#vaalit2019 – Koulut ja perheet

pencil-918449_1280

Peruskoulu takaisin

Kouluihin tarvitaan arvonpalautus – perusasioihin, opetukseen ja oppimiseen, opettajan rooliin. Huikentelevaiset pedagogiset tavoitteet toimivat jossakin ja joillakin, mutta eivät koko yhteiskunnan tasolla. Peruskoulun ei pidä haihatella eikä julistaa ideologiaa, vaan opettaa lapset osaamaan ja olemaan ihmisiksi. Olen tässä aikamoinen konservatiivi – mielestäni kouluun mennään aamulla, istutaan ainakin pääasiassa pulpetissa, kirjoitetaan, luetaan, lasketaan. Saadaan koenumero ja todistus, jossa on numeroita tai muuten selkeä arvostelu. Totellaan ja arvostetaan opettajaa.

Kaikkein tärkeintä on palauttaa kouluihin vaatimustaso. Luokka-asteelta toiselle ei saa päästää, mikäli tavoitteita ei ole saavutettu. Suurin osa toisen asteen ongelmista johtuu peruskoulusta – siitä, että amikseen menee nuoria miehiä, joilla ei ole siihen mitään edellytyksiä. Ysiltä pääsee nuoria, joiden luku- ja kirjoitustaitokin on surkea.

Nykyisen peruskoulumme tila edesauttaa heikommista lähtökohdista tulevien, etenkin poikien, syrjäytymistä. Peruskoulun tehtävä on korjata heikommista lähtökohdista tulevien taivalta, ei pahentaa sitä.

Suomalainen koululaitos pitää palauttaa sille tasolle, jossa me ennen olimme. Pääsimme hyvin pitkälle ihan sillä vanhalla koulujärjestelmällämme – ilman ilmiöpohjaisuutta, ilman digihulluutta, ilman koko ajan lisääntyviä oppilaiden vapauksia.

Lapsilta pitää vaatia jotakin. Myös koulussa rajat ovat rakkautta.

Hyvä peruskoulu antaa hyvien loistaa, mutta huolehtii myös muista – sekä kokonaisuudesta. Pedagogiikkaa tai opetussuunnitelmia ei saa suunnitella muotivirtausten tai ideologioiden pohjalta. Me kyllä tiedämme, mikä toimii!

Koulumme ei kestä väestöpohjan kulttuurista moninaistumista eikä sen tarvitsekaan. Olemme onnistuneet kaikissa mittareissa muun muassa juuri siksi, että olemme olleet niin homogeeninen joukko.

Tietyistä maista tuleva maahanmuutto aiheuttaa valtavia ongelmia kouluissa. Polarisaatio kasvaa – hyvät ja huonot koulut erkaantuvat toisistaan – eikä maahanmuuttajakouluihin pumpattava lisäraha ratkaise asiaa. Tietyistä maista tulevien maahanmuuttajien oppimistulokset ovat heikkoja, mutta oppilaat saavat kuitenkin helpommin parempia arvosanoja.

 

Koulutustason lasku ja muut oppiasteet

Suomalaisten koulutustaso on kääntynyt laskuun. Tämä on yksi huolestuttavimpia käänteitä maassamme. Mikäli valtiomme tuottaisi meille relevanttia tilastotietoa ja kykenisimme irrottamaan datasta maahanmuuttajataustaisten osuuden, uskon, että huomaisimme, että suomalaisten koulutustaso ei ole kääntynyt laskuun. Mutta emme voi tarkastella asiaa, koska yksiselitteistä tietoa ei ole tarjolla. Joka tapauksessa asiaan pitää suhtautua suurella huolella.

Kouluttautuminen on hyvä asia. Mutta ei hinnalla millä hyvänsä. Vaadin osaamista ja tasokkuutta. Kaikkia ei ole luotu lukemaan. Lukion ei kuulu opettaa muovailuvahan muovailua eikä yliopistossa pitäisi joutua ihmettelemään opiskelijoiden surkeaa äidinkielen taitoa. On suurta hulluutta tunkea maahan saapuvia ummikkoja lähihoitajakoulutukseen – sieltä sitten mummojen pyllyjä pesemään. Tämä ei toimi. Ajamme päin seinää.

Yliopistolaitoksessa on niin paljon pielessä, etten tähän kirjoitukseen sitä edes avaa. Akateemisessa maailmassa on useita oppialoja, joilta leikkaisin mieluusti – mutta myös useita, joihin panostaisin lisää. Mikäli autonominen tiede toimisi kuten sen kuuluisi toimia, luottaisin siihen. Nyt valitettavasti en voi niin tehdä.

Ammattikoulutus pitää palauttaa raiteilleen. Melkein 70 prosenttia opiskelijoista on aikuisia – he ovat siellä muun muassa työttömyystilastojen kaunistamiseksi – ja yhä suurempi osa koulujen energiasta menee kotouttamiseen ja kotouttamishankintoihin.

Ammattikoulutus keskeytetään usein, lähiopetus on vedetty minimiin ja osaamistulokset ovat heikkoja. Toisen asteen maksuttomuus ei auta tähän ongelmaan tuon taivaallista, vaan olisi ainoastaan sosiaalidemokraattien ja muun vihervasemmiston tyypillinen imagopoliittinen laastaritoimi, joka maksaisi paljon.

Ihan oikeasti koulun ongelmia sillä ei korjattaisi.

 

Maahanmuutto ja koulut

Opettajien ammattijärjestö OAJ on huomannut, missä liikkuu paljon löysää rahaa ja vakansseja. Niinpä sen sijaan, että se ottaisi kriittisesti kantaa maahanmuuttoon, joka pilaa koululaitostamme, se vaatii koko kotouttamisen toimialaa siirrettäväksi työ- ja elinkeinoministeriöstä opetus- ja kulttuuriministeriöön. Tällöin pumppaaminen olisi kätevämpää.

OAJ ei juuri koskaan puhu maahanmuutosta (vaikka opettajat yhä enemmän puhuvat). Nyt – yhdistettynä edellä kuvaamaani järjestön hallitusohjelmatavoitteeseen – se on kuitenkin yhtäkkiä tullut ulos kannanotolla, jonka mukaan ”Suomi on epäonnistunut maahanmuuttajien kotouttamisessa”.

Ei kannata antaa itseään hämättävän. Kyse on vain juuri siitä, minkä edellä selitin – valtavan maahanmuuton rakentamista intresseistä.

Vielä rautalangasta: maahanmuutto ja kotouttaminen saattaa olla OAJ:n ja monen muun tahon etujen mukaista, mutta suomalaisen koulujärjestelmän tai muiden kansallisten jalokiviemme etujen mukaista se ei ole.

Valitettavasti opettajat eivät voi yleensä puhua asiasta suoraan.

Samaa omaan taskuun pelaamista tapahtuu yhteiskunnassamme tietysti kaikkialla. En tule koskaan sitä hyväksymään, vaikka se kuinka olisi maan tapa ja ”luonnollinen” osa moniarvoista ja monimutkaista demokraattista länsimaata. Vähin, mitä voin tehdä, on informoida ihmisiä näistä kuplista ja niiden vaikutuksista. Byrokratia kasvattaa itse itseään, laajenee holtittomasti ja vaatii aina lisää rahaa.

 

Syntyvyys, perheet ja ihmisten vastuu

En näe väkilukumme vähenemistä yksinomaan negatiivisesti. Se on yksinomaan negatiivista, mikäli maahanmuuttoa ei saada loppumaan, mutta mikäli saadaan – kuten toisaalla esitän – laskevat käyrät eivät ole mikään maailmanloppu. Sitä paitsi eivät ne muutenkaan välttämättä ikuisesti laske.

woman-1284353_1280

Joka tapauksessa haluaisin, että suomalaiset tavalliset ihmiset tekisivät enemmän lapsia. On järjetöntä, että kaupungissa asuvan kahden työssäkäyvän vanhemman pitää tarkkaan miettiä, onko taloudellisesti mahdollista tehdä useampia lapsia, mutta kokonaan sosiaaliturvan varassa asuva perhe voi tuottaa yhteiskunnalle uusia jäseniä vaikka kuinka monta.

Toisille päivähoitomaksut ovat suuret – ylimpään maksuluokkaan pääsee varsin maltillisilla kahden vanhemman tuloilla – mutta toiset voivat viedä koko katraansa päivähoitoon, vaikka itse ovat kotona. En ymmärrä tätä. Varhaiskasvatuksella varmasti on sosiaalinen tehtävä, mutta silti olen sitä mieltä, että tärkeintä olisi tukea vanhempia olemaan vanhempia. Heillä on tärkein kasvatusvastuu.

Emme me tee lapsia tälle valtiolle.

Samaan aikaan kun vanhemmuus on yhä vaativampaa – hoida hyvät koulut, kuskaa sinne ja tänne, osallistu ja osallista, taistele teknologian ylivaltaa vastaan, maksa ja maksa ja maksa – yhteiskunnassamme on kasvava osuus vanhempia ja perheitä, joilta homma on täysin hukassa. Vanhemmuus on pahassa kriisissä, mikäli lapsia ei kyetä kasvattamaan enää kotona, vaan sitä vaaditaan yhteiskunnan instansseilta – ensin päiväkodilta, sitten koululaitokselta, sitten sosiaalivaltiolta, lastensuojelulta ja aina joltakin aputädiltä. Sitten syytetään rakenteita ja vaaditaan lisää resursseja, tukea, apua ja ymmärrystä.

Milloin meistä tuli näin säälittäviä?

Ja totta kai – maahanmuuttajat ovat tässäkin aivan ylikorostuneessa roolissa, vaikka ongelma ei tietenkään yksinomaan koske heitä.

Paitsi että huono vanhemmuus tuottaa valtiosta riippuvaisia nuoria, se tuottaa myös yliherkkiä ja kaikesta loukkaantuvia, identiteetiltään pahasti häilyviä ihmisiä. Kun tähän lisätään median ja muun ympäristön edistämä propaganda esimerkiksi monikulttuurisuudesta, omien juurien halveksunnasta ja rajattomista sukupuoli- ym. identiteeteistä, en ainakaan itse ihmettele, että pahoinvointi ja mielenterveysongelmat lisääntyvät.

 

Digi, data, peli ja some

Merkittävä osa lastensuojelun asiakkaista kärsii peliriippuvuudesta. Teknologialle ja laitteille on siirretty paljon sellaista, mikä kuuluisi vanhemmille. Perheet, joissa on ongelmia, eivät jaksa taistella pelejä ja teknologiaa vastaan. Lapsi pysyy hiljaa ja omissa oloissaan, kun sille antaa laitteen.

Joka päivä näen julkisissa liikennevälineissä ihan pieniäkin lapsia, jotka tuijottavat ruutuja. Yleensä lasten vanhemmat tekevät samaa, eikä edes katsekontaktia synny. Puheterapeuttien asiakkaina on koko ajan enemmän lapsia, jotka eivät opi puhumaan. Koululaisten sanavarasto kapenee, normaali kielen tuottaminen on hankalaa.

Myös valtiomme tekee ihmiskoetta teknologiauskovaisuudellaan. Lapset ja nuoret käyttävät laitteita kaikkialla, myös kouluissa, keskeneräisillä ja kehittymättömillä aivoillaan. Kirjoista on luovuttu, ekaluokkalainenkin kirjoittaa jo näppäimistöllä.

Tulevana keväänä matematiikan ylioppilaskoe on sähköinen, vaikka sitä tuntuvat vastustavan kaikki, niin matematiikan opettajat, tutkijat kuin opiskelijat itsekin. Ihmisten aika menee huonosti toimiviin sovelluksiin ja turhanpäiväisiin raportointeihin. Keskittymiskyky heikkenee, nuoret eivät jaksa lukea edes lyhyitä tekstejä. Äiti uppoaa illalla someen eikä jaksa edes kuunnella, mitä lapsi kertoo…

Tämä on äärettömän surullista.

En ole teknologiavihamielinen, olen teknologiakriittinen. Laitteet voivat toimia kouluissa oppimisen tukena, mutta itsetarkoitus ne eivät saa olla. Ensin pitää olla perusasiat hallussa. Luokka, jonka oppilaat eivät osaa lukea eivätkä kirjoittaa ja joilla on käytös- ja elämänhallinnan ongelmia ja 10 eri äidinkieltä, ei tarvitse tabletteja tai älypuhelimia. Niistä on tällaisessa tilanteessa ainoastaan haittaa.

 

Perheet, sukupuolet ja tasa-arvo

Perhe tarvitsee puolustajan yksilöiden aikakaudella. Olen huolissani lasten kustannuksella tehtävistä ratkaisuista. En ymmärrä ”tasa-arvoa”, joka väittää, että äiti ja isä ovat samanlaisia tai että lapset ovat joku uhraus. Kavahdan perhevapaamalleja, jotka väittävät olevansa tasa-arvoisia vaatimalla isän kotiin yhtä pitkäksi aikaa kuin äiti on. Tietysti on hienoa, että isät osallistuvat yhä enemmän lastenhoitoon, mutta jotain tolkkua tähänkin.

Myönnän auliisti, että en itse koskaan voisi viedä omaa liian pientä lastani päiväkotiin, jotta ”työllisyys olisi parempi”. En myöskään lopettaisi imettämistä liian aikaisin ja antaisi paikkaani isälle, jotta ”tasa-arvo toteutuisi”. Ymmärrän hyvin, että vuosien kotona olemisellani on ollut vaikutuksensa uraani – keskimäärin naisten kohdalla varmasti vielä enemmän kuin itselläni – mutta suoraan sanoen en piittaa siitä. Mikään ei voi olla tärkeämpää kuin lapseni ja heidän hyvinvointinsa.

En myöskään näe miehiä ja naisia toistensa kilpailijoina. Mikäli perheessä oikeasti vanhemmat joutuvat kisaamaan keskenään, kuka ”saa” mennä töihin ja kuka ”joutuu” jäämään lasten kanssa, joku on liitossa ehkä muutenkin pielessä. Eivät nämä asiat tietenkään aina yksinkertaisia ole, mutta kannatan silti arkijärkeä ja vastustan tavallisen perhe-elämän patologisoimista.

Kaikkein kauimmin kotona lapsia hoitavat naiset ovat vähiten koulutettuja ja yleensä työttömiä. Suurin osa perheistä käyttää ainakin jonkin verran hoitovapaata, ja useimmat lapset ovat varhaiskasvatuksessa viimeistään täyttäessään kaksi vuotta.

Perhevapaauudistuksen pitää lähteä näistä realiteeteista. Toisaalta sen välittämät arvot on syytä ymmärtää. Perhepolitiikasta ei pidä tehdä työllisyyspolitiikkaa eikä tasa-arvopropagandaa.

baby-2717347_1280

Minusta on luonnollista, että lapset ovat ihmisten tärkein asia.

Niin ajattelevien ihmisten maasta tulee hyvä, vauras ja onnellinen.

 

***

Muita kirjoituksiani aiheesta:

Koulushoppaamisesta

Koulutususkovaiset, konsultit ja hygieniapassit

Kyvykkäät, muutoshaluiset digikoulut ja ketterät ruutupäät

Hyvinvointivaltio, äitiyspakkaus ja ilmainen koulutus

Päiväkoti, jossa ei ole yhtään suomea äidinkielenään puhuvaa lasta

Mitä enemmän maahanmuuttoa, sitä enemmän heikennyksiä

Miksi päivähoidon ei pidä olla maksutonta

(Yliopistosta ja tutkimuksesta useita kirjoituksia – etsi sivupalkista asiasanojen avulla.)

***

Julkaisen vaaleja kohti mentäessä neljä erilaista teemakokonaisuutta, joissa paitsi käsittelen tavoitteitani myös tuon tarkemmin esille, millainen ihminen minä olen.

Aiemmin on julkaistu YMPÄRISTÖ.

 

 

 

 

Päiväkoti, jossa ei ole yhtään suomea äidinkielenään puhuvaa lasta

cube-639827__480

Kaikki pääkaupunkiseudulla tai muissa isoissa kaupungeissa asuvat tiedämme, että koulut ja asuinalueet ovat koko ajan vahvemmin jakautuneita. Maahanmuutto ja huono-osaisuus sijoittuvat tietyille seuduille. Maahanmuutto myös ”syrjäyttää” kotoperäistä huono-osaisuutta.

Nyt on tullut lisätietoa päiväkotien tilanteesta – ja se on karmeaa luettavaa.

Varsinainen yllätys tämä ei tietenkään ole. Jo vuosia sitten, muun muassa kun itse asuin Vantaalla vuosina 2006-2008, panin omakohtaisesti merkille tilanteen, joka jo silloin oli huono – juuri niin huono, että lastensa parasta ajattelevat maksukykyiset vanhemmat muuttavat helposti muualle.

Valtavat tuloerot

Erot Helsingin päiväkotien toimintaympäristöissä ovat revenneet valtaviksi. Asukkaiden keskimääräisten vuositulojen ero päiväkotien lähialueiden välillä on kasvanut yli nelinkertaiseksi.

Pienimmillään keskimääräiset vuositulot ovat tuloköyhimmällä päiväkodin lähialueella alle 15 000 euroa, kun taas hyvätuloisimmalla alueella keskitulot nousevat yli 63 000 euroon.

Heikoimmilla alueilla kotitalouksien keskitulot jäävät 26 000 euroon.

Koko kotitalouden keskitulot 26 000,- vuodessa eli 2160,- kuukaudessa. Se tarkoittaa, että näillä alueilla lähes kaikki asukkaat ovat riippuvaisia sosiaaliturvasta – perusturvasta ja toimeentulotuesta.

Vasemmistopuolueet paasaavat mielellään kasvavista tuloeroista. Mitään tietoa siitä, millaisia nämä olisivat ILMAN maahanmuuttajien ensimmäistä ja myöhempiä sukupolvia, ei ole. Miten me voisimme tehdä järkeviä poliittisia päätöksiä, jos meillä ei edes ole välttämättömintä tietoa asiasta?

Kuten olen ennenkin todennut, kaikki tilastoinnit ja analyysit pitäisi tehdä niin, että maahanmuuttajien osuus saataisiin irrotettua kokonaismassasta. Tiedän, että lukuisilla osa-alueilla suomalaisen yhteiskunnan saama arvosana ei olisi lainkaan niin surkea. Ja ennen kaikkea ongelmaan puuttuminen olisi edes teoriassa mahdollista – toisin kuin nyt, kun samaan aikaan haalitaan maahan yhä lisää huono-osaisia, ja sitten päivitellään kovaan ääneen, kun käyrät sojottavat vääriin suuntiin.

Segregaatio ja maahanmuuttoalueet

Segregaatiossa Suomi ja Helsinki alkaa nyt olla muun Euroopan tasoa.

Tämä oli vain ajankysymys. Kaikki muutkin maahanmuuton ongelmat tulevat Suomeen, ennemmin tai myöhemmin. Meillä ei kertakaikkiaan ole yhtään mitään sellaista tekijää tai ominaisuutta, joka estäisi kaikkien samojen ongelmien kärjistymisen.

Oikeastaan päinvastoin. Hyvin inklusiivinen ja antelias sosiaaliturvamme yhdistettynä avoimiin rajoihin on sellainen pommiyhdistelmä, että uskon meidän menevän ongelmissa vielä Ruotsistakin ohi, ellei jotakin hyvin radikaalia tehdä pian.

Esimerkiksi Vantaalta tiedetään, että on jo päiväkoteja, joissa ei ole yhtään suomea äidinkielenään puhuvaa lasta.

Siinäpä sitten kotoutumaan? Mihinkähän kieleen tai kulttuuriin on tarkoitus kotoutua?

Voisi kuvitella, että tällaista tietoa saatuaan kaupunkien johdoissa ja valtakunnan tasolla oltaisiin TODELLA huolestuneita maahanmuutosta.

Mutta höpsis. Siellä ei huudeta ”nyt riittää!”, vaan siellä huudetaan:

Lisää rahaa!

Maahanmuutto on oleellinen tekijä sosiaalivaltion paisumisen takana. Samalla kun suomalaiselta mummolta, vammaiselta tai lapsiperheeltä voidaan vähän nipistää, annetaan kuin vahingossa maahanmuutolle ja maahanmuuttajille vähän lisää. Otetaan siis suomalaisilta, annetaan Afrikalle ja Aasialle.

Lisärahan tarkoitus on tasoittaa eroja.

Eikö tämä ole kuin yhtä sirkusta? Sillä erotuksella, että sirkuksessa kai kuuluisi olla hauskaa, mutta maahanmuuttosirkus vain panee itkettämään.

Tasa-arvoinen Suomi, hyvinvointimme – olemme maahanmuuton ansassa.

Se raha, mikä pitäisi panna suomalaisten hyvinvointiin, kulutetaan maahanmuuton aiheuttamiin ongelmiin.

Kuitenkaan mikään rahasumma ei voi korjata ongelmia. Ei kaavoitus, ei koulushoppaamisen kielto, ei positiivinen syrjintä, ei kotouttaminen.

Suomeen tuleva maahanmuutto rakentaa sosioekonomista yksinomaan tulonsiirtojen varassa olevaa alaluokkaa, kaikkien muiden aiheuttamiensa ongelmien lisäksi.

Eikä tähän auta mikään muu kuin tiukka maahanmuuton kontrolli ja paluumuutto.

2

Ja lopuksi kysymys kaikille tätä halunneille, niin kuplissaan eläville pikkuporvareille kuin utopioista haaveileville moraalisosialisteille:

Mikset sinä veisi omaa lastasi tuonne päiväkotiin?

Se tasoittaisi segregaatiota, ja muutenkin toisi mukavaa monikulttuurista tunnelmaa perheeseenne.

 

***

Lainaukset:

Kvartti-lehti ja Helsingin Uutiset

Hyvinvointivaltio, äitiyspakkaus ja ilmainen koulutus

Pohjoismaat tottuivat roikkumaan erilaisten hyvää elämää mittaavien indeksien ja tutkimusten kärjessä. Olipa kyseessä sukupuolten tasa-arvo, ihmisoikeudet, luottamus valtioon tai koulumenestys, pohjoisen hyvinvointivaltiot olivat kärjessä. Sittemmin osa saavutuksista on heikentynyt, ja yhä ”kompleksisemman” maailman paineessa hyvinvointivaltio on alkanut purkautua eri kulmistaan. Edelleen me kuitenkin kuulumme priimusvaltioiden ryhmään – tiedämme sen itse ja sen tietävät myös monet muut ihmiset, jotka haluaisivat päästä osallisiksi sen onnesta ja autuudesta.

Useissa tutkimuksissa on arveltu etnisen, uskonnollisen ja kulttuurisen homogeenisyyden olevan merkittävä tekijä paitsi praktisen hyvinvointivaltion myös yhteisön korkean sisäisen ja eliittiin ja valtioon kohdistuvan luottamuksen takana. Vaikka asia vaikuttaa useimpien ihmisten mielestä lähes intuitiivisen selvältä, akateeminen tutkimus on pääasiassa lähestynyt asiaa nurinkurin: tutkimalla mitä etninen ja muunlainen moninaisuus saa aikaan yhteisöjen ja valtioiden tasolla. Vaikka yksittäisissä tutkimuksissa saadaankin keskenään ristiriitaisia tuloksia, alkaa vaaka kallistua sille puolen, että  liian suuren erilaisuuden tuottaminen samaan yhteisöön heikentää mm. luottamusta valtioon ja toisiin kansalaisiin sekä vähentää sitä ”liimaa”, joka valtiota ja yhteisöä pitää kasassa.

Korkeaan verotukseen, suuriin tulonsiirtoihin ja laajaan julkisten hyödykkeiden tuottamiseen nojaavan valtion tapauksessa tuon ”liiman” puuttuminen näkyy ennen pitkää muun muassa veronmaksuhalukkuuden rapautumisena, luottamuksen ”yksilöllistymisenä”, sosiaaliturvan väärinkäyttämisenä ja erilaisina eriytymisen ja eriyttämisen mekanismeina.

Koska suurin osa ”liiman” ja luottamuksen tutkimuksesta kohdistuu valtioihin, joissa ei vuosikymmeniin (tai -satoihin) ole ollut pohjoismaihin rinnastettavaa homogeenisyyttä (eikä hyvinvointivaltiota), johtopäätöksenä on usein ”vahinko on jo tapahtunut”. Toisaalta pohjoismaiden kiinnostus (tai uskallus) ymmärtää omaa ekseptionalismiaan tai sen perusteita on ollut heikkoa, myös tutkimuksellisesti – erityislaatuisuutta on käytetty lähinnä eräänlaisen narsistisen brändin muokkaajana, etenkin Ruotsissa. Priimusvaltioiden halu profiloitua korkealle kaikissa hyvän ideologioissa – kuten monikultturismissa – ei sovi yhteen rajattuun valtioon sidotun valtiollisen hyvän kanssa. Kipuilu tämän tosiasian kanssa saa ajasta ja paikasta riippuen erilaisia ilmentymiä, mutta itse seikka ei muutu mihinkään.

On mahdollista, että asiaan herätään myös Suomessa vasta, kun ”vahinko on jo tapahtunut” samassa laajuudessa kuin muissa maissa. Toisaalta tämäkin ajatus saattaa olla liian optimistinen, sillä – kuten blogissakin on usein tuotu ilmi – ”muuttuva toimintaympäristö” hyödyttää niin monia toimijoita niin monien erilaisen mekanismien kautta, että on täysin mahdollista, että kansa ja demokratia sivuutetaan tässä kehityskulussa. Toisaalta hyvinvointivaltionarsismiin kuuluu pohjaton usko omiin kykyihin ja mahdollisuuksiin: ehkäpä me voisimmekin onnistua siinä, missä kukaan muu ei ole koskaan onnistunut.

Ilmainen kouluruoka, ilmainen terveydenhuolto, ilmainen koulutus, äitiyspakkaus – tässä muutama huikea suomalaisen ekseptionalismin lippulaiva. Ne ovat merkittäviä ensinnäkin siksi, että ne ovat niin harvinaisia. Hyödykkeiden ja palveluiden edessä keikkuva adjektiivi ”ilmainen” on ollut korostettuna, vaikka jokaisen luulisi ymmärtävän, mitä se tarkoittaa. Näin ei kuitenkaan ole, ei aina edes lainsäätäjiemme, jotka päättävät rahakirstun käyttötavoista, kohdalla.

Äitiyspakkaus on iso laatikko täynnä vaatteita ja vauvanhoitoon tarvittavia välineitä. Sisältö ei ole mitään ihmeellistä: perusvaatetta ja tavaraa, joita voi ostaa toki myös kaupasta. Ihmeellistä sen sijaan on se, että valtio tarjoaa tämän sosiaaliturvaetuutena kaikille odottaville äideille (tai vaihtoehtoisesti 140 euroa verottomasti).

Vastaava ”ihmeellisyys” toteutuu esimerkiksi ilmaisen koulun ja koulutuksen kohdalla. Joskus peruskoulumme onnistui tasaamaan varsin merkittävästi väestön erilaisista lähtökohdista johtuvaa eriarvoisuutta ja teki tämän korkeiden oppimistulosten ohessa. Nyt moni seikka on muuttunut eikä se sitä enää tee. Toisaalta ilmainen korkeakoulutus oli hyvin rajattua eikä avointa kaikille halukkaille – ja sen funktio oli jotakin muuta kuin toimia Suomi-brändinä (HS 7.3. Lukukausimaksut voivat tahrata Suomen brändiä).

Laki äitiysavustuksesta säädettiin jo vuonna 1937, mutta vuoteen 1949 asti se oli tarkoitettu vain vähäosaisille – tosin ryhmään laskettiin heti kaksi kolmasosaa synnyttävistä. Nykyään äitiyspakkauksen arvo on jo yli 300 euroa. Toisaalta suomalaislasten ensisänkynä toimiva pahvilaatikko on osa kulttuuria ja yhteistä historiaa, ja sikäli rahalla mittaamaton.

Äitiysavustuksesta säätämisen motiivina oli saada suomalaisten syntyvyys nousuun – ja kuten tiedämme, näin myös tapahtui. Nykyaikana olemme oppineet ymmärtämään, että suomalaisten hedelmällisyys laskee jälleen kuin lehmänhäntä eikä sille voida tehdä mitään. Lienee syytä panna merkille, että joskus suomalaisten syntyvyyttä haluttiin poliittisilla päätöksillä vilkastuttaa.

Viime vuosina eri maiden mediat ovat useaan kertaan innostuneet suomalaisesta mallista: ilmaiseksi noin paljon kaikkea! Tämä on aiheuttanut sen, että myös suomalaiset ovat nostaneet katsettaan esimerkiksi äitiyspakkauksen ympärillä: heureka, äitiysavustus on jotakin suurta! Asiaa ovat toki pitäneet pinnalla myös esimerkiksi lukuisat äitibloggaajat sekä erilaiset vauva-asiaan liittyvät tahot, ylipäätänsä siis raskauden ja vauva-ajan mediallistuminen.

Tänä vuonna uuden äitiyspakkauksen lanseeraaminen noteerattiin Helsingin Sanomien ja Ylen etusivuilla. Jo monetta vuotta peräkkäin pääkirjoituksissa ja mielipiteissä kysellään, miksi äitiyspakkauksesta (ja koulutuksesta) ei tehtäisi huippuvientituotetta, uutta nokiaa, Suomi-brändin keulakuvaa, maailman parhaan valtion sitä taikka tätä. Vanhaan maailmaan ilmiselvästi juuttunut Kela vain toteaa, että pakettia ei voida myydä, koska se ei ole kaupallinen tuote. Innovaattorit ja brändääjät narisevat huonosta itsetunnosta ja muistuttavat, kuinka sauna ja joulupukkikin on varastettu Ruotsiin.

Mutta tietenkään äitiyspakkaus ei ole kaupallinen tuote. Se on sosiaaliturvaetuus, kaikkia odottavia äitejä koskeva subjektiivinen etuus. Vaikka sauna ja joulupukki saadaan vaivatta kantamaan sekä kulttuurista, inhimillistä että taloudellista arvoa, ei tämä tarkoita, että äitiyspakkaus pystyisi samaan. Tai ilmainen koulutus.

Toisaalta kauppa, joka jakaa ilmaiseksi ämpäreitä, saa ihmisiä, jotka haluavat ämpäreitä. Yliopisto, joka antaa ilmaista opetusta kaikille halukkaille, saa ihmisiä, jotka haluavat ilmaista opetusta.  Ihmisillä kun on yleensä ajasta ja paikasta riippumatta halu saada asioita ilmaiseksi. Mitään brändiä tällaisen varaan tuskin kannattaa rakentaa – vaikka ”Suomessa kaikki on ilmaista”-brändi toteutuu kyllä jo surullisenkuuluisasti monissa naiiveissa poliittisissa tunnepyrskähdyksissä.

Se, että Suomessa on olemassa tällaisia järjestelyjä, on hienoa. Sekin on ehkä hienoa, että saamme arvollemme kuuluvaa suitsutusta asiasta. Mutta mitä se on saanut meidät ymmärtämään? Että valtiossamme on poikkeuksellisia verotukseen ja tulonsiirtoihin perustuvia etuuksia ja oikeuksia, joista monet muut maailman ihmiset voivat vain haaveilla? Tämä epäilemättä olisi oleellisin asia ymmärtää, viimeistään nyt.

Mutta ei. Nykyinen uusmoraalinen eetos uskoo, että järjestelmä voidaan laajentaa koskemaan kaikkia maailman ihmisiä – ainakin heitä, jotka onnistuvat rajoillemme pääsemään ja mahtumaan oikeanlaiseen apua tarvitsevan ihmisen muottiin. Hyvä ei kulu jakamalla, he ajattelevat, eivätkä tarkoita rakkautta.

Nykyinen uusliberaali eetos aiheen ympärillä sen sijaan keskittyy muihin seikkoihin. Se väittää ja olettaa esimerkiksi, että itse tuote – kuten se vaatetta ja tavaraa täynnä oleva laatikko – olisi jotakin erinomaista ja suurta. Että sitä täytyisi alkaa myydä ulkomaille. Ja että tämä olisi hyväksi taloudellemme – ja sille maagiselle Suomi-brändille.

Mutta eikö kyseessä ole kaksi täysin eri asiaa? Mikäli joku yritys kokee, että voisi olla kannattavaa pakata laatikkoon yhdenmukaisia vaatteita ja tavaroita ja myydä niitä kannattavasti muualle, se ehkä olisi jo tehty. Kyllä erilaisia vauvan ”start packeja” myydäänkin kaikkialla maailmassa – ei tuotteiden sullominen samaan laatikkoon mikään innovaatio voi olla.

Toisaalta se, voidaanko peruskoulu myydä ulkomaille ja miten, riippuu muista asioista kuin innovatiivisista myyjistä ja konsepteista. Idea ”suomalaisesta peruskoulusta” toimii ainoastaan valtionlaajuisena, rajattuna, universaalina hyödykkeenä, tietynlaisessa yhteisössä. Se, että opetusmetodeita ja pulpetteja onnistutaan myymään ja siirtämään, ei ole ”suomalaisen peruskoulun” myymistä. Hyvinvointivaltio istuu erittäin nihkeästi kaupalliseen toimintaan, innokkaiden talousmiesten ja -naisten toiveista riippumatta.

Vielä nihkeämmin se istuu kuitenkin ideaan avoimesta maailmasta ja oikeuksiemme inklusiivisuudesta.

Sosiaaliturvaetuudesta tai universaalista oikeudesta ei tule vientituotetta. Toisaalta liian avoimessa maailmassamme siitä saattaa tulla tuojatuote eli vetovoimatekijä. Mutta kuten on laita kaikkien etujen, oikeuksien ja hyvyyksien kanssa, jossakin täytyy olla raja, kuinka monelle ja kuinka laajasti niitä annetaan. Vanhassa maailmassa tuo raja oli yksiselitteinen. Enää se ei ole. Mutta olemassa se on, aina.

Joskus se tulee vastaan ikään kuin salakavalasti. Sitten etuutta, oikeutta tai hyvyyttä ei tarjota enää kenellekään. Hyvinvointijärjestelmä kaatuu joka tapauksessa, tässä prosessissa, lopulta.

Jos ei muuta, olisi meidän vähitellen ymmärrettävä pohjoismaisten ja suomalaisten poikkeuksellisuuksien perusteet;  sitä, miten ja missä olosuhteissa ne ovat mahdollisia ja sitä, mitä niiden tuottaminen ja ylläpito vaativat. Kahtalaisen maineen – yhtäältä itseään suuremman, toisaalta pienemmän – saaneet äitiyspakkaus ja ilmainen koulutus ovat vain kaksi tuon suuren kokonaisuuden osaa.

Toisaalta me voisimme ymmärtää, että kyllä, politiikalla ja poliittisilla päätöksillä, vastuuntuntoisilla päättäjillä ja ”yhteisten asioiden hoitamisella” on jotakin merkitystä. Sitä niillä voisi olla myös ”uudessa, avoimessa ja kompleksisessa” maailmassa – me voisimme päättää ja tehdä toisin. Jos vain haluaisimme.

 

Kyvykkäät, muutoshaluiset digikoulut ja ketterät ruutupäät

Vaikka pisa-huuma on laantunut tulosten tippumisen myötä, ei digihype näytä rauhoittumisen merkkejä. Lähes viikoittain saamme lukea, kuinka kaupunki toisensa perään hankkii kaikille pilteille lisää ruutuja naaman eteen. Hehkutus iPadien tuomasta kehityksestä jättää alleen valitettavan tosiasian siitä, että oppilaiden taso ja saavutukset laskevat jatkuvasti. Tai ei nyt ihan kaikkien: parhaimmisto on edelleen omalla tasollaan, tableteilla tai ilman. Alimpien ryhmien osaaminen on jo hälyttävää.

Suurin ”tasa-arvon ongelma” ei suinkaan ole siinä, että joillain kouluilla on tabletit ja toisilla ei, vaan siinä, että toiset osaavat ja osaavat yhä enemmän, toiset yhä vähemmän. Syitä erojen kärjistymiselle voidaan löytää samoista seikoista kuin yhteiskunnassa laajemminkin, ja näitä on blogissa käsitelty laajalti. Maahanmuutto on vain yksi tekijä, mutta uskoakseni tärkein. Sen rinnalla tapahtuu jatkuvaa kotimaista kurjistumista, osin johtuen nimenomaan väestöpohjan muutoksista, osin niistä riippumatta.

Koulumaailman ihmeellinen keskitason rapautumisilmiö johtuu siitä, että sekä kaikkein heikoimmat että kaikkein parhaimmat koulut erottuvat keskitason kouluista. Jälkimmäisiä avittaa positiivisen diskriminoinnin periaate. Esimerkiksi itäisen Helsingin koulujen tietotekniseen kehittymiseen laitetaan huomattavia summia rahaa. Parhaimmat koulut saavat toki rahaa nekin, mutta toiminta nojaa vahvasti myös muunlaisille positiivisille käytännöille. Opetukseen kohdistuvat leikkaukset rokottavat kaikkia kouluja, mutta ”normaaliin keskikastiin” – sinne missä suurin osa Suomen lapsista on – ne kohdistuvat ehkä voimallisimmin.

Talous- ja koulutususkon yksi oleellinen osa-alue on digitalisaation ja esimerkiksi koodaamisen taloutta nostava vaikutus. Lehtiä lukemalla voi tulla siihen päätelmään, että tulevaisuus on pelialan ja erilaisten ”arkea hyödyttävien” innovaatioiden. Koodaamisesta halutaan jopa uusi A-kieli. Taustalla vaikuttaa ajatus siitä, että kunhan vain koululaiset – nämä diginatiivit – tarpeeksi ajoissa ohjeistetaan uudenlaisen tietotekniikan maailmaan, taloutemme pysyy liikkeessä ja kehitys kehittyy. Käsitys siitä, että kaikki ihmiset voisivat päätyä esimerkiksi innovoimaan tietoteknisiä keksintöjä, kunhan he vain saavat tasa-arvoisesti verovaroin näitä kouluissa käyttää, on surkuhupaisa. Tietoteknisistä perustaidoista – jotka kuka tahansa oppii – ei pääse syvälliseen digiosaamiseen ilman matematiikan ja fysiikan osaamista. Algebra ja algoritmit ovat välttämättömiä ohjelmoinnin ja laskennan oppimisessa. Matematiikan ja muidenkin luonnontieteiden osaaminen sen sijaan heikkenee koko ajan. Opettamisessa ja pedagogiikan muussa sisällössä olisi tehtävää paljon enemmän kuin mitä ”digitalisaation murros” saattaa lopulta edellyttää.

Suurimmasta osasta ruutuja tuijottelevia lapsia ei tule kuin ruutua tuijottelevia aikuisia. Iso osa ruutua liikaa tuijottelevista lapsista kärsii asiasta. Keskittymiskyvyttömyys, lihavuus, liikkumattomuus, mielikuvituksettomuus, leikin puute, töitä ei opita tekemään, jatkuvien palkintojen tarve, ulkoa tuotettu motivaatio, muutamia yleisimpiä mainitakseni.

Jokainen (lapsistaan välittävä) vanhempi taistelee kasvatuksessaan nykyään ennemmin ruutuja vastaan kuin niiden puolesta. Luin jostakin, että tähän pelkistyy kasvatuksellinen epätasa-arvo. Vanhemmat, jotka pitävät lapsistaan huolta ja haluavat heille mahdollisimman hyvän tulevaisuuden, komentavat näitä pois ruutujen luota, vahtivat peliaikaa tarkasti, vievät lapsensa ulos ja harrastuksiin, urheilemaan, lukemaan kirjoja, tekemään käsillä, ajattelemaan ilman ruutuja. Ne vanhemmat taas, joilla ei riitä tahtoa, kykyä tai jaksamista, jättävät lapsensa ruutujen hoidettaviksi. Jälkimmäisistä harvemmin taitaa kasvaa kyvykkäitä, tietoteknisesti lahjakkaita innovaattoreita.

Pitääkö lapsia siis vielä koulussakin kannustaa tuijottamaan ruutua yhä enemmän?

Digitalisaatio kouluissa täytyy nähdä instrumentaalisena, ei itse tarkoituksena. Tabletti on kuin lumilapio – sillä on joku tarkoitus, johon sitä käytetään. Lumilapio on perin hyödytön, mikäli ei ole lunta, jota pitäisi lapioida. Kuvakkeiden näppäily ja googlen virtaan hyppääminen eivät itsessään tuota mitään lisäarvoa, etenkään kouluissa, joissa pedagogisen sisällön pitää ottaa huomioon ryhmät eikä vain yksilöitä. Tiedon valtatie on usein edelleen kivinen.

Koulujen ongelmat tänään ovat monin paikoin hälyttäviä. Käytöshäiriöitä, lapsia, joilta puuttuvat normaalit sosiaalisen kanssakäymisen taidot, kullanmurut, joita ei voi pakottaa, järjettömän suuret erot osaamisessa ja oppimisessa, impulsiiviset lapset, jotka elävät peli- tai virtuaalimaailmoissa, sivistyksen ja oppimisen yhä surullisempi arvonlasku. Joissain kouluissa matkapuhelimet aiheuttavat suuria ongelmia – kaikissa ehkä jonkinlaisia. Osa kouluista on jo kieltänyt puhelinten käytön kouluaikana. Toiset koulut eivät voi kieltää tai oikein edes rajoittaa puhelinten käyttöä, koska, esimerkiksi, matkapuhelin on ihmisoikeus, sillä voi tehdä kaikkea hyödyllistäkin, sen poistaminen rikkoo lakia ja niin edelleen. Toisissa kouluissa tiukat säännöt takaavat, että asioihin mennään opetus edellä. Saamme lukea seurauksista. Matkapuhelin kuuluu ennen muuta viihteen puolelle, ja viihteen rooli kouluissa on ja sen tulee olla hyvin rajallinen.

Tietotekniikan laaja-alainen ja syvällinen käyttö edellyttää monia asioita. Ensinnäkin oppilasaineksen pitää olla verraten homogeenistä. Sen täytyy kyetä käyttämään tietotekniikkaa oppimisen tukena ja apuvälineenä. Tietotekniikan täytyy tarjota joku lisäarvo oppimiselle. Se ei voi olla yksinomaan viihdettä eikä lapsenvahti opettajille, joiden energia kuluu erityistä tukea vaativien oppilaiden kanssa. Tietotekniikan käytön täytyy olla oppimiskeskeistä niin, että siitä saavutettava hyöty on selvää ja yksinkertaisesti todennettavissa. Opettajien täytyy olla motivoituneita ja kyvykkäitä. Ohjelmistojen on oltava kiinnostavia ja hyödyllisiä.

Mitä helpommin lapsilta oppiminen sujuu, sitä enemmän hyötyä he todennäköisesti tietoteknisistä apuvälineistä saavat. Ja toisinpäin: mitä haastavampaa oppiminen ja koulunkäynti on, sitä vaikeampaa tietotekniikasta on saada hyötyä. Se saattaa kääntyä myös negatiiviseksi, mikäli esimerkiksi keskittymistaidot eivät riitä ruutuimpulssien väistelyyn.

Viikonloppuna yle kertoi, että yksi parhaista ja korkeatasoisimmista äidinkielen alkuopetukseen tarkoitetuista ohjelmistoista (Ekapelit) on joutumassa vaikeuksiin, koska sen rahoitus on loppumassa. Tällä tavalla koulujen digitalisaatio ei ainakaan etene. Painopisteen siirtyminen yritysten voittoa tavoitteleviin ohjelmistoihin ei voi koulumaailmassa olla kestävä ratkaisu, vaikka markkinaehtoinen kilpailutilanne monessa muussa asiassa digitalisaation suhteen olisikin optimi. Järjettömiä summia koneisiin käyttävillä hankinnoilla ei tee mitään, jos koneita ei voida käyttää tai jos muusta opetuksesta samaan aikaan nipistetään. Google onnistuu kyllä kotonakin, koulun pitäisi kyetä johonkin muuhun. Opetushallituksen tukemia koulutuksen tvt-hankkeita on ollut käynnissä yli 500. Toivon, että tulokset ovat muutakin kuin että ”lapset ovat ottaneet tieto- ja viestintäteknologian lisääntyneen käytön vastaan innokkaasti”.

Lapset ovat kyllä diginatiiveja. Heiltä onnistuu kaikkien laitteiden ja ohjelmien käyttö – uudet otetaan haltuun tuossa tuokiossa. Pelaaminen on ainakin poikien mielestä parasta maailmassa. Lapset liikkuvat somessa ja puhuvat digijargonia, jonka oleelliset käsitteet muuttuvat puolivuosittain. He elävät ”ruudun läpi” ja usein vanhempiaan imitoiden kasvattavat toiseen käteensä älypuhelinulokkeen. Valitettavasti sama tyyli jatkuu koulussa, jos asialle ei tehdä mitään. Tämä on ongelma. Opetushallitus on kuitenkin linjannut, että oikea ongelma on digitaalisen osaamisen epätasa-arvo. Luulen tämän tarkoittavan sitä, että toisilla on Apple ja toisilla ei, toisilla hieno älypuhelin, toisilla ei. Jokainen normaali lapsi oppii käyttämään laitteita vain käyttämällä laitteita. Ihmeidentekijäksi laitteista harvemmin on.

En ole tietotekniikkavastainen ihminen, oikeastaan päinvastoin. Olen itsekin käyttänyt tietotekniikkaa ala-asteikäisestä asti, olen myös joskus pelannut aivan liikaa. Esikoiseni koulussa käytetään pääasiassa oppikirjojen sijaan iPadeja, harjoitellaan visuaalista ohjelmointia ja opetuksessa käytetään paljon luovaa teknologiaa – mutta myös erittäin paljon kaikkea muuta, ruutujen ulkopuolista aktiivista ja käytännöllistä tekemistä. Oppimista ja kasvatusta ohjaa tarkoituksenmukaisuus, johdonmukaisuus ja kulttuurin ja sivistyksen arvo. Opettajan mukaan, kun iPad-kokeilu alkoi syksyllä, oppilaat olivat hyvin innoissaan laitteista. Ne tarjosivat vahvan lisäkannustimen kaikelle tekemiselle. Sittemmin tabletit ovat tippuneet erikoisasemastaan eikä niihin suhtauduta enää sen ihmeellisemmin kuin kirjoihinkaan. Eikä niissä ole Shadow Fightia, Growtopiaa eikä Clash of Clansia, rehtorille kiitos.

Helppo pääsy tiedon ääreen on myös muuttanut koululaitosta jo paljon. Nippelitiedon opettelu on selvästi vähentynyt, toisaalta omaehtoinen ja ”luova” oppiminen lisääntynyt. Myös tämä toimii hienosti silloin, kun pohja on kunnossa: perustaidot omaava, tarpeeksi motivoitunut lapsi, joka tietää, mitä laitteilla ja informaatiolla tekee sekä opetussuunnitelma, jossa tietotekniikan merkitys ymmärretään laajassa kontekstissa. Silloin kun google toimii osaamisen korvikkeena, minkäänlaista suhteellisuudentajua ei ole ja motivaatio oppia ja kasvaa on vähäinen, lisäinformaation arvo on nolla tai negatiivinen. Tieto on lapsille lisäksi arvotonta, koska se on muutaman näppäilyn takana.

Ruutupäiden holhoaminen on edelleen ensisijaisesti kotien tehtävä. Perusta sille, miten, mihin ja kuinka paljon laitteita käytetään, luodaan kotona. Kouluilta pitäisi kuitenkin vaatia jonkinlaista strategista näkemystä samoista asioista. Heikkoa ei hyväksi saa vain lämpimän ompun avulla, oli kyse sitten oppilaasta, koulusta, pisa-tuloksista tai kansantaloudesta.

Edit. 29.5. Hesarissa ilmestyi ymmärtääkseni lehden ensimmäinen ”digikriittinen” kirjoitus otsikolla ”Koululaisten osaaminen uhkaa rapautua”. Siinä kaksi pedagoogikkoa ruotii digitalisaation ongelmia ja koulun alasajoa, pitkälti samanlaisilla argumenteilla kuin minä edellä. Teksti kohdistuu mitä ilmeisimmin uuden hallituksen kaavailemaan ”digiloikkaan”, mikä etenkin yhdistettynä opetuksen säästöihin tulee olemaan katastrofi. Vieraskynä täällä.

Koulutususkovaiset, konsultit ja hygieniapassit

Oikeus koulutukseen on perusoikeus, jonka toteutuminen turvataan lainsäädännössä määritellyllä oikeudella maksuttomaan perusopetukseen sekä yleisellä oppivelvollisuudella.

Sivistyksellisiin oikeuksiin kuuluu myös, että julkisen vallan eli valtion ja kuntien on turvattava jokaiselle Suomessa asuvalle yhtäläinen mahdollisuus saada kykyjensä ja tarpeidensa mukaisesti myös muuta koulutusta sekä kehittää itseään varattomuuden sitä estämättä. (Opetus- ja kulttuuriministeriö)

IMG_1176

Tiedepolitiikan painopisteitä ovat korkeakoulujen profiiloitumisen tukeminen ja toiminnan vaikuttavuuden tehostaminen, korkeakoulujen ja tutkimuslaitosten yhteistyö ja työnjako, tutkimusinfrastruktuurien vahvistaminen ja kansainvälisyyden lisääminen. (Opetus- ja kulttuuriministeriö)

Suomea, kuten monia muitakin länsimaita, vaivaa sokea koulutususko. Sen pohjalla on ajatus, että koulutus on eräänlainen tae paitsi yksilön kehittymisestä, myös yhteiskunnan ja valtion edistymisestä. Koulutus auttaa kilpailussa. Osin ajatus on tietysti totta, mutta muuttuneessa globaalimaailmassa ja yhä pahenevan työttömyyden aikana se saa kieroja ilmentymismuotoja.

Koulutususkon kanssa esiintyy koulutusinflaatiota, nollakoulutusta ja valtavaa byrokratiaa. Koulutusinflaatio tarkoittaa sitä, että työtehtäviin ja statuksen nostoon vaaditaan jatkuvasti yhä enemmän opintoja ja koulutusta. ”Korkeakoulutus” ei tarkoita enää yhtään mitään, kun suurella osalla ihmisistä sellainen on. Toisaalta lukuisat täydennyskurssit tai korkeat arvosanat eivät välttämättä takaa nekään mitään, jos alla oleva ala on väärä tai henkilölle sopimaton. Mikko Aron väitöskirjan mukaan yhä useammasta maisterista tulee alempi toimihenkilö, samalla kun opistotutkinnot ovat muuttuneet lähes arvottomiksi. Toisaalta jos löytyy muunlaista inhimillistä ja sosiaalista pääomaa, konsultiksi voi alkaa yhtä hyvin suoraan peruskoulusta tai sitten vaikkapa ministeriuran jälkeen.

Viime viikkoina on taas yltynyt puhe ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen yhdistämisvaatimuksista – tällä saavutettaisiin tietysti ennen muuta tehokkuutta. Amkilaiset haluavat opinahjoonsa vieläpä ammatillisen tohtorintutkinnon. Yliopistosta maistereita valmistuu myös sellaista tahtia, että muutamaa perusalaa lukuun ottamatta tutkinto ei useinkaan takaa uraa. Kanditutkintojen korostaminen ei ole tuonut odotettuja tuloksia. Tiedeyliopistot eivät ainakaan vielä toistaiseksi (onneksi) kykene samanlaiseen välittömään markkinakäypään tuottoon kuin käytännöllistä koulutusmassaa tuottavat ammattikorkeakoulut, mutta tahtoo se sivistys kyllä universitasin arvoistakin jo kuolla.

Nollakoulutus tarkoittaa sitä, että koulutuksen reaalinen merkitys – paperin ulkopuolella – on vähäinen. On vaikea ymmärtää, miksi yksinkertaisiin duunariammatteihin pitää opiskella useita vuosia. Vielä vaikeampi on ymmärtää sitä, että esimerkiksi ulkomailla vuosikymmenet ravintola-alalla toiminut laitetaan istumaan koulunpenkille suorittamaan opintoja ja erilaisia passeja, jotta hän voisi työskennellä pätevänä Suomessa. Kaikkein järjettömintä on silti se, että ihmisiä laitetaan kouluttautumaan aloille, joilla ei ole työpaikkoja. Tämä maa on täynnä koulutussuuntauksia, erilaisia höpsänköpsän tutkintoja, joilla ei käytännössä tee yhtään mitään.

Byrokratia ja kaiken näennäisyys tulevat mukaan, kun ilmiötä tarkastellaan koulutususkovaisten käsitteiden ulkopuolelta. Sen hetken, kun ihminen kuluttaa koulunpenkkiä – usein aivan liian kauan verrattuna koulutuksen vaativuuteen – hän on osa kaunista tilastoa: Nuori, joka ei ole syrjäytynyt. Aikuinen, joka täydentää osaamistaan. Maahanmuuttaja, joka on integroitunut.

Kun koulu on ohitse, tulee liian usein ruma muutos tilastoon tai vähintään henkilökohtainen turhautuminen.

Myös ylemmillä asteilla asiasta tehdään yhä vaikeampi. Ensi vuodesta alkaen on huomattavasti haastavampaa päästä haluamalleen alalle, jos on noudattanut holhousvaltion vaatimuksia ja opiskellut sitä ennen jotakin toissijaista. Toivottavasti opinto-ohjaus edes on nykyään hieman tasokkaampaa ja reaalimaailmaan kiinnittynyttä  – ja tavoittaa myös lahjakkaita nuoria, ei pelkkiä syrjäytymisvaarassa olevia. Jotta oikein valitseminen heti ensimmäisellä kerralla olisi edes teoriassa mahdollista.

Viimeksi tänään Hesari oli huolissaan siitä, mihin nuorten enää kannattaa kouluttautua. Esiin nousevat aina samat sairaanhoitaja, lähihoitaja, erityisopetus – vanhuuttaan kirskahtelevan ja kansainvälisen hyvinvointiyhteiskunnan unelma-alat. Nyt uusimpina mukaan ovat tulleet muun muassa turva-alan työntekijät. Ettei tällä vain olisi mitään tekemistä turvattomuuden lisääntymisen ja poliisipalveluiden vähentymisen kanssa.

Harvoin pohditaan muiden akateemisemmin suuntautuneiden nuorten valintoja. Eikö amkeihin ja yliopistoon pyrkiville pitäisi sanoa, että kaikki eivät voi olla viestintäasiantuntijoita, kulttuurialan huippuammattilaisia tai yhteiskunnallisia visionäärejä? Että vaikka historia, kielet ja politiikka ovat ehkä kiinnostavia, niitä ei kannattaisi mennä opiskelemaan kuin siinä tapauksessa, että tiedät todellakin olevasi jotakin spesiaalia. Jopa aineenopettajien ahdinko on paikoin syvää eikä todellakaan tarjoa enää varmaa tienestiä eläkepäiviin saakka. Toisaalta kaikista ei voi tulla lääkäreitä. (Personal trainereita ehkä voi – tämä ryhmä näyttää jo ylittäneen muutaman vuoden takaisen sisustussuunnittelijoiden buumin.)

Erilaisten opinahjojen sisäänottomäärät ovat edelleen järisyttäviä. Esimerkiksi toimittajia ja viestintäalan ihmisiä koulutetaan Suomessa lukuisissa oppilaitoksissa ja korkeakouluissa, vaikka pitkän linjan toimittajienkaan työtilanne ei ole ruusuinen. Sama koskee yhteiskuntatieteilijöitä, humanisteja ja lukuisia matemaattis-luonnontieteellisen aloja. Toisaalta lääkäreitä ei edelleenkään kouluteta tarpeeksi, ja niinpä priimukset taas kohta kilpailevat 0.005 pisteen marginaaleista pääsykokeissa. Professiota ohjataan opiskelijamäärien kautta erittäin tehokkaasti.

Koska useimmat opinahjot ovat näennäisesti kuin yrityksiä mutta valtion vahvassa ja hellassä halauksessa, niillä ei ole minkäänlaista kannustetta vähentää sisäänotettavia. Päinvastoin, useimmat koulut saavat lisää rahaa sen perusteella, paljonko ne väittävät kouluttavansa. Ei ole ihme, että koulutusrakenne imee uusia tutkinnon haluajia ulkomailta. Myös yliopistot saavat lisärahaa ulkomaalaisista – seikka, jota en kaikkien usko tietävän. Ja hetkisen Suomi loisti, niin Pisassa kuin kilpailukyvyssä.

Yliopistoissa on edelleen opiskelijoina huippuja, mutta myös uuvuttava määrä ihmisiä, joiden ei siellä pitäisi olla. Saman olen kuullut koskevan amkeja. Taso laskee hälyttävästi, mikä on yksinkertainen seuraus opiskelijamäärien kasvusta ja alempien koulutusasteiden ongelmista. Jos kerran peruskoulu voi jo niin huonosti (siis osa kouluista), ei mannaa voi syntyä ylemmilläkään asteilla. Valtio vielä silti sätkii ”koulutuksellisen tasa-arvon edistämiseksi”, viime viikolla 26.5 miljoonalla eurolla.

Seuraavaksi voisimme yrittää tasa-arvoa vaikka sillä keinolla, että kukaan ei opiskele yhtään mitään. Globaalissa kilpailussa häviämme kuitenkin, näillä spekseillä.

Koulushoppaamisesta

Aika ajoin politiikan ja tutkimuksen piiristä nousee tuttu narina koulushoppaamisesta. Kun lukiorankingit julkaistaan, narina yleensä yltyy. Nyt asiasta ovat avautuneet muun muassa Juha Sipilä ja Paavo Arhinmäki. Olen itsekin useasti ottanut keskusteluun osaa mm. Hesarissa. Kuulun sekä poliittisesti että käytännöllisesti siihen porukkaan, joka kannattaa vapaata kouluvalintaa. Olen ”shopannut” jo kahdelle lapselle muun kuin lähikoulun, yksi on soveltuvuuskokeita käyttävässä ”eliittikoulussa” ja myös jatkossa aion jatkaa ”kyseenalaista” toimintaani, kun kouluvalinnat tulevat jälleen eteen.

Kun itse kävin koulua, mitään syytä shoppaamiseen ei ollut, vaikka valintaa silloinkin oli. Yläasteelle menin lukemaan klassisia kieliä, lukio keskittyi ilmaisutaitoon. Hyvä keskiarvo vaadittiin sisäänpääsyyn. Molemmat koulut olivat selvästi ”eliittikouluja”, mikäli haluamme käyttää tätä nykykielistä, usein pejoratiivista käsitettä. Koska itse en huonommasta tiennyt, en pitänyt niitä mitenkään ihmeellisinä. Eivätkä ne ihmeellisiä olleetkaan. Mistä tahansa koulusta kai tuolloin saattoi saada hyvän opetuksen, hyvässä ympäristössä, vaikka ongelmaton ei koulumaailma tuolloinkaan ollut.

Maailma on muuttunut. Etenkin pääkaupunkiseudulla on erittäin merkittävää, missä asut ja toisaalta mihin kouluun lapsesi laitat. Hyvien ja huonojen koulujen erottelu ei ole päivänselvää, mutta se, mitä todellisuudessa näkyy tapahtuvan, kertoo ihmisten tekemistä tulkinnoista: maahanmuuttajat ja muut alemmat sosioekonomiset ryhmät sijoittuvat tiettyihin kouluihin, muut valitsevat joko toisen asuinalueen (ja sitä myötä koulun) tai pelkän koulun. Se, että näin ”ei saa” tehdä, ei muuta asiaa. Yleensä vanhemmat haluavat lapsilleen hyvää. Vaikka tietynasteinen heterogeenisyys luokassa ja koulussa olisi hyväksi, sitä ei voi olla lukuisten kielten, kulttuurien ja tapojen sekamelska, jonka alle lapset – sekä suomalaiset että maahanmuuttajat – jäävät. Näin näyttää ajattelevan myös suurin osa opettajista, vaikka OAJ ja muut tahot tosiasioita yleensä pimittävätkin.

Eikä ongelma tietenkään ole vain kouluissa vaan asuinalueissa. Hesari vertaili eilen kaukaisten maakuntien ja Helsingin välisiä asuntojen hintoja. Ihan yhtä hyvin olisi voinut verrata vaikka Kontulan hintoja Länsi-Helsinkiin, sillä ero on yhtälailla järkyttävä – ja kyse on samasta kaupungista! Hinta, jolla Kontulasta saa viisiön (Etuovessa hintapyyntö 148t), ei suuressa osassa Suomen suuria kaupunkeja riitä mihinkään. Ja Helsingin piti olla kallis! Riippuu todellakin siitä, mitä kohtaa kaupungista katsoo.

Anna-Maja Henrikssonin väite siitä, että mitä heterogeenisempi luokka on, sitä parempia tuloksia koulussa syntyy, on julmalla tavalla väärä ja kertoo poliitikkojen uskomattomasta kyvystä vääristellä todellisuutta omien agendojensa mukaiseksi. Kysymys ei myöskään ole siitä, että maahanmuuttajaluokkia vastassa olisi ”rikkaiden vanhempien lasten luokkia”, kuten Henriksson väittää. Aivan tavalliset vanhemmat välittävät lastensa koulusta – juuri siksi, kuten Arhinmäki korostaa, koska koulu on lapselle merkittävä sosiaalinen yhteisö ja kiinnekohta yhteiskuntaan. Siitä on paljon kiinni. Ei läheskään niin paljon kuin perheestä, mutta mahdollisesti seuraavaksi eniten.

On täysin loogista, että kun yhteiskuntaan tekemällä tehdään huono-osaisuutta ja erilaisuutta, kynnelle kykenevät pyrkivät valitsemaan toisin ja turvaamaan oman asemansa. Niinhän tekevät maahanmuuttajatkin! Lukuisissa tutkimuksissa on todettu, että ne maahanmuuttajat, joilla integrointi yhteiskuntaan onnistuu, ovat hyvin innokkaasti lähtemässä maahanmuuttaja-alueilta. Heti kun tulotaso antaa myöten, valinta kohdistuu muualle. He myös osaavat vaatia lapsilleen kouluympäristöä, jossa erilaisuutta ei ole liikaa.

Poliitikkojenkin olisi syytä ymmärtää, että avainasia ei ole erilaisuus – sehän on pelkkä käsite. Oleellista on se, mitä tuo erilaisuus todellisuudessa tuottaa.

Tiettyyn pisteeseen asti se todella saattaa olla avarakatseisuutta ja suvaitsevaisuutta.

Mutta tämän yli on menty jo moneen kertaan. Silloin liika erilaisuus tuottaa ongelmia.

Vuonna 2012 kirjoitin näin:

Mikä oikeastaan aiheuttaa koulujen eriytymistä?

HS-gallupissa (22.10) todettiin, että vanhemmat eivät halua rajoittaa oikeutta valita lapselleen muu kuin lähikoulu. Tutkija Venla Bernelius oli toista mieltä ja totesi, että tällainen oikeus lisää epätasa-arvoa. Koulujen erojen kasvu vaikeuttaa oppimista. Helsinki seuraa valitettavalla polulla esimerkiksi Ruotsia, missä koulujen erot ovat suuria. Niitä ei ole saatu kurottua umpeen edes mittavalla positiivisella syrjinnällä eli tukemalla taloudellisesti huonompien alueiden kouluja enemmän kuin muita.

Berneliuksen tarjoama logiikka on ontuvaa paitsi normaalin lapsensa koulunkäynnistä kiinnostuneen vanhemman myös kausaalisuhteista ymmärtävän tutkijan näkökulmasta: mikä siis on syynä mihin? Miten se, että kaikilla on oikeus valita, lisää epätasa-arvoa? Tietenkin asiassa viitataan oikeutettuun näkemykseen siitä, että heikompia pitää tukea enemmän. Todenmukaisemmin asia tässä yhteydessä esitettäisiin sanoen, että ”parempiosaisten” tulee kurjistua, jotta ero heidän ja ”huonompiosaisten” välillä olisi pienempi. Idea toimii progressiivisessa verotuksessa, mutta ei koulun valinnassa.

Ongelma on, että väestömme on tosiasiallisesti sosioekonomisesti ja etnisesti enemmän jakautunutta kuin esimerkiksi 1980-luvulla, jolloin mitään syytä koulujen valikointiin ei ollut. Oppilasmassa oli itsessään tasaista. Sama pätee vielä selkeämmin Ruotsiin. Mikä siis on ongelman tärkein syy?

Vapaan kouluoikeuden vastustamisen taustalla on myös oletus siitä, että ”parempiosaiset” lapset kykenevät paremmin selviytymään ”huonompiosaisten” lasten keskuudessa tai siis, että heidän oppimistuloksensa eivät heikenny suhteessa yhtä paljon, vaikka oppimisympäristö olisikin heikko. Viime aikoina HS:ssa on ollut useita kirjoituksia koulujen ongelmista, jotka nimenomaan puhuvat tällaisiakin oletuksia vastaan. Milloin tilanteen voi sanoa olevan epätasa-arvoinen ”parempiosaisia” kohtaan?

Kouluvalinnan oikeutta rajoittava tasauspolitiikka on hyvin ongelmallista eikä vähiten siksi, että se ei puutu varsinaiseen ongelmaan. Myöskään vanhemman, joka välittää siitä, että hänen lapsensa koulu on hyvä ja rauhallinen, ei pitäisi olla syytettyjen penkillä.

Mitä enemmän eriytymisen merkit alkavat näkyä – kadulla ja mediassa – sitä enemmän kouluja ”shopataan”. Mikäli tämä oikeus evätään, kiihtyy todennäköisesti asuinalueiden eriytyminen, kun on yhä oleellisempaa asua ”oikealla” alueella. Pääosa ihmisistä ei elä ennakkoluulojen vallassa, vaan näkee, mitä tapahtuu, ja vastaa tähän.

Poliitikkojen narina aiheen ympärillä on ymmärrettävää, mutta luulen, että asia kääntyy vain itseään vastaan. Tasa-arvon ja monikulttuurisuuden ihanteet törmäävät todellisuuteen. Koulu kuuluu ihmisten henkilökohtaiselle areenalle, vaikka sillä on erittäin merkittävä julkinen, yhteiskunnallinen ja kulttuurinen merkitys. Suomen kansa on ennenkin suuttunut, kun sitä on liiaksi yritetty kouluttaa tosielämää paremmaksi. Jos tämä todellisuus on meille tänne tuotettu (ja sitä vielä halutaan tuottaa lisää!) – enkä nyt puhu pelkästä maahanmuutosta – me vastaamme siihen. Asia on päivänselvä eikä vaadi sen suurempia ideologisia paloja puoleen eikä toiseen.