Hyvinvointivaltio, äitiyspakkaus ja ilmainen koulutus

Pohjoismaat tottuivat roikkumaan erilaisten hyvää elämää mittaavien indeksien ja tutkimusten kärjessä. Olipa kyseessä sukupuolten tasa-arvo, ihmisoikeudet, luottamus valtioon tai koulumenestys, pohjoisen hyvinvointivaltiot olivat kärjessä. Sittemmin osa saavutuksista on heikentynyt, ja yhä ”kompleksisemman” maailman paineessa hyvinvointivaltio on alkanut purkautua eri kulmistaan. Edelleen me kuitenkin kuulumme priimusvaltioiden ryhmään – tiedämme sen itse ja sen tietävät myös monet muut ihmiset, jotka haluaisivat päästä osallisiksi sen onnesta ja autuudesta.

Useissa tutkimuksissa on arveltu etnisen, uskonnollisen ja kulttuurisen homogeenisyyden olevan merkittävä tekijä paitsi praktisen hyvinvointivaltion myös yhteisön korkean sisäisen ja eliittiin ja valtioon kohdistuvan luottamuksen takana. Vaikka asia vaikuttaa useimpien ihmisten mielestä lähes intuitiivisen selvältä, akateeminen tutkimus on pääasiassa lähestynyt asiaa nurinkurin: tutkimalla mitä etninen ja muunlainen moninaisuus saa aikaan yhteisöjen ja valtioiden tasolla. Vaikka yksittäisissä tutkimuksissa saadaankin keskenään ristiriitaisia tuloksia, alkaa vaaka kallistua sille puolen, että  liian suuren erilaisuuden tuottaminen samaan yhteisöön heikentää mm. luottamusta valtioon ja toisiin kansalaisiin sekä vähentää sitä ”liimaa”, joka valtiota ja yhteisöä pitää kasassa.

Korkeaan verotukseen, suuriin tulonsiirtoihin ja laajaan julkisten hyödykkeiden tuottamiseen nojaavan valtion tapauksessa tuon ”liiman” puuttuminen näkyy ennen pitkää muun muassa veronmaksuhalukkuuden rapautumisena, luottamuksen ”yksilöllistymisenä”, sosiaaliturvan väärinkäyttämisenä ja erilaisina eriytymisen ja eriyttämisen mekanismeina.

Koska suurin osa ”liiman” ja luottamuksen tutkimuksesta kohdistuu valtioihin, joissa ei vuosikymmeniin (tai -satoihin) ole ollut pohjoismaihin rinnastettavaa homogeenisyyttä (eikä hyvinvointivaltiota), johtopäätöksenä on usein ”vahinko on jo tapahtunut”. Toisaalta pohjoismaiden kiinnostus (tai uskallus) ymmärtää omaa ekseptionalismiaan tai sen perusteita on ollut heikkoa, myös tutkimuksellisesti – erityislaatuisuutta on käytetty lähinnä eräänlaisen narsistisen brändin muokkaajana, etenkin Ruotsissa. Priimusvaltioiden halu profiloitua korkealle kaikissa hyvän ideologioissa – kuten monikultturismissa – ei sovi yhteen rajattuun valtioon sidotun valtiollisen hyvän kanssa. Kipuilu tämän tosiasian kanssa saa ajasta ja paikasta riippuen erilaisia ilmentymiä, mutta itse seikka ei muutu mihinkään.

On mahdollista, että asiaan herätään myös Suomessa vasta, kun ”vahinko on jo tapahtunut” samassa laajuudessa kuin muissa maissa. Toisaalta tämäkin ajatus saattaa olla liian optimistinen, sillä – kuten blogissakin on usein tuotu ilmi – ”muuttuva toimintaympäristö” hyödyttää niin monia toimijoita niin monien erilaisen mekanismien kautta, että on täysin mahdollista, että kansa ja demokratia sivuutetaan tässä kehityskulussa. Toisaalta hyvinvointivaltionarsismiin kuuluu pohjaton usko omiin kykyihin ja mahdollisuuksiin: ehkäpä me voisimmekin onnistua siinä, missä kukaan muu ei ole koskaan onnistunut.

Ilmainen kouluruoka, ilmainen terveydenhuolto, ilmainen koulutus, äitiyspakkaus – tässä muutama huikea suomalaisen ekseptionalismin lippulaiva. Ne ovat merkittäviä ensinnäkin siksi, että ne ovat niin harvinaisia. Hyödykkeiden ja palveluiden edessä keikkuva adjektiivi ”ilmainen” on ollut korostettuna, vaikka jokaisen luulisi ymmärtävän, mitä se tarkoittaa. Näin ei kuitenkaan ole, ei aina edes lainsäätäjiemme, jotka päättävät rahakirstun käyttötavoista, kohdalla.

Äitiyspakkaus on iso laatikko täynnä vaatteita ja vauvanhoitoon tarvittavia välineitä. Sisältö ei ole mitään ihmeellistä: perusvaatetta ja tavaraa, joita voi ostaa toki myös kaupasta. Ihmeellistä sen sijaan on se, että valtio tarjoaa tämän sosiaaliturvaetuutena kaikille odottaville äideille (tai vaihtoehtoisesti 140 euroa verottomasti).

Vastaava ”ihmeellisyys” toteutuu esimerkiksi ilmaisen koulun ja koulutuksen kohdalla. Joskus peruskoulumme onnistui tasaamaan varsin merkittävästi väestön erilaisista lähtökohdista johtuvaa eriarvoisuutta ja teki tämän korkeiden oppimistulosten ohessa. Nyt moni seikka on muuttunut eikä se sitä enää tee. Toisaalta ilmainen korkeakoulutus oli hyvin rajattua eikä avointa kaikille halukkaille – ja sen funktio oli jotakin muuta kuin toimia Suomi-brändinä (HS 7.3. Lukukausimaksut voivat tahrata Suomen brändiä).

Laki äitiysavustuksesta säädettiin jo vuonna 1937, mutta vuoteen 1949 asti se oli tarkoitettu vain vähäosaisille – tosin ryhmään laskettiin heti kaksi kolmasosaa synnyttävistä. Nykyään äitiyspakkauksen arvo on jo yli 300 euroa. Toisaalta suomalaislasten ensisänkynä toimiva pahvilaatikko on osa kulttuuria ja yhteistä historiaa, ja sikäli rahalla mittaamaton.

Äitiysavustuksesta säätämisen motiivina oli saada suomalaisten syntyvyys nousuun – ja kuten tiedämme, näin myös tapahtui. Nykyaikana olemme oppineet ymmärtämään, että suomalaisten hedelmällisyys laskee jälleen kuin lehmänhäntä eikä sille voida tehdä mitään. Lienee syytä panna merkille, että joskus suomalaisten syntyvyyttä haluttiin poliittisilla päätöksillä vilkastuttaa.

Viime vuosina eri maiden mediat ovat useaan kertaan innostuneet suomalaisesta mallista: ilmaiseksi noin paljon kaikkea! Tämä on aiheuttanut sen, että myös suomalaiset ovat nostaneet katsettaan esimerkiksi äitiyspakkauksen ympärillä: heureka, äitiysavustus on jotakin suurta! Asiaa ovat toki pitäneet pinnalla myös esimerkiksi lukuisat äitibloggaajat sekä erilaiset vauva-asiaan liittyvät tahot, ylipäätänsä siis raskauden ja vauva-ajan mediallistuminen.

Tänä vuonna uuden äitiyspakkauksen lanseeraaminen noteerattiin Helsingin Sanomien ja Ylen etusivuilla. Jo monetta vuotta peräkkäin pääkirjoituksissa ja mielipiteissä kysellään, miksi äitiyspakkauksesta (ja koulutuksesta) ei tehtäisi huippuvientituotetta, uutta nokiaa, Suomi-brändin keulakuvaa, maailman parhaan valtion sitä taikka tätä. Vanhaan maailmaan ilmiselvästi juuttunut Kela vain toteaa, että pakettia ei voida myydä, koska se ei ole kaupallinen tuote. Innovaattorit ja brändääjät narisevat huonosta itsetunnosta ja muistuttavat, kuinka sauna ja joulupukkikin on varastettu Ruotsiin.

Mutta tietenkään äitiyspakkaus ei ole kaupallinen tuote. Se on sosiaaliturvaetuus, kaikkia odottavia äitejä koskeva subjektiivinen etuus. Vaikka sauna ja joulupukki saadaan vaivatta kantamaan sekä kulttuurista, inhimillistä että taloudellista arvoa, ei tämä tarkoita, että äitiyspakkaus pystyisi samaan. Tai ilmainen koulutus.

Toisaalta kauppa, joka jakaa ilmaiseksi ämpäreitä, saa ihmisiä, jotka haluavat ämpäreitä. Yliopisto, joka antaa ilmaista opetusta kaikille halukkaille, saa ihmisiä, jotka haluavat ilmaista opetusta.  Ihmisillä kun on yleensä ajasta ja paikasta riippumatta halu saada asioita ilmaiseksi. Mitään brändiä tällaisen varaan tuskin kannattaa rakentaa – vaikka ”Suomessa kaikki on ilmaista”-brändi toteutuu kyllä jo surullisenkuuluisasti monissa naiiveissa poliittisissa tunnepyrskähdyksissä.

Se, että Suomessa on olemassa tällaisia järjestelyjä, on hienoa. Sekin on ehkä hienoa, että saamme arvollemme kuuluvaa suitsutusta asiasta. Mutta mitä se on saanut meidät ymmärtämään? Että valtiossamme on poikkeuksellisia verotukseen ja tulonsiirtoihin perustuvia etuuksia ja oikeuksia, joista monet muut maailman ihmiset voivat vain haaveilla? Tämä epäilemättä olisi oleellisin asia ymmärtää, viimeistään nyt.

Mutta ei. Nykyinen uusmoraalinen eetos uskoo, että järjestelmä voidaan laajentaa koskemaan kaikkia maailman ihmisiä – ainakin heitä, jotka onnistuvat rajoillemme pääsemään ja mahtumaan oikeanlaiseen apua tarvitsevan ihmisen muottiin. Hyvä ei kulu jakamalla, he ajattelevat, eivätkä tarkoita rakkautta.

Nykyinen uusliberaali eetos aiheen ympärillä sen sijaan keskittyy muihin seikkoihin. Se väittää ja olettaa esimerkiksi, että itse tuote – kuten se vaatetta ja tavaraa täynnä oleva laatikko – olisi jotakin erinomaista ja suurta. Että sitä täytyisi alkaa myydä ulkomaille. Ja että tämä olisi hyväksi taloudellemme – ja sille maagiselle Suomi-brändille.

Mutta eikö kyseessä ole kaksi täysin eri asiaa? Mikäli joku yritys kokee, että voisi olla kannattavaa pakata laatikkoon yhdenmukaisia vaatteita ja tavaroita ja myydä niitä kannattavasti muualle, se ehkä olisi jo tehty. Kyllä erilaisia vauvan ”start packeja” myydäänkin kaikkialla maailmassa – ei tuotteiden sullominen samaan laatikkoon mikään innovaatio voi olla.

Toisaalta se, voidaanko peruskoulu myydä ulkomaille ja miten, riippuu muista asioista kuin innovatiivisista myyjistä ja konsepteista. Idea ”suomalaisesta peruskoulusta” toimii ainoastaan valtionlaajuisena, rajattuna, universaalina hyödykkeenä, tietynlaisessa yhteisössä. Se, että opetusmetodeita ja pulpetteja onnistutaan myymään ja siirtämään, ei ole ”suomalaisen peruskoulun” myymistä. Hyvinvointivaltio istuu erittäin nihkeästi kaupalliseen toimintaan, innokkaiden talousmiesten ja -naisten toiveista riippumatta.

Vielä nihkeämmin se istuu kuitenkin ideaan avoimesta maailmasta ja oikeuksiemme inklusiivisuudesta.

Sosiaaliturvaetuudesta tai universaalista oikeudesta ei tule vientituotetta. Toisaalta liian avoimessa maailmassamme siitä saattaa tulla tuojatuote eli vetovoimatekijä. Mutta kuten on laita kaikkien etujen, oikeuksien ja hyvyyksien kanssa, jossakin täytyy olla raja, kuinka monelle ja kuinka laajasti niitä annetaan. Vanhassa maailmassa tuo raja oli yksiselitteinen. Enää se ei ole. Mutta olemassa se on, aina.

Joskus se tulee vastaan ikään kuin salakavalasti. Sitten etuutta, oikeutta tai hyvyyttä ei tarjota enää kenellekään. Hyvinvointijärjestelmä kaatuu joka tapauksessa, tässä prosessissa, lopulta.

Jos ei muuta, olisi meidän vähitellen ymmärrettävä pohjoismaisten ja suomalaisten poikkeuksellisuuksien perusteet;  sitä, miten ja missä olosuhteissa ne ovat mahdollisia ja sitä, mitä niiden tuottaminen ja ylläpito vaativat. Kahtalaisen maineen – yhtäältä itseään suuremman, toisaalta pienemmän – saaneet äitiyspakkaus ja ilmainen koulutus ovat vain kaksi tuon suuren kokonaisuuden osaa.

Toisaalta me voisimme ymmärtää, että kyllä, politiikalla ja poliittisilla päätöksillä, vastuuntuntoisilla päättäjillä ja ”yhteisten asioiden hoitamisella” on jotakin merkitystä. Sitä niillä voisi olla myös ”uudessa, avoimessa ja kompleksisessa” maailmassa – me voisimme päättää ja tehdä toisin. Jos vain haluaisimme.

 

Oi, lennä riennä ruotsin kieli

Kielipoliittiset jakolinjat ovat tulleet viime vuosina ryminällä esiin. Perussuomalaisten vahvistuminen on osaltaan lisännyt aiheen esillä oloa. Ruotsin kielen aktiiviset puolustajat ovat harvassa RKP:n ulkopuolella. Kiistellyt aiheet jakautuvat useaan eri osa-alueeseen, kuten koulun pakollinen toisen kotimaisen kielen opiskelu (”pakkoruotsi”), ruotsinkielisten erivapaudet ja valtiomme yleinen kieli- ja vähemmistöpolitiikka. Usein yleisessä keskustelussa nämä laitetaan sekaisin: akateemiset ja yhteiskunnalliset merkitykset (tai merkityksettömyydet) sekoitetaan muun muassa valinnanvapautta ja yksilön oikeuksia korostaviin näkökulmiin.

Minä vastustan ”pakkoruotsin” poistoa. Olen ollut samaa mieltä aina. Perusteeni ovat moninaiset.

Ruotsi ei merkittävästi poikkea muista ”pakoista”, joita kouluissa on ja joita siellä tulisi olla. Kaikenlaista valinnanvapautta on viime vuosina merkittävästi lisätty, etenkin lukiossa. Ylioppilastutkinnon vapauttaminen ja merkittävä helpottaminen on näistä seikoista ehkä oleellisin. Kaikkien on enää kirjoitettava ainoastaan äidinkieli. Kolme muuta pakollista ainetta voi valita toisen kotimaisen kielen, vieraan kielen, matematiikan ja yhden reaaliaineen joukosta. Kirjoitukset voi jakaa kolmelle eri kerralle, ja aineita voi halutessaan kirjoittaa suuren määrän. Yhtäältä tämä on aiheuttanut ylioppilastutkinnon merkittävän helpottumisen, toisaalta taannut, että huiput pääsevät koristamaan otsikkoja vaikkapa kymmenellä laudaturillaan.

Jos ruotsia verrataan matematiikkaan, kallistun ehdottomasti matematiikan puolelle. On käsittämätöntä, että Suomessa voi päästä ylioppilaaksi kirjoittamatta edes lyhyttä matematiikkaa. Mutta näitä kahta ainetta ei pitäisikään verrata, koska molemmat ovat merkittäviä. Kannatankin ns. vanhaa mallia, jossa pakollisia olivat äidinkieli, matematiikka, vieras kieli ja toinen kotimainen kieli. Reaali – jossa voi kirjoittaa vaikka vain läpihuutoaine terveystiedon – voisi sitten olla vapaaehtoinen.

Kuitenkin pelkään, että suunta, johon olemme menossa, on päinvastainen. Myös suomen kielestä tullaan jossakin vaiheessa hellittämään lisää tai ainakin sen tasoa tullaan merkittävästi helpottamaan. Kyseenalaista mallia näyttää esimerkiksi Britannia: siellä englannin kielen vaatimuksista eri luokka-asteilla ja yhteiskunnassa muutenkin on jo pitkälti luovuttu. Kielioppikin on kuulemma hyvin fleksibiili ja ”oikeaa” englantia voi kirjoittaa niin monella tapaa (Queen’s English Society’lle ei enää ole tarvetta; se lakkautettiin 2012). Uskoisin, että armoitettu länsinaapurimme painii samanlaisten ongelmien kanssa. Suomessa onneksi kielenhuoltokin on vielä kunniassaan – huolimatta siitä, että joku aika sitten alkoi näyttää/näyttämään pahalta.

Globaalissa monikulttuurisessa maailmassa kaikki kielet ja kulttuurit väitetään tasa-arvoisiksi. Suomen ja ruotsin asema horjuu sekä sisältä- että ulkoapäin. Miten suomea ja suomalaisuutta voi kannattaa, jos oleellinen osa valtion historiasta ja kulttuurista halutaan unohtaa? Miten voi puolustaa kantasuomalaisuutta vastustamalla ruotsin kieltä?

Valtion alkuperäis(t)en äidinkiel(i)en kannattaminen ja kehittäminen on löysentämistä vaativien tahojen mukaan vaarallista ”kulttuuripoliisina” toimimista – ja siten vastustettavaa aivan kuten valtion historiasta tai omasta erityisestä kulttuurista keskusteleminen. Heille maailma on huokoinen mosaiikki, ja muutos aina oleellisempaa kuin pysyvyys. Kielellisistä standardeista luopuminen tarkoittaa heille kulttuurisen diversiteetin syleilyä. Heidän mukaansa näin ollen eri professioiden kielivaatimuksia tulee löysätä ja ylipäätänsä suomen/ruotsin kielen roolia heikentää. Tahot, jotka vaativat ruotsin kielen koulutuksellista ja yhteiskunnallista alasajoa muodostavat samanmielisen rintaman näiden globalisti-monikultturistien kanssa, vaikka heidän perusteensa mielipiteilleen ovat usein täysin erilaiset ja keskenään ristiriitaiset.

Ruotsi-viha ei kuitenkaan sada Suomi-laariin – se sataa globaalin ”kielettömyyden” laariin.

Toisaalta kunnollisen kielen – niin äidinkielen kuin toisen kotimaisen tai vieraiden – kouluvaatimuksista luopuminen heikentää monien lasten, erityisesti alempien yhteiskuntaluokkien, mahdollisuutta osallistua yhteiskuntaan. Paitsi että kaikkien kielten oppiminen on tämän asian kannalta merkittävää, on ruotsin kielellä myös muita funktioita. Ruotsin kielen vastustamistakin leimaa paikoin yliromantisoitu kansanomaisuus – siinä jälleen kerran karu ja kova suomipoika kohtaa fiinin ruotsiherran ja aikoo tällä kertaa voittaa. Kaikenlaisen elitismin vastustaminen on muotia, samaan aikaan kun todelliset erot kansanosien välillä kasvavat – demokratiakin tuntuu toimivan sitä paremmin, mitä ruohonjuurimaisempia tosiasioita se koneistostaan sylkee. En ymmärrä, miksi korkeista standardeista, arvoista, oppineisuudesta, laajasta osaamisesta ja ihanteista pitäisi luopua.

Otaksukaamme, että pakkoruotsi poistuisi. Tämän jälkeen näyttäisi selvältä, että erityisesti alempien yhteiskuntaluokkien, joissa on alempi koulutustaso, lasten ruotsin kielen opiskelu vähenisi merkittävästi. Toisaalta ylemmissä luokissa muutos ei olisi läheskään niin suurta. Koska ruotsin kielen vaatimukset yhteiskunnan monissa tehtävissä eivät vielä pitkään aikaan häviäisi, olisivat ruotsia opiskelleet huomattavassa etulyöntiasemassa niin jatko-opintojen kuin ammatinvalinnankin suhteen. Virkakelpoisuusvelvollisuuksien muuttaminen ruotsin suhteen avaisi myös tien muille löysennyksille: mitä väliä on tutkinnoilla, akateemisuudella, millään paperinpalalla, ollaan kaikki vaan tasa-arvoisia.

Toisaalta koska iässä, jossa ruotsin kieltä tavallisesti aletaan opiskella, ihminen on melkoinen huntalo, joka ei ymmärrä omaa parastaan eikä osaa ajatella kovin pitkäjänteisesti, seuraukset olisivat mahdollisesti myös yleisesti huomattavat. Tämä pätee koko koululaitokseen: jos teini-ikäiselle nuorelle annetaan valinnanvapaus koskien hänen opiskelemiaan aineita, on syytä odottaa, että terveystieto nousee suosiossa edelleen, kun taas äidinkieli, kielet, matematiikka, luonnontieteet ja historia laskevat. Mitä tai keitä tämä palvelee? Valinnanvapaus on liberalismin lempilapsi, ja niin kauan kuin vain hyvistä oloista ponnistavat tulevat sosialisoitumaan valitsemaan ”oikein”, on kaikenlaisen pakon purkaminen omiaan parantamaan vain hyväosaisimpien ihmisten suhteellista asemaa. Toisaalta se, että koulutusestablishmentti on itse valmis alentamaan vaatimuksia, kertoo ainoastaan siitä, että se on helisemässä.

Ruotsin kielen opiskelu ei vähennä muiden kielten opiskelua. Mitä enemmän kieliä ihminen osaa, sitä yksinkertaisempaa hänen on oppia niitä lisää. Pelkkä englannin opiskelu ei missään nimessä voi olla tarpeeksi, ei edes peruskoulutasolla. Eräs vaihtoehto, jolla ruotsin opinnot voisi ehkä kiertää, olisi sellainen, että jo A2-vaiheessa (4. luokka) oppilaan pitäisi päättää, lukeeko hän ruotsia vai toista vierasta kieltä. A1-kieli on yleensä englanti, A2-kieli esimerkiksi saksa, ranska, venäjä tai uusi nousija espanja. Se, että ruotsin kielen opintojen alkua on aikaistettu kuudenteen luokkaan, on hyvä muutos, mutta vieläkin aikaisempi se voisi olla. Koko alakoulu on loistavaa aikaa opiskella kieliä, kun lasten aivot ovat tähän kaikkein mukautuvaisimpia. Tiedän silti, että ehdotukseni on täysi utopia – se olisi aivan liian rankka ja pikkupupusille vaativa, heidän itsemääräämisoikeuksiaan ja ihmisoikeuksiaan todennäköisesti rikkova.

Ruotsia kuitenkin inhotaan suuressa määrin. Myös esimerkiksi yliopiston virkamiesruotsi on yksi vihatuimpia kursseja, vaikka osallistujien luulisi olevan heitä, joille oppi on jo aiemmin mennyt perille. En tiedä, mikä vihaan lopulta on syynä – oppiaineen pakollisuuden tuottama mielenkarheus, ruotsinkielisten eliittinen ja korkea asema, vähemmistöoikeudet vai mikä. Vaikka ruotsi on helppo kieli, näyttäytyy sen erilaisuus suhteessa englantiin selvästi. Englantia lapset oppivat nykyään ihan kuin itsestään, mutta ruotsi vaatii selvästi enemmän.

Kielipolitiikkaa täytyy lähestyä osin pragmaattisesti, osin normatiivisesti. Normatiivisuus liittyy ensisijaisesti  edellä käsittelemääni kulttuurisen ja yhteiskunnallisen perinnön vaalimiseen. Toissijaisesti se liittyy näkemykseen vähemmistöpolitiikasta. Tämä peruste on kuitenkin heikkenemässä nimenomaan käytännöllisten syiden vuoksi: ruotsinkielisten määrä vähenee suhteessa uusiin kieliryhmiin. Ihminen, joka ei näe mitään lisäarvoa perinteessä, historiassa tai kulttuurissa, voi oikeutetusti olla sitä mieltä, että vaikkapa somalin kieli on nousemassa ruotsin rinnalle tai ohi. Minä sen sijaan en missään nimessä ole tätä mieltä juuri siksi, että ensisijainen perusteeni kumoaa sen. Venäjän kieleen suhtaudun taas lempeämmin, mutta siihenkin nimenomaan ennemmin kauas kuin lähelle katsoen. Se, että virolaisia ja venäläisiä maahanmuuttajia saapuu maahamme yhä kiihtyvässä määrin, ei ole oikeutus näiden kielten korottamiseen ruotsin rinnalle tai ohi.

Vähemmistöpolitiikka on kuitenkin merkittävää myös silloin, kun vähemmistö ei ole niin sanotusti ”uhri”. En usko, että ruotsinkielisyys (tai ”ruotsalaisuus”) Suomesta häviäisi, vaikka se menettäisikin asemansa, mutta mielestäni tätä ei tulisi kuitenkaan edesauttaa. Päinvastoin, ruotsinkieliseen vähemmistöön liittyy lukuisia hyvin positiivisia ja kannatettavia seikkoja, joista suomenkielisen enemmistön sietäisi ottaa mallia. Ruotsinkieliset voittavat suomenkieliset esimerkiksi avioliittojen pysyvyydessä, terveydentilassa ja onnellisuudessa.

Normatiivisuus ja pragmaattisuus ovat kielipolitiikassa toki törmäyskurssilla tavan takaa. Vahvasti kaksikielisessä kunnassa asuvana voin mainita esimerkiksi sen, miten paljon ruotsinkielisen tason ylläpito maksaa. Yllättävää ei olekaan, että kaksikielisten kuntien talous on lähes järjestään suhteessa heikompi kuin vahvemmin yksikielisten. Vaikutus laskennallisten seikkojen ulkopuolella voi myös olla poliittisesti merkittävä: esimerkiksi Kirkkonummella ruotsinkieliset lapset saavat käydä kauniita pieniä kyläkouluja, joissa oppilaita on muutama kymmenen, kun taas suomenkielisten opinahjoja on yhä suurennettu, tiivistetty ja lakkautettu. Sama koskee tietysti pitkälti päivähoitoa ja muita eriytettyjä palveluita. Tällaisilla voi olla vaikutusta ihmisten epätasa-arvoisuuden ja katkeruuden tunteisiin.

Henkilökohtaisesti suurin järkytys liittyi ryhmien väliseen segregaatioon. Seitsemän vuotta sitten kuntaan muuttaessani iloitsin siitä, että lapset pääsevät nyt oppimaan ruotsin kieltä. Hah. Kielikylpypaikkoja on yksi koko suuressa kunnassa eikä mitään muuta julkista tarjontaa olekaan. Ruotsinkielisten etua tietysti asia palvelee. Juuri tällaisessa on kielipolitiikan ongelmakohdat, ja näille pitäisikin tehdä jotakin. Myös esimerkiksi yliopistojen erilaiset pääsyvaatimukset pitäisi purkaa. Muutoksen pitäisi käynnistyä myös vähemmistössä itsessään. Enkä aivan vähän toivo sitäkään, että RKP ymmärtäisi vitaali-intressiensä kannalta olevansa konservatiivi- eikä liberaalipuolue ja lopettaisi häpeällisen maailmansyleilyn.

Samalla tavalla ”pakko” ja ”oikeus” vaihtelevat ruotsinkielisen kieliryhmän sisällä. Muistan, kuinka lukioikäisenä olin harjoittelemassa tamperelaisessa ruotsinkielisessä päiväkodissa. Tärkein ohje, mikä minulle annettiin, koski ehdotonta ruotsin kielen käyttöä. Lapsilla oli tapana alkaa puhua suomea, mutta heille ei missään nimessä saanut vastata suomeksi. Tamperelaisessa ankkalammikkossa oli ja on aika vähän ankkoja, yhden korttelin verran.

Ymmärrän toki, että yksikään edellä tarjoamani argumentti ruotsin kielen aseman säilyttämisen puolesta ei nykyaikaisen eetoksen mukaan ole validi – jokainen voidaan kumota erinäisillä rationaalisuutta edustavilla argumenteilla, ja näitä ruotsin lyöjillä rutkalti riittää. Se, mitä omastani jäljelle jää, ei kuitenkaan ole irrationaalisuutta, vaan kykyä tarkastella maailmaa ja yhteiskuntaa hyväksi havaitun sabluunan kautta. Kaikkea ei voi eikä pidä redusoida siihen, miltä tällä hetkellä näyttää tai tuntuu tai mikä on helppoa ja kätevää. Vastustan ruotsin kielen alasajoa ensisijaisesti konservatiivisista syistä. Vaikka sen poistamisesta olisi todennäköisesti myös jotakin hyötyä, olisivat haitat suuremmat. Mikä oleellisinta, se mahdollistaisi yhä laajamittaisemman yhteiskunnallisen ja kulttuurisen homogeenisyyden rapauttamisen liberalismin ja ”kansanomaisuuden” hengessä.

Kyvykkäät, muutoshaluiset digikoulut ja ketterät ruutupäät

Vaikka pisa-huuma on laantunut tulosten tippumisen myötä, ei digihype näytä rauhoittumisen merkkejä. Lähes viikoittain saamme lukea, kuinka kaupunki toisensa perään hankkii kaikille pilteille lisää ruutuja naaman eteen. Hehkutus iPadien tuomasta kehityksestä jättää alleen valitettavan tosiasian siitä, että oppilaiden taso ja saavutukset laskevat jatkuvasti. Tai ei nyt ihan kaikkien: parhaimmisto on edelleen omalla tasollaan, tableteilla tai ilman. Alimpien ryhmien osaaminen on jo hälyttävää.

Suurin ”tasa-arvon ongelma” ei suinkaan ole siinä, että joillain kouluilla on tabletit ja toisilla ei, vaan siinä, että toiset osaavat ja osaavat yhä enemmän, toiset yhä vähemmän. Syitä erojen kärjistymiselle voidaan löytää samoista seikoista kuin yhteiskunnassa laajemminkin, ja näitä on blogissa käsitelty laajalti. Maahanmuutto on vain yksi tekijä, mutta uskoakseni tärkein. Sen rinnalla tapahtuu jatkuvaa kotimaista kurjistumista, osin johtuen nimenomaan väestöpohjan muutoksista, osin niistä riippumatta.

Koulumaailman ihmeellinen keskitason rapautumisilmiö johtuu siitä, että sekä kaikkein heikoimmat että kaikkein parhaimmat koulut erottuvat keskitason kouluista. Jälkimmäisiä avittaa positiivisen diskriminoinnin periaate. Esimerkiksi itäisen Helsingin koulujen tietotekniseen kehittymiseen laitetaan huomattavia summia rahaa. Parhaimmat koulut saavat toki rahaa nekin, mutta toiminta nojaa vahvasti myös muunlaisille positiivisille käytännöille. Opetukseen kohdistuvat leikkaukset rokottavat kaikkia kouluja, mutta ”normaaliin keskikastiin” – sinne missä suurin osa Suomen lapsista on – ne kohdistuvat ehkä voimallisimmin.

Talous- ja koulutususkon yksi oleellinen osa-alue on digitalisaation ja esimerkiksi koodaamisen taloutta nostava vaikutus. Lehtiä lukemalla voi tulla siihen päätelmään, että tulevaisuus on pelialan ja erilaisten ”arkea hyödyttävien” innovaatioiden. Koodaamisesta halutaan jopa uusi A-kieli. Taustalla vaikuttaa ajatus siitä, että kunhan vain koululaiset – nämä diginatiivit – tarpeeksi ajoissa ohjeistetaan uudenlaisen tietotekniikan maailmaan, taloutemme pysyy liikkeessä ja kehitys kehittyy. Käsitys siitä, että kaikki ihmiset voisivat päätyä esimerkiksi innovoimaan tietoteknisiä keksintöjä, kunhan he vain saavat tasa-arvoisesti verovaroin näitä kouluissa käyttää, on surkuhupaisa. Tietoteknisistä perustaidoista – jotka kuka tahansa oppii – ei pääse syvälliseen digiosaamiseen ilman matematiikan ja fysiikan osaamista. Algebra ja algoritmit ovat välttämättömiä ohjelmoinnin ja laskennan oppimisessa. Matematiikan ja muidenkin luonnontieteiden osaaminen sen sijaan heikkenee koko ajan. Opettamisessa ja pedagogiikan muussa sisällössä olisi tehtävää paljon enemmän kuin mitä ”digitalisaation murros” saattaa lopulta edellyttää.

Suurimmasta osasta ruutuja tuijottelevia lapsia ei tule kuin ruutua tuijottelevia aikuisia. Iso osa ruutua liikaa tuijottelevista lapsista kärsii asiasta. Keskittymiskyvyttömyys, lihavuus, liikkumattomuus, mielikuvituksettomuus, leikin puute, töitä ei opita tekemään, jatkuvien palkintojen tarve, ulkoa tuotettu motivaatio, muutamia yleisimpiä mainitakseni.

Jokainen (lapsistaan välittävä) vanhempi taistelee kasvatuksessaan nykyään ennemmin ruutuja vastaan kuin niiden puolesta. Luin jostakin, että tähän pelkistyy kasvatuksellinen epätasa-arvo. Vanhemmat, jotka pitävät lapsistaan huolta ja haluavat heille mahdollisimman hyvän tulevaisuuden, komentavat näitä pois ruutujen luota, vahtivat peliaikaa tarkasti, vievät lapsensa ulos ja harrastuksiin, urheilemaan, lukemaan kirjoja, tekemään käsillä, ajattelemaan ilman ruutuja. Ne vanhemmat taas, joilla ei riitä tahtoa, kykyä tai jaksamista, jättävät lapsensa ruutujen hoidettaviksi. Jälkimmäisistä harvemmin taitaa kasvaa kyvykkäitä, tietoteknisesti lahjakkaita innovaattoreita.

Pitääkö lapsia siis vielä koulussakin kannustaa tuijottamaan ruutua yhä enemmän?

Digitalisaatio kouluissa täytyy nähdä instrumentaalisena, ei itse tarkoituksena. Tabletti on kuin lumilapio – sillä on joku tarkoitus, johon sitä käytetään. Lumilapio on perin hyödytön, mikäli ei ole lunta, jota pitäisi lapioida. Kuvakkeiden näppäily ja googlen virtaan hyppääminen eivät itsessään tuota mitään lisäarvoa, etenkään kouluissa, joissa pedagogisen sisällön pitää ottaa huomioon ryhmät eikä vain yksilöitä. Tiedon valtatie on usein edelleen kivinen.

Koulujen ongelmat tänään ovat monin paikoin hälyttäviä. Käytöshäiriöitä, lapsia, joilta puuttuvat normaalit sosiaalisen kanssakäymisen taidot, kullanmurut, joita ei voi pakottaa, järjettömän suuret erot osaamisessa ja oppimisessa, impulsiiviset lapset, jotka elävät peli- tai virtuaalimaailmoissa, sivistyksen ja oppimisen yhä surullisempi arvonlasku. Joissain kouluissa matkapuhelimet aiheuttavat suuria ongelmia – kaikissa ehkä jonkinlaisia. Osa kouluista on jo kieltänyt puhelinten käytön kouluaikana. Toiset koulut eivät voi kieltää tai oikein edes rajoittaa puhelinten käyttöä, koska, esimerkiksi, matkapuhelin on ihmisoikeus, sillä voi tehdä kaikkea hyödyllistäkin, sen poistaminen rikkoo lakia ja niin edelleen. Toisissa kouluissa tiukat säännöt takaavat, että asioihin mennään opetus edellä. Saamme lukea seurauksista. Matkapuhelin kuuluu ennen muuta viihteen puolelle, ja viihteen rooli kouluissa on ja sen tulee olla hyvin rajallinen.

Tietotekniikan laaja-alainen ja syvällinen käyttö edellyttää monia asioita. Ensinnäkin oppilasaineksen pitää olla verraten homogeenistä. Sen täytyy kyetä käyttämään tietotekniikkaa oppimisen tukena ja apuvälineenä. Tietotekniikan täytyy tarjota joku lisäarvo oppimiselle. Se ei voi olla yksinomaan viihdettä eikä lapsenvahti opettajille, joiden energia kuluu erityistä tukea vaativien oppilaiden kanssa. Tietotekniikan käytön täytyy olla oppimiskeskeistä niin, että siitä saavutettava hyöty on selvää ja yksinkertaisesti todennettavissa. Opettajien täytyy olla motivoituneita ja kyvykkäitä. Ohjelmistojen on oltava kiinnostavia ja hyödyllisiä.

Mitä helpommin lapsilta oppiminen sujuu, sitä enemmän hyötyä he todennäköisesti tietoteknisistä apuvälineistä saavat. Ja toisinpäin: mitä haastavampaa oppiminen ja koulunkäynti on, sitä vaikeampaa tietotekniikasta on saada hyötyä. Se saattaa kääntyä myös negatiiviseksi, mikäli esimerkiksi keskittymistaidot eivät riitä ruutuimpulssien väistelyyn.

Viikonloppuna yle kertoi, että yksi parhaista ja korkeatasoisimmista äidinkielen alkuopetukseen tarkoitetuista ohjelmistoista (Ekapelit) on joutumassa vaikeuksiin, koska sen rahoitus on loppumassa. Tällä tavalla koulujen digitalisaatio ei ainakaan etene. Painopisteen siirtyminen yritysten voittoa tavoitteleviin ohjelmistoihin ei voi koulumaailmassa olla kestävä ratkaisu, vaikka markkinaehtoinen kilpailutilanne monessa muussa asiassa digitalisaation suhteen olisikin optimi. Järjettömiä summia koneisiin käyttävillä hankinnoilla ei tee mitään, jos koneita ei voida käyttää tai jos muusta opetuksesta samaan aikaan nipistetään. Google onnistuu kyllä kotonakin, koulun pitäisi kyetä johonkin muuhun. Opetushallituksen tukemia koulutuksen tvt-hankkeita on ollut käynnissä yli 500. Toivon, että tulokset ovat muutakin kuin että ”lapset ovat ottaneet tieto- ja viestintäteknologian lisääntyneen käytön vastaan innokkaasti”.

Lapset ovat kyllä diginatiiveja. Heiltä onnistuu kaikkien laitteiden ja ohjelmien käyttö – uudet otetaan haltuun tuossa tuokiossa. Pelaaminen on ainakin poikien mielestä parasta maailmassa. Lapset liikkuvat somessa ja puhuvat digijargonia, jonka oleelliset käsitteet muuttuvat puolivuosittain. He elävät ”ruudun läpi” ja usein vanhempiaan imitoiden kasvattavat toiseen käteensä älypuhelinulokkeen. Valitettavasti sama tyyli jatkuu koulussa, jos asialle ei tehdä mitään. Tämä on ongelma. Opetushallitus on kuitenkin linjannut, että oikea ongelma on digitaalisen osaamisen epätasa-arvo. Luulen tämän tarkoittavan sitä, että toisilla on Apple ja toisilla ei, toisilla hieno älypuhelin, toisilla ei. Jokainen normaali lapsi oppii käyttämään laitteita vain käyttämällä laitteita. Ihmeidentekijäksi laitteista harvemmin on.

En ole tietotekniikkavastainen ihminen, oikeastaan päinvastoin. Olen itsekin käyttänyt tietotekniikkaa ala-asteikäisestä asti, olen myös joskus pelannut aivan liikaa. Esikoiseni koulussa käytetään pääasiassa oppikirjojen sijaan iPadeja, harjoitellaan visuaalista ohjelmointia ja opetuksessa käytetään paljon luovaa teknologiaa – mutta myös erittäin paljon kaikkea muuta, ruutujen ulkopuolista aktiivista ja käytännöllistä tekemistä. Oppimista ja kasvatusta ohjaa tarkoituksenmukaisuus, johdonmukaisuus ja kulttuurin ja sivistyksen arvo. Opettajan mukaan, kun iPad-kokeilu alkoi syksyllä, oppilaat olivat hyvin innoissaan laitteista. Ne tarjosivat vahvan lisäkannustimen kaikelle tekemiselle. Sittemmin tabletit ovat tippuneet erikoisasemastaan eikä niihin suhtauduta enää sen ihmeellisemmin kuin kirjoihinkaan. Eikä niissä ole Shadow Fightia, Growtopiaa eikä Clash of Clansia, rehtorille kiitos.

Helppo pääsy tiedon ääreen on myös muuttanut koululaitosta jo paljon. Nippelitiedon opettelu on selvästi vähentynyt, toisaalta omaehtoinen ja ”luova” oppiminen lisääntynyt. Myös tämä toimii hienosti silloin, kun pohja on kunnossa: perustaidot omaava, tarpeeksi motivoitunut lapsi, joka tietää, mitä laitteilla ja informaatiolla tekee sekä opetussuunnitelma, jossa tietotekniikan merkitys ymmärretään laajassa kontekstissa. Silloin kun google toimii osaamisen korvikkeena, minkäänlaista suhteellisuudentajua ei ole ja motivaatio oppia ja kasvaa on vähäinen, lisäinformaation arvo on nolla tai negatiivinen. Tieto on lapsille lisäksi arvotonta, koska se on muutaman näppäilyn takana.

Ruutupäiden holhoaminen on edelleen ensisijaisesti kotien tehtävä. Perusta sille, miten, mihin ja kuinka paljon laitteita käytetään, luodaan kotona. Kouluilta pitäisi kuitenkin vaatia jonkinlaista strategista näkemystä samoista asioista. Heikkoa ei hyväksi saa vain lämpimän ompun avulla, oli kyse sitten oppilaasta, koulusta, pisa-tuloksista tai kansantaloudesta.

Edit. 29.5. Hesarissa ilmestyi ymmärtääkseni lehden ensimmäinen ”digikriittinen” kirjoitus otsikolla ”Koululaisten osaaminen uhkaa rapautua”. Siinä kaksi pedagoogikkoa ruotii digitalisaation ongelmia ja koulun alasajoa, pitkälti samanlaisilla argumenteilla kuin minä edellä. Teksti kohdistuu mitä ilmeisimmin uuden hallituksen kaavailemaan ”digiloikkaan”, mikä etenkin yhdistettynä opetuksen säästöihin tulee olemaan katastrofi. Vieraskynä täällä.

Koulutususkovaiset, konsultit ja hygieniapassit

Oikeus koulutukseen on perusoikeus, jonka toteutuminen turvataan lainsäädännössä määritellyllä oikeudella maksuttomaan perusopetukseen sekä yleisellä oppivelvollisuudella.

Sivistyksellisiin oikeuksiin kuuluu myös, että julkisen vallan eli valtion ja kuntien on turvattava jokaiselle Suomessa asuvalle yhtäläinen mahdollisuus saada kykyjensä ja tarpeidensa mukaisesti myös muuta koulutusta sekä kehittää itseään varattomuuden sitä estämättä. (Opetus- ja kulttuuriministeriö)

IMG_1176

Tiedepolitiikan painopisteitä ovat korkeakoulujen profiiloitumisen tukeminen ja toiminnan vaikuttavuuden tehostaminen, korkeakoulujen ja tutkimuslaitosten yhteistyö ja työnjako, tutkimusinfrastruktuurien vahvistaminen ja kansainvälisyyden lisääminen. (Opetus- ja kulttuuriministeriö)

Suomea, kuten monia muitakin länsimaita, vaivaa sokea koulutususko. Sen pohjalla on ajatus, että koulutus on eräänlainen tae paitsi yksilön kehittymisestä, myös yhteiskunnan ja valtion edistymisestä. Koulutus auttaa kilpailussa. Osin ajatus on tietysti totta, mutta muuttuneessa globaalimaailmassa ja yhä pahenevan työttömyyden aikana se saa kieroja ilmentymismuotoja.

Koulutususkon kanssa esiintyy koulutusinflaatiota, nollakoulutusta ja valtavaa byrokratiaa. Koulutusinflaatio tarkoittaa sitä, että työtehtäviin ja statuksen nostoon vaaditaan jatkuvasti yhä enemmän opintoja ja koulutusta. ”Korkeakoulutus” ei tarkoita enää yhtään mitään, kun suurella osalla ihmisistä sellainen on. Toisaalta lukuisat täydennyskurssit tai korkeat arvosanat eivät välttämättä takaa nekään mitään, jos alla oleva ala on väärä tai henkilölle sopimaton. Mikko Aron väitöskirjan mukaan yhä useammasta maisterista tulee alempi toimihenkilö, samalla kun opistotutkinnot ovat muuttuneet lähes arvottomiksi. Toisaalta jos löytyy muunlaista inhimillistä ja sosiaalista pääomaa, konsultiksi voi alkaa yhtä hyvin suoraan peruskoulusta tai sitten vaikkapa ministeriuran jälkeen.

Viime viikkoina on taas yltynyt puhe ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen yhdistämisvaatimuksista – tällä saavutettaisiin tietysti ennen muuta tehokkuutta. Amkilaiset haluavat opinahjoonsa vieläpä ammatillisen tohtorintutkinnon. Yliopistosta maistereita valmistuu myös sellaista tahtia, että muutamaa perusalaa lukuun ottamatta tutkinto ei useinkaan takaa uraa. Kanditutkintojen korostaminen ei ole tuonut odotettuja tuloksia. Tiedeyliopistot eivät ainakaan vielä toistaiseksi (onneksi) kykene samanlaiseen välittömään markkinakäypään tuottoon kuin käytännöllistä koulutusmassaa tuottavat ammattikorkeakoulut, mutta tahtoo se sivistys kyllä universitasin arvoistakin jo kuolla.

Nollakoulutus tarkoittaa sitä, että koulutuksen reaalinen merkitys – paperin ulkopuolella – on vähäinen. On vaikea ymmärtää, miksi yksinkertaisiin duunariammatteihin pitää opiskella useita vuosia. Vielä vaikeampi on ymmärtää sitä, että esimerkiksi ulkomailla vuosikymmenet ravintola-alalla toiminut laitetaan istumaan koulunpenkille suorittamaan opintoja ja erilaisia passeja, jotta hän voisi työskennellä pätevänä Suomessa. Kaikkein järjettömintä on silti se, että ihmisiä laitetaan kouluttautumaan aloille, joilla ei ole työpaikkoja. Tämä maa on täynnä koulutussuuntauksia, erilaisia höpsänköpsän tutkintoja, joilla ei käytännössä tee yhtään mitään.

Byrokratia ja kaiken näennäisyys tulevat mukaan, kun ilmiötä tarkastellaan koulutususkovaisten käsitteiden ulkopuolelta. Sen hetken, kun ihminen kuluttaa koulunpenkkiä – usein aivan liian kauan verrattuna koulutuksen vaativuuteen – hän on osa kaunista tilastoa: Nuori, joka ei ole syrjäytynyt. Aikuinen, joka täydentää osaamistaan. Maahanmuuttaja, joka on integroitunut.

Kun koulu on ohitse, tulee liian usein ruma muutos tilastoon tai vähintään henkilökohtainen turhautuminen.

Myös ylemmillä asteilla asiasta tehdään yhä vaikeampi. Ensi vuodesta alkaen on huomattavasti haastavampaa päästä haluamalleen alalle, jos on noudattanut holhousvaltion vaatimuksia ja opiskellut sitä ennen jotakin toissijaista. Toivottavasti opinto-ohjaus edes on nykyään hieman tasokkaampaa ja reaalimaailmaan kiinnittynyttä  – ja tavoittaa myös lahjakkaita nuoria, ei pelkkiä syrjäytymisvaarassa olevia. Jotta oikein valitseminen heti ensimmäisellä kerralla olisi edes teoriassa mahdollista.

Viimeksi tänään Hesari oli huolissaan siitä, mihin nuorten enää kannattaa kouluttautua. Esiin nousevat aina samat sairaanhoitaja, lähihoitaja, erityisopetus – vanhuuttaan kirskahtelevan ja kansainvälisen hyvinvointiyhteiskunnan unelma-alat. Nyt uusimpina mukaan ovat tulleet muun muassa turva-alan työntekijät. Ettei tällä vain olisi mitään tekemistä turvattomuuden lisääntymisen ja poliisipalveluiden vähentymisen kanssa.

Harvoin pohditaan muiden akateemisemmin suuntautuneiden nuorten valintoja. Eikö amkeihin ja yliopistoon pyrkiville pitäisi sanoa, että kaikki eivät voi olla viestintäasiantuntijoita, kulttuurialan huippuammattilaisia tai yhteiskunnallisia visionäärejä? Että vaikka historia, kielet ja politiikka ovat ehkä kiinnostavia, niitä ei kannattaisi mennä opiskelemaan kuin siinä tapauksessa, että tiedät todellakin olevasi jotakin spesiaalia. Jopa aineenopettajien ahdinko on paikoin syvää eikä todellakaan tarjoa enää varmaa tienestiä eläkepäiviin saakka. Toisaalta kaikista ei voi tulla lääkäreitä. (Personal trainereita ehkä voi – tämä ryhmä näyttää jo ylittäneen muutaman vuoden takaisen sisustussuunnittelijoiden buumin.)

Erilaisten opinahjojen sisäänottomäärät ovat edelleen järisyttäviä. Esimerkiksi toimittajia ja viestintäalan ihmisiä koulutetaan Suomessa lukuisissa oppilaitoksissa ja korkeakouluissa, vaikka pitkän linjan toimittajienkaan työtilanne ei ole ruusuinen. Sama koskee yhteiskuntatieteilijöitä, humanisteja ja lukuisia matemaattis-luonnontieteellisen aloja. Toisaalta lääkäreitä ei edelleenkään kouluteta tarpeeksi, ja niinpä priimukset taas kohta kilpailevat 0.005 pisteen marginaaleista pääsykokeissa. Professiota ohjataan opiskelijamäärien kautta erittäin tehokkaasti.

Koska useimmat opinahjot ovat näennäisesti kuin yrityksiä mutta valtion vahvassa ja hellassä halauksessa, niillä ei ole minkäänlaista kannustetta vähentää sisäänotettavia. Päinvastoin, useimmat koulut saavat lisää rahaa sen perusteella, paljonko ne väittävät kouluttavansa. Ei ole ihme, että koulutusrakenne imee uusia tutkinnon haluajia ulkomailta. Myös yliopistot saavat lisärahaa ulkomaalaisista – seikka, jota en kaikkien usko tietävän. Ja hetkisen Suomi loisti, niin Pisassa kuin kilpailukyvyssä.

Yliopistoissa on edelleen opiskelijoina huippuja, mutta myös uuvuttava määrä ihmisiä, joiden ei siellä pitäisi olla. Saman olen kuullut koskevan amkeja. Taso laskee hälyttävästi, mikä on yksinkertainen seuraus opiskelijamäärien kasvusta ja alempien koulutusasteiden ongelmista. Jos kerran peruskoulu voi jo niin huonosti (siis osa kouluista), ei mannaa voi syntyä ylemmilläkään asteilla. Valtio vielä silti sätkii ”koulutuksellisen tasa-arvon edistämiseksi”, viime viikolla 26.5 miljoonalla eurolla.

Seuraavaksi voisimme yrittää tasa-arvoa vaikka sillä keinolla, että kukaan ei opiskele yhtään mitään. Globaalissa kilpailussa häviämme kuitenkin, näillä spekseillä.

Koulushoppaamisesta

Aika ajoin politiikan ja tutkimuksen piiristä nousee tuttu narina koulushoppaamisesta. Kun lukiorankingit julkaistaan, narina yleensä yltyy. Nyt asiasta ovat avautuneet muun muassa Juha Sipilä ja Paavo Arhinmäki. Olen itsekin useasti ottanut keskusteluun osaa mm. Hesarissa. Kuulun sekä poliittisesti että käytännöllisesti siihen porukkaan, joka kannattaa vapaata kouluvalintaa. Olen ”shopannut” jo kahdelle lapselle muun kuin lähikoulun, yksi on soveltuvuuskokeita käyttävässä ”eliittikoulussa” ja myös jatkossa aion jatkaa ”kyseenalaista” toimintaani, kun kouluvalinnat tulevat jälleen eteen.

Kun itse kävin koulua, mitään syytä shoppaamiseen ei ollut, vaikka valintaa silloinkin oli. Yläasteelle menin lukemaan klassisia kieliä, lukio keskittyi ilmaisutaitoon. Hyvä keskiarvo vaadittiin sisäänpääsyyn. Molemmat koulut olivat selvästi ”eliittikouluja”, mikäli haluamme käyttää tätä nykykielistä, usein pejoratiivista käsitettä. Koska itse en huonommasta tiennyt, en pitänyt niitä mitenkään ihmeellisinä. Eivätkä ne ihmeellisiä olleetkaan. Mistä tahansa koulusta kai tuolloin saattoi saada hyvän opetuksen, hyvässä ympäristössä, vaikka ongelmaton ei koulumaailma tuolloinkaan ollut.

Maailma on muuttunut. Etenkin pääkaupunkiseudulla on erittäin merkittävää, missä asut ja toisaalta mihin kouluun lapsesi laitat. Hyvien ja huonojen koulujen erottelu ei ole päivänselvää, mutta se, mitä todellisuudessa näkyy tapahtuvan, kertoo ihmisten tekemistä tulkinnoista: maahanmuuttajat ja muut alemmat sosioekonomiset ryhmät sijoittuvat tiettyihin kouluihin, muut valitsevat joko toisen asuinalueen (ja sitä myötä koulun) tai pelkän koulun. Se, että näin ”ei saa” tehdä, ei muuta asiaa. Yleensä vanhemmat haluavat lapsilleen hyvää. Vaikka tietynasteinen heterogeenisyys luokassa ja koulussa olisi hyväksi, sitä ei voi olla lukuisten kielten, kulttuurien ja tapojen sekamelska, jonka alle lapset – sekä suomalaiset että maahanmuuttajat – jäävät. Näin näyttää ajattelevan myös suurin osa opettajista, vaikka OAJ ja muut tahot tosiasioita yleensä pimittävätkin.

Eikä ongelma tietenkään ole vain kouluissa vaan asuinalueissa. Hesari vertaili eilen kaukaisten maakuntien ja Helsingin välisiä asuntojen hintoja. Ihan yhtä hyvin olisi voinut verrata vaikka Kontulan hintoja Länsi-Helsinkiin, sillä ero on yhtälailla järkyttävä – ja kyse on samasta kaupungista! Hinta, jolla Kontulasta saa viisiön (Etuovessa hintapyyntö 148t), ei suuressa osassa Suomen suuria kaupunkeja riitä mihinkään. Ja Helsingin piti olla kallis! Riippuu todellakin siitä, mitä kohtaa kaupungista katsoo.

Anna-Maja Henrikssonin väite siitä, että mitä heterogeenisempi luokka on, sitä parempia tuloksia koulussa syntyy, on julmalla tavalla väärä ja kertoo poliitikkojen uskomattomasta kyvystä vääristellä todellisuutta omien agendojensa mukaiseksi. Kysymys ei myöskään ole siitä, että maahanmuuttajaluokkia vastassa olisi ”rikkaiden vanhempien lasten luokkia”, kuten Henriksson väittää. Aivan tavalliset vanhemmat välittävät lastensa koulusta – juuri siksi, kuten Arhinmäki korostaa, koska koulu on lapselle merkittävä sosiaalinen yhteisö ja kiinnekohta yhteiskuntaan. Siitä on paljon kiinni. Ei läheskään niin paljon kuin perheestä, mutta mahdollisesti seuraavaksi eniten.

On täysin loogista, että kun yhteiskuntaan tekemällä tehdään huono-osaisuutta ja erilaisuutta, kynnelle kykenevät pyrkivät valitsemaan toisin ja turvaamaan oman asemansa. Niinhän tekevät maahanmuuttajatkin! Lukuisissa tutkimuksissa on todettu, että ne maahanmuuttajat, joilla integrointi yhteiskuntaan onnistuu, ovat hyvin innokkaasti lähtemässä maahanmuuttaja-alueilta. Heti kun tulotaso antaa myöten, valinta kohdistuu muualle. He myös osaavat vaatia lapsilleen kouluympäristöä, jossa erilaisuutta ei ole liikaa.

Poliitikkojenkin olisi syytä ymmärtää, että avainasia ei ole erilaisuus – sehän on pelkkä käsite. Oleellista on se, mitä tuo erilaisuus todellisuudessa tuottaa.

Tiettyyn pisteeseen asti se todella saattaa olla avarakatseisuutta ja suvaitsevaisuutta.

Mutta tämän yli on menty jo moneen kertaan. Silloin liika erilaisuus tuottaa ongelmia.

Vuonna 2012 kirjoitin näin:

Mikä oikeastaan aiheuttaa koulujen eriytymistä?

HS-gallupissa (22.10) todettiin, että vanhemmat eivät halua rajoittaa oikeutta valita lapselleen muu kuin lähikoulu. Tutkija Venla Bernelius oli toista mieltä ja totesi, että tällainen oikeus lisää epätasa-arvoa. Koulujen erojen kasvu vaikeuttaa oppimista. Helsinki seuraa valitettavalla polulla esimerkiksi Ruotsia, missä koulujen erot ovat suuria. Niitä ei ole saatu kurottua umpeen edes mittavalla positiivisella syrjinnällä eli tukemalla taloudellisesti huonompien alueiden kouluja enemmän kuin muita.

Berneliuksen tarjoama logiikka on ontuvaa paitsi normaalin lapsensa koulunkäynnistä kiinnostuneen vanhemman myös kausaalisuhteista ymmärtävän tutkijan näkökulmasta: mikä siis on syynä mihin? Miten se, että kaikilla on oikeus valita, lisää epätasa-arvoa? Tietenkin asiassa viitataan oikeutettuun näkemykseen siitä, että heikompia pitää tukea enemmän. Todenmukaisemmin asia tässä yhteydessä esitettäisiin sanoen, että ”parempiosaisten” tulee kurjistua, jotta ero heidän ja ”huonompiosaisten” välillä olisi pienempi. Idea toimii progressiivisessa verotuksessa, mutta ei koulun valinnassa.

Ongelma on, että väestömme on tosiasiallisesti sosioekonomisesti ja etnisesti enemmän jakautunutta kuin esimerkiksi 1980-luvulla, jolloin mitään syytä koulujen valikointiin ei ollut. Oppilasmassa oli itsessään tasaista. Sama pätee vielä selkeämmin Ruotsiin. Mikä siis on ongelman tärkein syy?

Vapaan kouluoikeuden vastustamisen taustalla on myös oletus siitä, että ”parempiosaiset” lapset kykenevät paremmin selviytymään ”huonompiosaisten” lasten keskuudessa tai siis, että heidän oppimistuloksensa eivät heikenny suhteessa yhtä paljon, vaikka oppimisympäristö olisikin heikko. Viime aikoina HS:ssa on ollut useita kirjoituksia koulujen ongelmista, jotka nimenomaan puhuvat tällaisiakin oletuksia vastaan. Milloin tilanteen voi sanoa olevan epätasa-arvoinen ”parempiosaisia” kohtaan?

Kouluvalinnan oikeutta rajoittava tasauspolitiikka on hyvin ongelmallista eikä vähiten siksi, että se ei puutu varsinaiseen ongelmaan. Myöskään vanhemman, joka välittää siitä, että hänen lapsensa koulu on hyvä ja rauhallinen, ei pitäisi olla syytettyjen penkillä.

Mitä enemmän eriytymisen merkit alkavat näkyä – kadulla ja mediassa – sitä enemmän kouluja ”shopataan”. Mikäli tämä oikeus evätään, kiihtyy todennäköisesti asuinalueiden eriytyminen, kun on yhä oleellisempaa asua ”oikealla” alueella. Pääosa ihmisistä ei elä ennakkoluulojen vallassa, vaan näkee, mitä tapahtuu, ja vastaa tähän.

Poliitikkojen narina aiheen ympärillä on ymmärrettävää, mutta luulen, että asia kääntyy vain itseään vastaan. Tasa-arvon ja monikulttuurisuuden ihanteet törmäävät todellisuuteen. Koulu kuuluu ihmisten henkilökohtaiselle areenalle, vaikka sillä on erittäin merkittävä julkinen, yhteiskunnallinen ja kulttuurinen merkitys. Suomen kansa on ennenkin suuttunut, kun sitä on liiaksi yritetty kouluttaa tosielämää paremmaksi. Jos tämä todellisuus on meille tänne tuotettu (ja sitä vielä halutaan tuottaa lisää!) – enkä nyt puhu pelkästä maahanmuutosta – me vastaamme siihen. Asia on päivänselvä eikä vaadi sen suurempia ideologisia paloja puoleen eikä toiseen.