Miksi päivähoidon ei pidä olla maksutonta

koala-61189_960_720

Päivähoito ja perhevapaat ovat yllättäen nousseet korkealle poliittisen kiinnostuksen tasolle. Naisia (anteeksi sukupuolinen stereotypisointi) ne ovat toki kiinnostaneet aina, mutta nyt ne ovat mukana myös äijätasolla. Mitä enemmän äijä on kyseessä, sitä ponnekkaammin tulee korostaa tasa-arvovaikutuksia, työllisyysvaikutuksia, palkkavaikutuksia, uravaikutuksia ja niin edelleen.

Vasemmisto ja oikeisto ja useimmat siinä välillä ovat löytäneet jälleen aiheen, josta ne ovat samaa mieltä – vaikkakin yleensä ihan eri syistä. Mukaan mahtuu oman tulkintani mukaan myös iso liuta ns. hyödyllisiä idiootteja, jotka eivät selvästikään aivan ymmärrä, mitä ajamallaan politiikalla todennäköisesti tulevat saamaan aikaan.

Älkää ymmärtäkö väärin. Päivähoito ja perhevapaat eivät todellakaan ole pikkujuttuja. Se, miten ja missä lapset hoidetaan, on iso yhteiskunnallinen, kulttuurinen, sosiaalinen ja taloudellinen päätös. Se, millaisia isejä ja äitejä lapsilla on, on suurin tulevaisuuteen vaikuttava seikka – oikeasti paljon tärkeämpi kuin yksikään soteuudistus.

Onnellisista lapsista, jotka ovat saaneet nauttia vakaasta, turvallisesta ja rakastavasta vanhemmuudesta, tulee kaikkein todennäköisimmin hyvin selviäviä aikuisia, jotka käyvät töissä, maksavat veroja – ja hoitavat lapsiaan hyvin. Tämä hyvin konkreettinen ja kaikkialla selvästi näkyvä ketju on usein piilossa tiiviissä hyvinvointiyhteiskunnassa, jossa valtiolle on sälytetty yhä enemmän tehtäviä ja vastuuta. Siellä se kuitenkin aina on. Mikään verotuotettu malli ei kykene ylittämään tuon ketjun merkitystä.

Tämä oleellinen seikka on harvoin poliittisen keskustelun kohteena, edes epäsuorasti. Sen sijaan päivähoidon ja perhevapaan uudistuksia perustellaan kaikilla muilla paitsi lapseen itseensä perustuvilla argumenteilla.

Palvelut eivät ole ilmaisia

Niin kuin ei ole ilmaista lounasta, ei ole yhteiskunnassa myöskään ilmaisia palveluita. Kuten kaikki tietävät, päivähoito on Suomessa vahvasti valtion subventoimaa. Yhden päivähoitopäivän kustannus on noin 62 euroa. Korkeinkin päivähoidon maksu on Helsingissä 290,- kuukaudessa.

Kaikkein pienituloisimmat eivät maksa päivähoitomaksuja lainkaan. Muidenkin alimpien ryhmien maksuja on alennettu. Päivähoito on näille ryhmille siis käytännössä jo nyt  maksutonta. Toisaalta korkeimpaan maksuluokkaan pääsee verraten helposti – kaksi työssäkäyvää, keskitasoa selvästi alemmillakin tuloilla, tai yksi korkeatuloinen. Päivähoitomaksut joustavat siis vain toiseen suuntaan.

Päivähoitomaksut saattavat aiheuttaa kannustinloukkuja, etenkin monilapsisissa keskituloisissa perheissä. Mikäli äidin ei kannata ottaa vastaan työtä, koska käteen jäävä tulo korkeiden päivähoitomaksujen ja tippuneiden avustusten myötä laskee liian alas, säilyy insentiivi pysyä kotona. Toisaalta pienituloisilla, esimerkiksi työttömillä, säilyy kannustin viedä lapsi aina päiväkotiin, koska se ei maksa mitään. Sama ongelmallinen kannustin tulisi voimaan kaikilla ryhmillä, mikäli päivähoidosta tehtäisiin maksutonta.

Toisaalta näkemykset, joiden mukaan äitien kannustaminen (ilmainen päivähoito) tai kepittäminen (lyhyempi kotonaoloaika) lisäävät työmarkkinoiden joustoja (tai tasa-arvoa tai jotakin muuta hyvää asiaa), eivät usein ota huomioon esimerkiksi osa-aikatyöstä seuraavaa tarvetta joka tapauksessa käyttää sosiaaliturvaa. Lisää pysyviä, kokoaikaisia työpaikkoja kun ei näissä uudistuksissa synnytetä.

Työelämän joustavoittaminen yritysten näkökulmasta ei aina tarkoita kehitystä kokonaiskustannusten kannalta. Esimerkiksi Saksaan ja Ruotsiin luotu osa-aikasektori pitää yllä työssäkäyvien köyhien luokkaa. Suomeen on hinku saada vastaavaa talouden dynamiikkaa, vaikka asiaa perustellaankin kauniimmin sanamuodoin.

Yhtä kaikki, kaikissa julkisissa palveluissa tulisi olla jonkinlainen maksu. En kannata maksuttomuutta terveydenhuoltoon, joukkoliikenteeseen tai päivähoitoon. ”Ilmainen” kannustaa aina liika- ja väärinkäyttöön.

Maksuttomuus maksaa paljon

Yksinkertaisin syy vastustaa maksutonta päivähoitoa on taloudellinen. Maksuttomuus tulisi huomattavan kalliiksi, ja on vaikea nähdä, mistä resurssit saataisiin tilanteessa, jossa monissa kaupungeissa päivähoito ja varhaiskasvatus ovat jo nyt merkittävien vajeiden puristuksessa. Vaadittavat investoinnit olisivat huomattavan suuria, niin tiloihin kuin tekijöihin.

Toisekseen on syytä kysyä, miksi hyvätuloiset pitäisi vapauttaa päivähoitomaksuista. Kuten sanottua, pienituloisille muutos ei olisi suuri, koska päivähoito on näissä ryhmissä jo hyvin edullista tai maksutonta. Hyvätuloisille se olisi sen sijaan merkittävä maksuhuojennus – mutta toisaalta samaan aikaan verorasitus kasvaisi. Huomionarvoista on myös ehkä se, että lapsettomien ihmisten verorasitus kasvaisi.

Vielä muutama vuosi sitten kokoomus oli selväsanaisesti vastaan maksutonta päivähoitoa – kuten muitakin vasemmiston ”avaa lompsa, mulle ilmaista”-provokaatioita. Tänään on toisin. Ainoastaan perussuomalaiset vastustaa päivähoidon maksuttomuutta.

Maksuttomuus luo vääriä kannusteita

Mikäli lääkäriin pääsisi ”ilmaiseksi”, syntyisi turhia lääkärikäyntejä. Päivähoidon kohdalla ongelma on kuitenkin paljon laajempi – olettaen, että ihminen pitää lapsen kannalta tärkeänä sitä, miten ja missä tämä hoidetaan. Erilaiset arvot nousevat tässä yhteydessä esiin.

On ihmisiä, joiden mukaan lapset ”kuuluu” hoitaa päiväkodissa, jopa heti vanhempainvapaan jälkeen eli alle 1-vuotiaasta alkaen – siellä heistä tulee reippaita, itsenäisiä, luovimaan oppivia selviytyjiä, jotka eivät liiaksi roiku äidin helmoissa tai herkistele turhia. Nämä lapset päiväkoti opettaa kuivaksi, puhumaan, syömään, nukkumaan ja (joskus) käyttäytymäänkin. Päiväkodintäti saattaa todistaa ensiaskeleet. Hyvin pieni osa suomalaislapsista menee alle 1-vuotiaana päiväkotiin.

Toisaalta on paljon ihmisiä, jotka näkevät pienen lapsen kotihoidon ensiarvoisen tärkeänä. Monelle äidille (miksei isällekin) ajatus vauvan viemisestä muualle hoitoon on vastentahtoinen ja täysin luonnoton. Jo 1.5-vuotias saattaa olla paljon valmiimpi siihen, 2-vuotias jo hyvin usein. Yli 2-vuotiaista suomalaislapsista jo valtaosa onkin päivähoidossa, 3-vuotiaista lähes 70 prosenttia. Kaikkein pisimmät hoitovapaat ovat vähiten koulutetuilla, pienituloisilla naisilla.

Jos päivähoito olisi ilmaista, sitä aivan varmasti käytettäisiin ”liikaa”. Paitsi että se lisäisi kustannuksia, olisi se ennen kaikkea lapsenedun vastaista, keskimäärin. Toiseen suuntaan kannustaa monissa kaupungeissa voimassa oleva tuntiperusteinen laskutus, jossa perheet maksavat ainoastaan toteutuneista hoitotunneista. Päivähoitotunnit ovat kaikkiaan laskeneet. Tämä on nähdäkseni parasta mahdollista tehostamista.

On olemassa ryhmiä, esimerkiksi maahanmuuttajien ja heikosti pärjäävien perheiden lapsia, joiden päivähoito voi kaikissa tapauksissa olla hyödyllisempää kuin kotihoito. Tämä pitäisi kuitenkin mielestäni ymmärtää erityistapauksena, päivähoito sosiaalisin perustein – eikä tähän tule ainakaan kannustaa. Normaali, hyvinvoiva lapsi, joka elää tasapainoisessa perheessä, ei kuulu päiväkotisäilytykseen muuten vain. Vanhemmuuden laatu on oleellista. Päivähoitojärjestelmä on kehitetty, jotta nainen voi työskennellä kodin ulkopuolella ja osallistua palkkatyöhön. Mikäli näin ei ole, syytä ainakaan pienen lapsen päivähoidolle ei ole. Siinä iässä, kun varhaiskasvatuksesta on hyötyä jo kaikille, 5-6-vuotiaana, asia voi olla toinen. Tällöinkin mielestäni 20 tuntia viikossa, kuten esikoulussa, lienee riittävää.

Vastuunkantoon pitäisi kannustaa, ei sen laiminlyömiseen

Joillekin ihmisille se, että yhteiskunta ”hoitaa lapset” ja jopa maksaa niiden tekemisestä, on positiivinen kannustin lisääntyä. Vaikka tämä monessa mielessä saattaa olla hyväkin asia – sen vastakohtana olisi se, että vain hyvätuloisilla olisi varaa perustaa perhe – on siinä myös kyseenalaisempi puolensa: Kaikki ihmiset eivät edes yritä kantaa vastuuta, eivät taloudellista tai muutakaan, omista lapsistaan. Liian salliva ja ”kannustava” järjestelmä kantaa aina kyseenalaista osaa mukanaan, olipa kyse sitten sosiaaliturvasta tai päivähoidosta. Kokonaisuuden kannalta tämän merkitys ei ehkä ole suuri, mutta olemassa se on silti aina.

Mitä avoimempi yhteiskuntajärjestelmä meillä on ja muun muassa mitä enemmän muunlaisella mentaliteetilla varustettuja ihmisiä maahamme saapuu, sitä suuremmaksi ongelma muodostuu. Keskimääräinen veronmaksaja ei halua kustantaa vieraiden ihmisten oleilua ja lisääntymistä, varsinkaan jos hän itse ei enää hyödy mitenkään ”solidaarisesta” yhteiskunnasta.

On helppo nähdä, milloin järjestelmä on vääristävä. Se mekanismi, joka keskiluokassa olevaa perhettä estää tekemästä esimerkiksi kolmatta lasta, ei välttämättä toimi alemmissa tuloluokissa. Kun työssäkäyvällä perheellä ei olisi varaa ostaa isompaa asuntoa, saa toinen sosiaalitukien varassa elävä perhe vahvasti subventoitua asumista isommassa vuokra-asunnossa. Kun työssäkäyvällä perheellä ei olisi varaa kolmansiin päivähoitomaksuihin, saa toinen perhe päivähoidon ilmaiseksi – vaikka se ei sitä edes tarvitsisi.

Tähän perustuu ajatus ”sossuvaltiosta” – se näyttää välillä kannustavan ihmisiä aivan väärällä tavalla. Vai eikö esimerkiksi sitä, että perhe kykenee itse tulemaan toimeen, voida pitää hyvänä ja kannatettavana -kannustettavana – asiana? Eikö sitäkin, että päivähoidosta – joka on yhteiskunnalle kallista – kykenisi ja ehkä jopa haluaisi maksaa jotakin?

Lasten tekeminen vaatii uhrauksia, myös taloudellisia. Se on oleellinen osa aikuisuuteen liittyvää vastuullisuutta.

Viitisen vuotta sitten muuan kokoomusnuori meni pohtimaan liian julkisesti tätä problematiikkaa – keitä pitäisi kannustaa lisääntymään – ja käytti lisäksi kiellettyjä termejä. Asiasta nousi valtava haloo, ja toki syystäkin. Itse asiaa vaikeneminen ei kuitenkaan poista. Keskiluokka – se, joka selviää, vaikka usein nippanappa – on se, joka nyt häviää. Paitsi että se häviää tietysti yläluokalle, alkaa se yhä useammin hävitä myös alaluokalle. Jos järjestelmä ei enää palkitse oikein eikä kannusta hyvään suuntaan, kääntyvät kaikki prosessit kohti huonoa.

Vanhemmuuden puute, lasten yhä suurempi huonovointisuus, päiväkotien ja koulujen vakavat käytösongelmat ja mielenterveyshäiriöt sekä valtavaksi paisunut eriarvoisuus lasten välillä eivät ratkea maksuttomalla päivähoidolla eivätkä maailman parhaalla varhaiskasvatuksella. Perusasioita ei vain kannata mennä sörkkimään.

Ja kuten sanottua, tämän suurempia perusasioita ei olekaan.


 

Riikka Purra, ehdolla Kirkkonummella, nro 101.

Oikeasti lasten ja perheiden hyvinvoinnin asialla!

Ylen vaaligalleria

HS:n vaalikone

Pariisi, islam, liberalismi ja Houellebecq

Minulla on ollut jonkin aikaa mielessä kirjoittaa Michel Houellebecqin uudesta kirjasta Alistuminen (alkuteos Soumission, suomentaja Lotta Toivanen, WSOY 2015). Pariisin uusimmat terrori-iskut antavat ajatukselle kalmankelmeän ja oksettavan hehkun. Vaikka Auschwitzin jälkeen ei pitänyt olla runoutta, Pariisin jälkeen on syytä olla Houellebecqia. Yhden nihilistin tuottama fiktio tarjoaa tapahtumille paljon suurempia selityksiä kuin itseään vihaavan lännen ”faktuaalinen” uutistuotanto. Selitys ei ole kaunis.

Lehdet ovat kysyneet perjantai-illasta alkaen, miksi taas näin kävi. Mitä meille on tapahtumassa? Samat kysymykset toistuvat jokaisen karmean terrori-iskun jälkeen. Korkeaotsaisten toimittajien, tutkijoiden ja asiantuntijoiden avulla ruoskimme itseämme muutaman päivän. Terrorismi toki tuomitaan, mutta samalla tuomitaan se maailma, missä me elämme. Länsi.

Tänä aamuna HS kertoi otsikossaan Pariisin olevan jo toipumassa – muutama vuorokausi iskun jälkeen. Tutkija kertoi, että terrorismin seuraus on aina reaktioissa ja että niitä pitää nyt hillitä. Mitä konkreettisesta, ruumiista, elämän päättymisestä. Ei se olekaan ase ja mies sen varressa, joka tekee terrorismin – se on reaktiomme, joka konstituoi uuden todellisuuden. Häpeä länsi. Häpeä!

Mikä auttaa pientä poloa? Rakastetaan enemmän. Ei pelätä! Muistetaan oikea hashtag ja trikolori. Ranska kuuluu kaikille!

Liikaa ei sovi surra siksikään, että täytyyhän tämä suhteuttaa muihin iskuihin. Ensinnäkin niihin, joita tapahtuu koko ajan maissa, joista ihmiset tänne pakenevat (#welovelibyasyriairaqafghanistan). Toisekseen Norjaan.

(Ja avatkaa nyt ne Pariisin kuppilat, kaupat ja kohteet jo! C’est la vie! Muutenhan Euroopan kaunein kaupunki saattaa turisteille näyttää siltä, mitä se oikeasti pitkälti onkin: monikulttuurinen kaaos.)

Eikä yhtäläisyyksiä asioiden kesken saa tehdä, moralistit varoittavat. Ei sillä ole mitään tekemistä sen kanssa. Toistan: ei sillä ole mitään tekemistä sen kanssa! Koska tyhmä kansa kuitenkin niin luulee – epärationaalisen ja valaistumattoman päättelykykynsä varassa – on sitä syytä ohjailla muutaman päivän ajan hieman pontevammin. Otetaan käyttöön kansaan uppoavia symboleja: passi, raja, turvallisuus. Kyllä me teistäkin pidämme huolen. Mutta maailma nyt vain on tällainen, nykyään.

Liberalismi on kaikessa oikeassa. Paitsi silloin kun se ei ole. Julmetun usein nykyään se ei ole. Quo vadis, länsimainen ihanne? Hautaanhan minä, älkää suotta muistelko. Sietäähän sitä lähteäkin, jos näin heikko on.

Imperiumi kaatuu sisältäpäin. Me kutsumme heitä tuhoamaan meidät.

Liberalistien ja islamistien maailmankatsomuksissa on pelottavia yhtäläisyyksiä. Kummatkin vihaavat länttä suvereenina johtoajatuksenaan. Edelliset polttavasta syyllisyydentunnostaan, jälkimmäiset sen tyhjyyden, arvottomuuden ja puolustushaluttomuuden vuoksi.

Häpeä kotouttamispolitiikka, häpeä äärioikeisto, häpeä Yhdysvallat, häpeä rasistinen kulttuurimme. Me vihaamme itse itseämme. Katsokaa, kuinka paljon me vihaamme itseämme, katsokaa nyt!

Mutta ei niin huonoa, ettei jotakin hyvääkin: Koska teitä me emme vihaa, käsittäkää se. Älkää ampuko meitä, me emme vihaa teitä, me emme halua teille muuta kuin hyvää. Me haluamme pelastaa teidät! Anteeksi, kun emme voineet pelastaa teitä. Nyt te näytätte meille, mitä te joudutte koko ajan kestämään. Tämä on niin oikein meille sioille!

Houellebecqin kirjassa Ranskaan tulee islamilainen valta 2020-luvulla. Presidentinvaalien toisella kierroksella vastakkain ovat Muslimiveljeskunnan Mohammed Ben Abbes ja Kansallisen rintaman Marine Le Pen. Vasemmisto liittoutuu kokonaan muslimien taakse, mutta myös osa oikeistosta. Ben Abbes voittaa ylivoimaisesti.

Lopullista ratkaisua ennen muslimit ovat jo täyttäneet koulutushallinnon. Eihän ranskalaisia sellainen edes kiinnosta! Yhdessä hetkessä koulutusjärjestelmä muuttaa muotoaan, sukupuolet erotetaan, tyttöjen koulunkäynti muuttuu korostamaan koti- ja avioliittotaitoja. Myöhemmin yliopistot muutetaan islamilaisiksi, ja työntekijöiltä (miehiltä) vaaditaan kääntymys islamin uskoon. Saudi-Arabian raha on pyhää ja runsasta.

Muslimit eivät valtaa Ranskaa väkivallalla, vaikka kuolleitakin väistämättä tulee. He valtaavat Ranskan ranskalaisten tuella. Jääkö joku kaipaamaan Ranskaa, ei kerrota. Juutalaiset ja naiset katoavat. Päähenkilö jää hetkeksi kaipaamaan sitä, että ei voi enää katsella naisten takamuksia kadulla eikä kaataa sänkyyn nuoria opiskelijatyttöjä… Vain hetkeksi.

Onnekkaille uusi valta tarjoaa mahdollisuuksia, hienoja mahdollisuuksia. Kuten useita vaimoja ja suojaikärajan alittavia seksikumppaneita. Edes alkoholia ja mässäilyä ei tarvitse lopettaa, sillä uusi islam on strategista. Arvot syntyvät suoraan edellisten tyhjien päälle. Valta syntyy alhaalta ylöspäin. Uuden presidentin ei tarvitse kuin nyökkäillä.

Länsi alistuu islamille, mutta paljon oleellisempaa on se, että naiset alistuvat miehille. Islam ymmärtää, että koko maailma syntyy kotoa. Ihmisen suurin onni löytyy alistumisesta, naisen miehelle, miehen jumalalle. Liberalismi on laittanut alulle sen, minkä islam vain viimeistelee. Koska ihmiset ovat lopulta inhimillisiä.

Ja jumala kyllä joustaa, tarvittaessa. Se on liberalismin ainoa perintö.

Vasemmisto antaa Ranskan pois – aivan kuten näemme omassa maassammekin joka ikinen päivä. Lehdistö on hiljaa, vääriä mielipiteitä ja totuudellista kerrontaa pimitetään. Yhteiskunnan rakenteet alkavat siirtyä vähitellen uuteen järjestykseen. Mutta jos joku luulee, että huikentelevainen ja moralistinen vasemmisto tähän yksin kykenisi, on hän surullisella tavalla väärässä.

Konservatiivit ja epäpoliittiset intellektuellit ovat myös täysin kyllästyneitä arvotyhjään Ranskaan, liian feminiiniin kristinuskoon ja sivistyksen tilaan, velttoihin, tyhmiin ja passiivisiin ihmisiin – ja vasemmistoon. Tai jos eivät olekaan, mitä sitten. Voi olla, että he eivät välitä enää mistään, paitsi omista fyysisistä tarpeistaan. Muutos tuo ainakin jotakin jännittävää. Kaunista konkreettista pahoinvointia aiheuttavan abstraktin sijaan.

Estetiikka lepää ennen muuta muslimitytön alusvaatteissa ja alistuneissa ruumiinaukoissa, ei enää ranskalaisnaisen minihameessa ja korkokengissä. Kaikkeahan ei voi saada (liberalismi meni tässäkin niin pieleen).

Houellebecq muistuttaa jokaisessa kirjassaan, että mihinkään ei kannata uskoa. Ei sääntöihin, arvoihin tai sopimuksiin. Ei vihaan, rakkauteen tai edes uskoon. Ranskan muuttuminen islamilaiseksi ei vaadi mitään, se tapahtuu tuossa tuokiossa. Kirjallisuudesta, naimisesta ja syömisestä kiinnostunut päähenkilö rakentaa olemuksensa uudelleen. Muutos vapauttaa hänet katumasta mitään, se antaa uuden elämän.

Vaikka Houellebecq saa usein täyslaidallisen oikeamielisiltä feministeiltä, on hänen mieskuvansa se kaikkein kammottavin. Ja vaikka hän on sanonut, että islam on sairain uskonto, on hänen arvionsa liberalismista vielä paljon surullisempi. Kuten olen itsekin tässä blogissa monesti korostanut: me teemme sen ihan itse.

Alistuminen on saanut yhä edellisiäkin kirjoja enemmän huomiota. Ei vähiten siksi, että sen ilmestymispäivänä tapahtui terrori-isku Charlie Hebdo -lehden toimitukseen. Kuvaavaa kuitenkin on, että kirjassa on paljon vähemmän mässäilyä kuin monissa muissa Houellebecqin kirjoissa. Kaikki tapahtuu kauniisti, säröttömästi, kuin ennalta kirjoitetun mukaisesti. Kirjan voi jopa lukea samanlaisen nihilismin vallassa kuin mikä sen sanoma on: no jaa, Ranskasta tuli islamilainen valtio, onkohan minulla edes paha olo?

Ja samaan tapaan jo muutaman päivän päästä kollektiivinen muistimme on määrittänyt Pariisin tapahtumat sopimaan hyväksyttyyn kertomukseen. Rakenne on nytkähtänyt uuteen asentoonsa, pelko ja odotus ovat uusia normaaleja. Mietitäänpä taas, mikä meitä oikein vaivaa. Sillä täytyyhän MEITÄ joku vaivata, kun meille näin tehdään!

Ja vaivaahan meitä: meitä vaivaa ensi sijassa se, että me edes mietimme, mikä meitä vaivaa. Nuo, jotka tulevat tänne meitä tappamaan – heitä vaivaa! Meitä vaivaa se, että me pyydämme anteeksi, vaikka meidän pitäisi puolustaa itseämme. Meillä oli joskus muuta kuin tämä kolkko ”vapaus”, nenäkkäät oikeamieliset ja seuraavan päivän apologeettinen islamin puolustus. Tällä kaikella oli joskus sisältö, meillä oli arvoja ja tavoitteita.

Nihilisti ajattelee, että antakaa sitten sitä konkretiaa. Antakaa abstraktin tilalle verta, kuolemaa, tuskaa! Antakaa ahdistuksen tilalle pakkoa, verhoa, kaapua! Antakaa tyhjyyden tilalle jotakin.

Ja kyllä joku antaa. Siihen voi sentään luottaa. Kaunokirjallisuudessa ja tosimaailmassa.

Että sellaiset hautajaiset.

Samasta aiheesta:
Charlie Hebdon jälkeen kirjoitettu Islamistaistelijan probleema, liberalismin nimeen
Terroristien hyveellisyys ja jihad grooming
Maahanmuutto, yhteisö ja henkilökohtaisen poliittisuus

Oi, lennä riennä ruotsin kieli

Kielipoliittiset jakolinjat ovat tulleet viime vuosina ryminällä esiin. Perussuomalaisten vahvistuminen on osaltaan lisännyt aiheen esillä oloa. Ruotsin kielen aktiiviset puolustajat ovat harvassa RKP:n ulkopuolella. Kiistellyt aiheet jakautuvat useaan eri osa-alueeseen, kuten koulun pakollinen toisen kotimaisen kielen opiskelu (”pakkoruotsi”), ruotsinkielisten erivapaudet ja valtiomme yleinen kieli- ja vähemmistöpolitiikka. Usein yleisessä keskustelussa nämä laitetaan sekaisin: akateemiset ja yhteiskunnalliset merkitykset (tai merkityksettömyydet) sekoitetaan muun muassa valinnanvapautta ja yksilön oikeuksia korostaviin näkökulmiin.

Minä vastustan ”pakkoruotsin” poistoa. Olen ollut samaa mieltä aina. Perusteeni ovat moninaiset.

Ruotsi ei merkittävästi poikkea muista ”pakoista”, joita kouluissa on ja joita siellä tulisi olla. Kaikenlaista valinnanvapautta on viime vuosina merkittävästi lisätty, etenkin lukiossa. Ylioppilastutkinnon vapauttaminen ja merkittävä helpottaminen on näistä seikoista ehkä oleellisin. Kaikkien on enää kirjoitettava ainoastaan äidinkieli. Kolme muuta pakollista ainetta voi valita toisen kotimaisen kielen, vieraan kielen, matematiikan ja yhden reaaliaineen joukosta. Kirjoitukset voi jakaa kolmelle eri kerralle, ja aineita voi halutessaan kirjoittaa suuren määrän. Yhtäältä tämä on aiheuttanut ylioppilastutkinnon merkittävän helpottumisen, toisaalta taannut, että huiput pääsevät koristamaan otsikkoja vaikkapa kymmenellä laudaturillaan.

Jos ruotsia verrataan matematiikkaan, kallistun ehdottomasti matematiikan puolelle. On käsittämätöntä, että Suomessa voi päästä ylioppilaaksi kirjoittamatta edes lyhyttä matematiikkaa. Mutta näitä kahta ainetta ei pitäisikään verrata, koska molemmat ovat merkittäviä. Kannatankin ns. vanhaa mallia, jossa pakollisia olivat äidinkieli, matematiikka, vieras kieli ja toinen kotimainen kieli. Reaali – jossa voi kirjoittaa vaikka vain läpihuutoaine terveystiedon – voisi sitten olla vapaaehtoinen.

Kuitenkin pelkään, että suunta, johon olemme menossa, on päinvastainen. Myös suomen kielestä tullaan jossakin vaiheessa hellittämään lisää tai ainakin sen tasoa tullaan merkittävästi helpottamaan. Kyseenalaista mallia näyttää esimerkiksi Britannia: siellä englannin kielen vaatimuksista eri luokka-asteilla ja yhteiskunnassa muutenkin on jo pitkälti luovuttu. Kielioppikin on kuulemma hyvin fleksibiili ja ”oikeaa” englantia voi kirjoittaa niin monella tapaa (Queen’s English Society’lle ei enää ole tarvetta; se lakkautettiin 2012). Uskoisin, että armoitettu länsinaapurimme painii samanlaisten ongelmien kanssa. Suomessa onneksi kielenhuoltokin on vielä kunniassaan – huolimatta siitä, että joku aika sitten alkoi näyttää/näyttämään pahalta.

Globaalissa monikulttuurisessa maailmassa kaikki kielet ja kulttuurit väitetään tasa-arvoisiksi. Suomen ja ruotsin asema horjuu sekä sisältä- että ulkoapäin. Miten suomea ja suomalaisuutta voi kannattaa, jos oleellinen osa valtion historiasta ja kulttuurista halutaan unohtaa? Miten voi puolustaa kantasuomalaisuutta vastustamalla ruotsin kieltä?

Valtion alkuperäis(t)en äidinkiel(i)en kannattaminen ja kehittäminen on löysentämistä vaativien tahojen mukaan vaarallista ”kulttuuripoliisina” toimimista – ja siten vastustettavaa aivan kuten valtion historiasta tai omasta erityisestä kulttuurista keskusteleminen. Heille maailma on huokoinen mosaiikki, ja muutos aina oleellisempaa kuin pysyvyys. Kielellisistä standardeista luopuminen tarkoittaa heille kulttuurisen diversiteetin syleilyä. Heidän mukaansa näin ollen eri professioiden kielivaatimuksia tulee löysätä ja ylipäätänsä suomen/ruotsin kielen roolia heikentää. Tahot, jotka vaativat ruotsin kielen koulutuksellista ja yhteiskunnallista alasajoa muodostavat samanmielisen rintaman näiden globalisti-monikultturistien kanssa, vaikka heidän perusteensa mielipiteilleen ovat usein täysin erilaiset ja keskenään ristiriitaiset.

Ruotsi-viha ei kuitenkaan sada Suomi-laariin – se sataa globaalin ”kielettömyyden” laariin.

Toisaalta kunnollisen kielen – niin äidinkielen kuin toisen kotimaisen tai vieraiden – kouluvaatimuksista luopuminen heikentää monien lasten, erityisesti alempien yhteiskuntaluokkien, mahdollisuutta osallistua yhteiskuntaan. Paitsi että kaikkien kielten oppiminen on tämän asian kannalta merkittävää, on ruotsin kielellä myös muita funktioita. Ruotsin kielen vastustamistakin leimaa paikoin yliromantisoitu kansanomaisuus – siinä jälleen kerran karu ja kova suomipoika kohtaa fiinin ruotsiherran ja aikoo tällä kertaa voittaa. Kaikenlaisen elitismin vastustaminen on muotia, samaan aikaan kun todelliset erot kansanosien välillä kasvavat – demokratiakin tuntuu toimivan sitä paremmin, mitä ruohonjuurimaisempia tosiasioita se koneistostaan sylkee. En ymmärrä, miksi korkeista standardeista, arvoista, oppineisuudesta, laajasta osaamisesta ja ihanteista pitäisi luopua.

Otaksukaamme, että pakkoruotsi poistuisi. Tämän jälkeen näyttäisi selvältä, että erityisesti alempien yhteiskuntaluokkien, joissa on alempi koulutustaso, lasten ruotsin kielen opiskelu vähenisi merkittävästi. Toisaalta ylemmissä luokissa muutos ei olisi läheskään niin suurta. Koska ruotsin kielen vaatimukset yhteiskunnan monissa tehtävissä eivät vielä pitkään aikaan häviäisi, olisivat ruotsia opiskelleet huomattavassa etulyöntiasemassa niin jatko-opintojen kuin ammatinvalinnankin suhteen. Virkakelpoisuusvelvollisuuksien muuttaminen ruotsin suhteen avaisi myös tien muille löysennyksille: mitä väliä on tutkinnoilla, akateemisuudella, millään paperinpalalla, ollaan kaikki vaan tasa-arvoisia.

Toisaalta koska iässä, jossa ruotsin kieltä tavallisesti aletaan opiskella, ihminen on melkoinen huntalo, joka ei ymmärrä omaa parastaan eikä osaa ajatella kovin pitkäjänteisesti, seuraukset olisivat mahdollisesti myös yleisesti huomattavat. Tämä pätee koko koululaitokseen: jos teini-ikäiselle nuorelle annetaan valinnanvapaus koskien hänen opiskelemiaan aineita, on syytä odottaa, että terveystieto nousee suosiossa edelleen, kun taas äidinkieli, kielet, matematiikka, luonnontieteet ja historia laskevat. Mitä tai keitä tämä palvelee? Valinnanvapaus on liberalismin lempilapsi, ja niin kauan kuin vain hyvistä oloista ponnistavat tulevat sosialisoitumaan valitsemaan ”oikein”, on kaikenlaisen pakon purkaminen omiaan parantamaan vain hyväosaisimpien ihmisten suhteellista asemaa. Toisaalta se, että koulutusestablishmentti on itse valmis alentamaan vaatimuksia, kertoo ainoastaan siitä, että se on helisemässä.

Ruotsin kielen opiskelu ei vähennä muiden kielten opiskelua. Mitä enemmän kieliä ihminen osaa, sitä yksinkertaisempaa hänen on oppia niitä lisää. Pelkkä englannin opiskelu ei missään nimessä voi olla tarpeeksi, ei edes peruskoulutasolla. Eräs vaihtoehto, jolla ruotsin opinnot voisi ehkä kiertää, olisi sellainen, että jo A2-vaiheessa (4. luokka) oppilaan pitäisi päättää, lukeeko hän ruotsia vai toista vierasta kieltä. A1-kieli on yleensä englanti, A2-kieli esimerkiksi saksa, ranska, venäjä tai uusi nousija espanja. Se, että ruotsin kielen opintojen alkua on aikaistettu kuudenteen luokkaan, on hyvä muutos, mutta vieläkin aikaisempi se voisi olla. Koko alakoulu on loistavaa aikaa opiskella kieliä, kun lasten aivot ovat tähän kaikkein mukautuvaisimpia. Tiedän silti, että ehdotukseni on täysi utopia – se olisi aivan liian rankka ja pikkupupusille vaativa, heidän itsemääräämisoikeuksiaan ja ihmisoikeuksiaan todennäköisesti rikkova.

Ruotsia kuitenkin inhotaan suuressa määrin. Myös esimerkiksi yliopiston virkamiesruotsi on yksi vihatuimpia kursseja, vaikka osallistujien luulisi olevan heitä, joille oppi on jo aiemmin mennyt perille. En tiedä, mikä vihaan lopulta on syynä – oppiaineen pakollisuuden tuottama mielenkarheus, ruotsinkielisten eliittinen ja korkea asema, vähemmistöoikeudet vai mikä. Vaikka ruotsi on helppo kieli, näyttäytyy sen erilaisuus suhteessa englantiin selvästi. Englantia lapset oppivat nykyään ihan kuin itsestään, mutta ruotsi vaatii selvästi enemmän.

Kielipolitiikkaa täytyy lähestyä osin pragmaattisesti, osin normatiivisesti. Normatiivisuus liittyy ensisijaisesti  edellä käsittelemääni kulttuurisen ja yhteiskunnallisen perinnön vaalimiseen. Toissijaisesti se liittyy näkemykseen vähemmistöpolitiikasta. Tämä peruste on kuitenkin heikkenemässä nimenomaan käytännöllisten syiden vuoksi: ruotsinkielisten määrä vähenee suhteessa uusiin kieliryhmiin. Ihminen, joka ei näe mitään lisäarvoa perinteessä, historiassa tai kulttuurissa, voi oikeutetusti olla sitä mieltä, että vaikkapa somalin kieli on nousemassa ruotsin rinnalle tai ohi. Minä sen sijaan en missään nimessä ole tätä mieltä juuri siksi, että ensisijainen perusteeni kumoaa sen. Venäjän kieleen suhtaudun taas lempeämmin, mutta siihenkin nimenomaan ennemmin kauas kuin lähelle katsoen. Se, että virolaisia ja venäläisiä maahanmuuttajia saapuu maahamme yhä kiihtyvässä määrin, ei ole oikeutus näiden kielten korottamiseen ruotsin rinnalle tai ohi.

Vähemmistöpolitiikka on kuitenkin merkittävää myös silloin, kun vähemmistö ei ole niin sanotusti ”uhri”. En usko, että ruotsinkielisyys (tai ”ruotsalaisuus”) Suomesta häviäisi, vaikka se menettäisikin asemansa, mutta mielestäni tätä ei tulisi kuitenkaan edesauttaa. Päinvastoin, ruotsinkieliseen vähemmistöön liittyy lukuisia hyvin positiivisia ja kannatettavia seikkoja, joista suomenkielisen enemmistön sietäisi ottaa mallia. Ruotsinkieliset voittavat suomenkieliset esimerkiksi avioliittojen pysyvyydessä, terveydentilassa ja onnellisuudessa.

Normatiivisuus ja pragmaattisuus ovat kielipolitiikassa toki törmäyskurssilla tavan takaa. Vahvasti kaksikielisessä kunnassa asuvana voin mainita esimerkiksi sen, miten paljon ruotsinkielisen tason ylläpito maksaa. Yllättävää ei olekaan, että kaksikielisten kuntien talous on lähes järjestään suhteessa heikompi kuin vahvemmin yksikielisten. Vaikutus laskennallisten seikkojen ulkopuolella voi myös olla poliittisesti merkittävä: esimerkiksi Kirkkonummella ruotsinkieliset lapset saavat käydä kauniita pieniä kyläkouluja, joissa oppilaita on muutama kymmenen, kun taas suomenkielisten opinahjoja on yhä suurennettu, tiivistetty ja lakkautettu. Sama koskee tietysti pitkälti päivähoitoa ja muita eriytettyjä palveluita. Tällaisilla voi olla vaikutusta ihmisten epätasa-arvoisuuden ja katkeruuden tunteisiin.

Henkilökohtaisesti suurin järkytys liittyi ryhmien väliseen segregaatioon. Seitsemän vuotta sitten kuntaan muuttaessani iloitsin siitä, että lapset pääsevät nyt oppimaan ruotsin kieltä. Hah. Kielikylpypaikkoja on yksi koko suuressa kunnassa eikä mitään muuta julkista tarjontaa olekaan. Ruotsinkielisten etua tietysti asia palvelee. Juuri tällaisessa on kielipolitiikan ongelmakohdat, ja näille pitäisikin tehdä jotakin. Myös esimerkiksi yliopistojen erilaiset pääsyvaatimukset pitäisi purkaa. Muutoksen pitäisi käynnistyä myös vähemmistössä itsessään. Enkä aivan vähän toivo sitäkään, että RKP ymmärtäisi vitaali-intressiensä kannalta olevansa konservatiivi- eikä liberaalipuolue ja lopettaisi häpeällisen maailmansyleilyn.

Samalla tavalla ”pakko” ja ”oikeus” vaihtelevat ruotsinkielisen kieliryhmän sisällä. Muistan, kuinka lukioikäisenä olin harjoittelemassa tamperelaisessa ruotsinkielisessä päiväkodissa. Tärkein ohje, mikä minulle annettiin, koski ehdotonta ruotsin kielen käyttöä. Lapsilla oli tapana alkaa puhua suomea, mutta heille ei missään nimessä saanut vastata suomeksi. Tamperelaisessa ankkalammikkossa oli ja on aika vähän ankkoja, yhden korttelin verran.

Ymmärrän toki, että yksikään edellä tarjoamani argumentti ruotsin kielen aseman säilyttämisen puolesta ei nykyaikaisen eetoksen mukaan ole validi – jokainen voidaan kumota erinäisillä rationaalisuutta edustavilla argumenteilla, ja näitä ruotsin lyöjillä rutkalti riittää. Se, mitä omastani jäljelle jää, ei kuitenkaan ole irrationaalisuutta, vaan kykyä tarkastella maailmaa ja yhteiskuntaa hyväksi havaitun sabluunan kautta. Kaikkea ei voi eikä pidä redusoida siihen, miltä tällä hetkellä näyttää tai tuntuu tai mikä on helppoa ja kätevää. Vastustan ruotsin kielen alasajoa ensisijaisesti konservatiivisista syistä. Vaikka sen poistamisesta olisi todennäköisesti myös jotakin hyötyä, olisivat haitat suuremmat. Mikä oleellisinta, se mahdollistaisi yhä laajamittaisemman yhteiskunnallisen ja kulttuurisen homogeenisyyden rapauttamisen liberalismin ja ”kansanomaisuuden” hengessä.

VAALIT 2015: jälkilöylyjä

21.4. graafi

sdp Kuinka kauan demarit enää on olemassa? Hahmottelin yllä olevaan kuvioon puolueen kannattajien erilaisia pakoreittejä.

Demareista vasemmistoliittoon lähdetään hakemaan syvempää vasemmistolaista aatetta. Valtionhoitajapuolue menetti värinsä jo kauan sitten, ja osa kannattajista siirtyi vasemmistoliiton apajille. Uudempi ryhmä on ne nuorekkaiksi kaupunkilaisiksi itsensä tuntevat ihmiset, joihin vetoaa uudistunut vasemmistoliitto, joka kantaa huolta ympäristöstä, kaupunkibileistä, maahanmuuttajista ja ihmisoikeuksista. Vasemmistoliitto on lähempänä (nuorta) ihmistä kuin demarit.

Demareista perussuomalaisiin lähdetään monesta syystä. Osa hakee pragmaattisempaa linjaa ja uskoo saavansa tekoja sanojen sijaan – tämä koskee ennen muuta vahvaa duunarisiipeä, joka on kyllästynyt myös demareiden korrektiuteen, jossa kiilto tulee ennen substanssia. Toisaalta perussuomalaisiin siirtyy suuri joukko hyvinvointiyhteiskuntaan pettyneitä ihmisiä: osan angsti kohdistuu eliittiin, osan sosiaaliavustuksilla lorvivaan porukkaan. Suuri osa nykyisin perussuomalaisia äänestävistä on siirtynyt demareista myös yleisemmän yhteiskunnallisen kritiikin ohjaamina: he vastustavat demarien ajamaa maahanmuuttopolitiikkaa ja muita hyvän ideologioita.

Kokoomukseen demareista ovat siirtyneet he, joiden sosiaalinen nousu on vaikuttanut selvästi siihen, miten he ymmärtävät etunsa ja intressinsä. Demareista voi ”selviytyä” kasvamalla pois sen viiteryhmästä. Vaaleissa nähtiin yksi kovan luokan siirtymä, kun Vartiainen loikkasi onnistuneesti. Viime vuosina huomattava osa demareiden kansanedustajista on ollut leikki-kokkareita, mikä on toisaalta vedonnut joihinkin, toisaalta vahvistanut siirtymiä muihin puolueisiin. Kokoomukseen on siirtynyt myös useita hyvinvointiyhteiskuntaan pettyneitä luovuttajia – kun ei tästä mitään näytä tulevan, pidetään sitten huoli edes oman viiteryhmän asioista.

Demareista vihreisiin on tapahtunut myös liikettä. Heille ympäristö ja liberaalius ovat erittäin tärkeitä eikä yhtäältä äijämäistynyt, toisaalta tätimäistynyt sdp enää vastaa heidän (imagollisia ja ideologisia) tarpeitaan. Osa vihreisiin siirtyneistä saattaa toisinaan äänestää myös vasemmistoliittoa.

perussuomalaiset Väitin jo aiemmin, että perussuomalaiset on monimuotoisin puolue ja olen samaa mieltä edelleen. Puolueesta löytyy sekä hyvin vasemmistolaisia että hyvin oikeistolaisia ihmisiä, kaupunkilaisia ja maalaisia, hyvin konservatiivisia ja verraten liberaaleja, hyvin akateemisia ja intellektuelleja sekä käytännön duunareita. On ihmeellistä, että media ja somen vastustajat haluavat keskittyä vain vääristelemään perussuomalaisten ”äärikonservatiivisuutta” tai ”äijämäisyyttä”, vaikka puolueessa on paljon muutakin. Kritiikki on tätä luokkaa: nyt mennään peruutuspeilistä taaksepäin Impivaaraan supisuomalaisten (heteromiesten) kanssa savusaunaan! Nykyisellä avoimen informaation kaudellakaan tieto ei selvästi välity umpijäisten ideologisten kantojen yli: jos sinulla on käsitys, olkoon se totta, vaikka ei olisikaan. Jos olisin perussuomalaisten kategorinen vastustaja, olisin kyllä hyvin huolissani siitä, mihin näin laaja-alainen puolue vielä pystyy…

Sen sijaan arviot siitä, että nyt on tehty joku merkittävä askel kohti konservatiivisuutta, eivät toistaiseksi tunnu uskottavilta. Sipilän takana on lauma broilereita, joille konservatismi tarkoittaa samaa kuin ”olin ministeri jo sata vuotta sitten”. Joka tapauksessa oppositioon jäävien liberaalien kaakatus tulee olemaan hirmuista. Ihmisoikeudet, inhimillisyys, vastuu, suvaitsevaisuus ja tasa-arvo!

vihreät Aavistelin kyllä voittoa, mutta en uskonut näin suureen. Pikemminkin luulin, että vasemmistoliitto olisi tehnyt tällaisen tuloksen. Vihreiden fiilis oli hyvä ja itsetunto pukee toki tätäkin puoluetta.

Maahanmuuttajaedustajista sananen. Olen sangen pettynyt, että Nasima ei päässyt eduskuntaan jo edellisellä kerralla. Silloin hän nimittäin oli huomattavasti maltillisempi kuin nyt. Viisi vuotta sitten hän oli järkevä nuori nainen, joka usein tarkasteli jopa maahanmuuttajuuteen liittyviä ongelmallisuuksia (esim. kunniaväkivaltaa). Sittemmin hänestä on tullut demarirynkky, joka osaa ulkoa kaikki taikasanat, mutta ei sitten paljon muuta.

Vihreiden edustaja Ozania olen päässyt kuulemaan muutamia kertoja eikä hän varmasti huonoin vihreä ole. Hän kuuluu muutenkin maahanmuuttajien merkittävään eliittiin: hän on akateeminen ja puhuu mahtavaa suomea huolimatta siitä, että on muuttanut tänne ymmärtääkseni vasta teini-iässä. Minulla ei ainakaan ole mitään sitä vastaan, että tällainen mies pääsee kansanedustajaksi. Vihreät toki yrittää hyödyntää ”mamunsa” ihan kuiviin, kun vihdoin sellaisen mäelle asti sai. Toivottavasti Ozanissa on miestä siirtymään mamu-kehyksensä ulkopuolelle ja ryhtymään toimeen vaikka… öh… ympäristön puolesta!

vasemmistoliitto Voi Paavoa. Miten nyt näin kävi taas? Pitääkö turkulaisen Lin ottaa ohjat jo piankin? Jos vihreiden vasen siipi ja vasemmistoliitto sitten yhdistyisivät, syntyisi uusi puolue. Älkää pidättäkö hengitystänne: sen nimi olisi tietysti Vihervasemmisto!

kokoomus Lapsukaisia rangaistiin tehdyistä virheistä ja ennen muuta ylimielisyydestä, eritoten laivan hylkäämisestä. Maakuntien porvarit äänestivät kepua (ja perussuomalaisia), kaupungeissa siirtymää saattoi mennä myös vihreisiin. Odotettu tulos. Mutta kun olen nainen ja vielä kamalan herkkä, niin kyllähän Alex-polo hiukan jo säälitti, siellä lavalla, ei ollut fantsua enää… Kyseessä on kuitenkin suurta poliittista silmää kantava mies, joten uskon, että hän osaa vielä kääntää laivan – aivan kuten oppi puhumaan hitaampaa pääministeriksi tultuaan.

keskusta Tästä puolueesta en osaa sanoa koskaan yhtään mitään. Johtuisiko se siitä, että elän ”kuplassa”, sillä en tunne ketään keskustan äänestäjää? Tunnen kyllä maakuntien ihmisiä, mutta he lähes poikkeuksetta nimenomaan eivät äänestä keskustaa. Ei mutta hei, tunnen minä yhden professorin, joka äänestää keskustaa. Kerran pikkujouluissa nuorena räävin asiasta päätänikin ja meinasin lentää jatkoilta ulos. Sellaisia ne ovat, tynnyrikepulaiset, eivät näe ulos, tänne tosimaailmaan!

Sitten kohti hallitusneuvotteluita. En uskalla veikata, mutta kai ne liberaalit (vihr+vas+sdp) sentään pysyvät siellä oppositiossa. Ruotsalaiset saavat edustaa siis yksinään hyvän sielua (ja huolehtia, että pakkoruotsi pysyy, ta er i häcken!).