Peruskouluun tarvitaan arvonpalautus – perusasioihin, opetukseen ja oppimiseen, opettajan rooliin. Huikentelevaiset pedagogiset tavoitteet toimivat jossakin ja joillakin, mutta eivät koko yhteiskunnan tasolla.
Kaikkein tärkeintä on palauttaa kouluihin vaatimustaso. Luokka-asteelta toiselle ei saa päästää, mikäli tavoitteita ei ole saavutettu.
Suurin osa toisen asteen ongelmista johtuu peruskoulusta – siitä, että amikseen menee nuoria, joilla ei ole siihen mitään edellytyksiä eikä amiksessakaan vaadita juuri mitään. Ysiltä pääsee nuoria, joiden luku- ja kirjoitustaitokin on surkea. Mielestämme jokaisen pitää osata lukea ja kirjoittaa siirtyessään kolmannelle luokalle.
Luokan edessä. Nelosen vaaleihin liittyvä ohjelma; jaksoni tulossa ulos maaliskuussa. Kuva: Nelonen
Lapsilta pitää vaatia
Sääli- tai tsemppinumeroiden antaminen pitää lopettaa. Niitä ei saa antaa maahanmuuttajille eikä kantaväestölle. Nelonen on numero, ja se pitää uskaltaa antaa, jos osaaminen ja taidot sitä vaativat. Ehdot eivät ole kiusantekoa vaan huolehtimista oppilaan osaamisesta.
Oleellisin on ysiluokka. Peruskoulun ongelmia ei saa siirtää toiselle asteelle. Peruskoulusta ei saa päästää pois oppilaita, jotka eivät ole saavuttaneet vaadittavaa perusosaamista.
Erityisesti poikien oppimistuloksiin ja syrjäytymiskehitykseen on puututtava. Miehen malleja ja poikien ymmärtämistä tarvitaan lisää koulumaailmaan. Erityisesti pojat kaipaavat rajoja, ja koulun rajattomuus on ollut etenkin heille vahingoksi.
Tavoitteena pitää olla palauttaa suomalainen koululaitos sille tasolle, jossa me ennen olimme. Pääsimme hyvin pitkälle sillä vanhalla, toki jatkuvasti kehitettävällä järjestelmällä – ilman ilmiöpohjaisuutta, ilman jatkuvaa digitulvaa, ilman koko ajan lisääntyviä oppilaiden vapauksia.
Lapsilta pitää uskaltaa vaatia.
Rajat ja roti
Myös kouluissa rajat ovat rakkautta. Haluamme opettajalle auktoriteetin takaisin. Se on välttämätöntä sekä oppimisen että koulurauhan säilymisen kannalta. Kaikilla on oikeus rauhalliseen oppimisympäristöön ja turvalliseen kouluun. Lapset ovat monesti fiksuja ja heitä kannattaa kuulla, mutta koulussa opettaja on pomo. Yliampuvasta itseohjautuvuuteen luottamisesta on palattava kohti opettajavetoisuutta. Itseohjautuvuus sopii harvoille lapsille, ja siihen nojaaminen opetussuunnitelmassa on ollut selvä virhe.
Pääasiallinen kasvatusvastuu on vanhemmilla. Koulua ja opettajia ei pidä syyttää ja syyllistää eikä liioin huutaa apuun, jos syy on muualla. Koulun päätehtävä on opettaa – se on sen perustyö – mutta totta kai samalla myös osallistua kasvatustyöhön.
Vaikka inkluusio on kaunis ajatus, pedagogisesti hieno malli, se ei käytännössä toimi. Varsinkaan se ei toimi ilman rahaa. Haluamme erityisluokat takaisin. Opetus erityisluokalla on sitä tarvitsevan oppilaan oikeus ja etu.
Digidigi lei
Puhelimet voisivat pysyä repussa koko koulupäivän, kuten on tapa joissakin yksittäisissä kouluissa ja luokissa. Viime eduskuntavaalien alla emme saaneet tällekään ehdotuksellemme kuin päivittelyä. Nyt ääni näyttää olevan jo toinen. Digidigi ja mobiili eivät tulleetkaan tekemään autuaiksi, päinvastoin, ja tämä on syytä ymmärtää.
Laite ei korvaa kynää ja paperia eikä video kirjaa eikä digi saa olla itsetarkoitus. Mitä vaikeampi lasten on keskittyä, sitä vähemmän laitteita pitää käyttää.
Monet lapset – ja aikuiset – ovat addiktoituneita puhelimiin ja muihin laitteisiin. Koulutyö pitää rauhoittaa muille metodeille. Haluamme vähemmän laitteita, vähemmän pelillisyyttä. Teknologian käyttö opitaan varmasti koulun ulkopuolella. Lapset tarvitsevat koulussa oppimisen ja onnistumisen tunteita; heitä ei tarvitse eikä pidä maanitella pelaamisella yrittämään.
Kirjoittamista ja lukemista oppii vain kirjoittamalla ja lukemalla. Monipuoliset opetusmetodit voivat olla arvokas lisä, mutta perusasiat pitää olla ensin kunnossa. Lukemista ei opi videoita tekemällä eikä kirjoittamista videoita katsomalla. Kaikki suomalaiset lapset oppivat käyttämään laitteita muutenkin eikä sitä tarvitse opettaa koulussa. Tärkeämpää olisi opettaa laitteista irrottautumista, keskittymistä, ajattelua.
Monet kovilla olevat vanhemmat ovat hävinneet kilpailun laitteille. Useilla lastensuojelun asiakkailla on vakava peli- tai vastaava addiktio. Aivan tavallisissakin perheissä käydään usein uuvuttavia taisteluita peli- ja ruutuajoista, ja vanhemmuus on haastavaa. Kun yhä useampien lasten todellisuus on tätä, miksi koulussakin pitää olla sama juttu?
Opettajille on taattava työrauha, jotta he voivat keskittyä perustyöhönsä, opettamiseen. Opettaja ei ole sosiaalityöntekijä, ei poliisi, ei ICT-henkilö, ei kirjaaja.
Maahanmuutto on oleellinen syy
Edes niin hyvä koulu kuin suomalainen koulu oli ei kestä liian suurta väestöpohjan moninaistumista – meidän mielestämme sen ei tarvitsekaan. Suomi menestyi kaikissa osaamisen ja hyvinvoinnin ja luottamuksen mittareissa muun muassa juuri siksi, että olimme niin homogeeninen joukko. Kestivät kaikki sitä kuulla tai eivät, maahanmuutto on yksi koulun ongelmien ja oppimistulosten laskun syy.
Ruotsissa maahanmuuttajataustaisten vaikutus oppimistuloksiin todettiin niin suureksi ja tosiasia noloksi, että päätettiin ryhtyä kepulikonsteihin. Suuri määrä maahanmuuttajataustaisia jätettiin pois Pisa-testistä vastoin sen kansainvälisiä sääntöjä. Valtion tarkastusvirasto antoi moitteet hallitukselle ja kouluvirastolle asiasta vuonna 2021. Asiasta on puhuttu huomattavan vähän, vaikka kyseessä on tietenkin valtava skandaali. Suomessa ero maahanmuuttajien ja kantaväestön välillä on OECD-maiden kaikkein suurin, vielä suurempi kuin Ruotsissa.
Lisärahan kippaaminen maahanmuuttajakouluihin ei koskaan ratkaise maahanmuuton aiheuttamia ongelmia. Maahanmuuttopolitiikkaan vaaditaan selvä muutos. Suomalaistenkin koulut kärsivät resurssipulasta eikä koulu pelasta sitä, minkä maahanmuuttopolitiikka pilaa. Eikä siltä pidä sitä myöskään vaatia. Minkäänlainen, edes resursseiltaan huippuunsa viritetty koulu, ei selviäisi siitä, että integroitavia on liikaa.
Polarisaatio koulukentällä joka tapauksessa kasvaa, ja etenkin kaupungeissa tieto hyvistä ja huonoista kouluista on vanhemmilla. Koulushoppaaminen on seurausta koulujen eriytymisestä erityisesti maahanmuuton seurauksena. Sen sijaan, että vapaata kouluvalintaa yritetään estää, on tärkeää puuttua niihin tekijöihin, jotka joidenkin koulujen turvattomuutta, heikkoa tasoa ja huonoa mainetta aiheuttavat. En kuitenkaan ole optimistinen asian suhteen.
Tässäkin voimme katsoa naapurimaatamme ja sen kurjaa kulkua. Ruotsi ei ottanut lusikkaa kauniiseen käteen, vaan alkoi väkisin sekoittaa oppilaita eri kouluihin. Se ei käynyt niille lastensa hyvää ajatteleville vanhemmille, joilla oli mahdollisuus valita, ja maahan syntyi yksityiskouluja. Tämä entisestään on lisännyt eriytymistä. Emme halua tätä Suomeen. Emme halua Suomesta luokkayhteiskuntaa.
Koulujen vakavat ongelmat
Myös poliisi kertoo nykyään säännöllisesti koulujen kärjistyneistä ongelmista. Väkivaltaa, teräaseita, huumeita. Vain muutama päivä sitten julkaistiin uutinen, jonka mukaan avunpyyntöjä ja vihjeitä kouluilla tapahtuvasta huumeidenkäytöstä ja mahdollisesta välittämisestä tulee pääkaupunkiseudun poliisilaitoksille jatkuvalla tahdilla. Poliisin mukaan on alaikäisiä, jotka haluavat pyörittää suunnitelmallisia huumeiden myyntiorganisaatioita kouluissa. Länsi-Uudellamaalla on tutkittu tällaisia alaikäisten huumemyyntirinkejä.
Tällaisissa asioissa pitää olla nollatoleranssi. Ongelmia ei saa hyssytellä kouluissa, vaan poliisi ja muut viranomaiset on otettava apuun. Vakava nuorisorikollisuuden kasvu, väkivalta ja ryöstöt, joista olemme tehneet välikysymyksen ja esitelleet omat toimenpide-ehdotuksemme, liittyy myös kouluun.
Kuten lehdistä päivittäin saamme lukea, työvoimapula on huutava. Muut puolueet kilpailevat lähinnä siitä, onko ongelmaan ratkaisu paljon maahanmuuttoa vai todella paljon maahanmuuttoa.
Lainkaan ammattilaisia kaipaavien yritysten ahdinkoa vähättelemättä totean, että näitä asioita ei lopulta maahanmuutolla ratkaista.
Työmarkkinoiden ja koulutuksen ongelmat voidaan ratkaista ainoastaan kotimaassa.
Ammatillisissa oppilaitoksissa opiskelee suuri joukko nuoria, joiden työpanokselle ei ole kysyntää ja heidän on vaikea päästä edes työharjoitteluun. Monet kikkailevat koulun läpi saamatta lainkaan riittävästi lähiopetusta tai ohjausta. Peruskouluista poistuu nuoria, joita ei olisi saanut päästää ysiltä pois. Heillä ei välttämättä ole edes riittävää luku- ja kirjoitustaitoa, monenlaisista elämänhallinnan taidoista puhumattakaan.
Peruskoulun ongelmat siirtyvät toiselle asteelle. Ammattikoulutuksen keskeyttämiseen hallituksen ideologinen ”pakko-opetus” eli oppivelvollisuuden pidentäminen ei ole ratkaisu vaan peitepuikko.
Ammatillinen koulutus ja duunarialat tarvitsevat arvonpalautuksen, ja se edellyttää myös peruskoulun korjaamista. Ammatillisista oppilaitoksista pitää valmistua osaavia nuoria yritysten tarpeisiin. Melkein 70 prosenttia opiskelijoista on viime vuosina ollut aikuisia, ja yhä suurempi osa koulujen energiasta menee kotouttamiseen ja maahanmuuttajakoulutuksiin.
Samaan aikaan kohtaanto-ongelma on valtaisa. On sekä paljon työnhakijoita että paljon työpaikkoja. Liian monella suomalaisella ei ole minkäänlaista positiivista näkymää työuralle. Erityisesti se, että nuori nainen kokee tulevaisuutensa uran ja elannon epävarmaksi, heikentää haaveita myös perheenperustamisesta. Samaan aikaan sosiaaliturva kilpailee voimakkaasti matalan palkan kanssa, etenkin kalliin asumisen alueilla. Työ ei todellakaan aina kannata, vaikka juhlapuheissa sitä jaksetaan hokea.
Työn kannustinongelmia ei korjata maahanmuutolla. Maahanmuuttajat kohtaavat aivan samat rakenteet vakiinnutettuaan oleskelunsa Suomessa. Huudetaanko sitten avuksi taas lisää maahanmuuttoa?
On valtiovallan vastuulla, että maassa suoritetaan sellaista koulutuspolitiikkaa, että oikeilla aloilla ja mieluiten oikeissa paikoissa on oikea määrä valmistuneita, tutkinnon suorittaneita tai muuten osaavia ihmisiä.
Olen kyllästynyt kuulemaan, kuinka melkein kaikista pitää tulla korkeasti koulutettuja (paitsi ilmeisesti niistä maahanmuuttajista, joita halutaan matalapalkka-aloille). Ei tule eikä tarvitse tulla.
Meillä on tarvetta ammattiosaajille. Nuoren pitää saada osaaminen, jolla hän voi siirtyä työmarkkinoille. Kun yliopistolainen vielä lukee viimeisiä yhteiskuntatieteellisen kursseja ja miettii, pääseekö töihin ennen 30-vuotispäiväänsä, amiksen käynyt voisi maksaa jo asuntolainaa ja olla alansa ammattilainen. Valtion ahne verokarhukin kiittää.
Valtiolla pitää koulutuksen keskeisimpänä maksumiehenä olla ohjaavampi rooli koulutuksen suuntaamisessa alojen ja alueiden suhteen, koska valtio vastaa myös koulutustuotoksen seurauksista. Tämä edellyttää tiiviissä vuorovaikutuksessa elinkeinoelämän ja oppilaitosten alueilla paikallisten yritysten kanssa tapahtuvaa kanssakäymistä.
Jo peruskoulussa oppilaanohjauksen pitäisi olla selvästi konkreettisempaa. Nuori, joka suunnittelee, mille alalle kouluttautuu, hyötyisi tiedosta, mikä on kannattavaa, mistä on saatavilla mahdollisimman vakaa työura, osaamista vastaavalla palkalla. Järkivalinnat palkitsevat lopulta paitsi niiden tekijän myös korkeampaa työllisyyttä tavoittelevan kansakunnan.
(Kolumni on julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa 1.11.)
(Kysymykset ja vastaukset ovat osa PS-Nuorison puoluekokouksessa ehdolla oleville lähettämästä kysymyspatteristosta. Julkaisen omat vastaukseni näistä kolmesta kysymyksestä etukäteen. Liikkeellä on paljon sekä tahallista että varmasti tahatontakin väärää tietoa koskien ajatuksiani.)
7. Miten puuttuisit ns. pakkoruotsiin?
Olen ennen politiikkaan ja puolueeseen tuloa ollut pakkoruotsin säilyttämisen kannalla. Uskoin, että säilyttämällä kielivaatimukset esimerkiksi tietyissä työtehtävissä, kykenemme jarruttamaan monikultturismia eli ongelmallista massasiirtolaisuutta ja etenkin tämän mukana tulevien vieraiden kielten kuten arabian ja somalin uimista suomalaisen yhteiskunnan instituutioihin. Näin ei kuitenkaan ole käynyt, sillä myös kielivaatimuksista, kuten kaikista muistakin vaatimuksista, joustetaan näiden kunniakansalaisten kohdalla. Ruotsin kielen vaatimukset kiusaavat lähinnä suomalaisia. Peli on siis näiltä osin hävitty, eikä ruotsin kielen pakolliselle lukemiselle ole perusteita tästäkään suunnasta katsoen.
Lisäksi olen ollut koulutuspoliittisissa ja pedagogisissa näkemyksissäni aina sitä mieltä, että koulun valinnaisuutta ei saa lisätä. Tämä on valitettavasti suunta, johon koko ajan mennään. Samalla oppimistulokset laskevat, eriytyminen kiihtyy ja pahoinvointi kasvaa.
Päinvastoin haluankin nostaa vaatimustasoa ja lisätä sekä matemaattisten aineiden että kielten opiskelua. En kuitenkaan kannata pakkoruotsia myöskään tältä osin, vaan kielen (englannin lisäksi) saisi valita itse. Monet valitsevat joka tapauksessa ruotsin.
Toisin sanoen, en kannata pakkoruotsia, ja koko reliikki pitäisi poistaa koulusta. En ole koskaan pakkoruotsia politiikassa muutenkaan edistänyt, vaan kirjoitus, jota aina välillä halutaan revitellä, on kirjoitettu ennen politiikkaan mukaantuloa. Se oli sen aikainen näkemykseni eikä minulle ole vaikeaa myöntää, että erehdyin. En myöskään ymmärtänyt, miten tärkeä asia tämä on niin monille.
Poliittisessa toiminnassani olen useita kertoja nostanut esille ruotsin kieleen liittyviä ongelmia, kuten erityisesti ruotsinkielisellä Pohjanmaalla toteutuvaa suoranaista sortoa suomenkielisiä kohtaan (esimerkiksi Pietarsaari). Olen vastustanut ruotsin palauttamista kirjoitettavaksi ylioppilasaineeksi ja muutenkin pitänyt aihetta esillä.
Valitettavasti pakkoruotsin vastustajien joukossa on myös henkilöitä, joiden myrkky on vielä paljon paksumpaa, ja tuota olen taas saanut viime päivinä maistaa. Erittäin syvä viha ja kauna kaikkea Ruotsiin ja ruotsin kieleen liittyvää, kuten kaksikielisiä ihmisiä kohtaan, jopa halu hävittää kaikki Ruotsiin ja ruotsiin liittyvä Suomesta, ovat nostaneet päätään. Kaikkea tällaista tietenkin vastustan.
Perussuomalaisten tulee jatkaa pakkoruotsin poistamisen edistämistä. Samalla on välttämätöntä ajaa etenkin peruskoulun alasajon pysäyttämistä ja koulun arvon palauttamista, muun muassa huolehtimalla opetettavien aineiden laaja-alaisuudesta ja vaatimustasosta.
Lisäkommentti: Kunpa ihmiset ymmärtäisivät, että se, että politiikassa voi tarkistaa kantojaan paremmaksi, on hyvä asia. Eikä senkään käsittäminen olisi pahitteeksi, että perussuomalaisissa ei kaikkien tarvitse olla kaikista asioista samaa mieltä. Selvisimmehän me juuri neljä vuotta puheenjohtajan ”väärän” Nato-kannankin kanssa, vai mitä?
8. Mitä mieltä olet koronapassista?
En kannata mallia, jossa rokotteen ottaneilla on erityisoikeuksia rokottamattomiin nähden. Rokotemyönteisyys voidaan taata ainoastaan vapaaehtoisuuden kautta. Pakkorokottaminen tai käytännön pakon sanelema pakkorokottaminen eivät kuulu Suomeen. Sellainen ainoastaan lietsoisi vastakkainasettelua, jo nyt kuumina käyvinä salaliittoteoreetikkoja ja yhteiskunnan polarisaatiota. Rokotemyönteisyys on Suomessa korkealla tasolla, ja tämä voidaan säilyttää ainoastaan pidättäytymällä pakkokeinoista. Kaikkien halukkaiden tulee saada rokote nopeasti. Tällä hetkellä näyttää siltä, että sairaalahoidossa ja vaikeiden ja pitkittyneiden oireiden saajissa rokottamattomat ovat huomattavasti yliedustettuna.
Toivoisin, kuten olen koko koronan ajan toivonut, että ihmisiä informoitaisiin myös siitä, mitä he itse voivat tehdä terveytensä eteen. Vaikka virusta vastaan ei voi yksittäisillä toimilla taistella ja seuraukset ovat monesti arpapeliä, voivat useimmat meistä tehdä toimia vahvistaakseen omaa terveyttään ja immuniteettiaan. Normaali paino ja tarvittaessa laihduttaminen, terveellinen ruokavalio ja liikkuminen ovat avainasioita hyvän elämän saavuttamisessa eikä niiden merkitystä myöskään ilmeisesti jäädäkseen tulleen koronaviruksen kohdalla pitäisi ohittaa.
Sairaudet iskevät joskus salakavalasti, mutta lähes kaikilla on myös vaikutusmahdollisuutensa omaan terveyteensä. Jos ihmisellä on itse aiheutettu metabolinen oireyhtymä, hän tupakoi eikä välitä siitä, mitä panee suuhunsa, pari rokotetta ei tässä kokonaisuudessa paljon paina.
Kansanterveyden edistämisen pitäisi olla paljon korkeammalla terveyspolitiikassamme. Se olisi paitsi inhimillisesti myös taloudellisesti järkevää. On käsittämätöntä, että edes tämän pitkäksi venyneen epidemian aikana asiasta ei juuri puhuta eikä ihmisiä aktiivisesti kehoteta parantamaan esimerkiksi ruokavaliotaan, vaikka suuri enemmistö vaikean taudin saajista on ylipainoisia. 9. Kannatatko Nato-jäsenyyttä?
En. Jos Suomi olisi liittynyt Natoon, se olisi pitänyt tehdä 90-luvun alussa. Enää sellaista mahdollisuutta tai ”optiota” samanlaisena ei käytännössä ole eikä sitä pidä nyt tavoitellakaan.
Itsenäinen uskottava kansallinen puolustus on kaiken perusta. Puolustuspoliittista yhteistyötä tulee jatkaa, mutta se on vain tätä palveleva lisä.
Yleisesti ottaen on todettava, että suomalainen puolustuspoliittinen keskustelu on toisinaan surkuhupaisaa. Nato ei ole mikään kauppa, johon voi kävellä sisään ja todeta haluavansa ostaa jäsenyyden, jonka sitten tuosta noin vaan saa – ja sitten se on. Toisaalta yksikään puolue ei sellaista edistäisi, niin kauan kun kansalaiset sitä niin vahvasti vastustavat.
Nato-kysymys kuuluu tietyllä tapaa politiikan knoppikysymyksiin. Toivoisin, että poliittinen kiinnostus ja keskustelu ulko- ja turvallisuuspolitiikasta olisi populaarilla tasollakin hieman syvällisempää.
Työperäisen maahanmuuton lisääminen on toimenpide, jonka perään huutelevat niin hallitus kuin oppositio perussuomalaisia lukuun ottamatta, oikeiston ja vasemmiston etujärjestöt ja useat muut yhteiskunnan tahot. Työperäisen maahanmuuton lisääminen ei aiheuttanut ongelmia päättyneessä kehysriihessä, sillä kaikki puolueet ajavat sitä, koko ajan yhä voimakkaammin. Se oli ensimmäinen asia, jonka riihestä tiedettiin olevan tulossa.
Työperäiseen maahanmuuttoon – kuten maahanmuuttoon yleensä – liittyy edelleen paljon harhauskomuksia, jotka leviävät tehokkaasti median toistaessa papukaijana sen lisäämisen välttämättömyyttä. Hyvin harvoin mennään asiassa riittävän syvälle, ja niinpä poliittinen keskustelu etenee hokemien tasolla.
Vielä joitakin vuosia sitten oli tavallista, että maahanmuuton kannattajat puhuivat vain maahanmuutosta, tarkoittaessaan kaikkea turvapaikanhakijoista siivoojien kautta finlaysoneihin ja karl fazereihin. Perussuomalaisten ohjeistaessa on vähitellen päästy siihen, että ainakin työperäinen osataan erottaa humanitaarisesta ja sosiaalisesta maahanmuutosta.
Myöskään työperäistä maahanmuuttoa ei pitäisi käsitellä yhtenä kokonaisuutena, koska se sisältää kaikenlaista marjanpoimijoista eli kausityöntekijöistä matalapalkka-aloille suuntautuvan kouluttamattoman maahanmuuton kautta korkeasti koulutettuihin kansainvälisiin osaajiin. Viimeksi mainittuja tulee huomattavan vähän verrattuna ensin mainittuihin. Näiden eri kategorioiden vaikutukset julkiseen talouteen ovat tietenkin toisistaan eroavat. Useimmat keskusteluun osallistuvat kyllä tietävät tämän, mutta eivät välitä. Tämä yksinkertainen tosiasia ei lainkaan tunnu haittaavan niitä, jotka vain vaativat kurkku suorana työperäisen maahanmuuton lisäämisestä. Mielikuvaa rakennetaan kanadalaisesta insinööristä ja aasialaisesta työrobotista, todellisuus on afrikkalainen siivooja ja aasialainen postinkantaja. Tai kuusi kuukautta Suomessa työskentelevä telakkatyöntekijä. Tai suomalaiset rakentamisen osaajat kortistoon ajava ukrainalainen.
Halpatyövoimaa, ei osaajia
Suomeen ei tule oikeita kansainvälisiä huippuosaajia EU-maiden ulkopuolelta. Suomeen tulee väkeä matalapalkka-aloille. Viime vuosi, koronavuosi, oli kaikkien aikojen ennätys työlupien myöntämisessä EU:n ulkopuolelta saatavuusharkinnan piirissä oleville aloille saapuville. Tänä vuonna kasvua tulee edelleen paljon. Ylivoimaisesti eniten lupia annetaan siivoojille, ravintolatyöntekijöille, hitsaajille ja puutarha- ja vastaaville työntekijöille. Nimenomaan tätä kategoriaa halutaankin lisätä, vaikka kaikki eivät sano sitä ääneen.
Erityisasiantuntijoiden ryhmässäkään ei paljon niitä amerikkalaisia huippuosaajia näy, vaan suuri enemmistö on intialaisia koodareita, joiden palkka nostetaan usein eri tavalla kikkailemalla vaadittavaan 3000 euroon, jonka nähdään olevan erityisasiantuntijan raja. Intialaiskoodarien maahantuontiin ja työskentelyyn liittyy aivan vastaavia ongelmia kuin maahanmuuttovaltaisiin matalapalkka-aloihinkin, joista saamme jatkuvasti lukea lehdistä. Alipalkkausta, työehtojen rikkomuksia ja niin edelleen. Keskipalkka on selvästi alhaisempi kuin suomalaisilla alan työntekijöillä.
Sipilän hallitus aloitti Talent Boost -toimenpideohjelman, jolla piti houkutella kansainvälisiä osaajia. Houkuttelu oli heikkoa. Nykyinen hallitus volyymiä lisätäkseen on hylännyt toiveen osaajista ja laajentanut ohjelman koskemaan laajamittaisesti työvoiman maahanmuuttoa yleensä.
Suomessa puhutaan jopa asiantuntijatasolla osaajista, kun tarkoitetaan kouluttamatonta matalapalkka-alojen työvoimaa, huippuosaajista, kun tarkoitetaan vaikkapa yhä kovempiin työoloihin ja heikkoon palkkaan mukisematta suostuvia ulkomaalaisia hoitajia. Työvoimapula, osaajapula, pula kuin pula, kaikki vaativat näitä maagisia osaajia.
Mistä sitten on oikeasti kyse?
Tuskin mikään taho vastustaa korkeasti koulutettuja siirtolaisia. Mille tahansa maalle tällaiset kansainväliset osaajat kelpaavat. EU yrittää kilpailla heistä esimerkiksi Aasiaa ja Yhdysvaltoja vastaan eikä pärjää kovin hyvin. Suomen kaltainen maa jää nuolemaan näppejään, koska palkkatasomme ei ole yleisesti ottaen kilpailukykyinen mutta toisaalta verotuksemme on korkea. Meillä on etumme, kuten luonto ja suhteellinen turvallisuus, mutta toistaiseksi nämä tekijät eivät ole saaneet huippuosaajien virtaa kohdistumaan Suomeen. En usko tilanteen muuttuvan.
Sen sijaan muunlaisia virtoja ei tarvitse erityisesti houkutella. Kouluttamaton tai vähän koulutettu siirtolaisuus, riippumatta siitä, ovatko henkilöt turvapaikanhakijoita vai työperäisiä, haluaa korkeamman elintason maihin kaikkialla maailmassa. Tässäkään ei ole mitään ihmeellistä. Tomaatit poimii Espanjassa laiton siirtolainen Afrikasta, Yhdysvaltojen pelloilla työskentelee meksikolainen, ukrainalainen haluaa Eurooppaan, nigerialainen Suomeen opiskelemaan.
Sen sijaan suomalaisen sosiaaliturvan taso ja muut hyvinvointiyhteiskunnan edut varmistavat sen, että kenellä tahansa, joka onnistuu vakiinnuttamaan oleskelunsa täällä, ei pidemmän päälle keskimäärin ole kannustimia työskennellä matalien palkkojen aloilla. Tietenkin jotkut ovat ahkerampia ja sitoutuneempia kuin toiset, kuten kantaväestössäkin, mutta kun puhutaan keskiarvoista ja kannustimista, kuva on selkeä. Samalla kun suomalaisella on yhä heikommat kannustimet tulla näille samoille työmarkkinoille, ulkomaalaisella on yhä suuremmat kannustimet saapua Suomeen.
Matalapalkka-aloille saapuvien henkilöiden työllisyysaste laskee, hieman lähtömaasta riippuen, muutamien vuosien maassaolon jälkeen kantaväestön työllisyyden alle. Matalapalkka-aloille saapuvat työperäiset maahanmuuttajat eivät siis pysy töissä.
Toisaalta kuten olemme myös tilastojen ja rekisterien avulla osoittaneet, vaikka yritys tai elinkeino ja tietenkin saapuva ihminen itse hyötyvät, julkinen talous kärsii. Nettotulonsiirrot laskevat pian erittäin negatiivisiksi kantaväestön nähden. Muuttajat saavat siis paljon enemmän tulonsiirtoja kuin maksavat veroja. Mikäli huomioidaan perheenyhdistetty puoliso, ovat sekä työllisyysaste, työtulot että nettotulonsiirrot vieläkin negatiivisempia.
Kouluttamattoman työvoiman haaliminen kehittyvistä maista epätyypillisiin ja matalan tuottavuuden työsuhteisiin ei anna millään lailla pysyväisluonteisia myönteisiä vaikutuksia kansantalouteen. Sosiaalisen maahanmuuton ohella tällainen työperäinen maahanmuutto lisää huono-osaisuutta ja pienituloisuutta ja eriarvoisuutta. Hallitus väittää vähentävänsä eriarvoisuutta, mutta niin kauan kuin maahanmuuttopolitiikka on tällaista, se lisää sitä. Vieraskielisyys näyttäytyy yhä oleellisempana tekijänä huono-osaisuuden ja eriarvoisuuden arvioissa, olipa kontekstina sitten koulu, asuinalue, sairastavuus tai sosiaaliset ongelmat.
Hallituksen traagiset virheet
Hallitus ilmoitti puoliväliriihestään, että sen tavoitteena on kasvattaa työ- ja koulutusperäistä maahanmuuttoa huomattavasti. Hallitus haluaa vähintään kaksinkertaistaa työperäisen maahanmuuton nykytasosta vuoteen 2030 niin, että 50 000 työperäisen maahanmuuttajan kokonaislisäys toteutuu. Sen jälkeen tavoitteena on saavuttaa edelleen 10 000 maahanmuuttajan vuosittainen lisäys. Lukemat ovat valtavia, mutta eivät yllättäviä. Ne toistavat kaiun lailla niitä vaatimuksia, joita ympäriinsä maassamme kuulee.
Hallitus väittää, että työperäinen maahanmuutto kasvattaa työllisyyttä ja että tämä on kestävin keino vahvistaa julkista taloutta. Samaan aikaan hallitus on löytänyt työllisyysvaikutuksia jopa kotouttamisen lisäämiselle, vaikka tällekään VM ei anna minkäänlaista vaikutusta.
Hallituksen väitteet työperäisen maahanmuuton hyödyistä julkiselle taloudelle eivät pidä paikkaansa. Sen esittämillä keinoilla ei tulla lisäämään oikeasti julkista taloutta hyödyttävää työperäistä maahanmuuttoa, mutta kylläkin sitä heikentävää matalapalkka- ja muuta sosiaalista maahanmuuttoa. Suomessa ei ole koskaan ollut eikä edelleenkään näköpiirissä näy sellaista valikoivaa maahanmuuttopolitiikkaa, joka olisi vähimmäisedellytys sille, että maahanmuutosta olisi saatavissa minkäänlaisia kokonaistaloudellisia hyötyjä. Saattaa olla, että jotkut tahot oikeasti kuvittelevat, että nyt ollaan tekemässä joitakin muutoksia, joilla painopiste siirtyy koulutettuihin osaajiin, mutta yksikään hallituksen esittämä toimenpide ei viittaa tähän. Ainoa, mikä merkittävästi edelleen tulee nousemaan, on matalapalkkamaahanmuutto.
SDP on luvannut, että saatavuusharkintaa eli ainoaa estettä EU-alueen ulkopuolelta saapuvan vapaan siirtolaisuuden tiellä ei tämän hallituskauden aikana pureta. Nyt tämä lupaus näkyy pyörretyn, sillä saatavuusharkintaan – siihen vähään, mitä siitä on enää jäljellä – on tulossa romautus. Esimerkiksi saatavuusharkinnan ”alueellinen sujuvoittaminen” tarkoittaa sitä, että liberaaleimmat linjaukset eri aloilta otetaan käyttöön koko maassa eli esimerkiksi, että Uudenmaan päätökset ravintolatyöntekijöistä levitetään kaikkiin maakuntiin.
Tämä päätös tekee täysin naurunalaiseksi pääministerin vappupuheessaan tekemät lupaukset työmarkkinoista. Mikäli demarit olisi kiinnostuneita duunareista ja suomalaisten työmarkkinoiden balanssista, puolue ei tekisi tällaista takinkääntöä. Huomion keskittäminen siihen, mitä tapahtuu vientialoilla, joissa työntekijän neuvotteluasema on aina ollut huomattava, jättää tyystin varjoonsa sen keikauksen, jossa yhä kiihtyvämmällä tahdilla yksi matalapalkka-ala toisensa jälkeen siirretään maahanmuuttajavaltaiseksi.
Aina kun puhutaan saatavuusharkinnasta, kyse on EU:n ulkopuolelta saapuvasta kouluttamattomasta matalapalkkamaahanmuutosta, ei mistään muusta. Saatavuusharkinta ei koske osaajia, ei asiantuntijoita, ei EU:n väestöä, ei kausityöntekijöitä. Kun hallitus väittää, että ”työllisyyden edistämisen ministeriryhmä linjaa saatavuusharkinnasta”, voi olla sataprosenttisen varma, mistä puhutaan ja mitä ollaan tekemässä. Ja tämä on nyt siis tapahtumassa sosiaalidemokraattijohtoisen hallituksen aikakaudella.
Myös perheenyhdistäminen helpottuu entisestään
Käytännössä tapahtuvan saatavuusharkinnan purkamisen ohella hyvin ongelmallinen on riihessä tehty kirjaus siitä, että hallitus tarkastelee mahdollisuuksia entisestään laskea toimeentuloedellytyksiä eri maahanmuuttajaryhmillä.
Käytännössä se tarkoittaa sitä, että jo ennestään hyvin alhaalla olleita perheenyhdistämisten tulorajavaatimuksia lasketaan. Suomi on jo nyt tässä omassa sarjassaan, ja tilanne tulee heikkenemään. Maahanmuuton, niin sosiaalisen kuin työperäisen, vaikutus julkiselle taloudelle tulee koko ajan olemaan negatiivisempi.
Korkeaa teknologiaa ja kouluttamatonta väestöä
Matalapalkka-alojen kasvun ongelmat kohdistuvat koko yhteiskuntaan ja sen perusrakenteisiin, koska kustannukset lankeavat kaikille. Jatkuvat vaatimukset kouluttamattoman ulkomaalaisväestön lisäämisestä ovat täydellisessä ristiriidassa myös sen kanssa, että haluamme Suomeen korkean osaamisen ja teknologian työpaikkoja, pääomaintensiivisyyttä ja innovaatioita. Samoin se on ristiriidassa rakennemuutoksen kanssa, sillä Suomesta, kuten muistakin länsimaista, on kadonnut satojatuhansia alhaisen osaamisen työpaikkoja ja katoaa koko ajan lisää.
Niinpä tosiasia maahanmuuton ja julkisen talouden kestävyyden kanssa on toinen kuin esitetty. Mikäli haluamme säilyttää nykyisen hyvinvointiyhteiskunnan palvelut ja etuudet, tarvitsemme taloutta vahvistavia toimia eikä meidän pidä tuottaa maahan ihmisiä, joiden työllisyys jää tai päätyy heikoksi ja osaaminen ja ansiot alhaisiksi. Maahanmuuttajista ainoastaan ne, joiden tuottavan työn panoksesta jää jotakin viivan alle, olisivat siis tältä kantilta katsoen tervetulleita. Lisäksi meidän pitäisi käydä arvokeskustelua siitä, mitä ne suomalaiset, jotka eivät halua tai kykene opiskelemaan pitkälle, tulevat tekemään tulevaisuudessa. Maahanmuuttajavaltaisten alojen heikko palkkakehitys ja imago entisestään vaikeuttavat kantaväestön halua hakeutua niille.
Vastaavia ongelmia koko ajan paisuvassa opiskelijamaahanmuutossa
Työperäisen maahanmuuton lisäämisen ohella hallitus vaatii nyt myös huomattavasti lisää opiskelijamaahanmuuttoa. Uusien ulkomaalaisten tutkinto-opiskelijoiden määrä pyritään kolminkertaistamaan vuoteen 2030 mennessä. Tässä on vastaavat ongelmansa. Ensinnäkään oppilaitostemme ns. kansainvälistyminen ei ole yksi kokonaisuus. Erityisesti ammattikorkeakouluissa opiskelee paljon afrikkalaisia. Eniten Suomeen tullaan opiskelemaan tutkintoon Venäjältä, Vietnamista, Kiinasta ja Nepalista. Suomalaisiin ammattikorkeakouluihin haetaan eniten Nepalista, Bangladeshista ja Nigeriasta, yliopistoihin Nigeriasta, Pakistanista, Intiasta ja Ghanasta. Ulkomaalaisten osuus kaikista korkeakouluopiskelijoista on Suomessa jopa suurempaa kuin OECD-maissa keskimäärin. Kaikenlaisten tutkintojen suorittaneiden halutaan saada jäävän Suomeen.
Itselleni ei ole käynyt selväksi, miksi veronmaksajan pitää kustantaa ulkomaalaisten tutkintoja ja mitä hyötyä siitä meille on, varsinkaan siinä tapauksessa, että tuloksena ei ole sellaista osaamista, joka tulisi Suomea hyödyttämään. Liian usein opiskelu on vain keino hoitaa maahanpääsy, koska turvapaikkaan tai muuhun kategoriaan ei ole pääsyä. Mikäli omissa ikäluokissamme ei ole riittävästi opiskelijoita ylläpitämään kaikkia oppilaitoksia ja kaikkia aloja, niitä pitää vähentää, eikä täyttää kehittyvistä maista saapuvilla halukkailla. On sulaa hulluutta, että oppilaitokset saavat pumpata veronmaksajan rahaa siksi, että on kansallisesti päätetty kouluttaa yhä enemmän ulkomaalaisia suomalaisten määrän vähentyessä.
Koulutuspolitiikkaan vaaditaan perustava muutos
Koulutuspolitiikan merkityksestä puhutaan aivan liian vähän. On valtiovallan vastuulla, että maassa suoritetaan sellaista koulutuspolitiikkaa, että oikeilla aloilla ja mieluiten oikeissa paikoissa on oikea määrä valmistuneita, tutkinnon suorittaneita ja osaavia ihmisiä. Nyt näin ei ole. Paitsi että ammatillista koulutustamme piinaavat monet kroonistuneet ongelmat, on myös kokonaisuudessa ongelmia. Oppilaitoskentällä on eräänlainen villi länsi, jossa yksiköt kouluttavat sinne, mistä niille itselleen on saatavissa hyötyä ja resursseja. Tässä ei ole mitään järkeä.
Valtiolla pitäisi olla koulutuksen keskeisimpänä maksumiehenä suurempi ja ohjaavampi rooli koulutuksen suuntaamisessa alojen ja alueiden suhteen, koska valtio vastaa myös koulutustuotoksen seurauksista. Sikäli kun eri alojen työvoimapulat ovat laadullisia eli johtuvat osaajien puutteesta tai osaamisvajeista, heitä on koulutettava lisää. Sikäli kun työvoimapula johtuu huonosta palkasta ja työoloista suhteessa sosiaaliturvaan, on tähän puututtava.
Matalapalkkamaahanmuuton tai opiskelijoiden avuksi huutamisen sijaan vaaditaan tietoa Suomen elinkeinorakenteen suunnasta, työvoiman saatavuushaasteista ja sen edellyttämistä järkevistä toimenpiteistä. Elinkeinoalojen pitää kyetä konkreettisesti tekemään selvitystä ongelmakohdista, osaamisen ja työvoiman puutteista ja lopettaa yleinen työvoimapulan huutaminen ja maahanmuuton tarjoaminen siihen jonkinlaisena avainratkaisuna. Vastaavasti median pitäisi sivistyä perehtymällä oleellisiin lukuihin, prosesseihin ja tilastoihin ja lopettaa poliittisten ja taloudellisten intressiryhmien papukaijana toimiminen.
Suomalaisnuori, joka suunnittelee, mille alalle kouluttautuu, hyötyisi tiedosta, mikä on kannattavaa, mistä on saatavilla mahdollisimman vakaa työura, osaamista vastaavalla palkalla. Tähän liittyy myös aluepolitiikka. Liian monella suomalaisellakaan ei ole minkäänlaista positiivista näkymää työuralle, ja tällä on erityisen negatiivinen vaikutus myös syntyvyyteen.
Ylipäätänsä lähtökohtana tulisi olla ihmisten ohjaaminen tuottaviin ja työllisyyttä kasvattaviin töihin, joilla on myös kansantaloudellista merkitystä.
Työvoimapulan monenlaiset kasvot
Työ- ja elinkeinoministeriö kokoaa säännöllisesti arvioita ammattien kysynnän ja tarjonnan suhteista. Tällä hetkellä työvoimapula-ammateiksi määritellään yhteensä 37 ammattia. Niistä suurin osa on julkisen sektorin ammatteja, joiden kohdalla ongelma on usein työoloissa ja palkkauksessa. Samaan aikaan kun hoitoalalle toisesta päästä halutaan lisää väkeä mahdollisimman kaukaisista maista, toisesta päästä työvoimaa karkaa alalta pois. Tämä on kansantaloudellisesti järjetöntä. Nyt samanlaisia ilmiöitä alkaa muodostua esimerkiksi varhaiskasvatukseen. Meillä ihan todella suunnitellaan päiväkodin työntekijöiden kuskaamista Suomen ulkopuolelta, koska paukkuja alan työolojen ja palkkauksen kehittämiseen ei ole.
Suomalaiset eivät ole lopettaneet olemasta kiinnostuneita varhaiskasvatuksesta tai lastentarhanopettamisesta tai vanhustenhoidosta. He tekisivät sitä, mikäli alan vetovoima olisi ennallaan. Mikäli työ ei olisi palkkaan nähden niin vaativaa, mikäli palkalla voisi pääkaupunkiseudullakin elää, mikäli siihen ei suhtauduttaisi bulkkina, jota tekemään voidaan kärrätä ulkomailta se, joka sitä suostuu tekemään.
Vastaavasti työvoimapula-aloiksi esitetään myös esimerkiksi siivoojat ja hitsaajat. Ei ole väärin ihmetellä, kuinka tolkuttoman paljon meille tarvitaan siivoojia, kun heitä koko ajan saapuu yhä enemmän ja silti heitä myös tarvitaan koko ajan enemmän. Vastaus piilee siinä, että työperäisenä matalapalkka-aloille saapuvien työllisyys laskee muutamassa vuodessa maahantulon jälkeen. Siivoojia tarvitaan kehitysmaista koko ajan lisää, koska entiset siivoajat lopettavat siivoamasta.
Ja miksi? Koska siivoaminen ei kerta kaikkiaan ole järkevää, kun saman rahan ja enemmän voi saada tekemättä mitään.
Työperäinen maahanmuutto – Keisarilla ei ole vaatteita
Työperäisestä maahanmuutosta keskustellaan päivittäin jossakin – suhteessa huoltosuhteeseen, kestävyysvajeeseen, työvoimapulaan, sosiaaliturvaan, maahanmuuttopolitiikkaan, innovaatioihin, osaamiseen, työhalukkuuteen, työttömyysturvaan ja niin edelleen. Pääasiassa keskustelu on vääristävää – joko silkasta sumutuksen halusta, kuten silloin kun elinkeinoelämä pyrkii peittelemään haluaan saada maahan halvempaa ja helpompaa työntekijämassaa, tai tietämättömyydestä, kun joku onneton vasemmistopoliitikko silmät kirkkaana kertoo saatavuusharkinnan olevan esteenä kansainvälisille innovaatioille, jotka nostavat Suomen takaisin huipulle.
Tämäkö ei sitten ole rasismia?
Yhteiskunnallisessa keskustelussamme on tavallista löytää rasismia milloin mistäkin. Jostakin syystä sitä ei koskaan löydetä siitä täysin vastuuttomasta hyväosaisten poliitikkojen ja eturyhmätahojen halusta houkutella Suomeen yhä enemmän ihmisiä kehitysmaista alaluokkaistumaan tai siitä, miten etnisesti jakautuneita työmarkkinamme alkavat olla. Sama ilmiö korostuu asuntopolitiikassa, alueilla, kouluissa, sosiaalipolitiikassa ja niin edelleen. Vaikutukset koko yhteiskuntaan ovat huomattavat.
Ja tämä on vain uutta polttoainetta vasemmistolaiselle holhouspolitiikalle. Tästä löytyy syy uusille veronkorotuksille ja uusille eriarvoisuuden vähentämisohjelmille. Siitä löytyy syy syrjäytymistä ehkäiseville monikulttuurisuuskoordinaattoreille ja niille kaikille oppilaitoksille, konsulteille ja firmoille, jotka haluavat kotouttaa ja valmentaa.
Suunnanmuutos Suomen ja suomalaisten hyväksi
Suomi tarvitsee oman kansallisen työvoiman mahdollisimman kattavaa työllisyyttä, työmarkkinoiden ulkopuolella olevien reservien käyttöönottoa ja erityisesti kasvualojen asiantuntijatason ja yrityksiin syntyvän tuottavan työn lisäystä. Tarvitsemme ammatilliseen koulutukseen arvonnousun ja koulutuspolitiikan tarkoituksen ja motiivin uudelleensuuntaamisen.
Mikäli maahanmuuttoa halutaan edistää, sen pitää olla tiukasti valikoitua ja osaamisperustaista ja sijoittua muualle kuin matalapalkka-aloille. Työperäisen oleskeluluvan vaihtoehtona ei voi olla sosiaaliturva tai kotouttamispalveluiden varaan jääminen.
On surullista, että on yhden puolueen toiminnan ja tutkimustyön varassa, että ilmiön ongelmista ja kokonaisuudesta on edes minkäänlaista tietoa. Kuitenkaan meidän ei tarvitse mennä enää kuin Ruotsiin asti, ja siellä jopa oikeistosta käsin nähdään matalapalkkamaahanmuuton aiheuttamat valtavat ongelmat niin julkiselle taloudelle kuin yhteiskunnalle muutenkin. Toivon, että myös Suomessa vaaleanpunaiset monikulttuurisuuslasit otetaan pois silmiltä ja katsotaan tätä todellisuutta rehellisesti ja kaunistelematta.
Hallituksen tavoittelema vuotuisen nettomaahanmuuton valtava kasvattaminen ei pienennä kestävyysvajetta vaan suurentaa sitä. Se ei ratkaise ainuttakaan rakenteellista ongelmaa suomalaisen työllisyyspolitiikan ja kestävyysvajeen taustalla vaan pahentaa niitä.
Opetusalan Ammattijärjestö OAJ kertoi aiemmin tällä viikolla, että se haluaa saada opetusalan palkat nousuun ja ”turvata opetustyön houkuttelevuutta työoloja kohentamalla”. Vaatimus on ymmärrettävä, etenkin kun hakeutuminen opettajaopintoihin vähenee erittäin huolestuttavaa vauhtia.
OAJ ei kuitenkaan yleensä uskalla kommentoida käytännön opetustyön haasteita kovin rehellisesti. Erilaisissa kyselyissä opettajat itse kuvaavat kohtaamiaan ongelmia usein hyvinkin suorasukaisesti, mutta OAJ:n ulostulot jäävät abstraktille tasolle. Ne vaativat lähinnä lisää rahaa ja opettajaprofession ulkokultaista turvaamista, millä ei kuitenkaan käytännön opettajantyössä ole juuri minkäänlaista merkitystä.
Koululaisten osaamistaso laskee ja taidot heikentyvät kaiken aikaa, niin äidinkielessä kuin matemaattisissa aineissa. Esimerkiksi Vantaalla uusimman arvion mukaan luetun ymmärtäminen on heikentynyt vuodesta 2016 kaikilla tutkituilla luokka-asteilla eli 3., 6. ja 9. luokilla. Tuloksiin vaikuttaa erityisesti oppilaiden monikulttuurisuus.
Vantaan opettajien ammattiyhdistyksen puheenjohtaja, opettaja Antti Karetie sanoo, että tulokset eivät ole yllätys – hänen mukaansa syitä ovat monikulttuuristuminen, erityistä tukea tarvitsevien oppilaiden oleminen tavallisissa luokissa ja lasten kotiolot.
Samaan aikaan Vantaa ottaa ”ison harppauksen kohti digitaalisen oppimisen uudenlaisia mahdollisuuksia” ja panee 11 miljoonaa digijuttuihin ja 6 miljoonaa lisää maahanmuuttaja-alueiden elvyttämiseen. Montako opettajaa tällä summalla saataisiin? Yli 200 vuodeksi, yli 50 neljäksi vuodeksi?
(Olen käsitellyt koulujen digiasiaa tarkemmin esimerkiksi täällä.)
Koulujen ongelmat ovat paikoin hälyttäviä. Käytöshäiriöitä, lapsia, joilta puuttuvat normaalit sosiaalisen kanssakäymisen taidot, kullanmurut, joita ei voi pakottaa, suuret erot osaamisessa ja oppimisessa, impulsiiviset lapset, jotka elävät peli- tai virtuaalimaailmoissa, sivistyksen ja oppimisen yhä surullisempi arvonlasku, pahoinvoivat perheet, maahanmuuton aiheuttamat ongelmat, joista saa puhua ehkä kaikkein vähiten.
Suomalaiset ovat perinteisesti arvostaneet koulua ja opettajia hyvin paljon, ja opettajat ovat olleet erittäin hyviä ja korkeakoulutettuja. Koulu on lapselle tärkeä sosiaalinen yhteisö ja kiinnike yhteiskuntaan, kodin ja perheen jälkeen mahdollisesti tärkein, ja tämä näkemys on varmasti ollut yksi oleellisimmista maamme korkean koulutustason takaajana. Kuten tiedämme, nyt suomalaisten koulutustaso on kääntynyt laskuun.
(Se, mikä on tilanne kantasuomalaisten, pois lukien maahanmuuttajataustaiset, kohdalla, ei valitettavasti ilmene tilastoista. Koska kuitenkin tiedämme, että tietyistä maista tulevien maahanmuuttajien ja maahanmuuttajataustaisten koulutustaso on selvästi alempi kuin suomalaisilla, voimme otaksua, että suomalaisten koulutustason lasku ei ole niin dramaattinen. Vastaava arvio voidaan tehdä esimerkiksi laskevista PISA-tuloksista.)
Monissa maahanmuuttajaryhmissä koulun ja opettajien
arvostaminen ei ole lähimainkaan samanlaista kuin suomalaisilla. Etenkin muslimiperheissä
on varsin yleistä, että poikaoppilailla on ongelmia hyväksyä naisopettajan
auktoriteettia. Vanhempien suhtautuminen lastensa koulunkäyntiin saattaa olla
hyvin erilaista kuin mihin suomalaisten perheiden kohdalla on totuttu. Monet
opettajat kertovat siitä, että vanhemmat eivät hyväksy lastensa heikkoja arvosanoja,
vaan niistä tehdään jollain tavalla opettajan syy. Rasismi-kortti on ahkerassa
käytössä. Myös käytösongelmia voidaan vähätellä eikä yhteydenottoihin reagoida.
Selvityksissä on todettu, että maahanmuuttajataustaiset oppilaat saavat todellista
osaamistaan parempia numeroita.
Vastaavia ongelmia voi tietenkin olla myös kantasuomalaisilla perheillä – etenkin kouluissa, joiden alueilla on enemmän huono-osaisuutta ja kuten yleensä, maahanmuuttajia – mutta ne korostuvat maahanmuuttajaperheillä ja maahanmuuttajavaltaisissa kouluissa. Asia ei poistu sillä, että emme puhu siitä tai puhumme siitä kiertoilmauksin.
Juuri tällaiset ”työolot” vaikuttavat siihen, että jotkut opettajat uupuvat eivätkä viihdy työssään. Koulut, joissa on paljon maahanmuuttajia, saavat yhä enemmän erilaisia ”positiivisia” lisämäärärahoja, mutta varsinaiseen perusongelmaan näillä ei ole vaikutusta – varsinkaan kun maahanmuuttajien määrä koko ajan kasvaa. Tiukassa olevia rahoja opetukseen ja ”tavallisiin” kouluihin ne kuitenkin rokottavat. Tämä on yksi esimerkki siitä, miten maahanmuutto ja sen aiheuttamiin ongelmiin vastaaminen heikentää suomalaisten asemaa. Raha, joka pannaan auttamaan maahanmuuttajia, on pois suomalaislasten kouluista ja opetuksesta. Vastaava ilmiö toteutuu myös ruohonjuuritasolla – kun luokassa on oppilaita, jotka eivät osaa kieltä ja joilta puuttuvat perustaidot, ja joihin opettajan aika ja energia kuluvat, on se pois kaikilta muilta oppilailta.
Kaikkein heikoimmat ja kaikkein parhaimmat koulut erottuvat keskitason kouluista. Esimerkiksi itäisen Helsingin ja Vantaan koulujen kehittymiseen laitetaan huomattavia summia rahaa. Opetukseen kohdistuneet leikkaukset rokottivat kaikkia kouluja, mutta ”normaaliin keskikastiin” – sinne missä suurin osa Suomen lapsista on – ne kohdistuivat ehkä voimallisimmin.
Näen koulujen ongelmat paljon laajemmin kuin pelkkinä taloudellisten resurssien puutteina. Kulttuuri on muuttunut, osin vastauksena muuttuneeseen lasten ympäristöön, osin aktiivisesti tehtyjen pedagogisten virheiden seurauksena. Meidän olisi tärkeää huolehtia siitä, että opettajan ammatti pysyy haluttuna, yliopistoihin riittää tasokkaita hakijoita ja valmistuvat opettajat ovat päteviä ja osaavia. Opetuksen pitäisi keskittyä perusasioihin, hyviksi havaittuihin metodeihin.
Kouluihin tarvitaan arvonpalautus – perusasioihin, opetukseen ja oppimiseen, opettajan rooliin. Oppivelvollisuuden pidentäminen, lisärahan lappaminen digiin ja monikulttuurisuushankkeisiin tai muut keinotekoiset apukeinot eivät auta.
Kaikkein tärkeintä on palauttaa kouluihin vaatimustaso,
josta ei jousteta tapauskohtaisesti esimerkiksi maahanmuuttajataustan takia.
Luokka-asteelta toiselle ei saa päästää, mikäli tavoitteita ei ole saavutettu.
Suurin osa toisenkin asteen ongelmista johtuu peruskoulusta – siitä, että
amikseen menee nuoria miehiä, joilla ei ole siihen mitään edellytyksiä. Ysiltä
pääsee nuoria, joiden luku- ja kirjoitustaitokin on surkea. Syrjäytymistie on
siinä valmiiksi taputeltuna.
Mielestäni koululaitos tekee ison virheen siinä, että se
vaatii koko ajan yhä vähemmän. Lapsilla on enemmän oikeuksia, vähemmän
vaatimuksia, enemmän kivaa, vähemmän puurtamista. On kuitenkin niin, että juuri
vanhalla koulujärjestelmällämme me pääsimme pitkälle, maailman parhaimpiin
oppimistuloksiin, yhdeksi maailman koulutetuimmista kansoista – ilman ilmiöpohjaisuutta,
ilman digihulluutta, ilman koko ajan lisääntyviä oppilaiden vapauksia.
On myös selvää, että koulumme ei myöskään kestä väestöpohjan kulttuurista moninaistumista eikä sen tarvitsekaan. Olemme onnistuneet kaikissa mittareissa muun muassa juuri siksi, että olemme olleet niin homogeeninen joukko. Maahanmuutto vaikuttaa koululaitokseen ja oppimistuloksiin erittäin merkittävästi.
(Maahanmuutosta ja kouluista olen kirjoittanut esimerkiksi täällä.)
Hesari haastatteli minua eilen työllisyyden kasvattamisesta, kuten muitakin puolueita. Puhelinhaastattelu kesti 29 minuuttia 33 sekuntia, minkä lisäksi vaihdoimme illalla toimittajan kanssa vielä tekstiviestejä, ja lähetin sähköpostilla yhden lisävastauksen.
Lehteen hyvin monipuolisista työllisyyden parantamisen keinoista, joita esitin, päätyi alla olevan kuvan verran:
Aloitin haastattelun selittämällä, miksi työllisyysprosentin yksiselitteiseen lukemaan tuijottaminen on harhaanjohtavaa. Ihminen pääsee ”työlliseksi” hädin tuskin piipahtamalla töissä kerran viikossa. Tällaisesta pistäytymisestä saatavalla palkalla kukaan ei tule toimeen. Sosiaaliturva on välttämätöntä.
Työllisyysaste ei kuvaa hyvinvoinnin eikä työn määrää eikä kokonaistuotosta. Se kuvaa nuppilukua ihmisistä, jotka tarkasteluajanjaksolla ovat edes piipahtaneet jonkinlaisissa töissä. Mittari on surkea, ja sitä tulkitaan auttamatta väärin, muuallakin kuin itseensä tyytyväisissä hallituspuolueissa.
Osa-aikaisten työsuhteiden määrä on kasvanut huomattavasti tällä hallituskaudella, ja vastaavasti kokopäivätyöntekijöiden määrä on vähentynyt. Joidenkin puolueiden mukaan ”joustojen lisääntyminen” ja ”Ruotsin malli” ovat hyviä asioita, mutta kun tarkastellaan kokonaisvaikutuksia ja ihmisten mielipiteitä, huomataan, että suurin osa osa-aikatyöntekijöistä haluaisi tehdä enemmän tunteja. He ovat alityöllistettyjä.
Myös tässä kyselyssä kokoomus kuitenkin nimenomaan haluaa lisää osa-aikaista työtä.
Lisäksi selitin toimittajalle, miksi työllisyysaste on kehittynyt tilastoissa niin suotuisasti, mutta todellisuus ei ole läheskään niin ruusuinen. Muun muassa pitkäaikaistyöttömien eläköityminen ja työikäisten määrän lasku vaikuttavat suhdelukuun. Meidän pitäisi edes keskustella oleellisista asioista, ennen kuin vaadimme niihin muutoksia.
Selitin toimittajalle, että meidän koko politiikkakattauksemme pyrkii siihen, että työllisyys paranee ja nimenomaan tuottava työ lisääntyy. Tämä onkin liitetty lyhyesti mukaan vastauksiin. Lisäksi korostin perussuomalaisten toimia ylipäätänsä yrittäjien ja pk-yrityssektorin hyväksi, tuottavuuden kasvua ja innovaatioita.
Puhuin paljon työvoiman liikkuvuuden vähäisyydestä ja kasvukeskusten, etenkin pääkaupunkiseudun, asumisen kalleudesta ja sen vaikutuksista työllisyyteen, nimenomaan suomalaisten työntekijöiden työllisyyteen. Puhuin sosiaaliturvauudistuksesta ja siitä, miten yleistuki pitää rakentaa mahdollisimman hyvin työn vastaanottamiseen kannustavaksi ja miten asumisen tuet pitää uudistaa tätä tukevaksi.
Korostin joka yhteydessä puolueemme priorisointia – meidän tulee kohdistaa toimia omiin pitkäaikaistyöttömiimme ja vajaatyökykyisiin silloinkin, kun avoimille markkinoille työllistyminen ei ole välttämättä realistista. Meidän pitää siirtää esimerkiksi kotouttamismenot suomalaisten hyväksi, ja lopettaa maalle haitallinen maahanmuutto. Selitin, miksi maahanmuutto liittyy oleellisesti myös työllisyys- ja työllistämispolitiikkaan.
En vain heittänyt ajatusta siitä, että vajaatyökykyisiä ja ennenaikaisesti eläköityneitä pitää yrittää auttaa takaisin työmarkkinoille, vaan esitin tähän keinoja, esimerkiksi perusterveydenhuoltoon ja kelan kuntoutuksiin liittyen. Korostin, miten suuri määrä ennenaikaisesti eläköityneistä on mielenterveyspotilaita ja hyvin nuoria, alle 35-vuotiaita, joten mikäli tästä porukasta saataisiin ihmisiä nostettua takaisin töihin, muutos olisi valtava, niin inhimillisesti kuin taloudellisesti.
Puhuin myös koulutuspolitiikasta ja siitä, miten valtion tehtävä on huolehtia siitä, että oikeilla aloilla on oikeaan aikaan oikea määrä koulutettuja ihmisiä ja mahdollisimman oikeassa paikassa. Selitin, miksi halpatyömaahanmuutto ei missään tapauksessa ole ratkaisu. Kaikkein tärkeintä on huolehtia maassa olevasta työvoimareservistä mahdollisimman tehokkaasti eikä sallia jatkuvaa halvan työvoiman syöttövaikutusta rajan yli.
Selitin – kuten aina – että alle 3000,- palkoille saapuvien työperäisten maahanmuuttajien työllisyysaste tippuu kantaväestön työllisyysasteen alle muutamassa vuodessa. Jo tämä YKSI selitys tekee tyhjäksi kaikki halpatyömaahanmuuttoa puoltavat puheenvuorot.
Toimittaja kysyi myös perhevapaauudistuksesta. Kerroin perussuomalaisten mallista, mutta korostin, että perhevapaauudistuksen tehtävä ei ole tehdä työllisyyspolitiikkaa, vaan huolehtia lapsista ja perheiden asioista. Selitin toimittajalle, kuinka tutkimusten mukaan muiden puolueiden esittämillä perhevapaamalleilla EI OLE työllisyys- eikä tasa-arvovaikutuksia. Olen tuonut tämän esille viime kuukausien aikana hyvin monissa haastatteluissa, mutta se ei tunnu kiinnostavan sen paremmin toimittajia kuin muita poliitikkojakaan.
Niinpä tässäkin haastattelussa sekä demarit että kokoomus nostavat esiin perhevapaauudistuksen jopa TÄRKEIMPÄNÄ keinona työllisyyden parantamisessa. Vihreätkin sen mainitsevat. Tämä on bluffia. Kaikki puolueet olivat mukana ministeri Saarikon perhevapaauudistuksia pohtivassa ryhmässä, ja siellä hyvin yksiselitteisesti esiteltiin viimeisellä tapaamiskerralla tutkimuksia, jotka kumoavat mallien vaikutukset työllisyyteen. Kela, VM ja THL ovat toteuttaneet muutenkin hyvin avaavia selvityksiä perhepolitiikasta.
Kelan selvityksestä muun muassa selviää, että suurin syy siihen, että vanhemmat eivät vie lapsiaan päiväkotiin ”riittävän” aikaisin, johtuu päivähoidon heikosta laadusta. Tätäkään ei tietenkään tuoda esille missään – veisihän se pohjan muiden puolueiden maanisilta vaatimuksilta saada maksuton varhaiskasvatus, kun edes nykyinen tilanne ei ole tyydyttävä, tilojen, henkilökunnan, osaamisen tai vaikkapa ryhmäkokojen suhteen.
Perhevapaauudistuksesta on tullut ihmeellinen taikasana, jota puolueet tarjoavat ratkaisuksi ongelmaan kuin ongelmaan. Että työttömien ja vähän koulutettujen naisten kepittäminen kotoa kortistoon lisäisi työllisyysastettamme?
Työllisyyden nostaminen on hyvin kaukana yksinkertaisesta asiasta. Koska perussuomalaiset haluaa tarkastella asioita laajasti ja ennemmin tukea rakenteita kuin lykkiä rahaa sinne tänne, ehdotuksiamme on vaikeaa saada sopimaan muutamaan riviin.
Mutta ehkä nyt olisi vähän voinut ponnistella taas Sanomatalossakin? Tai jos ei meidän suhteemme, niin edes kyseenalaistaen muiden puolueiden hokemia?
Olen sanonut tämän sata kertaa, mutta sanon taas: poliittinen keskustelumme on säälittävän heikkotasoista, ja suurin syy siihen on media.
Kouluihin tarvitaan arvonpalautus – perusasioihin, opetukseen ja oppimiseen, opettajan rooliin. Huikentelevaiset pedagogiset tavoitteet toimivat jossakin ja joillakin, mutta eivät koko yhteiskunnan tasolla. Peruskoulun ei pidä haihatella eikä julistaa ideologiaa, vaan opettaa lapset osaamaan ja olemaan ihmisiksi. Olen tässä aikamoinen konservatiivi – mielestäni kouluun mennään aamulla, istutaan ainakin pääasiassa pulpetissa, kirjoitetaan, luetaan, lasketaan. Saadaan koenumero ja todistus, jossa on numeroita tai muuten selkeä arvostelu. Totellaan ja arvostetaan opettajaa.
Kaikkein tärkeintä on palauttaa kouluihin vaatimustaso. Luokka-asteelta toiselle ei saa päästää, mikäli tavoitteita ei ole saavutettu. Suurin osa toisen asteen ongelmista johtuu peruskoulusta – siitä, että amikseen menee nuoria miehiä, joilla ei ole siihen mitään edellytyksiä. Ysiltä pääsee nuoria, joiden luku- ja kirjoitustaitokin on surkea.
Nykyisen peruskoulumme tila edesauttaa heikommista lähtökohdista tulevien, etenkin poikien, syrjäytymistä. Peruskoulun tehtävä on korjata heikommista lähtökohdista tulevien taivalta, ei pahentaa sitä.
Suomalainen koululaitos pitää palauttaa sille tasolle, jossa me ennen olimme. Pääsimme hyvin pitkälle ihan sillä vanhalla koulujärjestelmällämme – ilman ilmiöpohjaisuutta, ilman digihulluutta, ilman koko ajan lisääntyviä oppilaiden vapauksia.
Lapsilta pitää vaatia jotakin. Myös koulussa rajat ovat rakkautta.
Hyvä peruskoulu antaa hyvien loistaa, mutta huolehtii myös muista – sekä kokonaisuudesta. Pedagogiikkaa tai opetussuunnitelmia ei saa suunnitella muotivirtausten tai ideologioiden pohjalta. Me kyllä tiedämme, mikä toimii!
Koulumme ei kestä väestöpohjan kulttuurista moninaistumista eikä sen tarvitsekaan. Olemme onnistuneet kaikissa mittareissa muun muassa juuri siksi, että olemme olleet niin homogeeninen joukko.
Tietyistä maista tuleva maahanmuutto aiheuttaa valtavia ongelmia kouluissa. Polarisaatio kasvaa – hyvät ja huonot koulut erkaantuvat toisistaan – eikä maahanmuuttajakouluihin pumpattava lisäraha ratkaise asiaa. Tietyistä maista tulevien maahanmuuttajien oppimistulokset ovat heikkoja, mutta oppilaat saavat kuitenkin helpommin parempia arvosanoja.
Koulutustason lasku ja muut oppiasteet
Suomalaisten koulutustaso on kääntynyt laskuun. Tämä on yksi huolestuttavimpia käänteitä maassamme. Mikäli valtiomme tuottaisi meille relevanttia tilastotietoa ja kykenisimme irrottamaan datasta maahanmuuttajataustaisten osuuden, uskon, että huomaisimme, että suomalaisten koulutustaso ei ole kääntynyt laskuun. Mutta emme voi tarkastella asiaa, koska yksiselitteistä tietoa ei ole tarjolla. Joka tapauksessa asiaan pitää suhtautua suurella huolella.
Kouluttautuminen on hyvä asia. Mutta ei hinnalla millä hyvänsä. Vaadin osaamista ja tasokkuutta. Kaikkia ei ole luotu lukemaan. Lukion ei kuulu opettaa muovailuvahan muovailua eikä yliopistossa pitäisi joutua ihmettelemään opiskelijoiden surkeaa äidinkielen taitoa. On suurta hulluutta tunkea maahan saapuvia ummikkoja lähihoitajakoulutukseen – sieltä sitten mummojen pyllyjä pesemään. Tämä ei toimi. Ajamme päin seinää.
Yliopistolaitoksessa on niin paljon pielessä, etten tähän kirjoitukseen sitä edes avaa. Akateemisessa maailmassa on useita oppialoja, joilta leikkaisin mieluusti – mutta myös useita, joihin panostaisin lisää. Mikäli autonominen tiede toimisi kuten sen kuuluisi toimia, luottaisin siihen. Nyt valitettavasti en voi niin tehdä.
Ammattikoulutus pitää palauttaa raiteilleen. Melkein 70 prosenttia opiskelijoista on aikuisia – he ovat siellä muun muassa työttömyystilastojen kaunistamiseksi – ja yhä suurempi osa koulujen energiasta menee kotouttamiseen ja kotouttamishankintoihin.
Ammattikoulutus keskeytetään usein, lähiopetus on vedetty minimiin ja osaamistulokset ovat heikkoja. Toisen asteen maksuttomuus ei auta tähän ongelmaan tuon taivaallista, vaan olisi ainoastaan sosiaalidemokraattien ja muun vihervasemmiston tyypillinen imagopoliittinen laastaritoimi, joka maksaisi paljon.
Ihan oikeasti koulun ongelmia sillä ei korjattaisi.
Maahanmuutto ja koulut
Opettajien ammattijärjestö OAJ on huomannut, missä liikkuu paljon löysää rahaa ja vakansseja. Niinpä sen sijaan, että se ottaisi kriittisesti kantaa maahanmuuttoon, joka pilaa koululaitostamme, se vaatii koko kotouttamisen toimialaa siirrettäväksi työ- ja elinkeinoministeriöstä opetus- ja kulttuuriministeriöön. Tällöin pumppaaminen olisi kätevämpää.
OAJ ei juuri koskaan puhu maahanmuutosta (vaikka opettajat yhä enemmän puhuvat). Nyt – yhdistettynä edellä kuvaamaani järjestön hallitusohjelmatavoitteeseen – se on kuitenkin yhtäkkiä tullut ulos kannanotolla, jonka mukaan ”Suomi on epäonnistunut maahanmuuttajien kotouttamisessa”.
Ei kannata antaa itseään hämättävän. Kyse on vain juuri siitä, minkä edellä selitin – valtavan maahanmuuton rakentamista intresseistä.
Vielä rautalangasta: maahanmuutto ja kotouttaminen saattaa olla OAJ:n ja monen muun tahon etujen mukaista, mutta suomalaisen koulujärjestelmän tai muiden kansallisten jalokiviemme etujen mukaista se ei ole.
Valitettavasti opettajat eivät voi yleensä puhua asiasta suoraan.
Samaa omaan taskuun pelaamista tapahtuu yhteiskunnassamme tietysti kaikkialla. En tule koskaan sitä hyväksymään, vaikka se kuinka olisi maan tapa ja ”luonnollinen” osa moniarvoista ja monimutkaista demokraattista länsimaata. Vähin, mitä voin tehdä, on informoida ihmisiä näistä kuplista ja niiden vaikutuksista. Byrokratia kasvattaa itse itseään, laajenee holtittomasti ja vaatii aina lisää rahaa.
Syntyvyys, perheet ja ihmisten vastuu
En näe väkilukumme vähenemistä yksinomaan negatiivisesti. Se on yksinomaan negatiivista, mikäli maahanmuuttoa ei saada loppumaan, mutta mikäli saadaan – kuten toisaalla esitän – laskevat käyrät eivät ole mikään maailmanloppu. Sitä paitsi eivät ne muutenkaan välttämättä ikuisesti laske.
Joka tapauksessa haluaisin, että suomalaiset tavalliset ihmiset tekisivät enemmän lapsia. On järjetöntä, että kaupungissa asuvan kahden työssäkäyvän vanhemman pitää tarkkaan miettiä, onko taloudellisesti mahdollista tehdä useampia lapsia, mutta kokonaan sosiaaliturvan varassa asuva perhe voi tuottaa yhteiskunnalle uusia jäseniä vaikka kuinka monta.
Toisille päivähoitomaksut ovat suuret – ylimpään maksuluokkaan pääsee varsin maltillisilla kahden vanhemman tuloilla – mutta toiset voivat viedä koko katraansa päivähoitoon, vaikka itse ovat kotona. En ymmärrä tätä. Varhaiskasvatuksella varmasti on sosiaalinen tehtävä, mutta silti olen sitä mieltä, että tärkeintä olisi tukea vanhempia olemaan vanhempia. Heillä on tärkein kasvatusvastuu.
Emme me tee lapsia tälle valtiolle.
Samaan aikaan kun vanhemmuus on yhä vaativampaa – hoida hyvät koulut, kuskaa sinne ja tänne, osallistu ja osallista, taistele teknologian ylivaltaa vastaan, maksa ja maksa ja maksa – yhteiskunnassamme on kasvava osuus vanhempia ja perheitä, joilta homma on täysin hukassa. Vanhemmuus on pahassa kriisissä, mikäli lapsia ei kyetä kasvattamaan enää kotona, vaan sitä vaaditaan yhteiskunnan instansseilta – ensin päiväkodilta, sitten koululaitokselta, sitten sosiaalivaltiolta, lastensuojelulta ja aina joltakin aputädiltä. Sitten syytetään rakenteita ja vaaditaan lisää resursseja, tukea, apua ja ymmärrystä.
Milloin meistä tuli näin säälittäviä?
Ja totta kai – maahanmuuttajat ovat tässäkin aivan ylikorostuneessa roolissa, vaikka ongelma ei tietenkään yksinomaan koske heitä.
Paitsi että huono vanhemmuus tuottaa valtiosta riippuvaisia nuoria, se tuottaa myös yliherkkiä ja kaikesta loukkaantuvia, identiteetiltään pahasti häilyviä ihmisiä. Kun tähän lisätään median ja muun ympäristön edistämä propaganda esimerkiksi monikulttuurisuudesta, omien juurien halveksunnasta ja rajattomista sukupuoli- ym. identiteeteistä, en ainakaan itse ihmettele, että pahoinvointi ja mielenterveysongelmat lisääntyvät.
Digi, data, peli ja some
Merkittävä osa lastensuojelun asiakkaista kärsii peliriippuvuudesta. Teknologialle ja laitteille on siirretty paljon sellaista, mikä kuuluisi vanhemmille. Perheet, joissa on ongelmia, eivät jaksa taistella pelejä ja teknologiaa vastaan. Lapsi pysyy hiljaa ja omissa oloissaan, kun sille antaa laitteen.
Joka päivä näen julkisissa liikennevälineissä ihan pieniäkin lapsia, jotka tuijottavat ruutuja. Yleensä lasten vanhemmat tekevät samaa, eikä edes katsekontaktia synny. Puheterapeuttien asiakkaina on koko ajan enemmän lapsia, jotka eivät opi puhumaan. Koululaisten sanavarasto kapenee, normaali kielen tuottaminen on hankalaa.
Myös valtiomme tekee ihmiskoetta teknologiauskovaisuudellaan. Lapset ja nuoret käyttävät laitteita kaikkialla, myös kouluissa, keskeneräisillä ja kehittymättömillä aivoillaan. Kirjoista on luovuttu, ekaluokkalainenkin kirjoittaa jo näppäimistöllä.
Tulevana keväänä matematiikan ylioppilaskoe on sähköinen, vaikka sitä tuntuvat vastustavan kaikki, niin matematiikan opettajat, tutkijat kuin opiskelijat itsekin. Ihmisten aika menee huonosti toimiviin sovelluksiin ja turhanpäiväisiin raportointeihin. Keskittymiskyky heikkenee, nuoret eivät jaksa lukea edes lyhyitä tekstejä. Äiti uppoaa illalla someen eikä jaksa edes kuunnella, mitä lapsi kertoo…
Tämä on äärettömän surullista.
En ole teknologiavihamielinen, olen teknologiakriittinen. Laitteet voivat toimia kouluissa oppimisen tukena, mutta itsetarkoitus ne eivät saa olla. Ensin pitää olla perusasiat hallussa. Luokka, jonka oppilaat eivät osaa lukea eivätkä kirjoittaa ja joilla on käytös- ja elämänhallinnan ongelmia ja 10 eri äidinkieltä, ei tarvitse tabletteja tai älypuhelimia. Niistä on tällaisessa tilanteessa ainoastaan haittaa.
Perheet, sukupuolet ja tasa-arvo
Perhe tarvitsee puolustajan yksilöiden aikakaudella. Olen huolissani lasten kustannuksella tehtävistä ratkaisuista. En ymmärrä ”tasa-arvoa”, joka väittää, että äiti ja isä ovat samanlaisia tai että lapset ovat joku uhraus. Kavahdan perhevapaamalleja, jotka väittävät olevansa tasa-arvoisia vaatimalla isän kotiin yhtä pitkäksi aikaa kuin äiti on. Tietysti on hienoa, että isät osallistuvat yhä enemmän lastenhoitoon, mutta jotain tolkkua tähänkin.
Myönnän auliisti, että en itse koskaan voisi viedä omaa liian pientä lastani päiväkotiin, jotta ”työllisyys olisi parempi”. En myöskään lopettaisi imettämistä liian aikaisin ja antaisi paikkaani isälle, jotta ”tasa-arvo toteutuisi”. Ymmärrän hyvin, että vuosien kotona olemisellani on ollut vaikutuksensa uraani – keskimäärin naisten kohdalla varmasti vielä enemmän kuin itselläni – mutta suoraan sanoen en piittaa siitä. Mikään ei voi olla tärkeämpää kuin lapseni ja heidän hyvinvointinsa.
En myöskään näe miehiä ja naisia toistensa kilpailijoina. Mikäli perheessä oikeasti vanhemmat joutuvat kisaamaan keskenään, kuka ”saa” mennä töihin ja kuka ”joutuu” jäämään lasten kanssa, joku on liitossa ehkä muutenkin pielessä. Eivät nämä asiat tietenkään aina yksinkertaisia ole, mutta kannatan silti arkijärkeä ja vastustan tavallisen perhe-elämän patologisoimista.
Kaikkein kauimmin kotona lapsia hoitavat naiset ovat vähiten koulutettuja ja yleensä työttömiä. Suurin osa perheistä käyttää ainakin jonkin verran hoitovapaata, ja useimmat lapset ovat varhaiskasvatuksessa viimeistään täyttäessään kaksi vuotta.
Perhevapaauudistuksen pitää lähteä näistä realiteeteista. Toisaalta sen välittämät arvot on syytä ymmärtää. Perhepolitiikasta ei pidä tehdä työllisyyspolitiikkaa eikä tasa-arvopropagandaa.
Minusta on luonnollista, että lapset ovat ihmisten tärkein asia.
Niin ajattelevien ihmisten maasta tulee hyvä, vauras ja onnellinen.
(Yliopistosta ja tutkimuksesta useita kirjoituksia – etsi sivupalkista asiasanojen avulla.)
***
Julkaisen vaaleja kohti mentäessä neljä erilaista teemakokonaisuutta, joissa paitsi käsittelen tavoitteitani myös tuon tarkemmin esille, millainen ihminen minä olen.
Vaikka pisa-huuma on laantunut tulosten tippumisen myötä, ei digihype näytä rauhoittumisen merkkejä. Lähes viikoittain saamme lukea, kuinka kaupunki toisensa perään hankkii kaikille pilteille lisää ruutuja naaman eteen. Hehkutus iPadien tuomasta kehityksestä jättää alleen valitettavan tosiasian siitä, että oppilaiden taso ja saavutukset laskevat jatkuvasti. Tai ei nyt ihan kaikkien: parhaimmisto on edelleen omalla tasollaan, tableteilla tai ilman. Alimpien ryhmien osaaminen on jo hälyttävää.
Suurin ”tasa-arvon ongelma” ei suinkaan ole siinä, että joillain kouluilla on tabletit ja toisilla ei, vaan siinä, että toiset osaavat ja osaavat yhä enemmän, toiset yhä vähemmän. Syitä erojen kärjistymiselle voidaan löytää samoista seikoista kuin yhteiskunnassa laajemminkin, ja näitä on blogissa käsitelty laajalti. Maahanmuutto on vain yksi tekijä, mutta uskoakseni tärkein. Sen rinnalla tapahtuu jatkuvaa kotimaista kurjistumista, osin johtuen nimenomaan väestöpohjan muutoksista, osin niistä riippumatta.
Koulumaailman ihmeellinen keskitason rapautumisilmiö johtuu siitä, että sekä kaikkein heikoimmat että kaikkein parhaimmat koulut erottuvat keskitason kouluista. Jälkimmäisiä avittaa positiivisen diskriminoinnin periaate. Esimerkiksi itäisen Helsingin koulujen tietotekniseen kehittymiseen laitetaan huomattavia summia rahaa. Parhaimmat koulut saavat toki rahaa nekin, mutta toiminta nojaa vahvasti myös muunlaisille positiivisille käytännöille. Opetukseen kohdistuvat leikkaukset rokottavat kaikkia kouluja, mutta ”normaaliin keskikastiin” – sinne missä suurin osa Suomen lapsista on – ne kohdistuvat ehkä voimallisimmin.
Talous- ja koulutususkon yksi oleellinen osa-alue on digitalisaation ja esimerkiksi koodaamisen taloutta nostava vaikutus. Lehtiä lukemalla voi tulla siihen päätelmään, että tulevaisuus on pelialan ja erilaisten ”arkea hyödyttävien” innovaatioiden. Koodaamisesta halutaan jopa uusi A-kieli. Taustalla vaikuttaa ajatus siitä, että kunhan vain koululaiset – nämä diginatiivit – tarpeeksi ajoissa ohjeistetaan uudenlaisen tietotekniikan maailmaan, taloutemme pysyy liikkeessä ja kehitys kehittyy. Käsitys siitä, että kaikki ihmiset voisivat päätyä esimerkiksi innovoimaan tietoteknisiä keksintöjä, kunhan he vain saavat tasa-arvoisesti verovaroin näitä kouluissa käyttää, on surkuhupaisa. Tietoteknisistä perustaidoista – jotka kuka tahansa oppii – ei pääse syvälliseen digiosaamiseen ilman matematiikan ja fysiikan osaamista. Algebra ja algoritmit ovat välttämättömiä ohjelmoinnin ja laskennan oppimisessa. Matematiikan ja muidenkin luonnontieteiden osaaminen sen sijaan heikkenee koko ajan. Opettamisessa ja pedagogiikan muussa sisällössä olisi tehtävää paljon enemmän kuin mitä ”digitalisaation murros” saattaa lopulta edellyttää.
Suurimmasta osasta ruutuja tuijottelevia lapsia ei tule kuin ruutua tuijottelevia aikuisia. Iso osa ruutua liikaa tuijottelevista lapsista kärsii asiasta. Keskittymiskyvyttömyys, lihavuus, liikkumattomuus, mielikuvituksettomuus, leikin puute, töitä ei opita tekemään, jatkuvien palkintojen tarve, ulkoa tuotettu motivaatio, muutamia yleisimpiä mainitakseni.
Jokainen (lapsistaan välittävä) vanhempi taistelee kasvatuksessaan nykyään ennemmin ruutuja vastaan kuin niiden puolesta. Luin jostakin, että tähän pelkistyy kasvatuksellinen epätasa-arvo. Vanhemmat, jotka pitävät lapsistaan huolta ja haluavat heille mahdollisimman hyvän tulevaisuuden, komentavat näitä pois ruutujen luota, vahtivat peliaikaa tarkasti, vievät lapsensa ulos ja harrastuksiin, urheilemaan, lukemaan kirjoja, tekemään käsillä, ajattelemaan ilman ruutuja. Ne vanhemmat taas, joilla ei riitä tahtoa, kykyä tai jaksamista, jättävät lapsensa ruutujen hoidettaviksi. Jälkimmäisistä harvemmin taitaa kasvaa kyvykkäitä, tietoteknisesti lahjakkaita innovaattoreita.
Pitääkö lapsia siis vielä koulussakin kannustaa tuijottamaan ruutua yhä enemmän?
Digitalisaatio kouluissa täytyy nähdä instrumentaalisena, ei itse tarkoituksena. Tabletti on kuin lumilapio – sillä on joku tarkoitus, johon sitä käytetään. Lumilapio on perin hyödytön, mikäli ei ole lunta, jota pitäisi lapioida. Kuvakkeiden näppäily ja googlen virtaan hyppääminen eivät itsessään tuota mitään lisäarvoa, etenkään kouluissa, joissa pedagogisen sisällön pitää ottaa huomioon ryhmät eikä vain yksilöitä. Tiedon valtatie on usein edelleen kivinen.
Koulujen ongelmat tänään ovat monin paikoin hälyttäviä. Käytöshäiriöitä, lapsia, joilta puuttuvat normaalit sosiaalisen kanssakäymisen taidot, kullanmurut, joita ei voi pakottaa, järjettömän suuret erot osaamisessa ja oppimisessa, impulsiiviset lapset, jotka elävät peli- tai virtuaalimaailmoissa, sivistyksen ja oppimisen yhä surullisempi arvonlasku. Joissain kouluissa matkapuhelimet aiheuttavat suuria ongelmia – kaikissa ehkä jonkinlaisia. Osa kouluista on jo kieltänyt puhelinten käytön kouluaikana. Toiset koulut eivät voi kieltää tai oikein edes rajoittaa puhelinten käyttöä, koska, esimerkiksi, matkapuhelin on ihmisoikeus, sillä voi tehdä kaikkea hyödyllistäkin, sen poistaminen rikkoo lakia ja niin edelleen. Toisissa kouluissa tiukat säännöt takaavat, että asioihin mennään opetus edellä. Saamme lukea seurauksista. Matkapuhelin kuuluu ennen muuta viihteen puolelle, ja viihteen rooli kouluissa on ja sen tulee olla hyvin rajallinen.
Tietotekniikan laaja-alainen ja syvällinen käyttö edellyttää monia asioita. Ensinnäkin oppilasaineksen pitää olla verraten homogeenistä. Sen täytyy kyetä käyttämään tietotekniikkaa oppimisen tukena ja apuvälineenä. Tietotekniikan täytyy tarjota joku lisäarvo oppimiselle. Se ei voi olla yksinomaan viihdettä eikä lapsenvahti opettajille, joiden energia kuluu erityistä tukea vaativien oppilaiden kanssa. Tietotekniikan käytön täytyy olla oppimiskeskeistä niin, että siitä saavutettava hyöty on selvää ja yksinkertaisesti todennettavissa. Opettajien täytyy olla motivoituneita ja kyvykkäitä. Ohjelmistojen on oltava kiinnostavia ja hyödyllisiä.
Mitä helpommin lapsilta oppiminen sujuu, sitä enemmän hyötyä he todennäköisesti tietoteknisistä apuvälineistä saavat. Ja toisinpäin: mitä haastavampaa oppiminen ja koulunkäynti on, sitä vaikeampaa tietotekniikasta on saada hyötyä. Se saattaa kääntyä myös negatiiviseksi, mikäli esimerkiksi keskittymistaidot eivät riitä ruutuimpulssien väistelyyn.
Viikonloppuna yle kertoi, että yksi parhaista ja korkeatasoisimmista äidinkielen alkuopetukseen tarkoitetuista ohjelmistoista (Ekapelit) on joutumassa vaikeuksiin, koska sen rahoitus on loppumassa. Tällä tavalla koulujen digitalisaatio ei ainakaan etene. Painopisteen siirtyminen yritysten voittoa tavoitteleviin ohjelmistoihin ei voi koulumaailmassa olla kestävä ratkaisu, vaikka markkinaehtoinen kilpailutilanne monessa muussa asiassa digitalisaation suhteen olisikin optimi. Järjettömiä summia koneisiin käyttävillä hankinnoilla ei tee mitään, jos koneita ei voida käyttää tai jos muusta opetuksesta samaan aikaan nipistetään. Google onnistuu kyllä kotonakin, koulun pitäisi kyetä johonkin muuhun. Opetushallituksen tukemia koulutuksen tvt-hankkeita on ollut käynnissä yli 500. Toivon, että tulokset ovat muutakin kuin että ”lapset ovat ottaneet tieto- ja viestintäteknologian lisääntyneen käytön vastaan innokkaasti”.
Lapset ovat kyllä diginatiiveja. Heiltä onnistuu kaikkien laitteiden ja ohjelmien käyttö – uudet otetaan haltuun tuossa tuokiossa. Pelaaminen on ainakin poikien mielestä parasta maailmassa. Lapset liikkuvat somessa ja puhuvat digijargonia, jonka oleelliset käsitteet muuttuvat puolivuosittain. He elävät ”ruudun läpi” ja usein vanhempiaan imitoiden kasvattavat toiseen käteensä älypuhelinulokkeen. Valitettavasti sama tyyli jatkuu koulussa, jos asialle ei tehdä mitään. Tämä on ongelma. Opetushallitus on kuitenkin linjannut, että oikea ongelma on digitaalisen osaamisen epätasa-arvo. Luulen tämän tarkoittavan sitä, että toisilla on Apple ja toisilla ei, toisilla hieno älypuhelin, toisilla ei. Jokainen normaali lapsi oppii käyttämään laitteita vain käyttämällä laitteita. Ihmeidentekijäksi laitteista harvemmin on.
En ole tietotekniikkavastainen ihminen, oikeastaan päinvastoin. Olen itsekin käyttänyt tietotekniikkaa ala-asteikäisestä asti, olen myös joskus pelannut aivan liikaa. Esikoiseni koulussa käytetään pääasiassa oppikirjojen sijaan iPadeja, harjoitellaan visuaalista ohjelmointia ja opetuksessa käytetään paljon luovaa teknologiaa – mutta myös erittäin paljon kaikkea muuta, ruutujen ulkopuolista aktiivista ja käytännöllistä tekemistä. Oppimista ja kasvatusta ohjaa tarkoituksenmukaisuus, johdonmukaisuus ja kulttuurin ja sivistyksen arvo. Opettajan mukaan, kun iPad-kokeilu alkoi syksyllä, oppilaat olivat hyvin innoissaan laitteista. Ne tarjosivat vahvan lisäkannustimen kaikelle tekemiselle. Sittemmin tabletit ovat tippuneet erikoisasemastaan eikä niihin suhtauduta enää sen ihmeellisemmin kuin kirjoihinkaan. Eikä niissä ole Shadow Fightia, Growtopiaa eikä Clash of Clansia, rehtorille kiitos.
Helppo pääsy tiedon ääreen on myös muuttanut koululaitosta jo paljon. Nippelitiedon opettelu on selvästi vähentynyt, toisaalta omaehtoinen ja ”luova” oppiminen lisääntynyt. Myös tämä toimii hienosti silloin, kun pohja on kunnossa: perustaidot omaava, tarpeeksi motivoitunut lapsi, joka tietää, mitä laitteilla ja informaatiolla tekee sekä opetussuunnitelma, jossa tietotekniikan merkitys ymmärretään laajassa kontekstissa. Silloin kun google toimii osaamisen korvikkeena, minkäänlaista suhteellisuudentajua ei ole ja motivaatio oppia ja kasvaa on vähäinen, lisäinformaation arvo on nolla tai negatiivinen. Tieto on lapsille lisäksi arvotonta, koska se on muutaman näppäilyn takana.
Ruutupäiden holhoaminen on edelleen ensisijaisesti kotien tehtävä. Perusta sille, miten, mihin ja kuinka paljon laitteita käytetään, luodaan kotona. Kouluilta pitäisi kuitenkin vaatia jonkinlaista strategista näkemystä samoista asioista. Heikkoa ei hyväksi saa vain lämpimän ompun avulla, oli kyse sitten oppilaasta, koulusta, pisa-tuloksista tai kansantaloudesta.
Edit. 29.5. Hesarissa ilmestyi ymmärtääkseni lehden ensimmäinen ”digikriittinen” kirjoitus otsikolla ”Koululaisten osaaminen uhkaa rapautua”. Siinä kaksi pedagoogikkoa ruotii digitalisaation ongelmia ja koulun alasajoa, pitkälti samanlaisilla argumenteilla kuin minä edellä. Teksti kohdistuu mitä ilmeisimmin uuden hallituksen kaavailemaan ”digiloikkaan”, mikä etenkin yhdistettynä opetuksen säästöihin tulee olemaan katastrofi. Vieraskynä täällä.
Vaalituloksessa jännitän ennen muuta sitä, minkä verran kokoomus (ja tietysti demarit) saa turpiin ja toisaalta mikä on perussuomalaisten saalis. Keskustalle ei kai voi mitään. Vaikkakaan en ymmärrä miksi. Miksi Sipilästä on tullut ilmiö? Oli kammottavaa katsoa vaalikeskustelua, jossa muut poijaat nuoleskelivat kepujohtajaa. Muista johtajista täytyy sanoa se, että Stubb on edelleen omaa luokkaansa, esiintymisensä ja henkilönsä puolesta, mutta tällä kertaa suomalaiset haluavat jotain syvempää kriisijohtajaa. Meidän konkreettinen Juha, oikea mies! Jos kokoomus olisi hallituksessa, eihän tällaiseen aikaan voisi Stubbia enää ulkoministeriksi edes laittaa. Mitä sille tehtäisiin, opetusministeriksi? Mutta eipä tuo taida olla.
Tiitinen totesi eilisessä Hesarissa, että istuva hallituksemme on ”lapsukaisten hallitus”. Osuvasti sanottu.
Kun Sipilän pääministeriydestä on suurin hohto kadonnut, maa kääntyy yhä presidenttikeskeisemmäksi. Saulista tulee yhä vankempi perusta, viisas oraakkeli. Intuitiivisesti minulla ei ole mitään asiaa vastaan, vaikka tottakai parlamentarismia tuleekin kannattaa. Myös vaikeina aikoina.
Vaalikentillä oli jotenkin vaisua. Tai ei ainakaan niin riehakasta kuin joskus. Muutamia hyviä keskusteluja kyllä tuli käytyä ehdokkaiden ja tiimiläisten kanssa. Eilisellä kaupunkitourneella kuopuksen rattaisiin kiinnitettiin persupallo ja rkp-pallo, ja kun jälkimmäinenkin karkasi ilmoihin eikä vihreitäkään palloja enää ollut tarjolla, kuljimme yksinomaan perussinisissä. Pelkästään se tuntui provosoivan ihmisiä dissonansseihin: onks noi oikeesti vai onks toi niinku sarkasmii.
Kerran kunnallisvaalien aikaan lapset saivat jokaisen puolueen pallon, joista sitten mittailimme ylhäällä pysymisen aikoja. Yksikään ei ole koskaan päässyt lähellekään Akateemisen kirjakaupan palloa, joka pysyi lastenhuoneen katossa yli kaksi kuukautta! Maassa tämäkin oli jo tänä aamuna:
Eilen tarttui mukaan myös tulppaaneita, laastareita, puhdistusliinoja, kahvia, teetä, keksejä, karkkia. Ruokaakin moni puolue näkyi tarjoavan. Ja piraatit viskiä!
Ennusteeni on tässä: kesk 22.3, ps 17.0, kok 16.9, sdp 14.9, vihr 8.7, vas 8.5, rkp 4.5, kd 3.3
Viikonlopun maahanmuuttomöläyksen tarjoaa aamun Hesariin mielipiteen sorvannut ympäristönsuojelun professori Pekka Kauppi, joka haluaa opiskeluperäisen maahanmuuton sujuvaksi. Onneksi professori ei ole sentään valmis avaamaan ovia kaikille halukkaille, mutta muuta ihmeellistä hänen aatoksistaan kyllä löytää:
Nyt haluaisin ainoastaan tietää, millä akateemisella alalla on sellainen a) työvoimapula ja/tai b) pula opiskelijoista, että tällainen toimi tarvitaan. Ei ainakaan Kaupin omalla alalla. Eikä juuri millään muullakaan, päinvastoin. Akateeminen ala toisensa perään alkaa kärsiä ennemminkin työttömyydestä ja monin paikoin, esim. luonnontieteellisellä, se on jo merkittävää. Maistereilla ei huoltosuhdetta korjata eikä varsinkaan maahanmuuttajamaistereilla. Lääkäreistä saattaa olla pulaa – riippuen katsantokannasta – mutta tämä on profession itsensä edun mukaista. Sama lehti muuten kertoi myös, että jo lähes joka toinen uusi eläinlääkäri on koulutettu Suomen ulkopuolella, moni Virossa.
Kuten olen ennenkin kirjoittanut, koulutusekspansiossa on kyse tiettyjen tahojen intresseistä ja bisneksestä. Mutta miten hullu on valtio, joka suostuu rahoittamaan yhä sekopäisempiä hankkeita! Amkeista ei tässä yhteydessä edes voi puhua; ne alkavat kai olla jo menetettyä maata. Opiskelupohjainen maahanmuutto näkyisi toimivan.
Oikeus koulutukseen on perusoikeus, jonka toteutuminen turvataan lainsäädännössä määritellyllä oikeudella maksuttomaan perusopetukseen sekä yleisellä oppivelvollisuudella.
Sivistyksellisiin oikeuksiin kuuluu myös, että julkisen vallan eli valtion ja kuntien on turvattava jokaiselle Suomessa asuvalle yhtäläinen mahdollisuus saada kykyjensä ja tarpeidensa mukaisesti myös muuta koulutusta sekä kehittää itseään varattomuuden sitä estämättä. (Opetus- ja kulttuuriministeriö)
Tiedepolitiikan painopisteitä ovat korkeakoulujen profiiloitumisen tukeminen ja toiminnan vaikuttavuuden tehostaminen, korkeakoulujen ja tutkimuslaitosten yhteistyö ja työnjako, tutkimusinfrastruktuurien vahvistaminen ja kansainvälisyyden lisääminen. (Opetus- ja kulttuuriministeriö)
Suomea, kuten monia muitakin länsimaita, vaivaa sokea koulutususko. Sen pohjalla on ajatus, että koulutus on eräänlainen tae paitsi yksilön kehittymisestä, myös yhteiskunnan ja valtion edistymisestä. Koulutus auttaa kilpailussa. Osin ajatus on tietysti totta, mutta muuttuneessa globaalimaailmassa ja yhä pahenevan työttömyyden aikana se saa kieroja ilmentymismuotoja.
Koulutususkon kanssa esiintyy koulutusinflaatiota, nollakoulutusta ja valtavaa byrokratiaa. Koulutusinflaatio tarkoittaa sitä, että työtehtäviin ja statuksen nostoon vaaditaan jatkuvasti yhä enemmän opintoja ja koulutusta. ”Korkeakoulutus” ei tarkoita enää yhtään mitään, kun suurella osalla ihmisistä sellainen on. Toisaalta lukuisat täydennyskurssit tai korkeat arvosanat eivät välttämättä takaa nekään mitään, jos alla oleva ala on väärä tai henkilölle sopimaton. Mikko Aron väitöskirjan mukaan yhä useammasta maisterista tulee alempi toimihenkilö, samalla kun opistotutkinnot ovat muuttuneet lähes arvottomiksi. Toisaalta jos löytyy muunlaista inhimillistä ja sosiaalista pääomaa, konsultiksi voi alkaa yhtä hyvin suoraan peruskoulusta tai sitten vaikkapa ministeriuran jälkeen.
Viime viikkoina on taas yltynyt puhe ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen yhdistämisvaatimuksista – tällä saavutettaisiin tietysti ennen muuta tehokkuutta. Amkilaiset haluavat opinahjoonsa vieläpä ammatillisen tohtorintutkinnon. Yliopistosta maistereita valmistuu myös sellaista tahtia, että muutamaa perusalaa lukuun ottamatta tutkinto ei useinkaan takaa uraa. Kanditutkintojen korostaminen ei ole tuonut odotettuja tuloksia. Tiedeyliopistot eivät ainakaan vielä toistaiseksi (onneksi) kykene samanlaiseen välittömään markkinakäypään tuottoon kuin käytännöllistä koulutusmassaa tuottavat ammattikorkeakoulut, mutta tahtoo se sivistys kyllä universitasin arvoistakin jo kuolla.
Nollakoulutus tarkoittaa sitä, että koulutuksen reaalinen merkitys – paperin ulkopuolella – on vähäinen. On vaikea ymmärtää, miksi yksinkertaisiin duunariammatteihin pitää opiskella useita vuosia. Vielä vaikeampi on ymmärtää sitä, että esimerkiksi ulkomailla vuosikymmenet ravintola-alalla toiminut laitetaan istumaan koulunpenkille suorittamaan opintoja ja erilaisia passeja, jotta hän voisi työskennellä pätevänä Suomessa. Kaikkein järjettömintä on silti se, että ihmisiä laitetaan kouluttautumaan aloille, joilla ei ole työpaikkoja. Tämä maa on täynnä koulutussuuntauksia, erilaisia höpsänköpsän tutkintoja, joilla ei käytännössä tee yhtään mitään.
Byrokratia ja kaiken näennäisyys tulevat mukaan, kun ilmiötä tarkastellaan koulutususkovaisten käsitteiden ulkopuolelta. Sen hetken, kun ihminen kuluttaa koulunpenkkiä – usein aivan liian kauan verrattuna koulutuksen vaativuuteen – hän on osa kaunista tilastoa: Nuori, joka ei ole syrjäytynyt. Aikuinen, joka täydentää osaamistaan. Maahanmuuttaja, joka on integroitunut.
Kun koulu on ohitse, tulee liian usein ruma muutos tilastoon tai vähintään henkilökohtainen turhautuminen.
Myös ylemmillä asteilla asiasta tehdään yhä vaikeampi. Ensi vuodesta alkaen on huomattavasti haastavampaa päästä haluamalleen alalle, jos on noudattanut holhousvaltion vaatimuksia ja opiskellut sitä ennen jotakin toissijaista. Toivottavasti opinto-ohjaus edes on nykyään hieman tasokkaampaa ja reaalimaailmaan kiinnittynyttä – ja tavoittaa myös lahjakkaita nuoria, ei pelkkiä syrjäytymisvaarassa olevia. Jotta oikein valitseminen heti ensimmäisellä kerralla olisi edes teoriassa mahdollista.
Viimeksi tänään Hesari oli huolissaan siitä, mihin nuorten enää kannattaa kouluttautua. Esiin nousevat aina samat sairaanhoitaja, lähihoitaja, erityisopetus – vanhuuttaan kirskahtelevan ja kansainvälisen hyvinvointiyhteiskunnan unelma-alat. Nyt uusimpina mukaan ovat tulleet muun muassa turva-alan työntekijät. Ettei tällä vain olisi mitään tekemistä turvattomuuden lisääntymisen ja poliisipalveluiden vähentymisen kanssa.
Harvoin pohditaan muiden akateemisemmin suuntautuneiden nuorten valintoja. Eikö amkeihin ja yliopistoon pyrkiville pitäisi sanoa, että kaikki eivät voi olla viestintäasiantuntijoita, kulttuurialan huippuammattilaisia tai yhteiskunnallisia visionäärejä? Että vaikka historia, kielet ja politiikka ovat ehkä kiinnostavia, niitä ei kannattaisi mennä opiskelemaan kuin siinä tapauksessa, että tiedät todellakin olevasi jotakin spesiaalia. Jopa aineenopettajien ahdinko on paikoin syvää eikä todellakaan tarjoa enää varmaa tienestiä eläkepäiviin saakka. Toisaalta kaikista ei voi tulla lääkäreitä. (Personal trainereita ehkä voi – tämä ryhmä näyttää jo ylittäneen muutaman vuoden takaisen sisustussuunnittelijoiden buumin.)
Erilaisten opinahjojen sisäänottomäärät ovat edelleen järisyttäviä. Esimerkiksi toimittajia ja viestintäalan ihmisiä koulutetaan Suomessa lukuisissa oppilaitoksissa ja korkeakouluissa, vaikka pitkän linjan toimittajienkaan työtilanne ei ole ruusuinen. Sama koskee yhteiskuntatieteilijöitä, humanisteja ja lukuisia matemaattis-luonnontieteellisen aloja. Toisaalta lääkäreitä ei edelleenkään kouluteta tarpeeksi, ja niinpä priimukset taas kohta kilpailevat 0.005 pisteen marginaaleista pääsykokeissa. Professiota ohjataan opiskelijamäärien kautta erittäin tehokkaasti.
Koska useimmat opinahjot ovat näennäisesti kuin yrityksiä mutta valtion vahvassa ja hellassä halauksessa, niillä ei ole minkäänlaista kannustetta vähentää sisäänotettavia. Päinvastoin, useimmat koulut saavat lisää rahaa sen perusteella, paljonko ne väittävät kouluttavansa. Ei ole ihme, että koulutusrakenne imee uusia tutkinnon haluajia ulkomailta. Myös yliopistot saavat lisärahaa ulkomaalaisista – seikka, jota en kaikkien usko tietävän. Ja hetkisen Suomi loisti, niin Pisassa kuin kilpailukyvyssä.
Yliopistoissa on edelleen opiskelijoina huippuja, mutta myös uuvuttava määrä ihmisiä, joiden ei siellä pitäisi olla. Saman olen kuullut koskevan amkeja. Taso laskee hälyttävästi, mikä on yksinkertainen seuraus opiskelijamäärien kasvusta ja alempien koulutusasteiden ongelmista. Jos kerran peruskoulu voi jo niin huonosti (siis osa kouluista), ei mannaa voi syntyä ylemmilläkään asteilla. Valtio vielä silti sätkii ”koulutuksellisen tasa-arvon edistämiseksi”, viime viikolla 26.5 miljoonalla eurolla.
Seuraavaksi voisimme yrittää tasa-arvoa vaikka sillä keinolla, että kukaan ei opiskele yhtään mitään. Globaalissa kilpailussa häviämme kuitenkin, näillä spekseillä.
dust/bones/politics 