Kirjoitus on jatko-osa aiemmin julkaistulle kirjoitukselle Yhteiskunnallisesta kokoonpanosta, osa 1.
Eliitille kokonaisuudessaan maahanmuutto on yleensä merkityksetön kategoria – he ovat kiinnostuneita maailmassa muuttamisesta, ihanteissaan ehkä myös maailman muuttamisesta. Toisaalta se konkreettinen ilmiö, jossa ihmiset muuttavat Suomeen, on heille kannatettavaa, koska tämä on eteenpäin. Muutos, uutta, avautuvaa, mahdollisuuksia. Eliitissä on myös monia segmenttejä – politiikassa, kansalaisyhteiskunnassa, monikansallisissa yrityksissä, kulttuurissa – jotka ovat elimellisesti kiinni maahanmuutossa, niin instrumentaalisessa kuin velvollisuuspohjaisessakin.
Monikulttuurisuus, kansainvälisyys, avarakatseisuus ja suvaitsevaisuus ovat ylimmissä luokissa puhtaimmillaan resonoivia käsitteitä ja ihanteellisia tavoitteita. Eliittiin ei kuulu ketään, joka voisi kärsiä lisääntyneestä maahanmuutosta (pois lukien muutama puoluepoliittinen toimija). Läheskään kaikki eivät siitä hyödykään, mutta oleellista onkin riippumattomuus, do what you want.
Tietty osa eliitistä on aina ollut kansainvälistä ja ”monikulttuurista”. Toisaalta historiassa ei tarvitse mennä kovin kauas taaksepäin, kun eliittiä leimasivat usein myös isänmaallisuus ja kansallistunne. Näin on hyvin harvoin nykyään.
Ylempi keskiluokka vahvistaa eliitin viestejä. Paitsi että sen taloudellisesti voimakkaat ja valtiosta riippumattomat piirit usein hyötyvät massiivisesta maahanmuutosta ja globalisaatiosta seuraavista muutoksista (esimerkiksi työmarkkinoilla, talouden säätelyssä ja hyvinvointiyhteiskunnan rakenteissa), on sen moraalisesta asettautumisesta nauttiva joukko yhä suurempi. Tämä ryhmittymä perustelee myönteisiä kantojaan yhä enemmän eliitiltä lainatuilla iskulauseilla ja yhä vähemmän hyvinvointiyhteiskunnan sopimukseen nojaavilla periaatteilla. Kansallinen velvollisuus on kuihduttavaa, globaalinen myötätunto ehkä dynaamista. Näin ylempi keskiluokka kykenee samaan aikaan heikentämään valtion tarjoamia universaaleja oikeuksia ja nostamaan omaa asemaansa hyväntekijänä.
Median ja kulttuurin leivissä oleva vasemmistolaishenkinen ylempi keskiluokka kukoistaa maahanmuutosta, sillä se on ilmiönä juuri sopiva sen ambitioille – ainakin toistaiseksi. Suuri osa ylemmästä keskiluokasta on kuitenkin autuaan välinpitämätöntä maahanmuuton konkretiasta. Edes siinä tapauksessa, että kokeilu epäonnistuisi täysin, ylempi keskiluokka tuskin liikuttuisi asiasta. Se asuu muualla, katselee eri suuntaan, nauttii kansainvälisyydestä sekä poimii monikulttuurisuudesta sen parhaimmat osat. Suurta osaa maahanmuutto yleisilmiönä ei siis liikuta mihinkään suuntaan. Kysyttäessä vastataan, mutta muuten intressit suuntautuvat toisaalle.
Heillä, keitä asia liikuttaa, on tilaa ajatella ja kertoa. Riippumattomuudesta ja ylivertaisesta kyvykkyydestä luovia rakenteissa seuraa näennäinen ristiriidattomuus ylimpien luokkien toiminnan ja mielipiteiden välillä. Huikea moraali voi pysyä rikkumattomana ainoastaan näissä ryhmissä. Oleellista on se, että esim. syyllisyyden tunteiden käsittely voidaan tehdä julkisesti niin, että minkäänlaista henkilökohtaista epämukavuutta ei synny. Jos eliitin edustaja haluaa moraalisista syistä kiristää vanhempien vapaata kouluvalintaa, hän on varmasti varmistanut, että hänen lapsensa hyvä koulunkäynti ei asiasta vaarannu. Jos eliitin edustaja haluaa moraalisista syistä lisätä maahanmuuttoa, hän on varmasti varmistanut, että sen huonot seuraukset eivät kosketa häntä. Kaikki ongelmat näyttäytyvät ylemmille luokille yksinomaan symbolisina ja/tai institutionaalisina, eivät konkreettisina.
Toisaalta ne eliitin tai ylemmän keskiluokan jäsenet, jotka profiloituvat kriittisiksi tai suomalaisen ja länsimaisen kulttuurin puolustajiksi – syystä tai toisesta – vain vahvistavat edellä mainitut säännöt. He ovat rajan yläpuolella, heille sanominen on sallittua. Eliitti ja ylempi keskiluokka eivät harjoita sisäistä halveksuntaa; niiden käyttämät keinot ohjata ja muokata todellisuutta ovat paljon hienosyisempiä – ja usein muilta ryhmiltä täysin pimennossa.
Syyllistäminen ja halveksunta suuntautuvat hierarkiassa alaspäin. Tasa-arvoiseksi uskotussa yhteiskunnassamme tämä ei tapahdu luokka- vaan moraalipohjaisesti. Kun Britanniassa eliitin edustaja jää kiinni mylvittyään alempiluokkaiselle ”You pleb!”, Suomessa hän on huolissaan ”syrjäytyneiden ihmisten näköalattomuudesta”, so. vääristä ajatuksista. Eronteko on hienotunteisempaa, yleensä vahvasti retorista ja abstraktista. Siitä ei ole montaakaan vuotta, kun Suomessa ei vielä edes tunnustettu olevan minkäänlaisia eroja luokkien välillä. Kynnys eri asiaintilojen välillä pyritään pitämään näkymättömänä, jotta syytöksiä tai vastuunmäärittelyjä ei voida asettaa.
Maahanmuuton tapauksessa eliitin ”teflonmaisuus” on merkittävintä tietysti poliittisten päättäjien kohdalla, etenkin jos heidän valintansa ei ole riippuvaista kansan maahanmuuttomielipiteestä. Joskus harvoin valtamedia – ylimpiä luokkia osa siitäkin – saattaa kertoa asiasta. Muutama kuukausi sitten saimme muun muassa kuulla, että EU:n maahanmuuttoasioista vastaavaa komissaaria, Dimitris Avramopoulosta, ei voisi vähempää kiinnostaa, kuinka vaikeaa kansallisella tasolla on sopia maahanmuutosta – koska hänen oma uudelleen valintansa ei ole tästä kiinni. Myös suomalaisten päättäjien poukkoilevuus kertoo samasta asiasta: jotakin on tehtävä vasta sitten, kun on ihan pakko.
Ylimpien luokkien maahanmuuttokannoissa oleellisin erotteleva tekijä löytyy siitä, kuuluuko henkilö ns. valtio- vai talouspohjaiseen liberaaliin eliittiin. Edellisen intressien mukaista on yhä laajentaa sosiaalivaltiota ja sen velvollisuuksia – maahanmuutto on kuin Viagraa valtiolle. Jälkimmäisen intressien mukaista on sen sijaan raivata esteitä taloudellisen toiminnan tieltä. Molempia maahanmuuton lisääminen hyödyttää syistä, joita blogissa on aiemmin käsitelty. Kysymys ei ole enää ensisijaisesti poliittisesta vasemmisto–oikeisto-ulottuvuudesta – intressien määrittyminen on moniulotteisempaa.
Keskimmäinen keskiluokka katsoo usein hierarkiassa ylöspäin, vaikka muun muassa kroonistunut taloustilanne vähitellen pakottaa sen katsomaan alaspäin, varautumismielessä. Maahanmuuton suhteen luokka on hajanainen, vaikka julkinen kuva onkin vakaa ja harmoninen. Keskimmäisen keskiluokan mahdollisuus autenttisiin mielipiteisiin on huomattavasti rajallisempaa kuin ylemmillä luokilla ja sen tulee aina ottaa huomioon, mitä seurauksia asioiden esittämisellä tietyllä tavalla on. Toisaalta eronteko alempien ryhmien kanssa on vahvaa – ylimpien luokkien arvoja resonoidessaan se poissulkee itsensä alempien luokkien heikosta moraalista ja itsekkyydestä. Vahvaa moraalia kantaessaan sen henkilökohtainen epämukavuus kuitenkin usein lisääntyy, sillä mielipiteet ja valinnat vaativat jo konkreettisia uhrauksia.
Suhteessa sen intresseihin keskimmäisen keskiluokan yhteiskunnallinen ajattelu on usein sanalla sanoen irrationaalista, vaikkakin toki inhimillistä. Sen pää on pilvissä (ylempien luokkien parissa), mutta jalat vievät pelottavalla tavalla alaspäin ja epävarmuus omasta asemasta lisääntyy. Erityisesti keskimmäisen keskiluokan naissukupuoli pitää moraalillaan monta valtion oikeamielistä instituutiota koossa, vaikka se itse vähitellen hyötyy niistä alempien luokkien kustannuksella yhä vähemmän.
Mikäli taloustilanne ei ala merkittävällä tavalla lähivuosina korjaantua, keskimmäisen keskiluokan maahanmuutto- ja hyvinvointiyhteiskuntakannat alkavat kuitenkin jyrkentyä. Halukkuus verojen maksuun ja yleisen solidaarisuuden ylläpitoon on jo alentunut. Keskimmäinen keskiluokka hyötyy yhä vähemmän hyvinvointiyhteiskunnan jakopolitiikasta, kun universaalejakin oikeuksia aletaan muuttaa tarveharkintaisiksi ja kun perusinstituutiot rapautuvat ja alaluokkaistuvat. Samaan aikaan monella valkokaulusalalla palkat alkavat joustaa alaspäin, työehtosopimusten vuoksi aluksi hitaasti mutta vähitellen kiihtyen. Yhteiskunnan selkäranka, itsensä ja lapsensa ja veronmaksunsa hoitava keskiluokka, on murroksessa. Lopulta tämän merkitys tullee olemaan yhteiskunnan kannalta hyvin merkittävä eikä suinkaan yksinomaan taloudellisesti.
Alimman keskiluokan asema yhteiskunnallisessa kokoonpanossa on kaikkein haurain, ja se on kärsinyt eniten suurista rakenteellisista muutoksista. Se näkee jo selvästi sen, mitä keskimmäinen keskiluokka ei suostu – ylpeyttään tai hyväuskoisuuttaan – näkemään, mutta sillä ei juuri ole keinoja puuttua asioihin. Alimman keskiluokan maahanmuuttokannat ovat jo usein negatiivisia, ja se myös saattaa äänestää tältä pohjalta. Toisaalta vasemmisto–oikeisto-ulottuvuus on vielä vahvaa.
Alimman keskiluokan osakseen saama halveksunta lisää sen eristyneisyyden tunnetta ja korostaa ylempien luokkien määrittelemiä ”epäsovinnaisuuksia”. Alin keskiluokka ”haikailee menneitä”, on ”näköalaton” ja ”usein itsekäs” eikä ymmärrä ”uusia mahdollisuuksia”. Alin keskiluokka on toisinaan myös ”rasistista” ja ”äijäilevää”. Kaikki määrittely tapahtuu ylhäältäpäin, myös silloin, kun ryhmään kuuluvat ihmiset eivät ole ”vääränlaisia” (esimerkiksi monet eläkeläiset, työssä käyvät yksinhuoltajanaiset).
Alimman keskiluokan ongelma yhteiskunnallisessa keskustelussa on se, että sillä ei ole yhteiskunnallista keskustelua. Sillä ei ole pääsyä areenoille eikä se useinkaan täysin hallitse ylimpien luokkien määrittelemiä keskustelun vaatimuksia ja sääntöjä. Alin keskiluokka tulee pääasiassa näkyviin vain silloin, kun se tekee jotakin kauheaa (esimerkiksi äänestää ”väärin”). Toisaalta sen jokapäiväinen elämä rakentuu muista kuin yhteiskunnallisen keskustelun määrittämistä lähtökohdista ja mahdollisuuksista, mikä aiheuttaa yhtäältä tietynlaista ylpeyttä, toisaalta alistumista. Luokan poliittinen käyttäytyminen on usein hyvin suoraviivaista ja helposti ohjailtavaa – kunhan joku ohjailisi.
Maahanmuuttokantojensa suhteen alin keskiluokka menee metsään usein siksi, että se suhtautuu liian pinnallisesti asioihin eikä ymmärrä laajempaa dynamiikkaa asioiden taustalla, vaikka sen näkemys muuten olisikin totuudenmukainen. Näin siitä tulee helppo maalitaulu oikeamielisille ylemmille luokille.
Vaikka suuri osa ylempien luokkien määrittelemästä alaluokkien vaarallisuudesta on poliittista ja moraalista itsekorostusta, löytyy ryhmästä myös todellisia kipinäuhkia ja yhteiskunnallisen levottomuuden lähteitä.
Paljon enemmän sitä löytyy kuitenkin ylemmästä alaluokasta. Koska merkittävä osa maahanmuuttajista kuuluu tähän ryhmään, on juopa heidän ja kantasuomalaisten välillä huomionarvoinen. Luokka jakautuu ylempien ryhmien määritelmissä erilaisiin kategorioihin, joiden moraalinen oikeutus vaihtelee. Pakolaiskriisin yhteydessä on tullut esille, miten esimerkiksi suomalaisen pitkäaikaistyöttömän moraalinen asema eroaa työttömän maahanmuuttajan moraalisesta asemasta. Toisaalta rajankäynti on välillä vaikeaa: vaikka kaikki ovat uskotellusti huolissaan syrjäytyneistä nuorista, ei heidän asemansa ole enää huomionarvoinen, mikäli he syyllistyvät johonkin ylempien luokkien selkeästi kategorisoimaan pahaan. Esimerkiksi rasistiseen vihaan purkautuva tyytymättömyys ylittää hyväksytyn rajan moninkertaisesti. Koska ylempien luokkien laupeus on jo lähtökohtaisesti epäloogista ja vahvasti valikoivaa, muokkautuu se tarvittaessa helposti uusiin konteksteihin.
Vaikka ylemmässä alaluokassa yksilön ominaisuudet ja kyvyt määrittävät pitkälti selviytymispotentiaalin, vaikuttaa selvältä, että valtion ja yhteiskunnan yhä epäsuhtaisemmin suuntautuva auttava käsi määrää alkutahdin ja todennäköisyyden sosiaalisille siirtymille. Toisaalta kantasuomalainen ymmärtää yhteiskunnallisen muutoksen: ennen oli jotakin muuta. Konkretisoituva menneisiin haikailu kertoo katkeruudesta ja vaihtoehdottomuudesta. Ylimpien luokkien mielestä tämä ei ole oikeutettua.
Toisaalta ylemmän alaluokan poliittinen merkitys vaihtelee. Vasemmistopuolueet, jotka saavat maahanmuuttajista uusia äänestäjiä, selvästi hyötyvät. Ei ihme, että tätä on systemaattisesti esimerkiksi Britanniassa edistettykin. Kantasuomalaisten alaluokkaa on sen sijaan vaikeampi mobilisoida. Maahanmuuttoon kriittisesti suhtautuva puolue ei Suomessa selviä ilman keskiluokkaa. Toisaalta keskiluokka ei enää voi kannattaa ”menneisiin haikailevaa” alaluokkia kosiskelevaa puoluetta, koska sen omat jalat uhkaavat kastua.
Alempi alaluokka on mediaspektaakkeleissa ja moraalisissa narratiiveissa usein esillä, mutta muuten sen rooli maahanmuuton, kuten muunkin politiikan suhteen, on olematon. Toisaalta yhä kasvava osa siitä on maahanmuuttajia: kerjäläisiä, laittomia siirtolaisia ja ihmiskaupan uhreja. Siis lisää moraalista materiaalia ylimmille luokille, lisää kavahdettavaa – hiljaa tai avoimesti – muille.
dust/bones/politics 
Kiitos hyvästä kirjoituksesta. Kuulun itse varmaankin sen alimman keskiluokan alimpaan osaan, mihin kuuluu huomattavan moni suomalainen. Näen omat vaikutusmahdollisuuteni edes keskusteluun sellaisena, että se onnistuu ja on mahdollista ainoastaan tämän ns. vaihtoehtoisen median kautta, jossa oma blogini on osana. Muuta vaikutuskanavaa ei ole. Näitä tämänkaltaisia blogeja on lukuisia, ja kaikkien idea on, että järjetön maahanmuuttopolitiikka (joka kirjoituksesi mukaan ei sinänsä ole järjetön tälle ylemmälle keskiluokalle hyvin perustelemistasi syistä) muutettaisiin järjellisempään suuntaan. Kun katsoo median viimeisiä ulostuloja, meidät mielletään kaikki äärioikeistolaisiksi. Äärioikeistolaiseksi mieltäminen itsessään mahdollistaa sen, ettei kirjoittajan ääntä kannata kuunnella, sillä hänet on jo valmiiksi määritelty edustamaan jotain absoluuttista pahaa.
Jos kaltaisteni ihmisten ääni vaiennetaan pysyvästi, jää jäljelle ne ihmiset jotka eivät ole halukkaita keskustelemaan vaan pelkästään toimimaan. Heitäkin löytyy. Niin sanottu kipukynnys on vaan tietyillä kansoilla erilainen, mutta kyllä se löytyy täältäkin. Yhteiskuntatieteilijänä olet hyvin tietoinen siitä, millaiseen pahaan toisilleen suomalaiset kykenivät vuonna 1918. Eikä kansanluonne sadassa vuodessa niin paljon muutu, kuin ehkä kuvitellaan.
Kiitos Ykä kommentista!
Juuri näin. Maahanmuuttopolitiikkaa voidaan lähestyä moralistiselta tai intressiperustaiselta kannalta. Molemmat tahtovat sotia ns. syviä kansanosia vastaan. Suomalaiset ovat hyväntahtoinen, auttavainen ja aulis kansa, se on selvää. Se, miten maahanmuuttopolitiikka on vuosien varrella saatu näyttämään oikeamielisten taistolta rasistista luuserikansaa vastaan, on säälittävää. Eliitin ja oikeamielisten sokeus politiikan typeryydelle on erittäin moitittavaa, ja tulee vielä kaatumaan päälle (tosin liberaalit eivät koskaan opi, sen voi jo etukäteen tietää). Toinen seikka on sitten tuo intressipolitiikka. Useilla tahoilla on valtavat intessit edistää maahanmuuttoa. Ja nämä ovat usein täysin vastakkaisia kuin tavallisella kansalla.
Toki viime vuosina on asiassa edistytty, mutta ei läheskään tarpeeksi. Mutta verrattuna siihen, mitä oli vaikkapa kahdeksan vuottakin sitten. Koko aihe oli täysin vaiettu.
Maahanmuutto on välttämätöntä saada demokraattisen päätöksenteon kohteeksi. Kansaa voidaan toki valistaa enemmän ja enemmän toimimaan oikein, mutta tosiasiat eivät silti muutu. Paras mittari näiden yhteiskuntakokeilujen toimivuudesta löytyy aina historiasta, ei ylimielisestä yhteiskunnallisesta insinöröinnistä. Ja se historia tosiaan kertoo aika paljon karumpaa kieltä niin valtioiden kuin ihmistenkin sisäisistä ja keskinäisistä suhteista.
Vaarallista. Hyvin vaarallista on tällainen politiikka. Sanoo ihminen, joka ei ole paha vaan realisti.
RP:” Jos eliitin edustaja haluaa moraalisista syistä kiristää vanhempien vapaata kouluvalintaa, hän on varmasti varmistanut, että hänen lapsensa hyvä koulunkäynti ei asiasta vaarannu. Jos eliitin edustaja haluaa moraalisista syistä lisätä maahanmuuttoa, hän on varmasti varmistanut, että sen huonot seuraukset eivät kosketa häntä. Kaikki ongelmat näyttäytyvät ylemmille luokille yksinomaan symbolisina ja/tai institutionaalisina, eivät konkreettisina. ”
Tuli mieleeni seuraava Hannah Arendtin alaviite tai ”nootti” (On Violence, XVII, TO PAGE 77, NOTE 106)
Stewart Alsop, in a perceptive column, ”The Wallace Man,” in Newsweek, October 21, 1968, makes the point:”It may be illiberal of the Wallace man not to want to send his children to bad schools in the name of integration, but it is not at all unnatural. And it is not unnatural either for him to worry about the ´molestation´ of his wife, or about losing his equity in his house, which is all he has!” He also quotes the most effective statement of George Wallace´s demagoguery:”There are 535 members of Congress and and a lot of these liberals have children, too. You know how many send their kids to the public schools in Washington? Six.”
Another prime example of ill-designed integration policies was recently published by Neil Maxwell in The Wall Street Journal (August 8, 1968). The federal government promotes school integration in the South by cutting federal funds in cases of flagrant noncompliance. In one such instance, 200,000 of annual aid was withheld. ”Of the total $ 175,000 went directly to Negro schools… Whites promptly raised taxes to replace the other $25,000.” In short, what is supposed to help Negro education actually has a ”crushing impact” on their existing school system and no impact at all on white schools.”
Juuri noin. Ongelma on toki ollut olemassa jo kauan sitten – siis tekopyhyys. Vai mitä se on – politiikkaa? liberalismia? inhimillisyyttä? ideologian kaksoisstandardeja?
James Burnham kirjoitteli myös aiheesta myöhäistuotannossaan 60-luvulla. Uudemman tulokulman asiaan skandinaavisesta suunnasta tarjoaa erinomaisen viihdyttävä tanskalaissarja Borgen. Hoitoreformia ajava pääministeri laittaa psyykkisesti sairaan lapsensa yksityiseen sairaalaan, kun julkiselle puolelle on 50 viikon jono. Paskahalvaushan siitä syntyy, etenkin työväenpuolueen toimeenpanemana.
Vielä muutama. Suomessa perin vähän tunnettu, kielien moniosaaja ja kulttuurien asiantuntija George Steiner kohadutti eliittiä kymmenisen vuotta sitten Englannissa seuraavalla lausunollaan”It’s very easy to sit here, in this room, and say ’racism is horrible”. ”But ask me the same thing if a Jamaican family moved next door with six children and they play reggae and rock music all day. Or if an estate agent comes to my house and tells me that because a Jamaican family has moved next door the value of my property has fallen through the floor. Ask me then!”
http://www.telegraph.co.uk/news/uknews/2656774/Cambridge-academic-says-he-would-not-tolerate-Jamaican-neighbours.html
Tätä ylemmän luokan ja eliitin tekopyhää asennetta tai naivia, todellisuudelle vierasta idealismia sekä kanta että maahanmuuttajataustaisten ruotsalaisten kannalta alleviivaa myös seuraava ruotsalainen dokumentti: http://www.svt.se/dokument-inifran/brann-en-bil-fa-ett-jobb
Kaiken kaikkiaan, pakolaisten ja maahanmuuttajien integroitumiseen(kin) liittyvät haasteet ja ongelmat eivät useinkaan kosketa tiettyyn paikkaan -pääasiassa taloudellisesta syistä- sidottuja taviksia ja hyvätuloisia symmetrisesti. Tämä puolestaan herättää taviksissa hämmennystä ja jopa ärtymystä. Ja mikäli päättäjät, ”yhteiskunnalliset keskustelijat” ja viranomaiset eivät rehellisesti myönnä tätä integroitumiseen(kin) sisältyvää ”epäsymmetriaa” ja pyri ratkaisemaan sitä. Tai jopa leimaavat sen rasismiksi ja muukalaisvihamielisyydeksi -mikä vaikuttaa olevan se ensisijainen reaktio tällä hetkellä- he itseasiassa edesauttavat näiden rationaalisista ja inhimillistä kokemuksista nousevien tunteiden kanavoitumista ja muuttumista aidoksi, irrationaaliseksi äärioikeistolaisuudeksi.
Tuo on niin totta mitä Riikka artikkelissasi kirjoitat. Ja Herman M:n esimerkki on juuri se vaara joka meitäkin uhkaa. Itseäni aina huvittaa kun monikulttuurisuusmyönteiset, akateemiset kermaperseet nyrpistävät nenäänsä tavisten ”rasistisille” mielipiteille. Vaikka tosiasiassa pienipalkkainen maahamuuttajavaltaisessa lähiössä, kaupungin vuokra-asunnossa asuva persuilija tietää taatusti enemmän omakohtaisen kokemuksen kautta humanitaarisesta maahamuutosta
kuin kivalla, omistusasuntovaltaisella asuntoalueella asuva akateeminen, jonka tuntemat maahamuuttajat ovat niitä työperäisiä ja hyvin integroituneita, joiden kanssa ei tietenkään olekaan mitään ongelmia.
Kuinkahan monella ”oikeat mielipiteet” omaavalla on oikeasti ollut mitään omakohtaista kosketusta humanitaariseen maahanmuuttoon?
Kiitos kommentista, Jaana. Eliitillä on yleensä kosketusta vain tuohon ”moraaliin”, ei itse maahanmuuttoon. Kaikenlaisia utopioita on mahdollista ylläpitää omassa lokerossaan.
Elitistinen idealismi ei kohtaa arkea. Moni muu kohtaa. Siihen liittyen käsitelty ilmiö akustiikan näkökulmasta:
Elitistinen idealismi korostaa usein omaa näennäistä ihmeellisyyttään muiden – juuri niiden arjen kohtaavien – ihmisten ja ryhmien kustannuksella. Syntyy kolme resonointitapaa.
1) Elitistinen idealismi resonoi omien ideaaliensa kanssa. Tahti on sama, joten resonointi on kaunista ja ideaalista. Samaan aikaan se on toki täysin irti todellisuudesta.
2) Arkitodellisuus resonoi arkitodellisuuden kanssa. Koska arkitodellisuus on hyvin moniääninen, niin samanlaiset taajuudet vahvistavat toisiaan ja muodostavat riitasointuja niistä eriävien taajuuksien kanssa.
3) Elitistinen idealismi resonoi arkitodellisuuden kanssa. Tuloksena pelkkiä riitasointuja. Niiden tulva peittää elitistisen idealismin helkkyvät sulosävelet alleen. Elitistisen idealismin ratkaisu on se, että kaikki arkiset äänet pitää vaimentaa kuulumattomiin, niin että ainoastaan ideaalin kauniit pimpelipompelit kuuluvat maailmassa. Tai oikeammin….”maailmassa”.
Tästä syystä ja tällä tavalla eliitti näkee mielellään itsensä julkisen keskustelun portinvartijoina, vallan vartiolampaina ja määrittelyvallan määrittelijöinä. Jos idealistinen eliitti ja sen elitistinen idealismi pääsevät määrittelemään todellisuuden, niin meillä kellään ei ole toivoa. Sen vuoksi meidän on kaapattava määrittelyvalta todellisuudelle itselleen, realismille, luonnontieteellisyydelle, tilastoille, talousmatematiikalle, suorittavan tason osaajille, aikaansaajille….
Kiitos, Juhani, kommentista. Olen ihan samaa mieltä tuota loppua lukuun ottamatta. Olen sen verran nihilistinen, että uskon, että valta ja byrokratia turmelevat aina lopulta – ihan sama keitä sinne laitetaan. Toisaalta koska meillä ei ole ”todellisuutta itse” ilman sitä avaavia, välittäviä ja omaksi hyväkseen muuttavia henkilöitä, inhimillinen momentti on aina olemassa. Luonnontieteet ja tilastot ym. toimivat juuri niin kauan kuin niitä osataan käyttää. Ja jokuhan sen kertoo, miten niitä käytetään. Pelkillä insinööreillä ei pidetä yhteiskuntia kasassa.
Se nyt on toki totta, että tämän hullummaksi homma tuskin näiden ”realismien” kanssa menisi.
Näin matalapalkkaisen työmiehen vapaapäivänä laitan vielä yhden kaukaisesti aiheeseen liittyvän näkökohdan. Siis, kansalaisoikeuksiin, yleismaailmallisiin ihmisoikeuksiin ja tietysti Hannah Arendtiin liittyvän.
Uutislainaus alustukseksi:”Tuomiojan mukaan onnistumme tässä vain, jos tämän monikulttuurisuuden yhdistävänä tekijänä on kaikkien sitoutuminen ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistukseen.
– Siksi vaatimus, jonka mukaan maassa on elettävä maan tavoin ei kestä, vaan oikea vaatimus on, että kaikkialla maailmassa on elettävä ihmisiksi.”
Tuomiojan ja eräiden muidenkin vasemmistolaisten ohella, tämäntyyppisistä ”ratkaisumallia” ovat aivan erityisesti tarjoilleet Vihreiden edustajat. Mainitunkaltainen puhe on sinällään jaloa ja se varmasti voimaannuttaa kuulijoita yhteisen ihmisyytemme juurien ymmärtämiseen. Rehellisyyden nimissä on kuitenkin muistettava -kun laskeudumme tältä teoreettiselta tasolta käytännön arkeen- ettei yksikään toimiva sivilisaatio tai valtio ole koskaan rakentanut elämäänsä vain tämän universaalia ihmisyyden ideaalia koskevan ”vaatimuksen” varaan, vaan ne ovat syntyneet paikallisesti, kaikkia sitovien yhteisten pelisääntöjen eli lakien varaan, joiden toteutumista on myös seurattu ja niiden noudattamatta jättämisestä on saanut penaltya.
Mielestäni, monikulttuuria koskevien haasteiden ja ongelmien käsittelyssä puheet yleismaailmallisista ihmisoikeuksista ikäänkuin kaikkia sitovina lakeina, ovat sangen turhauttavia, populistisia ja jopa qvasi-uskonnollisia.Näin siksi, että ne sivuuttavat ihmisten erilaisuuden, joka taasen ei kaikissa tapauksissa ole yhteiskunnan toimivuuden kannalta rikkaus, voimavara, mahdollisuus jne.
Tulee myös muistaa, että maan lakien kunnioittamista ja niiden toteutumista voidaan kutakuinkin valvoa, kun taas yleismaailmallisten ihmisoikeuksien -joiden katson tavallaan heijastuvan läntisen maiden lainsäädännössä huonattavasti selvemmin kuin esim. idemmissä ja orientimmissa maissa- ei valvo mikään yhteinen ja virallinen taho samalla tavoin.
Tätä Arendtin näkemystä kansalaisoikeuksien ja ihmisoikeuksien kehityksestä ja ongelmallisistakin ulottuvuuksista tarkemmin, hänen Totalitarismin synty -teoksen yhdeksännessä luvussa: Kansallisvaltion rappeutuminen ja ihmisoikeuksien loppu. Laita kuitenkin tätä arendtlaista ajattelua ja monikultuurisuutta synteisoivasta artikkelista yhden kenties sanomaani selventävän lainauksen:
”The order of the Rights of Man and scientific knowledge allow us to respond the current problems of the world only in theory. In the post-totalitarian era they are a guarantee of security and justice. Yet, it is hard to deny that this rule of law not only ignores the diversity of experiences and practices of different cultures, and therefore it not only transgresses the ‘frames of democracy’ but – according to Balibar – it speaks about people only in cosmic or and cosmopolitan terms, but began to penetrate the constitution of human diversity. (4. The Weak Politics of the rights of Man).”
Kts. http://www.ce.uw.edu.pl/pliki/pw/m_rakusa-suszczewski.pdf
Herman M., näin hieno kommentti oli mennyt roskalaatikkoon. Huomasin sen vasta nyt, yli viikkoa myöhemmin. Pahoitteluni, WP elää toisinaan omalla logiikallaan.
Ihmisoikeusproblematiikka on hyvin kiinnostava ja sanoisinko jopa kutkuttava teema etsiä liberalismin epäloogisuuksia. Arendt tarjoaa tähänkin runsaasti väyliä. Ei ole ihmisoikeuksien maailmanhallitusta – eikä tule, vaikka tälläkin hetkellä lukuisat ja lukuisat politiikan tutkijat sitä esittävät. As a viable solution!
Hyvää viikonloppua!
Tässä ja edellisessä tekstissäsi tunnut määrittelevän yhteiskuntaluokan aika pitkälle tulotason mukaan. Mutta asiaa mutkistaa se, että mukana on myös kulttuurinen pääoma: taiteilijasuvun lapsi voi hyvin kuulua eliittiin, vaikka hänen vuositulonsa olisivat pienet. Samoin monet ns. kulttuuriperheiden jälkeläiset samaistuvat ylempään keskiluokkaan, vaikka he olisivat tuloiltaan ennemminkin alempaa keskiluokkaa.
Koska sama ei toimi toisinpäin (kukaan yläluokan jäsen ei ajattele olevansa alaluokkaa), on eliitin ja ylemmän keskiluokan ideaaleilla vielä laajempi kannatus kuin vain tulodesiilejä tuijottamalla voisi kuvitella.
Kiitos kommentista! Yritin kyllä tuoda esille nimenomaan myös sosiaalista pääomaa ja sen merkitystä. Erityisesti eri keskiluokissa on yhä enemmän ihmisiä, jotka eivät tule pääsemään vanhempiensa tulotasoon tai asemaan, mutta joiden kuitenkin voidaan nähdä kuuluvan samaan luokkaan. Samaten yläluokkien muu kuin taloudellinen merkitys on hyvin vahvaa tässäkin käsitellyissä asioissa. Toisaalta korostin myös sitä, että alaluokista noustaan lähinnä yksilöllisten taipumusten perusteella (esim. kognitiiviset kyvyt, mahdollisuus sosiaalisen pääoman valjastukseen).