Vaalipäivänä 14.4.2019

äänestyspäivä

Me emme halua, että lapsemme elävät 30 vuoden päästä kaupungeissa, joissa suomalaiset ovat vähemmistössä. Emme halua uskotella, että on aivan sama, minkälaisia kulttuureja, kieliä ja tapoja maassamme on. Emme halua, että hyvinvointijärjestelmämme joudutaan raastamaan rikki, koska saajien määrä kasvaa liian suureksi suhteessa maksajien määrään. Emme halua, että kouluistamme tulee nuoria, jotka eivät osaa kunnolla lukea, mutta joiden mielestä naisen kuuluu peittää itsensä.

Emme jaksa kuunnella syyllistämistä, että syrjimme emmekä kotouta ja että rasismi sitä ja nimenomaan maahanmuuttajien ihmisoikeudet tätä. Emme jaksa kuunnella, että se on ”yksi asia”, koska se ei ole. Se on monta asiaa. Se on raha pois muualta, se on arvot pois muualta, se on moraalinen huomio pois muualta, se on Suomi ja suomalaisuus ja meidän omaleimaisuutemme ja hyvämme hus, poikki, pinoon, kumarra ja pelkää muita, unohda itsesi.

Toivon sydämeni pohjasta, että tänään moni samoin ajatteleva suomalainen ei enää hymistele eikä usko kaiken ratkeavan kuin itsestään, vaan äänestää muutosta. Ajattelutavan muutosta, arvojen palautusta, tehokasta politiikkaa, sitä ideologista ylivaltaa vastaan, joka syyllistää siitä, että me emme saisi pitää huolta omastamme, emme saisi suojella sitä. Keneltä meidän muka kuuluu ottaa ohjeita? Näiltä ”arvojohtajilta”, jotka puhuvat suvaitsevaisuudesta mutta halveksivat ja osoittelevat omastaan välittäviä?

Emme vaadi tätä tyhmyyttämme tai ilkeyttämme. Emme ole kylmiä tai tunteettomia. Emme kohtele ihmisiä ikävästi. Ei, en vihaa ketään. En vastusta kansainvälisyyttä tai normaalia eri ihmisten ja kulttuureiden välistä kanssakäymistä ja liikettä valtioiden välillä.

Kehitysmaista ja hyvin vieraista kulttuureista kehittyneisiin länsimaihin päin suuntautuva massasiirtolaisuus on merkittävin yhteiskuntiamme muuttava asia. Sinä tiedät sen, ja sinun kuuluu välittää siitä.

Kun maallemme haitallinen maahanmuutto on saatu lopetettua, olemme valmiit suuntaamaan resursseja pakolaisten ja siirtolaisten lähtöalueille. Samalla kaikesta kehitysavusta pitää tehdä ehdollista. Apua haluavan valtion on kyettävä pitämään väestönsä alueellaan ja pyrittävä tarjoamaan kansalaisilleen riittävän elinkelpoiset olosuhteet.

Suomalainen maahanmuuttoteollisuus voi siirtyä paikan päälle auttamaan, mikäli se niin haluaa tehdä. Se kykenisi auttamaan huomattavaa ihmismäärää pelkästään yhteen Suomeen muuttaneeseen maahanmuuttajaan kohdistuvilla kustannuksilla. Miksi se ei tee niin?

Meidän ei tarvitse katsella sivuun, kun näemme kaduilla burkia, kauppakeskuksen käytävillä huiviin puettuja pikkutyttöjä ja uimahallissa eristettyjä naisia. Se ei ole monikulttuurisuutta, se on alistamista, eikä kuulu Suomeen.

Maassa olevien maahanmuuttajien pitää arvostaa yhteiskuntaamme ja arvojamme ja noudattaa lakejamme. Se, että vihervasemmisto ei tiedä, mitä nämä ovat, ei ole meidän ongelmamme. Ehkä sinä tiedät.

Ihminen osaa tutkia Merkuriuksen vesijäätä ja keksiä, että virusvektoreita voi käyttää geeniammuksina kasvainten hoidossa. Maahanmuuton rajoittaminen on huomattavasti helpompaa.

Suomi on itsenäinen valtio. Ja sinä olet vapaa päättämään.

Äänestetään Suomi takaisin.

 

 

#vaalit2019 – Maahanmuutto

smartcapture

Viimeinen – ja tärkein – teemani näihin eduskuntavaaleihin on yllätyksettömästi maahanmuutto.

Suomen pitää lopettaa maahan suuntautuva haitallinen maahanmuutto. Mikäli maailmanparannusta halutaan harrastaa, sitä tulee tehdä muilla areenoilla.

Maahanmuutto ei ole yksi asia. Se vaikuttaa useimmilla yhteiskunnan ja politiikan sektoreilla. Kyseessä on länsimaisia yhteiskuntia ja ehkä koko maailmaamme eniten muuttava ilmiö, erityisesti kun puhumme kehitysmaista länsimaihin suuntautuvasta massamaahanmuutosta. Maallemme haitallisen maahanmuuton ongelmat ovat taloudellisia, sosiaalisia, kulttuurisia ja turvallisuuteen liittyviä.

Jotkut väittävät, että maahanmuuttokritiikki on vastakkainasettelua. Niin onkin, asiat ovat vastakkain. Meillä ei ole mitään erillistä poolia, josta otamme maahanmuuttoon menevät rahat, vaan kaikki on samaa. Mikäli kulutamme useamman miljardin vuodessa maahanmuuttoon, se on varmasti pois jostakin muualta.

Olen ajatuksiltani anti-sosialisti, ja mielestäni valtion ei tule kaataa rahaa sinne tänne, vaan käyttää ne suomalaisten hyvinvointiin ja niiden turvaverkoksi, jotka eivät itse itsestään voi huolehtia.

Kaikessa ei ole kyse rahasta, vaan myös arvoista. Minun oikeudenmukaisuuskäsitykseeni ei mahdu, että hoivaamme nuoria miehiä, jotka ovat jopa saaneet kielteisen turvapaikkapäätöksen, mutta jätämme omia ihmisiämme vaille apua ja hoitoa ja huomiota. Oikeudenmukaisuuskäsitykseeni ei mahdu, että suojelemme raiskaajia tai muita rikollisia.

3

Vastaavasti puolustan yhteiskuntaamme, sen tasa-arvoa, toimivia työmarkkinoita ja kaikkea sitä hyvää, mitä olemme onnistuneet saamaan aikaan. Se ei ole ollut ilmaista eikä se ole täällä ikuisesti, ellemme puolusta sitä. Suhtaudun naisia ja tyttöjä alistaviin ja vähätteleviin kulttuureihin, uskontoihin ja perinteisiin erittäin negatiivisesti.

Minulla ei ole mitään kansainvälisyyttä vastaan, päinvastoin. Monikultturismi ja massamaahanmuutto ovat eri asioita kuin kansainvälisyys. Ne ovat kokonaisvaltaisia ideologioita ja/tai joidenkin tahojen taloudellisia tai muita intressejä. Suhtaudun niihin hyvin kriittisesti.

Katson asioita realistisesti, en kuvittele omiani, vaan otan selvää. Rakennan ajatukseni ja tavoitteeni tosiasioille. Kun nuorin lapseni on nelikymppinen, suomalaiset ovat Espoossa vähemmistössä.

Minun on vaikea käsittää ihmisiä, joiden mielestä tämä ei ole huolestuttavaa.

Minkäänlaista rasistia minusta ei saa mitenkään. Olen vanhanliiton humanisti ja realisti, ja kavahdan kaikenlaista epäoikeudenmukaisuutta, hyväksikäyttöä, väkivaltaa ja kupliinsa jumiutuneita ihmisiä. Olen isänmaallinen ja ylpeä suomalaisuudesta, kaikesta hyvästä, mitä olemme saavuttaneet. Minun ei edelleenkään ole vaikea sanoa, että suomalainen kulttuuri on parempi kuin moni muu.

Herkistyn yhtä lailla suomalaisesta metsämaisemasta kuin kauniista ja oikein käytetystä kielestämme. Rakastan Suomea ja suomea!

Olen kirjoittanut ja puhunut maahanmuutosta, monikulttuurisuudesta ja näihin liittyvistä muista aatteista ja intresseistä pitkälti toistakymmentä vuotta. En ole ollut koskaan mitään muuta kuin ”nuiva” – toki näkemykseni ovat jalostuneet vuosien varrella. Muihin maahanmuuttokriittisiin tutustuin alun perin Halla-ahon Scriptan Vieraskirjassa ja helsinkiläisissä kuppiloissa.

Tästä blogista löytyy paljon aiheesta kirjoittamaani, kaikilta sen osa-alueilta. Aihe kiinnostaa minua politiikan ja talouden lisäksi myös akateemisesti.

Poliittiset tavoitteeni maahanmuuton suhteen voi lukea suoraan myös perussuomalaisten maahanmuuttopoliittisesta ohjelmasta – minulla ei ole siihen oikeastaan mitään lisättävää tai pois otettavaa.

En haaveile Impivaarasta tai edes 80-luvun maksalaatikkomaailmasta, vaan Suomesta, joka on sopivasti ylpeä historiastaan, hyvinvoinnistaan ja arvoistaan. Suomalaisen politiikan tehtävä on pitää huolta Suomesta ja suomalaisista. Tämä on minulle niin päivänselvää, että sen sanominenkin tuntuu typerältä.

1

Aiemmin olen julkaissut kolme muuta teemakokonaisuutta vaaleja varten: YMPÄRISTÖ ja KOULUT JA PERHEET ja TALOUS JA HYVINVOINTI.

Maahanmuutto, raha ja arvot

directory-281478_640

Yle julkaisi eilen melko poikkeuksellisen haastattelun perussuomalaisista naisista, minusta ja puoluesihteeristä. Saimme vapaasti jutella tärkeistä aiheista pitkään. Vain pieni osa aiheista päätyi juttuun, mutta näinhän se aina on.

***

”Pyydämme Purraa määrittelemään, onko hän maahanmuuttokriittinen vai maahanmuuttovastainen. Purra vastaa olevansa maahanmuuttovastainen. Hän perustelee kantaansa maahanmuuton kustannuksilla.”

Perustelin asiaa taloudellisten syiden ohella myös sosiaalisilla, kulttuurisilla ja turvallisuuteen liittyvillä syillä. Kuten aina teen.

Suomi – kuten moni muukin länsimaa – on niin syvällä suossa, että en valitettavasti usko, että pelkkä ”kritiikki” enää on riittävää. Toinen syy on siinä, että politiikka on – etenkin ennen vaaleja – täynnä ”maahanmuuttoon kriittisesti suhtautuvia”.

En kuulu tähän vaalikarjalle kuiskuttelevaan porukkaan.

***

Yleisesti ottaen karsastan kaikenlaisia mediasta tai muualta annettavia leimoja ja nimityksiä. Minulle on suhteellisen yhdentekevää, vaikka minua kutsuttaisin polymekaaniseksi käänteisattribuutiksi, kunhan tavoitteeni ja arvomaailmani pysyvät vakaina ja johdonmukaisina. Tämä on paljon oleellisempaa kuin se, millä nimellä mikäkin taho kutsuu tai haluaa määritellä ihmisiä.

Lisäksi yksinkertaisten määritelmien tavoite on politiikassa liian usein vain pahantahtoinen. Ne eivät johda parempaan keskusteluun tai suurempaan ymmärrykseen, vaan ainoastaan tarjoavat lyömäaseita ihmisille, jotka eivät jaksa paneutua asioihin.

***

Korostin haastattelussa useaan otteeseen, että vastustukseni on järjestelmätasoista. En ”vastusta” tai ”kritisoi” kadulla vastaan tulevia yksittäisiä ihmisiä, vaan järjestelmäämme, joka tuottaa maahan ongelmallista maahanmuuttoa ja idealisoi monikulttuurisuutta.

Toisaalta juuri se, mitä kadulla näen, vaikuttaa vahvasti siihen, mitä järjestelmästä ajattelen. Minun on vaikea ymmärtää ihmisiä, jotka haluavat luopua siitä hyvästä, mitä meillä on ollut. Ihmisiä, jotka eivät välitä.

***

Välinpitämättömät ihmiset ovat itsekkäitä. Tiettyyn asemaan yhteiskunnassa päässyt henkilö voi paeta sen ongelmia – omiin kupliinsa, aitojen taakse, parempiin kouluihin, turvallisille asuinalueille. Osa voi jopa hyötyä taloudellisesti toisten kurjuudesta ja turvattomuudesta. Perustella sen ideologisesti ja eettisesti.

Näitä kuplia minä erityisesti haluan puhkoa.

***

Kehitysmaista ja kulttuurisesti hyvin erilaisista yhteisöistä saapuva siirtolaisuus on suurin ja vakavin yhteiskuntiamme muokkaava ilmiö. Se vaikuttaa kaikilla sektoreilla, ja siksi sen huomioiminen kaikilla politiikan osa-alueilla on oleellista ja välttämätöntä.

Raha ja arvot ovat tärkeimmät tekijät, joiden kautta maahanmuutto vaikuttaa kaikkiin muihin asioihin. Mikäli joku sanoo, että maahanmuutto on vain yksi asia, hän on täysin hakoteillä – joko tietämättään tai muista syistä.

Tämä on toinen asia, jota erityisesti haluan tuoda esille ja kertoa ihmisille.

Moni yhteiskunnallinen prosessi etenee rinnakkain, samaan suuntaan, ja hyvin moni näistä – elleivät kaikki – linkittyy maahanmuuttoon, monikulttuurisuuteen ja taloudelliseen globalisaatioon.

***

”Mutta ärhäkkä hän on itsekin. Kirkkonummelainen Riikka Purra istuu oman kuntansa valtuustossa ja kertoo, että siellä ei puhuta maahanmuutosta. ”Siitä onnellisesta syystä, ettei Kirkkonummella ole maahanmuuttajia”.”

Kirkkonummella on paljonkin maahanmuuttajia, mutta ei (vielä) juuri sellaisia maahanmuuttajia, joista tarvitsisi kantaa huolta.

Mutta varuillaan pitää aina olla, esimerkiksi siitä syystä, että valtion ja kunnan byrokratialla on taipumus haluta kasvaa aina, kun siihen on vähänkin mahdollisuutta.

Ei ole sosiaalisektoria tai perusturvabyrokratiaa, joka ei keksisi muutamaa lisävakanssia tai uutta projektia vain siksi, että kunnassa sattuu olemaan joitakin ”kotoutettavia”. Näin myös Kirkkonummella.

Raiskauksista 2

eye-2274884_1280

 

Kun te tuotte maahan naisvihamielisiä uskontoja, naisvihamielisiä kulttuureja ja naisvihamielisiä tapoja, te saatte naisvihamielisiä tekoja. Kun te tuotte maahan miehiä, joiden kulttuurissa nainen on alisteinen, te saatte miehiä, jotka toimivat niin, että nainen on alisteinen. Kun te tuotte machokulttuuria ja ihan oikeaa toksista maskuliinisuutta, te varmasti saatte seksuaalirikoksia ja joukkoraiskauksia.

Naisten häpäiseminen, häirintä, joukkoraiskaukset ja etninen väkivalta kävelevät tänne rajan yli tai Helsinki-Vantaan kansainväliseltä puolelta. Heikoista valtioista ja primitiivisistä kulttuureista saapuvat ihmiset eivät muuta käsityksiään ja toimintatapojaan matkalla. Konfliktit, ongelmat, käsitykset seuraavat ihmistä.

Siihen ei auta kotouttaminen. Me emme voi pelastaa koko maailmaa, mutta meidän pitää pelastaa omat kansalaisemme.

Suomalaista miestä on koulutettu vuosikymmeniä, ja siltikään tuo olento ei mielestänne osaa käyttäytyä. Mitä ihmettä te odotatte tekevänne näiden erilaisten kulttuurien miesten kanssa?

Olen yli 15 vuotta kysynyt, miksi meitä ei suojella. Miksi tämän annetaan tapahtua?

Valitettavasti minun pitää tehdä kokemukseni mukaan se päätelmä, että naiset itse eivät ymmärrä asiaa tarpeeksi hyvin. Luuletteko te, että Suomi on ilmainen? Miksi kannatatte sen pois antamista?

Olin tänään Koskikeskuksessa Tampereella. Siellä ensimmäisen kerran 90-luvun alussa opin varomaan tietyistä maista tulevien miesten katseita. Nyt olen keski-ikäinen.

Tämä lisääntyy. Koko ajan.

Turvallisuus, rauha, vauraus eivät ole täällä itsestään. Ne on tehty, taisteltu, vuosikymmenten kuluessa. Naisen asema Suomessa on maailman parhaita. Meillä on ollut hyvä.

Se, että meillä on myös kotoperäisesti seksuaalirikollisuutta, ei muuta asiaa mihinkään suuntaan. Se ei ole mikään perustelu tuottaa Suomeen naisvihamielistä kulttuuria kehitysmaista lisää.

En kaipaa lisää hankerahoitusta feministisiin hankkeisiin enkä vihapuhepoliiseja. En kaipaa vitsikieltoja työpaikoille, en akateemista miesten demonisointia.

Kaipaan Suomea, jonka kaduilla kaikilla on turvallista.

Erityisesti, ja kaikkein eniten maailmassa, haluan maan, jossa lapsemme ovat turvassa.

Suurmoskeijan varjosta

(Julkaistu Suomen Uutisissa 11. joulukuuta)

sdr

Helsingin Hanasaareen suurmoskeijaa ja islamilaista palvelukeskusta suunnittelevan hankkeen tonttiasia on tiistaina 12. joulukuuta Helsingin kaupunkiympäristölautakunnassa, jossa puheenjohtajan nuijaa käyttää vihreä apulaispormestari Anni Sinnemäki. Vaikka suurmoskeijalla ei edelleenkään vihervasemmistoa lukuun ottamatta näytä juuri olevan aitoa kannatusta, on syytä pelätä, että se siitä huolimatta etenee takapakeista välittämättä, vähä vähältä hivuttaen. Kun kriittinen piste on ylitetty, myös sellaisilla ”suvaitsevaisuutta” ja ”ihmisoikeuksia” edistävillä asioilla, joita harva näyttää aktiivisesti kannattavan, on tapana edetä maaliin tai ainakin riittävän pitkälle.

Perussuomalaiset on ainoa puolue, joka kokonaisuudessaan ja yksiselitteisesti vastustaa suurmoskeijaa, myös siinä tapauksessa, että hankkeen rahoituksessa ei olisi mitään ongelmaa (ja siinä tietysti on). On tärkeää olla kritiikissä johdonmukainen ja tuoda yhä uudelleen esille ne seikat, joiden vuoksi hanketta on syytä vastustaa.

Olin perjantaiaamuna seuraamassa hankkeen puuhahenkilöiden järjestämää tiedotustilaisuutta, jonka pääsanoma liittyi hankkeen rahoitukseen. Tiedotustilaisuuteen tuli kutsu vasta edellisenä päivänä kello 16:n jälkeen, vaikka otaksun, että Bahrainin valtuuskunnan saapuminen oli tiedossa varmasti jo hyvissä ajoin. Myöhäisen kutsun myötä paikalle ehtikin harvempi taho kuin hankkeen tärkeys antaisi toivoa.

Aikaa tilaisuudelle oli varattu myös liian vähän, ja suurin osa meni hankkeen toimijoiden alustuksiin, jotka yllätyksettömästi pyörivät hyvin yleisellä ja retorisesti mielistelevällä tasolla. Itsekään en päässyt esittämään läheskään kaikkia kysymyksiäni. Tilaisuuden voi kokonaisuudessaan katsoa täältä.

Myös annetut vastaukset ylipäätänsä jäivät hyvin vajaiksi. Paikalla olleet toimittajat kyllä esittivät varsin kriittisiä kysymyksiä koskien rahoitusta eikä osa edes lannistunut ensimmäiseen kiertelevään ja epäselvään vastaukseen, vaan jaksoi esittää uuden kysymyksen. Tästä huolimatta tilaisuuden informaatioanti oli heikko. Seuraava tilaisuus järjestettäneen jo keskiviikkona, kun huominen lautakunnan näkemys asiasta on kuultu.

Islam ja suomalaisuus

Pia Jardi väitti heti puheenvuoronsa aluksi, että islam on myös suomalainen asia, jopa osa suomalaisuutta. Hän muistutti, että muslimeita on Suomessa jo enemmän kuin esimerkiksi ortodokseja. Menemättä sen tarkemmin suomalaisuusväitteen todenmukaisuuteen muistutan, että muutamien satojen henkilöiden kokoinen tataariväestömme ei ole koskaan pitänyt meteliä itsestään. Tataarien suurmoskeija Helsingin sisääntuloväylän varressa kutsumassa rukoukseen kuulostaa miltei absurdilta, muista asiaan kuuluvista erityisoikeuksista puhumattakaan. Poliittisine, kulttuurisine ja uskonnollisine elementteineen islam on vahvaa tuontitavaraa ja liittyy nimenomaan viimeisen muutaman vuosikymmenen aikana kiihtyneeseen maahanmuuttoon. Suurmoskeijahanke on täten osa sitä samaa monikulttuurista vyörytystä, jota todistamme lukuisalla muullakin yhteiskunnan sektorilla, milloin minkäkinlaiseen kaapuun puettuna.

Ryhmien välistä kohtaamista

Jardi väitti, että hanke yhdistää eri islamin koulukuntia – avaapa jopa ”oven yhteisymmärrykseen”. Kun halusin täsmennystä, että onko mukana hankkeessa nyt siis myös shiiamuslimien edustus, kiihtynyt Jardi vastasi, että suurmoskeija on vain sunnien hanke. Jardi jopa väitti, että tämä on ollut tiedossa aina. ”Kaikilla on mahdollisuus tehdä omia hankkeita!” Hän vertasi tilannetta siihen, että eri kristityillä kirkkokunnilla on omat kirkkonsa ja toimintansa.

Perussuomalaiset ei tietenkään kannata sen koommin sunnien, shiiojen kuin muidenkaan suurmoskeijaa, mutta oleellista tämän näkökulman kannalta on se, että eri islamin ryhmittymät suhtautuvat toisiinsa vihamielisesti. Sunnien ja shiiojen kiistat eivät valitettavasti jää vain muslimien lähtöalueille, vaan seuraavat heitä matkalla länsimaihin – kuten tapahtuu useiden muidenkin kulttuuriin, uskontoon ja yhteiskuntajärjestelmään liittyvien tapojen ja mieltymysten kohdalla. Myös Suomessa on raportoitu ongelmista islamin eri ryhmien välillä, jopa vastaanottokeskuksissa, jonne turvapaikanhakijat pakenevat kotimaidensa levottomuutta.

Suurmoskeija ei siis lisää ”arjen dialogia” edes islamin sisällä. Meidän ei missään tapauksessa tulee edistää kyseisen uskonnon kuppikuntaisuutta tämän enempää

Avoin tili muslimimaassa

Rahoitukseen liittyvistä ongelmista on kirjoittanut varsin hyvin useampi mediatalo. Paikan päällä tilaisuutta todistaneena en voi olla hämmästelemättä, millaisella mahtailevuudella joukkio asiaansa esitti. Mikään ei näytä olevan selvillä – tai seikkoja ei ainakaan tuotu julki – vaan Jardi ja muut keskittyivät toistelemaan hyväksyttävyyttä henkiviä sanoja, kuten ”läpinäkyvyys” ja ”suomalaiset periaatteet”. Mitä ihmettä nämä tarkoittavat, kun tosiasia on, että rahanpesusta ja ääriliikekytköksistä tunnetussa maassa on avattu tili, jonne kuka tahansa voi lahjoittaa rahaa? Miten on tarkoitus taata, että rahoittajat eivät vaikuta moskeijan linjaan? Laitetaanko nettipoliisi seuraamaan perjantaisin striimattavaa rukoushetkeä tavoitteena poimia mahdollinen vihapuhe tai muuten epäilyttävä julistus?

Vaikuttaa selvältä, että Suomessa asuvat muslimit eivät ole tottuneet siihen, että heidän väitteitään kyseenalaistetaan mediassa. Mitenkään muuten en voi selittää sitä, että puuharyhmä lennättää paikalle Bahrainista henkilön – joka Wikipedian mukaan on muuten ”a staunch anti-Shia loyalist” – kertomaan, imaamin tulkatessa, kuinka hankkeen on tarkoitus parantaa Suomen ja Bahrainin välejä, ajaa Suomessa asuvien bahrainilaisten (6 henkilöä) etua ja taata, että muslimien asioihin ei liiaksi Suomessa puututa!

Muslimien palveluita mutta moskeija myös suomalaisille

Jardi kertoi, että moskeijan yhteyteen rakennettavasta palvelukeskuksessa on tarkoitus tuottaa muslimien tarvitsemia palveluita. Edes asiaa erikseen kysyttyäni en saanut selvää vastausta siihen, mitä nämä ovat. Uimahalli tarjoaa toki sukupuolet segregoivaa uimapalvelua – tämä kävi selväksi, mutta mitä muuta nämä palvelut sisältävät? Tuleeko rakennukseen ”monikulttuurisia” sosiaalipalveluita, halal-tuotteisin ja naisten peittämiseen tarkoitettuihin vaatekappaleisiin keskittyviä yrityksiä, erilaisia islamin oppien mukaisia koulutuspalveluita, islamilainen päiväkoti, sharian mukaista perheneuvontaa vai mitä?

Entä mistä ihmeestä nämä kustannettaisiin – onko ”avoimen tilin” tarkoitus olla pysyvä rahoituskanava? Kuulostaa kaikkea muuta kuin loppuun asti mietityltä, puhumattakaan avoimuudesta ja läpinäkyvyydestä.

Ikään kuin merkittävänä myönnytyksenä suomalaiselle kulttuurille ja yhteiskunnalle tuotiin myös esille, että suomalaiset ei-muslimit saavat vierailla rakennuksessa. Toki tällekin on useita rajoitteita, etenkin toisen sukupuolen kohdalla – sukupuolten erottelun lisäksi naisten tulisi tietenkin käyttää huivia.

Sukupuolten eriarvoisuus ”suomalaisten periaatteiden mukaan”

Kun kysyin sukupuolten välisestä erottelusta, Jardi vastasi käsittämättömällä tavalla esittäen, että uimahallissa ”miesten edessä alasti seisominen” ei ole tasa-arvoa tai että tasa-arvo ei ole ”pakko”. En tietenkään ollut esittänyt mitään ”pakollisesta tasa-arvosta”, toisaalta uimahalleissamme eivät naiset seiso alasti miesten edessä. Merkittävintä kuitenkin jälleen on se, millaisella huomattavan voimallisella ylpeydellä muslimit puolustavat maahamme sopimattomia käytäntöjään.

Tämä on mahdollista, koska Suomen yhteiskunnallisessa keskustelussa islamin kritisointi on leimattu rasismiksi.

Suurmoskeijan puolustukseksi Jardi esitti myös sen, että jo nyt muslimitytöt ja -naiset ovat segregoitu, ja että uusi uimahalli helpottaisi asiaa. Piikki oli selvästi osoitettu Helsingin kaupungille – ilmeisesti muslimien omien uimahalli- ja muiden vuorojen tarjoaminen on liian pienimuotoista. Logiikka tässä yhteydessä on tietysti yhtä ontuvaa kuin muissakin perusteluissa. Segregaatiota ei aiheuta sen paremmin Helsingin kaupunki kuin suurmoskeijan palvelukeskuksen puutekaan, vaan islamin uskonnollinen, kulttuurinen ja toimintaympäristöstä riippumaton käytännöllinen takapajuisuus, jopa naisviha.

En liene poikkeuksellinen pohjoismaalainen nainen kokiessani vastenmielisyyttä islamin naiskäsitystä kohtaan. Olen korkeintaan poikkeuksellinen siinä, että tuon asian kuuluvammin esille kuin monet.

Minulle on päivänselvää, että suomalaisen yhteiskuntamme ei millään tavalla tulisi edistää tai ylläpitää islamilaista naiskäsitystä. Moskeijaa on mahdotonta tehdä ”suomalaisten periaatteiden mukaisesti”.

”Yhdessä paremman yhteiskunnan ja tulevaisuuden puolesta”

Suurmoskeijahanketta perustellaan väitteillä siitä, että se poistaisi länsimaisen yhteiskunnan ja muslimien välisiä haasteita ja kotouttaisi maahanmuuttajia, tuoden heidät lähemmin osaksi yhteiskuntaa. On vaikea nähdä, mihin tällaiset väitteet perustuvat. Missään päin läntistä maailmaa muslimit eivät ole integroituneita uuteen yhteiskuntaan – eivät maahanmuuttoutopiassaan raadollisesti epäonnistuneissa maissa, kuten Ruotsissa, tai suvaitsevaisuudessaan vähemmän huikentelevaisissa valtioissa, kuten Tanskassa tai Belgiassa. Päinvastoin, eristäytyminen ja erilaiset rinnakkaisyhteisöt ovat todennäköisempiä vaihtoehtoja. Ongelmat koskevat myös, ja joskus jopa eritoten, toisia ja kolmansia sukupolvia.

Samaten olemme tietoisia moskeijoihin liittyvistä merkittävistä turvallisuusongelmista. Muista pohjoismaista, kuten juuri Ruotsista ja Tanskasta, kuuluu hyvin huolestuttavia tietoja moskeijoihin pesiytyneestä ääritoiminnasta ja terrorismiin läheisesti liittyvistä tahoista. Monien Euroopan terrori-iskujen kohdalla jonkinlainen sylttytehdas löytyy paikallisesta moskeijasta ja sen radikaalia oppia julistavasta imaamista.

Lopulta on siis aika yhdentekevää, edustaako moskeija wau-arkkitehtuuria tai sijaitseeko se Helsingin parhailla paikoilla vaiko ei. Kuten Jardikin totesi, eihän kyse ole rakennuksesta. Ei olekaan.

Kyse on islamista.

 

Vastustan #worldhijabday

hijab

Kuvakaappaus sivustolta  http://worldhijabday.com/

Tänään vietetään kansainvälistä Hijab-päivää. Tarkoituksena on viestittää maailmalle, että naisella on oikeus pukeutua hijabiin. Ja että se voimauttaa. Ja että se on kaunis.

Asiaan kuuluu, että myös muut kuin muslimit pukeutuvat tänään hijabiin. Some on jo täyttynyt kuvista, joissa ”solidaariset” länsimaiset naiset pukevat jopa muutaman vuoden ikäiset tyttölapsensa huiviin.

Tänä vuonna hijab-päivän tempauksissa on tarkoitus myös vastustaa Trumpia.

Juuri nyt tuntuu taas siltä, että sanat ovat loppu. Näen sairaalloista hulluutta. Ja sitä kumartavia, yhä syvemmälle.

Vastustan länsimaista hijabia, vastustan länsimaista hijab-päivää, vastustan islamisaatiota, niin sen aggressiivisissa kuin tällaisissa ”viihteellisissä” muodoissaan. Vastustan erityisesti sitä, että erilaisia alistamisen ja orjuuden muotoja lähestytään oikeuksien kautta.

Kannatan naisten ja miesten yhtäläisiä oikeuksia.

Minulle tämä on aina ollut päivänselvää. Mutta ehkä sitä pitäisi sitten vuonna 2017 jo alkaa huudella vähän kovempaa.

STAND FOR HER RIGHT TO BE FREE.

STAND FOR OUR RIGHT TO BE FREE.

STAND FOR OUR FREE COUNTRY.

STAND FOR EQUAL RIGHTS.

OPPOSE ISLAMISATION.

OPPOSE PATRIARCHALISM, OPPRESSIVE RELIGIONS AND SLAVERY.

OPPOSE HIJAB AND COVERING.

Your ”right to be covered”? Go ahead, but somewhere else.

Muita tekstejä samasta aihepiiristä:

Erilaisuuden sietäminen, suvaitseminen ja vastustaminen

Burkini kuin märkäpuku kuolleella triathlonistilla

Burkini kuin märkäpuku kuolleella triathlonistilla

Ranska on islamofobinen. Ranska sakottaa burkinipukuisia naisia mutta ei märkäpukuun sonnustautuneita surffaajia. Ranska kieltää burkinit mutta ei ristiriipuksia. Islaminuskoinen ei saa pukeutua burkiniin, mutta jos ranskalainen haluaa pukeutua koko vartalonsa (paitsi päänsä) peittävään uimapukuun, se on mahdollista.

Bikinitkö sitten eivät alista? Kuka on kysynyt minulta, haluanko esitellä itseäni?

Ranskassa on meneillään moraalipaniikki. Taas valtio on naisten kimpussa. Yhden vaatekappaleen takia. Jonka tarkoitus oli vapauttaa naisia, uimaan ja uimarannalle. Miksi Ranska haluaa laittaa naiset takaisin sisätiloihin?

Toiseuttamista. Miksi verhottu nainen on vaarallinen? Miksi ei kielletä uimashortseja? Miksi nainen ei saa peittää itseään? Miksi aina miehet päättävät?

Tämä tarina on moneen kertaan kerrottu, ja päläpälä-julkaisuissa kuvattu. Naurettavaa! Kaksinaismoralistista! Pikkumaista! Ajatella, siellä ne ranskalaiset jahtaavat uimarannalla naisia!

Vaan kun ei ole. Nimittäin kun juuri te – jotka ette käsitä, mitä eroa on ristiriipuksilla, märkäpuvuilla tai burkineilla – olette saaneet aikaan sen, että demokratioissamme ei voida enää tehdä tarkoituksenmukaista politiikkaa. Juuri te, jotka olette vuosikaudet julistaneet, että länsimainen kulttuuri ei ole mitään, kansallisvaltiot eivät ole mitään, mikään ei ole mitään, ei ole mitään ”meitä”, ja että pitää puhua oikeilla sanoilla mutta vääristä asioista – juuri teidän ansiostanne kaikenlainen poliittinen toiminta on taantunut vain sarjaksi ruutuhyppelyä ja sanaleikkejä.

Burkinien sakottaminen ranskalaisilla uimarannoilla on ruutuhyppelyä. Kun pääministeri joutuu selittelemään, mitä eroa on ristiriipuksella ja burkinilla, ollaan keskellä sanaleikkiä.

Tämä parodia on liberaalin monikulttuurisen, kosmolitanistisen, isänmaattoman ja kodittoman identiteettipolitiikan aikaansaannos. Postmoderni keikaus, kaikki itsessään, ei mitään muuta. Tyhjää.

Tyhjää.

Matkalla ei minnekään. Maailmaan, jossa toiset nauravat heille, joiden mielessä tässä kaikessa oli vielä jotain puolustettavaa.

 

burkini

 

C’est ridicule?

Se on naurettavaa vain ihmiselle, joka ei ymmärrä historiaa, kulttuuria eikä ihmisten välisen todellisuuden hienosyisempiä ominaisuuksia. Joka ei ymmärrä yksilönvapauden, demokratian tai sukupuolten välisen tasa-arvon mekanismeja tai edellytyksiä.

Joka ei ymmärrä uskonnoista, Euroopasta, valtioista. Hyvinvoinnista, sananvapaudesta, ilmaisunvapaudesta, (v)aatteenvapaudesta.

Joka ei arvosta osakseen saatua, etuoikeuksiaan, yltäkylläistä.

Jonka sodasta on liian pitkä aika.

Kompleksiseksi väitetyssä maailmassamme moni asia on hyvin yksinkertainen, mikäli kykenee katsomaan ruutuhyppelyjen ja sanaleikkien taakse. Burkineista sakottamiselle ei tarvitse hakea selitystä kymmenistä vasemmistointellektuellien konstruoimista toiseuttamis-, fobioimis-, politisoitumis-, seksuaalisjabbadabbaistumis- tai muista pyrkimyksistä. Liberalismin aivopesemä ”individualisti” ei tarjoa asiaan hyvää selitystä, ei liioin feministiksi luokiteltu monikulttuurisuusaktivisti. He vain lisäävät kaaosta. Niin kauan kuin turvallisuusvastaavakin on pakotettu puhumaan vallitsevan konvention mukaisella termistöllä, emme saa aikaiseksi kuin somessa kiitäviä meemejä.

Miten olisi vaihtoehtoisesti näin:

Onpa hyvä, että Ranska puuttuu burkineihin, sillä eiväthän ne sinne kuulu. Kuten eivät kuulu tännekään. Moniin maailman valtioiden ne ilmiselvästi kuuluvat, mikä on ehkä ihan ookoo. (Tai sitten ei, mutta otetaan nyt tämä oma paikka ensin.) Vaikka burkini nyt on vain pieni osa koko ongelmaa, niin parempi kai siihen puuttuminen kuin ei mihinkään puuttuminen?

Kas noin. En tarvinnut yhtään teoreettista tsydeemiä, en perustuslaillista kannanottoa, en hulvatonta Libera-logiikkaa enkä laïcité’n kehitystä pohtivaa analyysia.

Ei ihme, että populismi on muodissa. Se on nimittäin uskomattoman helppoa!

Yhdestä asiasta me voimme kai kaikki olla samaa mieltä. Kyse ei todellakaan ole vain yhdestä vaatekappaleesta!

 

(aiheesta aiemmin: Erilaisuuden sietäminen, suvaitseminen ja vastustaminen)

 

 

 

Muutos ja tulokkaat – ideologian monet kasvot

450px-Heracleum_mantegazzianum_(Meise)_JPG1a.jpg

Jättiputki, Heracleum mantegazzianum (kuva: Wikipedia)

Muutoksen ja liikkeen käsitteet ja metaforat esiintyvät lähes kaikilla elämän sektoreilla. Niihin ei voi olla törmäämättä talouden, politiikan, yhteiskunnan tai kulttuurin alueilla. Ne kuuluvat olennaisesti nykyaikaiseen liberalistiseen (tai eksaktimmin postliberalistiseen) sanastoon. Ne ovat managerialistisen ja uusliberalistisen opin keskiössä. Toisaalta niitä hyödynnetään myös vasemmalla ja kriittisessä ajattelussa.

Monikultturismi (tai nykyään erilaiset diversiteetti-suuntaukset) hyödyntävät käsitteitä paljon, ja useimmat ihmiset sivuuttavat ne kiinnittämättä niihin mitään huomiota. Niistä on tullut valtavirtaa, uutta todellisuutta, doxaa, intuitiivista.

Muutos on hyväksi, poistu mukavuusalueeltasi, kohtaa haasteet, ole älykäs oppija, haasta itsesi, katso asiaa toisin. (Mutta älä. ole. kriittinen. tätä. puhetapaa. kohtaan.)

Erilaisuuden, luonnollisen ja kannustettavan liikkeen ja muutoksen sekä monimuotoisuuden rinnalle on tullut myös resilienssin käsite, joka kuvaa sitä, miten muutoksia ja kompleksisuutta tulee sietää ja kestää ja siitä oppia. Luonnollista dynaamisuutta ei tule kavahtaa eikä yrittää padota, se tulee hyväksyä, sitä tulee kannustaa ja juhlistaa. Lopulta se voi tehdä asiat paremmiksi kuin ne ovat koskaan olleet. Ja vaikka ei tekisikään, mitä sitten.

Ateistinen ja rationaalinen yksilö ei tarvitse paratiisia edessäpäin eikä historiaa takanapäin – nyt on nyt ja vain muutos on totta.

Yhteiskunnan lähes kauttaaltaan läpäisevänä ideologiana erilaisuutta ja muutosta korostava teesi sisältää itsessään sen kritisoimisen mahdottomuuden. Miksi vastustaisit jotain niin oikeaa ja kannattaisit jotain niin väärää?

Ajattelumallin yhtenä leimallisimpana piirteenä on se, että se kykenee kääntämään kaikki negatiiviset seikat positiivisiksi tai vähintäänkin neutraaleiksi. Muutos tulee automaattisesti tarkoittamaan kehitystä – kunhan kehitys määritellään tietyllä tavalla. Liberalismin fundamentaali usko ihmisen rationaalisuuteen ja kehitykseen ja maailman progressioon on tässä ajattelumallissa viety äärimmilleen. Silloinkin kun muutos on jossakin kontekstissa arvioiden ”huono” tai ”paha”, on se kuitenkin tosiasiassa hyvä. Meidän tulee vain muuttaa tulkintakehystämme.

Tulkintakehyksen muuttamiseen liittyy myös ajatus optimismista ja eteenpäin katsomisesta. Tässä me suomalaiset olemme perinteisesti huonoja. Retoriikkaan ja diskursseihin nojaavassa yhteiskunnassamme näyttää välillä jopa siltä, että maailmamme suurimmat ongelmat ovat konstruktioita – asioita, jotka me luomme katsomalla niitä väärin. Tämän tästä poliitikot ja virkamiehet ja valtavirtakonsultit meille muistuttavat, että meidän pitäisi suhtautua avoimemmin ja positiivisemmin erilaisiin ”haasteisiin”, joita me ja yhteisömme nykyajan globaalissa ja komplisoituneessa maailmassa jatkuvasti tunnumme kohtaavan.

Ajattelumalli on siirtynyt ihmiskeskeisistä rakenteista myös niiden ulkopuolelle, käsitykseemme luonnosta, ympäristöstä ja niiden prosesseista. Yhtäältä sinne se tuntuu paremmin sopivankin. Toisaalta on vaikea nähdä, mikä prosessissa on ihmisen aikaansaamaa ja mikä ei. Tai onko sillä edes väliä.

Tiedetoimittaja Fred Pearce kirjoittaa uudessa kirjassaan The New Wild: Why Invasive Species Will Be Nature’s Salvation, että vieraslajit itse asiassa pelastavat luonnon. Meillä ei ole syytä pelätä biodiversiteetin puolesta, sillä muutos on väistämätön. Eroaako tämä jotenkin siitä käsityksestä, jonka mukaan takaperoisen ja sulkeutuneen yhteisömme välttämätön aukeaminen on tie sen pelastukseen?

Kun itse 2000-luvun taitteessa opiskelin ympäristötieteitä, olimme vielä ns. Rion imussa. Tällä viittaan siihen 1992 Rion ympäristökokouksen myötä syntyneeseen hypeen, joka oli syntynyt Neuvostoliiton hajoamisen ja muurin murtumisen myötä. Fukuyama ja muut liberalismin suuremmoisuutta korostavat ajattelijat rummuttivat liberaalin demokratian ja kapitalistisen ja ihmisoikeuksia kunnioittavan valtiopolitiikan voittokulkua. Rajojen oli määrä madaltua, monenvälisten instituutioiden kasvaa ja vahvistua, demokratian levitä – ja siinä samalla ehkä ympäristöongelmien ratketa tai ainakin helpottua. Kannoimme huolta biodiversiteetista, aavikoitumisesta ja tietysti ilmastonmuutoksesta.

Sana muutos tarkoitti vielä yleensä jotakin negatiivista (vrt. ilmastomahdollisuus tai ilmastohaaste).

Liberalismi osoittautui kuitenkin pöyhkeäksi luullessaan tietävänsä, mitä muut haluavat. Se objektoi ja teki tämän kaiken lisäksi länsikeskeisesti, Yhdysvaltojen tai Euroopan hegemoniaa korostaen. Se lähestyi ongelmia liian tiukasti ja yritti hallinnoida niitä.

Nyky-ymmärryksen mukaan tämä ei onnistu. Asiat ovat nyt liian monimutkaisia, monitahoisia ja vaativat entistä monialaisempia toimia, monitasohallintaa. Jäykkä ja kontrolloiva liberalismi antoi tietä subjekteja ja niiden autonomiaa korostavalle post-ajattelulle, joka vie herakleitosmaisen virta-metaforan äärimmilleen. Muutos on väistämätön, vastavirtaan ei voi uida, opettele kellumaan, ota esteet haasteina ja nauti.

Liberalismi tai ”me” emme kyenneet ratkaisemaan asioita. Sen sijaan, että asia olisi myönnetty, muutimme perspektiiviä.

Vieraslajejakaan vastaan ei kannata taistella – ainakaan enää kauan. Taistelu on kallista ja turhaa. Arvostettu tiedetoimittaja Pearce laskee kirjassaan, että pelkästään Britannia – joka ei nähtävästi vielä täysin ymmärrä muutoksen autuutta – käyttää yhden vieraslajin torjuntaan vuodessa niin paljon varoja, että sillä voisi tarjota kaikille kansalaisille kaljat. Pearcen mukaan kaljojen tarjoaminen olisi järkevämpää politiikkaa.

Pearce kyseenalaistaa myös sen, että maailmassa olisi koskematonta luontoa. Tällä hän viittaa siihen, että ei ole olemassa mitään ajanhetkeä t, jolloin asia, paikka tai tila olisi ”luonnollinen” staattisena, paikallaan pysyvänä. Sen sijaan luonnollista on muutos. Yhteisöjen ja valtioiden arbitraaria luonnetta korostavat näkemykset asettuvat jälleen samalle näyttämölle: ei ole mitään ”suomalaisuutta”, on vain alati muuttuva ihmisten joukkio, yhteisö, jolle me annamme merkityksiä, vaihtelevia.

Rajanveto ei perustu mihinkään konkreettiseen, olemme aina erilaisia mutta kuitenkin samanarvoisia. Koska olemme samanarvoisia, mikään ”oleva” ei voi olla parempaa kuin ”tuleva”.

Aivan samaan tapaan tiedämme muutoksen vastustamisen yhteiskunnassa olevan nostalgiaa vanhaan aikaan, jota ei oikeasti edes ollut olemassa. Tai jos olikin, se ei voinut olla hyvää. Yhteisöjen (luonnottoman) homogeenisyyden murtuminen on yhtäältä väistämätöntä, toisaalta tavoiteltavaa ja vauhditettavaa.

Mukaan asettuu myös normatiivinen kannanotto resilienssistä: jos ”joku” on niin heikko, että se ”tähän” kaatuu, saa mennäkin. Ajatus sekoittaa yhteen yritysten elinvoimaisuutta ja luovaa tuhoa korostavia suuntauksia, darwinismia sekä kriittistä teoriaa. Olipa kyse kotimaisista pikkuruisista etanoista tai hiljaisista ja juroista ihmisistä, jotakin suurempaa ja laadukkaampaa – tai ainakin elinvoimaisempaa – on tarjolla. Elinvoimaisuus on kaiken A ja O. Kuka tai mikä lisääntyy, kuka tai mikä taantuu, kuka voittaa?

Loogisesti ajatellen vasemmiston pitäisi kavahtaa muutosideologiaa. Sitä se ei kuitenkaan tee, muuta kuin silloin kun se koskettaa lomarahoja tai sosiaaliavustuksia.

Ideologiaa voi havainnoida kylmänviileästi tai siitä voi ottaa itselleen mielipahaa. Lopputuloksen kannalta sillä ei varsinaisesti ole merkitystä. Riittää, että ihmiset elävät ikään kuin uskoisivat siihen, ja ”kehitys” kehittyy.

Toisaalta jotain perää täytyy tässä itsevihaa narsismiin sekoittavassa epäloogisessa ajatusrakennelmassa olla. Jos länsimainen ihminen ja yksilö ihan todella ajattelee näin, eiköhän se sitten siedä mennäkin?

Yksikään vakaa, normitettu yhteisö ei tule selviytymään tällaisten ideoiden vallitessa, se on selvää.

Ikävän asiasta tekee vain se, että muutos on epäsymmetrinen. Ideologiaa julistavat tahot ovat viimeisenä pystyssä. Resilienttejä ovat.

Quod erat demonstrandum.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Yhteiskunnallisesta kokoonpanosta, osa 2: maahanmuutto

Kirjoitus on jatko-osa aiemmin julkaistulle kirjoitukselle Yhteiskunnallisesta kokoonpanosta, osa 1.

Eliitille kokonaisuudessaan maahanmuutto on yleensä merkityksetön kategoria – he ovat kiinnostuneita maailmassa muuttamisesta, ihanteissaan ehkä myös maailman muuttamisesta. Toisaalta se konkreettinen ilmiö, jossa ihmiset muuttavat Suomeen, on heille kannatettavaa, koska tämä on eteenpäin. Muutos, uutta, avautuvaa, mahdollisuuksia. Eliitissä on myös monia segmenttejä – politiikassa, kansalaisyhteiskunnassa, monikansallisissa yrityksissä, kulttuurissa – jotka ovat elimellisesti kiinni maahanmuutossa, niin instrumentaalisessa kuin velvollisuuspohjaisessakin.

Monikulttuurisuus, kansainvälisyys, avarakatseisuus ja suvaitsevaisuus ovat ylimmissä luokissa puhtaimmillaan resonoivia käsitteitä ja ihanteellisia tavoitteita. Eliittiin ei kuulu ketään, joka voisi kärsiä lisääntyneestä maahanmuutosta (pois lukien muutama puoluepoliittinen toimija). Läheskään kaikki eivät siitä hyödykään, mutta oleellista onkin riippumattomuus, do what you want.

Tietty osa eliitistä on aina ollut kansainvälistä ja ”monikulttuurista”. Toisaalta historiassa ei tarvitse mennä kovin kauas taaksepäin, kun eliittiä leimasivat usein myös isänmaallisuus ja kansallistunne. Näin on hyvin harvoin nykyään.

Ylempi keskiluokka vahvistaa eliitin viestejä. Paitsi että sen taloudellisesti voimakkaat ja valtiosta riippumattomat piirit usein hyötyvät massiivisesta maahanmuutosta ja globalisaatiosta seuraavista muutoksista (esimerkiksi työmarkkinoilla, talouden säätelyssä ja hyvinvointiyhteiskunnan rakenteissa), on sen moraalisesta asettautumisesta nauttiva joukko yhä suurempi. Tämä ryhmittymä perustelee myönteisiä kantojaan yhä enemmän eliitiltä lainatuilla iskulauseilla ja yhä vähemmän hyvinvointiyhteiskunnan sopimukseen nojaavilla periaatteilla. Kansallinen velvollisuus on kuihduttavaa, globaalinen myötätunto ehkä dynaamista. Näin ylempi keskiluokka kykenee samaan aikaan heikentämään valtion tarjoamia universaaleja oikeuksia ja nostamaan omaa asemaansa hyväntekijänä.

Median ja kulttuurin leivissä oleva vasemmistolaishenkinen ylempi keskiluokka kukoistaa maahanmuutosta, sillä se on ilmiönä juuri sopiva sen ambitioille – ainakin toistaiseksi. Suuri osa ylemmästä keskiluokasta on kuitenkin autuaan välinpitämätöntä maahanmuuton konkretiasta. Edes siinä tapauksessa, että kokeilu epäonnistuisi täysin, ylempi keskiluokka tuskin liikuttuisi asiasta. Se asuu muualla, katselee eri suuntaan, nauttii kansainvälisyydestä sekä poimii monikulttuurisuudesta sen parhaimmat osat. Suurta osaa maahanmuutto yleisilmiönä ei siis liikuta mihinkään suuntaan. Kysyttäessä vastataan, mutta muuten intressit suuntautuvat toisaalle.

Heillä, keitä asia liikuttaa, on tilaa ajatella ja kertoa. Riippumattomuudesta ja ylivertaisesta kyvykkyydestä luovia rakenteissa seuraa näennäinen ristiriidattomuus ylimpien luokkien toiminnan ja mielipiteiden välillä. Huikea moraali voi pysyä rikkumattomana ainoastaan näissä ryhmissä. Oleellista on se, että esim. syyllisyyden tunteiden käsittely voidaan tehdä julkisesti niin, että minkäänlaista henkilökohtaista epämukavuutta ei synny. Jos eliitin edustaja haluaa moraalisista syistä kiristää vanhempien vapaata kouluvalintaa, hän on varmasti varmistanut, että hänen lapsensa hyvä koulunkäynti ei asiasta vaarannu. Jos eliitin edustaja haluaa moraalisista syistä lisätä maahanmuuttoa, hän on varmasti varmistanut, että sen huonot seuraukset eivät kosketa häntä. Kaikki ongelmat näyttäytyvät ylemmille luokille yksinomaan symbolisina ja/tai institutionaalisina, eivät konkreettisina.

Toisaalta ne eliitin tai ylemmän keskiluokan jäsenet, jotka profiloituvat kriittisiksi tai suomalaisen ja länsimaisen kulttuurin puolustajiksi – syystä tai toisesta – vain vahvistavat edellä mainitut säännöt. He ovat rajan yläpuolella, heille sanominen on sallittua. Eliitti ja ylempi keskiluokka eivät harjoita sisäistä halveksuntaa; niiden käyttämät keinot ohjata ja muokata todellisuutta ovat paljon hienosyisempiä – ja usein muilta ryhmiltä täysin pimennossa.

Syyllistäminen ja halveksunta suuntautuvat hierarkiassa alaspäin. Tasa-arvoiseksi uskotussa yhteiskunnassamme tämä ei tapahdu luokka- vaan moraalipohjaisesti. Kun Britanniassa eliitin edustaja jää kiinni mylvittyään alempiluokkaiselle ”You pleb!”, Suomessa hän on huolissaan ”syrjäytyneiden ihmisten näköalattomuudesta”, so. vääristä ajatuksista. Eronteko on hienotunteisempaa, yleensä vahvasti retorista ja abstraktista. Siitä ei ole montaakaan vuotta, kun Suomessa ei vielä edes tunnustettu olevan minkäänlaisia eroja luokkien välillä. Kynnys eri asiaintilojen välillä pyritään pitämään näkymättömänä, jotta syytöksiä tai vastuunmäärittelyjä ei voida asettaa.

Maahanmuuton tapauksessa eliitin ”teflonmaisuus” on merkittävintä tietysti poliittisten päättäjien kohdalla, etenkin jos heidän valintansa ei ole riippuvaista kansan maahanmuuttomielipiteestä. Joskus harvoin valtamedia – ylimpiä luokkia osa siitäkin – saattaa kertoa asiasta. Muutama kuukausi sitten saimme muun muassa kuulla, että EU:n maahanmuuttoasioista vastaavaa komissaaria, Dimitris Avramopoulosta, ei voisi vähempää kiinnostaa, kuinka vaikeaa kansallisella tasolla on sopia maahanmuutosta – koska hänen oma uudelleen valintansa ei ole tästä kiinni. Myös suomalaisten päättäjien poukkoilevuus kertoo samasta asiasta: jotakin on tehtävä vasta sitten, kun on ihan pakko.

Ylimpien luokkien maahanmuuttokannoissa oleellisin erotteleva tekijä löytyy siitä, kuuluuko henkilö ns. valtio- vai talouspohjaiseen liberaaliin eliittiin. Edellisen intressien mukaista on yhä laajentaa sosiaalivaltiota ja sen velvollisuuksia – maahanmuutto on kuin Viagraa valtiolle. Jälkimmäisen intressien mukaista on sen sijaan raivata esteitä taloudellisen toiminnan tieltä. Molempia maahanmuuton lisääminen hyödyttää syistä, joita blogissa on aiemmin käsitelty. Kysymys ei ole enää ensisijaisesti poliittisesta vasemmisto–oikeisto-ulottuvuudesta – intressien määrittyminen on moniulotteisempaa.

Keskimmäinen keskiluokka katsoo usein hierarkiassa ylöspäin, vaikka muun muassa kroonistunut taloustilanne vähitellen pakottaa sen katsomaan alaspäin, varautumismielessä. Maahanmuuton suhteen luokka on hajanainen, vaikka julkinen kuva onkin vakaa ja harmoninen. Keskimmäisen keskiluokan mahdollisuus autenttisiin mielipiteisiin on huomattavasti rajallisempaa kuin ylemmillä luokilla ja sen tulee aina ottaa huomioon, mitä seurauksia asioiden esittämisellä tietyllä tavalla on. Toisaalta eronteko alempien ryhmien kanssa on vahvaa – ylimpien luokkien arvoja resonoidessaan se poissulkee itsensä alempien luokkien heikosta moraalista ja itsekkyydestä. Vahvaa moraalia kantaessaan sen henkilökohtainen epämukavuus kuitenkin usein lisääntyy, sillä mielipiteet ja valinnat vaativat jo konkreettisia uhrauksia.

Suhteessa sen intresseihin keskimmäisen keskiluokan yhteiskunnallinen ajattelu on usein sanalla sanoen irrationaalista, vaikkakin toki inhimillistä. Sen pää on pilvissä (ylempien luokkien parissa), mutta jalat vievät pelottavalla tavalla alaspäin ja epävarmuus omasta asemasta lisääntyy. Erityisesti keskimmäisen keskiluokan naissukupuoli pitää moraalillaan monta valtion oikeamielistä instituutiota koossa, vaikka se itse vähitellen hyötyy niistä alempien luokkien kustannuksella yhä vähemmän.

Mikäli taloustilanne ei ala merkittävällä tavalla lähivuosina korjaantua, keskimmäisen keskiluokan maahanmuutto- ja hyvinvointiyhteiskuntakannat alkavat kuitenkin jyrkentyä. Halukkuus verojen maksuun ja yleisen solidaarisuuden ylläpitoon on jo alentunut. Keskimmäinen keskiluokka hyötyy yhä vähemmän hyvinvointiyhteiskunnan jakopolitiikasta, kun universaalejakin oikeuksia aletaan muuttaa tarveharkintaisiksi ja kun perusinstituutiot rapautuvat ja alaluokkaistuvat. Samaan aikaan monella valkokaulusalalla palkat alkavat joustaa alaspäin, työehtosopimusten vuoksi aluksi hitaasti mutta vähitellen kiihtyen. Yhteiskunnan selkäranka, itsensä ja lapsensa ja veronmaksunsa hoitava keskiluokka, on murroksessa. Lopulta tämän merkitys tullee olemaan yhteiskunnan kannalta hyvin merkittävä eikä suinkaan yksinomaan taloudellisesti.

Alimman keskiluokan asema yhteiskunnallisessa kokoonpanossa on kaikkein haurain, ja se on kärsinyt eniten suurista rakenteellisista muutoksista. Se näkee jo selvästi sen, mitä keskimmäinen keskiluokka ei suostu – ylpeyttään tai hyväuskoisuuttaan – näkemään, mutta sillä ei juuri ole keinoja puuttua asioihin. Alimman keskiluokan maahanmuuttokannat ovat jo usein negatiivisia, ja se myös saattaa äänestää tältä pohjalta. Toisaalta vasemmisto–oikeisto-ulottuvuus on vielä vahvaa.

Alimman keskiluokan osakseen saama halveksunta lisää sen eristyneisyyden tunnetta ja korostaa ylempien luokkien määrittelemiä ”epäsovinnaisuuksia”. Alin keskiluokka ”haikailee menneitä”, on ”näköalaton” ja ”usein itsekäs” eikä ymmärrä ”uusia mahdollisuuksia”. Alin keskiluokka on toisinaan myös ”rasistista” ja ”äijäilevää”. Kaikki määrittely tapahtuu ylhäältäpäin, myös silloin, kun ryhmään kuuluvat ihmiset eivät ole ”vääränlaisia” (esimerkiksi monet eläkeläiset, työssä käyvät yksinhuoltajanaiset).

Alimman keskiluokan ongelma yhteiskunnallisessa keskustelussa on se, että sillä ei ole yhteiskunnallista keskustelua. Sillä ei ole pääsyä areenoille eikä se useinkaan täysin hallitse ylimpien luokkien määrittelemiä keskustelun vaatimuksia ja sääntöjä. Alin keskiluokka tulee pääasiassa näkyviin vain silloin, kun se tekee jotakin kauheaa (esimerkiksi äänestää ”väärin”). Toisaalta sen jokapäiväinen elämä rakentuu muista kuin yhteiskunnallisen keskustelun määrittämistä lähtökohdista ja mahdollisuuksista, mikä aiheuttaa yhtäältä tietynlaista ylpeyttä, toisaalta alistumista. Luokan poliittinen käyttäytyminen on usein hyvin suoraviivaista ja helposti ohjailtavaa – kunhan joku ohjailisi.

Maahanmuuttokantojensa suhteen alin keskiluokka menee metsään usein siksi, että se suhtautuu liian pinnallisesti asioihin eikä ymmärrä laajempaa dynamiikkaa asioiden taustalla, vaikka sen näkemys muuten olisikin totuudenmukainen. Näin siitä tulee helppo maalitaulu oikeamielisille ylemmille luokille.

Vaikka suuri osa ylempien luokkien määrittelemästä alaluokkien vaarallisuudesta on poliittista ja moraalista itsekorostusta, löytyy ryhmästä myös todellisia kipinäuhkia ja yhteiskunnallisen levottomuuden lähteitä.

Paljon enemmän sitä löytyy kuitenkin ylemmästä alaluokasta. Koska merkittävä osa maahanmuuttajista kuuluu tähän ryhmään, on juopa heidän ja kantasuomalaisten välillä huomionarvoinen. Luokka jakautuu ylempien ryhmien määritelmissä erilaisiin kategorioihin, joiden moraalinen oikeutus vaihtelee. Pakolaiskriisin yhteydessä on tullut esille, miten esimerkiksi suomalaisen pitkäaikaistyöttömän moraalinen asema eroaa työttömän maahanmuuttajan moraalisesta asemasta. Toisaalta rajankäynti on välillä vaikeaa: vaikka kaikki ovat uskotellusti huolissaan syrjäytyneistä nuorista, ei heidän asemansa ole enää huomionarvoinen, mikäli he syyllistyvät johonkin ylempien luokkien selkeästi kategorisoimaan pahaan. Esimerkiksi rasistiseen vihaan purkautuva tyytymättömyys ylittää hyväksytyn rajan moninkertaisesti. Koska ylempien luokkien laupeus on jo lähtökohtaisesti epäloogista ja vahvasti valikoivaa, muokkautuu se tarvittaessa helposti uusiin konteksteihin.

Vaikka ylemmässä alaluokassa yksilön ominaisuudet ja kyvyt määrittävät pitkälti selviytymispotentiaalin, vaikuttaa selvältä, että valtion ja yhteiskunnan yhä epäsuhtaisemmin suuntautuva auttava käsi määrää alkutahdin ja todennäköisyyden sosiaalisille siirtymille. Toisaalta kantasuomalainen ymmärtää yhteiskunnallisen muutoksen: ennen oli jotakin muuta. Konkretisoituva menneisiin haikailu kertoo katkeruudesta ja vaihtoehdottomuudesta. Ylimpien luokkien mielestä tämä ei ole oikeutettua.

Toisaalta ylemmän alaluokan poliittinen merkitys vaihtelee. Vasemmistopuolueet, jotka saavat maahanmuuttajista uusia äänestäjiä, selvästi hyötyvät. Ei ihme, että tätä on systemaattisesti esimerkiksi Britanniassa edistettykin. Kantasuomalaisten alaluokkaa on sen sijaan vaikeampi mobilisoida. Maahanmuuttoon kriittisesti suhtautuva puolue ei Suomessa selviä ilman keskiluokkaa. Toisaalta keskiluokka ei enää voi kannattaa ”menneisiin haikailevaa” alaluokkia kosiskelevaa puoluetta, koska sen omat jalat uhkaavat kastua.

Alempi alaluokka on mediaspektaakkeleissa ja moraalisissa narratiiveissa usein esillä, mutta muuten sen rooli maahanmuuton, kuten muunkin politiikan suhteen, on olematon. Toisaalta yhä kasvava osa siitä on maahanmuuttajia: kerjäläisiä, laittomia siirtolaisia ja ihmiskaupan uhreja. Siis lisää moraalista materiaalia ylimmille luokille, lisää kavahdettavaa – hiljaa tai avoimesti – muille.

Miksi naisella ei ole pelastusliiviä?

Lapin Kansassa oli sunnuntaina perin joutava juttu salakuljettajista. Huomioni kiinnitti kuitenkin jutun kuva, joka esittää Kreikan Mytilini-saarelle rantautuvia syyrialaisia. Miksi paatin ainoalla naisella ei ole pelastusliivejä? Miehillä on. Naisen vieressä on myös kaksi lasta. Heilläkään ei näyttäisi olevan.

Photo by: Orestis Panagiotou, Text by: Riikka Purra

Why doesn’t the woman have a life vest like the men do? What about the children? (Photo by Orestis Panagiotou)

Suomeenkin saapuvien siirtolaisten miesvoittoisuudesta on ollut puhetta, myös tässä blogissa ja tämän blogin ansiosta. Julkinen argumentti esittää asian niin, että matka on vaarallinen ja nuoret miehet laitetaan tekemään se. Naiset, lapset ja muut heikommat saapuvat sitten perässä.

Väite on varmasti osin oikea – matka on pitkä ja vaarallinen, ja fyysisesti vahvemmalla sukupuolella lienee suurempi todennäköisyys selviytyä siitä. Toisaalta naisten ja tyttöjen asema suurimmassa osassa näitä yhteiskuntia, joista siirtolaiset saapuvat, on huono. Miksi tämä ei vaikuttaisi asiaan?

Ensinnäkin patriarkaattisissa yhteiskunnissa voidaan ajatella, että nainen ei kykene tekemään itsenäisiä päätöksiä. Koska hän ei ole itsellinen, vaan joko suoraan tai epäsuoremmin isän/aviomiehen/muun miespuolisen vallan alla, ei hän edes voi itse päättää lähteä. Esimerkiksi Irakissa muslimimies on perheen pää ja hänen sanaansa on toteltava. Vain silloin, jos naisen suku on erityisen rikas, hänellä saattaa olla sananvaltaa. Siirtolaislaivoissa ei liiemmin sinkkunaisia ole. Ne harvat naiset, jotka Eurooppaan saapuvat, ovat äitejä tai ainakin vaimoja.

Jos alueella on vaarallinen konflikti tai muuten vaikeat elinolosuhteet, eikö ole loogista, että päätösvaltainen ja suuremmassa arvossa oleva ihminen lähtee kohti parempia oloja? Yksinäiseltä naiselta, joka kykenee lähtemään vieraiden miesten matkassa, vaaditaan erityisen suurta rohkeutta ja selviytymiskykyä. Ehkä myös huomattavaa uimataitoa.

Toisekseen nainen ja tyttö ovat monissa yhteiskunnissa vähempiarvoisia kuin mies ja poika – länsimaisen sanaston keinoin, heidän ihmisoikeutensa on alhaisempi.  Vaikka seikka on yhä paremmin meidän tiedossamme, aiheuttaa se yleensä kitkeriä vastalauseita länsimaisten liberalistien ja feministienkin parissa. Tosiasiaa yritetään kiertää ja kaartaa lukuisilla tavoilla. Meillä on islamfeminismiä (jopa Suomen Akatemian tutkimushankkeena, 425 000,-), on ”kyllä suomalainenkin mies”-taivastelua, on selittelyä ja kiertelyä – tosiasioiden ääneen sanominen on vaikeaa. Sukupuolisesti primitiivisiä yhteiskuntia ja kulttuureja ei saa sanoa sellaisiksi. Erityisesti täällä tapahtuvien seksuaalirikosten kohdalla pää menee vikkelästi pensaaseen.

Vasta ilmestynyt kirja Aikamme monta islamia pyrkii myös kumoamaan ”harhaluuloja islamista” ja kertoo esimerkiksi, että Iranissa on yliopistoissa naisenemmistö, minkä siis pitäisi kertoa naisen hyvästä asemasta islamissa. En ole lukenut kirjaa enkä tiedä, kerrotaanko siellä myös, että Amnestyn mukaan iranilaisnaiset ovat lastentekokoneita eivätkä ihmisoikeudellisia ihmisiä, he eivät saa opiskella edes yliopistossa mitä haluavat, heidän osuutensa työssäkäyvistä on vain noin 16 prosenttia, he eivät saa halutessaan avioeroa, he pukeutuvat yhä enemmän täyssäkkeihin, heitä on kansanedustajista vain 3 prosenttia, heille on oma osasto bussin takaosassa ja metroissa, heille sallitut ammatit ovat hyvin säädeltyjä, kunniaväkivalta on yleistä, myös valtion toimesta naisia (kuten miehiäkin) kivitetään kuoliaaksi, laillisuusperiaate tai demokratia ei suojaa ja niin edelleen.

(Ja tämä siis Iran, joka on kuitenkin kehittynyt kehitysmaa. Esimerkiksi YK:n tasa-arvoindeksi tarjoaa kattavaa tietoa eri maiden tilanteista.)

Sukupuolinen vääristymä ja epätasa-arvo (rehellisemmin sanoen: miesten ylivalta) ovat päivänselviä asioita myös maahanmuuttoilmiössä. Usein esiintuotu seikka, että kaikista maailman pakolaisista naisia on noin puolet, on toisarvoinen, koska suurin osa kaikista maailman pakolaisista ei koskaan pääse länsimaihin.

Kuten olen aiemmin todennut konflikteista (mihin ne ihmisten väliltä tuolla matkalla häviäisivät?), totean myös sukupuolten välisistä arvoasetelmista: mihin miesten ylivalta yhtäkkiä tuolla matkalla häviäisi? On selvää, että maahanmuuttajanaisten asema on usein heikompi kuin miesten. Suhteessa länsimaisiin naisiin voinemme todeta sen usein olevan jopa säälittävä. Toisaalta lienee järkevää kysyä: voimmeko me, tasa-arvoisen yhteiskuntamme avulla, todella muuttaa tällaisen asetelman?

Tässä on jälleen yksi asia, joka ei valtavirtajulkisuutta juuri saa. Se ei liiaksi kiinnosta tutkijoita (poikkeuksia toki on) eikä se varsinkaan kiinnosta kiljukaulaisia feministejä, jotka käyttävät kaiken energiansa länsimaisten miesten osoitteluun tai omiin post-pyrintöihinsä. Myöskään valtamedia ei liiaksi räjäyttele otsikoita aiheen parissa, pienemmät aviisit onneksi yhä enemmän. Olen kirjoittanut aiheesta esimerkiksi täällä ja täällä. Mikäli (tai kun) yhteiskunnastamme on nyt tulossa niin vahvasti monikulttuurinen, asian pitäisi ehdottomasti olla yksi tärkeimmistä, joita käsitellään.

Eikä kyse ole edes vain arvoista. Naisten asemaa sietää tarkastella myös muun muassa työmarkkinoiden kannalta (esim. somalialaisten naisten työllisyysaste 14.3 %).

Mutta jos ei edes pelastusliiviä… Mitä oikeasti voimme tehdä?

Lopuksi huomautettakoon, että en ole lainkaan pahoillani, jos joku asiasta enemmän tietävä kertoo jonkinlaisen hyväksyttävän syyn sille, että kuvan naisella ei ole pelastusliiviä. Jos hän esimerkiksi todella on pitkänmatkan huippu-uimari ja kategorisesti kieltäytynyt käyttämästä pelastusliiviä. Tai jos hän on juuri ennen valokuvan ottamista riisunut liivinsä, koska manner on jo niin lähellä. Tai jos hänen verryttelytakkinsa alla onkin kellupuku, sellainen kuin monilla lapsilla nykyään…