feminismi

Maa, joka taantui

/ Riikka / 17 kommenttia

burka-1003353_1280

Nainen lopetti huivin käytön. Hänet erotettiin heimosta kunnian säilyttämiseksi. Mies uhkaili väkivallalla ja ulkonäön tuhoamisella.

Mies puukotti naista ja lapsia valvotussa tapaamisessa. Hän on edelleen karkumatkalla. Poliisin mukaan ei kuulemma vaaraksi.

Afganistan? Irak? Joku muu primitiivinen valtio?

Ei, vaan Suomi vuonna 2019.

Minun kotimaani.

Yhteiskuntamme ns. suvaitsevaiset haluavat uskoa, että maailman epäkohtia ja huonoja asioita voidaan parantaa rakentamalla parempia instituutioita ja kouluttamalla. He eivät voi ottaa huomioon sitä, että instituutioiden rakentaminen tai kouluttaminen ei auttaisi kaikkiin ongelmiin. Vaikka ns. suvaitsevaiset usein haluavat puhua kulttuurista, eivät he sellaiseen oikeasti usko. Heille kaikki lähtee ihmisyksilöstä.

Mitä kauempaa ihminen kulttuurisesti tulee, sitä enemmän suvaitsevainen haluaa uskoa omaan yksilödogmaansa. Siksi suvaitsevaisille kaikki vieraiden tekemät rikoksetkin ovat yksittäistapauksia.

Me kuitenkin tiedämme, että oikeasti ihmiset elävät kulttuureissa ja uskovat uskontoihin, ideologioihin ja vastaaviin. Kulttuurien, uskontojen, valtioiden, tapojen ja konventioiden välillä on eroja, ja niitä voidaan vertailla. Politiikka on pohjimmiltaan erilaisten ideoiden, arvojen, intressien ja tavoitteiden edistämistä, ja se on siksi aina konfliktista. Kansallisvaltiot, etenkin nämä kehittyneet ja toimivat, ovat syntyneet tiettyihin yhteisöihin ja kulttuureihin.

Oikeasti maailma ei välttämättä edisty. Aika vain etenee. Kehitys saattaa hyvin taantua. Kaikki ihmiset ja kulttuurit eivät välttämättä ole kehityskelpoisia sillä tavalla kuin suvaitsevaiset haluavat uskoa. Kaikki ihmiset eivät halua sellaista edistystä, mitä suvaitsevaiset haluavat, eikä tämä välttämättä johdu instituutioiden ja koulutuksen puutteesta.

Minusta Suomi on alkanut pahasti taantua.

orestis panagiotou

Pelastusliivit loppuivat kesken.

Primitiivisistä yhteisöistä ja kulttuureista saapuvan maahanmuuton myötä Suomeen on tullut uudenlaista naisvihamielisyyttä, joka ilmenee esimerkiksi kyvyttömyytenä ymmärtää maamme tasa-arvovaatimuksia sekä naisiin ja tyttöihin kohdistuvana seksuaalisena ym. väkivaltana. Kuten olen monesti korostanut, asia on täysin yllätyksetön, sillä kulttuuri, uskonto ja ”konteksti” eivät poistu ihmisestä maantieteellistä sijaintia vaihtamalla.

Ns. suvaitsevaiset eivät näe mitään ongelmaa siinä, että erilaisia kulttuureita ja ihmisiä ja tapoja ja ideoita sekoitetaan yhteen. Eivät varsinkaan silloin, kun niitä sekoitetaan niiden oman logon alla, siis liberaaleissa länsimaissa.

Maahamme syntynyt toinen todellisuus näkyy usein jo lööpeissäkin, viikosta toiseen jatkuvissa uutisotsikoissa. Suuri osa siitä on kuitenkin edelleen piilossa. Useat yhteiskunnalliset tahot tekevät kaikkensa, jotta se pysyy piilossa. Siitä kertovia ihmisiä halutaan vaientaa, pelokkaita haukutaan rasisteiksi, huolestuneita pelonlietsojiksi. Ihmeellinen byrokraattinen mallimme jo itsessään piilottaa ja hukkaa todellisuutta. Numerot, lukumäärät, eurot, henkilöt hukkuvat tilastoihin, rekistereihin ja koodien taakse.

Minulle ei ole ollut koskaan epäselvää, että on olemassa kulttuureja, joissa nainen on vähempiarvoinen. Huomasin tämän jo pienenä lapsena, panin merkille, ihmettelin.

Nykyään ihmettelen, vuosi vuodelta enemmän, miksi kaikki naiset täällä Suomessa eivät ole yhtä huolissaan kuin minä. Eivätkö he oikeasti tiedä, mitä ovat saavuttaneet? Missä on käsitys omasta yhteisöstä, kulttuurista, maasta; missä tieto historiasta?

Eivätkö äärimmäisen helppo tiedonsaatavuus, matkailu ja pallon kutistuminen ole osoittaneet sitä, että kaikki eivät ole kuin me?

DpNnmVWWwAAUVL5

Suomessa on aivan pieniä tyttöjä, jotka joutuvat käyttämään huivia. Päiväkodeissa, kouluissa, kaduilla. Pääkaupunkiseudulla kävelee tunnistamattomia mustia säkkejä, jotka tunnistaa ihmisiksi vain siitä, että ne yleensä vetävät perässään pieniä ihmisiä. Espoolaisessa kirjastossa yksi musta säkki asettelee kirjoja hyllyyn. Kirjastossa – meidän hyvinvoinnin ja tasa-arvon instituutiossamme.

Samaan aikaan meidän feministejämme kiinnostaa se, etteivät minun kaltaiseni ihmiset puhu tällaisista asioista tai se, kuinka humalaisten keskivartalolihavien miesten patriarkaatti läähättää liian kovaäänisesti, ja asialle täytyy tehdä jotakin!

On olemassa maailmanuskonto ja kulttuureja, joiden mielestä huivit ja säkit ovat tärkeitä, usein välttämättömiä. Kun nuo ihmiset sitten muuttavat tänne, heillä pitää olla oikeus jatkaa näitä kulttuurisia ja uskonnollisia ”erilaisuuksiaan”. Tänne pohjoiseen, jossa naisen asema on kulttuurisesti vakiinnutettu ja yhteiskunnallisesti institutionalisoitu ikuisuus sitten.

Ja tämä on aivan ookoo monille meidän naisillemme (ja miehillemme). He jaksavat edelleen kertoa minulle, että ”se on naisen oma valinta”. Nuo koulutetut, hyväosaiset, kuplissaan asuvat, sisustusta ja vapaata seksiä harrastavat naiset kertovat minulle somessa noin.

Miksi meidän pitäisi hyväksyä tällaista erilaisuutta? Miksi erilaisuus siitä, että nainen ei ole vapaa, nainen on huonompi, heikompi, tahdottomampi, kykenemättömämpi ja vaaraksi, pitäisi hyväksyä? Puhumattakaan, että sitä pitäisi korostaa, juhlistaa, suosia, kannattaa?

Täällä, Suomessa?

Me emme pysty heitä muuttamaan. Heidän pitää tehdä se itse, jossakin muualla kuin Suomessa. Mielestäni meidän pitäisi arvostaa omia arvojamme edes sen verran.

 

 

 

Lennä Suomi, tule elävänä takaisin

/ Riikka / 19 kommenttia

Calgary-1988

Olin ehkä 10-vuotias, kun kirjoitin yhden ensimmäisistä mielipidekirjoituksistani. Lähetin sen Katso-lehteen, ja se käsitteli Matti Nykästä. Olin loukkaantunut ja vihainen Levyraadissa esitetystä Nykäsen alkoholismille irvailevasta kappaleesta ja etenkin levyraatilaisten kommenteista. Mielestäni ohjelma oli kohtuuton ja julma – miksi se sai riepotella urheilijaa, maailman parasta mäkihyppääjää. Erityisesti koin surua Matin vanhempien vuoksi. Mietin, miltä heistä tuntuu, kun joutuivat kuuntelemaan pojastaan tehtyä pilkkalaulua.

Tunteeni ja kirjoitukseni olivat varmasti lapsellisia, mutta ne olivat aitoja.

Tänään, Matti Nykäsen kuolinpäivänä, olen kokenut monenlaisia tunteita. Yksi tunne on ollut myös tuo sama, joka minut sai kirjoittamaan Katso-lehteen 1980-luvulla.

Kun pääsin äsken kotiin, söin ruisleivän, avasin koneen. Ja nyt on taas aika:

”Kuolema ei tee kyllä yhdestäkään naistenhakkaajasta mun sankaria, ei sitten millään”, sanoi julkiseen keskusteluun monilla foorumeilla osallistuva anarkisti-feministi-aktivisti-sosialisti.

Jokainen löytää halutessaan tuon sanojan – minun ei ole sitä tässä tarpeen kertoa. Eikä viestini kohdistu varsinaisesti häneen, vaan koko hänen edustamaansa segmenttiin.

**

Oletko sinä ikinä tehnyt mitään väärää? Oletko ollut ilkeä, paha? Minä tiedän monia ihmisiä, joille sinä olet ollut ilkeä. Miksi sinä korotat itsesi muiden yläpuolelle? Mikä sinut saa ajattelemaan, että sinun edustamasi on niin ylhäistä?

Naistenhakkaaja, niin varmasti. Sen lisäksi päihdeongelmainen, neurologisella häiriöllä diagnosoitu, monien hyväksikäyttämä, median rääkkäämä extreme-urheilija, joka pääsi ja joutui huipulle hyvin aikaisin. Ja tippui sieltä – siirtyi juorulehtien värikkäille sivuille. Sai sääliä, myötätuntoa, naureskelua. Juoppo mikä juoppo.

En puolusta väkivaltaa, kehenkään kohdistunutta väkivaltaa. Se on aina väärin. Mutta sinä olet sokea.

Sinä mässäilet ihmisten heikkouksilla – kaipaat usein ymmärrystä väärintehneille, heikoille, traumatisoituneille, langenneille. Esiinnyt humaanina, puhut oikeuksista, vaadit oikeutta. Sinä haluat järjestelmää auttamaan ja tukemaan kaikkia ihmisiä, joille sinun mielestäsi kuuluu oikeus. Jotka ansaitsevat sinun armosi.

Miksi kaikki eivät ansaitse? Miksi Matti Nykänen ei ansaitse sitä edes kuolinpäivänään? Eikö sinua, tyttörukka, kukaan ole koskaan opettanut olemaan edes joskus hiljaa? Suomalaisittain pitämään turpaa kiinni?

Ei ole sinun sankarisi. Ei varmasti ole. Nyt olet sen kertonut meille kaikille.

Sinun sankarisi on huivipäinen, joka huutaa intersektionaalisuudesta, rauhanuskonnosta ja feminismistä, ja joka vihaa lökäpöksyisiä maalaistolloja, jotka eivät osaa puhua teidän kieltänne. Joka sanoo, että kaikki ovat suomalaisia, jos haluavat. Paitsi että suomalaisissa ei ole mitään ihmeellistä, ei mitään erityistä, ei mitään hienoa.

Sinun sankarisi on ylipainostaan taidetta ja politiikkaa tekevä narsisti, joka vaatii, että pitää olla positiivinen kehoaan kohtaan. Nimittäin sitä läskiä kehoa. Ei varmaankaan vuosikaudet kehoaan rääkännyttä mäkihyppääjän kehoa kohtaan. Sinun sankarillesi urheilu on silkkaa typeryyttä – mutta onhan se mahdollisuus niille, jotka eivät yliopistoon pääse.

Sinun sankarisi on liian nopeasti keski-ikäistyvä metoo-aktivisti, joka vihaa sydämensä kyllyydestä kaikkia miehiä, joille ei enää kelpaa. Nainen, joka uskottelee maailmalle, että juopuneen miehen käsi luisevan perseensä päällä baarissa tuntuu yhtä pahalta kuin raiskaus.

Sinun sankarisi on kasvonsa peittävä ja kovaa huutava mies, joka heittelee kiviä ja särkee toisen omaa. Sinä ja sinun sankarisi saatte mielestänne määritellä, mikä on kenenkin omaa ja miten kauan. ”Ei kukaan ansaitse”, te sanotte.

Sinun sankarisi on liian kovaa ja liian paljon puhuva nainen, käsillään huitova, päälle huutava, aggressiivinen. Sellainen, joka ei ole koskaan hiljaa, koska hiljaisuus tarkoittaisi, että patriarkaatti alistaa. Sellainen nainen, joka uskoo, että koko maailma on tehty palvelemaan häntä.

Sinun sankarisi on perussuomalaisia verkossa kiusaava aktivisti, joka sylkee kadulla päin. Sellainen, joka päivästä ja viikosta toiseen vakoilee kanssaan eri mieltä olevien naisten sanomisia ja odottaa mahdollisuutta iskeä. Sinun sankarisi on poliittisesti ”oikeamielinen” – aina yhtä valmis solvaamaan ja häpäisemään kuin sinäkin. Vaikka kuolleita.

Erityisesti sinun sankareitasi ovat ne, jotka halveksivat Suomea, suomalaisia ja suomalaisuutta. Ne, joiden mielestä meillä ei ole mitään, ei ole koskaan ollut mitään, meitä ei yhdistä mikään, meitä ei muista erota mikään. Sinun sankareitasi ovat ne, jotka vaativat maksajille lisää maksettavaa, miehille lisää hävettävää.

Sinun sankareitasi ovat ne, jotka nauravat Finlandian herkistämille silmille. Ne, jotka eivät ole koskaan ”ymmärtäneet yhtään jääkiekkoa”. Ne, joiden mielestä Suomen lippu on hyvä korkeintaan liehuessaan teidän monikulttuuristen ja vegaanisten pihajuhlienne salossa – sielläkin vain siksi, että ”kansallinen kuvasto täytyy saada pois rasisteilta”. ’

Sinun sankareitasi ovat ne, joiden mielestä ei kannata lukea historiaa, koska siellä on maskuliinisia valtarakenteita eikä tarpeeksi naissubjekteja. Ne miehet, jotka tekevät paljon ylevämpiä asioita kuin kilpaurheilevat tai käyvät armeijan.

Olen pahoillani puolestasi.

Sinä et kestä, että meillä on Matti Nykänen. Lentävä legenda, jonka hyppyjä ovat katsoneet miljoonat suomalaiset. Hurranneet, huutaneet, itkeneet, skoolanneet. SUOMI, SUOMI, SUOMI! ”Suomi voittaa, hyvä Matti!”

Sinä vihaat legendoja.

Sinusta miehen pitää pukeutua mekkoon ja tuntea tunteita, mutta sinusta Nykäsen Matille mies ei saa itkeä. Ei voitosta eikä kuolemasta. Ei ole mitään legendoja, pelkkiä juoppoja naistenhakkaajia.

Sinä et kestä, että meillä on yhteinen kokemus. Olemme katsoneet tv:tä yhdessä, koko perhe, ystävät, jännittäneet, pitäneet peukkuja, pidättäneet hengitystämme.

Olemme nähneet maailman parhaan mäkihyppääjän hyppäävän järjettömän kauas, kuin ikuisesti. Se on järjettömän hienon näköistä.

Tiedätkö, se on melkein hullua! Kuuluuko ihmisen sillä tavalla lentää ilmassa? Ei siellä ihan jokainen lennäkään. Sinäkään et lentäisi.

Me olemme hypyn jälkeen nähneet keskimmäisellä pallilla vaaleatukkaisen pojan, paljon ikäistään nuoremman näköisen, saamassa kaulaansa kultaa. Olemme nähneet Suomen lipun korkeimmalla, laulaneet Maamme-laulun, olleet niin saatanan ylpeitä. Hyvä Suomi, hyvä Nykäsen Matti!

Meillä ei ole melkein edes sanoja sen kuvaamiseen. Se on niin hienoa. Se on tuntunut sydämessä asti.

 

Ja sitä ei meistä saa pois. Et sinä ilkeine tviitteinesi, halveksuvine sanoinesi. Eivät sinun sankarisi meitä vähättelevine väitteineen, ei edes se kuuluisa maailmanmuutos, johon sinä oman moraalisi perustat.

Sitä sinä et kestä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Raiskauksista 2

/ Riikka / 8 kommenttia

eye-2274884_1280

 

Kun te tuotte maahan naisvihamielisiä uskontoja, naisvihamielisiä kulttuureja ja naisvihamielisiä tapoja, te saatte naisvihamielisiä tekoja. Kun te tuotte maahan miehiä, joiden kulttuurissa nainen on alisteinen, te saatte miehiä, jotka toimivat niin, että nainen on alisteinen. Kun te tuotte machokulttuuria ja ihan oikeaa toksista maskuliinisuutta, te varmasti saatte seksuaalirikoksia ja joukkoraiskauksia.

Naisten häpäiseminen, häirintä, joukkoraiskaukset ja etninen väkivalta kävelevät tänne rajan yli tai Helsinki-Vantaan kansainväliseltä puolelta. Heikoista valtioista ja primitiivisistä kulttuureista saapuvat ihmiset eivät muuta käsityksiään ja toimintatapojaan matkalla. Konfliktit, ongelmat, käsitykset seuraavat ihmistä.

Siihen ei auta kotouttaminen. Me emme voi pelastaa koko maailmaa, mutta meidän pitää pelastaa omat kansalaisemme.

Suomalaista miestä on koulutettu vuosikymmeniä, ja siltikään tuo olento ei mielestänne osaa käyttäytyä. Mitä ihmettä te odotatte tekevänne näiden erilaisten kulttuurien miesten kanssa?

Olen yli 15 vuotta kysynyt, miksi meitä ei suojella. Miksi tämän annetaan tapahtua?

Valitettavasti minun pitää tehdä kokemukseni mukaan se päätelmä, että naiset itse eivät ymmärrä asiaa tarpeeksi hyvin. Luuletteko te, että Suomi on ilmainen? Miksi kannatatte sen pois antamista?

Olin tänään Koskikeskuksessa Tampereella. Siellä ensimmäisen kerran 90-luvun alussa opin varomaan tietyistä maista tulevien miesten katseita. Nyt olen keski-ikäinen.

Tämä lisääntyy. Koko ajan.

Turvallisuus, rauha, vauraus eivät ole täällä itsestään. Ne on tehty, taisteltu, vuosikymmenten kuluessa. Naisen asema Suomessa on maailman parhaita. Meillä on ollut hyvä.

Se, että meillä on myös kotoperäisesti seksuaalirikollisuutta, ei muuta asiaa mihinkään suuntaan. Se ei ole mikään perustelu tuottaa Suomeen naisvihamielistä kulttuuria kehitysmaista lisää.

En kaipaa lisää hankerahoitusta feministisiin hankkeisiin enkä vihapuhepoliiseja. En kaipaa vitsikieltoja työpaikoille, en akateemista miesten demonisointia.

Kaipaan Suomea, jonka kaduilla kaikilla on turvallista.

Erityisesti, ja kaikkein eniten maailmassa, haluan maan, jossa lapsemme ovat turvassa.

Suurmoskeijan varjosta

/ Riikka / 3 kommenttia

(Julkaistu Suomen Uutisissa 11. joulukuuta)

sdr

Helsingin Hanasaareen suurmoskeijaa ja islamilaista palvelukeskusta suunnittelevan hankkeen tonttiasia on tiistaina 12. joulukuuta Helsingin kaupunkiympäristölautakunnassa, jossa puheenjohtajan nuijaa käyttää vihreä apulaispormestari Anni Sinnemäki. Vaikka suurmoskeijalla ei edelleenkään vihervasemmistoa lukuun ottamatta näytä juuri olevan aitoa kannatusta, on syytä pelätä, että se siitä huolimatta etenee takapakeista välittämättä, vähä vähältä hivuttaen. Kun kriittinen piste on ylitetty, myös sellaisilla ”suvaitsevaisuutta” ja ”ihmisoikeuksia” edistävillä asioilla, joita harva näyttää aktiivisesti kannattavan, on tapana edetä maaliin tai ainakin riittävän pitkälle.

Perussuomalaiset on ainoa puolue, joka kokonaisuudessaan ja yksiselitteisesti vastustaa suurmoskeijaa, myös siinä tapauksessa, että hankkeen rahoituksessa ei olisi mitään ongelmaa (ja siinä tietysti on). On tärkeää olla kritiikissä johdonmukainen ja tuoda yhä uudelleen esille ne seikat, joiden vuoksi hanketta on syytä vastustaa.

Olin perjantaiaamuna seuraamassa hankkeen puuhahenkilöiden järjestämää tiedotustilaisuutta, jonka pääsanoma liittyi hankkeen rahoitukseen. Tiedotustilaisuuteen tuli kutsu vasta edellisenä päivänä kello 16:n jälkeen, vaikka otaksun, että Bahrainin valtuuskunnan saapuminen oli tiedossa varmasti jo hyvissä ajoin. Myöhäisen kutsun myötä paikalle ehtikin harvempi taho kuin hankkeen tärkeys antaisi toivoa.

Aikaa tilaisuudelle oli varattu myös liian vähän, ja suurin osa meni hankkeen toimijoiden alustuksiin, jotka yllätyksettömästi pyörivät hyvin yleisellä ja retorisesti mielistelevällä tasolla. Itsekään en päässyt esittämään läheskään kaikkia kysymyksiäni. Tilaisuuden voi kokonaisuudessaan katsoa täältä.

Myös annetut vastaukset ylipäätänsä jäivät hyvin vajaiksi. Paikalla olleet toimittajat kyllä esittivät varsin kriittisiä kysymyksiä koskien rahoitusta eikä osa edes lannistunut ensimmäiseen kiertelevään ja epäselvään vastaukseen, vaan jaksoi esittää uuden kysymyksen. Tästä huolimatta tilaisuuden informaatioanti oli heikko. Seuraava tilaisuus järjestettäneen jo keskiviikkona, kun huominen lautakunnan näkemys asiasta on kuultu.

Islam ja suomalaisuus

Pia Jardi väitti heti puheenvuoronsa aluksi, että islam on myös suomalainen asia, jopa osa suomalaisuutta. Hän muistutti, että muslimeita on Suomessa jo enemmän kuin esimerkiksi ortodokseja. Menemättä sen tarkemmin suomalaisuusväitteen todenmukaisuuteen muistutan, että muutamien satojen henkilöiden kokoinen tataariväestömme ei ole koskaan pitänyt meteliä itsestään. Tataarien suurmoskeija Helsingin sisääntuloväylän varressa kutsumassa rukoukseen kuulostaa miltei absurdilta, muista asiaan kuuluvista erityisoikeuksista puhumattakaan. Poliittisine, kulttuurisine ja uskonnollisine elementteineen islam on vahvaa tuontitavaraa ja liittyy nimenomaan viimeisen muutaman vuosikymmenen aikana kiihtyneeseen maahanmuuttoon. Suurmoskeijahanke on täten osa sitä samaa monikulttuurista vyörytystä, jota todistamme lukuisalla muullakin yhteiskunnan sektorilla, milloin minkäkinlaiseen kaapuun puettuna.

Ryhmien välistä kohtaamista

Jardi väitti, että hanke yhdistää eri islamin koulukuntia – avaapa jopa ”oven yhteisymmärrykseen”. Kun halusin täsmennystä, että onko mukana hankkeessa nyt siis myös shiiamuslimien edustus, kiihtynyt Jardi vastasi, että suurmoskeija on vain sunnien hanke. Jardi jopa väitti, että tämä on ollut tiedossa aina. ”Kaikilla on mahdollisuus tehdä omia hankkeita!” Hän vertasi tilannetta siihen, että eri kristityillä kirkkokunnilla on omat kirkkonsa ja toimintansa.

Perussuomalaiset ei tietenkään kannata sen koommin sunnien, shiiojen kuin muidenkaan suurmoskeijaa, mutta oleellista tämän näkökulman kannalta on se, että eri islamin ryhmittymät suhtautuvat toisiinsa vihamielisesti. Sunnien ja shiiojen kiistat eivät valitettavasti jää vain muslimien lähtöalueille, vaan seuraavat heitä matkalla länsimaihin – kuten tapahtuu useiden muidenkin kulttuuriin, uskontoon ja yhteiskuntajärjestelmään liittyvien tapojen ja mieltymysten kohdalla. Myös Suomessa on raportoitu ongelmista islamin eri ryhmien välillä, jopa vastaanottokeskuksissa, jonne turvapaikanhakijat pakenevat kotimaidensa levottomuutta.

Suurmoskeija ei siis lisää ”arjen dialogia” edes islamin sisällä. Meidän ei missään tapauksessa tulee edistää kyseisen uskonnon kuppikuntaisuutta tämän enempää

Avoin tili muslimimaassa

Rahoitukseen liittyvistä ongelmista on kirjoittanut varsin hyvin useampi mediatalo. Paikan päällä tilaisuutta todistaneena en voi olla hämmästelemättä, millaisella mahtailevuudella joukkio asiaansa esitti. Mikään ei näytä olevan selvillä – tai seikkoja ei ainakaan tuotu julki – vaan Jardi ja muut keskittyivät toistelemaan hyväksyttävyyttä henkiviä sanoja, kuten ”läpinäkyvyys” ja ”suomalaiset periaatteet”. Mitä ihmettä nämä tarkoittavat, kun tosiasia on, että rahanpesusta ja ääriliikekytköksistä tunnetussa maassa on avattu tili, jonne kuka tahansa voi lahjoittaa rahaa? Miten on tarkoitus taata, että rahoittajat eivät vaikuta moskeijan linjaan? Laitetaanko nettipoliisi seuraamaan perjantaisin striimattavaa rukoushetkeä tavoitteena poimia mahdollinen vihapuhe tai muuten epäilyttävä julistus?

Vaikuttaa selvältä, että Suomessa asuvat muslimit eivät ole tottuneet siihen, että heidän väitteitään kyseenalaistetaan mediassa. Mitenkään muuten en voi selittää sitä, että puuharyhmä lennättää paikalle Bahrainista henkilön – joka Wikipedian mukaan on muuten ”a staunch anti-Shia loyalist” – kertomaan, imaamin tulkatessa, kuinka hankkeen on tarkoitus parantaa Suomen ja Bahrainin välejä, ajaa Suomessa asuvien bahrainilaisten (6 henkilöä) etua ja taata, että muslimien asioihin ei liiaksi Suomessa puututa!

Muslimien palveluita mutta moskeija myös suomalaisille

Jardi kertoi, että moskeijan yhteyteen rakennettavasta palvelukeskuksessa on tarkoitus tuottaa muslimien tarvitsemia palveluita. Edes asiaa erikseen kysyttyäni en saanut selvää vastausta siihen, mitä nämä ovat. Uimahalli tarjoaa toki sukupuolet segregoivaa uimapalvelua – tämä kävi selväksi, mutta mitä muuta nämä palvelut sisältävät? Tuleeko rakennukseen ”monikulttuurisia” sosiaalipalveluita, halal-tuotteisin ja naisten peittämiseen tarkoitettuihin vaatekappaleisiin keskittyviä yrityksiä, erilaisia islamin oppien mukaisia koulutuspalveluita, islamilainen päiväkoti, sharian mukaista perheneuvontaa vai mitä?

Entä mistä ihmeestä nämä kustannettaisiin – onko ”avoimen tilin” tarkoitus olla pysyvä rahoituskanava? Kuulostaa kaikkea muuta kuin loppuun asti mietityltä, puhumattakaan avoimuudesta ja läpinäkyvyydestä.

Ikään kuin merkittävänä myönnytyksenä suomalaiselle kulttuurille ja yhteiskunnalle tuotiin myös esille, että suomalaiset ei-muslimit saavat vierailla rakennuksessa. Toki tällekin on useita rajoitteita, etenkin toisen sukupuolen kohdalla – sukupuolten erottelun lisäksi naisten tulisi tietenkin käyttää huivia.

Sukupuolten eriarvoisuus ”suomalaisten periaatteiden mukaan”

Kun kysyin sukupuolten välisestä erottelusta, Jardi vastasi käsittämättömällä tavalla esittäen, että uimahallissa ”miesten edessä alasti seisominen” ei ole tasa-arvoa tai että tasa-arvo ei ole ”pakko”. En tietenkään ollut esittänyt mitään ”pakollisesta tasa-arvosta”, toisaalta uimahalleissamme eivät naiset seiso alasti miesten edessä. Merkittävintä kuitenkin jälleen on se, millaisella huomattavan voimallisella ylpeydellä muslimit puolustavat maahamme sopimattomia käytäntöjään.

Tämä on mahdollista, koska Suomen yhteiskunnallisessa keskustelussa islamin kritisointi on leimattu rasismiksi.

Suurmoskeijan puolustukseksi Jardi esitti myös sen, että jo nyt muslimitytöt ja -naiset ovat segregoitu, ja että uusi uimahalli helpottaisi asiaa. Piikki oli selvästi osoitettu Helsingin kaupungille – ilmeisesti muslimien omien uimahalli- ja muiden vuorojen tarjoaminen on liian pienimuotoista. Logiikka tässä yhteydessä on tietysti yhtä ontuvaa kuin muissakin perusteluissa. Segregaatiota ei aiheuta sen paremmin Helsingin kaupunki kuin suurmoskeijan palvelukeskuksen puutekaan, vaan islamin uskonnollinen, kulttuurinen ja toimintaympäristöstä riippumaton käytännöllinen takapajuisuus, jopa naisviha.

En liene poikkeuksellinen pohjoismaalainen nainen kokiessani vastenmielisyyttä islamin naiskäsitystä kohtaan. Olen korkeintaan poikkeuksellinen siinä, että tuon asian kuuluvammin esille kuin monet.

Minulle on päivänselvää, että suomalaisen yhteiskuntamme ei millään tavalla tulisi edistää tai ylläpitää islamilaista naiskäsitystä. Moskeijaa on mahdotonta tehdä ”suomalaisten periaatteiden mukaisesti”.

”Yhdessä paremman yhteiskunnan ja tulevaisuuden puolesta”

Suurmoskeijahanketta perustellaan väitteillä siitä, että se poistaisi länsimaisen yhteiskunnan ja muslimien välisiä haasteita ja kotouttaisi maahanmuuttajia, tuoden heidät lähemmin osaksi yhteiskuntaa. On vaikea nähdä, mihin tällaiset väitteet perustuvat. Missään päin läntistä maailmaa muslimit eivät ole integroituneita uuteen yhteiskuntaan – eivät maahanmuuttoutopiassaan raadollisesti epäonnistuneissa maissa, kuten Ruotsissa, tai suvaitsevaisuudessaan vähemmän huikentelevaisissa valtioissa, kuten Tanskassa tai Belgiassa. Päinvastoin, eristäytyminen ja erilaiset rinnakkaisyhteisöt ovat todennäköisempiä vaihtoehtoja. Ongelmat koskevat myös, ja joskus jopa eritoten, toisia ja kolmansia sukupolvia.

Samaten olemme tietoisia moskeijoihin liittyvistä merkittävistä turvallisuusongelmista. Muista pohjoismaista, kuten juuri Ruotsista ja Tanskasta, kuuluu hyvin huolestuttavia tietoja moskeijoihin pesiytyneestä ääritoiminnasta ja terrorismiin läheisesti liittyvistä tahoista. Monien Euroopan terrori-iskujen kohdalla jonkinlainen sylttytehdas löytyy paikallisesta moskeijasta ja sen radikaalia oppia julistavasta imaamista.

Lopulta on siis aika yhdentekevää, edustaako moskeija wau-arkkitehtuuria tai sijaitseeko se Helsingin parhailla paikoilla vaiko ei. Kuten Jardikin totesi, eihän kyse ole rakennuksesta. Ei olekaan.

Kyse on islamista.

 

Miksi päivähoidon ei pidä olla maksutonta

/ Riikka / Jätä kommentti

koala-61189_960_720

Päivähoito ja perhevapaat ovat yllättäen nousseet korkealle poliittisen kiinnostuksen tasolle. Naisia (anteeksi sukupuolinen stereotypisointi) ne ovat toki kiinnostaneet aina, mutta nyt ne ovat mukana myös äijätasolla. Mitä enemmän äijä on kyseessä, sitä ponnekkaammin tulee korostaa tasa-arvovaikutuksia, työllisyysvaikutuksia, palkkavaikutuksia, uravaikutuksia ja niin edelleen.

Vasemmisto ja oikeisto ja useimmat siinä välillä ovat löytäneet jälleen aiheen, josta ne ovat samaa mieltä – vaikkakin yleensä ihan eri syistä. Mukaan mahtuu oman tulkintani mukaan myös iso liuta ns. hyödyllisiä idiootteja, jotka eivät selvästikään aivan ymmärrä, mitä ajamallaan politiikalla todennäköisesti tulevat saamaan aikaan.

Älkää ymmärtäkö väärin. Päivähoito ja perhevapaat eivät todellakaan ole pikkujuttuja. Se, miten ja missä lapset hoidetaan, on iso yhteiskunnallinen, kulttuurinen, sosiaalinen ja taloudellinen päätös. Se, millaisia isejä ja äitejä lapsilla on, on suurin tulevaisuuteen vaikuttava seikka – oikeasti paljon tärkeämpi kuin yksikään soteuudistus.

Onnellisista lapsista, jotka ovat saaneet nauttia vakaasta, turvallisesta ja rakastavasta vanhemmuudesta, tulee kaikkein todennäköisimmin hyvin selviäviä aikuisia, jotka käyvät töissä, maksavat veroja – ja hoitavat lapsiaan hyvin. Tämä hyvin konkreettinen ja kaikkialla selvästi näkyvä ketju on usein piilossa tiiviissä hyvinvointiyhteiskunnassa, jossa valtiolle on sälytetty yhä enemmän tehtäviä ja vastuuta. Siellä se kuitenkin aina on. Mikään verotuotettu malli ei kykene ylittämään tuon ketjun merkitystä.

Tämä oleellinen seikka on harvoin poliittisen keskustelun kohteena, edes epäsuorasti. Sen sijaan päivähoidon ja perhevapaan uudistuksia perustellaan kaikilla muilla paitsi lapseen itseensä perustuvilla argumenteilla.

Palvelut eivät ole ilmaisia

Niin kuin ei ole ilmaista lounasta, ei ole yhteiskunnassa myöskään ilmaisia palveluita. Kuten kaikki tietävät, päivähoito on Suomessa vahvasti valtion subventoimaa. Yhden päivähoitopäivän kustannus on noin 62 euroa. Korkeinkin päivähoidon maksu on Helsingissä 290,- kuukaudessa.

Kaikkein pienituloisimmat eivät maksa päivähoitomaksuja lainkaan. Muidenkin alimpien ryhmien maksuja on alennettu. Päivähoito on näille ryhmille siis käytännössä jo nyt  maksutonta. Toisaalta korkeimpaan maksuluokkaan pääsee verraten helposti – kaksi työssäkäyvää, keskitasoa selvästi alemmillakin tuloilla, tai yksi korkeatuloinen. Päivähoitomaksut joustavat siis vain toiseen suuntaan.

Päivähoitomaksut saattavat aiheuttaa kannustinloukkuja, etenkin monilapsisissa keskituloisissa perheissä. Mikäli äidin ei kannata ottaa vastaan työtä, koska käteen jäävä tulo korkeiden päivähoitomaksujen ja tippuneiden avustusten myötä laskee liian alas, säilyy insentiivi pysyä kotona. Toisaalta pienituloisilla, esimerkiksi työttömillä, säilyy kannustin viedä lapsi aina päiväkotiin, koska se ei maksa mitään. Sama ongelmallinen kannustin tulisi voimaan kaikilla ryhmillä, mikäli päivähoidosta tehtäisiin maksutonta.

Toisaalta näkemykset, joiden mukaan äitien kannustaminen (ilmainen päivähoito) tai kepittäminen (lyhyempi kotonaoloaika) lisäävät työmarkkinoiden joustoja (tai tasa-arvoa tai jotakin muuta hyvää asiaa), eivät usein ota huomioon esimerkiksi osa-aikatyöstä seuraavaa tarvetta joka tapauksessa käyttää sosiaaliturvaa. Lisää pysyviä, kokoaikaisia työpaikkoja kun ei näissä uudistuksissa synnytetä.

Työelämän joustavoittaminen yritysten näkökulmasta ei aina tarkoita kehitystä kokonaiskustannusten kannalta. Esimerkiksi Saksaan ja Ruotsiin luotu osa-aikasektori pitää yllä työssäkäyvien köyhien luokkaa. Suomeen on hinku saada vastaavaa talouden dynamiikkaa, vaikka asiaa perustellaankin kauniimmin sanamuodoin.

Yhtä kaikki, kaikissa julkisissa palveluissa tulisi olla jonkinlainen maksu. En kannata maksuttomuutta terveydenhuoltoon, joukkoliikenteeseen tai päivähoitoon. ”Ilmainen” kannustaa aina liika- ja väärinkäyttöön.

Maksuttomuus maksaa paljon

Yksinkertaisin syy vastustaa maksutonta päivähoitoa on taloudellinen. Maksuttomuus tulisi huomattavan kalliiksi, ja on vaikea nähdä, mistä resurssit saataisiin tilanteessa, jossa monissa kaupungeissa päivähoito ja varhaiskasvatus ovat jo nyt merkittävien vajeiden puristuksessa. Vaadittavat investoinnit olisivat huomattavan suuria, niin tiloihin kuin tekijöihin.

Toisekseen on syytä kysyä, miksi hyvätuloiset pitäisi vapauttaa päivähoitomaksuista. Kuten sanottua, pienituloisille muutos ei olisi suuri, koska päivähoito on näissä ryhmissä jo hyvin edullista tai maksutonta. Hyvätuloisille se olisi sen sijaan merkittävä maksuhuojennus – mutta toisaalta samaan aikaan verorasitus kasvaisi. Huomionarvoista on myös ehkä se, että lapsettomien ihmisten verorasitus kasvaisi.

Vielä muutama vuosi sitten kokoomus oli selväsanaisesti vastaan maksutonta päivähoitoa – kuten muitakin vasemmiston ”avaa lompsa, mulle ilmaista”-provokaatioita. Tänään on toisin. Ainoastaan perussuomalaiset vastustaa päivähoidon maksuttomuutta.

Maksuttomuus luo vääriä kannusteita

Mikäli lääkäriin pääsisi ”ilmaiseksi”, syntyisi turhia lääkärikäyntejä. Päivähoidon kohdalla ongelma on kuitenkin paljon laajempi – olettaen, että ihminen pitää lapsen kannalta tärkeänä sitä, miten ja missä tämä hoidetaan. Erilaiset arvot nousevat tässä yhteydessä esiin.

On ihmisiä, joiden mukaan lapset ”kuuluu” hoitaa päiväkodissa, jopa heti vanhempainvapaan jälkeen eli alle 1-vuotiaasta alkaen – siellä heistä tulee reippaita, itsenäisiä, luovimaan oppivia selviytyjiä, jotka eivät liiaksi roiku äidin helmoissa tai herkistele turhia. Nämä lapset päiväkoti opettaa kuivaksi, puhumaan, syömään, nukkumaan ja (joskus) käyttäytymäänkin. Päiväkodintäti saattaa todistaa ensiaskeleet. Hyvin pieni osa suomalaislapsista menee alle 1-vuotiaana päiväkotiin.

Toisaalta on paljon ihmisiä, jotka näkevät pienen lapsen kotihoidon ensiarvoisen tärkeänä. Monelle äidille (miksei isällekin) ajatus vauvan viemisestä muualle hoitoon on vastentahtoinen ja täysin luonnoton. Jo 1.5-vuotias saattaa olla paljon valmiimpi siihen, 2-vuotias jo hyvin usein. Yli 2-vuotiaista suomalaislapsista jo valtaosa onkin päivähoidossa, 3-vuotiaista lähes 70 prosenttia. Kaikkein pisimmät hoitovapaat ovat vähiten koulutetuilla, pienituloisilla naisilla.

Jos päivähoito olisi ilmaista, sitä aivan varmasti käytettäisiin ”liikaa”. Paitsi että se lisäisi kustannuksia, olisi se ennen kaikkea lapsenedun vastaista, keskimäärin. Toiseen suuntaan kannustaa monissa kaupungeissa voimassa oleva tuntiperusteinen laskutus, jossa perheet maksavat ainoastaan toteutuneista hoitotunneista. Päivähoitotunnit ovat kaikkiaan laskeneet. Tämä on nähdäkseni parasta mahdollista tehostamista.

On olemassa ryhmiä, esimerkiksi maahanmuuttajien ja heikosti pärjäävien perheiden lapsia, joiden päivähoito voi kaikissa tapauksissa olla hyödyllisempää kuin kotihoito. Tämä pitäisi kuitenkin mielestäni ymmärtää erityistapauksena, päivähoito sosiaalisin perustein – eikä tähän tule ainakaan kannustaa. Normaali, hyvinvoiva lapsi, joka elää tasapainoisessa perheessä, ei kuulu päiväkotisäilytykseen muuten vain. Vanhemmuuden laatu on oleellista. Päivähoitojärjestelmä on kehitetty, jotta nainen voi työskennellä kodin ulkopuolella ja osallistua palkkatyöhön. Mikäli näin ei ole, syytä ainakaan pienen lapsen päivähoidolle ei ole. Siinä iässä, kun varhaiskasvatuksesta on hyötyä jo kaikille, 5-6-vuotiaana, asia voi olla toinen. Tällöinkin mielestäni 20 tuntia viikossa, kuten esikoulussa, lienee riittävää.

Vastuunkantoon pitäisi kannustaa, ei sen laiminlyömiseen

Joillekin ihmisille se, että yhteiskunta ”hoitaa lapset” ja jopa maksaa niiden tekemisestä, on positiivinen kannustin lisääntyä. Vaikka tämä monessa mielessä saattaa olla hyväkin asia – sen vastakohtana olisi se, että vain hyvätuloisilla olisi varaa perustaa perhe – on siinä myös kyseenalaisempi puolensa: Kaikki ihmiset eivät edes yritä kantaa vastuuta, eivät taloudellista tai muutakaan, omista lapsistaan. Liian salliva ja ”kannustava” järjestelmä kantaa aina kyseenalaista osaa mukanaan, olipa kyse sitten sosiaaliturvasta tai päivähoidosta. Kokonaisuuden kannalta tämän merkitys ei ehkä ole suuri, mutta olemassa se on silti aina.

Mitä avoimempi yhteiskuntajärjestelmä meillä on ja muun muassa mitä enemmän muunlaisella mentaliteetilla varustettuja ihmisiä maahamme saapuu, sitä suuremmaksi ongelma muodostuu. Keskimääräinen veronmaksaja ei halua kustantaa vieraiden ihmisten oleilua ja lisääntymistä, varsinkaan jos hän itse ei enää hyödy mitenkään ”solidaarisesta” yhteiskunnasta.

On helppo nähdä, milloin järjestelmä on vääristävä. Se mekanismi, joka keskiluokassa olevaa perhettä estää tekemästä esimerkiksi kolmatta lasta, ei välttämättä toimi alemmissa tuloluokissa. Kun työssäkäyvällä perheellä ei olisi varaa ostaa isompaa asuntoa, saa toinen sosiaalitukien varassa elävä perhe vahvasti subventoitua asumista isommassa vuokra-asunnossa. Kun työssäkäyvällä perheellä ei olisi varaa kolmansiin päivähoitomaksuihin, saa toinen perhe päivähoidon ilmaiseksi – vaikka se ei sitä edes tarvitsisi.

Tähän perustuu ajatus ”sossuvaltiosta” – se näyttää välillä kannustavan ihmisiä aivan väärällä tavalla. Vai eikö esimerkiksi sitä, että perhe kykenee itse tulemaan toimeen, voida pitää hyvänä ja kannatettavana -kannustettavana – asiana? Eikö sitäkin, että päivähoidosta – joka on yhteiskunnalle kallista – kykenisi ja ehkä jopa haluaisi maksaa jotakin?

Lasten tekeminen vaatii uhrauksia, myös taloudellisia. Se on oleellinen osa aikuisuuteen liittyvää vastuullisuutta.

Viitisen vuotta sitten muuan kokoomusnuori meni pohtimaan liian julkisesti tätä problematiikkaa – keitä pitäisi kannustaa lisääntymään – ja käytti lisäksi kiellettyjä termejä. Asiasta nousi valtava haloo, ja toki syystäkin. Itse asiaa vaikeneminen ei kuitenkaan poista. Keskiluokka – se, joka selviää, vaikka usein nippanappa – on se, joka nyt häviää. Paitsi että se häviää tietysti yläluokalle, alkaa se yhä useammin hävitä myös alaluokalle. Jos järjestelmä ei enää palkitse oikein eikä kannusta hyvään suuntaan, kääntyvät kaikki prosessit kohti huonoa.

Vanhemmuuden puute, lasten yhä suurempi huonovointisuus, päiväkotien ja koulujen vakavat käytösongelmat ja mielenterveyshäiriöt sekä valtavaksi paisunut eriarvoisuus lasten välillä eivät ratkea maksuttomalla päivähoidolla eivätkä maailman parhaalla varhaiskasvatuksella. Perusasioita ei vain kannata mennä sörkkimään.

Ja kuten sanottua, tämän suurempia perusasioita ei olekaan.

 

Riikka Purra, ehdolla Kirkkonummella, nro 101.

Oikeasti lasten ja perheiden hyvinvoinnin asialla!

Ylen vaaligalleria

HS:n vaalikone

Vastustan #worldhijabday

/ Riikka / 5 kommenttia
hijab

Kuvakaappaus sivustolta  http://worldhijabday.com/

Tänään vietetään kansainvälistä Hijab-päivää. Tarkoituksena on viestittää maailmalle, että naisella on oikeus pukeutua hijabiin. Ja että se voimauttaa. Ja että se on kaunis.

Asiaan kuuluu, että myös muut kuin muslimit pukeutuvat tänään hijabiin. Some on jo täyttynyt kuvista, joissa ”solidaariset” länsimaiset naiset pukevat jopa muutaman vuoden ikäiset tyttölapsensa huiviin.

Tänä vuonna hijab-päivän tempauksissa on tarkoitus myös vastustaa Trumpia.

—

Juuri nyt tuntuu taas siltä, että sanat ovat loppu. Näen sairaalloista hulluutta. Ja sitä kumartavia, yhä syvemmälle.

—

Vastustan länsimaista hijabia, vastustan länsimaista hijab-päivää, vastustan islamisaatiota, niin sen aggressiivisissa kuin tällaisissa ”viihteellisissä” muodoissaan. Vastustan erityisesti sitä, että erilaisia alistamisen ja orjuuden muotoja lähestytään oikeuksien kautta.

Kannatan naisten ja miesten yhtäläisiä oikeuksia.

Minulle tämä on aina ollut päivänselvää. Mutta ehkä sitä pitäisi sitten vuonna 2017 jo alkaa huudella vähän kovempaa.

STAND FOR HER RIGHT TO BE FREE.

STAND FOR OUR RIGHT TO BE FREE.

STAND FOR OUR FREE COUNTRY.

STAND FOR EQUAL RIGHTS.

OPPOSE ISLAMISATION.

OPPOSE PATRIARCHALISM, OPPRESSIVE RELIGIONS AND SLAVERY.

OPPOSE HIJAB AND COVERING.

Your ”right to be covered”? Go ahead, but somewhere else.

—

Muita tekstejä samasta aihepiiristä:

Erilaisuuden sietäminen, suvaitseminen ja vastustaminen

Burkini kuin märkäpuku kuolleella triathlonistilla

Burkini kuin märkäpuku kuolleella triathlonistilla

/ Riikka / 8 kommenttia

Ranska on islamofobinen. Ranska sakottaa burkinipukuisia naisia mutta ei märkäpukuun sonnustautuneita surffaajia. Ranska kieltää burkinit mutta ei ristiriipuksia. Islaminuskoinen ei saa pukeutua burkiniin, mutta jos ranskalainen haluaa pukeutua koko vartalonsa (paitsi päänsä) peittävään uimapukuun, se on mahdollista.

Bikinitkö sitten eivät alista? Kuka on kysynyt minulta, haluanko esitellä itseäni?

Ranskassa on meneillään moraalipaniikki. Taas valtio on naisten kimpussa. Yhden vaatekappaleen takia. Jonka tarkoitus oli vapauttaa naisia, uimaan ja uimarannalle. Miksi Ranska haluaa laittaa naiset takaisin sisätiloihin?

Toiseuttamista. Miksi verhottu nainen on vaarallinen? Miksi ei kielletä uimashortseja? Miksi nainen ei saa peittää itseään? Miksi aina miehet päättävät?

Tämä tarina on moneen kertaan kerrottu, ja päläpälä-julkaisuissa kuvattu. Naurettavaa! Kaksinaismoralistista! Pikkumaista! Ajatella, siellä ne ranskalaiset jahtaavat uimarannalla naisia!

Vaan kun ei ole. Nimittäin kun juuri te – jotka ette käsitä, mitä eroa on ristiriipuksilla, märkäpuvuilla tai burkineilla – olette saaneet aikaan sen, että demokratioissamme ei voida enää tehdä tarkoituksenmukaista politiikkaa. Juuri te, jotka olette vuosikaudet julistaneet, että länsimainen kulttuuri ei ole mitään, kansallisvaltiot eivät ole mitään, mikään ei ole mitään, ei ole mitään ”meitä”, ja että pitää puhua oikeilla sanoilla mutta vääristä asioista – juuri teidän ansiostanne kaikenlainen poliittinen toiminta on taantunut vain sarjaksi ruutuhyppelyä ja sanaleikkejä.

Burkinien sakottaminen ranskalaisilla uimarannoilla on ruutuhyppelyä. Kun pääministeri joutuu selittelemään, mitä eroa on ristiriipuksella ja burkinilla, ollaan keskellä sanaleikkiä.

Tämä parodia on liberaalin monikulttuurisen, kosmolitanistisen, isänmaattoman ja kodittoman identiteettipolitiikan aikaansaannos. Postmoderni keikaus, kaikki itsessään, ei mitään muuta. Tyhjää.

Tyhjää.

Matkalla ei minnekään. Maailmaan, jossa toiset nauravat heille, joiden mielessä tässä kaikessa oli vielä jotain puolustettavaa.

 

burkini

 

C’est ridicule?

Se on naurettavaa vain ihmiselle, joka ei ymmärrä historiaa, kulttuuria eikä ihmisten välisen todellisuuden hienosyisempiä ominaisuuksia. Joka ei ymmärrä yksilönvapauden, demokratian tai sukupuolten välisen tasa-arvon mekanismeja tai edellytyksiä.

Joka ei ymmärrä uskonnoista, Euroopasta, valtioista. Hyvinvoinnista, sananvapaudesta, ilmaisunvapaudesta, (v)aatteenvapaudesta.

Joka ei arvosta osakseen saatua, etuoikeuksiaan, yltäkylläistä.

Jonka sodasta on liian pitkä aika.

Kompleksiseksi väitetyssä maailmassamme moni asia on hyvin yksinkertainen, mikäli kykenee katsomaan ruutuhyppelyjen ja sanaleikkien taakse. Burkineista sakottamiselle ei tarvitse hakea selitystä kymmenistä vasemmistointellektuellien konstruoimista toiseuttamis-, fobioimis-, politisoitumis-, seksuaalisjabbadabbaistumis- tai muista pyrkimyksistä. Liberalismin aivopesemä ”individualisti” ei tarjoa asiaan hyvää selitystä, ei liioin feministiksi luokiteltu monikulttuurisuusaktivisti. He vain lisäävät kaaosta. Niin kauan kuin turvallisuusvastaavakin on pakotettu puhumaan vallitsevan konvention mukaisella termistöllä, emme saa aikaiseksi kuin somessa kiitäviä meemejä.

Miten olisi vaihtoehtoisesti näin:

Onpa hyvä, että Ranska puuttuu burkineihin, sillä eiväthän ne sinne kuulu. Kuten eivät kuulu tännekään. Moniin maailman valtioiden ne ilmiselvästi kuuluvat, mikä on ehkä ihan ookoo. (Tai sitten ei, mutta otetaan nyt tämä oma paikka ensin.) Vaikka burkini nyt on vain pieni osa koko ongelmaa, niin parempi kai siihen puuttuminen kuin ei mihinkään puuttuminen?

Kas noin. En tarvinnut yhtään teoreettista tsydeemiä, en perustuslaillista kannanottoa, en hulvatonta Libera-logiikkaa enkä laïcité’n kehitystä pohtivaa analyysia.

Ei ihme, että populismi on muodissa. Se on nimittäin uskomattoman helppoa!

—

Yhdestä asiasta me voimme kai kaikki olla samaa mieltä. Kyse ei todellakaan ole vain yhdestä vaatekappaleesta!

 

(aiheesta aiemmin: Erilaisuuden sietäminen, suvaitseminen ja vastustaminen)

 

 

 

Hyvinvointivaltio, äitiyspakkaus ja ilmainen koulutus

/ Riikka / 3 kommenttia

Pohjoismaat tottuivat roikkumaan erilaisten hyvää elämää mittaavien indeksien ja tutkimusten kärjessä. Olipa kyseessä sukupuolten tasa-arvo, ihmisoikeudet, luottamus valtioon tai koulumenestys, pohjoisen hyvinvointivaltiot olivat kärjessä. Sittemmin osa saavutuksista on heikentynyt, ja yhä ”kompleksisemman” maailman paineessa hyvinvointivaltio on alkanut purkautua eri kulmistaan. Edelleen me kuitenkin kuulumme priimusvaltioiden ryhmään – tiedämme sen itse ja sen tietävät myös monet muut ihmiset, jotka haluaisivat päästä osallisiksi sen onnesta ja autuudesta.

Useissa tutkimuksissa on arveltu etnisen, uskonnollisen ja kulttuurisen homogeenisyyden olevan merkittävä tekijä paitsi praktisen hyvinvointivaltion myös yhteisön korkean sisäisen ja eliittiin ja valtioon kohdistuvan luottamuksen takana. Vaikka asia vaikuttaa useimpien ihmisten mielestä lähes intuitiivisen selvältä, akateeminen tutkimus on pääasiassa lähestynyt asiaa nurinkurin: tutkimalla mitä etninen ja muunlainen moninaisuus saa aikaan yhteisöjen ja valtioiden tasolla. Vaikka yksittäisissä tutkimuksissa saadaankin keskenään ristiriitaisia tuloksia, alkaa vaaka kallistua sille puolen, että  liian suuren erilaisuuden tuottaminen samaan yhteisöön heikentää mm. luottamusta valtioon ja toisiin kansalaisiin sekä vähentää sitä ”liimaa”, joka valtiota ja yhteisöä pitää kasassa.

Korkeaan verotukseen, suuriin tulonsiirtoihin ja laajaan julkisten hyödykkeiden tuottamiseen nojaavan valtion tapauksessa tuon ”liiman” puuttuminen näkyy ennen pitkää muun muassa veronmaksuhalukkuuden rapautumisena, luottamuksen ”yksilöllistymisenä”, sosiaaliturvan väärinkäyttämisenä ja erilaisina eriytymisen ja eriyttämisen mekanismeina.

Koska suurin osa ”liiman” ja luottamuksen tutkimuksesta kohdistuu valtioihin, joissa ei vuosikymmeniin (tai -satoihin) ole ollut pohjoismaihin rinnastettavaa homogeenisyyttä (eikä hyvinvointivaltiota), johtopäätöksenä on usein ”vahinko on jo tapahtunut”. Toisaalta pohjoismaiden kiinnostus (tai uskallus) ymmärtää omaa ekseptionalismiaan tai sen perusteita on ollut heikkoa, myös tutkimuksellisesti – erityislaatuisuutta on käytetty lähinnä eräänlaisen narsistisen brändin muokkaajana, etenkin Ruotsissa. Priimusvaltioiden halu profiloitua korkealle kaikissa hyvän ideologioissa – kuten monikultturismissa – ei sovi yhteen rajattuun valtioon sidotun valtiollisen hyvän kanssa. Kipuilu tämän tosiasian kanssa saa ajasta ja paikasta riippuen erilaisia ilmentymiä, mutta itse seikka ei muutu mihinkään.

On mahdollista, että asiaan herätään myös Suomessa vasta, kun ”vahinko on jo tapahtunut” samassa laajuudessa kuin muissa maissa. Toisaalta tämäkin ajatus saattaa olla liian optimistinen, sillä – kuten blogissakin on usein tuotu ilmi – ”muuttuva toimintaympäristö” hyödyttää niin monia toimijoita niin monien erilaisen mekanismien kautta, että on täysin mahdollista, että kansa ja demokratia sivuutetaan tässä kehityskulussa. Toisaalta hyvinvointivaltionarsismiin kuuluu pohjaton usko omiin kykyihin ja mahdollisuuksiin: ehkäpä me voisimmekin onnistua siinä, missä kukaan muu ei ole koskaan onnistunut.

Ilmainen kouluruoka, ilmainen terveydenhuolto, ilmainen koulutus, äitiyspakkaus – tässä muutama huikea suomalaisen ekseptionalismin lippulaiva. Ne ovat merkittäviä ensinnäkin siksi, että ne ovat niin harvinaisia. Hyödykkeiden ja palveluiden edessä keikkuva adjektiivi ”ilmainen” on ollut korostettuna, vaikka jokaisen luulisi ymmärtävän, mitä se tarkoittaa. Näin ei kuitenkaan ole, ei aina edes lainsäätäjiemme, jotka päättävät rahakirstun käyttötavoista, kohdalla.

Äitiyspakkaus on iso laatikko täynnä vaatteita ja vauvanhoitoon tarvittavia välineitä. Sisältö ei ole mitään ihmeellistä: perusvaatetta ja tavaraa, joita voi ostaa toki myös kaupasta. Ihmeellistä sen sijaan on se, että valtio tarjoaa tämän sosiaaliturvaetuutena kaikille odottaville äideille (tai vaihtoehtoisesti 140 euroa verottomasti).

Vastaava ”ihmeellisyys” toteutuu esimerkiksi ilmaisen koulun ja koulutuksen kohdalla. Joskus peruskoulumme onnistui tasaamaan varsin merkittävästi väestön erilaisista lähtökohdista johtuvaa eriarvoisuutta ja teki tämän korkeiden oppimistulosten ohessa. Nyt moni seikka on muuttunut eikä se sitä enää tee. Toisaalta ilmainen korkeakoulutus oli hyvin rajattua eikä avointa kaikille halukkaille – ja sen funktio oli jotakin muuta kuin toimia Suomi-brändinä (HS 7.3. Lukukausimaksut voivat tahrata Suomen brändiä).

Laki äitiysavustuksesta säädettiin jo vuonna 1937, mutta vuoteen 1949 asti se oli tarkoitettu vain vähäosaisille – tosin ryhmään laskettiin heti kaksi kolmasosaa synnyttävistä. Nykyään äitiyspakkauksen arvo on jo yli 300 euroa. Toisaalta suomalaislasten ensisänkynä toimiva pahvilaatikko on osa kulttuuria ja yhteistä historiaa, ja sikäli rahalla mittaamaton.

Äitiysavustuksesta säätämisen motiivina oli saada suomalaisten syntyvyys nousuun – ja kuten tiedämme, näin myös tapahtui. Nykyaikana olemme oppineet ymmärtämään, että suomalaisten hedelmällisyys laskee jälleen kuin lehmänhäntä eikä sille voida tehdä mitään. Lienee syytä panna merkille, että joskus suomalaisten syntyvyyttä haluttiin poliittisilla päätöksillä vilkastuttaa.

Viime vuosina eri maiden mediat ovat useaan kertaan innostuneet suomalaisesta mallista: ilmaiseksi noin paljon kaikkea! Tämä on aiheuttanut sen, että myös suomalaiset ovat nostaneet katsettaan esimerkiksi äitiyspakkauksen ympärillä: heureka, äitiysavustus on jotakin suurta! Asiaa ovat toki pitäneet pinnalla myös esimerkiksi lukuisat äitibloggaajat sekä erilaiset vauva-asiaan liittyvät tahot, ylipäätänsä siis raskauden ja vauva-ajan mediallistuminen.

Tänä vuonna uuden äitiyspakkauksen lanseeraaminen noteerattiin Helsingin Sanomien ja Ylen etusivuilla. Jo monetta vuotta peräkkäin pääkirjoituksissa ja mielipiteissä kysellään, miksi äitiyspakkauksesta (ja koulutuksesta) ei tehtäisi huippuvientituotetta, uutta nokiaa, Suomi-brändin keulakuvaa, maailman parhaan valtion sitä taikka tätä. Vanhaan maailmaan ilmiselvästi juuttunut Kela vain toteaa, että pakettia ei voida myydä, koska se ei ole kaupallinen tuote. Innovaattorit ja brändääjät narisevat huonosta itsetunnosta ja muistuttavat, kuinka sauna ja joulupukkikin on varastettu Ruotsiin.

Mutta tietenkään äitiyspakkaus ei ole kaupallinen tuote. Se on sosiaaliturvaetuus, kaikkia odottavia äitejä koskeva subjektiivinen etuus. Vaikka sauna ja joulupukki saadaan vaivatta kantamaan sekä kulttuurista, inhimillistä että taloudellista arvoa, ei tämä tarkoita, että äitiyspakkaus pystyisi samaan. Tai ilmainen koulutus.

Toisaalta kauppa, joka jakaa ilmaiseksi ämpäreitä, saa ihmisiä, jotka haluavat ämpäreitä. Yliopisto, joka antaa ilmaista opetusta kaikille halukkaille, saa ihmisiä, jotka haluavat ilmaista opetusta.  Ihmisillä kun on yleensä ajasta ja paikasta riippumatta halu saada asioita ilmaiseksi. Mitään brändiä tällaisen varaan tuskin kannattaa rakentaa – vaikka ”Suomessa kaikki on ilmaista”-brändi toteutuu kyllä jo surullisenkuuluisasti monissa naiiveissa poliittisissa tunnepyrskähdyksissä.

Se, että Suomessa on olemassa tällaisia järjestelyjä, on hienoa. Sekin on ehkä hienoa, että saamme arvollemme kuuluvaa suitsutusta asiasta. Mutta mitä se on saanut meidät ymmärtämään? Että valtiossamme on poikkeuksellisia verotukseen ja tulonsiirtoihin perustuvia etuuksia ja oikeuksia, joista monet muut maailman ihmiset voivat vain haaveilla? Tämä epäilemättä olisi oleellisin asia ymmärtää, viimeistään nyt.

Mutta ei. Nykyinen uusmoraalinen eetos uskoo, että järjestelmä voidaan laajentaa koskemaan kaikkia maailman ihmisiä – ainakin heitä, jotka onnistuvat rajoillemme pääsemään ja mahtumaan oikeanlaiseen apua tarvitsevan ihmisen muottiin. Hyvä ei kulu jakamalla, he ajattelevat, eivätkä tarkoita rakkautta.

Nykyinen uusliberaali eetos aiheen ympärillä sen sijaan keskittyy muihin seikkoihin. Se väittää ja olettaa esimerkiksi, että itse tuote – kuten se vaatetta ja tavaraa täynnä oleva laatikko – olisi jotakin erinomaista ja suurta. Että sitä täytyisi alkaa myydä ulkomaille. Ja että tämä olisi hyväksi taloudellemme – ja sille maagiselle Suomi-brändille.

Mutta eikö kyseessä ole kaksi täysin eri asiaa? Mikäli joku yritys kokee, että voisi olla kannattavaa pakata laatikkoon yhdenmukaisia vaatteita ja tavaroita ja myydä niitä kannattavasti muualle, se ehkä olisi jo tehty. Kyllä erilaisia vauvan ”start packeja” myydäänkin kaikkialla maailmassa – ei tuotteiden sullominen samaan laatikkoon mikään innovaatio voi olla.

Toisaalta se, voidaanko peruskoulu myydä ulkomaille ja miten, riippuu muista asioista kuin innovatiivisista myyjistä ja konsepteista. Idea ”suomalaisesta peruskoulusta” toimii ainoastaan valtionlaajuisena, rajattuna, universaalina hyödykkeenä, tietynlaisessa yhteisössä. Se, että opetusmetodeita ja pulpetteja onnistutaan myymään ja siirtämään, ei ole ”suomalaisen peruskoulun” myymistä. Hyvinvointivaltio istuu erittäin nihkeästi kaupalliseen toimintaan, innokkaiden talousmiesten ja -naisten toiveista riippumatta.

Vielä nihkeämmin se istuu kuitenkin ideaan avoimesta maailmasta ja oikeuksiemme inklusiivisuudesta.

Sosiaaliturvaetuudesta tai universaalista oikeudesta ei tule vientituotetta. Toisaalta liian avoimessa maailmassamme siitä saattaa tulla tuojatuote eli vetovoimatekijä. Mutta kuten on laita kaikkien etujen, oikeuksien ja hyvyyksien kanssa, jossakin täytyy olla raja, kuinka monelle ja kuinka laajasti niitä annetaan. Vanhassa maailmassa tuo raja oli yksiselitteinen. Enää se ei ole. Mutta olemassa se on, aina.

Joskus se tulee vastaan ikään kuin salakavalasti. Sitten etuutta, oikeutta tai hyvyyttä ei tarjota enää kenellekään. Hyvinvointijärjestelmä kaatuu joka tapauksessa, tässä prosessissa, lopulta.

Jos ei muuta, olisi meidän vähitellen ymmärrettävä pohjoismaisten ja suomalaisten poikkeuksellisuuksien perusteet;  sitä, miten ja missä olosuhteissa ne ovat mahdollisia ja sitä, mitä niiden tuottaminen ja ylläpito vaativat. Kahtalaisen maineen – yhtäältä itseään suuremman, toisaalta pienemmän – saaneet äitiyspakkaus ja ilmainen koulutus ovat vain kaksi tuon suuren kokonaisuuden osaa.

Toisaalta me voisimme ymmärtää, että kyllä, politiikalla ja poliittisilla päätöksillä, vastuuntuntoisilla päättäjillä ja ”yhteisten asioiden hoitamisella” on jotakin merkitystä. Sitä niillä voisi olla myös ”uudessa, avoimessa ja kompleksisessa” maailmassa – me voisimme päättää ja tehdä toisin. Jos vain haluaisimme.

 

Erilaisuuden sietäminen, suvaitseminen ja vastustaminen

/ Riikka / 29 kommenttia

 

Kirjoitin eilen viimeistä edellisen bloggauksen kommenttiin näin: ”Onneksi en ole Suomessa nähnyt burkinia. Romahtaisin mahdollisesti.” Asia liittyi ylen juttuun, joka oli otsikoitu näin: Uimahallit ovat jämähtäneet 1970-luvulle

Tulin jälkeenpäin miettineeksi taas erästä asiaa, joka tällaiseen ”erilaisuuden” kohtaamiseen liittyy.

Meitähän on vuosikausia valistettu siitä, että erilaisuus on rikkaus, sitä ei saa kavahtaa, pelätä tai vältellä. Sitä kohti täytyy mennä, koska se on luonnollista. Maailma on nykyään sellainen, ja samanlaisuuden, homogeenisyyden tai yhdenmukaisuuden aika on ohi. Myös Suomessa.

Uudempien standardien mukaan edes erilaisuuden sietäminen (suvaitseminen) ei enää kelpaa, vaan asiaa pitää eri tavoin juhlistaa, edistää ja korostaa.

Eikä siinäkään kaikki. Erityisesti tietynlainen erilaisuus on kannatettavaa. Toisenlainen erilaisuus (esimerkiksi mielipiteissä) ei ole lainkaan kannatettavaa. Usein esitetään myös vaatimuksia siitä, että yksinomaan meidän tulee suvaita erilaisuuksia, mutta näiden erilaisuuksien ei niinkään tule suvaita meitä – siis näitä meidän ”erilaisuuksia” suhteessa heihin. Monikultturismissa on oleellisena, joskin usein ääneen lausumattomana, prinsiippinä se, että ”valtakulttuurin” tulee joustaa. Niinpä kukaan ei syö sianlihaa tai kukaan ei laula virsiä, jos joku ei syö sianlihaa tai joku ei laula virsiä.

Mutta minun mielestäni kaikkea erilaisuutta ei todellakaan tule sietää, puhumattakaan juhlistaa.

Erilaisuuksien välille on voitava tehdä laadullisia eroja. Se, minkä värinen ihminen on, kuuluu epäolennaisuuksien joukkoon. Mutta se, onko nainen vapaa vai eikö ole, ei kuulu.

Jos minä siis sanon, että romahtaisin, jos näkisin lasteni kanssa uimahallissa burkinissa polskivan naisen, en ole erilaisuuden kammoaja. En kavahda toiseutta. En ole rasisti.

Kavahdan väärää. Aivan kuten kavahdan, jos kanssani samanlainen ihminen joutuu vääryyden tai epäoikeudenmukaisuuden kohteeksi.

Minä en kavahda toisen värisiä ihmisiä,  en erilaista ruokaa enkä vaatetusta, en mielipiteitä enkä kovaakaan verbaalista päänauontaa, en erilaisista sukupuolista tykkääviä tai omassaan liikkuvaisia. Erilaisuus voi olla ihan ookoo, usein onkin.

Näen kuitenkin, että monikulttuurisuuteen liittyy lukuisa määrä ongelmia, joista on syytä puhua.

Eikä vain puhua. Vaan vastustaa. Olla suvaitsematta. Kieltää! Kieltää lainsäädännön tasolla.

Ja se burkini.

Että minun maassani, jossa naisen ihmisoikeus on sama kuin miehen, asuu nykyään naisia, jotka joutuvat (tai jotka on indoktrinoitu) peittämään itsensä uidessa, jos edes uida saavat, sekö minun pitäisi hyväksyä?

Että täällä on pieniä tyttöjä, jotka joutuvat peittämään itsensä. Koulussa, kaduilla, uimahalleissa. Että koripalloseurassa pelaa 10-vuotias tyttö, joka on kentällä peitetty ranteita, nilkkoja ja päätä myöten. Että kadulla kävelee tunnistamattomia mustia säkkejä, jotka tunnistaa ihmisiksi vain siitä, että ne yleensä vetävät perässään pieniä ihmisiä.

Että on olemassa maailmanuskonto, jonka mielestä tuo on sopivaa ja vaadittavaa, ja että kun tuon maailmanuskonnon edustajat muuttavat tänne, heillä pitää olla oikeus jatkaa näitä kulttuurisia ja uskonnollisia ”erilaisuuksiaan”. Tänne pohjoiseen, jossa naisen asema on kulttuurisesti vakiinnutettu ja yhteiskunnallisesti institutionalisoitu ikuisuus sitten!

Ja että toimittaja – verorahoillamme tuotetusta puljusta – kertoo meille, että uimahallimme ovat jämähtäneet! Jämähtäneet? Se tarkoittaa siis, että ne eivät ole kehittyneet!

Mitä ihmeen kehitystä on se, että naiset peitetään?

Se ei ole kehitystä, se on pahemman luokan taantumusta. Sitä ei tule hyväksyä, kannattaa eikä edistää. Ei erilaisuuden eikä minkään muunkaan iskulauseen perusteella.

Miksi meidän pitäisi hyväksyä tällaista erilaisuutta? Miksi erilaisuus siitä, että nainen ei ole vapaa, nainen on huonompi, heikompi, tahdottomampi, kykenemättömämpi ja  vaaraksi, pitäisi hyväksyä? Puhumattakaan, että sitä pitäisi korostaa, juhlistaa, suosia, kannattaa? Täällä, Suomessa?

(En erityisesti haluaisi hyväksyä sitä missään muuallakaan, mutta koska olen realisti, en usko kykyymme tai mahdollisuuksimme vaikuttaa muihin maihin niin paljon. Henkilökohtaisesti voin huolehtia asiasta esim. niin, että en matkusta maissa, joissa on räikeitä ihmisoikeusloukkauksia ja väkivaltainen kulttuuri. Riippumatta siitä, onko siellä upeita ostoskeskuksia, jatkuva helle, loistavat sukellusmahdollisuudet ja ”erilainen kulttuuri”.)

Minä en hyväksy burkineita. En hyväksy säkkejä enkä kaapuja, en erityisesti huiviakaan, mutta ei mennä nyt siihen. En haluaisi nähdä yhtä ainutta.

Niiden näkemisestä tulee paha olo, inho, kiukku, sääli. Minä en halua niitä tänne.

Onko tässä jotakin epäselvää?

Naiset, tehkää jotakin!

 

Seksi, miehet & syylliset

/ Riikka / 54 kommenttia
males-1002779_960_720

pixabay.com

TEORIA

Liberaalissa ajattelutavassa on vallalla kaksi oletusta siitä, miten maailman epäkohtia ja huonoja asioita voidaan parantaa, ensinnäkin rakentamalla parempia instituutioita ja toisekseen kouluttamalla. Liittyipä ongelma mihin ikinä, nuo kaksi asiaa eri muodoissaan voivat sen periaatteessa ratkaista. Tosiasiassa uudet (liberaalit) instituutiot tai kouluttaminen eivät useinkaan – tai yleensä koskaan – tietenkään ratkaise ongelmia, mutta tärkeintä onkin se, että ongelmia ainakin näennäisesti yritetään ratkaista, mainituilla kahdella tavalla. Lisäksi oleellista on, että ongelmia ei yritetä ratkaista millään muulla tavalla.

Liberaali ajattelutapa ei pidä sisällään mahdollisuutta epäonnistua. Koska ihminen on hyvä ja hyvään kykenevä (kunhan instituutiot ja koulutus ovat siis kunnossa), hän on myös kehityskelpoinen. Ja koska ihmiset ovat kehityskelpoisia, kaikki ihmisten väliset yhteisöt ovat myös kehityskelpoisia. Koska liberalismi uskoo universaaliuteen, koko maailma on kehityskelpoinen. Progressio syntyy ajan kulumisen myötä. Kunhan instituutiot ja koulutus…

Koska liberalismi uskoo aatteettomuuteen, uskonnottomuuteen, rationalismiin ja niin edelleen, se ei välitä minkäänlaisten ”vääränlaisten” uskomusten vaikutuksesta ihmisen käytökseen ja toimintaan. Myöskään kulttuuri ei ole merkittävä tekijä, sillä liberalismin kaikki näkemykset lähtevät ihmisyksilöstä. Ihmisyksilön nähdään olevan olennaisilta osiltaan universaali tyyppi, ja parhaiten sen asemaa kaikissa ajoissa, paikoissa ja olosuhteissa parannetaan keskittymällä (liberaaleihin) ihmisoikeuksiin.

Vaikka liberalismille kaikki on hoidettavissa, edellä mainittujen keinojen avulla, sen maailmankuva on kuitenkin kaukana konfliktittomasta. Liberalistinen maailma on täynnä ongelmia, ja niitä tulee lisäksi koko ajan lisää. Samaan tapaan tulee koko ajan uusia oikeuksia, joita tulee ajaa ja edistää – oikeuksia olla kärsimättä uusista ongelmista. Vaikka instituutiot ja koulutus ovat osassa maapalloa saaneet hoitaa ongelmia jo vuosisatoja, ei maailma ole kaiken kaikkiaan liberalistien mukaan siis juuri kaunistunut. Liberalismin viholliset ovat edelleen liikaa voimissaan, esimerkiksi taantumus, kulttuurit, uskonnot, perhe, valtio, kansakunta, rotu, etnisyys, älykkyys- ja muut yksilöiden väliset erot, sukupuolierot, konventiot, ennakkoluulot ja niin edelleen. Tarvitaan siis lisää instituutioita ja koulutusta yksilöitä ohjaamaan, jotta (liberalistisesti toimiva) puhdas järki voisi olla ainoa merkittävä yksilön toimintaa ja olemista määrittävä tekijä.

KÄYTÄNTÖ

Ihmiset ovat erilaisia. Ihmisten välisiä eroja ei koskaan saada kokonaan poistumaan instituutioiden ja koulutuksen avulla. Ongelmia, jotka juontavat ihmisten eroista, tulee olemaan aina. Samalla kun joitain ongelmia poistetaan, syntyy tilalle uusia. Vaikka hyvä yhteiskunta kykenee merkittävästi poistamaan ihmisten välisiä eroja, eivät mitkään instituutiot ja koulutus kykene tekemään niistä loppua.

Kaikki ihmiset eivät ole yhtä hyviä tai yhtä pahoja. Ihmisten, kuten kaiken muunkin välille, voi tehdä myös laadullisia eroja erilaisten ominaisuuksien perusteella. Se, mihin hyvää ja pahaa verrataan, vaihtelee yhteisöstä toiseen. Hyvä ja paha eivät ole samoja kaikissa yhteisöissä eivätkä tule koskaan olemaan.

Ihmiset ovat aina luoneet ja tulevat aina luomaan yhteisöjä, jotka perustuvat rajantekemiselle ja ekskluusiolle. Empiirisesti näyttää selvältä, että erilaisista yhteisöistä ja yhteenliittymistä vahvat, demokraattisesti rakennetut kansallisvaltiot kykenevät tarjoamaan asukkailleen ”ihmisarvoisimman” elämän, myös liberalistisesti tulkiten.

Ihmiset elävät kulttuureissa ja uskovat uskontoihin, ideologioihin ja vastaaviin. Kulttuurien, uskontojen, valtioiden, tapojen ja konventioiden välillä on eroja, ja niitä voidaan vertailla. Politiikka on pohjimmiltaan erilaisten ideoiden, arvojen, intressien ja tavoitteiden edistämistä, ja se on siksi aina konfliktista.

Maailma ei välttämättä edisty. Aika vain etenee. Kehitys saattaa hyvin taantua. Kaikki ihmiset ja kulttuurit eivät välttämättä ole kehityskelpoisia sillä tavalla kuin liberalismi uskoo. Kaikki ihmiset eivät halua sellaista edistystä, mitä liberalismi haluaa, eikä tämä välttämättä johdu instituutioiden ja koulutuksen puutteesta.

Liberalismi ei käytännössä toimi omien ihanteidensa pohjalta. Mukana on aina politiikkaa, ristiriitoja, ideologiaa, ”järjettömyyttä”.

TAPAUS

Primitiivisistä (siis ei-liberaaleista) yhteisöistä ja kulttuureista (vaihtoehtoisesti: heikoista valtioista) kulkeutuvan maahanmuuton myötä Suomeen on tullut uudenlaista naisvihamielisyyttä, joka ilmenee esimerkiksi kyvyttömyytenä ymmärtää (liberaalin) maamme tasa-arvovaatimuksia sekä suoranaisena naisiin kohdistuvana seksuaalisena ym. väkivaltana. Asia on yllätyksetön – sillä kulttuuri, uskonto ja ”konteksti” eivät poistu ihmisestä maantieteellistä sijaintia vaihtamalla – ja sitä on käsitelty blogissa lukuisia kertoja.

Kuten ennenkin, tietyt tahot pyrkivät peittämään ikävät tosiasiat vetoamalla seksuaalirikosten ja häirinnän ”iankaikkisuuteen” sekä mustamaalaamalla suomalaisia miehiä. Mitä enemmän evidenssiä naisvihamielisyyden kasvusta tulee esille (esimerkiksi uudenvuoden tapahtumat, seksuaalirikosten kasvu), sitä voimallisemmin tietyt tahot haluavat korostaa ongelman ”todellista” luonnetta eli siirtää huomiota toisaalle. Motiivi ei kuitenkaan ole ilmiön syvempi ymmärtäminen, vaan tavoitteellinen tiettyjen ihmisryhmien (”toiset”) vapauttaminen syytteistä toisten (”me”) kustannuksella. Toimintamalli on täysin identtinen tapauksesta ja ajasta toiseen, ja liberalistis(feministis)elle luennalle kaikkein ominaisin.

Yksi merkittävimmistä ristiriidoista, edellä käsiteltyjen liberalismin ”perusristiriitojen” ohella, joka seksuaalikulttuuri-ilmiöstä voidaan johtaa, liittyy mainittuihin instituutioihin ja koulutukseen. Nehän ovat – tietysti – jälleen ne keinot, joilla ongelmaa (sikäli kuin sitä on) aiotaan hoitaa.

Miten tämä tapahtuu?

Seksuaalipedagogiikan, selvitysten ja toimenpiteiden avulla. Turvapaikanhakijoita koulutetaan naisten oikeuksista, heille tehdään opastavia videoita, heidän puhelimensa täyttyy ohjaavista sovelluksista, heitä neuvotaan, valistetaan ja koulutetaan erilaisilla kursseilla toimimaan ”oikein”. On perustettu selvitysryhmiä, pidetty seminaareja ja kokouksia, on mietitty, pohdittu ja ounasteltu. Laadittu muutama uusi ohjelma, keksitty pari käsitettä sekä kuultu ”asiantuntijoita”. On tuomittu ja otettu kantaa ja nollatoleranssi. Naisen asema. Tasa-arvo. Ei saa kouria eikä raiskata. Täytyy uskoa sanaa ja antaa ihmisoikeus.

Vaikka kriittinen ihminen ymmärtää oitis, että tällainen toiminta on hyväuskoista ja naiivia (ja usein väärin kohdennettua) kuvitellessaan ihmisen näin yksiulotteiseksi ja ontoksi, on vaikea keksiä mitään muutakaan keinoa. Onhan tuokin nyt jotakin, vai? Pääasia, että tehdään. Että puututaan.

Ydinasiahan on tietysti se, että liberalismi ei näe mitään ongelmaa siinä, että erilaisia kulttuureita ja ihmisiä ja tapoja ja ideoita sekoitetaan yhteen. Ei varsinkaan silloin, kun niitä sekoitetaan sen oman logon alla, siis liberaaleissa länsimaissa. Koska tätä sekoittamista jo itsessään pidetään luonnollisena, ongelmattomana ja ennen kaikkea toivottavana, ei jäljelle jää muuta keinoa. Jos kerran näin tehdään, pakkohan ”erilaisia” on sitten kouluttaa ja opastaa. Pakkohan meidän on sitten säätää erilaisia instituutioita, jotka palvelevat tätä uudenlaista tavoitetta. Koska sekoittamistahan on joka tapauksessa tehtävä ja edistettävä. Miksipä ei – ovathan ihmiset kaikkialla perustyypiltään samanlaisia, haluavat samanlaisia asioita ja ovat ohjattavissa kohti hyvää ja kehityskelpoista, näinhän meitä on juuri opastettu.

Vaikka väitänkin, että ajatus menee jo alkulähteiltään puhtaasti ja peruuttamattomasti vikaan, annetaan horinan vielä hetken jatkua. Se nimittäin onnistuu ihan itse rakentamaan vielä paljon ilmeisemmän ristiriidan väitteisiinsä:

Jos kerran näillä koulutuksilla ja instituutioilla on mahdollista muuttaa maahanmuuttajien toimintaa, miten on mahdollista, että ne sitten eivät ole toimineet suomalaismiesten kohdalla?

Vai ovatko ne sittenkin toimineet? Eikö tällöin pitäisi olla sitä mieltä, että suomalainen mies ei olekaan (enää) paha?

Loogisesti on siis kaksi vaihtoehtoa. Joko koulutus ja instituutiot – joita on naisen aseman edistämiseksi ja turvaamiseksi rakennettu vuosisatoja, suurella vimmalla useita vuosikymmeniä – ovat todella onnistuneet, ja näin ollen suomalaismiehet ovat selvästi laadullisesti parempia kuin primitiivisistä maista – joissa ei ole tällaisia instituutioita ja koulutuksia – tulevat maahanmuuttajat.

Tällöin lisäämällä panoksia uusien asukkaidemme kohdalla, voimme joskus ehkä mahdollisesti olettaa samanlaista parannusta.

Tai sitten toinen vaihtoehto on se, että koulutus ja instituutiot eivät olekaan onnistuneet, minkä vuoksi suomalaismiehet eivät ole kouliintuneet. Ja ovat edelleen sellaisia, alkukantaisia sovinistisia testosteronisäiliöitä. Tällä perusteella olisi sitten syytä olettaa, että ne eivät onnistu jatkossakaan, primitiivisistä maista tulevien miesten kohdalla.

Joten kannattaisiko yrittää jotain muuta?

Molemmat eivät ilmeisesti voi olla totta samaan aikaan. Vaikka sitähän meille juuri syötetään: suomalaismiehet häiriköivät naisia luonnostaan ja jatkuvasti ja iankaikkisesti, mutta maahanmuuttajia pitää opastaa sovelluksilla ja pullamammojen esitelmillä olemaan tekemättä niin. Let’s have our cake and eat it too. Oikeamielisten mahdollisuuksien horisontti ei sovi tämän todellisuuden koordinaatistoon.

(Totta puhuen, onhan toki muitakin vaihtoehtoja. Kuten että maahanmuuttajamiehet ovat jotenkin koulutusmyönteisempiä ja huokoisempia kuin suomalaismiehet, ja siksi heidän hoitovasteensa tulee olemaan parempi. Heidän naisystävällisyytensä ja tasa-arvotavoitteensa ovat ikään kuin koko ajan olleet ”siellä” ja odottaneet vain meidän (tottakai meidän) toimiamme niiden aktivoimiseksi. Niinpä jo jonkin ajan kuluttua ehkä he suojelevat meitä teiltä. Sitten ”rasististen katupartioiden” en usko enää olevan kiellettyjä.)

Naurettavaa.

Vai onko?

RINNAKKAISTODELLISUUDET

Samaan aikaan kun liberaalit keskittyvät kiistelemään siitä, kuinka paha suomalaismies nyt lopulta olikaan ja tuomitsiko henkilö A sen ja sen asian nyt tarpeeksi voimallisesti ja että mitäs nyt pitikään tänään eniten halveksia, on maahamme syntynyt kuin huomaamatta toinen todellisuus. Se ei juurikaan näy somessa, keskustelufoorumeilla, lööpeissä. Siitä ei välttämättä edes puhuta.

Siellä todellisuudessa naisia ja tyttöjä ahdistellaan kaduilla, kaupoissa, kulkuneuvoissa, uimahalleissa, kouluissa. Ahdistelu, raiskaukset, ryöstöt, näpistykset, huutelu, kaikki on lisääntynyt. Siellä todellisuudessa turvasumutteet on myyty loppuun, itsepuolustuskursseille on jonoa. Katupartiot keräävät joukkojaan, rasistisesti tai ilman. Isät ja miehet ajavat tyttäriään ja naisiaan autolla paikasta toiseen. Lasten harrastusmatkat ja muut vähenevät. Reittejä valitaan uusiksi, ehkä vaatteitakin. Katseen paikkaa junassa ja metrossa sovitellaan. Taksit hakevat ravintoloiden edestä. Joku ehdottaa turvatakkeja ja laukeavia hälyttimiä naisille eikä kukaan pidä sitä kai edes ihmeellisenä.

”Soitathan heti, kun pääset perille?” ”Onhan puhelin mukana?” ”Älä vastaa, jos joku kysyy jotakin.” ”Ethän katso kohti?” ”Mene toiseen vaunuun, jos siellä on… jotakin.”

Tavalliset ihmiset! Tavalliset, normaalit, läheisistään huolta kantavat ihmiset. Äidit, isät, mummit, papat, siskot, veljet, ystävät. Jotka eivät ole rasisteja, eivät taantumuksellisia, eivät pahoja.

Monet eivät edes viitsi puhua asiasta, koska julkidiskurssi kertoo heidän olevan väärässä tai rasisteja.

Ihmiset tuijottelevat epäluuloisesti kaikkia maahanmuuttajamiehiä. Nuoria tummia miehiä väistellään, juostaan karkuun, kartetaan, pelätään. Tässä rinnakkaistodellisuudessa suomalaiset vahtaavat jo toisiaankin: katsoiko tuo nyt liian aggressiivisesti tuota maahanmuuttajaa, aikookohan se hyökätä sen päälle? Hiljainen toive kaupungilla: kunpa nyt ei tapahtuisi mitään; yksikään maahanmuuttaja ei tekisi mitään, yksikään suomalainen ei tekisi mitään.

Ja tässä tilanteessako ei saisi kysyä:

Eikö mitenkään voisi saada sitä vanhaa takaisin?

LOPUKSI

Liberalismi – joka siis huolehtii julkisesta vastaamisesta kaikkiin ongelmiimme sekä niiden määrittelemisestä – on usein täydellisessä ristiriidassa sen kanssa, mitä sanojen, periaatteiden, käsitteiden ja linjausten ulkopuolella tapahtuu. Julkitasolla puhutaan aivan eri asioista ja eri tavoin kuin käytännöllisen elämän tasolla, siellä ruohonjuurella. Motiivitkin ovat erilaiset – toisaalla sanoja ja tekijä itse pitää saada näyttämään tietynlaiselta, toisaalla taas tavoitteena on saada aikaan tai estää jotain konkreettista.

Kuinka kauan tällaiset rinnakkaistodellisuudet voivat elää yhdessä? Mitä sitten tapahtuu? Nämä ovat mielestäni kiinnostavimmat ja oleellisimmat kysymykset. Julkitason kiljukauloilla ei ole niihin mitään vastattavaa. Antaa niiden kiljua keskenään.

Vaikka median, somen ja muun paukutus on nyt tauotonta ja itse kutakin kuumottavaa, henkilökohtainen neuvoni on kuitenkin antaa sille mahdollisimman vähän huomiota. Erilaisiin kohuihin ja henkilöihin keskittyneisiin diskurssileikkeihin ei kannata tuhlata energiaa. ”Hyvien ihmisten”, feministien ym. näytökset eivät koskaan lopu, ja aina kun luulet nähneesi jo kaiken, pitää sinun rakentaa uusia voimallisempia adjektiiveja kuvaamaan sitä, mitä taas näet. Kyseessä on yksinkertainen poliittinen ja ideologinen mekanismi, jolle digitaalinen ym. kehitys on antanut rutkasti lisää voimaa. Vaikka tämä onkin itsessään osa nykyisenlaista todellisuutta, kehottaisin kaikkia keskittymään silti enemmän siihen, mitä on sen ulkopuolella. Sieltä löytyvät oleellisuudet. Lukekaa vaikka hyviä kirjoja, historiaa ja kulttuuria – perspektiivikin auttaa.

Ja te, suurin osa miehistä, koettakaa tekin kestää. Älkää luulko, että kaikki ajattelevat niin kuin julkisuudessa huudetaan.

Vaikka onhan tämä ihan julmetun surullista.