Miksi päivähoidon ei pidä olla maksutonta

koala-61189_960_720

Päivähoito ja perhevapaat ovat yllättäen nousseet korkealle poliittisen kiinnostuksen tasolle. Naisia (anteeksi sukupuolinen stereotypisointi) ne ovat toki kiinnostaneet aina, mutta nyt ne ovat mukana myös äijätasolla. Mitä enemmän äijä on kyseessä, sitä ponnekkaammin tulee korostaa tasa-arvovaikutuksia, työllisyysvaikutuksia, palkkavaikutuksia, uravaikutuksia ja niin edelleen.

Vasemmisto ja oikeisto ja useimmat siinä välillä ovat löytäneet jälleen aiheen, josta ne ovat samaa mieltä – vaikkakin yleensä ihan eri syistä. Mukaan mahtuu oman tulkintani mukaan myös iso liuta ns. hyödyllisiä idiootteja, jotka eivät selvästikään aivan ymmärrä, mitä ajamallaan politiikalla todennäköisesti tulevat saamaan aikaan.

Älkää ymmärtäkö väärin. Päivähoito ja perhevapaat eivät todellakaan ole pikkujuttuja. Se, miten ja missä lapset hoidetaan, on iso yhteiskunnallinen, kulttuurinen, sosiaalinen ja taloudellinen päätös. Se, millaisia isejä ja äitejä lapsilla on, on suurin tulevaisuuteen vaikuttava seikka – oikeasti paljon tärkeämpi kuin yksikään soteuudistus.

Onnellisista lapsista, jotka ovat saaneet nauttia vakaasta, turvallisesta ja rakastavasta vanhemmuudesta, tulee kaikkein todennäköisimmin hyvin selviäviä aikuisia, jotka käyvät töissä, maksavat veroja – ja hoitavat lapsiaan hyvin. Tämä hyvin konkreettinen ja kaikkialla selvästi näkyvä ketju on usein piilossa tiiviissä hyvinvointiyhteiskunnassa, jossa valtiolle on sälytetty yhä enemmän tehtäviä ja vastuuta. Siellä se kuitenkin aina on. Mikään verotuotettu malli ei kykene ylittämään tuon ketjun merkitystä.

Tämä oleellinen seikka on harvoin poliittisen keskustelun kohteena, edes epäsuorasti. Sen sijaan päivähoidon ja perhevapaan uudistuksia perustellaan kaikilla muilla paitsi lapseen itseensä perustuvilla argumenteilla.

Palvelut eivät ole ilmaisia

Niin kuin ei ole ilmaista lounasta, ei ole yhteiskunnassa myöskään ilmaisia palveluita. Kuten kaikki tietävät, päivähoito on Suomessa vahvasti valtion subventoimaa. Yhden päivähoitopäivän kustannus on noin 62 euroa. Korkeinkin päivähoidon maksu on Helsingissä 290,- kuukaudessa.

Kaikkein pienituloisimmat eivät maksa päivähoitomaksuja lainkaan. Muidenkin alimpien ryhmien maksuja on alennettu. Päivähoito on näille ryhmille siis käytännössä jo nyt  maksutonta. Toisaalta korkeimpaan maksuluokkaan pääsee verraten helposti – kaksi työssäkäyvää, keskitasoa selvästi alemmillakin tuloilla, tai yksi korkeatuloinen. Päivähoitomaksut joustavat siis vain toiseen suuntaan.

Päivähoitomaksut saattavat aiheuttaa kannustinloukkuja, etenkin monilapsisissa keskituloisissa perheissä. Mikäli äidin ei kannata ottaa vastaan työtä, koska käteen jäävä tulo korkeiden päivähoitomaksujen ja tippuneiden avustusten myötä laskee liian alas, säilyy insentiivi pysyä kotona. Toisaalta pienituloisilla, esimerkiksi työttömillä, säilyy kannustin viedä lapsi aina päiväkotiin, koska se ei maksa mitään. Sama ongelmallinen kannustin tulisi voimaan kaikilla ryhmillä, mikäli päivähoidosta tehtäisiin maksutonta.

Toisaalta näkemykset, joiden mukaan äitien kannustaminen (ilmainen päivähoito) tai kepittäminen (lyhyempi kotonaoloaika) lisäävät työmarkkinoiden joustoja (tai tasa-arvoa tai jotakin muuta hyvää asiaa), eivät usein ota huomioon esimerkiksi osa-aikatyöstä seuraavaa tarvetta joka tapauksessa käyttää sosiaaliturvaa. Lisää pysyviä, kokoaikaisia työpaikkoja kun ei näissä uudistuksissa synnytetä.

Työelämän joustavoittaminen yritysten näkökulmasta ei aina tarkoita kehitystä kokonaiskustannusten kannalta. Esimerkiksi Saksaan ja Ruotsiin luotu osa-aikasektori pitää yllä työssäkäyvien köyhien luokkaa. Suomeen on hinku saada vastaavaa talouden dynamiikkaa, vaikka asiaa perustellaankin kauniimmin sanamuodoin.

Yhtä kaikki, kaikissa julkisissa palveluissa tulisi olla jonkinlainen maksu. En kannata maksuttomuutta terveydenhuoltoon, joukkoliikenteeseen tai päivähoitoon. ”Ilmainen” kannustaa aina liika- ja väärinkäyttöön.

Maksuttomuus maksaa paljon

Yksinkertaisin syy vastustaa maksutonta päivähoitoa on taloudellinen. Maksuttomuus tulisi huomattavan kalliiksi, ja on vaikea nähdä, mistä resurssit saataisiin tilanteessa, jossa monissa kaupungeissa päivähoito ja varhaiskasvatus ovat jo nyt merkittävien vajeiden puristuksessa. Vaadittavat investoinnit olisivat huomattavan suuria, niin tiloihin kuin tekijöihin.

Toisekseen on syytä kysyä, miksi hyvätuloiset pitäisi vapauttaa päivähoitomaksuista. Kuten sanottua, pienituloisille muutos ei olisi suuri, koska päivähoito on näissä ryhmissä jo hyvin edullista tai maksutonta. Hyvätuloisille se olisi sen sijaan merkittävä maksuhuojennus – mutta toisaalta samaan aikaan verorasitus kasvaisi. Huomionarvoista on myös ehkä se, että lapsettomien ihmisten verorasitus kasvaisi.

Vielä muutama vuosi sitten kokoomus oli selväsanaisesti vastaan maksutonta päivähoitoa – kuten muitakin vasemmiston ”avaa lompsa, mulle ilmaista”-provokaatioita. Tänään on toisin. Ainoastaan perussuomalaiset vastustaa päivähoidon maksuttomuutta.

Maksuttomuus luo vääriä kannusteita

Mikäli lääkäriin pääsisi ”ilmaiseksi”, syntyisi turhia lääkärikäyntejä. Päivähoidon kohdalla ongelma on kuitenkin paljon laajempi – olettaen, että ihminen pitää lapsen kannalta tärkeänä sitä, miten ja missä tämä hoidetaan. Erilaiset arvot nousevat tässä yhteydessä esiin.

On ihmisiä, joiden mukaan lapset ”kuuluu” hoitaa päiväkodissa, jopa heti vanhempainvapaan jälkeen eli alle 1-vuotiaasta alkaen – siellä heistä tulee reippaita, itsenäisiä, luovimaan oppivia selviytyjiä, jotka eivät liiaksi roiku äidin helmoissa tai herkistele turhia. Nämä lapset päiväkoti opettaa kuivaksi, puhumaan, syömään, nukkumaan ja (joskus) käyttäytymäänkin. Päiväkodintäti saattaa todistaa ensiaskeleet. Hyvin pieni osa suomalaislapsista menee alle 1-vuotiaana päiväkotiin.

Toisaalta on paljon ihmisiä, jotka näkevät pienen lapsen kotihoidon ensiarvoisen tärkeänä. Monelle äidille (miksei isällekin) ajatus vauvan viemisestä muualle hoitoon on vastentahtoinen ja täysin luonnoton. Jo 1.5-vuotias saattaa olla paljon valmiimpi siihen, 2-vuotias jo hyvin usein. Yli 2-vuotiaista suomalaislapsista jo valtaosa onkin päivähoidossa, 3-vuotiaista lähes 70 prosenttia. Kaikkein pisimmät hoitovapaat ovat vähiten koulutetuilla, pienituloisilla naisilla.

Jos päivähoito olisi ilmaista, sitä aivan varmasti käytettäisiin ”liikaa”. Paitsi että se lisäisi kustannuksia, olisi se ennen kaikkea lapsenedun vastaista, keskimäärin. Toiseen suuntaan kannustaa monissa kaupungeissa voimassa oleva tuntiperusteinen laskutus, jossa perheet maksavat ainoastaan toteutuneista hoitotunneista. Päivähoitotunnit ovat kaikkiaan laskeneet. Tämä on nähdäkseni parasta mahdollista tehostamista.

On olemassa ryhmiä, esimerkiksi maahanmuuttajien ja heikosti pärjäävien perheiden lapsia, joiden päivähoito voi kaikissa tapauksissa olla hyödyllisempää kuin kotihoito. Tämä pitäisi kuitenkin mielestäni ymmärtää erityistapauksena, päivähoito sosiaalisin perustein – eikä tähän tule ainakaan kannustaa. Normaali, hyvinvoiva lapsi, joka elää tasapainoisessa perheessä, ei kuulu päiväkotisäilytykseen muuten vain. Vanhemmuuden laatu on oleellista. Päivähoitojärjestelmä on kehitetty, jotta nainen voi työskennellä kodin ulkopuolella ja osallistua palkkatyöhön. Mikäli näin ei ole, syytä ainakaan pienen lapsen päivähoidolle ei ole. Siinä iässä, kun varhaiskasvatuksesta on hyötyä jo kaikille, 5-6-vuotiaana, asia voi olla toinen. Tällöinkin mielestäni 20 tuntia viikossa, kuten esikoulussa, lienee riittävää.

Vastuunkantoon pitäisi kannustaa, ei sen laiminlyömiseen

Joillekin ihmisille se, että yhteiskunta ”hoitaa lapset” ja jopa maksaa niiden tekemisestä, on positiivinen kannustin lisääntyä. Vaikka tämä monessa mielessä saattaa olla hyväkin asia – sen vastakohtana olisi se, että vain hyvätuloisilla olisi varaa perustaa perhe – on siinä myös kyseenalaisempi puolensa: Kaikki ihmiset eivät edes yritä kantaa vastuuta, eivät taloudellista tai muutakaan, omista lapsistaan. Liian salliva ja ”kannustava” järjestelmä kantaa aina kyseenalaista osaa mukanaan, olipa kyse sitten sosiaaliturvasta tai päivähoidosta. Kokonaisuuden kannalta tämän merkitys ei ehkä ole suuri, mutta olemassa se on silti aina.

Mitä avoimempi yhteiskuntajärjestelmä meillä on ja muun muassa mitä enemmän muunlaisella mentaliteetilla varustettuja ihmisiä maahamme saapuu, sitä suuremmaksi ongelma muodostuu. Keskimääräinen veronmaksaja ei halua kustantaa vieraiden ihmisten oleilua ja lisääntymistä, varsinkaan jos hän itse ei enää hyödy mitenkään ”solidaarisesta” yhteiskunnasta.

On helppo nähdä, milloin järjestelmä on vääristävä. Se mekanismi, joka keskiluokassa olevaa perhettä estää tekemästä esimerkiksi kolmatta lasta, ei välttämättä toimi alemmissa tuloluokissa. Kun työssäkäyvällä perheellä ei olisi varaa ostaa isompaa asuntoa, saa toinen sosiaalitukien varassa elävä perhe vahvasti subventoitua asumista isommassa vuokra-asunnossa. Kun työssäkäyvällä perheellä ei olisi varaa kolmansiin päivähoitomaksuihin, saa toinen perhe päivähoidon ilmaiseksi – vaikka se ei sitä edes tarvitsisi.

Tähän perustuu ajatus ”sossuvaltiosta” – se näyttää välillä kannustavan ihmisiä aivan väärällä tavalla. Vai eikö esimerkiksi sitä, että perhe kykenee itse tulemaan toimeen, voida pitää hyvänä ja kannatettavana -kannustettavana – asiana? Eikö sitäkin, että päivähoidosta – joka on yhteiskunnalle kallista – kykenisi ja ehkä jopa haluaisi maksaa jotakin?

Lasten tekeminen vaatii uhrauksia, myös taloudellisia. Se on oleellinen osa aikuisuuteen liittyvää vastuullisuutta.

Viitisen vuotta sitten muuan kokoomusnuori meni pohtimaan liian julkisesti tätä problematiikkaa – keitä pitäisi kannustaa lisääntymään – ja käytti lisäksi kiellettyjä termejä. Asiasta nousi valtava haloo, ja toki syystäkin. Itse asiaa vaikeneminen ei kuitenkaan poista. Keskiluokka – se, joka selviää, vaikka usein nippanappa – on se, joka nyt häviää. Paitsi että se häviää tietysti yläluokalle, alkaa se yhä useammin hävitä myös alaluokalle. Jos järjestelmä ei enää palkitse oikein eikä kannusta hyvään suuntaan, kääntyvät kaikki prosessit kohti huonoa.

Vanhemmuuden puute, lasten yhä suurempi huonovointisuus, päiväkotien ja koulujen vakavat käytösongelmat ja mielenterveyshäiriöt sekä valtavaksi paisunut eriarvoisuus lasten välillä eivät ratkea maksuttomalla päivähoidolla eivätkä maailman parhaalla varhaiskasvatuksella. Perusasioita ei vain kannata mennä sörkkimään.

Ja kuten sanottua, tämän suurempia perusasioita ei olekaan.


 

Riikka Purra, ehdolla Kirkkonummella, nro 101.

Oikeasti lasten ja perheiden hyvinvoinnin asialla!

Ylen vaaligalleria

HS:n vaalikone

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s