En ole ennen istuntosalissa kuullut vastaavaa seksuaalirikosten uhrien hyödyntämistä oman poliittisen agendan ajamiseen kuin eilen.
Ja ei, kyseessä eivät olleet perussuomalaiset, jotka kuitenkin usein saavat kuulla kunniansa ”vääränlaisten” seksuaalirikosten esiinnostamisesta.
Pidän esillä aivan kaikenlaisia seksuaalirikoksia, riippumatta niiden tekijöistä. Mikäli maahanmuuttopolitiikalla tuottamalla tuotamme maahan lisää seksuaalirikoksia ja mikäli tietyt maahanmuuttajaryhmät ovat yliedustettuja seksuaalirikoksissa, sanon tietysti senkin.
Vastaavasti olen aina vaatinut seksuaalirikoslainsäädännön tiukentamista, kovempia rangaistuksia ja seksuaalirikollisuuden tehokkaampaa kitkemistä.
Vihreän edustajan mukaan ”oikea uhri” ei kannata perussuomalaisten kantoja (kuten kaikista seksuaalirikoksista annettavien rangaistusten kiristämistä) – ja kuulemma Amnestyn ”tutkimus” todistaa sen.
Hänen mukaansa vain yksi kahdestasadasta uhrista välittää tuomioista tai haluaisi niitä tiukennettavan, kuten perussuomalaiset esittävät.
Edustaja myös sanoi, että että me olemme ”sulkeneet korvamme uhrien vaatimuksilta”.
On huvittavaa, että Twitterissä vihervasemmistolainen kaarti on taas kimpussani väittäen, että mitään tuollaista ei ole sanottu, ja että perussuomalaiset ratsastavat uhreilla ja seksuaalirikoksilla, eivät ketkään muut. Vastaavasti minun pitäisi myös kantaa vastuuta puolueeni miesten tekemisistä tai tekemisiksi väitetyistä toimista.
Jokainen voi käydä katsomassa eduskunnan sivuilla taltioinnin ja lukea pöytäkirjat. Niistä erittäin hyvin selviää, kuka edustaja otti politikoinnin käyttöönsä ja hyökkäsi uhrien avulla kenenkin kimppuun. Perussuomalaiset joutuivat puolustautumaan.
Onneksi myös valtamedia oli hereillä ja jatkaa vielä tänäänkin asian käsittelyä.
Ohessa varsinainen puheenvuoroni kyseisessä täysistunnossa.
Antti Rinteen hallituksen kaikki tavoitteet ja toimet
nojaavat ajatukselle siitä, että työllisyysaste nousee. Budjettiriihen oli
määrä konkretisoida työllisyyden nostoon tarkoitettuja toimia.
Näen tilanteen lohduttomana. Kyseessä on suuri puhallus. Ensinnäkin pelkän työllisyysasteen tuijottaminen, ilman valtion tulojen ja menojen kokonaisvaltaista tarkastelua, on harhaanjohtavaa, kuten olen moneen kertaan selittänyt. Vastaava harha syntyy esimerkiksi, kun väitetään, että kestävyysvajetta tai huoltosuhdetta voidaan korjata tuomalla maahan työllisyydeltään heikkoja ja kouluttamattomia, mutta työikäisiä ihmisiä.
Työllisyysaste ei kuvaa hyvinvoinnin eikä työn määrää eikä kokonaistuotosta. Se kuvaa nuppilukua ihmisistä, jotka tarkasteluajanjaksolla ovat edes piipahtaneet jonkinlaisissa töissä. On erittäin merkittävää, millaisissa töissä ihmiset käyvät, kuinka usein, keitä ihmiset ovat ja tulevatko he palkallaan toimeen.
Toisekseen minkäänlaisia konkreettisia toimia, joiden avulla oikeaa työllisyyttä saataisiin nostettua, ei hallituksella ole tarjolla. Koko rakennelma perustuu toiveajattelulle ja veronmaksajan kuppaamiselle – pumpataan lisää rahaa saamatta mitään aikaan.
Palkkatuki sosiaalipoliittinen
väline
Hallitus ei suostunut kertomaan, kuinka paljon hehkutettu
palkkatuki lisää työllisyyttä. Suomessa palkkatukeen laitetaan kaikkiaan
230–250 miljoonaa euroa vuosittain. Hallitusohjelmassa on kirjaus 18 miljoonan
euron lisärahoituksesta vuodessa. Myös työllisyys- ja digipalvelut saavat lisää
rahaa.
Palkkatuki saattaa olla toimiva sosiaalipoliittinen väline, mutta aidoksi työllisyyskeinoksi siitä ei ole. Hyvin harva palkkatuettu henkilö työllistyy avoimille markkinoille. Ylipäätänsä byrokratian paisuttamisesta harvemmin seuraa tuottavaa työtä.
Palkkatuessakin olisi silti parannettavaa. Sitä pitäisi ohjata nykyistä enemmän vaikeasti työllistyville ja pitkäaikaistyöttömien sekä osatyökykyisten työllistymisen tukemiseen.
Vertaan palkkatukea ja muita vastaavia työllistämiskeinoja mielelläni kotouttamiseen. Maahanmuuttajien kotoutumisen ja työllistymisen edistämiseen ja valtion korvauksiin kotouttamisesta budjettiehdotuksessa näyttää menevän 207 miljoonaa euroa.
Perussuomalainen arvopohja kertoo, että meidän kannattaisi sosiaalipoliittisena toimena tukea vajaatyökykyisiä suomalaisia pitkäaikaistyöttömiä eikä laittaa rahaa toimimattomaan kotouttamiseen. Hallituksen arvopohja on kuitenkin erilainen.
Viskeltyjä
miljoonia johdonmukaisen ohjelman sijaan
Se, että esimerkiksi vajaatyökykyisiä ja ennenaikaisesti eläköityneitä yritettäisiin oikeasti auttaa takaisin työmarkkinoille, vaatisi resursseja esimerkiksi perusterveydenhuoltoon ja kelan kuntoutuksiin. Se vaatisi priorisointia. Mutta hallituksen toimien taustalla ei ole tarinaa tai johdonmukaista arvomaailmaa – on vain sinne tänne viskeltyjä miljoonia, joihin voidaan vedota, kun joku kysyy, mitä olette tehneet.
Vuoden 2020 budjettiesityksen loppusumma on 57,6 miljardia
euroa. Budjetti on kaksi miljardia euroa alijäämäinen.
Kaikkein huolestuttavinta on, että näihinkään toimiin ei ole varaa. Samaan aikaan kun palkkatuki- ja tempputyöllistämiseen tarvitaan lisää rahaa, hallitus vaikeuttaa yritysten ja teollisuuden toimintaedellytyksiä. Polttoaineiden veronkorotukset ja vientiteollisuuden ilmastopolitiikalla heikennetty kilpailukyky näkyvät pian, ja sitten hallituksen työllisyystavoite on taas vähän kauempana.
Vasemmistokeskustalainen noidankehä, kuka meidät siltä pelastaisi.
Inter-parliamentary Conference for Asylum and immigration, family photo. (Kuva: Eduskunta)
Avauspuheenvuoro
Kokouksemme otsikossa puhutaan turvapaikkapolitiikasta ja maahanmuuttopolitiikasta. Usein onkin selvää, mikä näiden ero on. Turvapaikkapolitiikalla viitataan yleisesti humanitaariseen politiikkaan ja erityisesti oikeuteen hakea kansainvälistä suojelua. Maahanmuuttopolitiikka vastaavasti kattaa muut kategoriat. Sen alla voidaan puhua, hieman valtiosta riippuen, esimerkiksi työperäisestä maahanmuutosta, kansainvälisistä opiskelijoista, perheenyhdistämisen tai perheen perustamisen kautta maahan tulevista ihmisistä. Näiltä osin erottelu on melko selkeä.
Käytännössä tilanne ei ole näin yksinkertainen. Kategoriat sekoittuvat toisiinsa käsitteinä, toimintatavoissa, poliittisesti ja myös lainsäädännöllisesti. Kun Afrikasta lähtenyt on liikkeellä, hän on usein siirtolainen. Kun hän pääsee kohdemaahan ja hakee turvapaikkaa, hän on turvapaikanhakija. Sen jälkeen hänestä voi tulla pakolainen. Mikäli hän ei saa turvapaikkaa, hän saattaa muuttua jälleen siirtolaiseksi. Toisaalta hänestä saattaa tulla paperiton tai laittomasti maassa oleskeleva henkilö. Suomen uusi hallitus on esittänyt, että hänestä voisi tulla työperäinen maahanmuuttaja.
Kansainvälinen turvapaikkainstituutio luotiin hyvin erilaiseen maailmaan kuin se, missä me elämme nyt. Globaalin tason liike on kaikkineen kooltaan ja muodoltaan erilaista verrattuna vuosikymmenten takaiseen. Nykyään liikkeellä olevissa sekoittuneissa virroissa kulkee sekä varsinaisia konflikteja ja vainoa pakenevia ihmisiä että parempaa elintasoa ja tulevaisuutta etsiviä siirtolaisia. Virtojen voimakkuuteen ja suuntiin vaikuttavat paitsi konkreettiset tapahtumat lähtöalueilla, myös salakuljettajien intressit, kohdemaiden vetotekijät ja muutokset maahanmuuttopolitiikassa. Suurin osa konflikteja pakenevista ihmisistä on kehitysmaissa, mutta globaali siirtolaisliike suuntautuu alhaisen elintason maista kohti korkean elintason maita, pääasiassa länsimaihin.
Turvapaikasta on tullut maahanmuuttoa. Siitä on tullut pysyvä tie kansalaisuuteen, usein siksi, että ongelmat lähtömaassa eivät ole korjaantuneet – mutta myös silloin kun ne ovat korjaantuneet. Turvapaikkamaahanmuutto ei siis ole väliaikaista vaan pysyvää, ja se vaikuttaa merkittävällä tavalla vastaanottajavaltioiden yhteiskuntiin, demografiaan, talouteen ja kulttuuriin – ja tietysti myös valtioihin, joista liike lähtee.
Inter-parliamentary Conference on Asylum and Immigration 8–9 September 2019. Visit to the Finnish Border Guard vessel Turva. Dinner hosted by Ms Riikka Purra, Chair of the Administration Committee. Restaurant Katajanokan Casino. (Kuva: Eduskunta)
Myös tässä mielessä turvapaikka- ja muun maahanmuuton välinen raja on hämärtynyt. Vielä Jugoslavian kriisin jälkeen Euroopassa ajateltiin, että humanitaarinen maahanmuutto voisi olla väliaikaista. Miksi tämä ajatus on nykyään niin harvinainen?
Taloudellinen hyvinvointi on lisääntynyt kehittyvissä maissa merkittävästi viime vuosikymmeninä, mutta kuten tiedämme, globaalit elintasoerot ovat valtavia. Saharan eteläpuolisen Afrikan talous on nelinkertaistunut 2000-luvulla mutta väkilukuun suhteutettuna vain noin kaksinkertaistunut. Väestöräjähdys kiihdyttää yhteiskunnallisia, sosiaalisia, taloudellisia ja ekologisia ongelmia. Sen vaikutusta ei oikeasti ole vieläkään ymmärretty, vaikka usein se tällaisissa puheenvuoroissa mainitaan. Näpertelemme mielellämme kymmenien, satojen, tuhansien ihmisten kanssa, kun todellisuus on miljoonia, miljardeja.
Tosiasia on, että vaikka onnistuisimme ratkaisemaan kaikki pakenevia ihmisiä tuottavat sotilaalliset konfliktit, siirtolaisuuden globaalit työntötekijät tulisivat vain vahvistumaan.
Miksi
maalaan näin laajaa kuvaa, olihan tarkoituksemme puhua EU:n yhtenäisestä
turvapaikka- ja maahanmuuttopolitiikasta – tai sen puutteesta? Siksi, että
juuri tämä laaja kuva on oleellinen. Meidän on pakko havainnoida globaalia
kokonaisuutta tai emme kykene ymmärtämään sen paremmin turvapaikka- kuin
maahanmuuttopolitiikkaakaan emmekä varsinkaan sen epäonnistumista
unionitasolla.
Suomessa on
tänä kesänä puhuttu Välimereltä pelastettujen turvapaikanhakijoiden vastaanottamisesta
– Italiasta otetaan kahdeksan ja Maltalta viisi sisäisinä siirtoina vuoden
loppuun mennessä. Yhteensä 13 Norsunluurannikolta, Somaliasta,
Kamerunista, Malista, Guineasta ja Sudanista saapuvaa
henkilöä. Asiaa kannattaville nämä 13 henkivät solidaarisuutta, ihmisoikeuksien
kunnioittamista ja sitä, että Suomi kantaa vastuuta. Siirtoa vastustaville se
on osoitus järjettömän ja valtion edun vastaisen turvapaikkapolitiikan
jatkumisesta.
EU:n taakanjakojärjestelmät ovat epäonnistuneet. En toki ihmettele miksi. Suomi, vain muutaman muun jäsenvaltion ohella, täytti kiintiönsä. Ei ole mitään syytä olettaa, että taakanjako onnistuisi tulevaisuudessakaan, oikeastaan päinvastoin. Se ei silti estä jälleen yrittämästä.
Maailmassa on tällä hetkellä yli miljardi ihmistä, jotka haluaisivat tulla Eurooppaan. Havainto siitä, että minkäänlainen maahanmuutto ei kykene ratkaisemaan näitä ongelmia, ei ole vain kyynikon puhetta, vaan realismia. Mitä kauemmin olemme myöntämättä sitä, sitä vaikeampaa on löytää minkäänlaisia ratkaisuja.
Siirtolaisvirta
Eurooppaan, turvapaikanhakijoiden liikkuminen maasta toiseen, salakuljetus,
rikollisuus ja turvallisuusongelmat, maahanmuuton aiheuttamat kireät tilanteet
jäsenmaiden sisäpolitiikassa ja etenkin täällä EU:n pohjoisessa, valtavat
kustannukset veronmaksajalle, eivät korjaa juurisyitä, vaan voimistavat ilmiötä
ja sen poliittista polarisaatiota.
Juuri se, että turvapaikkapolitiikkaa käytetään siirtolaisuuden kanavana, rapauttaa sen legitimiteettiä, myös kohdemaiden kansalaisten silmissä. Tällä on merkittävä vaikutuksensa paitsi unionin kykenemättömyyteen toimia, myös siihen, että oikeasti turvaa tarvitsevat ihmiset eivät saa sitä.
Inter-parliamentary Conference for Asylum and immigration. SESSION I – The Comprehensive EU Approach on Migration and Asylum – the Way Forward. (Kuva: Eduskunta)
Maahanmuuttopolitiikka
on jo korkeaa politiikkaa. Myös toimenpiteiden pitäisi olla sen mukaisia. Puhun
nimenomaan toimenpiteistä, en ratkaisuista, sillä en näe, että EU kykenee
ratkaisemaan – tai että sen edes pitäisi kyetä ratkaisemaan – näin valtavia
globaaleja ongelmia. Suuruudenhulluuden, moralismin ja abstraktin kielen olisi
syytä vaihtua nöyryyteen, yksinkertaisempiin ja johdonmukaisiin
toimenpiteisiin, joiden tuloksia voidaan mitata käytännössä.
Tällä
hetkellä näin ei ole. Useimpien jäsenmaiden kannattaa edistää politiikkaa, joka
on ”yhtenäisyyden vastaista” – joillekin tämä tarkoittaa sitä, että turvapaikanhakijoiden
liikkeen annetaan suuntautua läpi, toisille sitä, että se padotaan. Jotkut
eivät osallistu taakanjakoon, toiset tietävät, että kukaan ei kuitenkaan halua jäädä kyseiseen maahan.
Edelleen jotkut haluavat kiinnittää huomion laittomasti maassa oleviin, toisia
ilmiö, rehellisesti sanoen, ei haittaa lainkaan, pääasiassa siksi, että
laittomat maassa olijat toimivat työvoimana matalapalkka-aloilla. Vaikka
tietysti tämä on kielletty koko unionissa.
Vuonna 2015 kiihtynyt ketjureaktio ja EU:n oleellisten instituutioiden, kuten Dublinin sopimuksen, de facto purkautuminen, ovat tosiasioita. Voimme menettää myös Schengen-järjestelmän, mikäli sen hyväksyttävyys jäsenvaltioiden kansalaisten silmissä murenee sen mahdollistaman laittoman maahantulon vuoksi.
Käsittelen
vielä tässä puheenvuorossa erityisesti yhtä turvapaikka- ja
maahanmuuttopolitiikan osa-aluetta, jonka korjaamisella olisi merkittävä
vaikutus.
Tilanne, jossa maahan jäädään, saatiinpa suojeluasema tai ei, on kokonaisuuden kannalta hyvin ongelmallinen. Vielä ongelmallisempaa on, mikäli lainsäädännön tai laittomuuden keinoin aletaan aktiivisesti madaltaa esimerkiksi kansainvälisen suojelun ja matalapalkka-alojen työvoiman tarpeen välistä rajaa. Mitä vähemmän hakijalle tai työnantajalle on harmia laittomasta maassa oleskelusta, sitä merkityksettömämpää on, mikä maassa oleskelevan status virallisesti on.
Hyvin liberaalista katsantokannasta katsoen tässä ei ehkä ole mitään ongelmaa – riittäähän, että yksilö saa jäädä maahan. Järjestelmän tarkoituksenmukaisuuden kannalta ongelma on kuitenkin ilmeinen. Turvapaikkainstituution toimimattomuus ja ristiriidat heikentävät sen legitimiteettiä, millä on moraalisten seikkojen lisäksi myös merkittäviä sisäpoliittisia vaikutuksia jäsenmaissa.
Inter-parliamentary Conference on Asylum and Immigration 8–9 September 2019. Visit to the Finnish Border Guard vessel Turva. (Kuva: Eduskunta)
Palautuspolitiikka
on oleellinen osa tehokasta turvapaikka- ja maahanmuuttopolitiikkaa. Mikäli me
onnistuisimme palauttamaan ihmiset, joille suojeluasema ei kuulu, palautuisi
järjestelmän legitimiteetti. Turvaa saisivat ihmiset, jotka sitä tarvitsevat,
silloin kun tarvitsevat. Ihmiset, jotka inhimillisesti katsoen toimivat oikein
hakiessaan parempaa elintasoa, eivät kuitenkaan voisi tehdä niin
turvapaikkainstituution sisällä.
Mikäli tehokasta kansainvälisen suojelun tarpeen selvittelyä seuraisi kielteisen päätöksen jälkeen tehokas palauttaminen, turvapaikkapolitiikkamme olisi kaikkineen aivan eri tasolla kuin nyt, niin kansallisesti kuin unionitasolla.
Palauttamattomuus on merkittävä vetotekijä. Suomi, täällä Euroopan kaukaisessa nurkassa, tietää sen oikein hyvin.
Useimmat
jäsenmaat kamppailevat palauttamisen kanssa. Se koetaan monissa tapauksissa
lähes mahdottomaksi, mikäli lähtömaat eivät suostu ottamaan vastaan
kansalaisiaan, jotka eivät halua palata vapaaehtoisesti.
Suomen tapauksessa on käynyt selväksi, että maahanmuuttoon liittyvät ministeriöt tai hallinnonalat eivät yksin kykene saavuttamaan onnistumisia tehokkaiden palautussopimusten suhteen. Mukaan olisi välttämätöntä saada pääministeri, ulkoasiainministeriö ja tapauksesta riippuen muitakin toimijoita. Neuvottelujen on oltava laaja-alaisia, ja informaation on kuljettava toimijalta toiselle.
Vahva ehdollisuus viisumipolitiikassa, kauppapolitiikassa ja kehityspolitiikassa sekä toimivat takaisinottosopimukset ovat tekijöitä, joiden avulla palauttamisesta on mahdollista saada tehokasta. Samoja toimenpiteitä voidaan käyttää koko järjestelmän toimivuuden ja hyväksyttävyyden vahvistamiseen. Vastaavasti ulkorajavalvonnan täytyy olla tehokkaampaa.
Humanitaarisuuden – eli pyyteettömän auttamisemme – pitää toimimattoman maahanmuuttojärjestelmän ylläpitämisen sijaan keskittyä kehittyvissä maissa tapahtuvaan koulutukseen, demokratiaan, perhesuunnitteluun, naisten oikeuksiin ja ekologisesti kestävään tulevaisuuteen.
Suunnanmuutos
on varmasti kivulias, koska se vaatii sen, että EU ja sen jäsenet ottavat
aktiivisen toimijan roolin eivätkä vain reagoi siihen, mitä globaaleilla
ilmiöillä on annettavanaan ja mihin siirtolaisvirrat suuntaavat ja milloin.
Vain tällaisella politiikalla voidaan oikeasti puuttua niihin kuuluisiin
juurisyihin, joihin kaikki tuntuvat vetoavan. Mutta tämän tulee olla hallittua,
ei summittaista. Sen pitää olla vaikutuksiltaan tehokasta, ei tapa hiljentää
omatunto tai esiintyä hyväntekijänä. Pelkkä rahan siirtäminen Afrikkaan
erilaisiin hankkeisiin ei riitä.
EU ja siirtolaisuus eivät ole ratkaisuja Afrikan tulevaisuuteen, mutta toimimalla oikein unioni kykenee auttamaan Afrikan valtioita auttamaan itseään ja ennen kaikkea kansalaisiaan.
Mikäli näin ei tehdä, seuraukset ovat karuja. Varmaa on, että spontaani turvapaikanhakijavirta Euroopassa tai sen halki ei paranna tilannetta kehittyvissä maissa, eikä paine lähteä, maksaa salakuljettajille, riskeerata henkensä ja niin edelleen, koskaan lopu. Yksittäiset valtiot Euroopassa tekevät omia ratkaisujaan. Jäsenvaltioiden sisäpolitiikkaan ja unionin kykyyn toimia vaikuttaa yhä enemmän maahanmuutto. Turvapaikka- ja maahanmuuttopolitiikan toimimattomuus riskeeraa koko unionin tulevaisuuden.
Inter-parliamentary Conference on Asylum and Immigration 8–9 September 2019. Visit to the Finnish Border Guard vessel Turva. (Kuva: Eduskunta)
Lopetuspuheenvuoro
(Alussa vastauksia kysymyksiin.)
Kansainvälispoliittinen
vakaa ja ihmisoikeuksia ja kansainvälisiä sopimuksia kunnioittava
toimintaympäristömme ei ole lainkaan itsestään selvä asia. Erilaiset paineet ja
ärsykkeet, kuten EU:n ulkorajojen kautta tulevat turvapaikanhakijavirrat,
taloudelliset laskusuhdanteet, kansalliset vaalit ja sisäpolitiikka,
vaikuttavat siihen ja yleensä lisäävät valtioiden halua tarkastella asioita
oman intressinsä kautta. Jos nyt toistuisi se, mitä vuonna 2015, mitä
tapahtuisi?
Olisiko EU valmiimpi vai yhä
hajanaisempi, kun pitkälti toista miljoonaa turvapaikkaa hakevaa ihmistä
saapuisi Eurooppaan? Nojaisivatko toimenpiteet yksittäisten jäsenmaiden
tekemisiin?
Virran kulkeutuminen tänne pohjoiseen asti olisi ainakin vaikeampaa, sillä usea maa, meitä lähimpänä erityisesti Ruotsi, ylläpitää rajatarkastuksia yleisen järjestyksen ja sisäisen turvallisuuden takia. Vuonna 2015 Suomeen saapui lähes kymmenkertaisesti se määrä turvapaikanhakijoita kuin aiempina vuosina, suurin osa Ruotsista. Mikäli vapaa liikkuvuus oikeasti koskisi vain unionin kansalaisia, tällaista ei olisi voinut tapahtua. Mutta kuten olen moneen kertaan sanonut, järjestelmä ei toimi.
EU:ssa nykyisiä rajatarkastuksia toki paheksutaankin, mutta varsinaisia vaihtoehtoja on vähänlaisesti. Monet Schengen-maat, Suomi mukaan lukien, hyötyvät siis merkittävästi siitä, että osa valtioista ylläpitää rajatarkastuksia. Paitsi itse rajatarkastuksina, vähentävät ne maahantuloa myös heikentämällä vetotekijöitä.
Turvapaikka-
ja maahanmuuttopolitiikassa kyse on aina valtioiden tulkinnasta. Ei ole
suuresti liioiteltua sanoa, että valtiot tulkitsevat sopimuksia ja
kansainvälistä lakia kuten tahtovat. Se, että esimerkiksi Suomi yleensä
noudattaa sopimuksia ja tulkitsee niitä suotuisasti eli noudattaa korkeampia
standardeja kuin velvoitetaan, ei tarkoita sitä, että koko EU, puhumattakaan
koko maailma, toimisi näin. Erilaisissa murroskohdissa tunnumme törmäävän tähän
tosiasiaan aina uudelleen ja uudelleen, ikään kuin siinä olisi jotakin
yllättävää tai poikkeuksellista.
Turvapaikkainstituutio syntyi poikkeuksellisissa oloissa vuonna 1951, vuosi YK:n pakolaisjärjestön UNHCR:n perustamisen jälkeen, 19 valtion kesken, kun hyväksyttiin Geneven pakolaissopimus. Sota oli loppunut vain muutamia vuosia aiemmin, ja valtioilla oli paitsi intressi myös ”omatunto” muotoilla yleisesti sitova poliittinen järjestelmä ja sopimus. Maailmansodan hirveydet, pakolaisten sijoittamiseen liittyvät ongelmat ja totalitarististen valtioiden kansalaisilleen aiheuttaman vainon pelko saivat valtiot päätymään kompromissiin, josta oli tuleva turvapaikkapolitiikan tärkein kansainvälinen instrumentti.
Oleellista on ymmärtää sopimuksen luomisen kontekstin merkitys: Eurooppa oli sodan runtelema, ja monien valtioiden reaalipolitiikkaakin väritti vahva ”ei koskaan enää”-ajattelu. Valtava humanitaarinen katastrofi ja Euroopan miljoonat pakolaiset saivat valtiot ponnistelemaan sopimuksen, joka rajoitti varsin merkittävästi niiden suvereniteettia. Toisaalta jälleenrakennukseen ja uuteen kukoistukseen liittyvä talouskasvu ja toivo paremmasta oli myös neuvottelijoiden puolella. Natsismin ja fasismin pimeän muiston merkitystä ei voi ylikorostaa kuvattaessa sitä henkistä ympäristöä, jossa avainvaltiot sopimuksen neuvottelivat. Sopimus oli poikkeuksellinen ja optimistinen, ja aika sille otollinen. Kyseessä oli siis harvinainen historiallinen hetki.
Kuten
avauspuheenvuorossani kuvasin, tilanne on nyt täysin toinen. Monet tutkijat
ovat arvioineet, että jos sopimusta neuvoteltaisiin nyt, siitä ei
missään nimessä tulisi lähellekään niin vahva. EU:n yhteisen maahanmuutto- ja
turvapaikkapolitiikan vaivalloinen kehittyminen ja takapakit kertovat siitä,
että yhteistyö on vaikeaa paljon pienemmälläkin porukalla.
Puhuin
avauspuheenvuorossani humanitaarisen maahanmuuttopolitiikan vaihtoehdoista ja
myös rahasta. Muutama sana tästä.
Käsillä oleva järjestelmä, vikoineen kaikkineen, tulee yhä kalliimmaksi. Yksinkertainen suojan tarjoaminen ei riitä, vaan valtio on ulkoisten ja sisäisten velvoitteidensa takia pakotettu tarjoamaan paljon muuta. Vaikka suurin osa maailman pakolaisista on edelleen kehitysmaissa, on kyseessä kaksi eri asiaa.
Kehitysmaat
tarjoavat yleensä yksinkertaisen suojan, jos ei aina tätäkään, kun taas
rikkaiden länsimaiden, etenkin hyvinvointiyhteiskuntien, kuten Suomen,
tapauksessa suojan taso on moninkertainen – niin taloudellisesti kuin lukuisten
ei-materiaalistenkin seikkojen kannalta. Summa, joka pelkästään pohjoismaissa
käytetään turvapaikkamaahanmuuton suoriin ja epäsuoriin menoihin ylittää
joidenkin valtioiden kohdalla esimerkiksi koko YK:n pakolaisjärjestön budjetin.
Vaikka kriitikot haluavat muistuttaa, että ihmisyydessä ei saa olla kyse rahasta, tulisi asiaa vähintäänkin pohtia humanitaarisen tehokkuuden kannalta. Kuinka paljon enemmän ihmisiä voitaisiin auttaa muulla tavoin.
Toisaalta pohdittaessa Euroopan yhteistyötä ja EU:n tulevaisuutta, on meidän välttämätöntä myöntää, että miljardeihin liittyy paljon muitakin näkökulmia. Joka tapauksessa, kuten jo aiemmin sanoin, meidän olisi syytä huomattavasti enemmän keskittyä kehittyvissä maissa tapahtuvaan tehokkaaseen avunantoon ja rakenteiden kehittämiseen, koulutuksen, demokratian, perhesuunnittelun, naisten oikeuksien ja ekologisesti kestävän tulevaisuuden suhteen. Miljardien ihmisten tulevaisuutta ei ratkaise siirtolaisuus Eurooppaan, tai minnekään muuallekaan, eikä tämän ymmärtäminen tai ääneen sanominen tee kenestäkään sydämetöntä.
Politiikassa pelataan mielikuvilla. Monilla on käsitys, että kun lupaa kaunista mahdollisimman monille, on hyvä. Kun puolue lupaa lisää oikeuksia ja huolenpitoa, lisää kauniita sanoja, lisää rumien sanojen kieltoja, sitä kutsutaan vasemmistolaiseksi, vihreäksi, solidaariseksi, ihmiskuvaltaan oikeanlaiseksi puolueeksi.
Meitä, joita ei yleensä kutsuta hyviksi tai ihmiskuvaltamme oikeanlaisiksi,
ei hirvitä se, että halutaan tehdä hyvää. Hallitus on varmasti aivan oikealla
asialla ollessaan huolissaan huono-osaisista, koulupudokkaista, mummoista, jotka
eivät pääse lääkäriin. Niin me perussuomalaisetkin olemme. Oikeudenmukaiseen
politiikkaan kuuluu vähäosaisten, huono-onnisten ja syrjäytyneiden suomalaisten
auttaminen.
Perussuomalaisia ei erota hallituksen hyveellisistä
puolueista siis auttamisenhalu. Se, mikä meidät erottaa, on näkemyksemme, jonka
mukaan meidän tulee ensisijaisesti auttaa ihmisiä oman maamme sisällä. Tätä
kutsumme sisäiseksi solidaarisuudeksi.
Joskus muinoin vasemmistopuolueet tekivät sisäisesti solidaarista politiikkaa. Ne halusivat vähentää suomalaisten välistä eriarvoisuutta, nostaa suomalaisten koulutustasoa, parantaa suomalaisten elämää. Meillä ei tuolloin ollutkaan leipäjonoja, vanhuksia lattialla ja yläkoulusta valmistuvia lukutaidottomia nuoria.
Tuolloin nuo puolueet tiesivät, että koska ne ovat
suomalaisia, niiden tehtävä on huolehtia suomalaisista. Mikäli joku olisi
ilmoittanut, että kuulkaa ei, suomalaisten puolueiden tehtävä onkin
ensisijaisesti huolehtia ulkomaalaisista, hänet olisi naurettu suohon.
Ajat muuttuvat. Kansalaisten turvallisuuden ja hyvinvoinnin
lisäämisen sijaan vasemmistopuolueet puhuvat mieluummin ihmisoikeuksista. Niiden
ongelma on kuitenkin siinä, että ne ovat abstrakteja, kunnes ne konkretisoidaan
jossakin – ja se yleensä maksaa rahaa.
Jos rahaa pannaan jonnekin, sitä ei voi enää panna jonnekin
muualle. On tehtävä valinta, priorisoitava.
Tämä hallitus, kuten edeltäjänsäkin, on tehnyt valintansa. Valinta ei ole solidaarinen eikä se ole oikeudenmukainen, se on utopistinen.
Hallitus ei aio rajoittaa maahanmuuttoa tai puuttua maamme
houkutustekijöihin eli siihen, että kuka tahansa voi tulla nauttimaan Suomen
hyvistä asioista, meidän kustannuksellamme. Päinvastoin.
Hallitukselle jokainen, joka onnistuu pääsemään, keinolla
millä hyvänsä, maamme rajojen sisäpuolelle, muuttuu velvollisuudeksemme.
Hallitus ei kykene vastaamaan kysymykseen, milloin
velvollisuutemme loppuu. Onko kyse ihmisten lukumääristä, heihin kuluvista
kustannuksista, kestävyysvajeesta vai mistä?
Yli puolentoista miljardin kehitysapu tai kolme miljardia
maahanmuuton kuluihin ei lisää globaalia kestävää hyvinvointia, mutta paperilla
se näyttää hyvältä. Tai huonolta, riippuen mistä päin katsoo.
Hallitusta ei kiinnosta, että rahaa annetaan maille, jotka
eivät huolehdi tasa-arvosta, ihmisoikeuksista tai jotka eivät edes ota vastaan
kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneita omia kansalaisiaan tai rikollisia. Hallitusta
ei kiinnosta, että Suomeen saavutaan väärin keinoin, haetaan perusteettomasti
turvapaikkaa, ei lähdetä maasta, vaikka ei saada lupaa jäädä, käytetään hyväksi
järjestelmäämme.
Hallitusta ei haittaa, että se tuottaa maahan lisää
huono-osaisuutta ja turvattomuutta, ja kutsuu sitä kansainvälisyydeksi,
globaaliksi vastuuksi tai ihmisoikeuksiksi.
Niin kauan kuin tämä hallitus on voimissaan, minä ja puolueeni kerromme, kuinka monta leipäjonon asiakasta, kuinka monta vailla hoitoa olevaa vanhusta, kuinka monta syrjäytynyttä nuorta, kuinka monta ammattikoulun opettajaa, kuinka monta pienituloista eläkeläistä sillä rahalla autettaisiin, jonka te haluatte panna muualle kuin Suomen ja suomalaisten hyväksi, pois sieltä, johon teillä, Suomen hallitus, on oikeasti moraalinen velvollisuus.
Asioita ei tarvitse panna vastakkain. Ne nimittäin ovat
vastakkain. Te voitte jatkossakin kutsua sitä vääristyneeksi ihmiskuvaksi ja
seurata gallupeista, mitä mieltä kansalaiset ovat. Me kutsumme sitä oikeudenmukaisuudeksi
ja moraaliseksi velvollisuudeksemme Suomen kansalaisia kohtaan.