Hallitus haluaa enemmän kuin kaksinkertaistaa työperäisen maahanmuuton vuosikymmenen loppuun mennessä. Valtiovarainministeri Annika Saarikko ilmoitti Ylellä (13.7.) haluavansa Suomeen ”reilusti lisää ulkomaisia työntekijöitä” ja ”asennemuutoksen”. Kaikilta ministereiltä ja useilta hallituspuolueiden edustajilta kuullaan jatkuvasti samanlaisia lausuntoja. Perussuomalaiset on ainoa puolue, joka kritisoi näitä tavoitteita.
Perussuomalaisten kansanedustaja, 1. varapuheenjohtaja Riikka Purra toteaa, että perussuomalaiset ei vastusta työperäistä matalapalkkamaahanmuuttoa huvikseen, vaan siksi, että se aiheuttaa kustannuksia veronmaksajalle ja on julkisen talouden kestävyyden kannalta negatiivista.
– Vaikka yritys tai elinkeino ja tietenkin korkeamman elintason maahan saapuva ihminen itse hyötyvät, julkinen talous kärsii. Näiden henkilöiden saamat palkat ja maksamat verot jäävät huomattavasti jälkeen kantaväestöstä. Nettotulonsiirrot ovat negatiiviset kantaväestöön nähden eli muuttajat saavat paljon enemmän tulonsiirtoja kuin maksavat veroja. Mikäli huomioidaan perheenyhdistetty puoliso, ovat sekä työllisyysaste, työtulot että nettotulonsiirrot vieläkin negatiivisempia, Purra sanoo.
– Tämä ei ole ulkomaalaisvastaista propagandaa vaan tilastollinen tosiasia. Tosiasioita ovat myös palkkakehityksen hidastuminen, työehtojen väärinkäytökset ja laaja hyväksikäyttö sekä tietenkin se, että Suomessa on jo valmiiksi valtava joukko kouluttamattomia työttömiä tai alityöllistettyjä, Purra jatkaa.
Työ ei kannata
Purra muistuttaa myös, että useiden matalapalkka-aloille saapuvien henkilöiden työllisyys myös laskee muutamien vuosien maassaolon jälkeen samanikäisen kantaväestön työllisyyden alle.
– Esimerkiksi ministeri Saarikon hehkuttamista maatalouden töistä onnistutaan hyvin helposti irtisanoutumaan ja siirtymään pois työmarkkinoilta, vaikkapa kielikoulutukseen, ja silti voidaan jäädä maahan. Koska itse saan tästäkin ilmiöstä paljon työnantajilta tietoa, minun on vaikea uskoa, että se ei olisi myös ministerin tiedossa, Purra sanoo.
– Matalapalkka-aloille saapuvat työperäiset maahanmuuttajat eivät siis läheskään aina pysy töissä ja vaikka pysyisivätkin, he käyttävät sosiaaliturvaa ja palveluita keskimäärin selvästi enemmän kuin maksavat veroja. Tällaisen työvoiman haaliminen epätyypillisiin ja matalan tuottavuuden työsuhteisiin ei anna millään lailla pysyväisluonteisia myönteisiä vaikutuksia kansantalouteen, Purra sanoo.
Ministeri Saarikko ei ymmärrä palkanmuodostusta
Saarikko väittää Ylen jutussa, että Suomessa ei moni ala toimisi lainkaan ilman muualta tulevaa työvoimaa.
– Miten niin ei toimisi? Kyse on ennen muuta siitä, että kyseisellä palkkatasolla käteen jäävien ansioiden osalta se ei toimisi. Eivät suomalaiset ole yhtäkkiä lopettaneet olemasta sopivia tai halukkaita työskentelemään joukkoliikenteessä, vanhustenhoidossa, ravintola-alalla, siivoojina tai edes maataloudessa, jos se oli taloudellisesti kannattavaa suhteessa siihen, että saman rahan saa muullakin tavoin, Purra sanoo.
– Tuotannontekijämarkkinoiden perusrakenteessa työvoiman hinta eli palkkataso joustaa ylöspäin, mikäli työvoiman kysyntä kasvaa ja työvoimasta on pulaa. Rajan yli saapuva halpojen työntekijöiden virta rikkoo tämän mallin. Mutta joku lopulta maksaa erotuksen, ja se joku on veronmaksaja, Purra opastaa.
– Matalapalkkamaahanmuuton hehkuttaminen on yksi tämän päivän suurimpia bluffeja. En voi ymmärtää, että tästäkään asiasta ei voida puhua rehellisesti. Ongelma ei varmasti ole helppo ratkaistava, mutta muitakin vaihtoehtoja on olemassa, Purra sanoo ja muistuttaa, että esimerkiksi Ruotsissa ja Tanskassa suunnitellaan matalapalkkamaahanmuuton rajoituksia.
Purran mukaan jatkuvat vaatimukset kouluttamattoman ulkomaalaisväestön lisäämisestä ovat täydellisessä ristiriidassa myös sen kanssa, että Suomeen halutaan korkean osaamisen ja teknologian työpaikkoja, pääomaintensiivisyyttä ja innovaatioita.
– Samoin se on ristiriidassa rakennemuutoksen kanssa, sillä Suomesta, kuten muistakin länsimaista, on kadonnut satojatuhansia alhaisen osaamisen työpaikkoja ja katoaa koko ajan lisää.
Ongelmat ovat rakenteellisia
Purran mukaan suomalaisen sosiaaliturvan taso ja muut hyvinvointiyhteiskunnan edut varmistavat sen, että ihmisellä ei pidemmän päälle ole kannusteita työskennellä matalien palkkojen aloilla.
– Tietenkin jotkut ovat ahkerampia ja sitoutuneempia kuin toiset, kuten kantaväestössäkin, mutta kun puhutaan keskiarvoista, kuva on selkeä. Samalla kun suomalaisella on yhä heikommat kannustimet tulla näille samoille työmarkkinoille, ulkomaalaisella on yhä suuremmat kannustimet saapua Suomeen.
– Sen jälkeen kun matalalla palkalla Suomeen työskentelemään tullut ihminen on vakiinnuttanut oleskelunsa maassa, eli saanut oleskeluluvan tai jopa kansalaisuuden, hän huomaa nopeasti samat heikot työnteon kannustimet kuin suomalainenkin, eli matalan käteen jäävän palkan eteen ei kannata käydä töissä.
– Ei tämän ymmärtäminen vaadi kummoista maahanmuuttopolitiikan ymmärtämistä. Taloustieteen perusopit riittävät, Purra sanoo.
– Asian ääneen sanominen ei ole kenenkään syyllistämistä, Purra lisää.
– Monet työperäisen maahanmuuton kannattajat usein huomauttavat, että onhan Suomestakin menty Ruotsiin töihin ja Euroopasta on menty Yhdysvaltoihin. Tämä on totta, mutta silloin ulkomaille mentiin tekemään työtä, integroiduttiin maahan, opeteltiin kieli ja tehtiin jopa kantaväestöä enemmän töitä, jotta päästiin elämässä eteenpäin. Ei ollut sosiaalivaltion verkkoja, joiden varaan jäädä.
Sosiaaliturva kansalaisuusperustaiseksi ja muita ratkaisuja
Purran mukaan kouluttamattoman työvoiman saapuminen voisi olla kestävää ainoastaan tilanteessa, jossa työlupaan ei liittyisi oikeutta sosiaaliturvaan ja julkisiin palveluihin.
– Mikäli sosiaaliturvajärjestelmämme olisi kansalaisuusperustainen, tällaisia ongelmia ei olisi. Silloin työperäinen maahanmuutto ihan oikeasti olisi työperustaista, ja työnantajan olisi maksettava palkka, jolla täällä myös tulee toimeen. Moni muukin maahanmuuttoon liittyvä ongelma helpottaisi, Purra sanoo.
– En valitettavasti kuitenkaan usko, että hallituksella on intoa lähteä kehittämään kansalaisuusperustaista sosiaaliturvaa ja siihen rinnalle kansalaisuuden myöntämisen kiristämistä. Päinvastoin esimerkiksi vihreät esitti vasta maahanmuuttajien tekemän työn ja sosiaaliturvan entistä läheisempää yhteyttä. Tämä tietää vain huonoa, siis lisää maksettavaa veronmaksajalle.
Perussuomalaiset on esittänyt 3000 euron palkkarajaa maahan EU:n ulkopuolelta saapuvalle työperäiselle siirtolaisuudelle. Kausityöntekijöitä raja ei koskisi.
Purran mukaan Suomi tarvitsee matalapalkkamaahanmuuton sijaan oman kansallisen työvoiman mahdollisimman kattavaa työllisyyttä, työmarkkinoiden ulkopuolella olevien reservien käyttöönottoa ja erityisesti kasvualojen asiantuntijatason ja yrityksiin syntyvän tuottavan työn lisäystä.
– Lisäksi tarvitsemme ammatilliseen koulutukseen arvonnousun ja koulutuspolitiikan tarkoituksen ja motiivin uudelleensuuntaamisen. Kansallisen koulutuspolitiikan vastuulla on huolehtia, että oikeilla aloilla ja mahdollisimman hyvin myös oikeilla alueilla on riittävä määrä osaavaa työvoimaa, Purra sanoo.
– Mikäli maahanmuuttoa halutaan edistää, sen pitää olla tiukasti valikoitua ja osaamisperustaista ja sijoittua muualle kuin matalapalkka-aloille. Työperäisen oleskeluluvan vaihtoehtona ei voi olla sosiaaliturva tai kotouttamispalveluiden varaan jääminen.
Kansanedustaja on kuulemma kansakunnan kusitolppa. Joskus sähköpostia ja somekanavia tavatessa voisi kuvata tätä olemista myös paskatunkioksi. Ilkeitä kansalaisia tai mediaa ei tietenkään voi yksin syyttää. Kansanedustajat ja poliitikot yleisemminkin ovat toistensa kurkuissa kiinni. Jotkut enemmän, toiset vähemmän. Joskus tuntuu, että joidenkin poliitikkojen koko agenda perustuu muiden haukkumiselle, tahalliselle väärinymmärtämiselle tai päänaukomiselle.
Mutta toisin on nyt. Joulun ja kaikenlaisen lämpimän höpötyksen ja kulkutautivuoden päätöksen lähestyessä ajattelin itse – en vain olla haukkumatta vaan – jopa pikkuisen kehua kollegoitani.
Nostan kaikista ryhmistä esille ihmisiä, joista jollakin tavalla pidän, täysin riippumatta poliittisista erimielisyyksistämme (jotka voivat siis olla hyvinkin suuria). Kaikki ilkeys ja sarkasmi ovat poissa, en kehu haukkuakseni, en imartele saavuttaakseni tai muuta kieroa.
Liian vakavasti tätä ei kannata ottaa. Eikä varsinkaan valittaa vääristä valinnoista (esim. ”Ylläri, että paska-Purra tykkää kusi-X:stä!”).
Käyn läpi kaikki puolueryhmät, paitsi omani. Pidemmittä puheitta, suurimmasta pienimpään.
Sosialidemokraatit.
Pääministeripuolueessa on monta hyvää poliitikkoa ja mukavaa henkilöä. Oikeastaan koko hallintovaliokunnan demariporukka on osaavaa, asiallista ja mukavaa, ja erityisesti nostan heistä esille Eveliina Heinäluoman ja Heidi Viljasen. Heidän kanssaan on helppo olla samaa mieltä monissa asiakysymyksissäkin. Mainitsen vielä eduskuntaryhmän puheenjohtajan Antti Lindtmanin. Asiallisia, uskottavia ja hyviä puheenvuoroja, sopivasti huumoria ja pilkettä.
Kokoomus.
Opposition kakkospuolueen kanssa tulee tietysti oltua eniten tekemisissä. Hallintovaliokunnan kokoomusryhmän ulkopuolelta nimeltä mainitsen (normaaliolojen) täysistuntosalin vierustoverini Sinuhe Wallinheimon. En tiedä, miten kukaan voisi olla hänestä pitämättä. Poliittisesti kehua voi erityisesti Heikki Vestmania, joka on muutenkin mukava ja sympaattinen. Jos pitäisi valita vain yksi, jonka kanssa mennä viinilasilliselle puhumaan ja väittelemään yhteiskunnasta ja taloudesta, olisi hän varmasti Juhana Vartiainen.
Keskusta.
Keskustan ryhmää tunnen aika vähän, ja henkilöt ovat jääneet varsin etäisiksi. Ensimmäiseksi nostan esille kuitenkin Katri Kulmunin, joka on mukava ja symppis ja, mikä itselleni tärkeää, ei lainkaan tyrkky tai keinotekoinen. Värikkäistä käänteistä huolimatta uskon hänen vielä nousevan tärkeisiin asemiin puolueessaan. Mielestäni ministeri Matti Vanhanen on mainitsemisen arvoinen. Kokenut ja mikä puuduttavissa istunnoissa usein piristävää, varsin suora puheenvuoroissaan. Eikä kiukuttele. Myös puhemies Anu Vehviläinen on oiva henkilö sen perusteella, mitä salissa ja puhemiesneuvostossa olen pannut merkille. Hannu Hoskonen on vielä pakko nostaa erikseen esille rohkeutensa ja tinkimättömyytensä takia.
Vihreät.
Vihreät ovat varmaankin poliittisesti perussuomalaisista kaikkein kauimpana. Itse pidän kuitenkin kaikissa puolueissa eniten niistä, jotka harjoittavat vähiten identiteettipolitiikkaa ja performansseja. En ole ainakaan huomannut, että hallintovaliokunnan jäsen Hanna Holopainen tekisi sellaista. Toisena nimenä nostan esille Atte Harjanteen, joka on rationaalinen ja asiantunteva omalla erityisalallaan. Toivottavasti naisvoittoinen puolue ymmärtää hänen arvonsa.
Vasemmistoliitto.
Vasemmistoliitosta ensimmäiseksi pitää mainita hallintovaliokunnan konkari Matti Semi. Hän edustaa (näin ulkopuolisen analysoimana) ”vanhan liiton vasemmistolaisuutta”. Ryhmän hauskin on toinen konkari Merja Kyllönen, johon en juuri eduskunnassa törmää, mutta muualla, esimerkiksi presidentinvaalien aikaan ja reissuissa, olemme olleet tekemisissä. Monia muitakin mukavia ihmisiä tähän ryhmään mahtuu, vaikka salissa istumme vastakkaisilla puolilla.
RKP.
Ruotsalainen eduskuntaryhmä on niin pieni, että siitä voin sanoa, että sen kaikki edustajat ovat täysistuntosalin ja sosiaalisen median ulkopuolella mukavia. Anders Adlercreutz vetää hyvin oman kuntani Kirkkonummen valtuustoa ja pitää hampaidenkiristelyn taitavasti piilossa. Mats Löfström saa kunniamaininnan ainoana ahvenanmaalaisena ja hallintovaliokunnan jäsenenä. Mielestäni oikeusministeri Anna-Maja Henriksson on myös varsin onnistunut pestissään.
Kristillisdemokraatit.
Tässäkin ryhmässä kaikki ovat mukavia ja sen lisäksi hyviä poliitikkoja. Sari Essayahin puheet ovat erinomaisia niin salissa kuin studioissa. Päivi Räsänen on rohkea ja kokenut poliitikko, joka ei lannistu.
Liike Nyt.
Hjalliksen ryhmästä ei voi nostaa esille kuin Hjallis Harkimon. Eikä minulla hänestä valittamista olekaan. Hän pitää erilaisia puheita, mikä ei voi olla huono juttu tilanteessa, jossa useimmat pitävät samanlaisia puheita.
Eduskunta on erittäin mukava työyhteisö. Itse en ole kuppiloissa sosialisoivaa sorttia, erityisesti koska minulla ei tunnu olevan siihen koskaan aikaa. Lähes aina kuppilassa hoidan työasioita samaan aikaan, joko sähköisesti, papereita lukemalla tai käymällä puolue- ym. asioita läpi jonkun kanssa. Tänä ihmeellisenä vuonna, kun kaikki on ollut niin riisuttua, aikaa spontaanimpiin kohtaamisiin on ollut entistä vähemmän eikä talon ulkopuolisia tapahtumia nimeksikään. Ehkä taas joskus.
Heinäkuu on vaihtumassa elokuuksi. Poliitikot ovat kesälomillaan, ja EU-huippukokouksen päätös elpymisrahastosta alkaa esiintyä lehtien sivuilla yhä vähemmän. Tulipahan tehtyä taas, ja katsotaan sitten syksyllä? Kuka nyt jaksaisi repivää keskustelua kesken kesäkauden, varsinkin kun perussuomalaiset puhuvat niin rumasti.
Neuvottelutulos on henkilöity suosittuun pääministeriin, ikään kuin hänen kaudellaan Suomen liikkumatila ja valta EU:ssa mahdollistaisi jotakin tavallisesta poikkeavaa. Näin ei tietenkään ole. Pääministerin tehtävä, virkamiehistön ja avustajajoukon tukemana, on neuvotella yötä myöten ja venyä, riippumatta sukupuolesta ja iästä. Kokonaisuutta tai jäsenyytemme suurta kuvaa se ei muuta, yhdenkään pääministerin kaudella. Periaatteellinen muutos velasta unionin rahoittajana ja yhteisvastuut ohjaavat meitä sellaiseen suuntaan, jossa Suomi ei voi olla voittaja. Tähän tosiasiaan nähden täysin toissijaista on Suomen neuvottelustrategia tai edes varsinaiset saannot (siis se, minkä osuuden maksuista saamme takaisin).
EU(ro)-järjestelmä ei tarjoa voittoja Suomelle
Teknistä saantokeskustelua on mahdollista käyttää häivyttämään sitä tosiseikkaa, että unionin rooli on täysin muuttunut – ja sitä, että pääministerihenkilö ei suinkaan juuri pelastanut Suomen tulevaisuutta vaan jatkoi sen heikentämistä. Uskoa toimittajien asiantuntemukseen ovat nakertaneet erityisesti ne uutisotsikot, joissa kirkuvin kirjaimin kerrotaan Suomen saaneen jotakin. Totuus tietenkin on, että niin kauan kuin me olemme nettomaksaja – eli niin kauan kuin me olemme unionin jäsen – me maksamme, emme saa. Me kierrätämme omaa rahaamme unionin kautta. Asia voi muuttua toiseksi ainoastaan tilanteessa, jossa taloutemme on romahtanut banaanivaltion tasolle.
EU on nyt periaatteellisesti hyväksynyt velanoton rahoitusmekanismiksi. Samalla keskeiset toimintaa ohjaavat säännökset on haudattu, joko virallisesti tai laajentamalla tulkintaa. Vakaus- ja kasvusopimus, ”no-bailout”-sääntö (avustamiskielto), EKP:n rahoituskielto ja artikla 310 (tulot ja menot tasapainossa), mikään ei ole de facto voimassa. Uusien välineiden suhdetta Suomen perustuslakiin ei myöskään ole selvitetty. Konflikti Suuren Valiokunnan ja Perustuslakivaliokunnan välillä kytee eikä sitä ole ratkaistu – muuta kuin passittamalla kansanedustajat viettämään kesää. Oppositio katsokoon hallituksen tiedotustilaisuuksia verkkoyhteydellä ja purkoon kynsiään.
Suomen perustuslaki puolustaa kansallista budjettisuvereniteettia eli sitä, että Suomi päättää itse, mihin veronmaksajilta kerätyt rahat käytetään. Uusi rahasto rikkoo tätä periaatetta, ja Suomi saatetaan tilanteeseen, jossa se ei ole enää perinteisessä mielessä täysivaltainen. En haluaisi uskoa, että Suomen perustuslaki on yhtä joustava kuin EU:n omat säännöt – hyvin useinhan muunlaisissa asioissa kuulemme, että perustuslakimme on ehdoton.
Pelastuspaketti ei pelasta
Huippukokouksen maata ravistelevat päätöksetkään eivät kuitenkaan riitä. Vaikuttaa selvältä, että toimenpiteet eivät jää kertaluontoisiksi. Covid-hätätilasta tuli oiva mahdollisuus toteuttaa sitä politiikkaa, jota EU:ssa muutama suuri jäsenmaa kädet syyhyten on vuosikaudet halunnut toteuttaa. Edes 750 miljardin paketti ei korjaa niitä ongelmia, joita sen haluttaisiin tai väitetään korjaavan. Se vain rauhoittaa vähän, niin markkinoita kuin niitäkin, jotka pelkäävät etenkin Italian EU-kriittisen rintaman vahvistumista. Elvytysrahasto on tukipaketti, jolla pidetään euroa pystyssä.
Kaikki keskeiset ongelmat jäävät: Etelä-Euroopan rakenteelliset ja hallinnon ongelmat, kilpailukykyongelmat EU-maiden välillä ja suhteessa Yhdysvaltoihin ja Kiinaan, velkaantuminen, budjettialijäämät, epäsuhtaisuus, tehottomuus ja varojen väärinkäyttö esimerkiksi koheesiopolitiikassa. Riippumatta siitä, mitä puolueita on Italian hallituksessa ja mihin suuntaan populismi on kääntynyt, maa ei tule tekemään päätöksiä, jotka tulisivat auttamaan sitä. Valtava harmaa talous, veronkannon ongelmat, mafia ja muu korruptio rehottavat, ja maalla on suuri intressi hakea unionilta helpotusta – ja kiristää sitä, kuten Italian pääministerin lausunnoista huippukokouksessa saattoi nähdä.
On vastenmielistä, että Suomi, joka on isoissa veloissa omankin elvyttämisensä ja talouden ongelmiensa kanssa, joutuu rahoittamaan vuoron perään kutakin huonosti asiansa hoitanutta maata. Vielä vastenmielisempää kuitenkin on se, että asiasta päättävät väittävät sen olevan Suomen edun mukaista. Miksi ne tekevät niin?
EU(ro) on krooninen kustannus
Suomi liittyi unioniin kansanäänestyksen ohjaamana 25 vuotta sitten ja euroon vuonna 2002. Euro syntyi tiedostettuine valuvikoineen, joiden kanssa nyt vain eletään – jotkut hyötyvät ja toiset kärsivät. Yhteinen rahapolitiikka, velkaantuminen, hidas kasvu, kotimaiset korkeat kustannukset ovat suistaneet meidät tielle, jossa koronastakin taloutemme toipuu jopa euro-alueen hitaimmin. Pitkällä tähtäimellä annamme pois hyvinvointivaltion, sanoo entinen Valtiovarainministeriön rahoitusmarkkinaosaston ylijohtaja, Suomen Pankin neuvonantaja, valtiotieteiden tohtori Peter Nyberg, joka kannattaa Suomen eroamista eurosta, jota hän pitää ”talouden pakkopaitana”.
Viimeisen reilun kymmenen vuoden muutokset EU:n toiminnassa ovat niin merkittäviä ja laajakantoisia, että on täysin oikeutettua sanoa, että EU on nykyään eri asia kuin vuonna 1995. Kaikki nuo muutokset on tehty ilman asioiden altistamista kansalaiskeskustelulle, demokraattisista päätöksistä puhumattakaan.
Se, että päätöksiä tekee kulloinenkin hallitus tai pääministeri, ei takaa aitoa demokraattisuutta ja kansan valintaa useammastakaan syystä. Ensinnäkään EU ei ole riittävän merkittävä – tai ollenkaan merkittävä – teema eduskuntavaaleissa. EU-myönteisille puolueille tämä on tietenkin etu. Toinen, edelliseen liittyvä seikka on se, että meillä ei ole juuri sen paremmin mediaa kuin muutakaan kansalaiskeskustelua tai edes kriittisen arvioinnin kulttuuria, joka tarkastelisi EU:ta useammasta näkökulmasta. Mikäli EU:sta puhuttaessa abstraktit, jopa mystiset ”hyödyt” aina otetaan annettuna eikä konkreettisia kustannuksia ja muita negatiivisia seurauksia lasketa ja yksilöidä, tulos on juuri tämä. EU:sta kriittisesti puhuvat leimataan ”populisteiksi”, ikään kuin vaatimus asian monipuolisemmasta tarkastelusta olisi itsessään poliittisesti löyhää ja vähemmän nokkelia äänestäjiä kosiskelevaa. Näin ei tietenkään ole.
Suomalaisen EU-kriittisen puolueen se asettaa myös vaikeaan asemaan. Yhdelläkään puolueella ei ole resursseja ja mahdollisuuksia itse yksin muuttaa asetelmaa. Tilanne, jossa se samaan aikaan joutuu rakentavasti sekä kyseenalaistamaan konsensusajattelun, tuottamaan ja analysoimaan kyseenalaistamista tukevan datan että levittämään sitä, on hyvin haasteellinen. Ei ole mikään yllätys, että voitolla on edelleen hyvin lempeä EU-näkemys, lähinnä retorinen – jotain sellaista, jota vastassa ovat vain Venäjä ja Putin, pitkät passijonot ja perussuomalaisten tympeä impivaaralaisuus.
Populistileimakirves ja jäsenyyden luonnollisuus
Suomalaisten EU-myönteisyys on ollut huipputasolla ja jopa noussut eurokriisin ja Kreikka-pakettien jälkeen. Tämä on hyvin hämmentävää, mutta täysin selitettävissä edellä kuvaamillani seikoilla. Aivan viime aikoina muutamat medioiden tilaamat mielipidetiedustelut ovat alkaneet näyttää vahvistuvaa kriittisyyttä EU:n uusia toimintatapoja, kuten velaksi toimimista ja ”elpymisvälinettä” kohtaan. Tässä ollaan kuitenkin vasta aivan alussa.
Tervehdinkin suurella ilolla valtamediassa, tutkijakentässä ja (etenkineläköityneiden joukossa) virkamiestasolla nyt syntynyttä kriittisempää tarkasteluotetta. Samalla on syytä ymmärtää, että kriittisesti suhtautuvien asema on aina vaikea – vaatii paitsi vankkaa selkänojaa myös itseluottamusta esittää Euroopan Unionin autuutta haastavia näkemyksiä. Vähimmillään voi saada mainitun populistin leiman (jopa persuleiman), pahimmillaan asiasta seuraa urakehityksen tyssääminen, kuten muutama asiantuntija on kuvannut. Tämä on ikävää, mutta ei millään tavalla yllättävää. EU tarjoaa sekä poliitikoille että monille muille erilaisia hyödyllisiä asemia, suoranaisia urapolkuja, usein erinomaisella palkalla ja mukavilla verkostoilla.
Kolmas seikka, joka selittää EU-keskustelun heikkoutta Suomessa, liittyy tietysti aiheen yleiseen tylsyyteen. EU ei kosketa tavallisia ihmisiä, juuri muuten kuin usein perustelemattomana ”hyvänä juttuna” tai toisinaan ”välttämättömänä pahana”. Brysselistä kantautuvat asiat ovat vaikeaselkoisia ja kaukaisia. Jäsenyyttä pidetään luonnollisena, jopa luonnontieteellisenä – se vain on, kuten tuuli ja sade, ei sille mitään voi.
Tällainenkin asetelma hyödyttää erityisesti EU-mielisiä puolueita ja tahoja. Niin kauan kuin esimerkiksi kustannuksista veronmaksajalle tai itsemääräämisoikeuden puutteesta vaikkapa maahanmuuttopolitiikassa ei selvästi puhuta, ”hyödyt” jäävät automaattisesti voitolle. Yhteinen velka ja muut liittovaltiopolitiikan mekanismit toisaalta aivan oikeastikin tekevät EU:sta koko ajan ”luonnollisemman” – mahdollinen ero on koko ajan yhä kauempana, yhä vaikeampaa ja lähinnä yksittäisten ”populistien” hullunkurisen mielikuvituksen varassa.
Miksi eduskunta ei kokoonnu keskustelemaan?
Perussuomalaiset vaati viime viikolla, että eduskunnan pitäisi palata istuntotauolta keskustelemaan elpymisrahastosta. Tähän ei suostuttu. Muutamissa arvioissa vaatimuksemme leimattiin poliittiseksi teatteriksi. Tällainen kuvaa näiden tahojen äärimmäistä ylenkatsetta demokratiaa ja kansan informoimista kohtaan. Tapahtunutta on mahdotonta ylikorostaa – EU:ssa on juuri tehty erittäin merkittävä päätös koskien velan ottamista, velkavastuita, massiivisia tulonsiirtoja, joiden vain väitetään liittyvän koronan hoitoon, ja tulevaa omaa verotusoikeutta, mutta edes eduskuntaa ei saada koolle. Koko kevään yritimme saada tulevaa pakettia esille ja teimme vastalauseita ja eriäviä mielipiteitä, mutta toimittajat eivät juuri korvaansa lotkauttaneet.
Eduskunta on vähäisemmistäkin asioista palannut istuntotauolta saliin Eurooppa-neuvoston huippukokouksen jälkeen. Vuonna 2012 eduskunta kokoontui heinäkuussa käsittelemään tiedonantoa koskien Espanjan rahoitusjärjestelmän vakautusohjelmaa ja siihen liittyvää valtiontakausta. Tällöin pääkirjoituksissa kirjoitettiin esimerkiksi näin:
”Espanjan pankeille osoitetun tuen kaltaisissa suurissa ratkaisuissa jaSuomen roolissa euroalueen kriisinhoidossa ovat täydellinen avoimuus ja laaja raportointi vähintä, mihin Suomen poliittisen johdon on syytä suostua. Eduskunnan kutsuminen töihin kesken poikkeuksellisen pitkän loman on sekin perusteltua. Jos herää pienikin epäily huippukokouksen neuvottelijoiden valtuuksien rajojen ylityksistä ja Suomen linjausten muutoksista, on kaikkien etu selvittää asia perinpohjin ja pikimmiten. ” (Ilkka-Pohjalainen 3.7.2012)
Tällä kertaa vain muutama median edustaja jaksoi puolustaa eduskunnan oikeutta käsitellä – myös istuntotauollaan – kansakunnan kannalta merkittäviä asioita ja päätöksiä. Sen sijaan monia on jälleen enemmän kiinnostanut se, millaisia rumia sanoja perussuomalaiset ovat käyttäneet. Vakiintuneena periaatteena voidaankin pitää sitä, että mitä suurempia asioita yhteiskuntamme kannalta on tekeillä tai tehty, sitä enemmän media ja poliittiset vastustajamme keskittyvät siihen, mitä perussuomalaiset ovat sanoneet. (Kannatan tietenkin kansanedustajien korrektia kieltä ja käytöstapoja – mutta vielä enemmän kannatan sitä, että media vahtii isompia asioita.)
Aitoa kansalaiskeskustelua ja demokraattista käsittelyä ei synny, ennen kuin kaikki edellä nostamani seikat korjaantuvat. Ennen sitä on todellakin täysin tuuleen huutelua edes puhua kansanäänestyksistä, ja sekös monia ilahduttaa.
Paljonko tämä kaikki maksaa?
Suomen EU-politiikka on siis hyvin kaukana demokraattisesta. Kuten sanoin A-studiossa, ongelmiin jouduttaisiin kansan kanssa heti, kun pääministerin pitäisi perustella edes oman puolueensa kannattajille, miksi ei tule eläkeläisille satasta eikä hoitajamitoitusta, mutta tulee valtava lisälasku italialaisten holtittomuuden ja Keski-Euroopan pankkien vuoksi. Marin vastasi närkästyneenä, että kyllä lupaukset pidetään. Niinpä, mutta oleellista olisi tietää, millä rahalla näin aiotaan tehdä.
Kuinka paljon veromme nousevat? Kuinka paljon enemmän suomalaista työssäkäyvää voidaan enää verottaa, varsinkin kun yhä pienempi osa tuosta määrästä tuntuu menevän häntä ja hänen läheisiään hyödyttäviin, edes välttämättömiin kohteisiin, kuten hyvinvointiyhteiskunnan peruspalveluihin?
Kannattaisiko meidän keskustella siitä, miten meidän tulee suhtautua kasvavaan liittovaltioon? Pitäisikö meidän puhua asioista niiden oikeilla nimillä?
Suomi ei ole ajautunut vaan se on ajettu tähän tilanteeseen
Tosiasia on, että suomalaiset eivät ole sitoutuneita tällaiseen Euroopan Unioniin, velka- ja tulonsiirtounioniin, finanssiliittoon, joka täysin omalakisesti etenee kohti liittovaltiota.
EU:hun sinisilmäisesti suhtautuvat haluavat usein muistuttaa, että paluuta menneisyyteen ei ole. Ei tietenkään ole, ja kuka sinne edes haluaisi? Ainakin omassa katsannossani kyse on nimenomaan Suomen tulevaisuudesta.
Me elämme todellakin vuotta 2020. Kykenemme sijaitsemaan poliittisesti, kulttuurisesti ja emotionaalisesti Länsi-Euroopassa, ilman että peesaamme muutaman jäsenvaltion suurvaltaprojektia, joka on naamioitu ainoaksi vaihtoehdoksemme. Ikään kuin me ilman sitä sijoittuisimme geopoliittisesti aivan väärin. Kansallinen itsetuntomme on jo riittävän hyvä ajattelemaan itse.
Eduskunnassa käytiin tänään lähetekeskustelua ulkomaalaislain muutoksesta, jolla halutaan väliaikaisesti poistaa turvapaikanhakijoiden työntekoon liittyvä karenssi. Hallintovaliokunta alkoi ennakkokäsitellä asiaa jo eilen.
Hallituksen pitäisi koronaepidemian aiheuttamissa poikkeusoloissa tuoda eduskuntaan vain koronaan liittyviä ja välttämättömiä esityksiä. Tämä esitys ei ole sellainen. Kyseessä on koronan varjolla tehtävä ideologinen turvapaikkapolitiikan liberalisointi. Lakimuutoksella halutaan helpottaa maahanmuuttoa ja heikentää maastapoistumisen kannustimia niiden ihmisten kohdalta, joilla ei ole oikeutta kansainväliseen suojeluun.
Tavoite löytyy viherkeskustavasemmistolaisen hallituksen hallitusohjelmasta. Pakolaisbisneksessä mukana olevat kansalaisjärjestöt ja muut ”humanitaariset” toimijat ovat vaatineet työlupia laittomasti maassa oleskeleville jo vuosia, joten ei ole ihme, että vihreiden sisäministeriökaudella se eduskuntaan tuodaan.
Kuten olen aiemmin useasti kirjoittanut, myös kokoomus on ajanut asiaa viime kaudella. Kokoomuksen tämän kauden näkemys asiaan ei ole vielä selvinnyt.
Lakimuutoksesta ei tule olemaan hyötyä maatalouden työntekijöiden saatavuuteen tai ruokahuoltoon. Hyötyä ei juuri ole myöskään edellisestä, huhtikuun alussa voimaan tulleesta ulkomaalaislain muutoksesta.
Esitys on huonosti valmisteltu eikä se perustu tosiasialliseen tietoon, ei tilastoihin, ei kansainväliseen vertailuun, ei taloudellisiin laskelmiin. Vaikutusarvioita ei ole. On pelkkiä arveluita.
Turvapaikanhakijat saavat jo nyt työskennellä. Karenssi on kolme kuukautta, mikäli tulija ei ole hukannut papereitaan, ja kuusi kuukautta, mikäli hän on hukannut ne.
Suomessa on jo nyt hyvin helppo jäädä maahan, ja turvapaikka- ja työperäistä maahanmuuttoa yhdistelevä sääntely on moniin maihin verrattuna liberaalia. Ylipäätänsä voimassa olevat rajoitteet eivät ole olemassa vihreiden ja RKP:n kiusaksi vaan siksi, että niin yritetään paitsi suojella työmarkkinoitamme myös huolehtia siitä, että kansainvälistä suojelua annetaan sitä tarvitseville mutta ei muille.
Jo nyt yksinkertaisesti hakemalla Suomesta turvapaikkaa voi työlupaprosessin käytännössä kiertää. Suomeen voi tulla vuosiksi eli turvapaikka- ja uusintahakemusten ruljanssin ajaksi tekemään työlupajärjestelmän ohittavia valvomattomia töitä. Viimeinen rajoittava tekijä, karenssi, poistetaan nyt.
Näin siis jopa ihminen, josta emme tiedä, kuka hän on, voi mennä pellolle töihin heti. Aiemmin on kerrottu, että pelloille kaivataan kokeneita ukrainalaisia eivätkä esimerkiksi suomalaiset kelpaa. Nyt kelpaavat kuitenkin juuri maahan tulleet irakilaiset ja afganistanilaiset ja somalialaiset.
En usko, että laki jää väliaikaiseksi. Tai jos se juridisesti jäisikin, käytäntö ei seuraa. Kerran työluvallista on vaikea palauttaa. Maahan jäämistä helpotetaan kaikin tavoin, kuten hallitusohjelmassakin kerrotaan. Tiedän, että tämän esityksen oli tarkoitus olla vielä tätäkin liberaalimpi – esittämällä, että turvapaikanhakija tai kielteisen päätöksen saanut voi siirtyä mille tahansa matalapalkka-alalle ja näin jäädä maahan.
Eduskunnan keskusteluissa on huomannut, että suurin osa edustajista ei ymmärrä maahanmuuttopolitiikasta tai siirtolaisuuden lainalaisuuksista yhtään mitään. Tänään saimme kuulla paljon emotionaalisia kertomuksia leivästä ja siemenistä ja siitä, kuinka pyhä ruoka on ja että maataloutta pitää arvostaa. Varmasti. Nyt kuitenkin kyseessä on hanke, jolla halutaan sekoittaa toisiinsa turvapaikka- ja matalapalkka-aloille suuntautuva työperäinen maahanmuutto.
Paitsi että esityksestä ei siis ole mitään konkreettista hyötyä, siitä on kuitenkin haittaa.
Turvapaikanhakijoiden työllisyys – ja vuosikausia maassa asuneiden kyseisistä maista tulleiden työllisyys – on hyvin alhainen. Karenssi ei ole syy siihen eikä se muuksi muutu karenssi purkamalla. Pellolla toki saatetaan poiketa, mikäli ja kun näin voidaan varmistaa maahan jääminen. Ilmaisen asumisen, ilmaisen terveydenhuollon ja muiden vastaanottokeskuksen palveluiden rinnalla maatiloilta saatava palkka voi olla kannustava.
Lakimuutos entisestään romuttaa turvapaikkajärjestelmää, koska ei ole mitään väliä, onko ihminen suojelun tarpeessa vai ei, hän kuitenkin jää maahan. Siirtymällä työmarkkinoille hän voi myöhemmin hakea työntekijän oleskelulupaa ja olla osa jatkuvasti paisuvia maahanmuuttovaltaisia matalapalkka-aloja, joilla palkat nousevat hitaasti, joilla on paljon väärinkäytöksiä, ja joilta saatavalla palkalla ei elä ilman että veronmaksaja maksaa tulonsiirrot.
Toin puheenvuorossani myös esille, että Suomessa ilmenee alipalkkausta, työehtojen rikkomuksia ja hyväksikäyttöä juuri niin paljon kuin jaksetaan selvittää. Selvittämisen resurssit vain ovat liian pienet – ja ehkä asiaa vähän halutaan katsoa läpi sormienkin. Vai miksi muuten vitosen pitsoja voidaan myydä keskikaupungillakin?
Sisäministeri Maria Ohisalo (vihr) väitti minulle vastatessaan, että puhe alipalkkauksesta ja väärinkäytöksistä on jotenkin sopimatonta eikä sellaista tapahdu.
Eikö ministeri todella ole tietoinen ilmiöstä, vaikka ongelmista kerrotaan mediassakin jatkuvasti? Väärinkäytöksiä ja alipalkkausta on telakoilla, rakennuksilla, maatiloilla, ravintoloissa ja kaikkialla siellä, missä maahanmuuttajia on tarjolla. Liitän tuohon alle muutamia viime aikojen uutisoituja tapauksia ja otsikoita.
Kuten tiedämme, Ruotsissa tilanne on vielä paljon pahempi kuin Suomessa. En näe yhtäkään syytä, miksi emme etenisi täysin samaan suuntaan.
Jostain syystä asian esille tuominen nostattaa edelleen vastalausemyrskyn maahanmuuton kannattajien joukossa, kuten tänäänkin. He väittävät, että tällä ei ole mitään tekemistä maahanmuuton vaan työmarkkinoiden kanssa. Suomalaiset (ja ruotsalaiset) työmarkkinat ja työntekijän asema ovat kuitenkin vuosikaudet olleet erinomaisella tolalla.
Ongelmaa ei onnistuta korjaamaan minimipalkkalainsäädännöllä, jota erityisesti vasemmistopuolueet usein ehdottavat. Ihmiset, jotka eivät noudata lainsäädäntöä yritystoiminnassaan, eivät tee sitä minimipalkan säätämisen jälkeenkään.
Suomessa tehdään aivan liian vähän tarkastuksia potentiaalisille työpaikoille tarpeeseen nähden. Syytetään resurssipulaa, mikä varmasti on totta, mutta väittäisin, että asiaa myös halutaan katsoa läpi sormien. Kuten esimerkiksi laittomasti maassa oleskeluakin.
Turvapaikanhakijoita heikommassa asemassa työmarkkinoilla ovat ainoastaan laittomasti maassa olevat, joille hallitus haluaa oikeuden työskennellä maataloudessa ilmeisesti seuraavaksi. Käsillä oleva lakiesitys pääsee jo lähelle mahdollistaessaan kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneiden työskentelyn.
Espanjassa ja muualla Etelä-Euroopassa pelloilla työskentelee laittomasti maassa oleskelevia afrikkalaisia ja viranomaiset katsovat toimintaa sormiensa läpi, jotta tomaatit pysyvät halpoina.
Tätä Suomessakin ilmeisesti halutaan.
—
Joitakin uutisoituja väärinkäytöksiä ja rikoksia:
– Lainarahalla Suomeen pahimmillaan 6 euron tuntipalkalla – tällaista on ukrainalaisen kausityön varjopuolella
– Näin toimi Suomen kohuttu pizzamafia – epäiltyjä törkeitä veropetoksia, tekaistuja kuitteja ja ulkomaalaisten työntekijöiden hyväksikäyttöä
– Ravintolamaailman talousrikossyytteiden yksityiskohdat julki: Turvapaikanhakijan tuntipalkka euron, käteismyyntiä ei kirjattu, juristi apuna
– Miten on mahdollista, että laittomasti maassa oleskelevia työskentelee laillisissa töissä, eivätkä viranomaiset edes tiedä siitä?
– Useita etnisiä ravintoloita eri puolilla Suomea pyörittäneiden yritysten toiminnassa tehtiin törkeitä talousrikoksia ja alistettiin ulkomaalaisia työntekijöitä
– Asha leikkasi suomalaisten hiuksia aamusta iltaan ja sai käteen satasen kuussa – poliisilla tutkinnassa useita parturi-kampaamoihin liittyviä hyväksikäyttötapauksia
– Selvityksen perusteella nepalilaisissa ravintoloissa tapahtuu laajaa ja systemaattista työntekijöiden hyväksikäyttöä
– Olympiastadionin aliurakoitsijoiden ulkomaalaisia työntekijöitä epäillään kohdellun huonosti, muun muassa palkkojen lisiä on jätetty maksamatta
– Siirtotyöläisten hyväksikäyttö on ongelma, joka tarvitsee huomiomme
Perussuomalaiset on lukuisia kertoja viime kuukausien aikana kysynyt hallitukselta tai yksittäisiltä ministereiltä eri yhteyksissä, miten Suomi on varautunut tai varautumassa mahdolliseen uuteen suureen siirtolaisvyöryyn. Vaikka tiedämme, että mitään merkityksellisiä rakenteellisia tai houkuttelevuuttamme vähentäviä muutoksia maahanmuuttolainsäädäntöömme ei ole tehty, olemme tietysti toivoneet, että edes jonkinlaisia tehokkaita varautumistoimenpiteitä pahimman varalle on kuitenkin olemassa.
Ei sellaisia kuitenkaan taida olla.
Eilen ministeri Ohisalo avasi ajatuksiaan Ilta-Sanomissa näin:
”Meillä on totta kai suunnitelmat siitä, jos ihmisiä tulee enemmän, että miten vaikka perustetaan järjestelykeskuksia eri puolille maata ja miten se prosessi on mahdollisimman jouheva ja toisaalta laadukas, että jokaisen turvapaikkaprosessi käsitellään hyvin.”
Itse en pidä vastaanottokapasiteetin kartoittamista, tulijoiden kassien kantamista, patjojen hankkimista tai esimerkiksi hankkeita muukalaisvihamielisyyden vähentämiseksi varsinaisena varautumisena. Valmistautuminen ja varautuminen tarkoittavat minulle suunnitelmia ja toimenpiteitä, joilla estetään Suomea haittaavien ja uhkaavien ilmiöiden realisoituminen ja varmistetaan haittojen minimointi.
Ne eivät tarkoita sitä, että yhteiskunnan pitää valmistella sitä, kuinka erinomaisen tehokkaasti se kykenee jälleen tarjoamaan vastaanottokeskus- ja muita palveluita. Kuinka nopeasti se saa katon tulijoiden päälle. Varsinkaan varautuminen ei tarkoita sitä, että hallinnon eri sektoreilla pannaan rahaa selvityshankkeisiin, joissa mietitään, miten suomalaiset toimivat, kun maahan tulee x määrä siirtolaisia.
Juuri tällaisia hankkeita on tälläkin hetkellä käynnissä. Niissä on valmistauduttu esimerkiksi useiden miljoonien pakolaisten ja siirtolaisten Suomeen tuloon vuoteen 2040 mennessä. Ja juuri sillä tavalla, kuten edellä kerroin, mitä valmistautuminen tai varautuminen EIVÄT mielestäni ole.
Aivan ilman selvityksiä on selvää, että yhteiskunnassamme tapahtuisi merkittäviä häiriöitä laajamittaisen maahantulon myötä. Yhtä selvää on, että meillä ei ole siihen varaa.
Vuoden 2017 lopulla Sisäministeriö julkaisi raportin, jossa esitettiin erilaisia skenaarioita laajamittaisen siirtolaisuuden suhteen. Skenaarioissa Suomeen saapui vuodessa alle 10 000, 100 000 tai miljoona turvapaikanhakijaa.
Tutkimuksen mukaan 100 000 tulijasta Suomi vielä selviäisi, mutta miljoonan kohdalla ongelmat olisivat ylitsepääsemättömiä. Raportti on julkinen, ja sitä käsiteltiin mediassa paljon. Rajojen kiinni paneminen on raportissa mainittu yksi toimenpide muiden joukossa.
On edesvastuutonta väittää, että Suomella on kapasiteettia tai hyvä varautumiskyky. Miten, missä? Vielä edesvastuuttomampaa on väittää näin, kun tiedämme, että valtion priorisointi on häiriintynyttä.
Kun puhe oli 175 alaikäisen yksintulleen sisäisestä siirrosta, josta hallitus teki viime viikolla päätöksen, useat tahot sanoivat, että Suomella on hyvä valmius ottaa näitä alaikäisiä, sijoitettavia, traumatisoituneita ihmisiä vastaan.
Suomella on erityisen hyvät mahdollisuudet auttaa vaikeista oloista tulevia lapsia. Alaikäisten turvapaikanhakijoiden vastaanotto- ja tukijärjestelmä on Euroopan huippuluokkaa. (Sisäministeriö)
Kuitenkin samaan aikaan esimerkiksi lasten ja nuorten mielenterveyspalvelujen saatavuus on vakavassa kriisissä hyvin monissa osissa maata. Noin kolmasosa lastensuojelun järjestäjistä sanoo sijoittavansa lapsia kodin ulkopuoliseen sijoitukseen siksi, että lapsen mielenterveyspalvelut eivät ole järjestyneet. Tilanne on karmea. Siitä huolimatta jotkut voivat väittää, että 175 alaikäistä (+ perheet) voidaan helposti vastaanottaa ja auttaa heitä.
Miksi suomalaiset jäävät kakkoseksi? Miksi suomalaiset jäävät aina kakkoseksi?
Turkissa ja Kreikassa kehittyvään tilanteeseen palatakseni – kysymys on tietysti huomattavasti suuremmista ihmisjoukoista kuin 175 henkilöä.
Tässä rautalankaversio siitä, mitä Suomen ja EU:n pitää tehdä. Julkaisimme eilen puheenjohtaja Halla-ahon kanssa tiedotteen asiasta.
Mitä EU:n on tehtävä?
1. Autettava Kreikkaa estämään siirtolaisvyöry. Padottava sekundäärinen Kreikasta eteenpäin suuntautuva liike.
2. Asetettava sisärajatarkastukset koko unionin alueelle.
3. Hylättävä systemaattisesti ja pikakäsittelyssä turvapaikkahakemukset ihmisiltä, jotka saapuvat toisesta jäsenmaasta.
4. Luovuttava tilapäisten tai pysyvien taakanjakojärjestelmien luomisesta.
5. Määritettävä Turkki turvalliseksi maaksi.
6. Siirrettävä sisäisiin siirtoihin ja kotouttamiseen varatut rahat ulkorajavalvontaan ja -vartiointiin sekä Kreikan leirien olojen parantamiseen.
Mitä Suomen on tehtävä?
1. Tehostettava rajavalvontaa Ruotsin-vastaisella rajalla. Pysäytettävä turvapaikanhakijat rajalla ja hylättävä heidän hakemuksensa ilmeisen perusteettomina.
2. Otettava välittömästi säilöön ne, joita ei syystä tai toisesta voida käännyttää tai palauttaa muualle.
3. Ryhdyttävä välittömästi maahanmuutto- ja kansalaisuuslainsäädännön tiukentamiseen sekä vetotekijöiden heikentämiseen perussuomalaisten linjausten mukaisesti.
En ole ennen istuntosalissa kuullut vastaavaa seksuaalirikosten uhrien hyödyntämistä oman poliittisen agendan ajamiseen kuin eilen.
Ja ei, kyseessä eivät olleet perussuomalaiset, jotka kuitenkin usein saavat kuulla kunniansa ”vääränlaisten” seksuaalirikosten esiinnostamisesta.
Pidän esillä aivan kaikenlaisia seksuaalirikoksia, riippumatta niiden tekijöistä. Mikäli maahanmuuttopolitiikalla tuottamalla tuotamme maahan lisää seksuaalirikoksia ja mikäli tietyt maahanmuuttajaryhmät ovat yliedustettuja seksuaalirikoksissa, sanon tietysti senkin.
Vastaavasti olen aina vaatinut seksuaalirikoslainsäädännön tiukentamista, kovempia rangaistuksia ja seksuaalirikollisuuden tehokkaampaa kitkemistä.
Vihreän edustajan mukaan ”oikea uhri” ei kannata perussuomalaisten kantoja (kuten kaikista seksuaalirikoksista annettavien rangaistusten kiristämistä) – ja kuulemma Amnestyn ”tutkimus” todistaa sen.
Hänen mukaansa vain yksi kahdestasadasta uhrista välittää tuomioista tai haluaisi niitä tiukennettavan, kuten perussuomalaiset esittävät.
Edustaja myös sanoi, että että me olemme ”sulkeneet korvamme uhrien vaatimuksilta”.
On huvittavaa, että Twitterissä vihervasemmistolainen kaarti on taas kimpussani väittäen, että mitään tuollaista ei ole sanottu, ja että perussuomalaiset ratsastavat uhreilla ja seksuaalirikoksilla, eivät ketkään muut. Vastaavasti minun pitäisi myös kantaa vastuuta puolueeni miesten tekemisistä tai tekemisiksi väitetyistä toimista.
Jokainen voi käydä katsomassa eduskunnan sivuilla taltioinnin ja lukea pöytäkirjat. Niistä erittäin hyvin selviää, kuka edustaja otti politikoinnin käyttöönsä ja hyökkäsi uhrien avulla kenenkin kimppuun. Perussuomalaiset joutuivat puolustautumaan.
Onneksi myös valtamedia oli hereillä ja jatkaa vielä tänäänkin asian käsittelyä.
Ohessa varsinainen puheenvuoroni kyseisessä täysistunnossa.
Antti Rinteen hallituksen kaikki tavoitteet ja toimet
nojaavat ajatukselle siitä, että työllisyysaste nousee. Budjettiriihen oli
määrä konkretisoida työllisyyden nostoon tarkoitettuja toimia.
Näen tilanteen lohduttomana. Kyseessä on suuri puhallus. Ensinnäkin pelkän työllisyysasteen tuijottaminen, ilman valtion tulojen ja menojen kokonaisvaltaista tarkastelua, on harhaanjohtavaa, kuten olen moneen kertaan selittänyt. Vastaava harha syntyy esimerkiksi, kun väitetään, että kestävyysvajetta tai huoltosuhdetta voidaan korjata tuomalla maahan työllisyydeltään heikkoja ja kouluttamattomia, mutta työikäisiä ihmisiä.
Työllisyysaste ei kuvaa hyvinvoinnin eikä työn määrää eikä kokonaistuotosta. Se kuvaa nuppilukua ihmisistä, jotka tarkasteluajanjaksolla ovat edes piipahtaneet jonkinlaisissa töissä. On erittäin merkittävää, millaisissa töissä ihmiset käyvät, kuinka usein, keitä ihmiset ovat ja tulevatko he palkallaan toimeen.
Toisekseen minkäänlaisia konkreettisia toimia, joiden avulla oikeaa työllisyyttä saataisiin nostettua, ei hallituksella ole tarjolla. Koko rakennelma perustuu toiveajattelulle ja veronmaksajan kuppaamiselle – pumpataan lisää rahaa saamatta mitään aikaan.
Palkkatuki sosiaalipoliittinen
väline
Hallitus ei suostunut kertomaan, kuinka paljon hehkutettu
palkkatuki lisää työllisyyttä. Suomessa palkkatukeen laitetaan kaikkiaan
230–250 miljoonaa euroa vuosittain. Hallitusohjelmassa on kirjaus 18 miljoonan
euron lisärahoituksesta vuodessa. Myös työllisyys- ja digipalvelut saavat lisää
rahaa.
Palkkatuki saattaa olla toimiva sosiaalipoliittinen väline, mutta aidoksi työllisyyskeinoksi siitä ei ole. Hyvin harva palkkatuettu henkilö työllistyy avoimille markkinoille. Ylipäätänsä byrokratian paisuttamisesta harvemmin seuraa tuottavaa työtä.
Palkkatuessakin olisi silti parannettavaa. Sitä pitäisi ohjata nykyistä enemmän vaikeasti työllistyville ja pitkäaikaistyöttömien sekä osatyökykyisten työllistymisen tukemiseen.
Vertaan palkkatukea ja muita vastaavia työllistämiskeinoja mielelläni kotouttamiseen. Maahanmuuttajien kotoutumisen ja työllistymisen edistämiseen ja valtion korvauksiin kotouttamisesta budjettiehdotuksessa näyttää menevän 207 miljoonaa euroa.
Perussuomalainen arvopohja kertoo, että meidän kannattaisi sosiaalipoliittisena toimena tukea vajaatyökykyisiä suomalaisia pitkäaikaistyöttömiä eikä laittaa rahaa toimimattomaan kotouttamiseen. Hallituksen arvopohja on kuitenkin erilainen.
Viskeltyjä
miljoonia johdonmukaisen ohjelman sijaan
Se, että esimerkiksi vajaatyökykyisiä ja ennenaikaisesti eläköityneitä yritettäisiin oikeasti auttaa takaisin työmarkkinoille, vaatisi resursseja esimerkiksi perusterveydenhuoltoon ja kelan kuntoutuksiin. Se vaatisi priorisointia. Mutta hallituksen toimien taustalla ei ole tarinaa tai johdonmukaista arvomaailmaa – on vain sinne tänne viskeltyjä miljoonia, joihin voidaan vedota, kun joku kysyy, mitä olette tehneet.
Vuoden 2020 budjettiesityksen loppusumma on 57,6 miljardia
euroa. Budjetti on kaksi miljardia euroa alijäämäinen.
Kaikkein huolestuttavinta on, että näihinkään toimiin ei ole varaa. Samaan aikaan kun palkkatuki- ja tempputyöllistämiseen tarvitaan lisää rahaa, hallitus vaikeuttaa yritysten ja teollisuuden toimintaedellytyksiä. Polttoaineiden veronkorotukset ja vientiteollisuuden ilmastopolitiikalla heikennetty kilpailukyky näkyvät pian, ja sitten hallituksen työllisyystavoite on taas vähän kauempana.
Vasemmistokeskustalainen noidankehä, kuka meidät siltä pelastaisi.
Inter-parliamentary Conference for Asylum and immigration, family photo. (Kuva: Eduskunta)
Avauspuheenvuoro
Kokouksemme otsikossa puhutaan turvapaikkapolitiikasta ja maahanmuuttopolitiikasta. Usein onkin selvää, mikä näiden ero on. Turvapaikkapolitiikalla viitataan yleisesti humanitaariseen politiikkaan ja erityisesti oikeuteen hakea kansainvälistä suojelua. Maahanmuuttopolitiikka vastaavasti kattaa muut kategoriat. Sen alla voidaan puhua, hieman valtiosta riippuen, esimerkiksi työperäisestä maahanmuutosta, kansainvälisistä opiskelijoista, perheenyhdistämisen tai perheen perustamisen kautta maahan tulevista ihmisistä. Näiltä osin erottelu on melko selkeä.
Käytännössä tilanne ei ole näin yksinkertainen. Kategoriat sekoittuvat toisiinsa käsitteinä, toimintatavoissa, poliittisesti ja myös lainsäädännöllisesti. Kun Afrikasta lähtenyt on liikkeellä, hän on usein siirtolainen. Kun hän pääsee kohdemaahan ja hakee turvapaikkaa, hän on turvapaikanhakija. Sen jälkeen hänestä voi tulla pakolainen. Mikäli hän ei saa turvapaikkaa, hän saattaa muuttua jälleen siirtolaiseksi. Toisaalta hänestä saattaa tulla paperiton tai laittomasti maassa oleskeleva henkilö. Suomen uusi hallitus on esittänyt, että hänestä voisi tulla työperäinen maahanmuuttaja.
Kansainvälinen turvapaikkainstituutio luotiin hyvin erilaiseen maailmaan kuin se, missä me elämme nyt. Globaalin tason liike on kaikkineen kooltaan ja muodoltaan erilaista verrattuna vuosikymmenten takaiseen. Nykyään liikkeellä olevissa sekoittuneissa virroissa kulkee sekä varsinaisia konflikteja ja vainoa pakenevia ihmisiä että parempaa elintasoa ja tulevaisuutta etsiviä siirtolaisia. Virtojen voimakkuuteen ja suuntiin vaikuttavat paitsi konkreettiset tapahtumat lähtöalueilla, myös salakuljettajien intressit, kohdemaiden vetotekijät ja muutokset maahanmuuttopolitiikassa. Suurin osa konflikteja pakenevista ihmisistä on kehitysmaissa, mutta globaali siirtolaisliike suuntautuu alhaisen elintason maista kohti korkean elintason maita, pääasiassa länsimaihin.
Turvapaikasta on tullut maahanmuuttoa. Siitä on tullut pysyvä tie kansalaisuuteen, usein siksi, että ongelmat lähtömaassa eivät ole korjaantuneet – mutta myös silloin kun ne ovat korjaantuneet. Turvapaikkamaahanmuutto ei siis ole väliaikaista vaan pysyvää, ja se vaikuttaa merkittävällä tavalla vastaanottajavaltioiden yhteiskuntiin, demografiaan, talouteen ja kulttuuriin – ja tietysti myös valtioihin, joista liike lähtee.
Inter-parliamentary Conference on Asylum and Immigration 8–9 September 2019. Visit to the Finnish Border Guard vessel Turva. Dinner hosted by Ms Riikka Purra, Chair of the Administration Committee. Restaurant Katajanokan Casino. (Kuva: Eduskunta)
Myös tässä mielessä turvapaikka- ja muun maahanmuuton välinen raja on hämärtynyt. Vielä Jugoslavian kriisin jälkeen Euroopassa ajateltiin, että humanitaarinen maahanmuutto voisi olla väliaikaista. Miksi tämä ajatus on nykyään niin harvinainen?
Taloudellinen hyvinvointi on lisääntynyt kehittyvissä maissa merkittävästi viime vuosikymmeninä, mutta kuten tiedämme, globaalit elintasoerot ovat valtavia. Saharan eteläpuolisen Afrikan talous on nelinkertaistunut 2000-luvulla mutta väkilukuun suhteutettuna vain noin kaksinkertaistunut. Väestöräjähdys kiihdyttää yhteiskunnallisia, sosiaalisia, taloudellisia ja ekologisia ongelmia. Sen vaikutusta ei oikeasti ole vieläkään ymmärretty, vaikka usein se tällaisissa puheenvuoroissa mainitaan. Näpertelemme mielellämme kymmenien, satojen, tuhansien ihmisten kanssa, kun todellisuus on miljoonia, miljardeja.
Tosiasia on, että vaikka onnistuisimme ratkaisemaan kaikki pakenevia ihmisiä tuottavat sotilaalliset konfliktit, siirtolaisuuden globaalit työntötekijät tulisivat vain vahvistumaan.
Miksi
maalaan näin laajaa kuvaa, olihan tarkoituksemme puhua EU:n yhtenäisestä
turvapaikka- ja maahanmuuttopolitiikasta – tai sen puutteesta? Siksi, että
juuri tämä laaja kuva on oleellinen. Meidän on pakko havainnoida globaalia
kokonaisuutta tai emme kykene ymmärtämään sen paremmin turvapaikka- kuin
maahanmuuttopolitiikkaakaan emmekä varsinkaan sen epäonnistumista
unionitasolla.
Suomessa on
tänä kesänä puhuttu Välimereltä pelastettujen turvapaikanhakijoiden vastaanottamisesta
– Italiasta otetaan kahdeksan ja Maltalta viisi sisäisinä siirtoina vuoden
loppuun mennessä. Yhteensä 13 Norsunluurannikolta, Somaliasta,
Kamerunista, Malista, Guineasta ja Sudanista saapuvaa
henkilöä. Asiaa kannattaville nämä 13 henkivät solidaarisuutta, ihmisoikeuksien
kunnioittamista ja sitä, että Suomi kantaa vastuuta. Siirtoa vastustaville se
on osoitus järjettömän ja valtion edun vastaisen turvapaikkapolitiikan
jatkumisesta.
EU:n taakanjakojärjestelmät ovat epäonnistuneet. En toki ihmettele miksi. Suomi, vain muutaman muun jäsenvaltion ohella, täytti kiintiönsä. Ei ole mitään syytä olettaa, että taakanjako onnistuisi tulevaisuudessakaan, oikeastaan päinvastoin. Se ei silti estä jälleen yrittämästä.
Maailmassa on tällä hetkellä yli miljardi ihmistä, jotka haluaisivat tulla Eurooppaan. Havainto siitä, että minkäänlainen maahanmuutto ei kykene ratkaisemaan näitä ongelmia, ei ole vain kyynikon puhetta, vaan realismia. Mitä kauemmin olemme myöntämättä sitä, sitä vaikeampaa on löytää minkäänlaisia ratkaisuja.
Siirtolaisvirta
Eurooppaan, turvapaikanhakijoiden liikkuminen maasta toiseen, salakuljetus,
rikollisuus ja turvallisuusongelmat, maahanmuuton aiheuttamat kireät tilanteet
jäsenmaiden sisäpolitiikassa ja etenkin täällä EU:n pohjoisessa, valtavat
kustannukset veronmaksajalle, eivät korjaa juurisyitä, vaan voimistavat ilmiötä
ja sen poliittista polarisaatiota.
Juuri se, että turvapaikkapolitiikkaa käytetään siirtolaisuuden kanavana, rapauttaa sen legitimiteettiä, myös kohdemaiden kansalaisten silmissä. Tällä on merkittävä vaikutuksensa paitsi unionin kykenemättömyyteen toimia, myös siihen, että oikeasti turvaa tarvitsevat ihmiset eivät saa sitä.
Inter-parliamentary Conference for Asylum and immigration. SESSION I – The Comprehensive EU Approach on Migration and Asylum – the Way Forward. (Kuva: Eduskunta)
Maahanmuuttopolitiikka
on jo korkeaa politiikkaa. Myös toimenpiteiden pitäisi olla sen mukaisia. Puhun
nimenomaan toimenpiteistä, en ratkaisuista, sillä en näe, että EU kykenee
ratkaisemaan – tai että sen edes pitäisi kyetä ratkaisemaan – näin valtavia
globaaleja ongelmia. Suuruudenhulluuden, moralismin ja abstraktin kielen olisi
syytä vaihtua nöyryyteen, yksinkertaisempiin ja johdonmukaisiin
toimenpiteisiin, joiden tuloksia voidaan mitata käytännössä.
Tällä
hetkellä näin ei ole. Useimpien jäsenmaiden kannattaa edistää politiikkaa, joka
on ”yhtenäisyyden vastaista” – joillekin tämä tarkoittaa sitä, että turvapaikanhakijoiden
liikkeen annetaan suuntautua läpi, toisille sitä, että se padotaan. Jotkut
eivät osallistu taakanjakoon, toiset tietävät, että kukaan ei kuitenkaan halua jäädä kyseiseen maahan.
Edelleen jotkut haluavat kiinnittää huomion laittomasti maassa oleviin, toisia
ilmiö, rehellisesti sanoen, ei haittaa lainkaan, pääasiassa siksi, että
laittomat maassa olijat toimivat työvoimana matalapalkka-aloilla. Vaikka
tietysti tämä on kielletty koko unionissa.
Vuonna 2015 kiihtynyt ketjureaktio ja EU:n oleellisten instituutioiden, kuten Dublinin sopimuksen, de facto purkautuminen, ovat tosiasioita. Voimme menettää myös Schengen-järjestelmän, mikäli sen hyväksyttävyys jäsenvaltioiden kansalaisten silmissä murenee sen mahdollistaman laittoman maahantulon vuoksi.
Käsittelen
vielä tässä puheenvuorossa erityisesti yhtä turvapaikka- ja
maahanmuuttopolitiikan osa-aluetta, jonka korjaamisella olisi merkittävä
vaikutus.
Tilanne, jossa maahan jäädään, saatiinpa suojeluasema tai ei, on kokonaisuuden kannalta hyvin ongelmallinen. Vielä ongelmallisempaa on, mikäli lainsäädännön tai laittomuuden keinoin aletaan aktiivisesti madaltaa esimerkiksi kansainvälisen suojelun ja matalapalkka-alojen työvoiman tarpeen välistä rajaa. Mitä vähemmän hakijalle tai työnantajalle on harmia laittomasta maassa oleskelusta, sitä merkityksettömämpää on, mikä maassa oleskelevan status virallisesti on.
Hyvin liberaalista katsantokannasta katsoen tässä ei ehkä ole mitään ongelmaa – riittäähän, että yksilö saa jäädä maahan. Järjestelmän tarkoituksenmukaisuuden kannalta ongelma on kuitenkin ilmeinen. Turvapaikkainstituution toimimattomuus ja ristiriidat heikentävät sen legitimiteettiä, millä on moraalisten seikkojen lisäksi myös merkittäviä sisäpoliittisia vaikutuksia jäsenmaissa.
Inter-parliamentary Conference on Asylum and Immigration 8–9 September 2019. Visit to the Finnish Border Guard vessel Turva. (Kuva: Eduskunta)
Palautuspolitiikka
on oleellinen osa tehokasta turvapaikka- ja maahanmuuttopolitiikkaa. Mikäli me
onnistuisimme palauttamaan ihmiset, joille suojeluasema ei kuulu, palautuisi
järjestelmän legitimiteetti. Turvaa saisivat ihmiset, jotka sitä tarvitsevat,
silloin kun tarvitsevat. Ihmiset, jotka inhimillisesti katsoen toimivat oikein
hakiessaan parempaa elintasoa, eivät kuitenkaan voisi tehdä niin
turvapaikkainstituution sisällä.
Mikäli tehokasta kansainvälisen suojelun tarpeen selvittelyä seuraisi kielteisen päätöksen jälkeen tehokas palauttaminen, turvapaikkapolitiikkamme olisi kaikkineen aivan eri tasolla kuin nyt, niin kansallisesti kuin unionitasolla.
Palauttamattomuus on merkittävä vetotekijä. Suomi, täällä Euroopan kaukaisessa nurkassa, tietää sen oikein hyvin.
Useimmat
jäsenmaat kamppailevat palauttamisen kanssa. Se koetaan monissa tapauksissa
lähes mahdottomaksi, mikäli lähtömaat eivät suostu ottamaan vastaan
kansalaisiaan, jotka eivät halua palata vapaaehtoisesti.
Suomen tapauksessa on käynyt selväksi, että maahanmuuttoon liittyvät ministeriöt tai hallinnonalat eivät yksin kykene saavuttamaan onnistumisia tehokkaiden palautussopimusten suhteen. Mukaan olisi välttämätöntä saada pääministeri, ulkoasiainministeriö ja tapauksesta riippuen muitakin toimijoita. Neuvottelujen on oltava laaja-alaisia, ja informaation on kuljettava toimijalta toiselle.
Vahva ehdollisuus viisumipolitiikassa, kauppapolitiikassa ja kehityspolitiikassa sekä toimivat takaisinottosopimukset ovat tekijöitä, joiden avulla palauttamisesta on mahdollista saada tehokasta. Samoja toimenpiteitä voidaan käyttää koko järjestelmän toimivuuden ja hyväksyttävyyden vahvistamiseen. Vastaavasti ulkorajavalvonnan täytyy olla tehokkaampaa.
Humanitaarisuuden – eli pyyteettömän auttamisemme – pitää toimimattoman maahanmuuttojärjestelmän ylläpitämisen sijaan keskittyä kehittyvissä maissa tapahtuvaan koulutukseen, demokratiaan, perhesuunnitteluun, naisten oikeuksiin ja ekologisesti kestävään tulevaisuuteen.
Suunnanmuutos
on varmasti kivulias, koska se vaatii sen, että EU ja sen jäsenet ottavat
aktiivisen toimijan roolin eivätkä vain reagoi siihen, mitä globaaleilla
ilmiöillä on annettavanaan ja mihin siirtolaisvirrat suuntaavat ja milloin.
Vain tällaisella politiikalla voidaan oikeasti puuttua niihin kuuluisiin
juurisyihin, joihin kaikki tuntuvat vetoavan. Mutta tämän tulee olla hallittua,
ei summittaista. Sen pitää olla vaikutuksiltaan tehokasta, ei tapa hiljentää
omatunto tai esiintyä hyväntekijänä. Pelkkä rahan siirtäminen Afrikkaan
erilaisiin hankkeisiin ei riitä.
EU ja siirtolaisuus eivät ole ratkaisuja Afrikan tulevaisuuteen, mutta toimimalla oikein unioni kykenee auttamaan Afrikan valtioita auttamaan itseään ja ennen kaikkea kansalaisiaan.
Mikäli näin ei tehdä, seuraukset ovat karuja. Varmaa on, että spontaani turvapaikanhakijavirta Euroopassa tai sen halki ei paranna tilannetta kehittyvissä maissa, eikä paine lähteä, maksaa salakuljettajille, riskeerata henkensä ja niin edelleen, koskaan lopu. Yksittäiset valtiot Euroopassa tekevät omia ratkaisujaan. Jäsenvaltioiden sisäpolitiikkaan ja unionin kykyyn toimia vaikuttaa yhä enemmän maahanmuutto. Turvapaikka- ja maahanmuuttopolitiikan toimimattomuus riskeeraa koko unionin tulevaisuuden.
Inter-parliamentary Conference on Asylum and Immigration 8–9 September 2019. Visit to the Finnish Border Guard vessel Turva. (Kuva: Eduskunta)
Lopetuspuheenvuoro
(Alussa vastauksia kysymyksiin.)
Kansainvälispoliittinen
vakaa ja ihmisoikeuksia ja kansainvälisiä sopimuksia kunnioittava
toimintaympäristömme ei ole lainkaan itsestään selvä asia. Erilaiset paineet ja
ärsykkeet, kuten EU:n ulkorajojen kautta tulevat turvapaikanhakijavirrat,
taloudelliset laskusuhdanteet, kansalliset vaalit ja sisäpolitiikka,
vaikuttavat siihen ja yleensä lisäävät valtioiden halua tarkastella asioita
oman intressinsä kautta. Jos nyt toistuisi se, mitä vuonna 2015, mitä
tapahtuisi?
Olisiko EU valmiimpi vai yhä
hajanaisempi, kun pitkälti toista miljoonaa turvapaikkaa hakevaa ihmistä
saapuisi Eurooppaan? Nojaisivatko toimenpiteet yksittäisten jäsenmaiden
tekemisiin?
Virran kulkeutuminen tänne pohjoiseen asti olisi ainakin vaikeampaa, sillä usea maa, meitä lähimpänä erityisesti Ruotsi, ylläpitää rajatarkastuksia yleisen järjestyksen ja sisäisen turvallisuuden takia. Vuonna 2015 Suomeen saapui lähes kymmenkertaisesti se määrä turvapaikanhakijoita kuin aiempina vuosina, suurin osa Ruotsista. Mikäli vapaa liikkuvuus oikeasti koskisi vain unionin kansalaisia, tällaista ei olisi voinut tapahtua. Mutta kuten olen moneen kertaan sanonut, järjestelmä ei toimi.
EU:ssa nykyisiä rajatarkastuksia toki paheksutaankin, mutta varsinaisia vaihtoehtoja on vähänlaisesti. Monet Schengen-maat, Suomi mukaan lukien, hyötyvät siis merkittävästi siitä, että osa valtioista ylläpitää rajatarkastuksia. Paitsi itse rajatarkastuksina, vähentävät ne maahantuloa myös heikentämällä vetotekijöitä.
Turvapaikka-
ja maahanmuuttopolitiikassa kyse on aina valtioiden tulkinnasta. Ei ole
suuresti liioiteltua sanoa, että valtiot tulkitsevat sopimuksia ja
kansainvälistä lakia kuten tahtovat. Se, että esimerkiksi Suomi yleensä
noudattaa sopimuksia ja tulkitsee niitä suotuisasti eli noudattaa korkeampia
standardeja kuin velvoitetaan, ei tarkoita sitä, että koko EU, puhumattakaan
koko maailma, toimisi näin. Erilaisissa murroskohdissa tunnumme törmäävän tähän
tosiasiaan aina uudelleen ja uudelleen, ikään kuin siinä olisi jotakin
yllättävää tai poikkeuksellista.
Turvapaikkainstituutio syntyi poikkeuksellisissa oloissa vuonna 1951, vuosi YK:n pakolaisjärjestön UNHCR:n perustamisen jälkeen, 19 valtion kesken, kun hyväksyttiin Geneven pakolaissopimus. Sota oli loppunut vain muutamia vuosia aiemmin, ja valtioilla oli paitsi intressi myös ”omatunto” muotoilla yleisesti sitova poliittinen järjestelmä ja sopimus. Maailmansodan hirveydet, pakolaisten sijoittamiseen liittyvät ongelmat ja totalitarististen valtioiden kansalaisilleen aiheuttaman vainon pelko saivat valtiot päätymään kompromissiin, josta oli tuleva turvapaikkapolitiikan tärkein kansainvälinen instrumentti.
Oleellista on ymmärtää sopimuksen luomisen kontekstin merkitys: Eurooppa oli sodan runtelema, ja monien valtioiden reaalipolitiikkaakin väritti vahva ”ei koskaan enää”-ajattelu. Valtava humanitaarinen katastrofi ja Euroopan miljoonat pakolaiset saivat valtiot ponnistelemaan sopimuksen, joka rajoitti varsin merkittävästi niiden suvereniteettia. Toisaalta jälleenrakennukseen ja uuteen kukoistukseen liittyvä talouskasvu ja toivo paremmasta oli myös neuvottelijoiden puolella. Natsismin ja fasismin pimeän muiston merkitystä ei voi ylikorostaa kuvattaessa sitä henkistä ympäristöä, jossa avainvaltiot sopimuksen neuvottelivat. Sopimus oli poikkeuksellinen ja optimistinen, ja aika sille otollinen. Kyseessä oli siis harvinainen historiallinen hetki.
Kuten
avauspuheenvuorossani kuvasin, tilanne on nyt täysin toinen. Monet tutkijat
ovat arvioineet, että jos sopimusta neuvoteltaisiin nyt, siitä ei
missään nimessä tulisi lähellekään niin vahva. EU:n yhteisen maahanmuutto- ja
turvapaikkapolitiikan vaivalloinen kehittyminen ja takapakit kertovat siitä,
että yhteistyö on vaikeaa paljon pienemmälläkin porukalla.
Puhuin
avauspuheenvuorossani humanitaarisen maahanmuuttopolitiikan vaihtoehdoista ja
myös rahasta. Muutama sana tästä.
Käsillä oleva järjestelmä, vikoineen kaikkineen, tulee yhä kalliimmaksi. Yksinkertainen suojan tarjoaminen ei riitä, vaan valtio on ulkoisten ja sisäisten velvoitteidensa takia pakotettu tarjoamaan paljon muuta. Vaikka suurin osa maailman pakolaisista on edelleen kehitysmaissa, on kyseessä kaksi eri asiaa.
Kehitysmaat
tarjoavat yleensä yksinkertaisen suojan, jos ei aina tätäkään, kun taas
rikkaiden länsimaiden, etenkin hyvinvointiyhteiskuntien, kuten Suomen,
tapauksessa suojan taso on moninkertainen – niin taloudellisesti kuin lukuisten
ei-materiaalistenkin seikkojen kannalta. Summa, joka pelkästään pohjoismaissa
käytetään turvapaikkamaahanmuuton suoriin ja epäsuoriin menoihin ylittää
joidenkin valtioiden kohdalla esimerkiksi koko YK:n pakolaisjärjestön budjetin.
Vaikka kriitikot haluavat muistuttaa, että ihmisyydessä ei saa olla kyse rahasta, tulisi asiaa vähintäänkin pohtia humanitaarisen tehokkuuden kannalta. Kuinka paljon enemmän ihmisiä voitaisiin auttaa muulla tavoin.
Toisaalta pohdittaessa Euroopan yhteistyötä ja EU:n tulevaisuutta, on meidän välttämätöntä myöntää, että miljardeihin liittyy paljon muitakin näkökulmia. Joka tapauksessa, kuten jo aiemmin sanoin, meidän olisi syytä huomattavasti enemmän keskittyä kehittyvissä maissa tapahtuvaan tehokkaaseen avunantoon ja rakenteiden kehittämiseen, koulutuksen, demokratian, perhesuunnittelun, naisten oikeuksien ja ekologisesti kestävän tulevaisuuden suhteen. Miljardien ihmisten tulevaisuutta ei ratkaise siirtolaisuus Eurooppaan, tai minnekään muuallekaan, eikä tämän ymmärtäminen tai ääneen sanominen tee kenestäkään sydämetöntä.
Politiikassa pelataan mielikuvilla. Monilla on käsitys, että kun lupaa kaunista mahdollisimman monille, on hyvä. Kun puolue lupaa lisää oikeuksia ja huolenpitoa, lisää kauniita sanoja, lisää rumien sanojen kieltoja, sitä kutsutaan vasemmistolaiseksi, vihreäksi, solidaariseksi, ihmiskuvaltaan oikeanlaiseksi puolueeksi.
Meitä, joita ei yleensä kutsuta hyviksi tai ihmiskuvaltamme oikeanlaisiksi,
ei hirvitä se, että halutaan tehdä hyvää. Hallitus on varmasti aivan oikealla
asialla ollessaan huolissaan huono-osaisista, koulupudokkaista, mummoista, jotka
eivät pääse lääkäriin. Niin me perussuomalaisetkin olemme. Oikeudenmukaiseen
politiikkaan kuuluu vähäosaisten, huono-onnisten ja syrjäytyneiden suomalaisten
auttaminen.
Perussuomalaisia ei erota hallituksen hyveellisistä
puolueista siis auttamisenhalu. Se, mikä meidät erottaa, on näkemyksemme, jonka
mukaan meidän tulee ensisijaisesti auttaa ihmisiä oman maamme sisällä. Tätä
kutsumme sisäiseksi solidaarisuudeksi.
Joskus muinoin vasemmistopuolueet tekivät sisäisesti solidaarista politiikkaa. Ne halusivat vähentää suomalaisten välistä eriarvoisuutta, nostaa suomalaisten koulutustasoa, parantaa suomalaisten elämää. Meillä ei tuolloin ollutkaan leipäjonoja, vanhuksia lattialla ja yläkoulusta valmistuvia lukutaidottomia nuoria.
Tuolloin nuo puolueet tiesivät, että koska ne ovat
suomalaisia, niiden tehtävä on huolehtia suomalaisista. Mikäli joku olisi
ilmoittanut, että kuulkaa ei, suomalaisten puolueiden tehtävä onkin
ensisijaisesti huolehtia ulkomaalaisista, hänet olisi naurettu suohon.
Ajat muuttuvat. Kansalaisten turvallisuuden ja hyvinvoinnin
lisäämisen sijaan vasemmistopuolueet puhuvat mieluummin ihmisoikeuksista. Niiden
ongelma on kuitenkin siinä, että ne ovat abstrakteja, kunnes ne konkretisoidaan
jossakin – ja se yleensä maksaa rahaa.
Jos rahaa pannaan jonnekin, sitä ei voi enää panna jonnekin
muualle. On tehtävä valinta, priorisoitava.
Tämä hallitus, kuten edeltäjänsäkin, on tehnyt valintansa. Valinta ei ole solidaarinen eikä se ole oikeudenmukainen, se on utopistinen.
Hallitus ei aio rajoittaa maahanmuuttoa tai puuttua maamme
houkutustekijöihin eli siihen, että kuka tahansa voi tulla nauttimaan Suomen
hyvistä asioista, meidän kustannuksellamme. Päinvastoin.
Hallitukselle jokainen, joka onnistuu pääsemään, keinolla
millä hyvänsä, maamme rajojen sisäpuolelle, muuttuu velvollisuudeksemme.
Hallitus ei kykene vastaamaan kysymykseen, milloin
velvollisuutemme loppuu. Onko kyse ihmisten lukumääristä, heihin kuluvista
kustannuksista, kestävyysvajeesta vai mistä?
Yli puolentoista miljardin kehitysapu tai kolme miljardia
maahanmuuton kuluihin ei lisää globaalia kestävää hyvinvointia, mutta paperilla
se näyttää hyvältä. Tai huonolta, riippuen mistä päin katsoo.
Hallitusta ei kiinnosta, että rahaa annetaan maille, jotka
eivät huolehdi tasa-arvosta, ihmisoikeuksista tai jotka eivät edes ota vastaan
kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneita omia kansalaisiaan tai rikollisia. Hallitusta
ei kiinnosta, että Suomeen saavutaan väärin keinoin, haetaan perusteettomasti
turvapaikkaa, ei lähdetä maasta, vaikka ei saada lupaa jäädä, käytetään hyväksi
järjestelmäämme.
Hallitusta ei haittaa, että se tuottaa maahan lisää
huono-osaisuutta ja turvattomuutta, ja kutsuu sitä kansainvälisyydeksi,
globaaliksi vastuuksi tai ihmisoikeuksiksi.
Niin kauan kuin tämä hallitus on voimissaan, minä ja puolueeni kerromme, kuinka monta leipäjonon asiakasta, kuinka monta vailla hoitoa olevaa vanhusta, kuinka monta syrjäytynyttä nuorta, kuinka monta ammattikoulun opettajaa, kuinka monta pienituloista eläkeläistä sillä rahalla autettaisiin, jonka te haluatte panna muualle kuin Suomen ja suomalaisten hyväksi, pois sieltä, johon teillä, Suomen hallitus, on oikeasti moraalinen velvollisuus.
Asioita ei tarvitse panna vastakkain. Ne nimittäin ovat
vastakkain. Te voitte jatkossakin kutsua sitä vääristyneeksi ihmiskuvaksi ja
seurata gallupeista, mitä mieltä kansalaiset ovat. Me kutsumme sitä oikeudenmukaisuudeksi
ja moraaliseksi velvollisuudeksemme Suomen kansalaisia kohtaan.
