Kyvykkäät, muutoshaluiset digikoulut ja ketterät ruutupäät

Vaikka pisa-huuma on laantunut tulosten tippumisen myötä, ei digihype näytä rauhoittumisen merkkejä. Lähes viikoittain saamme lukea, kuinka kaupunki toisensa perään hankkii kaikille pilteille lisää ruutuja naaman eteen. Hehkutus iPadien tuomasta kehityksestä jättää alleen valitettavan tosiasian siitä, että oppilaiden taso ja saavutukset laskevat jatkuvasti. Tai ei nyt ihan kaikkien: parhaimmisto on edelleen omalla tasollaan, tableteilla tai ilman. Alimpien ryhmien osaaminen on jo hälyttävää.

Suurin ”tasa-arvon ongelma” ei suinkaan ole siinä, että joillain kouluilla on tabletit ja toisilla ei, vaan siinä, että toiset osaavat ja osaavat yhä enemmän, toiset yhä vähemmän. Syitä erojen kärjistymiselle voidaan löytää samoista seikoista kuin yhteiskunnassa laajemminkin, ja näitä on blogissa käsitelty laajalti. Maahanmuutto on vain yksi tekijä, mutta uskoakseni tärkein. Sen rinnalla tapahtuu jatkuvaa kotimaista kurjistumista, osin johtuen nimenomaan väestöpohjan muutoksista, osin niistä riippumatta.

Koulumaailman ihmeellinen keskitason rapautumisilmiö johtuu siitä, että sekä kaikkein heikoimmat että kaikkein parhaimmat koulut erottuvat keskitason kouluista. Jälkimmäisiä avittaa positiivisen diskriminoinnin periaate. Esimerkiksi itäisen Helsingin koulujen tietotekniseen kehittymiseen laitetaan huomattavia summia rahaa. Parhaimmat koulut saavat toki rahaa nekin, mutta toiminta nojaa vahvasti myös muunlaisille positiivisille käytännöille. Opetukseen kohdistuvat leikkaukset rokottavat kaikkia kouluja, mutta ”normaaliin keskikastiin” – sinne missä suurin osa Suomen lapsista on – ne kohdistuvat ehkä voimallisimmin.

Talous- ja koulutususkon yksi oleellinen osa-alue on digitalisaation ja esimerkiksi koodaamisen taloutta nostava vaikutus. Lehtiä lukemalla voi tulla siihen päätelmään, että tulevaisuus on pelialan ja erilaisten ”arkea hyödyttävien” innovaatioiden. Koodaamisesta halutaan jopa uusi A-kieli. Taustalla vaikuttaa ajatus siitä, että kunhan vain koululaiset – nämä diginatiivit – tarpeeksi ajoissa ohjeistetaan uudenlaisen tietotekniikan maailmaan, taloutemme pysyy liikkeessä ja kehitys kehittyy. Käsitys siitä, että kaikki ihmiset voisivat päätyä esimerkiksi innovoimaan tietoteknisiä keksintöjä, kunhan he vain saavat tasa-arvoisesti verovaroin näitä kouluissa käyttää, on surkuhupaisa. Tietoteknisistä perustaidoista – jotka kuka tahansa oppii – ei pääse syvälliseen digiosaamiseen ilman matematiikan ja fysiikan osaamista. Algebra ja algoritmit ovat välttämättömiä ohjelmoinnin ja laskennan oppimisessa. Matematiikan ja muidenkin luonnontieteiden osaaminen sen sijaan heikkenee koko ajan. Opettamisessa ja pedagogiikan muussa sisällössä olisi tehtävää paljon enemmän kuin mitä ”digitalisaation murros” saattaa lopulta edellyttää.

Suurimmasta osasta ruutuja tuijottelevia lapsia ei tule kuin ruutua tuijottelevia aikuisia. Iso osa ruutua liikaa tuijottelevista lapsista kärsii asiasta. Keskittymiskyvyttömyys, lihavuus, liikkumattomuus, mielikuvituksettomuus, leikin puute, töitä ei opita tekemään, jatkuvien palkintojen tarve, ulkoa tuotettu motivaatio, muutamia yleisimpiä mainitakseni.

Jokainen (lapsistaan välittävä) vanhempi taistelee kasvatuksessaan nykyään ennemmin ruutuja vastaan kuin niiden puolesta. Luin jostakin, että tähän pelkistyy kasvatuksellinen epätasa-arvo. Vanhemmat, jotka pitävät lapsistaan huolta ja haluavat heille mahdollisimman hyvän tulevaisuuden, komentavat näitä pois ruutujen luota, vahtivat peliaikaa tarkasti, vievät lapsensa ulos ja harrastuksiin, urheilemaan, lukemaan kirjoja, tekemään käsillä, ajattelemaan ilman ruutuja. Ne vanhemmat taas, joilla ei riitä tahtoa, kykyä tai jaksamista, jättävät lapsensa ruutujen hoidettaviksi. Jälkimmäisistä harvemmin taitaa kasvaa kyvykkäitä, tietoteknisesti lahjakkaita innovaattoreita.

Pitääkö lapsia siis vielä koulussakin kannustaa tuijottamaan ruutua yhä enemmän?

Digitalisaatio kouluissa täytyy nähdä instrumentaalisena, ei itse tarkoituksena. Tabletti on kuin lumilapio – sillä on joku tarkoitus, johon sitä käytetään. Lumilapio on perin hyödytön, mikäli ei ole lunta, jota pitäisi lapioida. Kuvakkeiden näppäily ja googlen virtaan hyppääminen eivät itsessään tuota mitään lisäarvoa, etenkään kouluissa, joissa pedagogisen sisällön pitää ottaa huomioon ryhmät eikä vain yksilöitä. Tiedon valtatie on usein edelleen kivinen.

Koulujen ongelmat tänään ovat monin paikoin hälyttäviä. Käytöshäiriöitä, lapsia, joilta puuttuvat normaalit sosiaalisen kanssakäymisen taidot, kullanmurut, joita ei voi pakottaa, järjettömän suuret erot osaamisessa ja oppimisessa, impulsiiviset lapset, jotka elävät peli- tai virtuaalimaailmoissa, sivistyksen ja oppimisen yhä surullisempi arvonlasku. Joissain kouluissa matkapuhelimet aiheuttavat suuria ongelmia – kaikissa ehkä jonkinlaisia. Osa kouluista on jo kieltänyt puhelinten käytön kouluaikana. Toiset koulut eivät voi kieltää tai oikein edes rajoittaa puhelinten käyttöä, koska, esimerkiksi, matkapuhelin on ihmisoikeus, sillä voi tehdä kaikkea hyödyllistäkin, sen poistaminen rikkoo lakia ja niin edelleen. Toisissa kouluissa tiukat säännöt takaavat, että asioihin mennään opetus edellä. Saamme lukea seurauksista. Matkapuhelin kuuluu ennen muuta viihteen puolelle, ja viihteen rooli kouluissa on ja sen tulee olla hyvin rajallinen.

Tietotekniikan laaja-alainen ja syvällinen käyttö edellyttää monia asioita. Ensinnäkin oppilasaineksen pitää olla verraten homogeenistä. Sen täytyy kyetä käyttämään tietotekniikkaa oppimisen tukena ja apuvälineenä. Tietotekniikan täytyy tarjota joku lisäarvo oppimiselle. Se ei voi olla yksinomaan viihdettä eikä lapsenvahti opettajille, joiden energia kuluu erityistä tukea vaativien oppilaiden kanssa. Tietotekniikan käytön täytyy olla oppimiskeskeistä niin, että siitä saavutettava hyöty on selvää ja yksinkertaisesti todennettavissa. Opettajien täytyy olla motivoituneita ja kyvykkäitä. Ohjelmistojen on oltava kiinnostavia ja hyödyllisiä.

Mitä helpommin lapsilta oppiminen sujuu, sitä enemmän hyötyä he todennäköisesti tietoteknisistä apuvälineistä saavat. Ja toisinpäin: mitä haastavampaa oppiminen ja koulunkäynti on, sitä vaikeampaa tietotekniikasta on saada hyötyä. Se saattaa kääntyä myös negatiiviseksi, mikäli esimerkiksi keskittymistaidot eivät riitä ruutuimpulssien väistelyyn.

Viikonloppuna yle kertoi, että yksi parhaista ja korkeatasoisimmista äidinkielen alkuopetukseen tarkoitetuista ohjelmistoista (Ekapelit) on joutumassa vaikeuksiin, koska sen rahoitus on loppumassa. Tällä tavalla koulujen digitalisaatio ei ainakaan etene. Painopisteen siirtyminen yritysten voittoa tavoitteleviin ohjelmistoihin ei voi koulumaailmassa olla kestävä ratkaisu, vaikka markkinaehtoinen kilpailutilanne monessa muussa asiassa digitalisaation suhteen olisikin optimi. Järjettömiä summia koneisiin käyttävillä hankinnoilla ei tee mitään, jos koneita ei voida käyttää tai jos muusta opetuksesta samaan aikaan nipistetään. Google onnistuu kyllä kotonakin, koulun pitäisi kyetä johonkin muuhun. Opetushallituksen tukemia koulutuksen tvt-hankkeita on ollut käynnissä yli 500. Toivon, että tulokset ovat muutakin kuin että ”lapset ovat ottaneet tieto- ja viestintäteknologian lisääntyneen käytön vastaan innokkaasti”.

Lapset ovat kyllä diginatiiveja. Heiltä onnistuu kaikkien laitteiden ja ohjelmien käyttö – uudet otetaan haltuun tuossa tuokiossa. Pelaaminen on ainakin poikien mielestä parasta maailmassa. Lapset liikkuvat somessa ja puhuvat digijargonia, jonka oleelliset käsitteet muuttuvat puolivuosittain. He elävät ”ruudun läpi” ja usein vanhempiaan imitoiden kasvattavat toiseen käteensä älypuhelinulokkeen. Valitettavasti sama tyyli jatkuu koulussa, jos asialle ei tehdä mitään. Tämä on ongelma. Opetushallitus on kuitenkin linjannut, että oikea ongelma on digitaalisen osaamisen epätasa-arvo. Luulen tämän tarkoittavan sitä, että toisilla on Apple ja toisilla ei, toisilla hieno älypuhelin, toisilla ei. Jokainen normaali lapsi oppii käyttämään laitteita vain käyttämällä laitteita. Ihmeidentekijäksi laitteista harvemmin on.

En ole tietotekniikkavastainen ihminen, oikeastaan päinvastoin. Olen itsekin käyttänyt tietotekniikkaa ala-asteikäisestä asti, olen myös joskus pelannut aivan liikaa. Esikoiseni koulussa käytetään pääasiassa oppikirjojen sijaan iPadeja, harjoitellaan visuaalista ohjelmointia ja opetuksessa käytetään paljon luovaa teknologiaa – mutta myös erittäin paljon kaikkea muuta, ruutujen ulkopuolista aktiivista ja käytännöllistä tekemistä. Oppimista ja kasvatusta ohjaa tarkoituksenmukaisuus, johdonmukaisuus ja kulttuurin ja sivistyksen arvo. Opettajan mukaan, kun iPad-kokeilu alkoi syksyllä, oppilaat olivat hyvin innoissaan laitteista. Ne tarjosivat vahvan lisäkannustimen kaikelle tekemiselle. Sittemmin tabletit ovat tippuneet erikoisasemastaan eikä niihin suhtauduta enää sen ihmeellisemmin kuin kirjoihinkaan. Eikä niissä ole Shadow Fightia, Growtopiaa eikä Clash of Clansia, rehtorille kiitos.

Helppo pääsy tiedon ääreen on myös muuttanut koululaitosta jo paljon. Nippelitiedon opettelu on selvästi vähentynyt, toisaalta omaehtoinen ja ”luova” oppiminen lisääntynyt. Myös tämä toimii hienosti silloin, kun pohja on kunnossa: perustaidot omaava, tarpeeksi motivoitunut lapsi, joka tietää, mitä laitteilla ja informaatiolla tekee sekä opetussuunnitelma, jossa tietotekniikan merkitys ymmärretään laajassa kontekstissa. Silloin kun google toimii osaamisen korvikkeena, minkäänlaista suhteellisuudentajua ei ole ja motivaatio oppia ja kasvaa on vähäinen, lisäinformaation arvo on nolla tai negatiivinen. Tieto on lapsille lisäksi arvotonta, koska se on muutaman näppäilyn takana.

Ruutupäiden holhoaminen on edelleen ensisijaisesti kotien tehtävä. Perusta sille, miten, mihin ja kuinka paljon laitteita käytetään, luodaan kotona. Kouluilta pitäisi kuitenkin vaatia jonkinlaista strategista näkemystä samoista asioista. Heikkoa ei hyväksi saa vain lämpimän ompun avulla, oli kyse sitten oppilaasta, koulusta, pisa-tuloksista tai kansantaloudesta.

Edit. 29.5. Hesarissa ilmestyi ymmärtääkseni lehden ensimmäinen ”digikriittinen” kirjoitus otsikolla ”Koululaisten osaaminen uhkaa rapautua”. Siinä kaksi pedagoogikkoa ruotii digitalisaation ongelmia ja koulun alasajoa, pitkälti samanlaisilla argumenteilla kuin minä edellä. Teksti kohdistuu mitä ilmeisimmin uuden hallituksen kaavailemaan ”digiloikkaan”, mikä etenkin yhdistettynä opetuksen säästöihin tulee olemaan katastrofi. Vieraskynä täällä.

10 kommenttia artikkeliin ”Kyvykkäät, muutoshaluiset digikoulut ja ketterät ruutupäät

  1. Oikein hyvin kirjoitettu.

    Jos ajatellaan it-alan töitä laajasti ymmärrettynä, koulujen nykyinen lähestymistapa niihin on suurin piirtein sama, kuin jos kuviteltaisiin automekaanikkoja syntyvän pelkästään autoa ajamalla. Nuorten ymmärrys käyttämistään laitteista ja sovelluksista on tutkitustikin varsin matalalla tasolla. Heistä vain harva lähtee oma-aloitteisesti avaamaan konepeltiä. Monimutkaisia miten- ja miksi- kysymyksiä esittävien lasten osuus kaikista on tietysti aina ollut pieni, eikä nykynuoriso ole tässä sen kummempaa kuin aiempikaan.

    Vanhempi opettajakunta on aivan pihalla koko tietotekniikan kehityksestä, ja opetusta usein lähinnä häiritsevien teknolelujen ripottelua luokkaan pidetään edistyksenä. Kun muutaman vuoden sykleissä vaihtuviin nuorison suosikkialustoihin ei ole mitään omaa kosketusta, syntyy harhakuva, että nämä tekisivät netissä jotain haastavaa, monimutkaista ja kehittävää. Paskaa ne siellä jauhavat ja ottavat kuvia itsestään, aivan niin kuin aikuisetkin nuorisolta valloittamassaan facebookissa.

    Hauska kuulla, että sinulla on peliharrastustaustaa. Itsehän käytin puolet nuoruudestani näihin juttuihin, enkä sitä oikeastaan ollenkaan kadu. Ensimmäinen suuri nettipelaamisen aalto 90-luvun loppupuolella oli huikean hauska kokemus, ja monet kaverini ovat noilta ajoilta. Lähes kaikista mahdollisista peligenreistä olen jossain elämäni vaiheessa ollut hyvin innostunut. Myönnän kyllä avoimesti, että yliopisto on minulle ensimmäinen laitos, jossa opintoni eivät ole tästä kärsineet…

    • Kiitos kommentista. Kyllä luulen, että nykynuoriso on tässä mielessä kummempaa kuin aiemmat polvet – nimittäin negatiivisessa mielessä: heillä on vieläkin vähemmän kiinnostusta tai motivaatiota yhtään vaikeampiin asioihin. Ruutujen ylivalta on niin suurta ja täydellistä. Eiköhän se jossakin välissä ala tutkimuksissakin näkyä (mikäli niitä uskalletaan tehdä).

      • Tästä kommentista en tykkää, en ollenkaan, se on niin tosi. Minulla on näitä lapsenlapsia, akateemisten kansalaisten, tutkijoiden, professoreiden geenien kantajia. Hekään eivät ole aikamme ilmiöitä vastaan rokotettuja, pojat varsinkaan. Pelottaa.
        Yhdelle kirjalleen Timo Vihavainen on antanut nimeksi ”Länsimaiden tuho”. Onko nimi enteellinen, pakko kysyä? Tiedän, ei pidä kirjoittaa merkkiä seinälle …
        En olisi nuorena voinut kuvitella että tällaista tapahtuu ja suurin joukoin!

        Anteeksi että kevennän tässä mieltäni pystymättä toisten taakkaa helpottamaan.

  2. Riikka kirjoitit: ”Helppo pääsy tiedon ääreen on myös muuttanut koululaitosta jo paljon. Nippelitiedon opettelu on selvästi vähentynyt, toisaalta omaehtoinen ja ”luova” oppiminen lisääntynyt.”

    Itse asiassa kouluissa ipadien myötä on tapahtunut juuri päinvastoin. Oppikirjojen kadotessa jäsentymättömän tiedon määrä kasvaa potensseissa.
    Yleissivistys jota pidettiin jo aiemmin menetettynä, menee vielä totaalisemmin. Kaivoon. Mitään kestävää, pysyvää ei synny klikkailemalla tietoja sieltä ja tuolta. Kirja on edelleen nopeampi, varmempi, tieteellisempi (sisäisesti kontrolloidumpi) ja ehdottomasti varmemmin toimiva käyttöliittymä kuin mikään kansainvälisen megafirman ”opetus”ohjelma.

    Luovuuttakaan padit eivät juurikaan opeta enemmän entiseen verrattuna.
    Sovellukset ja luovuuden suunnat, toteutukset ovat sisäänrakennettuna ohjelmiin. Ohjelmat rajaavat oppilaan ratkaisuja selvästi enemmän esimerkiksi ”vanhaan” omaan vihkotyöhön verrattuna.
    Loputtomasti aikaa menee padien lataamiseen, päivittämiseen, putoilevan verkon kanssa kamppailuun.

    Teknologiaa tarvitaan kyllä. Mutta ajatukset ”koodaamisesta” opetuksessa jne. yhteiskunnan pelastajana on kaukana peruskoulun sivistyksellisistä tavoitteista. Haluatteko te todella että pikkulapsia aletaan valmentamaan työelämään jo alaluokilla? Tulevaisuuteen josta emme tiedä vielä mitään.

    Älkää hyvät vanhemmat uskoko liikaa opettajien – vastainnostuneiden ja juuri tähän koulutettujen ja usein teknopedagogian suhteen hyvinkin kritiikittömien – korulauseita näiden teknologioiden kaikkivoipaisuudesta.
    Opettajista on tehty – pahimmassa skenaariossa – näiden takeltelevien tekniikoiden myötä eräänlaisia tuotesijoittelijoita. Tuotteita sijoitellaan lapsiin. Lapset ovat sovelluksien sovelluksia yli-innokkaan padi-pedagogin näyttöruudulla.

    Millä mandaatilla sanon noin kategorisia asioita (kärjistäen -toivoakseni – toki)?
    Koska tunnen asiaa oikein hyvin. Ammattini on aika helppo arvata. Näen mitä tapahtuu. Yritysmaailma (kannatan sitä kyllä muissa yhteyksissä, ja paljon!) on todellakin marssimassa troijanhevosena kouluihin määrittelemään millaista on hyvä opetus ja millaista luovuuden pitäisi olla. Ipadi voi näyttää viattomalta mutta Kirjan korvaajana siitä voi tulla Sivistyksen syrjäyttäjä.

    (Toisaalta, rennommin ajateltuna, padi on kasa halpaa muovia, ja hiton hidas käyttää ja toivottoman naivi väline käyttää ”sovelluksineen” – ehkä minun pitäisi suntautua siihen sittenkin sellaisena mikä se on, leluna, jota oppilaat voivat kyllä pyöritellä hetken käsissä ja siinä se. Ei sen käyttäminen vaarallista ole. Vaaralliseksi se tulee vain ylipadisoituneen opettajan opetusvälineenä tämän luulleessa kurkistavan sen kautta johonkin muualle kuin muoviseen ruutuun.)

    • Kiitos kommentista. Ah, yksi lempiaiheistani!

      Olen ihan samaa mieltä asiasta yleisellä tasolla. Olen erittäin huolestunut opin, tiedon ja sivistyksen alasajosta. Tietotekniikan lisääntyminen on yksi ilmiön osa, mutta vain yksi. Yhteys asioiden välillä on yleisellä tasolla selvä, mutta erityistapauksissa ei. Haastavaa siis! Olen hyvin konservatiivinen näissä asioissa. Kannatan toisinaan jopa epäoleellisimpia ”opin” metodeja, joita olen itse joutunut käyttämään, vaikkapa nyt ulkolukua. Kannatan pakollisia aineita paljon, vähemmän vapaaehtoisuutta, enemmän intensiivistä oppia, vahvaa yleissivistystä!

      En ollut iloinen, kun kuulin, että kirjat vaihtuvat padeihin. En voi käsittää, että (joissain kouluissa) lapset tekevät esitelmiä ja tutkielmia leikkaamalla Wikipediasta. En voi käsittää, että ruutu korvaa syvällistä ajattelua. Mutta opettajat ja koulu olivat heti kartalla. Huolestuneita vanhempia lohduteltiin sillä, että tietotekniikka todellakin on vain apuväline, ei mikään itsetarkoitus. Ja kyseessä on kokeilu, eräänlainen pilotti. Tuloksia odotellessa.

      Kuten tekstissänikin korostin, homma toimii tiettyjen edellytysten vallitessa (opettajien osaaminen, oppilaiden taso ja motivaatio, hyvät ohjelmistot ja kirjat, perusoppiminen kunnossa jne.). Valitettavasti otokseni on hyvin vino, koska koulu, josta oma kokemukseni on, ei ole ”normaali”. Siellä tietotekniikka todellakin tulee aina tiedon ja opin takana, ei koskaan edellä sitä. Kirjoja luetaan paljon (enemmän kuin normaali-ops edellyttää), kaikkea tehdään ja opiskellaan paljon, koulun sisällä ja sen ulkopuolella. Vihkotyöskentely on itse asiassa lisääntynyt. Opettajat ovat usein oppikirjojen tekijöitä. Lapset on valikoitu soveltuvuuskokeissa. Yhteisöllisyys on erittäin suurta, niin opettajien, oppilaiden kuin vanhempien kesken. Historia on vahvaa ja ”tuntuu” kaikkialla.

      Kun tähän kokonaisuuteen lisää iPadit ja monet muut laitteet, ohjelmoinnit, mukavat projektit ynnä muuta, ei lopputulos ole kamalan huono.

      En epäile, etteikö homma toimisi hyvin myös hieman vähemmällä ”panostuksella”, mutta sen tiedän, että se ei toimi sillä ”panostuksella”, mikä koululaitoksessa yleisesti tällä hetkellä on vallalla.

      Päivän Hesarissa opettaja muuten juuri kertoo, että ruudut ovat suurin muutos:

      ”Some eli sosiaalinen media ja erilaiset laitteet, joilla sinne päästään, ovat suurin yksittäinen asia, joka on [opettajan] mielestä muuttunut vuosien varrella.

      ”Nuoret ovat pohjimmiltaan ihan samanlaisia samoine huolineen ja iloineen. Mutta niitä ruutuja on paljon.”

      Hän on opetellut sietämään näitä ruutuja luokassaan.

      ”Ei niitä asioita kannata riitauttaa. Se on varmaan tosi tärkeä viesti, joka pitää lähettää juuri silloin”, [opettaja] sanoo ja nauraa.”

  3. Should schools allow the use of mobile phones?

    Uudessa tutkimuksessa todettiin, että matkapuhelimien kielto auttoi eniten heikkotasoisia oppilaita.

    ”We found that not only did student achievement improve, but also that low-achieving and at-risk students gained the most. We found the impact of banning phones for these students equivalent to an additional hour a week in school, or to increasing the school year by five days.”

    ”These findings do not discount the possibility that mobile phones and other forms of technology could be useful in schools if their use is properly structured.”

  4. Hesarissa tänään lehden ensimmäinen (?) digikriittinen teksti: Vieraskynässä kasvatustieteen dosentti ja lehtori kirjoittavat koululaisten osaamisen rapautumisesta hyvin samaan tapaan kuin minä tässä bloggauksessa. Toivokaamme näkyvyyttä ja digihypen kyseenalaistamista – etenkin nyt kun uusi hallitus paukuttaa sen puolesta. Yhdistettynä opetuksen säästöihin digityksestä ei seuraa kuin ongelmia.

    Vieraskynä maksumuurin takana.

  5. Digihype on, jos uskallan sanoa, tietokonefirmojen plus niiden vanavedessä elävien pikkufirmojen ja suomalaisen peruskoulutuksen yksipuolinen liittosuhde, jossa opettajakunta on saatu lumottua tuotesijoitteluun ja sovellussälän käyttelyyn lähes kokonaan ilman pedagogista itsesuojeluvaistoa ja kritiikkiä.
    Kuka kehtaa vastustaa tai kysellä liikaa seuraa kielipelirangaistus: ”muutosvastarintainen.” Se on opetusalan oma rasisti/fasisti-leima, jolla kritiikki tehokkaasti hiljennetään.

    Tvt-tavara ja ohjelmat nielaisevat opetuksen resursseista valtavan potin.
    Ja kun samaan aikaan leikataan, alkaa Pisa-torni ihan varmasti kaatua.
    Kouluissa jää käteen luu: takelteleva iPad, jolla oppilaan pitäisi demonstroida ”luovuutta” aikuisille jotka ovat ihastuksissaan siitä, kuinka ”ne nuoret osaa.”
    Todellisuudessa suurin osa tvt-sovelluksista ei ole muuta kuin liimaa ja leikkaa- juttuja, tosin kustannukset ovat pilvissä.

    Jos hakutulosten googlettaminen on oppilaan omaa oppimista ja valmiin ”koodausohjelman” käyttäminen luovutta niin rima on kylläkin matalalla.
    Kuten hieman räväkästä asenteestani käy ilmi, olen oikeasti hieman raivoissani opettajakunnalle, joka tuntuu nyt tvt-sektorilta nielevän kakistelematta kaiken mitä on saatu myytyä lapsiemme koulutukseen.
    Arvostan positiivisia optimistisia ja sivistyneitä opettajia, jotka eivät niele, kaikkea. Pitää ensin ajatella, ja tarkkaan, mitä on tekemässä, ja miksi.
    Kiiltävä uusi laite ei ole mitään, vaikka se sisältäisi 100 ohjelmaa, jos puuttuu kontakti ihmisten väliltä, kontakti historian ja nykyisyyden väliltä, ja kontakti arvoihin.

    Tietokonetaitoja tarvitaan, (pidän itsekin niistä välineinä, käytän päivittäin), mutta muistaen että se on vain yksi monista oppimisen välineistä. Jos kouluja ”digitalisoidaan” niin se alkaa kuulostaa kyllä joltakin pioneeerileiriltä.
    Fiksut vanhemmat voisivat alkaa kyseenalaistaa koneiden ylikäyttöä tai uuden pyhän lehmän asemaa, jos sellaista ilmenee.

    Perustaidot tietokoneista tulee oppia kouluissa, ja hyvin !! mutta mikään opetuksen ohjaava periaate se ei saisi olla. Puhumattakaan siitä, että kaikki perustellaan toistaiseksi kuvitteellisen tulevaisuuden tarpeilla, joihin kouluissa tulee vastata. Peruskoulussa ei pitäisi liikkaa miettiä sellaisia asioita – muuten se ei ole peruskoulu lainkaan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s