu ennen Venäjän hyökkäystäkin – ja tullaan tarvitsemaan pitkälle tulevaisuuteen.

Suomi makaa turveaarteen päällä. Turpeessa Suomella on lähes yhtä paljon omaisuutta kuin Norjalla öljyssä. Ensin mainittu on arvalla määritetty uusiutumattomaksi. Vuonna 2002 eduskunnan suuri valiokunta äänesti turpeen kohtalosta, ja kun äänet menivät tasan, siirryttiin arpaan. Näin eduskunnan päätöksellä turpeesta tuli uusiutumaton luonnonvara.

Oikeasti turve uusiutuu koko ajan. Mikäli sitä käytetään vain vuosittaisen kasvun verran, pysyy tilanne tältäkin kannalta katsoen tasapainossa. Turvetta kannattaa nimenomaan polttaa puun kanssa.

Tornionjoen länsipuolella puun kanssa poltettava turve on uusiutuvaksi katsottavaa sähkön tuotannossa. Suomessa kyseessä on tarkoituksella valtavan kalliiksi ja ”vääränlaiseksi” määritetty energiamuoto. Yhteismarkkinoilla on kestämätöntä ja epäoikeudenmukaista, että turvetta kohdellaan eri maissa eri tavoin.  

Turvetta tarvitaan kipeästi myös kasvu- ja kuivikeraaka-aineena. Esimerkiksi eläimille ei ole löydettävissä vastaavasti toimivaa korvaavaa vaihtoehtoa. Turve toimii myös ravinnerikkaana maanparanteena ja biodieselin osana.

Meidän on syytä ymmärtää omat rikkautemme ja hyväksyä oman energiavarmuutemme tae.

Se on tässä kriittisessä tilanteessa suurta valtioviisautta. Turve on oleellinen osa perussuomalaisten peräänkuuluttamaa sinivalkoisen siirtymän energiapolitiikkaa.

Viimeistään nyt turpeen olisi syytä kiinnostaa joka ikistä suomalaista. Energia ja ruoka, paljon tärkeämpää ei lopulta ole.

(Kolumni on julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa 24.8.22)

Sinivalkoinen siirtymä

Photo by Baptiste Valthier on Pexels.com

Viime ajat ovat osoittaneet, miten haavoittuva maailma on kriittisten riippuvuuksien, liian pitkien tuotanto- ja toimitusketjujen, globaalin kaupan ja äärimmäisen erikoistumisen myötä.

Maailma, jossa väitettiin, että rajoja ei tarvita ja kauppa hoitaa erimielisyydet, on ainakin vähäksi aikaa jäänyt taakse. Länsi ei kuitenkaan tällaistenkaan opetusten edessä ole oikeasti valmis myöntämään globalisaation virheitä.

Vapaus on tärkeämpää kuin vapaakauppa, totesi hyvin Naton pääsihteeri. Valitettavasti monet ovat kuvitelleet, että se, että saa helpolla halpaa, riittää vapaudeksi. 

Globalisaatio heikkenee ja siirtää länttä ainakin muutaman askeleen taaksepäin. Ei siksi, että mitään olisi opittu, vaan siksi että on pakko. Kun kansa vaatii kaikkea venäläistä suljettavaksi markkinoilta heti, on välttämätöntä löytää pian uusia vaihtoehtoja. Vaikka Venäjä on merkittävä raaka-ainetuottaja maailman halutuimpien raaka-aineiden osalta, kuten palladiumin, platinan, maakaasun, öljyn, hiilen, alumiinin, kuparin, uraanin, lannoitteiden, länsi selviää sen kanssa kuitenkin huomattavasti helpommalla kuin se selviäisi Kiinan kanssa. Jo nyt tullaan näkemään valtavia hinnankorotuksia ja monien raaka-aineiden saatavuuskriisejä.

Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Valtiot ja yritykset alkavat keskittyä globaalissa kaupassa toimitusvarmuuteen ja häiriöttömyyteen. Raaka-aineiden ja tuotteiden saatavuus, varmuus, kauppaa käyvien maiden keskinäinen luottamus ja liittolaisuudet nousevat uudelleen keskiöön. Kun ei ole varaa siihen riskiin, että kauppakumppani alkaakin murhata ja raiskata siviilejä, kauppasuhteita solmitaan vakaiden ja demokraattisten maiden välille. Ajaudumme uudenlaiseen blokkiajatteluun. Globalisaation aiheuttamia riippuvuuksia ja kestämättömästi tuotetun liian halvan krääsän ja likaisen energian aiheuttamia rakenteita on kuitenkin hyvin vaikea purkaa. En valitettavasti usko, että lännen yhtenäisyys pysyy riittävän voimakkaana riittävän kauan.

Suomen pitäisi olla rohkea ja ymmärtää, että nyt kannattaa tehdä ja valita toisin. Ei huutaa yhä kovempia päästövähennyksiä, käydä ilmastoteatteria ja antaa EU:n viedä metsiämme, vaan ajatella loogisesti ja rehellisesti sitä, miten pärjäämme parhaiten, myös tulevaisuudessa, myös poikkeusoloissa.

Juuri nyt on oikea hetki aloittaa sinivalkoinen siirtymä. Järkevästi Suomen etu edellä, suhteellisuudentajua käyttäen. Samalla meidän pitää palauttaa puhdasta teollisuutta ja työpaikkoja Suomeen ja parantaa kilpailukykyämme. Voimme viedä teknologista osaamista sinne, missä CO2-päästöjen vähentäminen on oleellisinta ja edullisinta.

Suomessa valmistetut tuotteet ovat kestäviä ja ilmastoystävällisempiä kuin useimpien kilpailijamaiden tuotteet. Suomalainen teollisuustuotanto on ilmastoteko, muiden etujen kuten työllisyyden ja verotulojen ohella. Kotimaista ruokaa ei päihitä mikään, mutta se ei synny ilmaiseksi tai pelkillä puheilla.

Nykyisessä maailmanajassa meidän tulee kyetä pohtimaan tuotantoketjujen varmuutta ja luotettavuutta myös turvallisuusnäkökulmasta. Hiilivuodon estäminen ja teollisuuden pysyminen Suomessa on myös turvallisuuspolitiikkaa.

(Kolumni on julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa 30.5.)

Maa, jonka tuntisi omakseen

Perussuomalaisten tavoitteet veronmaksajan kustantamien kohteiden tärkeysjärjestykseen laittamisesta ja oman yhteiskuntamme ja kansalaisten hyvinvoinnin ja turvallisuuden priorisoimisesta ovat ennen pitkää välttämättömiä toteuttaa. Vielä emme kuitenkaan saa tukea konkreettisille esityksillemme. Niitä käsitellään kuin ne olisivat radikaaleja. Ne eivät ole radikaaleja. Ajattelutavasta ja mentaliteetista, jossa suomalaisen tulee maksaa kansainvälisistä lisäpisteistä, moralisoinnista, milloin mitäkin tarkoittavasta solidaarisuudesta, kiristää vyötään italialaisten remonttien ja aina vain kiihtyvän maailmanparantamisen takia ikään kuin se olisi velvollisuutemme, on tullut vallitseva, vain muutamassa vuosikymmenessä, ja se on radikaalia.

Suomessa ei riitä rahaa omien vammaistemme hoitamiseen eikä rikosten tutkimiseen eikä lasten koulukirjoihin eikä hoitajien palkankorotuksiin, mutta riittää kyllä tupakanpolton vähentämiseen Kirgisiassa ja ilmastotoimiin Afrikassa. Riittää kaikenlaisiin julkishallinnon oikeamielisiin projekteihin, joista ei ole tuon taivaallista hyötyä kansalaisille. Riittää elinvoimaprojekteihin, joista ei synny elinvoimaa.

Riittää strategioihin ja konsulteille, riittää rakennelmiin, joissa talouden, politiikan, tiedon ja kulttuurin eliitti suunnittelee kansalaisille abstraktia tulevaisuutta – ja satoja tuhansia uusia ihmisiä ulkomailta maahamme. Tulevaisuutta, jossa kansalaisen tehtävä on sopeutua, totella ja maksaa. Puhua oikein ja olla huolissaan oikeista asioista. Oikeista asioista saa olla peloissaan ja ahdistunut – siihen jopa kannustetaan. Muista, ei. Niistä tavallisista, joita joka päivä näkee ja kuulee, vaikkapa siellä Vantaalla, ei.

Valtiohimmelimme on paisunut liian suureksi, sen osien yhteydet ja riippuvuudet liian monimutkaisiksi. Kaikki on muka välttämätöntä. Leikkaaminen on liian vaikeaa. Kuka sellaista kokonaisuutta edes hallitsee?

Mutta kyllä, jos tästä kaikesta leikattaisiin toissijainen pois, olisi rahaa hoitajien palkankorotuksiin. Jos leikattaisiin ylimääräisestä, olisi rahaa suomalaisten parempiin terveyspalveluihin. Nyt ei ole. Velka kasvaa, krooniset alijäämät pahenevat, kasvu ei riitä korjaamaan vahinkoja eikä julkisen talouden tervehtymistä ole näköpiirissä. Kyse ei ole koronasta eikä Ukrainan sodasta. Kyse on siitä, mitä Suomi tekee, ihan itse.

Suomen kokonaisveroaste on yksi maailman korkeimpia, yli 42 prosenttia. Älkää uskoko niitä, jotka väittävät, että siitä huolimatta rahaa ei ole. Että veroja pitäisi kerätä enemmän, jotta vanhukset, sairaat ja vammaiset saisivat parempaa hoitoa ja hoitajat palkkansa. Ei pidä paikkaansa. Kyse on siitä, mihin veronmaksajan rahaa käytetään.

Yhdysvaltalainen antropologi Joseph A. Tainter kuvaa sitä, miten kehittyessään yhteisöt pyrkivät koko ajan monimutkaisemmiksi. Monimutkaistumisen myötä syntyy ongelmia, joita pitää korjata yhä enemmän. Niiden korjaamisesta syntyy taas uusia ongelmia, lisää byrokratiaa, lisää lainsäädäntöä, lisää abstrakteja vaatimuksia. Lopulta on syntynyt yhteiskunta, joka ei välttämättä enää tuota mitään tai edes perusasioiden osalta toimi, mutta vaatii resursseja yksinkertaisesti pysyäkseen kasassa.

Tarvitaan yhä enemmän voimavaroja yhteiskunnan tukitehtävien ylläpitoon, siis enemmän toimintoja, joista seuraa koko ajan vähemmän hyötyä. Samaan aikaan eriarvoisuus kasvaa ja eliitti eriytyy muista. Möhkäle on syntynyt.

Tainter päätyy analyyseissaan kuvaamaan liian monimutkaiseksi kehittyneiden sivilisaatioiden tuhoutumista. Meillä sen sijaan on syytä olla vielä vaihtoehtoja.

Perussuomalaisten toive Suomesta on yksinkertainen ja nöyrä. Hyvinvoiva ja vapaa Suomi, jossa vapaa kansalainen rakentaa itse oman visionsa. Jossa voi tehdä työtä ja elää työllä, perustaa perhe, elää turvassa. Jossa saa päättää itse, mitä tavoitella, syödä, missä asua, miten elää, mihin uskoa, mitä sanoja käyttää. Maa, jonka tuntee omakseen.

Suomen valtion tärkein tehtävä on huolehtia kansalaisten turvallisuudesta ja perustavanlaatuisesta hyvinvoinnista, ja hyvinvointijärjestelmämme tukea ja auttaa ja suojella niitä suomalaisia, jotka eivät siihen itse, syystä tai toisesta, pysty. Paljon muita tarkoituksia sillä ei tarvitse olla.

Kansan selkänahasta revitään kuitenkin koko ajan joutavia asioita.

Viimeistään nyt pitää ymmärtää, että jatkossakaan ei ole varaa sen paremmin hoitajien palkankorotuksiin kuin lasten koulukirjoihin, mikäli tätä peliä ei puhalleta poikki. Perussuomalaisten mielestä hyvinvointiyhteiskunta ei tarkoita vain korkeita veroja vaan sitä, että suomalaiset itse hyötyvät korkeista veroista.

Ajatelkaa, tämä on muille liian radikaalia. Tai päinvastaisesti populistista. Miten hullu maamme onkaan, jos on populismia vaatia, että sinun ja muiden suomalaisten tulee hyötyä maksamistasi verorahoista.

Miksi näistä asioista ei puhuta? Miksi turhan ja toissijaisen aiheuttamista kustannuksista veronmaksajalle ja verotaakan kiristymisestä ei kerrota kovemmin? Miksi edes perinteinen oikeisto ei Suomessa kykene tai halua vastustaa tätä uudenlaista sosialismia? Siksi, että sen purkaminen on niin vaikeaa. Siksi, että se hyödyttää niin monia. Niin monet ovat ainakin toiselta jalaltaan kiinni verkossa. Joku hyötyy juuri siitä, että miljoonia ja miljardeja lapataan asioihin, jotka kaikki on vasta keksittykin viimeisten muutaman vuosikymmenen aikana.

(Osa puoluevaltuuston kokouksessa 30.4. pidetystä puheenvuorosta. Aiemmat julkaistut osat täällä: Röyhkeydellä ei ole rajaa ja Toisenlaisia todellisuuksia.)

Toisenlaisia todellisuuksia

30.4.2022 Eduskunta, Puoluevaltuusto, kuvassa Riikka Purra. kuva Matti Matikainen

Ville ja Riina asuvat Vantaalla. Heillä on kaksi lasta, joista toinen tarvitsee erityistä tukea. Ville ajaa bussia ja joskus viikonloppuisin taksia. Taksin ajaminen on vähentynyt, sillä ei markkinoilla tahdo enää suomalainen pärjätä. Perheen tulot ylittävät juuri sen rajan, jonka alla he saisivat varsinaista tukea elämiseensä. Mutta kaikki menee, mikä tulee. Riinan mielestä Ville on aina töissä. Arki on taistelua, ei vähiten siksi, että erityislapsi ei saa niitä palveluita, joihin hän olisi oikeutettu.

Ei vain ole tarjolla, ei pääse, jonot ovat liian pitkät, koettakaa selvitä. Riina on hoitaja, mutta hän suunnittelee lopettavansa ja lähtevänsä opiskelemaan. Työ on liian raskasta palkkaan nähden, ja hänen pitää olla oman erityislapsensa kanssa, vaatia palveluita, kyseenalaistaa päätökset. Kaikkialla puhutaan työvoimapulasta, mutta palkassa se ei näy.

Lasten päiväkoti on täynnä maahanmuuttajia, hoitajat vaihtuvat koko ajan, tunnelma on yleensä rauhaton. Riina on varma, että lapsen tilanne on heikentynyt päiväkodissa. Villen ja Riinan vuokrataloyhtiössä he ovat kai ainoat, jotka maksavat itse vuokransa. Hinta on kova, mutta viihtyvyys laskee koko ajan. Naapurit elävät erilaista vuorokausirytmiä, öisin on vaikea nukkua. Oikeasti he elävät myös erilaista kulttuuria, vaikka ympäristö on sama. Tähän pitää vain tottua, kuten sanottiin, kun Ville soitti Vantaan vuokra-asuntoihin valittaakseen, että porraskäytävässä pidetään juhlia. TV:ssä ministeri kertoo, että kaikkien pitää laskea elintasoaan. Riina äänestää, mutta Ville ei enää jaksa. Ei mikään kuitenkaan muutu. Naapurin rauhattomat lapset käyvät terapiassa, ja sosiaalityöntekijä hakee heidät joka viikko uimahalliin.

Toinen perhe asuu Kiteellä. Mikon työmatka on päivässä 45 kilometriä suuntaansa, Anne selviää onneksi puolella siitä, mutta valitettavasti eri kellonaikaan. Vielä kotona oleva 17-vuotias ajaa myös ammattiopintoihin omalla autollaan, koska mitään muuta vaihtoehtoa ei ole. Nuorimman hakee koulubussi. Perheen bensalasku kasvaa koko ajan, ja on oikeastaan jo mahdoton. Anne miettii vakavissaan, kannattaako töissä enää käydä. Käteen jää 120 euroa enemmän kuin jos jäisi kotiin. Ei vain tahdo luonto antaa periksi sellaiselle.

TV:ssä ministeri kertoo kävelyn ja pyöräilyn edistämisestä ja sähköautoilusta. Mikko klikkaa Nettiautoon ja hakee: sähköauto, farmari, vetokoukku. Hän saa viisi hakutulosta. Niistä halvin on VW Golf vuosimallia 2016, hinta on 20 890 euroa. Loput ovat hintaluokkaa 44 000 euroa – 55 000 euroa. Ei tule kauppoja. Yksi auto maksaa moninkertaisesti sen, mitä Mikon ja Annen perheen kaikki autot yhteensä, ostettaessa.

TV:ssä ministeri kertoo, että sähköautoilu on todellisuutta. Mikon mielestä hän on täysin vieraantunut elämästä.

Anne miettii, kannattaako tässä maassa yrittää, tehdä töitä tai edes asua. Mutta mieluummin sentään täällä kuin pääkaupunkiseudulla. Vantaalle muuttanut sisko kertoo puhelimessa, millaista siellä on.

Villelle, Riinalle, Mikolle ja Annelle hallitus kertoo, että heidän pitää olla valmiita laskemaan elintasoaan. Heille kerrotaan, että suurin ongelmamme on ilmaston lämpeneminen. Että Suomi on oikeusvaltio, joka huolehtii heikoimmistaan ja takaa kaikkien ihmisoikeudet. Heille kerrotaan, että vaikka suomalaisten osuus Vantaalla vähenee ja tilalle tulee maahanmuuttajia, se on vain nykyaikaa. Asian suurempi ihmettely kannattaa tehdä hiljaa yksinään, ettei tulisi pelanneeksi enempää populistien hyväksi. Niiden, joiden mielestä Suomi on edelleen vuonna 2022 suomalaisten maa.

(Osa puoluevaltuuston puheenvuorosta 30.4.)

Turvallisuuspuolueen näkemyksiä Nato-jäsenyydestä

Pajunkissat Kirkkonummella 19.3.2022)

Perussuomalaiset muodostaa virallisen kantansa Nato-jäsenyydestä niin ripeästi kuin tilanne vaatii, hyvin todennäköisesti jo huhtikuun aikana. Eduskuntaryhmä on avainroolissa, koska valtioneuvoston turvallisuuspolitiikan ajankohtaisselontekoon vastataan eduskunnassa. Puoluehallitukselta on haettu mandaatti prosessille. Kevään aikana kokoontuvat puoluehallituksen säännöllisten kokousten lisäksi myös puoluevaltuusto ja puolueneuvosto.

Turvallisuuspolitiikassa tieto ei ole symmetristä. Valtiojohto, erityisesti presidentti, pääministeri ja ulkoministeri, ovat kaikkein parhaiten informoituja. Koska järjestys on tämä, meidän on kyettävä luottamaan valtiojohtoomme. He pitävät myös oppositiopuolueita kartalla. Eduskuntaprosessissa kansanedustajat tulevat tietoisiksi parhaasta mahdollisesta asiantuntija- ja tilannekuvatiedosta. Yhteinen tavoitteemme on huolehtia Suomen turvallisuudesta parhaalla mahdollisella tavalla. Näissä asioissa on Suomessa pitkä yhtenäisyyden perinne.

Olen varsin hyvin tietoinen siitä, mitä perussuomalaisissa ajatellaan Nato-jäsenyydestä. Eduskuntaryhmän perussuomalaisten näkemyksiä on kuultu useasti. Muun jäsenistön kantoja kuulostellaan tavalla tai toisella päivittäin, ja he ovat hyvin halukkaita kertomaan niistä. Asioista keskustellaan virallisissa ja epävirallisissa tapaamisissa kentän kanssa.

Puolue toteutti tovi sitten myös jäsenkyselyn turvallisuuspolitiikasta ja Nato-kysymyksestä. Siihen vastattiin innokkaasti, ja vastaajien määrä oli selvästi suurempi kuin aiemmissa jäsenkyselyissä.

Jäsenkyselyn tulokset olivat hyvin linjassa esimerkiksi Ylen viimeisimmän Nato-kyselyn tulosten kanssa. Oman kyselymme perusteella yli 63 prosenttia vastanneista perussuomalaisten jäsenistä kannattaa Nato-jäsenyyden hakemista. Kielteisesti siihen suhtautuu alle neljännes vastanneista. Yli puolet vastanneista kokee, että päätös on kyettävä tekemään ilman kansanäänestystä.

Isänmaan tärkeimpiä turvallisuuspoliittisia ratkaisuja ei tehdä gallupien ja kyselyiden perusteella, mutta totta kai puolueen jäsenistön antama selkänoja on tärkeä. Perussuomalaisen jäsenistön selvä enemmistö näkee, että parhaiten Suomen turvallisuutta ja itsenäisyyttä tukee oman vahvan ja entisestään vahvistettavan puolustuskyvyn perustan lisäksi jäsenyys puolustusliitto Natossa.

Perussuomalaiset on turvallisuuspuolue. Meidän tärkeysjärjestyksemme ei ole tarvinnut muuttuneiden tilanteidenkaan johdosta vaihtua, koska se on aina ollut oikea. Suomalaisten turvallisuuden ja hyvinvoinnin takaaminen – ne ovat aina etusijalla, muuttuipa maailma ympärillämme mihin tahansa asentoon.

Näillä puheilla toivon omiltani asiallista keskustelua ja erilaisten näkemysten sietämistä. Poteroista toiseen tapahtuva ampuminen ei johda mihinkään rakentavaan. Täysiä varmuuksia ei ole kenelläkään – on vain arvioita, todennäköisyyksiä ja skenaarioita sekä oppia historiasta.

Kun turvallisuususkomukset romahtivat

Suomalaisten Nato-kannat ovat muutamassa päivässä kokeneet mullistuksen, kertoo Ylen Taloustutkimuksella teettämä kysely. Sen mukaan 53 prosenttia suomalaisista kannattaa Nato-jäsenyyden hakemista, 28 prosenttia vastustaa ja 19 prosenttia on kannastaan epävarmoja.

Vaikka muutokset edellisiin kyselyihin nähden ovat suuria, ei niissä varsinaisesti ole mitään yllättävää. Venäjän aloitettua suurhyökkäyksensä aikaisin torstaiaamuna romahtivat monien suomalaisten turvallisuususkomukset. Hyvät Venäjä-suhteet, kahdenvälinen luottamus, diplomatia, taitava tasapainoilu – edellisen päivän turvallisuuden takaajat, periaatteet, jotka osasimme niin hyvin, yksi kerrallaan muuttuivat tyhjiksi kirjaimiksi, kuin vanhentuneen maailman hokemiksi, kun Venäjä moukaroi Ukrainaa monesta ilmansuunnasta.

Moni suomalainen miettii, voisiko Suomelle tapahtua samalla tavalla kuin Ukrainalle. Voisiko Suomi todella joutua hyökkäyksen kohteeksi, vaikka sitä ei ole tapahtunut niin pitkään aikaan? Kyllä voisi, on hiljainen vastaus. Tällä hetkellä Suomeen ei kohdistu sotilaallista uhkaa, mutta ei tämä takaa mitään ensi viikosta, ensi vuodesta puhumattakaan. Valtiojohdon tehtävä on rauhoitella, asiantuntijoiden kertoa, miltä oikeasti näyttää.

Onko Putinilla intressejä Suomessa, joita hän haluaisi edistää? Kyllä on. Kukaan ei osaa varmaksi ennustaa, mitä Venäjän ja Ukrainan välisessä sodassa käy eikä varsinkaan sitä, mitä Putin sen jälkeen aikoo. Suomi on ainoa Natoon kuulumaton Venäjän rajanaapuri, joka ei ole viime vuosina saanut rautaa alueelleen.

Suomalaiset luottavat maan ulkopoliittiseen johtoon, etenkin tasavallan presidenttiin, jonka kansansuosio on huomattavan suurta. Kansalaisten Nato-kantojen muutokset kuitenkin kertovat siitä, että yhä suurempi osa suomalaisista uskoo, että ilman sotilasliittoon kuulumista Suomi ei ainakaan ole turvassa.

Suomen linja, kuten useimpien puolueidenkin, perussuomalaiset mukaan lukien, on ollut Nato-optio. Se tarkoittaa juuri sitä, että mikäli olosuhteet ovat sellaiset, ja kansalaiset ja päätöksentekijät niin haluavat, Suomi voi hakea Naton jäsenyyttä. Olosuhteiden muutosta tuskin kukaan kieltää. Kansalaisista enemmistö toivoo jäsenyyttä, ja mitä ilmeisimmin lukemat edelleen nousevat. Puolueet ja eduskuntaryhmät keskustelevat. Kaikki on liikkeessä.

Jäsenyys ei olisi kumppanuuden ja yhteensopivuuden laajennus, vaan perustavanlaatuinen muutos koko turvallisuuspolitiikkaamme.

Sosiaalisen median keskusteluissa Nato-jäsenyyden perään voimakkaimmin huutavat vahvistavat kantaansa usein korostamalla lujuuttaan ja realismiaan: kova kovaa vasten, rautaa rajalle, hakemus nyt! Kunpa se olisi niin yksinkertaista. Nato-hakemus, tai edes jäsenyys, ei kuitenkaan olisi lopullinen ratkaisu Suomen turvallisuus- ja puolustuspoliittisiin ongelmiin ja epävarmuuksiin. Ne, jotka esittävät pelkän päätöksen hakea jäsenyyttä jonkinlaisena ratkaisuna, ovat joko idealisteja tai tietämättömiä.

Vaikka useimmat puolueet ja presidentti ovat vuosia korostaneet tarvetta kansanäänestykselle, kansalaiset näyttävät kääntyneen poispäin populismista ja kohti raadollisia tosiasioita. Ylen kyselyn mukaan useampi vastustaa (48 %) kuin kannattaa (41 %) kansanäänestyksen järjestämistä. Nato-kansanäänestyksen järjestäminen missä tahansa olosuhteissa mutta etenkin kriisiaikana olisi erittäin riskialtista.

Maantieteelle emme voi mitään. Geopoliittinen todellisuus on maalannut meidät jälleen kerran nurkkaan, jossa ei välttämättä ole erinomaisia vaihtoehtoja. Silloin pitää valita se, joka näyttää käytettävissä olevan tiedon ja tilannearvioiden perusteella olevan vähiten huono. Epävarmuutta sekään ei poista.

Joudumme muistelemaan tai opettelemaan, miten sen kanssa voi elää. Pahitteeksi ei olisi korostaa kansallisen yhtenäisyyden merkitystä. Olemme kaikki siinä samassa veneessä.

(Teksti on julkaistu 28.2. myös Alfa-TV:n uutisissa.)

Miksi aluevaaleissa ei puhuttu rahasta?

Photo by Markus Spiske on Pexels.com

Aluevaalit on taputeltu. Perussuomalaiset ei menestynyt. Emme saaneet kannattajiamme liikkeelle. Sote ei kiinnostanut edes enemmistöä äänioikeutetuista. Joko he eivät pidä uudistuksesta tai eivät usko voivansa vaikuttaa. Edellisen ymmärrän hyvin. Jälkimmäinen kertoo pettymyksestä politiikkaan, poliitikkoihin ja siihen, että mikään ei kuitenkaan muutu.

Sotepalvelut ja pelastustoimi ovat tärkeitä ja maksavat paljon. Tämä varmasti on kaikille käynyt selväksi. Mutta mitä aluevaltuustoissa sitten oikeasti voidaan tehdä? Alueiden rahoitus on suoraa valtionrahoitusta. Sillä mennään eikä mitään jää, mutta niukkuutta on pakko jakaa. Hankalat päätökset ja palveluiden saatavuuden karsiminen alkavat pian. Valtuusto laatii hyvinvointialuestrategian ja palvelustrategian. Suurimmat päätökset liittyvät siihen, ostetaanko palveluita ulkoa, ehkä toiselta hyvinvointialueelta vai tuotetaanko itse.

Ja siihen se sitten oikeastaan jää.

Ne kaikki kymmenet ja kymmenet lupaukset, huolenaiheet, ”satsausta” ja ”panostamista” vaativat soten ja pelastustoimen osa-alueet ovat uudistuksen jälkeen melko tavalla samassa jamassa. Hallituksen hyvät päätökset takuista ja mitoituksista eivät käytännössä toimi, mikäli raha ei riittävästi seuraa. Vuosien säästäminen ja tehostaminen ja trimmaaminen ovat ajaneet hyvinvointijärjestelmämme monilta osin kelvottomaan tilaan.

Ei suinkaan kokonaan, sillä moni asia toimii. Mutta niitä ongelmia – niitä on lastensuojelussa, vanhustenhoidossa niin kotona kuin laitoksissa, lääkärille pääsyssä, mielenterveyspalveluissa, usean sektorin hoitajapulassa, sosiaalityöntekijäpulassa, lääkärivajeessa, pelastajapulassa. Luettelo jatkuu.

Perussuomalaisten kampanja oli monien mielestä liian negatiivinen. Ymmärrän, tosiasioiden sanominen on karua ja ikävää eikä lainkaan aina politiikassa se voittava kortti. On merkillistä, että tarkimman todellisuuden kuvauksen puoluetta haukutaan populistiseksi. Minun on vaikea nähdä, että alkaisimme unelmahötön tarjoajiksi edes tämän vaalituloksen jälkeen.

Perussuomalaisten kampanja oli monien mielestä epäonnistunut myös siksi, ettemme kertoneet, miten alueilla voidaan soten ongelmat korjata. Syy on siinä, että ongelmia ei voida korjata alueilla eikä aluevaltuustoissa. Joka muuta väittää puhuu vähintäänkin epätotta.

Totta kai jotakin voidaan tehdä. Hoitoprosesseja voidaan tehostaa ja työhyvinvointia parantaa. Sillä saattaa olla vaikutuksensa esimerkiksi hoitajien pysymiseen alalla – eli siihen ”pitovoimaan”. Hyvin tehdyt hankinnat ja uudet innovaatiot saattavat olla oikeasti hyödyllisiä ja säästää myös rahaa.

Mutta totuuden nimissä, ei tässä uudistuksessa ole näihinkään muutoksiin mitään erityisiä työvälineitä. Jos uudistuksia olisi ollut helppo tehdä, ne olisi jo tehty, kunnissa, sairaanhoitopiireissä ja kuntayhtymissä. Hyvät johtajat saavat toisinaan ihmeitä aikaan, ja toivottavasti mahdollisimman monelle hyvinvointialueelle saadaan johtajia, jotka huolehtivat palveluiden laadusta ja veronmaksajan edusta enemmän kuin omasta byrokratiastaan.

Mikäli sotessa ei puhuta rahasta, ei puhuta mistään. Siksi perussuomalaiset pyrki siirtämään keskustelua soten rahoitukseen. Miten oikeasti korjataan niitä ongelmia, joiden korjaamisen tärkeydestä kaikki puolueet näyttivät olevan samaa mieltä?

Tästä ei päästy puhumaan kuin viimeisinä päivinä ennen varsinaista vaalipäivää. Monet jopa väittivät, että se ei kuulu asiaan. Koska aluevaltuustot eivät päätä niistä.

Edes politiikassa nähdään harvemmin yhtä paljon oleellisimpia kysymyksiä välttelevää keskustelua. Mutta pulinat pois, sillä ääniä tällä linjalla ainakin sai.

Muutaman vuoden päästä nähdään, onko jokin muukin asia parantunut kuin puolueiden oma rahoitus.

(Kolumni on julkaistu Alfauutisissa 26.1.)

Aluevaalien jälkeen

Pilvi, Sydän, Taivas, Sininen, Valkoinen, Rakkaus

Sunnuntain aluevaalien vaalitulos jäi perussuomalaisten osalta selvästi valtakunnallisen kannatuksemme luvuista. Lopullinen tulos 11,1 prosenttia on valitettavasti varsin yhdenmukainen äänestysaktiivisuuden kanssa. Aluevaalien kokonaisäänestysaktiivisuusprosentti jäi 47,5 prosenttiin eli vielä selvästi alemmalle tasolle kuin kesäkuun kuntavaalien ”historiallisen huono” 55,1 prosenttia. Näin heikolla yleisellä kiinnostuksella perussuomalaisten vain välttävä menestys ei ollut yllätys. Innokkaiden ja varmojen äänestäjien puolueet vastaavasti hyötyivät.

Enemmistö äänioikeutetuista ei halunnut äänestää lainkaan. He kokevat uudistuksen turhaksi tai huonoksi. He eivät näe äänestämistä mielekkäänä tai eivät usko voivansa vaikuttaa. Vaalien tarkoitus jäi kaukaiseksi. Osa ei välitä ja osa protestoi. Tämän pitäisi huolettaa kaikkia puolueita, riippumatta siitä, hyötyvätkö vai kärsivätkö ne alhaisesta aktiivisuudesta.

Teknisenä näyttäytyvä hallinnonuudistus ja soteasiat eivät kiinnostaneet perussuomalaisten perinteisiä kannattajia. Vaaleissa hyvin menestyivät sotealan työntekijät, ja keskustelu keskittyi pitkälti alan kysymyksiin. Perussuomalaisten kritiikki siitä, että mikäli ei puhuta isoista asioista eli rahasta, ei puhuta mistään, ei purrut. Kolmesta suurimmasta etenkin sosialidemokraatit ja keskusta keskittyivät luettelemaan parannuskohteita ja huolenaiheita, vailla konkretiaa. Tähän ongelmaan ja yleiseen tyytymättömyyteen hallitusta kohtaan onnistui iskemään oppositiosta vaalivoittaja kokoomus.

Koronaepidemia haittasi selvästi perussuomalaisten vaalityötä. Olemme aina olleet ykköstoripuolue, mutta nyt emme ole voineet tehdä tätä tärkeää vaalityötämme monella alueella vaalien alla lainkaan. Epidemia vaikutti myös toisella tapaa: koronapolitiikka ja rajoitustoimet jakoivat perinteisiä perussuomalaisten kannattajia, ja menetimme kannattajia molempiin suuntiin. Harvassa eivät olleet ne tilanteet, kun meitä syytettiin kahdesta keskenään päinvastaisesta asiasta samaan aikaan. Korona jakaa koko yhteiskuntaa entistä enemmän myös muuten kuin poliittisesti. Mikäli eduskuntavaalitkin jouduttaisiin vielä käymään tällaisissa poikkeusoloissa, tilanne voisi kärjistyä.

Pehmeitä arvoja vai kovaa rahaa?

Perussuomalaiset vastusti tätä uudistusta ja näitä vaaleja alusta alkaen. Uudistus ei mielestämme tule vastaamaan niihin ongelmiin, jotka ennen kaikkea ratkaisua vaativat. Sen varjolla on edistetty montaa muuta asiaa, kuten puoluepoliittisia intressejä ja uutta puoluetukea. Näillä eittämättä on vaikutuksensa myös seuraaviin vaaleihin.  

Sote poliittisena teemana kuvastaa pehmeyttä ja välittämistä. Läpi pääsi paljon soteammattilaisia ja selvästi enemmän naisia kuin miehiä. Voittava sanoma oli juuri se, jota itse eniten kritisoin – pelkkien toivekuvien esittämistä ja huolenaiheiden retorista julistamista. Perussuomalaiset ei ole parhaimmillaan tässä viestinnässä. Puhumme taloudesta, maahanmuutosta ja turvallisuudesta. Viestimme siitä, että toissijaisesta on pakko leikata, mikäli haluamme säilyttää ”sen hyvän ja pehmeän”, vaatii edelleen kehittämistä.

Asetelma, jossa puolue yrittää saada peruskannattajansa aktivoitumaan ylipäätänsä vaaleja kohti, aiheessa, joka ei iske, oli äärettömän haastava. Olisiko kannatusta ollut mahdollista saada ”sotettamalla” voimakkaammin vai olisiko se johtanut entistä vähäisempään kiinnostukseen jäänee epäselväksi.

Syytös siitä, että puhuimme asioista, joista ei päätetä aluevaltuustoista, on merkillinen. Niin puhuimmekin, ja näistä asioista juuri pitäisikin puhua. Suorassa valtionrahoituksessa olevat aluevaltuustot, jotka tulevat jakamaan puutetta ja eioota, eivät päätä tosiasiassa juuri mistään. Niiden liikkumavara on hyvin rajallinen. Todenpuhuminen ei antanut näissä vaaleissa menestystä, mutta katteettomien lupausten tai harhaanjohtamisen tiellekään emme aio lähteä.

Loppuiko bensa?

Vallan vahtikoira media toimi näissäkin vaaleissa ennen muuta perussuomalaisten vahtikoirana. Se valitettavasti onnistui tällä kertaa viestintämme ja esiin nostamiemme aiheiden vesittämisessä ja naurunalaistamisessa. Bensan hinta, jota siis käsiteltiin yhdessä mainoksessamme – osana hallituksen ilmastokurjistamista, jolla on nyt ja tulee aina olemaan vaikutuksensa ihmisten elämään ja myös soteen – nostettiin ykkösteemaksemme. Väite oli, että aiomme vaikuttaa aluevaltuustoissa bensan hintaan. Missään ei tietenkään tällaista ollut luvattu, mutta teema lähti liitämään, kuten joskus tapana on. En tainnut olla yhden yhdessä haastattelussa tai keskustelussa, jossa toimittaja ei olisi ivallisesti bensan hintaa esiin nostanut – ja yleensä vielä niin, etten saanut siihen edes vastata.

Polttoaineiden hinta ei ole kaikille tärkeä asia. Kaupunkilaistoimittajan voi olla hyvin vaikea käsittää, että maakunnissa kolmivuorotyötä tekevä hoitaja joutuu laskemaan, kannattaako töissä enää käydä.

Perussuomalaisten mainonta ja iskulauseet ovat aina erityishuomion kohteena. Mikäli keskusta pantaisiin perustelemaan, mikä ihmeen ”se kotimainen” tai demarit selittämään vaivaannuttavaa hyvinvointipornoansa tai kokoomus retoriikkansa persuuntumista, tilanne olisi tasapuolisempi. Tai jos muidenkin puolueiden täysin tuntemattomien edustajien tekemisiä ja sanomisia vahdittaisiin yhtä tarkasti – ja nostettaisiin niistä jopa pääuutisia.

Media voitti vaaleissa

Toisaalta me olemme tottuneet selviytymään tällaisessa ympäristössä, ja kuten illan kiitospuheessani totesin, siksi meistä on tullut niin vahvoja ja sinnikkäitä. Me emme kilpaile vain muita puolueita vastaan. Tällaisina hetkinä asia kiukuttaa enemmän, mutta pian ovat taas kynnet terävinä. Ja aina virheistä on syytä oppia. Muuten ei pärjää.

Näissä vaaleissa vihamielisesti toimiva media, olipa kyse sitten suoran puheoikeuden rajoittamisesta vaalikeskusteluissa tai muusta epätasapuolisesta kohtelusta ja vääristä väitteistä, vahvisti asemiaan. Sisäsyntyisesti perussuomalaista arvomaailmaa ja maailmankatsomusta vastustavat toimittajat tulevat seuraavien viikkojen ja kuukausien aikana tekemään kaikkensa, jotta ne saisivat perussuomalaiset polvilleen. Sotevaaleja käytetään symbolisesti nostamaan voittajia, mutta tässä tapauksessa erityisesti laskemaan häviäjiä.

Antaa tulla, hermot kestävät. Ainakin minulla ja toivottavasti myös joukkueellani.

Useaan otteeseen viime viikkojen aikana olen muistellut Seinäjoen puoluekokouksen haastatteluja. Miltei jokainen niistä alkoi toimittajan epäuskoisella ja pikkusieluisella loukkaantumisella siitä, miksi Halla-aho käytti merkittävän osan päätöspuheenvuorostaan median haukkumiseen. Minua pyydettiin kertomaan, miksi perussuomalaiset inhoavat mediaa niin paljon. Niin, ajatella! Olisikohan väistyvällä puheenjohtajalla jäänyt jotakin hampaankoloon.

Kuten olen aiemminkin lukuisat kerrat todennut, minun puolestani meitä saa iskeä ihan kuinka paljon tahansa, kunhan muita iskettäisiin saman verran. Päättömän vastustamisen ja mustamaalaamisen sijaan median ja poliittisen journalismin tehtävä on kuitenkin tulkita ja vahtia valtaa, ottaa puolueita ja poliitikkoja kiinni tyhjistä lupauksista, harhaanjohtamisesta ja valheista, vaatia vastauksia kaikkein vaikeimpiin kysymyksiin ja edellyttää avoimuutta. Näin ei Suomessa käynyt ainakaan näissä vaaleissa.

Hulluinta on se, että lehdistö alkoi ylipäätänsä kirjoittaa sotelupausten rahoituksen ongelmista vasta pari päivää ennen varsinaista vaalipäivää. Sama lehdistö myös kannatti puolueille kanavoitavaa uutta tukea, mitä voidaan pitää jo kansainvälisestikin katsoen käsittämättömänä – maailmalla kun lehdistö päinvastoin käräyttelee poliitikkoja ja puolueita oman taloudellisen edun ajamisesta.

Medialle oli aivan ookoo, että keskustelu pyöri vanhustenhuollon ja lastensuojelun tilanteen voivottelun ympärillä, sen sijaan, että se olisi esimerkiksi miettinyt, miten tähän on tultu ja etenkin, miten siitä voisi päästä pois.

Suomalaisissa toimittajissa on vaikka kuinka osaavia, ammattitaitoisia ja älykkäitä henkilöitä, mutta valitettavasti näkyvimmät poliittisen journalismin egoilijat ovat lähinnä noloja ja hoksottimiltaan kovin yksinkertaisia. Mutta valtaa, sitä heillä on, paljon enemmän kuin eilen valituilla aluevaltuutetuilla.

Perussuomalaisille: kiitos

Loppuun toistan vielä kiitokseni omalle puolueelleni ja sen aktiiveille – teitte todella hienon työn. Melkein heti kuntavaalien jälkeen olitte valmiit venymään uudelleen, vaikka tilanne näytti välillä lohduttomalta. Kiitos sydämestäni perussuomalainen kenttä ja kaikki yli 1500 ehdokastamme koko maassa. Kiitos koko puoluetoimisto ja muu puoluejohto. Onnittelut perussuomalaisille valituille!

Mikään ei tule ilmaiseksi eikä helpolla. Me kuitenkin tiedämme, mitä teemme. Olemme Suomen ainoa puolue, jonka tärkeysjärjestys on selvä ja jolle suomalainen tulee ensin, kaikissa vaaleissa ja kaikilla päätöksenteon tasoilla. Meidän sanomamme koskettaa ihmisiä. Me puhumme oleellisista asioista. Me teemme tätä muuttaaksemme maamme suuntaa, pelastaaksemme Suomen ennen kuin on liian myöhäistä, turvataksemme suomalaisten hyvinvoinnin ja turvallisuuden omassa maassaan. Näissä vaaleissa se riitti tähän tulokseen, seuraavissa toivottavasti ykköspuolueen paikkaan asti. Me tiedämme, että puolellamme ovat tyhjien lupausten sijaan tosiasiat, retoriikan sijaan suora puhe, poliittisen omaneduntavoittelun sijaan maan tulevaisuudesta huolen kantaminen.

Ei kannata lannistua, sillä kukaan ei luvannut tämän olevan helppoa – niin sanotaan jopa periaateohjelmassamme.

Kiitos.