Maahanmuuttokokouksen puheenvuorot

Helsingissä 8.-9. syyskuuta 2019 järjestetyn EU:n puheenjohtajuuskauden parlamentaarisen maahanmuuttokokouksen puheenvuoroni (taltiointi linkin takana):

Inter-parliamentary Conference for Asylum and immigration, family photo. (Kuva: Eduskunta)

Avauspuheenvuoro

Kokouksemme otsikossa puhutaan turvapaikkapolitiikasta ja maahanmuuttopolitiikasta. Usein onkin selvää, mikä näiden ero on. Turvapaikkapolitiikalla viitataan yleisesti humanitaariseen politiikkaan ja erityisesti oikeuteen hakea kansainvälistä suojelua. Maahanmuuttopolitiikka vastaavasti kattaa muut kategoriat. Sen alla voidaan puhua, hieman valtiosta riippuen, esimerkiksi työperäisestä maahanmuutosta, kansainvälisistä opiskelijoista, perheenyhdistämisen tai perheen perustamisen kautta maahan tulevista ihmisistä. Näiltä osin erottelu on melko selkeä.

Käytännössä tilanne ei ole näin yksinkertainen. Kategoriat sekoittuvat toisiinsa käsitteinä, toimintatavoissa, poliittisesti ja myös lainsäädännöllisesti. Kun Afrikasta lähtenyt on liikkeellä, hän on usein siirtolainen. Kun hän pääsee kohdemaahan ja hakee turvapaikkaa, hän on turvapaikanhakija. Sen jälkeen hänestä voi tulla pakolainen. Mikäli hän ei saa turvapaikkaa, hän saattaa muuttua jälleen siirtolaiseksi. Toisaalta hänestä saattaa tulla paperiton tai laittomasti maassa oleskeleva henkilö. Suomen uusi hallitus on esittänyt, että hänestä voisi tulla työperäinen maahanmuuttaja.

Kansainvälinen turvapaikkainstituutio luotiin hyvin erilaiseen maailmaan kuin se, missä me elämme nyt. Globaalin tason liike on kaikkineen kooltaan ja muodoltaan erilaista verrattuna vuosikymmenten takaiseen. Nykyään liikkeellä olevissa sekoittuneissa virroissa kulkee sekä varsinaisia konflikteja ja vainoa pakenevia ihmisiä että parempaa elintasoa ja tulevaisuutta etsiviä siirtolaisia. Virtojen voimakkuuteen ja suuntiin vaikuttavat paitsi konkreettiset tapahtumat lähtöalueilla, myös salakuljettajien intressit, kohdemaiden vetotekijät ja muutokset maahanmuuttopolitiikassa. Suurin osa konflikteja pakenevista ihmisistä on kehitysmaissa, mutta globaali siirtolaisliike suuntautuu alhaisen elintason maista kohti korkean elintason maita, pääasiassa länsimaihin.

Turvapaikasta on tullut maahanmuuttoa. Siitä on tullut pysyvä tie kansalaisuuteen, usein siksi, että ongelmat lähtömaassa eivät ole korjaantuneet – mutta myös silloin kun ne ovat korjaantuneet. Turvapaikkamaahanmuutto ei siis ole väliaikaista vaan pysyvää, ja se vaikuttaa merkittävällä tavalla vastaanottajavaltioiden yhteiskuntiin, demografiaan, talouteen ja kulttuuriin – ja tietysti myös valtioihin, joista liike lähtee.

Inter-parliamentary Conference on Asylum and Immigration 8–9 September 2019. Visit to the Finnish Border Guard vessel Turva. Dinner hosted by Ms Riikka Purra, Chair of the Administration Committee. Restaurant Katajanokan Casino. (Kuva: Eduskunta)

Myös tässä mielessä turvapaikka- ja muun maahanmuuton välinen raja on hämärtynyt. Vielä Jugoslavian kriisin jälkeen Euroopassa ajateltiin, että humanitaarinen maahanmuutto voisi olla väliaikaista. Miksi tämä ajatus on nykyään niin harvinainen?

Taloudellinen hyvinvointi on lisääntynyt kehittyvissä maissa merkittävästi viime vuosikymmeninä, mutta kuten tiedämme, globaalit elintasoerot ovat valtavia. Saharan eteläpuolisen Afrikan talous on nelinkertaistunut 2000-luvulla mutta väkilukuun suhteutettuna vain noin kaksinkertaistunut. Väestöräjähdys kiihdyttää yhteiskunnallisia, sosiaalisia, taloudellisia ja ekologisia ongelmia. Sen vaikutusta ei oikeasti ole vieläkään ymmärretty, vaikka usein se tällaisissa puheenvuoroissa mainitaan. Näpertelemme mielellämme kymmenien, satojen, tuhansien ihmisten kanssa, kun todellisuus on miljoonia, miljardeja.

Tosiasia on, että vaikka onnistuisimme ratkaisemaan kaikki pakenevia ihmisiä tuottavat sotilaalliset konfliktit, siirtolaisuuden globaalit työntötekijät tulisivat vain vahvistumaan.

Miksi maalaan näin laajaa kuvaa, olihan tarkoituksemme puhua EU:n yhtenäisestä turvapaikka- ja maahanmuuttopolitiikasta – tai sen puutteesta? Siksi, että juuri tämä laaja kuva on oleellinen. Meidän on pakko havainnoida globaalia kokonaisuutta tai emme kykene ymmärtämään sen paremmin turvapaikka- kuin maahanmuuttopolitiikkaakaan emmekä varsinkaan sen epäonnistumista unionitasolla.

Suomessa on tänä kesänä puhuttu Välimereltä pelastettujen turvapaikanhakijoiden vastaanottamisesta – Italiasta otetaan kahdeksan ja Maltalta viisi sisäisinä siirtoina vuoden loppuun mennessä. Yhteensä 13 Norsunluurannikolta, Somaliasta, Kamerunista, Malista, Guineasta ja Sudanista saapuvaa henkilöä. Asiaa kannattaville nämä 13 henkivät solidaarisuutta, ihmisoikeuksien kunnioittamista ja sitä, että Suomi kantaa vastuuta. Siirtoa vastustaville se on osoitus järjettömän ja valtion edun vastaisen turvapaikkapolitiikan jatkumisesta.

EU:n taakanjakojärjestelmät ovat epäonnistuneet. En toki ihmettele miksi. Suomi, vain muutaman muun jäsenvaltion ohella, täytti kiintiönsä. Ei ole mitään syytä olettaa, että taakanjako onnistuisi tulevaisuudessakaan, oikeastaan päinvastoin. Se ei silti estä jälleen yrittämästä.

Maailmassa on tällä hetkellä yli miljardi ihmistä, jotka haluaisivat tulla Eurooppaan. Havainto siitä, että minkäänlainen maahanmuutto ei kykene ratkaisemaan näitä ongelmia, ei ole vain kyynikon puhetta, vaan realismia. Mitä kauemmin olemme myöntämättä sitä, sitä vaikeampaa on löytää minkäänlaisia ratkaisuja.

Siirtolaisvirta Eurooppaan, turvapaikanhakijoiden liikkuminen maasta toiseen, salakuljetus, rikollisuus ja turvallisuusongelmat, maahanmuuton aiheuttamat kireät tilanteet jäsenmaiden sisäpolitiikassa ja etenkin täällä EU:n pohjoisessa, valtavat kustannukset veronmaksajalle, eivät korjaa juurisyitä, vaan voimistavat ilmiötä ja sen poliittista polarisaatiota.

Juuri se, että turvapaikkapolitiikkaa käytetään siirtolaisuuden kanavana, rapauttaa sen legitimiteettiä, myös kohdemaiden kansalaisten silmissä. Tällä on merkittävä vaikutuksensa paitsi unionin kykenemättömyyteen toimia, myös siihen, että oikeasti turvaa tarvitsevat ihmiset eivät saa sitä.

Inter-parliamentary Conference for Asylum and immigration. SESSION I – The Comprehensive EU Approach on Migration and Asylum – the Way Forward. (Kuva: Eduskunta)

Maahanmuuttopolitiikka on jo korkeaa politiikkaa. Myös toimenpiteiden pitäisi olla sen mukaisia. Puhun nimenomaan toimenpiteistä, en ratkaisuista, sillä en näe, että EU kykenee ratkaisemaan – tai että sen edes pitäisi kyetä ratkaisemaan – näin valtavia globaaleja ongelmia. Suuruudenhulluuden, moralismin ja abstraktin kielen olisi syytä vaihtua nöyryyteen, yksinkertaisempiin ja johdonmukaisiin toimenpiteisiin, joiden tuloksia voidaan mitata käytännössä.

Tällä hetkellä näin ei ole. Useimpien jäsenmaiden kannattaa edistää politiikkaa, joka on ”yhtenäisyyden vastaista” – joillekin tämä tarkoittaa sitä, että turvapaikanhakijoiden liikkeen annetaan suuntautua läpi, toisille sitä, että se padotaan. Jotkut eivät osallistu taakanjakoon, toiset tietävät, että kukaan ei kuitenkaan halua jäädä kyseiseen maahan. Edelleen jotkut haluavat kiinnittää huomion laittomasti maassa oleviin, toisia ilmiö, rehellisesti sanoen, ei haittaa lainkaan, pääasiassa siksi, että laittomat maassa olijat toimivat työvoimana matalapalkka-aloilla. Vaikka tietysti tämä on kielletty koko unionissa.

Vuonna 2015 kiihtynyt ketjureaktio ja EU:n oleellisten instituutioiden, kuten Dublinin sopimuksen, de facto purkautuminen, ovat tosiasioita. Voimme menettää myös Schengen-järjestelmän, mikäli sen hyväksyttävyys jäsenvaltioiden kansalaisten silmissä murenee sen mahdollistaman laittoman maahantulon vuoksi.

Käsittelen vielä tässä puheenvuorossa erityisesti yhtä turvapaikka- ja maahanmuuttopolitiikan osa-aluetta, jonka korjaamisella olisi merkittävä vaikutus.

Tilanne, jossa maahan jäädään, saatiinpa suojeluasema tai ei, on kokonaisuuden kannalta hyvin ongelmallinen. Vielä ongelmallisempaa on, mikäli lainsäädännön tai laittomuuden keinoin aletaan aktiivisesti madaltaa esimerkiksi kansainvälisen suojelun ja matalapalkka-alojen työvoiman tarpeen välistä rajaa. Mitä vähemmän hakijalle tai työnantajalle on harmia laittomasta maassa oleskelusta, sitä merkityksettömämpää on, mikä maassa oleskelevan status virallisesti on.

Hyvin liberaalista katsantokannasta katsoen tässä ei ehkä ole mitään ongelmaa – riittäähän, että yksilö saa jäädä maahan. Järjestelmän tarkoituksenmukaisuuden kannalta ongelma on kuitenkin ilmeinen. Turvapaikkainstituution toimimattomuus ja ristiriidat heikentävät sen legitimiteettiä, millä on moraalisten seikkojen lisäksi myös merkittäviä sisäpoliittisia vaikutuksia jäsenmaissa.

Inter-parliamentary Conference on Asylum and Immigration 8–9 September 2019. Visit to the Finnish Border Guard vessel Turva. (Kuva: Eduskunta)

Palautuspolitiikka on oleellinen osa tehokasta turvapaikka- ja maahanmuuttopolitiikkaa. Mikäli me onnistuisimme palauttamaan ihmiset, joille suojeluasema ei kuulu, palautuisi järjestelmän legitimiteetti. Turvaa saisivat ihmiset, jotka sitä tarvitsevat, silloin kun tarvitsevat. Ihmiset, jotka inhimillisesti katsoen toimivat oikein hakiessaan parempaa elintasoa, eivät kuitenkaan voisi tehdä niin turvapaikkainstituution sisällä.

Mikäli tehokasta kansainvälisen suojelun tarpeen selvittelyä seuraisi kielteisen päätöksen jälkeen tehokas palauttaminen, turvapaikkapolitiikkamme olisi kaikkineen aivan eri tasolla kuin nyt, niin kansallisesti kuin unionitasolla.

Palauttamattomuus on merkittävä vetotekijä. Suomi, täällä Euroopan kaukaisessa nurkassa, tietää sen oikein hyvin.

Useimmat jäsenmaat kamppailevat palauttamisen kanssa. Se koetaan monissa tapauksissa lähes mahdottomaksi, mikäli lähtömaat eivät suostu ottamaan vastaan kansalaisiaan, jotka eivät halua palata vapaaehtoisesti.

Suomen tapauksessa on käynyt selväksi, että maahanmuuttoon liittyvät ministeriöt tai hallinnonalat eivät yksin kykene saavuttamaan onnistumisia tehokkaiden palautussopimusten suhteen. Mukaan olisi välttämätöntä saada pääministeri, ulkoasiainministeriö ja tapauksesta riippuen muitakin toimijoita. Neuvottelujen on oltava laaja-alaisia, ja informaation on kuljettava toimijalta toiselle.

Vahva ehdollisuus viisumipolitiikassa, kauppapolitiikassa ja kehityspolitiikassa sekä toimivat takaisinottosopimukset ovat tekijöitä, joiden avulla palauttamisesta on mahdollista saada tehokasta. Samoja toimenpiteitä voidaan käyttää koko järjestelmän toimivuuden ja hyväksyttävyyden vahvistamiseen. Vastaavasti ulkorajavalvonnan täytyy olla tehokkaampaa.

Humanitaarisuuden – eli pyyteettömän auttamisemme – pitää toimimattoman maahanmuuttojärjestelmän ylläpitämisen sijaan keskittyä kehittyvissä maissa tapahtuvaan koulutukseen, demokratiaan, perhesuunnitteluun, naisten oikeuksiin ja ekologisesti kestävään tulevaisuuteen. 

Suunnanmuutos on varmasti kivulias, koska se vaatii sen, että EU ja sen jäsenet ottavat aktiivisen toimijan roolin eivätkä vain reagoi siihen, mitä globaaleilla ilmiöillä on annettavanaan ja mihin siirtolaisvirrat suuntaavat ja milloin. Vain tällaisella politiikalla voidaan oikeasti puuttua niihin kuuluisiin juurisyihin, joihin kaikki tuntuvat vetoavan. Mutta tämän tulee olla hallittua, ei summittaista. Sen pitää olla vaikutuksiltaan tehokasta, ei tapa hiljentää omatunto tai esiintyä hyväntekijänä. Pelkkä rahan siirtäminen Afrikkaan erilaisiin hankkeisiin ei riitä. 

EU ja siirtolaisuus eivät ole ratkaisuja Afrikan tulevaisuuteen, mutta toimimalla oikein unioni kykenee auttamaan Afrikan valtioita auttamaan itseään ja ennen kaikkea kansalaisiaan.

Mikäli näin ei tehdä, seuraukset ovat karuja. Varmaa on, että spontaani turvapaikanhakijavirta Euroopassa tai sen halki ei paranna tilannetta kehittyvissä maissa, eikä paine lähteä, maksaa salakuljettajille, riskeerata henkensä ja niin edelleen, koskaan lopu. Yksittäiset valtiot Euroopassa tekevät omia ratkaisujaan. Jäsenvaltioiden sisäpolitiikkaan ja unionin kykyyn toimia vaikuttaa yhä enemmän maahanmuutto. Turvapaikka- ja maahanmuuttopolitiikan toimimattomuus riskeeraa koko unionin tulevaisuuden.

Inter-parliamentary Conference on Asylum and Immigration 8–9 September 2019. Visit to the Finnish Border Guard vessel Turva. (Kuva: Eduskunta)

Lopetuspuheenvuoro

(Alussa vastauksia kysymyksiin.)

Kansainvälispoliittinen vakaa ja ihmisoikeuksia ja kansainvälisiä sopimuksia kunnioittava toimintaympäristömme ei ole lainkaan itsestään selvä asia. Erilaiset paineet ja ärsykkeet, kuten EU:n ulkorajojen kautta tulevat turvapaikanhakijavirrat, taloudelliset laskusuhdanteet, kansalliset vaalit ja sisäpolitiikka, vaikuttavat siihen ja yleensä lisäävät valtioiden halua tarkastella asioita oman intressinsä kautta. Jos nyt toistuisi se, mitä vuonna 2015, mitä tapahtuisi?

Olisiko EU valmiimpi vai yhä hajanaisempi, kun pitkälti toista miljoonaa turvapaikkaa hakevaa ihmistä saapuisi Eurooppaan? Nojaisivatko toimenpiteet yksittäisten jäsenmaiden tekemisiin?

Virran kulkeutuminen tänne pohjoiseen asti olisi ainakin vaikeampaa, sillä usea maa, meitä lähimpänä erityisesti Ruotsi, ylläpitää rajatarkastuksia yleisen järjestyksen ja sisäisen turvallisuuden takia. Vuonna 2015 Suomeen saapui lähes kymmenkertaisesti se määrä turvapaikanhakijoita kuin aiempina vuosina, suurin osa Ruotsista. Mikäli vapaa liikkuvuus oikeasti koskisi vain unionin kansalaisia, tällaista ei olisi voinut tapahtua. Mutta kuten olen moneen kertaan sanonut, järjestelmä ei toimi.

EU:ssa nykyisiä rajatarkastuksia toki paheksutaankin, mutta varsinaisia vaihtoehtoja on vähänlaisesti. Monet Schengen-maat, Suomi mukaan lukien, hyötyvät siis merkittävästi siitä, että osa valtioista ylläpitää rajatarkastuksia. Paitsi itse rajatarkastuksina, vähentävät ne maahantuloa myös heikentämällä vetotekijöitä.

Turvapaikka- ja maahanmuuttopolitiikassa kyse on aina valtioiden tulkinnasta. Ei ole suuresti liioiteltua sanoa, että valtiot tulkitsevat sopimuksia ja kansainvälistä lakia kuten tahtovat. Se, että esimerkiksi Suomi yleensä noudattaa sopimuksia ja tulkitsee niitä suotuisasti eli noudattaa korkeampia standardeja kuin velvoitetaan, ei tarkoita sitä, että koko EU, puhumattakaan koko maailma, toimisi näin. Erilaisissa murroskohdissa tunnumme törmäävän tähän tosiasiaan aina uudelleen ja uudelleen, ikään kuin siinä olisi jotakin yllättävää tai poikkeuksellista. 

Turvapaikkainstituutio syntyi poikkeuksellisissa oloissa vuonna 1951, vuosi YK:n pakolaisjärjestön UNHCR:n perustamisen jälkeen, 19 valtion kesken, kun hyväksyttiin Geneven pakolaissopimus. Sota oli loppunut vain muutamia vuosia aiemmin, ja valtioilla oli paitsi intressi myös ”omatunto” muotoilla yleisesti sitova poliittinen järjestelmä ja sopimus. Maailmansodan hirveydet, pakolaisten sijoittamiseen liittyvät ongelmat ja totalitarististen valtioiden kansalaisilleen aiheuttaman vainon pelko saivat valtiot päätymään kompromissiin, josta oli tuleva turvapaikkapolitiikan tärkein kansainvälinen instrumentti.

Oleellista on ymmärtää sopimuksen luomisen kontekstin merkitys: Eurooppa oli sodan runtelema, ja monien valtioiden reaalipolitiikkaakin väritti vahva ”ei koskaan enää”-ajattelu. Valtava humanitaarinen katastrofi ja Euroopan miljoonat pakolaiset saivat valtiot ponnistelemaan sopimuksen, joka rajoitti varsin merkittävästi niiden suvereniteettia. Toisaalta jälleenrakennukseen ja uuteen kukoistukseen liittyvä talouskasvu ja toivo paremmasta oli myös neuvottelijoiden puolella. Natsismin ja fasismin pimeän muiston merkitystä ei voi ylikorostaa kuvattaessa sitä henkistä ympäristöä, jossa avainvaltiot sopimuksen neuvottelivat. Sopimus oli poikkeuksellinen ja optimistinen, ja aika sille otollinen. Kyseessä oli siis harvinainen historiallinen hetki.

Kuten avauspuheenvuorossani kuvasin, tilanne on nyt täysin toinen. Monet tutkijat ovat arvioineet, että jos sopimusta neuvoteltaisiin nyt, siitä ei missään nimessä tulisi lähellekään niin vahva. EU:n yhteisen maahanmuutto- ja turvapaikkapolitiikan vaivalloinen kehittyminen ja takapakit kertovat siitä, että yhteistyö on vaikeaa paljon pienemmälläkin porukalla.

Puhuin avauspuheenvuorossani humanitaarisen maahanmuuttopolitiikan vaihtoehdoista ja myös rahasta. Muutama sana tästä.

Käsillä oleva järjestelmä, vikoineen kaikkineen, tulee yhä kalliimmaksi. Yksinkertainen suojan tarjoaminen ei riitä, vaan valtio on ulkoisten ja sisäisten velvoitteidensa takia pakotettu tarjoamaan paljon muuta. Vaikka suurin osa maailman pakolaisista on edelleen kehitysmaissa, on kyseessä kaksi eri asiaa.

Kehitysmaat tarjoavat yleensä yksinkertaisen suojan, jos ei aina tätäkään, kun taas rikkaiden länsimaiden, etenkin hyvinvointiyhteiskuntien, kuten Suomen, tapauksessa suojan taso on moninkertainen – niin taloudellisesti kuin lukuisten ei-materiaalistenkin seikkojen kannalta. Summa, joka pelkästään pohjoismaissa käytetään turvapaikkamaahanmuuton suoriin ja epäsuoriin menoihin ylittää joidenkin valtioiden kohdalla esimerkiksi koko YK:n pakolaisjärjestön budjetin.

Vaikka kriitikot haluavat muistuttaa, että ihmisyydessä ei saa olla kyse rahasta, tulisi asiaa vähintäänkin pohtia humanitaarisen tehokkuuden kannalta. Kuinka paljon enemmän ihmisiä voitaisiin auttaa muulla tavoin.

Toisaalta pohdittaessa Euroopan yhteistyötä ja EU:n tulevaisuutta, on meidän välttämätöntä myöntää, että miljardeihin liittyy paljon muitakin näkökulmia. Joka tapauksessa, kuten jo aiemmin sanoin, meidän olisi syytä huomattavasti enemmän keskittyä kehittyvissä maissa tapahtuvaan tehokkaaseen avunantoon ja rakenteiden kehittämiseen, koulutuksen, demokratian, perhesuunnittelun, naisten oikeuksien ja ekologisesti kestävän tulevaisuuden suhteen. Miljardien ihmisten tulevaisuutta ei ratkaise siirtolaisuus Eurooppaan, tai minnekään muuallekaan, eikä tämän ymmärtäminen tai ääneen sanominen tee kenestäkään sydämetöntä.

***

Kaikki kuvat: Eduskunta

Ylen ”henkilökuvasta”

Kun Yle ilmoittaa perussuomalaiselle naispoliitikolle haluavansa tehdä hänestä henkilökuvan, ei kannata hurrata riemusta. On hyvin todennäköistä, että perussuomalaisesta naispoliitikosta tehtävä juttu ei ole iloista human interest -kamaa, jossa poliitikko saisi kertoa itsestään, elämästään ja mielenkiinnon kohteistaan. Riippuu toki toimittajasta.

On paljon todennäköisempää, että parin tunnin syvähaastattelussa sinua yritetään saada lankaan, loukkuun tai sanomaan jotain, mitä voidaan käyttää sinua vastaan. On todennäköistä, että sinut yritetään jollakin tavalla patologisoida ja tehdä naurunalaiseksi. On todennäköistä, että vaikka kuinka yrität selittää asioiden oikean tolan, toimittajan pakkomielteinen ennakko-oletus ei muutu – vaan se siirtyy juttuun sellaisenaan.

On myös erittäin todennäköistä, että aikaansaannoksesi, kykysi ja osaamisesi mitätöidään esittämällä, että jotakin muuta on kiittäminen saavutuksistasi.

Hullu vielä suuremman hullun armosta

Ylen politiikan toimittaja Riikka Uosukaisen tekemä ”henkilökuva” minusta kertoo, että perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho petaa minusta seuraajaansa. Jutussa oikeastaan esitetään, että koko poliittinen urani perustuu paitsi kyseenalaiselle toiminnalleni myös Halla-ahon ”petaamiselle”.

Toimittaja ei haastattelutilanteessa kyennyt pidättelemään intoaan, kun hän tajusi, että itse Halla-aho on myös muuten niin tyhjässä Pikkuparlamentissa. Tietysti meidät yritettiin saada samaan kuvaan (osasimme aavistaa tämän etukäteen). Sitten tarina olisi ollut kuvia myöten täydellinen.

Kun Halla-aho kieltäytyi yhteiskuvasta, toimittaja halusi, että minusta otettaisiin kuva niin, että Jussi Halla-ahon huoneen NIMIKYLTTI näkyisi kasvojeni vieressä. Valitettavasti näiltä osin meni pieleen – valokuvaaja ei onnistunut toimittajan antamassa tehtävässä, ja toimittajan piti panna itse tekstiin vähän lisää mielikuvitusta.

Toimittaja Uosukainen penäsi minulta faktoja – ja esitti, että en piittaa niistä. Häntä itseään ne eivät sen sijaan näytä koskevan pienimmässäkään määrin.

Korjataanpa muutamia virheitä.

Ensinnäkään, Jussi Halla-aholla ei ollut mitään tekemistä sen kanssa, että olen tullut politiikkaan. Hän ei ole palkannut minua, ei koskaan edes pyytänyt mukaan politiikkaan. Hän ei edes tiennyt, että olen puoluetoimistolla, ennen kuin tapasi minut erään Tuumaustunnin yhteydessä. Minut palkkasi perussuomalaisten silloinen puoluesihteeri Riikka Slunga-Poutsalo. Työsuhteen siunanneen puoluehallituksen puheenjohtajana toimi Timo Soini, varapuheenjohtajana Jussi Niinistö.

Kun Halla-ahosta tuli puheenjohtaja kesäkuussa 2017, luonnollisesti aloimme toimia paljon yhdessä, erityisesti porukassa yhdessä puoluesihteerin kanssa. Puoluetoimistomme poliittinen vahvuus oli pieni, ja aika moni asia puolueessa meni uusiksi. Tässä ei ole mitään ihmeellistä. Erittäin nopeasti reagoiva ja nykytermein ketterä poliittinen koneistomme on varmasti yksi syy onnistumisiimme.

Toisekseen, perussuomalaisissa puolueen johdon valitsee kenttä, ei puheenjohtaja – eikä vielä tulevissakaan puoluekokouksissa media. Minut on juuri valittu varsin selvästi puolueen 1. varapuheenjohtajaksi. Tämä pesti on minulle täysin riittävä ja mieluinen, kansanedustajuuden lisäksi. Kuten muidenkin puolueiden naiset, olen autonominen henkilö enkä tarvitse sen paremmin miehiä kuin naisiakaan kantamaan minua.

Se, että toimin läheisesti Halla-ahon kanssa – kuten koko nykyisen ja edellisen puoluejohdon kanssa – on toinen asia. Toimintamme onnistumista voidaan arvioida vaalituloksen kautta.

Perussuomalaisista uutisoidessa kaikki vaivalla saavutetut positiot – kuten se, että naisia ei tavata vähätellä esittämällä, että heidän takanaan olevia miehiä on kiittäminen heidän onnistumisistaan – unohtuvat. On aivan hyväksyttyä väittää henkilökuvassa, että naishenkilö on paitsi vähän seko myös herran armosta asemassaan.

Arvon Yle ja toimittaja Uosukainen, onko päähänne ikinä edes pälkähtänyt sellainen ajatus, että minulla saattaisi päinvastoin olla jotakin tekemistä sen kanssa, miten hyvin Jussi Halla-aholla politiikassa menee?


Hyvästä huonoa ja epäilyttävää

Kaikki hyvät tai neutraalit jutussa mainitut ominaisuuteni oli käännetty päälaelleen. Perussuomalaiselle naiselle nämä ominaisuudet eivät ole hyviä.

Se, että olen kasvissyöjä. Outoa perussuomalaiselle. (Ajatelkaa, että vuonna 2019 joku itseään edistyksellisenä pitävä elää tuollaisessa pimeydessä kuin kyseinen toimittaja. Ruoasta! Minulla ei ole mitään tarvetta tehdä ruokavaliostani itselleni identiteettiä.)

Se, että keskityn puhumaan asiaa enkä jaarittele. Olenkin hiljainen ja näkymätön.

Se, että minulla on hyvä itsetunto enkä pelkää toimittajia. Olenkin ylimielinen ja hämmentävä.

Se, etten haukkunut sinisiä, vaikka siihen yllytettiin. Olenkin tehnyt manipulointia ja valmistellut vallankaappausta.

Eduskunnassa olen puhunut liikaa, etenkin maahanmuutosta. Kunnanvaltuustossa olen puhunut liian vähän, enkä maahanmuutosta. (Meillä ei Kirkkonummella ole tarpeen keskustella valtuustossa maahanmuutosta.)

Jopa avoin kuvaus luonteestani (blogitekstissäni) on käännetty minua vastaan. Yritin kertoa hänelle, että introverttius ja yksin viihtyminen eivät lainkaan sulje pois sitä, että työkseen saattaa pitää myös esiintymisestä, mutta tämänkin ymmärtäminen oli toimittajalle liian monimutkaista. Tai se ei sopinut hänen ennakkoluuloihinsa, sillä tiedättehän, perussuomalaissa on tarjolla vain kaksi lokeroa – joko liian introvertti Jussi Halla-aho tai liian ekstrovertti Laura Huhtasaari, molemmat useasti patologisoitu jopa neurologisin tai mielenterveydellisin diagnoosein.

Halla-aholaista Purraa on helpompi lyödä

Miksi erittäin kokenut politiikan toimittaja sitten tekee näin?

Siksi, että minua on helpompi kärventää julkisuudessa, mikäli minuun saadaan lyötyä sekä sekopään että Halla-ahon leima. Sillä yritetään peittää perussuomalaisten ajamaa poliittista linjaa ja minua henkilönä, ja toisaalta rakentaa kuvaa puolueesta, joka nojaa yhteen puheenjohtajaan ja yhteen sairaalloiseksi esitettyyn pakkomielteeseen maahanmuuttajista. Ikään kuin perussuomalaisissa ei olisi vaikka kuinka monta pätevää ihmistä puolueessa. Jopa naisia, monien kauhuksi. Ikään kuin meillä ei olisi näkökulmia ja tavoitteita koskien kaikkia politiikan sektoreita.

Yleisradiolla on historiallisesti ollut tarve vaientaa ihmisiä ja tosiasioita. 1970-luvulla valehdeltiin suut ja silmät täyteen Neuvostoliitosta. Nyt saman internationalistisen aatteen henkiset riekaleet ovat ohentuneet, mutta perimmäinen logiikka pysyy. Jos joku puhuu totta tai väärin, hiljennetään hänet. Ei estämällä puhumista, vaan mitätöimällä, tekemällä naurunalaiseksi, esittämällä, että hän on muiden ohjailtavissa tai muuta vastaavaa.

Perussuomalaisten kapeat lokerot

Kun Jussi Halla-aho alkoi saada valtakunnallista näkyvyyttä, Yle ja muu media kirjoittivat hänestä ”bloggarina”, jonka suosiota ei missään nimessä voinut ymmärtää. Kun Laura Huhtasaari alkoi saada näkyvyyttä, Yle ja muu media yrittivät tehdä hänestä hihhuliuskovaisen – ja rienasivat paitsi Lauraa itseään myös hänen kannattajiaan. Kun perussuomalaisten sanoma alkoi purra, Yle ja muu media kertoivat, että Timo Soinia voi äänestää vain Uudellamaalla.

Media on vaalituloksistamme päätellen epäonnistunut leimaamisyrityksissään, erityisesti vuoden 2017 jälkeen. Saa nähdä, kääntyykö ”rakettimainen urani” nyt jyrkkään laskuun…

Sittenkin näkymätön

Tulokseni esimerkiksi eduskuntavaaleissa ja varapuheenjohtajavaalissa, osallistumiseni poliittiseen keskusteluun ja muut tehtäväni osoittavat, että en ole ”näkymätön”, kuten Uosukainen jutussaan haluaa esittää. Ymmärrän, että toimittajalle on kivuliasta, kun väärässä puolueessa on nykyään niin paljon päteviä ja mukavia ihmisiä, joiden taustalta ei löydy pahantekemisiä, vaikka kuinka toimittaja yrittäisi etsiä.

On ehkä erityisen pelottavaa, että perussuomalaisissa on samaistuttavia naishahmoja. Vain nostamalla naiskannatustamme edes maltillisesti olisimme täysin suvereeneja Suomen poliittisella kartalla, koska mieskannatuksemme on jo niin suurta.

Kun toimittaja sanoo, että suosittu perussuomalaispoliitikko on näkymätön, hän tarkoittaa, että hän ei voi käsittää, miksi kyseinen henkilö on suosittu. Ja että hän haluaisi, että näin ei olisi.

Kiitos tämänkin jutun olen nyt vielä vähemmän näkymätön kuin eilen.

”Puhe kiihtyy hyökkääväksi, kun hän puhuu maahanmuuttajista”

Tiedättekö, miten turhauttavaa on, kun politiikan toimittaja haastattelee sinua maahanmuutosta, mutta ei itse tiedä aiheesta mitään. Hän ei kuuntele perusteellisia vastauksiasi, joissa kerrot taloudellisista ja muista seikoista, vaan toteaa, että siirryit liian kauas kysymyksestä. Sen jälkeen hän kysyy silmiään pyöritellen: ”Mutta etkö sinä ymmärrä, että Suomi TARVITSEE maahanmuuttajia tekemään töitä?”

Miten on mahdollista, että poliitikkoa, ”joka puhuu maahanmuutosta jokaisessa puheenvuorossa”, tulee haastattelemaan toimittaja, joka ei käsitä asiasta mitään?

Mutta ei hän oikein muustakaan ollut perillä. Yritin selittää kansallismielisyydestä ja ympäristöpolitiikasta. Se oli ”hämmentävää”: ”Hämmentävät tarinat osoittautuvat olevan tyypillisiä perussuomalaisten rakettimaisesti nousseelle tähdelle.”

Toimittajan koko näkemys perussuomalaisista ja poliittisesta todellisuudesta tuntui perustuvan mielikuville ja tiukkaan juuttuneille ennakkoluuloille.

”Nousukiidossa oleva uskoo hallitsevansa median”

Toimittajaa tuntui erityisesti häiritsevän, että olen kirjoittanut varapuheenjohtajuuskisan aikana blogissani, että minulla on hyvät mediasuhteet ja ymmärrän median logiikkaa.

Eihän niin sovi väittää, perussuomalaisen. Tämä haastattelukokemus ja juttu sopivat täysin käsitykseeni Uosukaisen kaltaisten toimittajien tekemisistä. Onneksi muunkinlaisia on, myös Ylessä.

Lopuksi. En lannistu tällaisista jutuista. Päinvastoin, ne antavat minulle lisää virtaa.

Sitä paitsi, kuvathan olivat oikein hyviä.

ps. Edellä mainittujen lisäksi jutussa on useita muita merkityksettömämpiä faktavirheitä. Ne osoittavat, miten mitättömällä ammattitaidolla näitä juttuja tehdään.

Peruskoulun arvonpalautus: lapsille rajat, oppimiseen vaatimukset, opettajalle auktoriteetti

Opetusalan Ammattijärjestö OAJ kertoi aiemmin tällä viikolla, että se haluaa saada opetusalan palkat nousuun ja ”turvata opetustyön houkuttelevuutta työoloja kohentamalla”. Vaatimus on ymmärrettävä, etenkin kun hakeutuminen opettajaopintoihin vähenee erittäin huolestuttavaa vauhtia.

OAJ ei kuitenkaan yleensä uskalla kommentoida käytännön opetustyön haasteita kovin rehellisesti. Erilaisissa kyselyissä opettajat itse kuvaavat kohtaamiaan ongelmia usein hyvinkin suorasukaisesti, mutta OAJ:n ulostulot jäävät abstraktille tasolle. Ne vaativat lähinnä lisää rahaa ja opettajaprofession ulkokultaista turvaamista, millä ei kuitenkaan käytännön opettajantyössä ole juuri minkäänlaista merkitystä.

Koululaisten osaamistaso laskee ja taidot heikentyvät kaiken aikaa, niin äidinkielessä kuin matemaattisissa aineissa. Esimerkiksi Vantaalla uusimman arvion mukaan luetun ymmärtäminen on heikentynyt vuodesta 2016 kaikilla tutkituilla luokka-asteilla eli 3., 6. ja 9. luokilla. Tuloksiin vaikuttaa erityisesti oppilaiden monikulttuurisuus.

Vantaan opettajien ammattiyhdistyksen puheenjohtaja, opettaja Antti Karetie sanoo, että tulokset eivät ole yllätys – hänen mukaansa syitä ovat monikulttuuristuminen, erityistä tukea tarvitsevien oppilaiden oleminen tavallisissa luokissa ja lasten kotiolot.

Samaan aikaan Vantaa ottaa ”ison harppauksen kohti digitaalisen oppimisen uudenlaisia mahdollisuuksia” ja panee 11 miljoonaa digijuttuihin ja 6 miljoonaa lisää maahanmuuttaja-alueiden elvyttämiseen. Montako opettajaa tällä summalla saataisiin? Yli 200 vuodeksi, yli 50 neljäksi vuodeksi?

(Olen käsitellyt koulujen digiasiaa tarkemmin esimerkiksi täällä.)

Koulujen ongelmat ovat paikoin hälyttäviä. Käytöshäiriöitä, lapsia, joilta puuttuvat normaalit sosiaalisen kanssakäymisen taidot, kullanmurut, joita ei voi pakottaa, suuret erot osaamisessa ja oppimisessa, impulsiiviset lapset, jotka elävät peli- tai virtuaalimaailmoissa, sivistyksen ja oppimisen yhä surullisempi arvonlasku, pahoinvoivat perheet, maahanmuuton aiheuttamat ongelmat, joista saa puhua ehkä kaikkein vähiten.

Suomalaiset ovat perinteisesti arvostaneet koulua ja opettajia hyvin paljon, ja opettajat ovat olleet erittäin hyviä ja korkeakoulutettuja. Koulu on lapselle tärkeä sosiaalinen yhteisö ja kiinnike yhteiskuntaan, kodin ja perheen jälkeen mahdollisesti tärkein, ja tämä näkemys on varmasti ollut yksi oleellisimmista maamme korkean koulutustason takaajana. Kuten tiedämme, nyt suomalaisten koulutustaso on kääntynyt laskuun.

(Se, mikä on tilanne kantasuomalaisten, pois lukien maahanmuuttajataustaiset, kohdalla, ei valitettavasti ilmene tilastoista. Koska kuitenkin tiedämme, että tietyistä maista tulevien maahanmuuttajien ja maahanmuuttajataustaisten koulutustaso on selvästi alempi kuin suomalaisilla, voimme otaksua, että suomalaisten koulutustason lasku ei ole niin dramaattinen. Vastaava arvio voidaan tehdä esimerkiksi laskevista PISA-tuloksista.)

Monissa maahanmuuttajaryhmissä koulun ja opettajien arvostaminen ei ole lähimainkaan samanlaista kuin suomalaisilla. Etenkin muslimiperheissä on varsin yleistä, että poikaoppilailla on ongelmia hyväksyä naisopettajan auktoriteettia. Vanhempien suhtautuminen lastensa koulunkäyntiin saattaa olla hyvin erilaista kuin mihin suomalaisten perheiden kohdalla on totuttu. Monet opettajat kertovat siitä, että vanhemmat eivät hyväksy lastensa heikkoja arvosanoja, vaan niistä tehdään jollain tavalla opettajan syy. Rasismi-kortti on ahkerassa käytössä. Myös käytösongelmia voidaan vähätellä eikä yhteydenottoihin reagoida. Selvityksissä on todettu, että maahanmuuttajataustaiset oppilaat saavat todellista osaamistaan parempia numeroita.

Vastaavia ongelmia voi tietenkin olla myös kantasuomalaisilla perheillä – etenkin kouluissa, joiden alueilla on enemmän huono-osaisuutta ja kuten yleensä, maahanmuuttajia – mutta ne korostuvat maahanmuuttajaperheillä ja maahanmuuttajavaltaisissa kouluissa. Asia ei poistu sillä, että emme puhu siitä tai puhumme siitä kiertoilmauksin.

Juuri tällaiset ”työolot” vaikuttavat siihen, että jotkut opettajat uupuvat eivätkä viihdy työssään. Koulut, joissa on paljon maahanmuuttajia, saavat yhä enemmän erilaisia ”positiivisia” lisämäärärahoja, mutta varsinaiseen perusongelmaan näillä ei ole vaikutusta – varsinkaan kun maahanmuuttajien määrä koko ajan kasvaa. Tiukassa olevia rahoja opetukseen ja ”tavallisiin” kouluihin ne kuitenkin rokottavat. Tämä on yksi esimerkki siitä, miten maahanmuutto ja sen aiheuttamiin ongelmiin vastaaminen heikentää suomalaisten asemaa. Raha, joka pannaan auttamaan maahanmuuttajia, on pois suomalaislasten kouluista ja opetuksesta. Vastaava ilmiö toteutuu myös ruohonjuuritasolla – kun luokassa on oppilaita, jotka eivät osaa kieltä ja joilta puuttuvat perustaidot, ja joihin opettajan aika ja energia kuluvat, on se pois kaikilta muilta oppilailta.

Kaikkein heikoimmat ja kaikkein parhaimmat koulut erottuvat keskitason kouluista. Esimerkiksi itäisen Helsingin ja Vantaan koulujen kehittymiseen laitetaan huomattavia summia rahaa. Opetukseen kohdistuneet leikkaukset rokottivat kaikkia kouluja, mutta ”normaaliin keskikastiin” – sinne missä suurin osa Suomen lapsista on – ne kohdistuivat ehkä voimallisimmin.

Näen koulujen ongelmat paljon laajemmin kuin pelkkinä taloudellisten resurssien puutteina. Kulttuuri on muuttunut, osin vastauksena muuttuneeseen lasten ympäristöön, osin aktiivisesti tehtyjen pedagogisten virheiden seurauksena. Meidän olisi tärkeää huolehtia siitä, että opettajan ammatti pysyy haluttuna, yliopistoihin riittää tasokkaita hakijoita ja valmistuvat opettajat ovat päteviä ja osaavia. Opetuksen pitäisi keskittyä perusasioihin, hyviksi havaittuihin metodeihin.

Kouluihin tarvitaan arvonpalautus – perusasioihin, opetukseen ja oppimiseen, opettajan rooliin. Oppivelvollisuuden pidentäminen, lisärahan lappaminen digiin ja monikulttuurisuushankkeisiin tai muut keinotekoiset apukeinot eivät auta.

Kaikkein tärkeintä on palauttaa kouluihin vaatimustaso, josta ei jousteta tapauskohtaisesti esimerkiksi maahanmuuttajataustan takia. Luokka-asteelta toiselle ei saa päästää, mikäli tavoitteita ei ole saavutettu. Suurin osa toisenkin asteen ongelmista johtuu peruskoulusta – siitä, että amikseen menee nuoria miehiä, joilla ei ole siihen mitään edellytyksiä. Ysiltä pääsee nuoria, joiden luku- ja kirjoitustaitokin on surkea. Syrjäytymistie on siinä valmiiksi taputeltuna.

Mielestäni koululaitos tekee ison virheen siinä, että se vaatii koko ajan yhä vähemmän. Lapsilla on enemmän oikeuksia, vähemmän vaatimuksia, enemmän kivaa, vähemmän puurtamista. On kuitenkin niin, että juuri vanhalla koulujärjestelmällämme me pääsimme pitkälle, maailman parhaimpiin oppimistuloksiin, yhdeksi maailman koulutetuimmista kansoista – ilman ilmiöpohjaisuutta, ilman digihulluutta, ilman koko ajan lisääntyviä oppilaiden vapauksia.

On myös selvää, että koulumme ei myöskään kestä väestöpohjan kulttuurista moninaistumista eikä sen tarvitsekaan. Olemme onnistuneet kaikissa mittareissa muun muassa juuri siksi, että olemme olleet niin homogeeninen joukko. Maahanmuutto vaikuttaa koululaitokseen ja oppimistuloksiin erittäin merkittävästi.

(Maahanmuutosta ja kouluista olen kirjoittanut esimerkiksi täällä.)

Varapuheenjohtajaksi – Osa 3: Riikka

dav
Syntymäpäiväni kunniaksi on hyvä julkaista kirjoitussarjani kolmas osa, joka kertoo suoraan itsestäni, persoonastani, taidoistani ja tavoistani.

Olen poliittinen eläin. Olen ollut aina kiinnostunut ideologioista, yhteiskunnista, politiikan metodeista ja julkisesta tilasta – kuten myös useimmista käytännön politiikan sektoreista. Itselleni tärkein poliittinen teema on ehdottomasti maahanmuutto ja sen eri ulottuvuudet, mutta sytyn intohimoisesti myös monesta muusta asiasta. Etsin politiikkaa kaikkialta, ja olen mielestäni varsin hyvä innostamaan, ohjaamaan ja johtamaan myös muita ihmisiä.

Hallitsen informaatiota hyvin, otan asiat haltuun tehokkaasti, argumentoin ja väittelen erittäin mielelläni. Introvertin luonteeni ilmeiseksi vastapainoksi tykkään myös esiintymisestä – puhun mielelläni ihmisille, otan aktiivisen roolin, jos sitä tarvitaan, debatoin, annan haastatteluja, istun paneeleissa. Rakastan kirjoittamista ja hyviä puheita, mutta heittäydyn politiikan hetkiin myös täysin ilman valmistautumista. En yleensä osaa pelätä, koska olen niin täysillä mukana.

Hallitsen politiikan kielessä mielestäni yhtä hyvin asia-argumentoinnin kuin tunteisiin vetoamisen. Edellinen on minulle helppoa, jälkimmäinen politiikalle välttämätöntä.

Minulla on perussuomalaiseksi poikkeuksellisen hyvät mediasuhteet, ja osaan tulkita medialogiikkaa erinomaisesti. Niin paljon kuin me yleensä nauramme tai itkemme ”vallan vahtikoiran” (heko heko) toiminnalle, sitä on vain pakko sietää ja osata käsitellä. Joskus tulee turpiin, mutta sellaista tämä on.

Olen kestävä ja sitkeä. Vaikka otan politiikan vakavasti, nojaan elämässäni myös muuhun. Olen selviytynyt hyvin monesta ja kulkenut elämässäni läpi taistojen, ja se on aiheuttanut ainakin sen, etten jaksa olla neuroottinen, stressata turhista asioista tai vääntää mistään vääntämisen takia. Olen itsepäinen ja temperamenttinen, mutta toisaalta myös helppo ihminen tulla toimeen. Olen kohtelias

En pidä veemäisistä ihmisistä, juoruajista enkä selkäänpuukottajista. Minun on hankalaa kestää narsisteja, oman äänensä rakastajia tai ihmisiä, jotka eivät kykene minkäänlaiseen itsekritiikkiin. Yritän kehittyä turhan puheen sietäjänä (koska sitä on politiikassa niin paljon), vaihtelevalla menestyksellä – kyllästyn valitettavan helposti, ja sitten päästäni nousee mustaa savua.

Olen itse usein hiljaa ja kuuntelen muita. Puhun, kun on asiaa, enkä kainostele tärkeiden asioiden tai mielipiteideni esilletuomista, mikäli niille on tarvetta.

Oma sisäinen kriitikkoni on välillä liiankin kuuluva ja pisteliäs, ja sen takia tällaisten tekstien kirjoittaminenkin on perin vaivaannuttavaa. Ymmärrän kuitenkin, että tarkoitukseni on markkinoida itseäni ihmisille, jotka eivät minua tunne…

Kestän kritiikkiä, varsinkin tosiasioihin perustuvaa, ja yritän ottaa opikseni virheistäni. Olen ärsyttävän lyhytvihainen, minkä olen politiikassa huomannut joskus olevan vahingollista – unohdan k-päiden puukoniskut joskus liian nopeasti, koska minua itseäni ajavat eteenpäin asiat, eivät sosiaaliset suhteet ja keskinäinen hymistely, miekkailu tai kostonhalu. Olen politiikan(kin) suhteen kyynikko ja realisti, vaikkakin tiettyjen asioiden edessä hyvin herkkä. Oikeudenmukaisuus on ehkä tärkein tunnustamani arvo. Valitettavasti sitä on maailmassa vähän.

Kavahdan sopulimaista lauma-ajattelua, mutta mielestäni hyvä ajatus kelpaa tulla kannatetuksi, vaikka se tulisi ”väärältä” puolelta.

Olen varsin järjestelmällinen ja asioiden suhteen harkitseva. Mietin usein poliitikolle ehkä liiallisesti asioiden kaikkia puolia ja argumentoin tarkasti. Olen huomannut, että toisinaan sillä joutuu vaikeuksiin, kun sanomaa tulkitaan yksioikoisesti tai kuulijan omia intressejä palvellen. Olen halutessani taitava provosoimaan ja haastamaan ja argumentoin poliittisia vastustajia suohon, mutta en tee sitä sen itsensä takia. Politiikassa valitettavasti asiaosaaminen ja logiikka ovat vähemmän arvostettuja kuin fiilikset, mielikuvat ja hokemiin perustuva moralistinen ”hyvyys”.

Edellä olevan perusteella ei liene yllättävää, että työntekijänä nautin enemmän prosesseista kuin lopputuloksista. Olen parhaimmillani kiireessä ja paineen alla, ehkä haastettunakin. Esimerkiksi kun vaalikampanja on ohi, koen jonkinlaisen systeemisen alakulon, vaikka tulos olisi erinomainen. Voittaminen on mukavaa, mutta taistelu on paljon mukavampaa. Häviäminen ei ole mukavaa, mutta välillä välttämätöntä, ihan jo henkisen kasvunkin kannalta.

Syksy 2018: Ketutus on usein vallan hyvä polttoaine poliittiselle työlle.

Varapuheenjohtajaksi – Osa 2: Kansallismielinen asia ja imago

sdr

Kotibussipysäkiltäni.

Olen koko aktiivisen toimintani ajan pyrkinyt lisäämään perussuomalaisen politiikan asiakeskeisyyttä niin, että emme kuitenkaan muutu teknisiä seikkoja, abstraktia puuta heinää tai politiikan yleisjargonia suoltavaksi laimeaksi puolueeksi. Perussuomalaisuuden ydin ja sanoma on selvästi muista puolueista erottuva, ei vain asiakysymysten vaan myös maailmankuvan osalta. Koska kansanedustuslaitos yleensä neutraloi ja jossain määrin laitostaa taloon sisään päässeitä, on tärkeää, että puolueen poliittinen pohja ja periaatteet ovat johdonmukaisia ja tarkasti määriteltyjä.

Perussuomalaiset on valtavan laaja-alainen puolue. Meitä määrittävät kansallismielisyys ja isänmaallisuus – kaikki muut ismit tai poliittiset luonnehdinnat ovat epätarkempia. Puolueen jäsenistössä, aktiivisissa toimijoissa ja erityisesti kannattajissa on oikeistolaisia, vasemmistolaisia, keskustalaisia, konservatiiveja, liberaaleja, kaupunkilaisia, maalaisia, asiantuntijoita, duunareita, erilaisia sosiaaliluokkia ja näkökulmia. Vaikka tämä joskus aiheuttaa haasteita, näen sen ehdottomasti suurena voimavarana. Moninaisuutta ei ole millään tavalla syytä rajoittaa, sillä me teemme uudenlaista politiikkaa. Tulevissakin vaaleissa me nappaamme lisää ääniä keskustalta, kokoomukselta ja demareilta. Valtavan hyvän demografisen kannatuspohjamme ansiosta voimme olla varmoja myös siitä, että perussuomalaisten tulevaisuus ei ole huono, kuten muutamilla muilla suurilla puolueilla.

Asiakeskeisyyden lisäämisen ja politiikan määrittelyn lisäksi olen pitänyt tärkeänä, että perussuomalaiset parantaa imagoaan. Vaikka me tiedämme, kuinka ihania ja mukavia olemme, kaikki muut eivät tiedä. Minustakin on typerää, että niin moni ihminen äänestää mielikuvaa eikä asiaa, mutta koska niin nyt vain on, on asiaan ollut pakko keskittyä. Tämä on erityisen tärkeää naisäänestäjien kohdalla.

Imagon parantamiseen ei ole nopeita lääkkeitä. Parhaiten auttavat aika ja hyvät, osaavat toimijat. Jokainen meistä edustaa perussuomalaisia, olipa paikka sitten kunnanvaltuusto, lehden mielipidepalsta, lähikauppa, eduskunta tai A-studio. Median usein epäystävälliseen tapaan rakentaa omaa kuvaansa perussuomalaisista emme usein kovin paljon voi vaikuttaa, mutta omaan toimintaamme voimme. Kiukuttelemmeko ja arvostelemme toisiamme ja tappelemme keskenämme vaiko teemme jotakin hyödyllistä, otamme asioista ja vaikutusmahdollisuuksista selvää ja tuemme toisiamme? Ja erityisesti – teemme johdonmukaista asiapolitiikkaa kaikkialla Suomessa.

dav

Lapista.

Imagon parantaminen ei tarkoita sitä, että meidän pitää muuttua korrekteiksi, laimeiksi, tylsiksi tai erityisyyttämme hillitseviksi. Olemme heterogeeninen ryhmä, ja teemme erottuvaa politiikkaa, jolla on selvä tavoite. Mutta älkäämme tehkö omia maaleja vain siksi, että öyhöttäminen ja normien rikkominen on kivaa. Täytyy olla taitoa olla kova, ajatella omilla aivoillaan ja pitää kiinni periaatteistaan, mutta silti toimia politiikkamme kokonaisedun mukaan. Poliittiset vastustajamme kyllä vastustavat politiikkaamme – meidän ei tarvitse erikseen huolehtia siitä, että he vastustavat meitä myös ihmisinä.

Edellä sanotun perusteella korostan, että vaikka henkiseltä rakenteeltani olen individualisti, en hetkeäkään emmi sanoa, että puolueen etu menee sen yksittäisten toimijoiden edun edelle. Terveessä yhteisössä asioista on kuitenkin aina oltava mahdollisuus keskustella.

Ymmärrän erittäin hyvin, että asioihin vaikuttaminen ei aina tai edes yleensä etene suoraviivaisesti. Kovaäänisin huuto ei useinkaan ole strategisesti järkevintä, vaikka tavoite olisi oikea. Politiikassa pitäisi jaksaa olla kärsivällinen ja katsoa pitkälle tulevaisuuteen.

 

Varapuheenjohtajaksi – Osa 1: Puoluetoiminta

Ilmoitin toukokuun lopussa, että haen perussuomalaisten 1. varapuheenjohtajaksi tulevassa puoluekokouksessa Tampereella. Tässä kolmiosaisessa kirjoitussarjassa kerron tarkemmin itsestäni, osaamisestani ja siitä, miten näen puolueemme tulevaisuuden.

Olen toiminut vuodesta 2016 puolueen poliittisena suunnittelijana. Titteli sinällään ei varsinaisesti kerro mitään. Toimenkuvani on ollut hyvin laaja, kuten melko pienessä puolueorganisaatiossa on syytäkin. Minua ei edeltänyt kukaan, vaan sain puoluesihteerin ja muun johdon luottamuksessa rakentaa myös itse omaa tehtävääni. Aloitin työni, kun perussuomalaisten kannatus oli gallupissa kahdeksan prosentin kieppeillä, kenttä ihmeissään, monet pitkäaikaiset kannattajat raivoissaan, ohjelmatyö vakiintumatonta ja linjaukset enemmän tai vähemmän sloganien varassa. Eduskuntaryhmä, ministeriryhmä ja puolue olivat henkisesti, ja osin fyysisestikin, kaukana toisistaan.

2017

Jyväskylän paviljonki, puoluekokous, kesäkuu 2017.

Kesäkuun 13. päivä vuonna 2017 täytin sekä neljäkymmentä vuotta että todistin eduskuntaryhmän kokouksessa, kun puoluejohtajan valintaan tyytymättömät edustajat ja ministerit yhden kiljukaulan johdolla marssivat yksitellen tuomaan eroilmoituksensa puheenjohtajan pöydälle. Olo oli kuin äärimmäisen surkeaa ja tragikoomista mutta emotionaalisesti raskasta draamasarjaa seuratessa. Tajusin kuitenkin ikuistaa hetken muutamiin valokuviin.

Koin suuren henkilökohtaisen pettymyksen sekä politiikkaan että ihmisiin, mutta koska näkemykseni ei koskaan kovin ruusuinen ollut ollutkaan, toipuminen oli nopeaa. Hyvin pian kävi selväksi, että uusi johto oli paitsi sitoutunut myös kyvykäs tekemään muutoksia ja merkityksellistä politiikkaa. Tuossa työssä on ollut erinomaista saada olla läheisesti mukana.

En oikein osaa kehua itseäni enkä liioin voi todistaa lehtileikkeistä, kuinka olen tehnyt sitä ja tätä suurta. Tehtäväni on ollut toimia ensisijaisesti kulisseissa. Panokseni puolueen strategioihin, ohjelmatyöhön, linjoihin, viestintään ja pr-työhön, imagon parantamiseen, vaalikampanjoihin, toimijoiden osaamisen kartuttamiseen, eduskuntaryhmän ja puolueen yhteistyön lisäämiseen ja kentän ja puolueen koordinaation kasvattamiseen on kuitenkin ollut merkittävä.

Juuri tästä syystä uskon, että olisin perussuomalaiselle puolueelle hyödyksi myös ensimmäisenä varapuheenjohtajana. Mitään muunlaista funktiota en toiminnalleni näe. Olen kunnianhimoinen poliittisen sanoman edistämisen, rakenteiden ja isojen linjojen muuttamisen ja aikaansaamisen vuoksi, en itseni tyrkyttämisen.

Paitsi puoluetyössä olen nähnyt paljon vaivaa myös kenttätyössä. Olen useamman kerran kiertänyt maamme, erilaisissa toimissa – piirien kevät- ja syyskokouksissa, kouluttamassa ehdokkaita, kuuntelemassa huolia, vaalikampanjoissa, puheenjohtajiston kanssa, teltoilta toiselle. Tunnen organisaatiomme, sen valtavat vahvuudet, mutta myös heikkoudet. Harvoin kieltäydyn, kun kutsu jonnekin käy. Haluan oppia tuntemaan ihmisiä ja toimintatapoja piireissä ja yhdistyksissä vielä paljon paremmin. En lopeta kiertämistä, valittiinpa minut tähän tehtävään tai ei.

Teltalla

Olen kokenut, että nämä kaksi hyvin erilaista painopistettä – strateginen ja substanssiin liittyvä työ ja kenttätoiminta – ovat antaneet arvokkaan näkökulman koko puolueeseen. Luonteeltani olen ehdottomasti enemmän introvertti ja teoreettinen kuin sosiaalinen kuulumisten vaihtaja, mutta tässä työssä kaikki toiminnan muodot ovat kehittäneet toisiaan. Kiertäessä koen vahvoja ilon tunteita, kun näen, miten hienoa työtä paikalliset aktiivit tekevät. Tietysti politiikka on myös rumaa, eikä organisaatiomme lainkaan ongelmaton, mutta kuten vaalituloksesta voi nähdä, aika paljon asioita me teemme oikein.

Perussuomalaiset ei ole mitään ilman kenttää ja koko ajan kasvavaa jäsenistöään. Kaikki lähtee sieltä, politiikan suunta, demokratian toteutuminen ja toimintamme idea. Se, mitä esimerkiksi mandaatin saaneet tekevät Arkadianmäellä, on ainakin periaatteellisesti alisteista sille, mitä puolue – eli sekä jäsenistö että jäsenistön äänestämä johto ja puolue-elinten toimijat – ohjaavat.

Haluan omalta osaltani huolehtia siitä, että ikinä tilanne ei puolueessa enää ole sellainen kuin se oli aloittaessani puoluetoimistolla vuonna 2016. Vaikka olen nyt kansanedustaja, muistan, mistä ponnistan.

(Osa 2: Kansallismielinen asia ja imago & Osa 3: Riikka julkaistaan myöhemmin.)

Mikä ihmeen erilainen ihmiskuva?

vaalit

Lähde: Ylen tulospalvelu

Kesäkuun 2017 jälkeen useampi puolue on korostanut, että perussuomalaisilla on erilainen ihmiskäsitys tai ihmiskuva – toisin sanoen siis vääränlainen, verrattuna kyseisten puolueiden omiin käsityksiin ja kuviin.

Vaalikamppailun aikana erityisesti demarit, kokoomus ja vasemmisto nostivat tätä näkemystä esille. Vaalituloksen ratkettua Antti Rinne on todennut, että demareilla ja perussuomalaisilla on ”ihmisyyteen liittyviä näkemyseroja”, mikä tekee yhteisen hallitustaipaleen suunnittelun jos ei mahdottomaksi, niin ainakin hyvin vaikeaksi.

Vastaavasti Sanna Marin sanoi eilen A-Studiossa, että hänen edustamansa puolueen arvomaailma on hyvin erilainen perussuomalaisten kanssa. Hän puhui ”arvokuilusta”, ja korosti, että eri heikompiosaisten ryhmien vastakkainasettelu on väärin.

Mitä he tarkoittavat?

Mistäköhän suunnasta tätä lähtisi purkamaan? Onko meidän ihmiskuvamme todella erilainen vai mahtaisiko kyseessä olla jälleen yksi poliittinen iskusana, jota kätevästi käytetään paremman selityksen puutteessa? Mitään konkreettisia selityksiä ”ihmiskuvamme” puutteellisuudelle tai vääränlaisuudelle ei nimittäin yleensä anneta. Tai jos annetaan, menevät ne aivan metsään – keskittyen esimerkiksi seikkoihin, joihin politiikkamme ei ota mitään kantaa, kuten ihonväriin.

Meidän mielestämme julkisen vallan eli myös suomalaisten poliitikkojen tehtävä on puolustaa Suomen ja suomalaisten etua. Me emme näe mitään muuta järkevää perustelua Suomi-nimisen valtion olemassaololle. Suomen valtio on olemassa suomalaisia varten. Suomen ja suomalaisten ensisijainen tehtävä ei voi olla huolehtia jonkun muunmaalaisista ihmisistä tai satunnaisista maailman ihmisistä.

Mikäli esitämme tämän argumentin demareille, he todennäköisesti vastaisivat jotakin jakamattomasta ihmisarvosta tai ihmisoikeuksista. Mitä ne sitten tarkoittavat?

Liberaalit hokemat ja todellisuus

Meidänkin mielestämme kaikilla on jakamaton ihmisarvo. Meidät erottaa demareista (ja muista puolueista) se, että ymmärrämme realistisesti, että käytännön maailmassa tuo jakamaton ihmisarvo tarkoittaa aina sitä, että jollakin on velvollisuus maksaa tuon jakamattoman ihmisarvon abstraktista erottuvat maalliset sovellukset.

”Jakamaton ihmisarvo” tai ”universaalit ihmisoikeudet” ovat abstrakteja asioita, jotka konkretisoituvat vasta, kun joku taho – yleensä aina valtio – takaa ne. Tuo takaaminen voi tarkoittaa poliittisia oikeuksia ja vapautta, mutta länsimaissa se tarkoittaa aina myös taloudellisia oikeuksia saada tietty elintaso ja muita lukuisia ”oikeuksia”.

Vaikka kaikki maailman ihmiset eivät tällä hetkellä olekaan vaatimassa meidän palveluksiamme, niin kauan kuin asetelma on tällainen, kaikilla maailman ihmisillä kuitenkin on periaatteessa yhtäläinen oikeus vaatia niitä. Yksikään poliittinen vastustajamme ei kykene vastaamaan kysymykseen, milloin velvollisuutemme loppuu.

Kuinka monta maahanmuuttajaa meillä on ”moraalinen velvollisuus” hoitaa? Kuinka monella maahan tulevalla on ”jakamaton ihmisarvo” nimenomaan meidän kontekstissamme eli Suomi-nimisessä maassa?

Hyvien valtioiden maailma

On utopia, että kaikilla maailman ihmisillä olisi konkreettisesti ”jakamaton ihmisarvo” eli että he sijaitsisivat valtioissa tai muissa yhteisöissä, jotka huolehtivat heidän oikeuksistaan ja vapauksistaan. Minusta tuo on tietysti tavoiteltavaa, mutta on oleellista ymmärtää, minkä tahon tavoittelua se ensisijaisesti edellyttää. Ei minun, ei sinun, ei meidän. Vaan niiden valtioiden, joissa asuu ihmisiä, joiden ”jakamaton ihmisarvo” ei toteudu.

Mikäli maailma olisi täynnä Suomen kaltaisia valtioita, meillä ei olisi ”ihmisarvo-ongelmia”, jotka tulevat esille muun muassa hallitsemattomina siirtolaisvirtoina, paremman elintason tai turvapaikan etsimisenä ja muina globaalin tason ominaisuuksina.

Miksi se sitten ei ole suunta, johon kaikki haluaisivat kansainvälistä politiikkaa ohjata, kohti vakaita ja kehittyneitä valtioita, jotka pitävät omistaan huolen?

Yksinkertaisimmillaan valtiot olisivat kansallisvaltioita, mutta muukin on mahdollista. Miksi edes kehitysapujärjestelmämme ei ole rakennettu niin, että se palkitsisi valtioita ihmisoikeuksien mukaisesta toiminnasta ja rankaisisi sen puutteesta?

Me emme ole vastuussa maailman pahoinvoinnista. Meidän sarkamme on kotimaassa, niin moraalisesti, kulttuurisesti kuin taloudellisestikin.

Perussuomalaisille ihmisoikeudet eivät tarkoita, että omasta väestään, alueestaan, kulttuuristaan ja asioistaan hyvää huolta pitävät maat joutuvat kantamaan vastuun niistä maista, jotka vuodesta toiseen eivät tee mitään asioiden eteen. Maista, jotka kantavat enemmän huolta hirmuhallitsijoiden, näiden esikuntien ja muiden valtaklikkien hyvinvoinnista kuin monimiljoonaisesta kansasta.

Hyväntekeväisyys on toinen asia. Hyvä maa voi yrittää auttaa – kuten hyvä ihminenkin tekee – mutta se ei voi olla sen velvollisuus.

Mikäli jokainen maailman maa tekisi näin, meillä olisi paljon vähemmän ongelmia, joita sälyttää muiden hoidettavaksi. Realismin edistyksellinen tavoite jää valitettavasti monilta ymmärtämättä.

Sisäinen solidaarisuus ja globalismi

Oman maan ja kansalaisten edelle laittaminen ei ole pahuutta eikä se ole itsekkyyttä. Se on paitsi realismia myös ehdoton arvo.

Kehittyvistä maista länsimaihin tapahtuvalla maahanmuutolla mikään ei korjaannu. Mutta ehjäkin rikkoontuu. Onko tämän ymmärtäminen todella ”vääränlaista ihmiskäsitystä”?

Entä sitten konkreettinen perussuomalaisten ihmiskäsitys? Periaateohjelmamme sanoo näin:

”[O]ikeudenmukaiseen politiikkaan kuuluu vähäosaisten, huono-onnisten ja syrjäytyneiden suomalaisten auttaminen. Haluamme tukea apua tarvitsevia ensisijaisesti oman maamme sisällä. Tätä kutsumme sisäiseksi solidaarisuudeksi.”

Olisiko siis niin, että ihmiskäsityksemme ei olekaan erilainen, vaan kyse on globalismin ja kansallisen välisestä erosta? Meille on päivänselvää, että Suomi ja suomalaiset tulevat ensin. Emme voi välttää vastakkainasettelua, koska asiat todella ovat vastakkain. Muun maailman hoivaamiseen ei ole olemassa mitään erillistä kassaa, vaan raha tulee samasta paikasta kuin suomalaisten tukeminen ja auttaminen – eli veronmaksajilta.

Minusta tuntuu, että perussuomalaisia sättivillä puolueilla ja tahoilla ihmisoikeuksiin ja ihmisarvoon vetoaminen onkin itsessään poliittista toimintaa; jotakin muka konkreettista, joka itsessään johtaa toimiin.

Yleensä sellaisiin toimiin, jotka edellyttävät, että meidän tulee tehdä jotakin. Meidän tulee esimerkiksi maksaa, suvaita, olla sanomatta vastaan, hymistellä, hyväksyä, alistua.

Me taas ajattelemme, että ihmisoikeudet ovat oleellisia juuri siinä, miten ne käytännössä toteutetaan – eivät osana kaunosanaista kansainvälistä sopimusta tai sädekehää itselleen asettelevien Hyvien Ihmisten kovaäänisiä vaatimuksia, vaan siinä, miten ne tapahtuvat ja toteutuvat. Nyt ja tässä.

Ihmisoikeudet eivät leijaile ilmassa, odottamassa, että maahan tullut satunnainen ihminen voi tarrata niihin kiinni ja vaatia ideologisten eturyhmiensä kanssa meitä maksamaan, suvaitsemaan, hymistelemään, olemaan sanomatta vastaan, hyväksymään.

Me kyllä keskustelemme teidän kanssanne

Viisaus merkitsee kykyä hahmottaa todellisuutta. On epäviisasta hahmottaa todellisuutta väärin. Aina on mahdollista oppia, myös virheistään.

Erityisen moitittavaa on antaa toisista arvioita, jotka perustuvat omaan väärin hahmotettuun todellisuuteen. Minusta muut puolueet ovat syyllistyneet tähän pahemman kerran.

Perussuomalaiset keskustelevat mieluusti aiheesta lisää muiden puolueiden kanssa. Mutta rehellisesti ja todenmukaisesti, ilman populistisia sloganeita.

 

 

Vaalikiima ja väsymätön veronmaksaja

dav

Ajatuksia ajasta, jota vaalikiimaksi kutsutaan:

Tänään jälleen yhdessä paneelissa panin merkille, kuinka vihervasemmiston – ja aika usein muidenkin puolueiden – mielikuvissa toimeentulevalla kansalaisella ei ole mitään muuta roolia kuin olla väsymätön kustantaja.

Ei ole sellaista hyvää, johon ei voisi vaatia lisää veronmaksajan rahaa, erityisesti ennen vaaleja. Valtion pitää hoitaa kaikki, koko maailman paha ja kurjuus, joka porteillemme saapuu – ja osa siitäkin, joka ei saavu.

Kaikki kansalliset ongelmat nähdään olevan korjattavissa lisärahalla, selvityksillä, uusilla valvontavakansseilla ja projekteilla. Kaikkeen on oikeus, ainakin hänellä, hänellä ja hänellä. Sinulla on velvollisuus maksaa ja pitää suusi kiinni. Älä kyseenalaista!

Kun joku sosiaalivaltion diskurssiin alistumaton (minä) sitten kysyy, että mistä aiotte saada rahat, vastaus on – kuten se tänäänkin oli – ”kyllä meillä on varaa!”.

Eihän ole. Meillä on koko ajan vähemmän maksajia, enemmän saajia. Oikeudet lisääntyvät, velvollisuudet harvenevat.

Olen vieraillut monissa koulupaneeleissa, yläkouluissa ja lukioissa. Pyrin aina jossakin puheenvuorossani selittämään lapsille ja nuorille, mistä niin sanotut valtion rahat tulevat.

Kauhukseni olen nyt ymmärtänyt, että edes aikuiset eivät tiedä asiaa. Edes kansanedustajaehdokkaat tai kansanedustajat eivät tiedä sitä.

Vai eivätkö he vain välitä?

Vihreiden puheenjohtaja Haavisto väitti tänään, että vihreät ei ole vasemmistopuolue. Kyllä on, pahimmasta päästä. Ei kyse ole siitä, onko mukana joku liberaali, joka haluaa viinit kauppaan tai joku porvari, joka asuu 8000 euron neliöltä maksavassa asunnossa.

Kyse on siitä, että kaikkeen pitää panna veronmaksajan rahaa. Ei vain tulonsiirtoihin ja palveluihin, vaan myös arvoihin. Vihreiden edistämiä arvoja pitää levittää ja julistaa veronmaksajan rahalla.

Ihan samaa tekevät demarit ja vasemmisto. Ihan samaa tekevät jopa keskusta ja kokoomus, ainakin ennen vaaleja.

Minä olen hyvinvointiyhteiskunnan kannattaja. Juuri siksi olen tarkka rahankäyttäjä. Tällaisella leväperäisellä taloudella koko järjestelmämme törmää seinään.

Sanonnan mukaan köyhällä ei ole varaa ostaa halpaa. Melko vastaavasti pienituloisella tai huono-osaisella suomalaisella ei pitäisi olla varaa äänestää vasemmistopuolueita.

Järjestelmämme ei kestä näiden puolueiden utopioita, sosiaalivaltiota ja sosialismia (koska sitä se on), mistä seuraa nimenomaan se, että järjestelmän kaatumisen myötä heikompiosaisten asema huononee. Hyväosaisethan selviävät aina.

On välttämätöntä priorisoida. Meillä on varaa hyvinvointiyhteiskuntaan, kunhan se huolehtii perusasioista ja niistä ihmisistä, jotka eivät itse voi huolehtia itsestään. Meidän PITÄÄ huolehtia vanhuksistamme, vammaisista, sairaista, lapsista, joiden asiat ovat huonosti.

Hyvinvointiyhteiskunta ei voi olla avoin kaikille. Ennemmin tai myöhemmin kaikkien on ymmärrettävä, että avoimet rajat ja hyvinvointiyhteiskunta eivät voi toteutua samaan aikaan. Minä tiedän, kumman minä valitsen.

Paneelissa puhuttiin aamulla yksinhuoltajista, työttömistä ja köyhyydestä. Muutama oleellinen asia tähän liittyen.

Koska erityisesti pääkaupunkiseudulla asuminen on niin kallista, se palkka, jolla kahden lapsen yksinhuoltajan kannattaa keskimäärin mennä töihin sosiaaliturvan (päivärahat, asumistuki, toimeentulotuki) sijaan, on hyvin korkea, jopa 3500,-

Kannattaako ratkaisuksi siis todella lisätä sosiaaliturvan määrää vai olisiko oleellisempaa keskittyä työmarkkinoihin, työn vastaanottamisen kannustavuuteen, verotukseen, ostovoimaan ja siihen asumisen hintaan?

Toimeentulotuen saajista Espoossa yli 40 prosenttia on maahanmuuttajataustaisia. Työllisyysaste on hyvin alhainen. Vastaavasti esimerkiksi somaliperheistä jo puolet on yksinhuoltajaperheitä. Selitykseksi on esitetty muun muassa lain ulkopuolella tapahtuvaa moniavioisuutta.

Kannattaako ratkaisuksi siis todella lisätä sosiaaliturvan määrää ja kattavuutta vai olisiko oleellisempaa keskittyä maahanmuuttopolitiikkaan?

#vaalit2019 – Ympäristö

dav

Julkaisen vaaleja kohti mentäessä neljä erilaista teemakokonaisuutta, joissa paitsi käsittelen tavoitteitani myös tuon tarkemmin esille, millainen ihminen minä olen.

Ensimmäisenä vuorossa on YMPÄRISTÖ.

sdr

Olen järkivihreä perussuomalainen. Ympäristö pitää ottaa huomioon päätöksiä tehtäessä, mutta nykyisenlainen, erityisesti vihreiden ja vasemmistopuolueiden ajama politiikka täysin kohtuuttomine ja idealistisine vaatimuksineen ampuu yli. Suomi ei ole mikään Kiina, joka riistää ympäristöä ja ihmisiä imperialistisella otteella. Olen huolissani nuoriin suunnatusta valtavasta propagandasta. Ihminen, joka ei vielä ymmärrä, mistä raha tulee ja miten sitä saadaan lisää, ei yleensä voi ottaa vakavasti kantaa siihen, mistä CO2-päästöjä pitää leikata ja kuinka nopeasti.

Mutta aina on nuoria ihmisiä johdettu harhaan ja hyväksikäytetty.

sdr

Toivon ympäristöpolitiikkaan konkreettisia ja järkeviä päätöksiä, joiden koko vaikutusketju on huomioitu. Karsastan vihreää imagopolitiikkaa, minkä takia en yleensä jaksa mainostaa omiakaan vihreäksi määriteltäviä valintojani. Tiedän kyllä, että olen huomattavasti keskimääräistä ilmastofundamentalistia ”vihreämpi”.

Ilmastonmuutos vaatii globaaleja toimia, mutta sen siivellä on höperöä esittää Suomeen radikaaleja kilpailukykymme ja teollisuutemme tappavia vaatimuksia, kun päästömme ovat promilleluokkaa. Ilmastonmuutosta tulee torjua pääasiassa siellä, missä suurimmat saastuttajat ovat. Ehdottomasti kaikkein suurin globaali ympäristöuhka on liiallinen väestönkasvu. Mikäli sitä ei huomioida ja siihen voimallisesti puututa, kaikki muu jää turhaksi näpertelyksi.

Meidän tulee ottaa huomioon myös muita ympäristöongelmia kuin ilmastonmuutos. Esimerkiksi Suomessa kannan huolta Itämeren tilasta. Itse asiassa monet paikallisemmat ympäristöongelmat ovat jääneet täysin muodikkaampien globaalien ongelmien jalkoihin, ja se on hyvin ikävää. Ihmiset tarvitsevat keinoja puuttua konkreettisiin ongelmiin. Se, että kuvittelet auttavasi maailmaa valitsemalla kauravälipalan maitovälipalan sijaan, ei ehkä ole vaarallista yksilön kannalta, mutta kun tämä korotetaan yleiseksi päämääräksi, olemme väärällä raiteella.

(Minä valitsen sen kauravälipalan, mutta en kuvittele olevani moraalisempi kuin jogurttia syövä.)

Screenshot_20190303_130203

Talous ja työpaikat eivät Suomessa ole ympäristön vihollisia – päinvastoin Suomella on valtavasti mahdollisuuksia ympäristöteknologian, metsänhoidon ja vähäpäästöisen teollisuuden saralla.

Metsien hakkuumääriä ei ole syytä vähentää, osin niitä voitaisiin lisätä. Hiilinielujen rooli ilmastonmuutoksen torjunnassa on oleellinen, mutta tässäkin asiassa syyttävä sormi pitää kohdistaa ihan muualle kuin vihreään kotimaahamme. Mikäli Suomi vähentäisi hakkuita, joku muu – saastuttavampi maa – hakkaisi sitäkin enemmän.

Ydinvoima on ainoa energiantuotantomuoto, jolla oikeasti voidaan vaikuttaa merkittävästi ilmastonmuutoksen torjuntaan. Paitsi että ydinvoima on tärkeä isossa mittakaavassa, tarjoavat pienydinvoimalat, eli eräänlaiset moduulit, tulevaisuudessa mahdollisuuksia myös pienimuotoisempaan energiantuotantoon, esimerkiksi kunta- ja kaupunkitasolla. Kannatan lämpimästi alaan panostamista ja kehitystyötä, jotta Suomi voisi olla edelläkävijä.

dav

Helsingin kaupungin totaalisen sekopäinen vihreä valta alkaa osoittaa vähitellen saavutuksensa, puhuimmepa laittomasti maassa oleskelevien paapomisesta tai energiapolitiikasta. Käytän Helsingin valtuustoa aina varoittavana esimerkkinä siitä, mitä koko maallemme tapahtuu, mikäli emme oikeasti tee muutosta.

Elän itse melko ympäristöystävällisesti. En ole syönyt lihaa yli 20 vuoteen enkä aja autoa – toki istun auton kyydissä, mutta omat matkani hoidan julkisilla. Rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, että ilmastonmuutos ei kyllä ole syy ruokavaliooni – vaan terveellisyys. Kaikki minut tuntevat ihmiset tietävät, että juon vihermehuja ja muutenkin olen ruokatavoiltani vähän outo. Laadukas ja ravinteikas hyvä ruoka on asia, johon satsaan mieluusti. Se on myös harrastukseni. En ole saanut geenilotossa parhaita mahdollisia kombinaatioita, joten koen, että omasta terveydestäni huolehtiminen on hyvin tärkeää.

bty

Elintapojen merkitys on neljä kertaa suurempi kuin esimerkiksi terveyspalveluiden. Elintapasairauksien ehkäisy on siis parasta terveyspolitiikkaa. Kansanterveysasiat, terveyteen kannustaminen ja yksilöiden kokonaisvaltainen hyvinvointi kiinnostavat minua myös politiikassa paljon. Unelma-ammattini olisi funktionaaliseen terveyteen keskittynyt lääkäri. Jotakin kummaa tapahtui nuoruudessani, kun kuitenkin valitsin valtiotieteellisen…

En kuitenkaan kannata valtion holhoavaa otetta siihen, mitä kansalaiset saavat syödä. Ihmisiä toki voidaan kannustaa syömään terveellisemmin, esimerkiksi alentamalla suomalaisten vihannesten ja muiden kasvisten verokantaa. Sen sijaan suomalaisen lihan syömisestä ei ole tarpeen kepittää ketään. Thaimaassa tuotettua, Saksassa pakattua ja Suomeen lennätettyä broileria en suosittelisi kenellekään. Kunpa ihmiset ottaisivat selvää, mitä moskaa suuhunsa tunkevat.

dav

Kouluissa, armeijassa ja muualla on varmasti hyvä olla tarjolla kasvisruokaa ja etenkin terveellisiä vaihtoehtoja (kasvisruoka ei tietenkään ole aina terveellistä). Yhä useammat ihmiset kiinnittävät huomiota syömänsä ravinnon laatuun, ja tämä on tietysti hyvä asia. Pakkokasvispäivillä ei asiaa edistetä, päinvastoin – ne usein aiheuttavat suurta ärtymystä ja yhä suurempaa lihansyöntiä. Vastustan kasvissyöjänä ehdottomasti vegepropagandaa.

Kierrätän kaiken mahdollisen – tein sitä jo vuosikausia ennen kuin siitä tuli muotia – enkä juuri himoitse materiaa tai kaukomatkoja. Suosin kestotuotteita kertakäyttöisten sijaan – lapsenikin ovat kestovaipatettuja ja muutenkin nätisti hoidettuja. Yritin parikymppisenä elää täysin muovittomasti, ja se oli jo silloin hyvin vaikeaa. Onneksi löysin muuta tekemistä, ja luovuin kaikkein radikaaleimmista vaatimuksistani oman toimintani suhteen.

dav

Pyrin kuluttamaan kaikin tavoin järkevästi, ja pärjään aika vähällä. En viihdy kaupoissa, inhoan tavaraa ja vuosi vuodelta olen yhä kulutuskriittisempi. Harrastan kierrätyskeskuksessa käymistä. Uuden ostamisesta tulee yleensä aina paha olo.

Myös vaalikampanjani on krääsätön – en kykenisi elämään itseni kanssa, jos jakaisin pinssejä tai muuta jätettä. Eikä se kai oikein muutenkaan ole minua – tykkään enemmän kirjoittaa ja puhua.

Kirjahylly on ainoa materiaalinen kohde, joka meidän taloudessamme edelleen laajenee. Talomme lämpiää maalämmöllä, mutta talouden auto kulkee kyllä bensalla ja on aika vanhakin.

bty

Mikäli myynnissä olisi oikeasti kestäviä tuotteita, ostaisin aina niitä. Koen vahvaa raivoa vuodessa parissa hajoavaa elektroniikkaa ja kodinkoneita kohtaan. Maailma, joka tuottaa sellaista, on sairas!

Olen opiskellut yliopistossa ympäristötieteitä, myös matemaattisluonnontieteellisellä puolella. Eniten minua kiinnostaa ympäristötaloustiede, jossa pyritään ratkaisemaan ympäristöhaasteita markkinoilla.

Olen hyvin eläinrakas. Ilahdun kadulla vastaan tulevista koirista sitä enemmän, mitä kovempi päivä on ollut. Kotona meillä on Romanian rescuekoira ja kolme gerbiiliä.

IMG_0597

Vaikka olen tällainen kovis, olen hyvin herkkä pahuuden ja välinpitämättömyyden edessä. Puolustan heikompia, kannan huolta eläimistä ja ympäristöstä, kiivastun vääryydestä ja epäoikeudenmukaisuudesta.

 

Mitähän se maahanmuutto piristää?

Tänä aamuna olen saanut taas lukea lehdistä välttämättömyydestä lisätä maahanmuuttoa kestävyysvajeen korjaamiseksi, syntyvyyden lisäämiseksi ja työvoimapulaa paikkaamaan. Jopa kiintiöpakolaisten määrää pitää lisätä työvoiman saatavuuden turvaamiseksi.
 
Tässä taas yksi mielipidekirjoitukseni, jossa puin asiaa. Sen lähetin kuukausi sitten Aamulehteen, ja tietääkseni sitä ei ole julkaistu. Tutkijat, poliitikot, aktivistit, virkamiehetkin saavat päivästä toiseen levittää väärää informaatiota. Vastalauseita ei kuunnella.
 
Kunpa tässä maassa ei keskusteluja aina käytäisi kaikkein huonoimman ja pinnallisimman argumentin pohjalta!
 
Kirjoitukseni taloudesta, maahanmuutosta, väestönvaihdoksesta, syntyvyydestä ja työnteosta:
 
man-310920_1280
 

Maahanmuutto ei piristä julkista taloutta

 
Väestöpolitiikan dosentti Ismo Söderling kirjoitti (AL 3.12) romahtaneesta syntyvyydestä, taloudesta ja maahanmuutosta tehden vertailuja Suomen ja Ruotsin välillä. Muutama korjaus lienee paikallaan.
 
Myös Ruotsissa kantaruotsalaisten syntyvyys on alhaista. Väestönkasvu nojaa pitkälti maahanmuuttoon ja maahanmuuttajataustaisten lisääntymiseen.
 
Ruotsalaisille vanhemmille syntyneitä ruotsalaisia on enää 68,5 prosenttia väestöstä. Huomionarvoista on muutoksen vauhti ja muutokset tulijoiden taustoissa. Suomalaiset muodostivat vuonna 1990 lähes kolmanneksen ulkomailla syntyneistä.
 
Vuonna 2017 suurimmaksi ryhmäksi olivat nousseet syyrialaiset. Muita merkittäviä nousijoita ovat somalialaiset, turkkilaiset, afganistanilaiset ja eritrealaiset. Ruotsalainen yhteiskunta on täysin muuttunut.
 
Ruotsin ongelmat näiden ryhmien kotouttamisessa ja työllistämisessä ovat yhtä suuria kuin Suomessa ja muuallakin länsimaissa. Söderlingin väite elinvoimaisuudesta ja erityisesti talouden piristymisestä maahanmuuton myötä on hyvin ongelmallinen. Kuten Suomessakin, nämä ryhmät ovat merkittävä rasite julkiselle taloudelle, muiden maahanmuuton kustannusten lisäksi.
 
Myös saatavuusharkinnasta luopumista on laajalti pidetty virheenä, ja monet puolueet vaativat sen palauttamista.
 
Myös Suomeen alle 3000,- palkoille tulevien maahanmuuttajien työllisyys laskee muutamassa vuodessa kantaväestön alle. Lisäksi palkkaa pitää kompensoida sosiaaliturvalla. Siis suurin osa edes töihin tulevista maahanmuuttajista ei piristä julkista taloutta. Yritykset toki saattavat ”piristyä” halvalla töihin tulevasta työvoimasta. Veronmaksajat kustantavat tämän ”piristymisen” hinnan.
 
Erityistä ihmetystä Söderlingin kirjoituksessa aiheuttaa se, että se ei sanallakaan mainitse Ruotsiin suuntautuneen maahanmuuton valtavista ongelmista, joista nykyään Suomessakin saamme lehdistä lukea. Rikollisuus, jengit, väkivalta, yhteiskunnan yhä suurempi jakautuminen – tämäkö on lisääntynyttä elinvoimaa?
 
En tiedä, mitä dosentti tarkoittaa ”ahdistavalla maahanmuuttopoliittisella asenteella”, mutta mikäli sillä kyetään Suomessa välttämään edes suurimmat Ruotsin ongelmat, siitä kannattaa ehdottomasti pitää kiinni.
 
Syntyvyyttä maahanmuutolla varmasti saadaan lisättyä. Pelkkiin syntyvien lasten lukumääriin ei kuitenkaan ole mitään mieltä tuijottaa. Asia vaatii todellakin kiihkotonta ja perinpohjaista keskustelua sekä erilaisten intressien huomioimista eikä mielikuviin perustuvia heittoja.