Työllisyyden nosto, Hesari ja vaalihokemat

Hesari haastatteli minua eilen työllisyyden kasvattamisesta, kuten muitakin puolueita. Puhelinhaastattelu kesti 29 minuuttia 33 sekuntia, minkä lisäksi vaihdoimme illalla toimittajan kanssa vielä tekstiviestejä, ja lähetin sähköpostilla yhden lisävastauksen.

Lehteen hyvin monipuolisista työllisyyden parantamisen keinoista, joita esitin, päätyi alla olevan kuvan verran:

HS 9.4.

Aloitin haastattelun selittämällä, miksi työllisyysprosentin yksiselitteiseen lukemaan tuijottaminen on harhaanjohtavaa. Ihminen pääsee ”työlliseksi” hädin tuskin piipahtamalla töissä kerran viikossa. Tällaisesta pistäytymisestä saatavalla palkalla kukaan ei tule toimeen. Sosiaaliturva on välttämätöntä.

Työllisyysaste ei kuvaa hyvinvoinnin eikä työn määrää eikä kokonaistuotosta. Se kuvaa nuppilukua ihmisistä, jotka tarkasteluajanjaksolla ovat edes piipahtaneet jonkinlaisissa töissä. Mittari on surkea, ja sitä tulkitaan auttamatta väärin, muuallakin kuin itseensä tyytyväisissä hallituspuolueissa.

Osa-aikaisten työsuhteiden määrä on kasvanut huomattavasti tällä hallituskaudella, ja vastaavasti kokopäivätyöntekijöiden määrä on vähentynyt. Joidenkin puolueiden mukaan ”joustojen lisääntyminen” ja ”Ruotsin malli” ovat hyviä asioita, mutta kun tarkastellaan kokonaisvaikutuksia ja ihmisten mielipiteitä, huomataan, että suurin osa osa-aikatyöntekijöistä haluaisi tehdä enemmän tunteja. He ovat alityöllistettyjä.

Myös tässä kyselyssä kokoomus kuitenkin nimenomaan haluaa lisää osa-aikaista työtä.

Lisäksi selitin toimittajalle, miksi työllisyysaste on kehittynyt tilastoissa niin suotuisasti, mutta todellisuus ei ole läheskään niin ruusuinen. Muun muassa pitkäaikaistyöttömien eläköityminen ja työikäisten määrän lasku vaikuttavat suhdelukuun. Meidän pitäisi edes keskustella oleellisista asioista, ennen kuin vaadimme niihin muutoksia.

Selitin toimittajalle, että meidän koko politiikkakattauksemme pyrkii siihen, että työllisyys paranee ja nimenomaan tuottava työ lisääntyy. Tämä onkin liitetty lyhyesti mukaan vastauksiin. Lisäksi korostin perussuomalaisten toimia ylipäätänsä yrittäjien ja pk-yrityssektorin hyväksi, tuottavuuden kasvua ja innovaatioita.

Puhuin paljon työvoiman liikkuvuuden vähäisyydestä ja kasvukeskusten, etenkin pääkaupunkiseudun, asumisen kalleudesta ja sen vaikutuksista työllisyyteen, nimenomaan suomalaisten työntekijöiden työllisyyteen. Puhuin sosiaaliturvauudistuksesta ja siitä, miten yleistuki pitää rakentaa mahdollisimman hyvin työn vastaanottamiseen kannustavaksi ja miten asumisen tuet pitää uudistaa tätä tukevaksi.

Korostin joka yhteydessä puolueemme priorisointia – meidän tulee kohdistaa toimia omiin pitkäaikaistyöttömiimme ja vajaatyökykyisiin silloinkin, kun avoimille markkinoille työllistyminen ei ole välttämättä realistista. Meidän pitää siirtää esimerkiksi kotouttamismenot suomalaisten hyväksi, ja lopettaa maalle haitallinen maahanmuutto. Selitin, miksi maahanmuutto liittyy oleellisesti myös työllisyys- ja työllistämispolitiikkaan.

En vain heittänyt ajatusta siitä, että vajaatyökykyisiä ja ennenaikaisesti eläköityneitä pitää yrittää auttaa takaisin työmarkkinoille, vaan esitin tähän keinoja, esimerkiksi perusterveydenhuoltoon ja kelan kuntoutuksiin liittyen. Korostin, miten suuri määrä ennenaikaisesti eläköityneistä on mielenterveyspotilaita ja hyvin nuoria, alle 35-vuotiaita, joten mikäli tästä porukasta saataisiin ihmisiä nostettua takaisin töihin, muutos olisi valtava, niin inhimillisesti kuin taloudellisesti.

Puhuin myös koulutuspolitiikasta ja siitä, miten valtion tehtävä on huolehtia siitä, että oikeilla aloilla on oikeaan aikaan oikea määrä koulutettuja ihmisiä ja mahdollisimman oikeassa paikassa. Selitin, miksi halpatyömaahanmuutto ei missään tapauksessa ole ratkaisu. Kaikkein tärkeintä on huolehtia maassa olevasta työvoimareservistä mahdollisimman tehokkaasti eikä sallia jatkuvaa halvan työvoiman syöttövaikutusta rajan yli.

Selitin – kuten aina – että alle 3000,- palkoille saapuvien työperäisten maahanmuuttajien työllisyysaste tippuu kantaväestön työllisyysasteen alle muutamassa vuodessa. Jo tämä YKSI selitys tekee tyhjäksi kaikki halpatyömaahanmuuttoa puoltavat puheenvuorot.

Toimittaja kysyi myös perhevapaauudistuksesta. Kerroin perussuomalaisten mallista, mutta korostin, että perhevapaauudistuksen tehtävä ei ole tehdä työllisyyspolitiikkaa, vaan huolehtia lapsista ja perheiden asioista. Selitin toimittajalle, kuinka tutkimusten mukaan muiden puolueiden esittämillä perhevapaamalleilla EI OLE työllisyys- eikä tasa-arvovaikutuksia. Olen tuonut tämän esille viime kuukausien aikana hyvin monissa haastatteluissa, mutta se ei tunnu kiinnostavan sen paremmin toimittajia kuin muita poliitikkojakaan.

Niinpä tässäkin haastattelussa sekä demarit että kokoomus nostavat esiin perhevapaauudistuksen jopa TÄRKEIMPÄNÄ keinona työllisyyden parantamisessa. Vihreätkin sen mainitsevat. Tämä on bluffia. Kaikki puolueet olivat mukana ministeri Saarikon perhevapaauudistuksia pohtivassa ryhmässä, ja siellä hyvin yksiselitteisesti esiteltiin viimeisellä tapaamiskerralla tutkimuksia, jotka kumoavat mallien vaikutukset työllisyyteen. Kela, VM ja THL ovat toteuttaneet muutenkin hyvin avaavia selvityksiä perhepolitiikasta.

Kelan selvityksestä muun muassa selviää, että suurin syy siihen, että vanhemmat eivät vie lapsiaan päiväkotiin ”riittävän” aikaisin, johtuu päivähoidon heikosta laadusta. Tätäkään ei tietenkään tuoda esille missään – veisihän se pohjan muiden puolueiden maanisilta vaatimuksilta saada maksuton varhaiskasvatus, kun edes nykyinen tilanne ei ole tyydyttävä, tilojen, henkilökunnan, osaamisen tai vaikkapa ryhmäkokojen suhteen.

Perhevapaauudistuksesta on tullut ihmeellinen taikasana, jota puolueet tarjoavat ratkaisuksi ongelmaan kuin ongelmaan. Että työttömien ja vähän koulutettujen naisten kepittäminen kotoa kortistoon lisäisi työllisyysastettamme?

Työllisyyden nostaminen on hyvin kaukana yksinkertaisesta asiasta. Koska perussuomalaiset haluaa tarkastella asioita laajasti ja ennemmin tukea rakenteita kuin lykkiä rahaa sinne tänne, ehdotuksiamme on vaikeaa saada sopimaan muutamaan riviin.

Mutta ehkä nyt olisi vähän voinut ponnistella taas Sanomatalossakin? Tai jos ei meidän suhteemme, niin edes kyseenalaistaen muiden puolueiden hokemia?

Olen sanonut tämän sata kertaa, mutta sanon taas: poliittinen keskustelumme on säälittävän heikkotasoista, ja suurin syy siihen on media.

 

#vaalit2019 – Koulut ja perheet

pencil-918449_1280

Peruskoulu takaisin

Kouluihin tarvitaan arvonpalautus – perusasioihin, opetukseen ja oppimiseen, opettajan rooliin. Huikentelevaiset pedagogiset tavoitteet toimivat jossakin ja joillakin, mutta eivät koko yhteiskunnan tasolla. Peruskoulun ei pidä haihatella eikä julistaa ideologiaa, vaan opettaa lapset osaamaan ja olemaan ihmisiksi. Olen tässä aikamoinen konservatiivi – mielestäni kouluun mennään aamulla, istutaan ainakin pääasiassa pulpetissa, kirjoitetaan, luetaan, lasketaan. Saadaan koenumero ja todistus, jossa on numeroita tai muuten selkeä arvostelu. Totellaan ja arvostetaan opettajaa.

Kaikkein tärkeintä on palauttaa kouluihin vaatimustaso. Luokka-asteelta toiselle ei saa päästää, mikäli tavoitteita ei ole saavutettu. Suurin osa toisen asteen ongelmista johtuu peruskoulusta – siitä, että amikseen menee nuoria miehiä, joilla ei ole siihen mitään edellytyksiä. Ysiltä pääsee nuoria, joiden luku- ja kirjoitustaitokin on surkea.

Nykyisen peruskoulumme tila edesauttaa heikommista lähtökohdista tulevien, etenkin poikien, syrjäytymistä. Peruskoulun tehtävä on korjata heikommista lähtökohdista tulevien taivalta, ei pahentaa sitä.

Suomalainen koululaitos pitää palauttaa sille tasolle, jossa me ennen olimme. Pääsimme hyvin pitkälle ihan sillä vanhalla koulujärjestelmällämme – ilman ilmiöpohjaisuutta, ilman digihulluutta, ilman koko ajan lisääntyviä oppilaiden vapauksia.

Lapsilta pitää vaatia jotakin. Myös koulussa rajat ovat rakkautta.

Hyvä peruskoulu antaa hyvien loistaa, mutta huolehtii myös muista – sekä kokonaisuudesta. Pedagogiikkaa tai opetussuunnitelmia ei saa suunnitella muotivirtausten tai ideologioiden pohjalta. Me kyllä tiedämme, mikä toimii!

Koulumme ei kestä väestöpohjan kulttuurista moninaistumista eikä sen tarvitsekaan. Olemme onnistuneet kaikissa mittareissa muun muassa juuri siksi, että olemme olleet niin homogeeninen joukko.

Tietyistä maista tuleva maahanmuutto aiheuttaa valtavia ongelmia kouluissa. Polarisaatio kasvaa – hyvät ja huonot koulut erkaantuvat toisistaan – eikä maahanmuuttajakouluihin pumpattava lisäraha ratkaise asiaa. Tietyistä maista tulevien maahanmuuttajien oppimistulokset ovat heikkoja, mutta oppilaat saavat kuitenkin helpommin parempia arvosanoja.

 

Koulutustason lasku ja muut oppiasteet

Suomalaisten koulutustaso on kääntynyt laskuun. Tämä on yksi huolestuttavimpia käänteitä maassamme. Mikäli valtiomme tuottaisi meille relevanttia tilastotietoa ja kykenisimme irrottamaan datasta maahanmuuttajataustaisten osuuden, uskon, että huomaisimme, että suomalaisten koulutustaso ei ole kääntynyt laskuun. Mutta emme voi tarkastella asiaa, koska yksiselitteistä tietoa ei ole tarjolla. Joka tapauksessa asiaan pitää suhtautua suurella huolella.

Kouluttautuminen on hyvä asia. Mutta ei hinnalla millä hyvänsä. Vaadin osaamista ja tasokkuutta. Kaikkia ei ole luotu lukemaan. Lukion ei kuulu opettaa muovailuvahan muovailua eikä yliopistossa pitäisi joutua ihmettelemään opiskelijoiden surkeaa äidinkielen taitoa. On suurta hulluutta tunkea maahan saapuvia ummikkoja lähihoitajakoulutukseen – sieltä sitten mummojen pyllyjä pesemään. Tämä ei toimi. Ajamme päin seinää.

Yliopistolaitoksessa on niin paljon pielessä, etten tähän kirjoitukseen sitä edes avaa. Akateemisessa maailmassa on useita oppialoja, joilta leikkaisin mieluusti – mutta myös useita, joihin panostaisin lisää. Mikäli autonominen tiede toimisi kuten sen kuuluisi toimia, luottaisin siihen. Nyt valitettavasti en voi niin tehdä.

Ammattikoulutus pitää palauttaa raiteilleen. Melkein 70 prosenttia opiskelijoista on aikuisia – he ovat siellä muun muassa työttömyystilastojen kaunistamiseksi – ja yhä suurempi osa koulujen energiasta menee kotouttamiseen ja kotouttamishankintoihin.

Ammattikoulutus keskeytetään usein, lähiopetus on vedetty minimiin ja osaamistulokset ovat heikkoja. Toisen asteen maksuttomuus ei auta tähän ongelmaan tuon taivaallista, vaan olisi ainoastaan sosiaalidemokraattien ja muun vihervasemmiston tyypillinen imagopoliittinen laastaritoimi, joka maksaisi paljon.

Ihan oikeasti koulun ongelmia sillä ei korjattaisi.

 

Maahanmuutto ja koulut

Opettajien ammattijärjestö OAJ on huomannut, missä liikkuu paljon löysää rahaa ja vakansseja. Niinpä sen sijaan, että se ottaisi kriittisesti kantaa maahanmuuttoon, joka pilaa koululaitostamme, se vaatii koko kotouttamisen toimialaa siirrettäväksi työ- ja elinkeinoministeriöstä opetus- ja kulttuuriministeriöön. Tällöin pumppaaminen olisi kätevämpää.

OAJ ei juuri koskaan puhu maahanmuutosta (vaikka opettajat yhä enemmän puhuvat). Nyt – yhdistettynä edellä kuvaamaani järjestön hallitusohjelmatavoitteeseen – se on kuitenkin yhtäkkiä tullut ulos kannanotolla, jonka mukaan ”Suomi on epäonnistunut maahanmuuttajien kotouttamisessa”.

Ei kannata antaa itseään hämättävän. Kyse on vain juuri siitä, minkä edellä selitin – valtavan maahanmuuton rakentamista intresseistä.

Vielä rautalangasta: maahanmuutto ja kotouttaminen saattaa olla OAJ:n ja monen muun tahon etujen mukaista, mutta suomalaisen koulujärjestelmän tai muiden kansallisten jalokiviemme etujen mukaista se ei ole.

Valitettavasti opettajat eivät voi yleensä puhua asiasta suoraan.

Samaa omaan taskuun pelaamista tapahtuu yhteiskunnassamme tietysti kaikkialla. En tule koskaan sitä hyväksymään, vaikka se kuinka olisi maan tapa ja ”luonnollinen” osa moniarvoista ja monimutkaista demokraattista länsimaata. Vähin, mitä voin tehdä, on informoida ihmisiä näistä kuplista ja niiden vaikutuksista. Byrokratia kasvattaa itse itseään, laajenee holtittomasti ja vaatii aina lisää rahaa.

 

Syntyvyys, perheet ja ihmisten vastuu

En näe väkilukumme vähenemistä yksinomaan negatiivisesti. Se on yksinomaan negatiivista, mikäli maahanmuuttoa ei saada loppumaan, mutta mikäli saadaan – kuten toisaalla esitän – laskevat käyrät eivät ole mikään maailmanloppu. Sitä paitsi eivät ne muutenkaan välttämättä ikuisesti laske.

woman-1284353_1280

Joka tapauksessa haluaisin, että suomalaiset tavalliset ihmiset tekisivät enemmän lapsia. On järjetöntä, että kaupungissa asuvan kahden työssäkäyvän vanhemman pitää tarkkaan miettiä, onko taloudellisesti mahdollista tehdä useampia lapsia, mutta kokonaan sosiaaliturvan varassa asuva perhe voi tuottaa yhteiskunnalle uusia jäseniä vaikka kuinka monta.

Toisille päivähoitomaksut ovat suuret – ylimpään maksuluokkaan pääsee varsin maltillisilla kahden vanhemman tuloilla – mutta toiset voivat viedä koko katraansa päivähoitoon, vaikka itse ovat kotona. En ymmärrä tätä. Varhaiskasvatuksella varmasti on sosiaalinen tehtävä, mutta silti olen sitä mieltä, että tärkeintä olisi tukea vanhempia olemaan vanhempia. Heillä on tärkein kasvatusvastuu.

Emme me tee lapsia tälle valtiolle.

Samaan aikaan kun vanhemmuus on yhä vaativampaa – hoida hyvät koulut, kuskaa sinne ja tänne, osallistu ja osallista, taistele teknologian ylivaltaa vastaan, maksa ja maksa ja maksa – yhteiskunnassamme on kasvava osuus vanhempia ja perheitä, joilta homma on täysin hukassa. Vanhemmuus on pahassa kriisissä, mikäli lapsia ei kyetä kasvattamaan enää kotona, vaan sitä vaaditaan yhteiskunnan instansseilta – ensin päiväkodilta, sitten koululaitokselta, sitten sosiaalivaltiolta, lastensuojelulta ja aina joltakin aputädiltä. Sitten syytetään rakenteita ja vaaditaan lisää resursseja, tukea, apua ja ymmärrystä.

Milloin meistä tuli näin säälittäviä?

Ja totta kai – maahanmuuttajat ovat tässäkin aivan ylikorostuneessa roolissa, vaikka ongelma ei tietenkään yksinomaan koske heitä.

Paitsi että huono vanhemmuus tuottaa valtiosta riippuvaisia nuoria, se tuottaa myös yliherkkiä ja kaikesta loukkaantuvia, identiteetiltään pahasti häilyviä ihmisiä. Kun tähän lisätään median ja muun ympäristön edistämä propaganda esimerkiksi monikulttuurisuudesta, omien juurien halveksunnasta ja rajattomista sukupuoli- ym. identiteeteistä, en ainakaan itse ihmettele, että pahoinvointi ja mielenterveysongelmat lisääntyvät.

 

Digi, data, peli ja some

Merkittävä osa lastensuojelun asiakkaista kärsii peliriippuvuudesta. Teknologialle ja laitteille on siirretty paljon sellaista, mikä kuuluisi vanhemmille. Perheet, joissa on ongelmia, eivät jaksa taistella pelejä ja teknologiaa vastaan. Lapsi pysyy hiljaa ja omissa oloissaan, kun sille antaa laitteen.

Joka päivä näen julkisissa liikennevälineissä ihan pieniäkin lapsia, jotka tuijottavat ruutuja. Yleensä lasten vanhemmat tekevät samaa, eikä edes katsekontaktia synny. Puheterapeuttien asiakkaina on koko ajan enemmän lapsia, jotka eivät opi puhumaan. Koululaisten sanavarasto kapenee, normaali kielen tuottaminen on hankalaa.

Myös valtiomme tekee ihmiskoetta teknologiauskovaisuudellaan. Lapset ja nuoret käyttävät laitteita kaikkialla, myös kouluissa, keskeneräisillä ja kehittymättömillä aivoillaan. Kirjoista on luovuttu, ekaluokkalainenkin kirjoittaa jo näppäimistöllä.

Tulevana keväänä matematiikan ylioppilaskoe on sähköinen, vaikka sitä tuntuvat vastustavan kaikki, niin matematiikan opettajat, tutkijat kuin opiskelijat itsekin. Ihmisten aika menee huonosti toimiviin sovelluksiin ja turhanpäiväisiin raportointeihin. Keskittymiskyky heikkenee, nuoret eivät jaksa lukea edes lyhyitä tekstejä. Äiti uppoaa illalla someen eikä jaksa edes kuunnella, mitä lapsi kertoo…

Tämä on äärettömän surullista.

En ole teknologiavihamielinen, olen teknologiakriittinen. Laitteet voivat toimia kouluissa oppimisen tukena, mutta itsetarkoitus ne eivät saa olla. Ensin pitää olla perusasiat hallussa. Luokka, jonka oppilaat eivät osaa lukea eivätkä kirjoittaa ja joilla on käytös- ja elämänhallinnan ongelmia ja 10 eri äidinkieltä, ei tarvitse tabletteja tai älypuhelimia. Niistä on tällaisessa tilanteessa ainoastaan haittaa.

 

Perheet, sukupuolet ja tasa-arvo

Perhe tarvitsee puolustajan yksilöiden aikakaudella. Olen huolissani lasten kustannuksella tehtävistä ratkaisuista. En ymmärrä ”tasa-arvoa”, joka väittää, että äiti ja isä ovat samanlaisia tai että lapset ovat joku uhraus. Kavahdan perhevapaamalleja, jotka väittävät olevansa tasa-arvoisia vaatimalla isän kotiin yhtä pitkäksi aikaa kuin äiti on. Tietysti on hienoa, että isät osallistuvat yhä enemmän lastenhoitoon, mutta jotain tolkkua tähänkin.

Myönnän auliisti, että en itse koskaan voisi viedä omaa liian pientä lastani päiväkotiin, jotta ”työllisyys olisi parempi”. En myöskään lopettaisi imettämistä liian aikaisin ja antaisi paikkaani isälle, jotta ”tasa-arvo toteutuisi”. Ymmärrän hyvin, että vuosien kotona olemisellani on ollut vaikutuksensa uraani – keskimäärin naisten kohdalla varmasti vielä enemmän kuin itselläni – mutta suoraan sanoen en piittaa siitä. Mikään ei voi olla tärkeämpää kuin lapseni ja heidän hyvinvointinsa.

En myöskään näe miehiä ja naisia toistensa kilpailijoina. Mikäli perheessä oikeasti vanhemmat joutuvat kisaamaan keskenään, kuka ”saa” mennä töihin ja kuka ”joutuu” jäämään lasten kanssa, joku on liitossa ehkä muutenkin pielessä. Eivät nämä asiat tietenkään aina yksinkertaisia ole, mutta kannatan silti arkijärkeä ja vastustan tavallisen perhe-elämän patologisoimista.

Kaikkein kauimmin kotona lapsia hoitavat naiset ovat vähiten koulutettuja ja yleensä työttömiä. Suurin osa perheistä käyttää ainakin jonkin verran hoitovapaata, ja useimmat lapset ovat varhaiskasvatuksessa viimeistään täyttäessään kaksi vuotta.

Perhevapaauudistuksen pitää lähteä näistä realiteeteista. Toisaalta sen välittämät arvot on syytä ymmärtää. Perhepolitiikasta ei pidä tehdä työllisyyspolitiikkaa eikä tasa-arvopropagandaa.

baby-2717347_1280

Minusta on luonnollista, että lapset ovat ihmisten tärkein asia.

Niin ajattelevien ihmisten maasta tulee hyvä, vauras ja onnellinen.

 

***

Muita kirjoituksiani aiheesta:

Koulushoppaamisesta

Koulutususkovaiset, konsultit ja hygieniapassit

Kyvykkäät, muutoshaluiset digikoulut ja ketterät ruutupäät

Hyvinvointivaltio, äitiyspakkaus ja ilmainen koulutus

Päiväkoti, jossa ei ole yhtään suomea äidinkielenään puhuvaa lasta

Mitä enemmän maahanmuuttoa, sitä enemmän heikennyksiä

Miksi päivähoidon ei pidä olla maksutonta

(Yliopistosta ja tutkimuksesta useita kirjoituksia – etsi sivupalkista asiasanojen avulla.)

***

Julkaisen vaaleja kohti mentäessä neljä erilaista teemakokonaisuutta, joissa paitsi käsittelen tavoitteitani myös tuon tarkemmin esille, millainen ihminen minä olen.

Aiemmin on julkaistu YMPÄRISTÖ.

 

 

 

 

Kyvykkäät, muutoshaluiset digikoulut ja ketterät ruutupäät

Vaikka pisa-huuma on laantunut tulosten tippumisen myötä, ei digihype näytä rauhoittumisen merkkejä. Lähes viikoittain saamme lukea, kuinka kaupunki toisensa perään hankkii kaikille pilteille lisää ruutuja naaman eteen. Hehkutus iPadien tuomasta kehityksestä jättää alleen valitettavan tosiasian siitä, että oppilaiden taso ja saavutukset laskevat jatkuvasti. Tai ei nyt ihan kaikkien: parhaimmisto on edelleen omalla tasollaan, tableteilla tai ilman. Alimpien ryhmien osaaminen on jo hälyttävää.

Suurin ”tasa-arvon ongelma” ei suinkaan ole siinä, että joillain kouluilla on tabletit ja toisilla ei, vaan siinä, että toiset osaavat ja osaavat yhä enemmän, toiset yhä vähemmän. Syitä erojen kärjistymiselle voidaan löytää samoista seikoista kuin yhteiskunnassa laajemminkin, ja näitä on blogissa käsitelty laajalti. Maahanmuutto on vain yksi tekijä, mutta uskoakseni tärkein. Sen rinnalla tapahtuu jatkuvaa kotimaista kurjistumista, osin johtuen nimenomaan väestöpohjan muutoksista, osin niistä riippumatta.

Koulumaailman ihmeellinen keskitason rapautumisilmiö johtuu siitä, että sekä kaikkein heikoimmat että kaikkein parhaimmat koulut erottuvat keskitason kouluista. Jälkimmäisiä avittaa positiivisen diskriminoinnin periaate. Esimerkiksi itäisen Helsingin koulujen tietotekniseen kehittymiseen laitetaan huomattavia summia rahaa. Parhaimmat koulut saavat toki rahaa nekin, mutta toiminta nojaa vahvasti myös muunlaisille positiivisille käytännöille. Opetukseen kohdistuvat leikkaukset rokottavat kaikkia kouluja, mutta ”normaaliin keskikastiin” – sinne missä suurin osa Suomen lapsista on – ne kohdistuvat ehkä voimallisimmin.

Talous- ja koulutususkon yksi oleellinen osa-alue on digitalisaation ja esimerkiksi koodaamisen taloutta nostava vaikutus. Lehtiä lukemalla voi tulla siihen päätelmään, että tulevaisuus on pelialan ja erilaisten ”arkea hyödyttävien” innovaatioiden. Koodaamisesta halutaan jopa uusi A-kieli. Taustalla vaikuttaa ajatus siitä, että kunhan vain koululaiset – nämä diginatiivit – tarpeeksi ajoissa ohjeistetaan uudenlaisen tietotekniikan maailmaan, taloutemme pysyy liikkeessä ja kehitys kehittyy. Käsitys siitä, että kaikki ihmiset voisivat päätyä esimerkiksi innovoimaan tietoteknisiä keksintöjä, kunhan he vain saavat tasa-arvoisesti verovaroin näitä kouluissa käyttää, on surkuhupaisa. Tietoteknisistä perustaidoista – jotka kuka tahansa oppii – ei pääse syvälliseen digiosaamiseen ilman matematiikan ja fysiikan osaamista. Algebra ja algoritmit ovat välttämättömiä ohjelmoinnin ja laskennan oppimisessa. Matematiikan ja muidenkin luonnontieteiden osaaminen sen sijaan heikkenee koko ajan. Opettamisessa ja pedagogiikan muussa sisällössä olisi tehtävää paljon enemmän kuin mitä ”digitalisaation murros” saattaa lopulta edellyttää.

Suurimmasta osasta ruutuja tuijottelevia lapsia ei tule kuin ruutua tuijottelevia aikuisia. Iso osa ruutua liikaa tuijottelevista lapsista kärsii asiasta. Keskittymiskyvyttömyys, lihavuus, liikkumattomuus, mielikuvituksettomuus, leikin puute, töitä ei opita tekemään, jatkuvien palkintojen tarve, ulkoa tuotettu motivaatio, muutamia yleisimpiä mainitakseni.

Jokainen (lapsistaan välittävä) vanhempi taistelee kasvatuksessaan nykyään ennemmin ruutuja vastaan kuin niiden puolesta. Luin jostakin, että tähän pelkistyy kasvatuksellinen epätasa-arvo. Vanhemmat, jotka pitävät lapsistaan huolta ja haluavat heille mahdollisimman hyvän tulevaisuuden, komentavat näitä pois ruutujen luota, vahtivat peliaikaa tarkasti, vievät lapsensa ulos ja harrastuksiin, urheilemaan, lukemaan kirjoja, tekemään käsillä, ajattelemaan ilman ruutuja. Ne vanhemmat taas, joilla ei riitä tahtoa, kykyä tai jaksamista, jättävät lapsensa ruutujen hoidettaviksi. Jälkimmäisistä harvemmin taitaa kasvaa kyvykkäitä, tietoteknisesti lahjakkaita innovaattoreita.

Pitääkö lapsia siis vielä koulussakin kannustaa tuijottamaan ruutua yhä enemmän?

Digitalisaatio kouluissa täytyy nähdä instrumentaalisena, ei itse tarkoituksena. Tabletti on kuin lumilapio – sillä on joku tarkoitus, johon sitä käytetään. Lumilapio on perin hyödytön, mikäli ei ole lunta, jota pitäisi lapioida. Kuvakkeiden näppäily ja googlen virtaan hyppääminen eivät itsessään tuota mitään lisäarvoa, etenkään kouluissa, joissa pedagogisen sisällön pitää ottaa huomioon ryhmät eikä vain yksilöitä. Tiedon valtatie on usein edelleen kivinen.

Koulujen ongelmat tänään ovat monin paikoin hälyttäviä. Käytöshäiriöitä, lapsia, joilta puuttuvat normaalit sosiaalisen kanssakäymisen taidot, kullanmurut, joita ei voi pakottaa, järjettömän suuret erot osaamisessa ja oppimisessa, impulsiiviset lapset, jotka elävät peli- tai virtuaalimaailmoissa, sivistyksen ja oppimisen yhä surullisempi arvonlasku. Joissain kouluissa matkapuhelimet aiheuttavat suuria ongelmia – kaikissa ehkä jonkinlaisia. Osa kouluista on jo kieltänyt puhelinten käytön kouluaikana. Toiset koulut eivät voi kieltää tai oikein edes rajoittaa puhelinten käyttöä, koska, esimerkiksi, matkapuhelin on ihmisoikeus, sillä voi tehdä kaikkea hyödyllistäkin, sen poistaminen rikkoo lakia ja niin edelleen. Toisissa kouluissa tiukat säännöt takaavat, että asioihin mennään opetus edellä. Saamme lukea seurauksista. Matkapuhelin kuuluu ennen muuta viihteen puolelle, ja viihteen rooli kouluissa on ja sen tulee olla hyvin rajallinen.

Tietotekniikan laaja-alainen ja syvällinen käyttö edellyttää monia asioita. Ensinnäkin oppilasaineksen pitää olla verraten homogeenistä. Sen täytyy kyetä käyttämään tietotekniikkaa oppimisen tukena ja apuvälineenä. Tietotekniikan täytyy tarjota joku lisäarvo oppimiselle. Se ei voi olla yksinomaan viihdettä eikä lapsenvahti opettajille, joiden energia kuluu erityistä tukea vaativien oppilaiden kanssa. Tietotekniikan käytön täytyy olla oppimiskeskeistä niin, että siitä saavutettava hyöty on selvää ja yksinkertaisesti todennettavissa. Opettajien täytyy olla motivoituneita ja kyvykkäitä. Ohjelmistojen on oltava kiinnostavia ja hyödyllisiä.

Mitä helpommin lapsilta oppiminen sujuu, sitä enemmän hyötyä he todennäköisesti tietoteknisistä apuvälineistä saavat. Ja toisinpäin: mitä haastavampaa oppiminen ja koulunkäynti on, sitä vaikeampaa tietotekniikasta on saada hyötyä. Se saattaa kääntyä myös negatiiviseksi, mikäli esimerkiksi keskittymistaidot eivät riitä ruutuimpulssien väistelyyn.

Viikonloppuna yle kertoi, että yksi parhaista ja korkeatasoisimmista äidinkielen alkuopetukseen tarkoitetuista ohjelmistoista (Ekapelit) on joutumassa vaikeuksiin, koska sen rahoitus on loppumassa. Tällä tavalla koulujen digitalisaatio ei ainakaan etene. Painopisteen siirtyminen yritysten voittoa tavoitteleviin ohjelmistoihin ei voi koulumaailmassa olla kestävä ratkaisu, vaikka markkinaehtoinen kilpailutilanne monessa muussa asiassa digitalisaation suhteen olisikin optimi. Järjettömiä summia koneisiin käyttävillä hankinnoilla ei tee mitään, jos koneita ei voida käyttää tai jos muusta opetuksesta samaan aikaan nipistetään. Google onnistuu kyllä kotonakin, koulun pitäisi kyetä johonkin muuhun. Opetushallituksen tukemia koulutuksen tvt-hankkeita on ollut käynnissä yli 500. Toivon, että tulokset ovat muutakin kuin että ”lapset ovat ottaneet tieto- ja viestintäteknologian lisääntyneen käytön vastaan innokkaasti”.

Lapset ovat kyllä diginatiiveja. Heiltä onnistuu kaikkien laitteiden ja ohjelmien käyttö – uudet otetaan haltuun tuossa tuokiossa. Pelaaminen on ainakin poikien mielestä parasta maailmassa. Lapset liikkuvat somessa ja puhuvat digijargonia, jonka oleelliset käsitteet muuttuvat puolivuosittain. He elävät ”ruudun läpi” ja usein vanhempiaan imitoiden kasvattavat toiseen käteensä älypuhelinulokkeen. Valitettavasti sama tyyli jatkuu koulussa, jos asialle ei tehdä mitään. Tämä on ongelma. Opetushallitus on kuitenkin linjannut, että oikea ongelma on digitaalisen osaamisen epätasa-arvo. Luulen tämän tarkoittavan sitä, että toisilla on Apple ja toisilla ei, toisilla hieno älypuhelin, toisilla ei. Jokainen normaali lapsi oppii käyttämään laitteita vain käyttämällä laitteita. Ihmeidentekijäksi laitteista harvemmin on.

En ole tietotekniikkavastainen ihminen, oikeastaan päinvastoin. Olen itsekin käyttänyt tietotekniikkaa ala-asteikäisestä asti, olen myös joskus pelannut aivan liikaa. Esikoiseni koulussa käytetään pääasiassa oppikirjojen sijaan iPadeja, harjoitellaan visuaalista ohjelmointia ja opetuksessa käytetään paljon luovaa teknologiaa – mutta myös erittäin paljon kaikkea muuta, ruutujen ulkopuolista aktiivista ja käytännöllistä tekemistä. Oppimista ja kasvatusta ohjaa tarkoituksenmukaisuus, johdonmukaisuus ja kulttuurin ja sivistyksen arvo. Opettajan mukaan, kun iPad-kokeilu alkoi syksyllä, oppilaat olivat hyvin innoissaan laitteista. Ne tarjosivat vahvan lisäkannustimen kaikelle tekemiselle. Sittemmin tabletit ovat tippuneet erikoisasemastaan eikä niihin suhtauduta enää sen ihmeellisemmin kuin kirjoihinkaan. Eikä niissä ole Shadow Fightia, Growtopiaa eikä Clash of Clansia, rehtorille kiitos.

Helppo pääsy tiedon ääreen on myös muuttanut koululaitosta jo paljon. Nippelitiedon opettelu on selvästi vähentynyt, toisaalta omaehtoinen ja ”luova” oppiminen lisääntynyt. Myös tämä toimii hienosti silloin, kun pohja on kunnossa: perustaidot omaava, tarpeeksi motivoitunut lapsi, joka tietää, mitä laitteilla ja informaatiolla tekee sekä opetussuunnitelma, jossa tietotekniikan merkitys ymmärretään laajassa kontekstissa. Silloin kun google toimii osaamisen korvikkeena, minkäänlaista suhteellisuudentajua ei ole ja motivaatio oppia ja kasvaa on vähäinen, lisäinformaation arvo on nolla tai negatiivinen. Tieto on lapsille lisäksi arvotonta, koska se on muutaman näppäilyn takana.

Ruutupäiden holhoaminen on edelleen ensisijaisesti kotien tehtävä. Perusta sille, miten, mihin ja kuinka paljon laitteita käytetään, luodaan kotona. Kouluilta pitäisi kuitenkin vaatia jonkinlaista strategista näkemystä samoista asioista. Heikkoa ei hyväksi saa vain lämpimän ompun avulla, oli kyse sitten oppilaasta, koulusta, pisa-tuloksista tai kansantaloudesta.

Edit. 29.5. Hesarissa ilmestyi ymmärtääkseni lehden ensimmäinen ”digikriittinen” kirjoitus otsikolla ”Koululaisten osaaminen uhkaa rapautua”. Siinä kaksi pedagoogikkoa ruotii digitalisaation ongelmia ja koulun alasajoa, pitkälti samanlaisilla argumenteilla kuin minä edellä. Teksti kohdistuu mitä ilmeisimmin uuden hallituksen kaavailemaan ”digiloikkaan”, mikä etenkin yhdistettynä opetuksen säästöihin tulee olemaan katastrofi. Vieraskynä täällä.

VAALIT 2015: hajanaisia huomioita

Vaalituloksessa jännitän ennen muuta sitä, minkä verran kokoomus (ja tietysti demarit) saa turpiin ja toisaalta mikä on perussuomalaisten saalis. Keskustalle ei kai voi mitään. Vaikkakaan en ymmärrä miksi. Miksi Sipilästä on tullut ilmiö? Oli kammottavaa katsoa vaalikeskustelua, jossa muut poijaat nuoleskelivat kepujohtajaa. Muista johtajista täytyy sanoa se, että Stubb on edelleen omaa luokkaansa, esiintymisensä ja henkilönsä puolesta, mutta tällä kertaa suomalaiset haluavat jotain syvempää kriisijohtajaa. Meidän konkreettinen Juha, oikea mies! Jos kokoomus olisi hallituksessa, eihän tällaiseen aikaan voisi Stubbia enää ulkoministeriksi edes laittaa. Mitä sille tehtäisiin, opetusministeriksi? Mutta eipä tuo taida olla.

Tiitinen totesi eilisessä Hesarissa, että istuva hallituksemme on ”lapsukaisten hallitus”. Osuvasti sanottu.

Kun Sipilän pääministeriydestä on suurin hohto kadonnut, maa kääntyy yhä presidenttikeskeisemmäksi. Saulista tulee yhä vankempi perusta, viisas oraakkeli. Intuitiivisesti minulla ei ole mitään asiaa vastaan, vaikka tottakai parlamentarismia tuleekin kannattaa. Myös vaikeina aikoina.

Vaalikentillä oli jotenkin vaisua. Tai ei ainakaan niin riehakasta kuin joskus. Muutamia hyviä keskusteluja kyllä tuli käytyä ehdokkaiden ja tiimiläisten kanssa. Eilisellä kaupunkitourneella kuopuksen rattaisiin kiinnitettiin persupallo ja rkp-pallo, ja kun jälkimmäinenkin karkasi ilmoihin eikä vihreitäkään palloja enää ollut tarjolla, kuljimme yksinomaan perussinisissä. Pelkästään se tuntui provosoivan ihmisiä dissonansseihin: onks noi oikeesti vai onks toi niinku sarkasmii.

Kerran kunnallisvaalien aikaan lapset saivat jokaisen puolueen pallon, joista sitten mittailimme ylhäällä pysymisen aikoja. Yksikään ei ole koskaan päässyt lähellekään Akateemisen kirjakaupan palloa, joka pysyi lastenhuoneen katossa yli kaksi kuukautta! Maassa tämäkin oli jo tänä aamuna:

PS

Eilen tarttui mukaan myös tulppaaneita, laastareita, puhdistusliinoja, kahvia, teetä, keksejä, karkkia. Ruokaakin moni puolue näkyi tarjoavan. Ja piraatit viskiä!

Ennusteeni on tässä: kesk 22.3, ps 17.0, kok 16.9, sdp 14.9, vihr 8.7, vas 8.5, rkp 4.5, kd 3.3

Viikonlopun maahanmuuttomöläyksen tarjoaa aamun Hesariin mielipiteen sorvannut ympäristönsuojelun  professori Pekka Kauppi, joka haluaa opiskeluperäisen maahanmuuton sujuvaksi. Onneksi professori ei ole sentään valmis avaamaan ovia kaikille halukkaille, mutta muuta ihmeellistä hänen aatoksistaan kyllä löytää:

Työ­pe­räi­sen ja hu­ma­ni­taa­ri­sen maa­han­muu­ton rin­nal­le tar­vi­taan kol­mas reit­ti, opis­ke­lu­poh­jai­nen maa­han­muut­to. (–) Val­mis­tu­neis­ta mais­te­reis­ta saam­me no­peas­ti pä­te­vää täy­den­nys­tä työ­mark­ki­noil­le kor­jaa­maan vi­nou­tu­nut­ta huol­to­suh­det­ta.

Nyt haluaisin ainoastaan tietää, millä akateemisella alalla on sellainen a) työvoimapula ja/tai b) pula opiskelijoista, että tällainen toimi tarvitaan. Ei ainakaan Kaupin omalla alalla. Eikä juuri millään muullakaan, päinvastoin. Akateeminen ala toisensa perään alkaa kärsiä ennemminkin työttömyydestä ja monin paikoin, esim. luonnontieteellisellä, se on jo merkittävää. Maistereilla ei huoltosuhdetta korjata eikä varsinkaan maahanmuuttajamaistereilla. Lääkäreistä saattaa olla pulaa – riippuen katsantokannasta – mutta tämä on profession itsensä edun mukaista. Sama lehti muuten kertoi myös, että jo lähes joka toinen uusi eläinlääkäri on koulutettu Suomen ulkopuolella, moni Virossa.

Kuten olen ennenkin kirjoittanut, koulutusekspansiossa on kyse tiettyjen tahojen intresseistä ja bisneksestä. Mutta miten hullu on valtio, joka suostuu rahoittamaan yhä sekopäisempiä hankkeita! Amkeista ei tässä yhteydessä edes voi puhua; ne alkavat kai olla jo menetettyä maata. Opiskelupohjainen maahanmuutto näkyisi toimivan.

Koulutususkovaiset, konsultit ja hygieniapassit

Oikeus koulutukseen on perusoikeus, jonka toteutuminen turvataan lainsäädännössä määritellyllä oikeudella maksuttomaan perusopetukseen sekä yleisellä oppivelvollisuudella.

Sivistyksellisiin oikeuksiin kuuluu myös, että julkisen vallan eli valtion ja kuntien on turvattava jokaiselle Suomessa asuvalle yhtäläinen mahdollisuus saada kykyjensä ja tarpeidensa mukaisesti myös muuta koulutusta sekä kehittää itseään varattomuuden sitä estämättä. (Opetus- ja kulttuuriministeriö)

IMG_1176

Tiedepolitiikan painopisteitä ovat korkeakoulujen profiiloitumisen tukeminen ja toiminnan vaikuttavuuden tehostaminen, korkeakoulujen ja tutkimuslaitosten yhteistyö ja työnjako, tutkimusinfrastruktuurien vahvistaminen ja kansainvälisyyden lisääminen. (Opetus- ja kulttuuriministeriö)

Suomea, kuten monia muitakin länsimaita, vaivaa sokea koulutususko. Sen pohjalla on ajatus, että koulutus on eräänlainen tae paitsi yksilön kehittymisestä, myös yhteiskunnan ja valtion edistymisestä. Koulutus auttaa kilpailussa. Osin ajatus on tietysti totta, mutta muuttuneessa globaalimaailmassa ja yhä pahenevan työttömyyden aikana se saa kieroja ilmentymismuotoja.

Koulutususkon kanssa esiintyy koulutusinflaatiota, nollakoulutusta ja valtavaa byrokratiaa. Koulutusinflaatio tarkoittaa sitä, että työtehtäviin ja statuksen nostoon vaaditaan jatkuvasti yhä enemmän opintoja ja koulutusta. ”Korkeakoulutus” ei tarkoita enää yhtään mitään, kun suurella osalla ihmisistä sellainen on. Toisaalta lukuisat täydennyskurssit tai korkeat arvosanat eivät välttämättä takaa nekään mitään, jos alla oleva ala on väärä tai henkilölle sopimaton. Mikko Aron väitöskirjan mukaan yhä useammasta maisterista tulee alempi toimihenkilö, samalla kun opistotutkinnot ovat muuttuneet lähes arvottomiksi. Toisaalta jos löytyy muunlaista inhimillistä ja sosiaalista pääomaa, konsultiksi voi alkaa yhtä hyvin suoraan peruskoulusta tai sitten vaikkapa ministeriuran jälkeen.

Viime viikkoina on taas yltynyt puhe ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen yhdistämisvaatimuksista – tällä saavutettaisiin tietysti ennen muuta tehokkuutta. Amkilaiset haluavat opinahjoonsa vieläpä ammatillisen tohtorintutkinnon. Yliopistosta maistereita valmistuu myös sellaista tahtia, että muutamaa perusalaa lukuun ottamatta tutkinto ei useinkaan takaa uraa. Kanditutkintojen korostaminen ei ole tuonut odotettuja tuloksia. Tiedeyliopistot eivät ainakaan vielä toistaiseksi (onneksi) kykene samanlaiseen välittömään markkinakäypään tuottoon kuin käytännöllistä koulutusmassaa tuottavat ammattikorkeakoulut, mutta tahtoo se sivistys kyllä universitasin arvoistakin jo kuolla.

Nollakoulutus tarkoittaa sitä, että koulutuksen reaalinen merkitys – paperin ulkopuolella – on vähäinen. On vaikea ymmärtää, miksi yksinkertaisiin duunariammatteihin pitää opiskella useita vuosia. Vielä vaikeampi on ymmärtää sitä, että esimerkiksi ulkomailla vuosikymmenet ravintola-alalla toiminut laitetaan istumaan koulunpenkille suorittamaan opintoja ja erilaisia passeja, jotta hän voisi työskennellä pätevänä Suomessa. Kaikkein järjettömintä on silti se, että ihmisiä laitetaan kouluttautumaan aloille, joilla ei ole työpaikkoja. Tämä maa on täynnä koulutussuuntauksia, erilaisia höpsänköpsän tutkintoja, joilla ei käytännössä tee yhtään mitään.

Byrokratia ja kaiken näennäisyys tulevat mukaan, kun ilmiötä tarkastellaan koulutususkovaisten käsitteiden ulkopuolelta. Sen hetken, kun ihminen kuluttaa koulunpenkkiä – usein aivan liian kauan verrattuna koulutuksen vaativuuteen – hän on osa kaunista tilastoa: Nuori, joka ei ole syrjäytynyt. Aikuinen, joka täydentää osaamistaan. Maahanmuuttaja, joka on integroitunut.

Kun koulu on ohitse, tulee liian usein ruma muutos tilastoon tai vähintään henkilökohtainen turhautuminen.

Myös ylemmillä asteilla asiasta tehdään yhä vaikeampi. Ensi vuodesta alkaen on huomattavasti haastavampaa päästä haluamalleen alalle, jos on noudattanut holhousvaltion vaatimuksia ja opiskellut sitä ennen jotakin toissijaista. Toivottavasti opinto-ohjaus edes on nykyään hieman tasokkaampaa ja reaalimaailmaan kiinnittynyttä  – ja tavoittaa myös lahjakkaita nuoria, ei pelkkiä syrjäytymisvaarassa olevia. Jotta oikein valitseminen heti ensimmäisellä kerralla olisi edes teoriassa mahdollista.

Viimeksi tänään Hesari oli huolissaan siitä, mihin nuorten enää kannattaa kouluttautua. Esiin nousevat aina samat sairaanhoitaja, lähihoitaja, erityisopetus – vanhuuttaan kirskahtelevan ja kansainvälisen hyvinvointiyhteiskunnan unelma-alat. Nyt uusimpina mukaan ovat tulleet muun muassa turva-alan työntekijät. Ettei tällä vain olisi mitään tekemistä turvattomuuden lisääntymisen ja poliisipalveluiden vähentymisen kanssa.

Harvoin pohditaan muiden akateemisemmin suuntautuneiden nuorten valintoja. Eikö amkeihin ja yliopistoon pyrkiville pitäisi sanoa, että kaikki eivät voi olla viestintäasiantuntijoita, kulttuurialan huippuammattilaisia tai yhteiskunnallisia visionäärejä? Että vaikka historia, kielet ja politiikka ovat ehkä kiinnostavia, niitä ei kannattaisi mennä opiskelemaan kuin siinä tapauksessa, että tiedät todellakin olevasi jotakin spesiaalia. Jopa aineenopettajien ahdinko on paikoin syvää eikä todellakaan tarjoa enää varmaa tienestiä eläkepäiviin saakka. Toisaalta kaikista ei voi tulla lääkäreitä. (Personal trainereita ehkä voi – tämä ryhmä näyttää jo ylittäneen muutaman vuoden takaisen sisustussuunnittelijoiden buumin.)

Erilaisten opinahjojen sisäänottomäärät ovat edelleen järisyttäviä. Esimerkiksi toimittajia ja viestintäalan ihmisiä koulutetaan Suomessa lukuisissa oppilaitoksissa ja korkeakouluissa, vaikka pitkän linjan toimittajienkaan työtilanne ei ole ruusuinen. Sama koskee yhteiskuntatieteilijöitä, humanisteja ja lukuisia matemaattis-luonnontieteellisen aloja. Toisaalta lääkäreitä ei edelleenkään kouluteta tarpeeksi, ja niinpä priimukset taas kohta kilpailevat 0.005 pisteen marginaaleista pääsykokeissa. Professiota ohjataan opiskelijamäärien kautta erittäin tehokkaasti.

Koska useimmat opinahjot ovat näennäisesti kuin yrityksiä mutta valtion vahvassa ja hellassä halauksessa, niillä ei ole minkäänlaista kannustetta vähentää sisäänotettavia. Päinvastoin, useimmat koulut saavat lisää rahaa sen perusteella, paljonko ne väittävät kouluttavansa. Ei ole ihme, että koulutusrakenne imee uusia tutkinnon haluajia ulkomailta. Myös yliopistot saavat lisärahaa ulkomaalaisista – seikka, jota en kaikkien usko tietävän. Ja hetkisen Suomi loisti, niin Pisassa kuin kilpailukyvyssä.

Yliopistoissa on edelleen opiskelijoina huippuja, mutta myös uuvuttava määrä ihmisiä, joiden ei siellä pitäisi olla. Saman olen kuullut koskevan amkeja. Taso laskee hälyttävästi, mikä on yksinkertainen seuraus opiskelijamäärien kasvusta ja alempien koulutusasteiden ongelmista. Jos kerran peruskoulu voi jo niin huonosti (siis osa kouluista), ei mannaa voi syntyä ylemmilläkään asteilla. Valtio vielä silti sätkii ”koulutuksellisen tasa-arvon edistämiseksi”, viime viikolla 26.5 miljoonalla eurolla.

Seuraavaksi voisimme yrittää tasa-arvoa vaikka sillä keinolla, että kukaan ei opiskele yhtään mitään. Globaalissa kilpailussa häviämme kuitenkin, näillä spekseillä.

Koulushoppaamisesta

Aika ajoin politiikan ja tutkimuksen piiristä nousee tuttu narina koulushoppaamisesta. Kun lukiorankingit julkaistaan, narina yleensä yltyy. Nyt asiasta ovat avautuneet muun muassa Juha Sipilä ja Paavo Arhinmäki. Olen itsekin useasti ottanut keskusteluun osaa mm. Hesarissa. Kuulun sekä poliittisesti että käytännöllisesti siihen porukkaan, joka kannattaa vapaata kouluvalintaa. Olen ”shopannut” jo kahdelle lapselle muun kuin lähikoulun, yksi on soveltuvuuskokeita käyttävässä ”eliittikoulussa” ja myös jatkossa aion jatkaa ”kyseenalaista” toimintaani, kun kouluvalinnat tulevat jälleen eteen.

Kun itse kävin koulua, mitään syytä shoppaamiseen ei ollut, vaikka valintaa silloinkin oli. Yläasteelle menin lukemaan klassisia kieliä, lukio keskittyi ilmaisutaitoon. Hyvä keskiarvo vaadittiin sisäänpääsyyn. Molemmat koulut olivat selvästi ”eliittikouluja”, mikäli haluamme käyttää tätä nykykielistä, usein pejoratiivista käsitettä. Koska itse en huonommasta tiennyt, en pitänyt niitä mitenkään ihmeellisinä. Eivätkä ne ihmeellisiä olleetkaan. Mistä tahansa koulusta kai tuolloin saattoi saada hyvän opetuksen, hyvässä ympäristössä, vaikka ongelmaton ei koulumaailma tuolloinkaan ollut.

Maailma on muuttunut. Etenkin pääkaupunkiseudulla on erittäin merkittävää, missä asut ja toisaalta mihin kouluun lapsesi laitat. Hyvien ja huonojen koulujen erottelu ei ole päivänselvää, mutta se, mitä todellisuudessa näkyy tapahtuvan, kertoo ihmisten tekemistä tulkinnoista: maahanmuuttajat ja muut alemmat sosioekonomiset ryhmät sijoittuvat tiettyihin kouluihin, muut valitsevat joko toisen asuinalueen (ja sitä myötä koulun) tai pelkän koulun. Se, että näin ”ei saa” tehdä, ei muuta asiaa. Yleensä vanhemmat haluavat lapsilleen hyvää. Vaikka tietynasteinen heterogeenisyys luokassa ja koulussa olisi hyväksi, sitä ei voi olla lukuisten kielten, kulttuurien ja tapojen sekamelska, jonka alle lapset – sekä suomalaiset että maahanmuuttajat – jäävät. Näin näyttää ajattelevan myös suurin osa opettajista, vaikka OAJ ja muut tahot tosiasioita yleensä pimittävätkin.

Eikä ongelma tietenkään ole vain kouluissa vaan asuinalueissa. Hesari vertaili eilen kaukaisten maakuntien ja Helsingin välisiä asuntojen hintoja. Ihan yhtä hyvin olisi voinut verrata vaikka Kontulan hintoja Länsi-Helsinkiin, sillä ero on yhtälailla järkyttävä – ja kyse on samasta kaupungista! Hinta, jolla Kontulasta saa viisiön (Etuovessa hintapyyntö 148t), ei suuressa osassa Suomen suuria kaupunkeja riitä mihinkään. Ja Helsingin piti olla kallis! Riippuu todellakin siitä, mitä kohtaa kaupungista katsoo.

Anna-Maja Henrikssonin väite siitä, että mitä heterogeenisempi luokka on, sitä parempia tuloksia koulussa syntyy, on julmalla tavalla väärä ja kertoo poliitikkojen uskomattomasta kyvystä vääristellä todellisuutta omien agendojensa mukaiseksi. Kysymys ei myöskään ole siitä, että maahanmuuttajaluokkia vastassa olisi ”rikkaiden vanhempien lasten luokkia”, kuten Henriksson väittää. Aivan tavalliset vanhemmat välittävät lastensa koulusta – juuri siksi, kuten Arhinmäki korostaa, koska koulu on lapselle merkittävä sosiaalinen yhteisö ja kiinnekohta yhteiskuntaan. Siitä on paljon kiinni. Ei läheskään niin paljon kuin perheestä, mutta mahdollisesti seuraavaksi eniten.

On täysin loogista, että kun yhteiskuntaan tekemällä tehdään huono-osaisuutta ja erilaisuutta, kynnelle kykenevät pyrkivät valitsemaan toisin ja turvaamaan oman asemansa. Niinhän tekevät maahanmuuttajatkin! Lukuisissa tutkimuksissa on todettu, että ne maahanmuuttajat, joilla integrointi yhteiskuntaan onnistuu, ovat hyvin innokkaasti lähtemässä maahanmuuttaja-alueilta. Heti kun tulotaso antaa myöten, valinta kohdistuu muualle. He myös osaavat vaatia lapsilleen kouluympäristöä, jossa erilaisuutta ei ole liikaa.

Poliitikkojenkin olisi syytä ymmärtää, että avainasia ei ole erilaisuus – sehän on pelkkä käsite. Oleellista on se, mitä tuo erilaisuus todellisuudessa tuottaa.

Tiettyyn pisteeseen asti se todella saattaa olla avarakatseisuutta ja suvaitsevaisuutta.

Mutta tämän yli on menty jo moneen kertaan. Silloin liika erilaisuus tuottaa ongelmia.

Vuonna 2012 kirjoitin näin:

Mikä oikeastaan aiheuttaa koulujen eriytymistä?

HS-gallupissa (22.10) todettiin, että vanhemmat eivät halua rajoittaa oikeutta valita lapselleen muu kuin lähikoulu. Tutkija Venla Bernelius oli toista mieltä ja totesi, että tällainen oikeus lisää epätasa-arvoa. Koulujen erojen kasvu vaikeuttaa oppimista. Helsinki seuraa valitettavalla polulla esimerkiksi Ruotsia, missä koulujen erot ovat suuria. Niitä ei ole saatu kurottua umpeen edes mittavalla positiivisella syrjinnällä eli tukemalla taloudellisesti huonompien alueiden kouluja enemmän kuin muita.

Berneliuksen tarjoama logiikka on ontuvaa paitsi normaalin lapsensa koulunkäynnistä kiinnostuneen vanhemman myös kausaalisuhteista ymmärtävän tutkijan näkökulmasta: mikä siis on syynä mihin? Miten se, että kaikilla on oikeus valita, lisää epätasa-arvoa? Tietenkin asiassa viitataan oikeutettuun näkemykseen siitä, että heikompia pitää tukea enemmän. Todenmukaisemmin asia tässä yhteydessä esitettäisiin sanoen, että ”parempiosaisten” tulee kurjistua, jotta ero heidän ja ”huonompiosaisten” välillä olisi pienempi. Idea toimii progressiivisessa verotuksessa, mutta ei koulun valinnassa.

Ongelma on, että väestömme on tosiasiallisesti sosioekonomisesti ja etnisesti enemmän jakautunutta kuin esimerkiksi 1980-luvulla, jolloin mitään syytä koulujen valikointiin ei ollut. Oppilasmassa oli itsessään tasaista. Sama pätee vielä selkeämmin Ruotsiin. Mikä siis on ongelman tärkein syy?

Vapaan kouluoikeuden vastustamisen taustalla on myös oletus siitä, että ”parempiosaiset” lapset kykenevät paremmin selviytymään ”huonompiosaisten” lasten keskuudessa tai siis, että heidän oppimistuloksensa eivät heikenny suhteessa yhtä paljon, vaikka oppimisympäristö olisikin heikko. Viime aikoina HS:ssa on ollut useita kirjoituksia koulujen ongelmista, jotka nimenomaan puhuvat tällaisiakin oletuksia vastaan. Milloin tilanteen voi sanoa olevan epätasa-arvoinen ”parempiosaisia” kohtaan?

Kouluvalinnan oikeutta rajoittava tasauspolitiikka on hyvin ongelmallista eikä vähiten siksi, että se ei puutu varsinaiseen ongelmaan. Myöskään vanhemman, joka välittää siitä, että hänen lapsensa koulu on hyvä ja rauhallinen, ei pitäisi olla syytettyjen penkillä.

Mitä enemmän eriytymisen merkit alkavat näkyä – kadulla ja mediassa – sitä enemmän kouluja ”shopataan”. Mikäli tämä oikeus evätään, kiihtyy todennäköisesti asuinalueiden eriytyminen, kun on yhä oleellisempaa asua ”oikealla” alueella. Pääosa ihmisistä ei elä ennakkoluulojen vallassa, vaan näkee, mitä tapahtuu, ja vastaa tähän.

Poliitikkojen narina aiheen ympärillä on ymmärrettävää, mutta luulen, että asia kääntyy vain itseään vastaan. Tasa-arvon ja monikulttuurisuuden ihanteet törmäävät todellisuuteen. Koulu kuuluu ihmisten henkilökohtaiselle areenalle, vaikka sillä on erittäin merkittävä julkinen, yhteiskunnallinen ja kulttuurinen merkitys. Suomen kansa on ennenkin suuttunut, kun sitä on liiaksi yritetty kouluttaa tosielämää paremmaksi. Jos tämä todellisuus on meille tänne tuotettu (ja sitä vielä halutaan tuottaa lisää!) – enkä nyt puhu pelkästä maahanmuutosta – me vastaamme siihen. Asia on päivänselvä eikä vaadi sen suurempia ideologisia paloja puoleen eikä toiseen.