Ruotsin vaalit 11.9.2022

Photo by David Skyrius on Pexels.com

Vaalikamppailun viimeiset päivät ovat olleet äärimmäisen rumia. Ruotsidemokraattien nousu gallupeissa on saanut muut täysin tolaltaan, ja loka lentää muista puolueista ja (etenkin sosiaalidemokraattisesta) mediasta. Vaikka SD on useissa gallupeissa selvänä kakkosena, Jimmie Åkesson ei ole päässyt pääministerikeskusteluihin, jotka on varattu blokkijohtajille eli sosiaalidemokraateille ja moderaateille. Asiaa perustellaan sillä, että Åkessonista ei kuitenkaan voisi tulla pääministeriä. Vaikka moderaatit ja muutama pienpuolue ovat avanneet yhteistyökanavat SD:n suuntaan, ei puolueella ole asiaa hallitukseen. Perinteinen blokkirakennelma oli hajonnut aiemmin, kun liberaali pienpuolue keskusta siirtyi oikeistoblokista demarien tukipuolueeksi.

Vaikka sosiaalidemokraatit ovat olleet laskussa monissa viimeisimmissä gallupeissa, Magdalena Anderssonin puolue on ollut koko vuoden kovassa nousussa. Suosio oli välillä jo yli 30 prosenttia. Kannatusta ei laskenut edes se tosiasia, että vielä maalis-huhtikuussa puolueen Nato-kanta oli äärimmäisen nihkeä. Ruotsissa pääministerin rooli ulko- ja turvallisuuspolitiikan johtamisessa on erilainen kuin Suomessa, ja Ukrainan sodan ja Nato-prosessin aiheuttama kansan tiivistyminen hyödytti nimenomaan pääministeripuoluetta.

Siitä huolimatta vaalien tärkein teema on turvallisuus. Maahanmuuttajien väkivalta, jengit ja segregaatio ovat kaikissa keskusteluissa ykkösaiheita. Ruotsidemokraattien pitkään yksin hallitsemalle kentälle on tullut muu oikeisto ja osin myös sosiaalidemokraatit, joka on voimistanut retoriikkaansa ja vaatimuksiaan. Ruotsin tähän jamaan ajaneet pääpuolueet, sosiaalidemokraatit ja moderaatit, eivät juuri ole anteeksi pyydelleet. Politiikka on yhtä lyhytnäköistä kuin Suomessakin. Media kokonaisuudessaan on rohkeampi ja moniäänisempi kuin Suomessa, millä on vaikutuksensa myös yleiseen keskusteluun.

Vaaleissa puhutaan tietenkin myös energiakriisistä. Ruotsin käsittämätön päätös ajaa ydinvoima alas on luonnollisesti esillä. Talous ei sen sijaan ole teema lainkaan siinä määrin kuin Suomessa, sillä Ruotsin julkinen talous – maa omalla valuutalla – on eurooppalaista kärkikastia. Maahanmuuton kustannuksista – sekä humanitaarisen että matalapalkka-aloille kohdistuvan – sen sijaan puhutaan jonkin verran, mutta pääpaino on väkivallan ja rikollisuuden lisääntymisessä, turvattomuudessa ja muissa konkreettisesti näkyvissä ongelmissa.

Ruotsissa on yli 2 miljoonaa ulkomailla syntynyttä asukasta. Suurimmat ulkomailla syntyneiden ryhmät ovat syyrialaiset ja irakilaiset, jotka ovat ohittaneet koossa suomalaiset, jotka vuosikymmeniä olivat Ruotsin suurin ulkomaalaisryhmä. 700 000 ulkomailla syntynyttä ei pysty elättämään itseään, vaan elää sosiaaliturvalla. Maahanmuuttajajuuret omaavia henkilöitä oli 2021 jopa 2,7 miljoonaa, mikä on yli 26 prosenttia väestöstä.

Jos kaiken asiaan liittyvän tuskaisuuden ja massiivisten ongelmien keskellä haluat pienen väläyksen toivoa siitä, että asiat voitaisiin vielä korjata, käy katsomassa ruotsidemokraattien somekanavilta puolueen vaalifilmi nimeltään Sverige ska bli bra igen.

Älä alistu vaan aktivoidu – aluevaalit 2022

Suomen ensimmäiset hyvinvointialuevaalit ovat aivan kohta. Kuten kaikki muistamme, oikeasti kyse on maakunnista ja niiden uudenlaisesta hallinnosta, mutta koska sana ”maakunta” alkoi saada osakseen liian negatiivista kaikua, se piti vaihtaa. Valitettavasti saman taudin on saanut koko sote. Vaikka asiat ovat tärkeitä, suuriksi yhteiskunnallisiksi teemoiksi niistä ei tunnu olevan.

5.12.2021 Hämeenlinna, Riikka Purra. kuva Matti Matikainen

Kun sotesta keskustelee kansalaisten kanssa, heitä hallintomallin sijaan kiinnostavat omat lähipalvelut, mikä on tietenkin erittäin ymmärrettävää. Maakunnissa kiertäessä ihmisten mietteissä ovat olleet erityisesti se, mikä kyseistä kuntaa tai aluetta uudistuksessa uhkaa. Monet kertovat vaikeuksista lääkärille pääsyssä. Tai valtavan pitkistä taksimatkoista.

Vaaleja ja tätä historiallisen suurta maakuntauudistusta valmistellaan kuin verhon takana. Media on jo kertonut, että vaalit eivät kiinnosta äänestäjiä eikä uudistuksen tarkoituksista olla myöskään tietoisia.

Vaalien teknisyys ja epäpoliittisuus tietenkin aiheuttavat juuri sen, että asia nähdään tylsänä, vaikeaselkoisena, epäkiinnostavana ja valitettavasti myös turhana.

Eikä sitä ainakaan poliitikkojen sotejargon auta. Mitoitus, integraatio ja takuu eivät hoida ketään. Jos kaikki puolueet lupaavat puolustaa lähipalveluita ja ovat yhtä huolissaan vanhuspalveluista, mistä vaaleissa äänestetään? Jos ja kun alueet ovat suoran valtionrahoituksen alla, mistä siellä siis päätetään? Ainakaan kannustimia säästää tai pidäkkeitä kuluttaa ei ole lainkaan.

Joillakin alueilla kuulemma hallintosääntöön on suunniteltu kirjausta siitä, että viranhaltijapäätöksellä voisi muuttaa (eli supistaa) palveluverkkoa. Samaan aikaan on neuvoteltu runsaskätisistä puolueryhmien aluevaltuustorahoista, yhtä hissukseen tietenkin.

Suomessa terveydenhoito on jakautunut kuin kahdelle kastille, palvelut ovat osassa maata käytännössä romahtaneet, vanhusten- ja vammaistenhoidossa on järkyttäviä epäkohtia, nuoret eivät pääse mielenterveyspalveluihin, keskituloisia ohjataan suoraan yksityiselle, resursseja menee jatkuvasti enemmän ongelmallisen maahanmuuton palveluihin. Ja verotus on tapissa. Mikä mättää?

Näistä asioistahan meidän pitäisi puhua. Ja ne ovat valtakunnan tason asioita.

Sillä, mitä puolue ajaa valtakunnan tasolla, millaista talouspolitiikkaa, millaista tärkeysjärjestystä, millaisia arvovalintoja – sillä on selvä yhteytensä siihen, mitä kyseinen puolue oikeasti voi luvata alue- ja paikallistasolla. Tämä ei tietenkään kaikkia pidättele, vaan maakuntien vaalikentillä jotkut ovat taas luvanneet kuuta taivaalta, vaikka juuri on valitettu rahan puutetta eduskunnalle.

Mikäli aluevaalien äänestysaktiivisuus jää uhatun alhaiseksi, aluevaltuustojen demokratia ei ole kriisissä vaan käytännössä sammunut. Hyvinvointialueiden käynnistymiseen liittyy paljon epävarmuuksia ja on hyvin mahdollista, että kaikkea ei saada ajoissa valmiiksi.

Suomalaiselle demokratialle ja kansalaisten aktivoimiselle voisimme antaa piristysruiskeen yhdistämällä tulevaisuudessa sekä paikallis- että aluevaalit eduskuntavaaleihin. Näin puolueiden lupauksia ja tavoitteita olisi helpompi arvioida ja niiden realistisuutta punnita.

Tulisi lisäksi politiikka politiikkaan. Sillä siitähän on oikeasti kyse.

(Teksti on julkaistu ensimmäisen kerran Maaseudun Tulevaisuudessa 3.1.)

Hallitukselle kaikki maahanmuutto on hyvää, ja huono maahanmuutto on erityisen hyvää

directory-281478_640

Yksi Suomen turvapaikka- ja maahanmuuttopolitiikan suurimmista ongelmista on sen jäsentymättömyys. Vaikka asiaan intohimoisen suvaitsevasti suhtautuvat aina haluavat muistuttaa, että maahanmuuttajat eivät ole yksi ryhmä, keskittyy käytännössä toteutuva maahanmuuttopolitiikka itseisarvoisesti, ilman laadullista arviointia, maahanmuuton ja monikulttuurisuuden kaikkinaiseen lisäämiseen: Kaikki maahanmuutto on hyvää, ja huono maahanmuutto on erityisen hyvää!

Vaikka uudessa hallitusohjelmassakin mainitaan erityisesti koulutetun maahanmuuton tarve, ei kirjauksella ole minkäänlaisia konkreettisia vaikutuksia. Se ei tule vähentämään haitallista maahanmuuttoa, tuskin merkittävästi lisäämään neutraalia tai hyödyllistäkään.

Kaikki toimenpiteet ulkomaalaisasioissa ja muilla politiikkasektoreilla, etenkin sosiaaliturvassa ja oikeusvaltion toimintatavoissa, varmistavat, että Suomi houkuttelee ennen muuta kouluttamatonta, julkisen talouden kannalta negatiivista ja kaukaisista kulttuureista saapuvaa integroitumatonta maahanmuuttajaväestöä myös jatkossa. On aivan yhdentekevää, mitä puhuvat päät puhuvat, jos yksikään käytännöntoimi ei tee sanotun toteutumisesta yhtään todennäköisempää.

 

Rajat auki ja rahaa kaikille

Edellinen hallitus päätti tarjota töihin tuleville maahanmuuttajille sosiaaliturvan, vaikka ansiotulot olisivat alle 700 euroa kuussa. Tämä tarkoittaa käytännössä, että rajat ovat auki ja sosiaaliturvamme kenen tahansa saatavilla.

Nyt muodostettava hallitus tulee jatkamaan edellisen vahingollista politiikkaa madaltamalla eroa laillisesti ja laittomasti maassa oleskelevien ja humanitaaristen ja työperäisten maahanmuuttajien välillä.

Tähän suuntaan vetää myös kansainvälinen kehitys. Esimerkiksi joitakin kuukausia sitten esillä ollut GCM-sopimus nojaa juuri ajatukseen globaalista liikkeestä: niille kehitysmaista saapuville ihmisille, jotka eivät saa kansainvälistä suojelua – mutta jotka usein silti hakevat sitä – vaaditaan samoja oikeuksia kuin suojeluaseman saaneille.

Toisin sanoen, kaikki rajojemme yli saapuvat halutaan tässä kiilusilmäisessä ihmisoikeusdiskurssissa nähdä ”yhtä tärkeinä”, riippumatta siitä, mitä turvapaikkaselvityksestä ilmenee. Kielteisellä turvapaikkapäätöksellä ei tässä ajatuksessa ole mitään merkitystä. Uusi hallituksemme tulee ohjelmansa perusteella vahvasti kulkemaan sitä kohti, että mikään ei saa toimia maahanmuuttoa rajaavana elementtiä.

 

Kielteinen turvapaikkapäätös on jo menettänyt merkityksensä

Hallitusohjelmassa sanotaan:

Hallitus kehittää lainsäädäntöä ja soveltamiskäytäntöä sen edistämiseksi, että työllistyneet kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneet voivat nykyistä joustavammin saada oleskeluluvan työn perusteella.

Tämä viimeistelee jo edellisen hallituksen aloittaman työn siitä, että turvapaikkapäätöksellä ei ole merkitystä maahan jäämisen kannalta, edes teoriassa. Vaikka turvapaikanhakija todetaan oikeusvaltiomme selvityksessä kansainvälistä suojelua tarvitsemattomaksi – eli siis toisin sanoen taloudellisista tai muista syistä kulkevaksi siirtolaiseksi tai turvapaikkashoppailijaksi – tällä ei ole vaikutusta lopputulokseen.

Kehitysmaasta tuleva kouluttamaton henkilö ei kuitenkaan ole yhteiskunnallemme kokonaisvaikutuksiltaan juuri yhtään sen hyödyllisempi, saipa hän jäädä maahan suojeluaseman tai pizzanpaistajan statuksella. Taloudellisten ja muiden maahanmuuton ongelmien kannalta on aivan yhdentekevää, mitä kehitysmaista tulevien maahanmuuttajien oleskeluluvissa lukee.

Käytännössä lopputulos on miltei identtinen, ja pätee lähes aina:

Maahanmuuttaja kuormittaa sosiaalijärjestelmää ja palveluita, ja mikäli työllistyy, työllistyy vahvasti tuetusti tai halpamarkkinoille tai maahanmuuttokoneiston sisään. Maahanmuuttajien koulutustaso on matala, myös seuraavilla sukupolvilla, tulot eivät kehity, ja he ovat kantaväestöön nähden huomattavan pienituloisia ja tukiriippuvaisia.

Puhumattakaan Suomeen suuntautuvan maahanmuuton kaikista muista negatiivisista seurauksista.

 

Oikeusvaltio nauraa itselleen

Hallitusohjelmassa puhutaan myös laittomasti maassa oleskelevien (”paperittomien”) varhaiskasvatuksesta, perusopetuksesta ja yhä laajemmasta terveydenhuollosta. Hallituksen velkaviisikko tullee merkittävästi lisäämään laittomasti maassa olevien tukia ja palveluita.

Mitä eroa sillä enää on, onko ihminen laillisesti vai laittomasti maassa, jos sosiaalivaltio kustantaa moninaiset oikeudet kaikille maan rajojen sisäpuolelle päässeelle? Ei mitään, ja tämä juuri on tarkoituskin. Koska kaikki maahanmuutto on hyvää, ja huono maahanmuutto on erityisen hyvää!

Edes lähi-itäläisille nuorille miehille ilmaisen Kempeleen talon tarjoaminen kera vaaleiden neitsyiden ei vedä vertoja tälle houkutustekijälle. Se käytännössä jo yksin varmistaa, että onnenonkijoiden kannattaa saapua Suomeen.

Ja sen tietävät myös kiilusilmäisen suvaitsevat tahot. Ne tekevät kaikkensa, jotta kuka tahansa saa tulla ja jäädä Suomeen ihan mistä tahansa syystä. Selityksiä kyllä on, ja ne valitaan aina tarpeen mukaan: Meidän pitää auttaa. Meillä on työvoimapula. Ihmiset ovat liikkuneet aina. Lisää väriä katukuvaan. Globalisaatio. Ihmiskuva. Ihmisoikeudet.

Tämä on logiikka, ja enää meidän vain tarvitsisi tietää, miksi ne tekevät tuota.

Yksikään hallituksen kirjaama toimenpide ei hankaloita maahanmuuttoa tai puutu vetotekijöihin. Suomen maahanmuuttopolitiikkaa vihervasemmistolaisen velkaviisikon kaudella ohjaa entistä enemmän kansalaisjärjestöjen ja aktivistien luoma inhimillisyyden, monikulttuurisuuden ja rajattoman maailman diskurssi. Kyse on valheesta, mutta ilmeisesti se joihinkin vielä uppoaa.

Koska meille nyt kuitenkin tuli tuollainen hallitus.

Mikä ihmeen erilainen ihmiskuva?

vaalit

Lähde: Ylen tulospalvelu

Kesäkuun 2017 jälkeen useampi puolue on korostanut, että perussuomalaisilla on erilainen ihmiskäsitys tai ihmiskuva – toisin sanoen siis vääränlainen, verrattuna kyseisten puolueiden omiin käsityksiin ja kuviin.

Vaalikamppailun aikana erityisesti demarit, kokoomus ja vasemmisto nostivat tätä näkemystä esille. Vaalituloksen ratkettua Antti Rinne on todennut, että demareilla ja perussuomalaisilla on ”ihmisyyteen liittyviä näkemyseroja”, mikä tekee yhteisen hallitustaipaleen suunnittelun jos ei mahdottomaksi, niin ainakin hyvin vaikeaksi.

Vastaavasti Sanna Marin sanoi eilen A-Studiossa, että hänen edustamansa puolueen arvomaailma on hyvin erilainen perussuomalaisten kanssa. Hän puhui ”arvokuilusta”, ja korosti, että eri heikompiosaisten ryhmien vastakkainasettelu on väärin.

Mitä he tarkoittavat?

Mistäköhän suunnasta tätä lähtisi purkamaan? Onko meidän ihmiskuvamme todella erilainen vai mahtaisiko kyseessä olla jälleen yksi poliittinen iskusana, jota kätevästi käytetään paremman selityksen puutteessa? Mitään konkreettisia selityksiä ”ihmiskuvamme” puutteellisuudelle tai vääränlaisuudelle ei nimittäin yleensä anneta. Tai jos annetaan, menevät ne aivan metsään – keskittyen esimerkiksi seikkoihin, joihin politiikkamme ei ota mitään kantaa, kuten ihonväriin.

Meidän mielestämme julkisen vallan eli myös suomalaisten poliitikkojen tehtävä on puolustaa Suomen ja suomalaisten etua. Me emme näe mitään muuta järkevää perustelua Suomi-nimisen valtion olemassaololle. Suomen valtio on olemassa suomalaisia varten. Suomen ja suomalaisten ensisijainen tehtävä ei voi olla huolehtia jonkun muunmaalaisista ihmisistä tai satunnaisista maailman ihmisistä.

Mikäli esitämme tämän argumentin demareille, he todennäköisesti vastaisivat jotakin jakamattomasta ihmisarvosta tai ihmisoikeuksista. Mitä ne sitten tarkoittavat?

Liberaalit hokemat ja todellisuus

Meidänkin mielestämme kaikilla on jakamaton ihmisarvo. Meidät erottaa demareista (ja muista puolueista) se, että ymmärrämme realistisesti, että käytännön maailmassa tuo jakamaton ihmisarvo tarkoittaa aina sitä, että jollakin on velvollisuus maksaa tuon jakamattoman ihmisarvon abstraktista erottuvat maalliset sovellukset.

”Jakamaton ihmisarvo” tai ”universaalit ihmisoikeudet” ovat abstrakteja asioita, jotka konkretisoituvat vasta, kun joku taho – yleensä aina valtio – takaa ne. Tuo takaaminen voi tarkoittaa poliittisia oikeuksia ja vapautta, mutta länsimaissa se tarkoittaa aina myös taloudellisia oikeuksia saada tietty elintaso ja muita lukuisia ”oikeuksia”.

Vaikka kaikki maailman ihmiset eivät tällä hetkellä olekaan vaatimassa meidän palveluksiamme, niin kauan kuin asetelma on tällainen, kaikilla maailman ihmisillä kuitenkin on periaatteessa yhtäläinen oikeus vaatia niitä. Yksikään poliittinen vastustajamme ei kykene vastaamaan kysymykseen, milloin velvollisuutemme loppuu.

Kuinka monta maahanmuuttajaa meillä on ”moraalinen velvollisuus” hoitaa? Kuinka monella maahan tulevalla on ”jakamaton ihmisarvo” nimenomaan meidän kontekstissamme eli Suomi-nimisessä maassa?

Hyvien valtioiden maailma

On utopia, että kaikilla maailman ihmisillä olisi konkreettisesti ”jakamaton ihmisarvo” eli että he sijaitsisivat valtioissa tai muissa yhteisöissä, jotka huolehtivat heidän oikeuksistaan ja vapauksistaan. Minusta tuo on tietysti tavoiteltavaa, mutta on oleellista ymmärtää, minkä tahon tavoittelua se ensisijaisesti edellyttää. Ei minun, ei sinun, ei meidän. Vaan niiden valtioiden, joissa asuu ihmisiä, joiden ”jakamaton ihmisarvo” ei toteudu.

Mikäli maailma olisi täynnä Suomen kaltaisia valtioita, meillä ei olisi ”ihmisarvo-ongelmia”, jotka tulevat esille muun muassa hallitsemattomina siirtolaisvirtoina, paremman elintason tai turvapaikan etsimisenä ja muina globaalin tason ominaisuuksina.

Miksi se sitten ei ole suunta, johon kaikki haluaisivat kansainvälistä politiikkaa ohjata, kohti vakaita ja kehittyneitä valtioita, jotka pitävät omistaan huolen?

Yksinkertaisimmillaan valtiot olisivat kansallisvaltioita, mutta muukin on mahdollista. Miksi edes kehitysapujärjestelmämme ei ole rakennettu niin, että se palkitsisi valtioita ihmisoikeuksien mukaisesta toiminnasta ja rankaisisi sen puutteesta?

Me emme ole vastuussa maailman pahoinvoinnista. Meidän sarkamme on kotimaassa, niin moraalisesti, kulttuurisesti kuin taloudellisestikin.

Perussuomalaisille ihmisoikeudet eivät tarkoita, että omasta väestään, alueestaan, kulttuuristaan ja asioistaan hyvää huolta pitävät maat joutuvat kantamaan vastuun niistä maista, jotka vuodesta toiseen eivät tee mitään asioiden eteen. Maista, jotka kantavat enemmän huolta hirmuhallitsijoiden, näiden esikuntien ja muiden valtaklikkien hyvinvoinnista kuin monimiljoonaisesta kansasta.

Hyväntekeväisyys on toinen asia. Hyvä maa voi yrittää auttaa – kuten hyvä ihminenkin tekee – mutta se ei voi olla sen velvollisuus.

Mikäli jokainen maailman maa tekisi näin, meillä olisi paljon vähemmän ongelmia, joita sälyttää muiden hoidettavaksi. Realismin edistyksellinen tavoite jää valitettavasti monilta ymmärtämättä.

Sisäinen solidaarisuus ja globalismi

Oman maan ja kansalaisten edelle laittaminen ei ole pahuutta eikä se ole itsekkyyttä. Se on paitsi realismia myös ehdoton arvo.

Kehittyvistä maista länsimaihin tapahtuvalla maahanmuutolla mikään ei korjaannu. Mutta ehjäkin rikkoontuu. Onko tämän ymmärtäminen todella ”vääränlaista ihmiskäsitystä”?

Entä sitten konkreettinen perussuomalaisten ihmiskäsitys? Periaateohjelmamme sanoo näin:

”[O]ikeudenmukaiseen politiikkaan kuuluu vähäosaisten, huono-onnisten ja syrjäytyneiden suomalaisten auttaminen. Haluamme tukea apua tarvitsevia ensisijaisesti oman maamme sisällä. Tätä kutsumme sisäiseksi solidaarisuudeksi.”

Olisiko siis niin, että ihmiskäsityksemme ei olekaan erilainen, vaan kyse on globalismin ja kansallisen välisestä erosta? Meille on päivänselvää, että Suomi ja suomalaiset tulevat ensin. Emme voi välttää vastakkainasettelua, koska asiat todella ovat vastakkain. Muun maailman hoivaamiseen ei ole olemassa mitään erillistä kassaa, vaan raha tulee samasta paikasta kuin suomalaisten tukeminen ja auttaminen – eli veronmaksajilta.

Minusta tuntuu, että perussuomalaisia sättivillä puolueilla ja tahoilla ihmisoikeuksiin ja ihmisarvoon vetoaminen onkin itsessään poliittista toimintaa; jotakin muka konkreettista, joka itsessään johtaa toimiin.

Yleensä sellaisiin toimiin, jotka edellyttävät, että meidän tulee tehdä jotakin. Meidän tulee esimerkiksi maksaa, suvaita, olla sanomatta vastaan, hymistellä, hyväksyä, alistua.

Me taas ajattelemme, että ihmisoikeudet ovat oleellisia juuri siinä, miten ne käytännössä toteutetaan – eivät osana kaunosanaista kansainvälistä sopimusta tai sädekehää itselleen asettelevien Hyvien Ihmisten kovaäänisiä vaatimuksia, vaan siinä, miten ne tapahtuvat ja toteutuvat. Nyt ja tässä.

Ihmisoikeudet eivät leijaile ilmassa, odottamassa, että maahan tullut satunnainen ihminen voi tarrata niihin kiinni ja vaatia ideologisten eturyhmiensä kanssa meitä maksamaan, suvaitsemaan, hymistelemään, olemaan sanomatta vastaan, hyväksymään.

Me kyllä keskustelemme teidän kanssanne

Viisaus merkitsee kykyä hahmottaa todellisuutta. On epäviisasta hahmottaa todellisuutta väärin. Aina on mahdollista oppia, myös virheistään.

Erityisen moitittavaa on antaa toisista arvioita, jotka perustuvat omaan väärin hahmotettuun todellisuuteen. Minusta muut puolueet ovat syyllistyneet tähän pahemman kerran.

Perussuomalaiset keskustelevat mieluusti aiheesta lisää muiden puolueiden kanssa. Mutta rehellisesti ja todenmukaisesti, ilman populistisia sloganeita.

 

 

Vaalipäivänä 14.4.2019

äänestyspäivä

Me emme halua, että lapsemme elävät 30 vuoden päästä kaupungeissa, joissa suomalaiset ovat vähemmistössä. Emme halua uskotella, että on aivan sama, minkälaisia kulttuureja, kieliä ja tapoja maassamme on. Emme halua, että hyvinvointijärjestelmämme joudutaan raastamaan rikki, koska saajien määrä kasvaa liian suureksi suhteessa maksajien määrään. Emme halua, että kouluistamme tulee nuoria, jotka eivät osaa kunnolla lukea, mutta joiden mielestä naisen kuuluu peittää itsensä.

Emme jaksa kuunnella syyllistämistä, että syrjimme emmekä kotouta ja että rasismi sitä ja nimenomaan maahanmuuttajien ihmisoikeudet tätä. Emme jaksa kuunnella, että se on ”yksi asia”, koska se ei ole. Se on monta asiaa. Se on raha pois muualta, se on arvot pois muualta, se on moraalinen huomio pois muualta, se on Suomi ja suomalaisuus ja meidän omaleimaisuutemme ja hyvämme hus, poikki, pinoon, kumarra ja pelkää muita, unohda itsesi.

Toivon sydämeni pohjasta, että tänään moni samoin ajatteleva suomalainen ei enää hymistele eikä usko kaiken ratkeavan kuin itsestään, vaan äänestää muutosta. Ajattelutavan muutosta, arvojen palautusta, tehokasta politiikkaa, sitä ideologista ylivaltaa vastaan, joka syyllistää siitä, että me emme saisi pitää huolta omastamme, emme saisi suojella sitä. Keneltä meidän muka kuuluu ottaa ohjeita? Näiltä ”arvojohtajilta”, jotka puhuvat suvaitsevaisuudesta mutta halveksivat ja osoittelevat omastaan välittäviä?

Emme vaadi tätä tyhmyyttämme tai ilkeyttämme. Emme ole kylmiä tai tunteettomia. Emme kohtele ihmisiä ikävästi. Ei, en vihaa ketään. En vastusta kansainvälisyyttä tai normaalia eri ihmisten ja kulttuureiden välistä kanssakäymistä ja liikettä valtioiden välillä.

Kehitysmaista ja hyvin vieraista kulttuureista kehittyneisiin länsimaihin päin suuntautuva massasiirtolaisuus on merkittävin yhteiskuntiamme muuttava asia. Sinä tiedät sen, ja sinun kuuluu välittää siitä.

Kun maallemme haitallinen maahanmuutto on saatu lopetettua, olemme valmiit suuntaamaan resursseja pakolaisten ja siirtolaisten lähtöalueille. Samalla kaikesta kehitysavusta pitää tehdä ehdollista. Apua haluavan valtion on kyettävä pitämään väestönsä alueellaan ja pyrittävä tarjoamaan kansalaisilleen riittävän elinkelpoiset olosuhteet.

Suomalainen maahanmuuttoteollisuus voi siirtyä paikan päälle auttamaan, mikäli se niin haluaa tehdä. Se kykenisi auttamaan huomattavaa ihmismäärää pelkästään yhteen Suomeen muuttaneeseen maahanmuuttajaan kohdistuvilla kustannuksilla. Miksi se ei tee niin?

Meidän ei tarvitse katsella sivuun, kun näemme kaduilla burkia, kauppakeskuksen käytävillä huiviin puettuja pikkutyttöjä ja uimahallissa eristettyjä naisia. Se ei ole monikulttuurisuutta, se on alistamista, eikä kuulu Suomeen.

Maassa olevien maahanmuuttajien pitää arvostaa yhteiskuntaamme ja arvojamme ja noudattaa lakejamme. Se, että vihervasemmisto ei tiedä, mitä nämä ovat, ei ole meidän ongelmamme. Ehkä sinä tiedät.

Ihminen osaa tutkia Merkuriuksen vesijäätä ja keksiä, että virusvektoreita voi käyttää geeniammuksina kasvainten hoidossa. Maahanmuuton rajoittaminen on huomattavasti helpompaa.

Suomi on itsenäinen valtio. Ja sinä olet vapaa päättämään.

Äänestetään Suomi takaisin.

 

 

Taksilla kotiin, ja miksi vaaditaan premium

Käytätkö taksia? Minä käytän silloin tällöin, lähinnä työtehtävissä. Taksin käyttäminen on muuttunut hyvin jännittäväksi heinäkuun alussa toteutuneen taksiuudistuksen jälkeen.

Uudistuksessa kävi kuluttajan kannalta hyvin samalla tavalla kuin monessa muussakin hallituksen uudistuksessa: palvelu sekä huononi että kallistui. Ei liene tarpeen kertoa, että tarkoitus oli, että palvelu paranee, ja hinta halpenee. Kaltaiseni sangen markkinamyönteinen ihminenkin muuttuu skeptiseksi, jos joka ikinen kilpailua vapauttava uudistus epäonnistuu.

Taksien avaaminen laajemmalle kilpailulle ja käytännössä kenen tahansa pääsy ajamaan taksia ovat johtaneet ongelmiin monessa muussakin maassa. Yleensähän Suomi imitoi kaikki surkeat uudistuksensa Ruotsista, niin tässäkin tapauksessa. Ruotsissa taksilla ajaminen on ollut hyvin jännittävää jo vuosikausia. Kun astut Tukholmassa lentokentältä tai satamasta ulos, ympärilläsi on joukko taksikuskeja, jotka erilaisin huudoin ja käsimerkein kertovat haluavansa juuri sinut. Valinnanvapauttasi on, että voit nopeasti googlata, millä firmalla nyt olikaan vähiten ongelmia ja mihin ei missään nimessä kannata astua. Sitten valitset luotettavimman oloisen ja toivot parasta.

Ja nyt sama Suomeen. En ymmärrä, miksi maamme aina kuvittelee saavansa erilaisia tuloksia tekemällä samanlaisia asioita kuin Ruotsi.

Taksiuudistuksen jälkeen ongelmat ovat olleet valtavia. Toki Helsingissä jo vuosia aiemmin on saattanut päätyä maahanmuuttajataksin kyytiin, jonka kuski ei tiedä, missä on eduskuntatalo, mutta nyt homma on karannut käsistä. On todennäköisempää saada alleen auto, jonka kuski on aivan ulalla.

Kajonin taksifirma kouluttaa ajajansa parissa päivässä. En koskaan muuten käyttäisi kyseistä firmaa – joka on epäonnistunut myös monien julkisten kyytien suhteen – mutta joskus on ollut pakko, kun muita ei ole ollut saatavilla. Kyseinen firma on kunnostautunut myös turvapaikanhakijoiden palkkaamisessa. Syy oli tietysti se, että Kajon ”haluaa olla osaltaan auttamassa turvapaikanhakijoita kotouttamisessa ja sopeutumisessa yhteiskuntaan”. Et usko? No ei kukaan muukaan.

Kuljettajatyövoiman osaamisessa on selkeitä puutteita kielitaidon, paikallistuntemuksen, asiakaspalvelun ja jopa ajamisen osalta.

Taksialahan on perinteisesti yksi niistä aloista, joissa on ”huutava työvoimapula”. Valitettavasti samaan aikaan alalta on joutunut lähtemään merkittävä osa perinteisiä takseja, taksiyrittäjiä ja suomalaisia ajajia. Kilpailun lisääntyminen ja muut alan muutokset ovat aiheuttaneet sen, että ansiot jäävät hyvin alhaisiksi. Suomeksi sanottuna – ainakaan pääkaupunkiseudulla liksalla ei tule toimeen, mikä sitten jälleen aiheuttaa sen, että työvoimapula on huutavaa, ja sitä paikkaamaan tarvitaan maahanmuuttajia.

Veronmaksaja maksaa elämiseen vaadittavien tulojen ja palkan välisen erotuksen.

Taksiliitto kritisoi uudistusta viimeksi tiistaina. Liitto sanoo suoraan, että koko uudistus on epäonnistunut. Se syyttää ministeriötä, joka ajoi lain läpi vastustuksesta ja varoituksista huolimatta.

Haluan nyt kuitenkin puhua kuluttajan näkökulmasta. Kerron muutamista taksikokemuksistani.

Joitakin kuukausia sitten taksi oli soitettu osoitteeseen X. Se ei kuitenkaan tullut sinne, vaan hieman kauemmaksi osoitteeseen Y. Kävelimme autolle. Kuski ei noussut autosta, saati pahoitellut.

Halusimme päästä osoitteeseen Z, alle 10 kilometrin mittaisen matkan.

Kuljettaja ei osannut kirjoittaa osoitetta navigaattoriin. Kirjoitin sen itse.

Lähdimme liikkeelle. Kuljettaja ajoi ohi jo ensimmäisestä risteyksestä. Samoin seuraavasta. Itse asiassa ajoimme koko matkan täysin takapenkkiläisen manuaaliohjauksessa. ”Käänny seuraavasta oikealle! Right, now right!” Vaikka reitti siis näkyi navigaattorissa.

Millaista matkanteko on? Hyvin epämukavaa. Tämäkään kuski ei osannut ajaa autoa. En itsekään osaa, mutta en olekaan taksi. Tiedän, että auton ei kuulu nykiä ja hytkyä.

Välillä kuljettaja pani musiikin niin kovalle, että kävi tukalaksi. Samaa hän teki lämpötilalle – viileää, kuumaa, viileää. Kuski ajoi välillä selvää alinopeutta, välillä hän kävi vastaantulevien kaistalla. Tyydyin lähinnä hämmästelemään suu auki.

Koko matkamme kesti paljon tavallista kauemmin – jouduimmehan käyttämään toista reittiä harhaan ajamisen ja U-käännösten takia.

Perille saavuttuamme mittarin summaan lisättiin kahdeksan euroa. Maksoin kertakäyttöisellä taksikortilla. Kuski ei tiennyt, mitä sille pitää tehdä. Minäkään en tiennyt. Lopulta hän nauroi minulle, kun en saanut korttia katki keskeltä. Hän keksi minusta vielä jonkun vitsin, mutta olen unohtanut sen jo.

Olimme tässä vaiheessa vain huojentuneita, että pääsimme autosta pois ja lopulta oikeaan paikkaan.

Ei tämä ole edes kovin poikkeuksellista. Monet kerrat Helsingistä Kirkkonummelle ilta- tai yöaikaan tullessa taksi ei ole osannut perille. Kyydissä oleminen – etenkin yksin – on rasittavaa. Joudut joko juttelemaan, vaikka et haluaisi, tai kertomaan ja valitsemaan reitin.

Mikäli minä maksan palvelusta, odottaisin ensinnäkin, että kuski osaisi itse selvittää parhaan reitin ja ajaa sinne. Vai onko tarkoitus osallistaa asiakasta? Saada tuppisuu suomalainen juttelemaan?

Helsingissä epäonnistunut uudistus on lisännyt markkinainnovaatioita, kun iso osa ihmisistä kuitenkin edelleen haluaisi päästä sinne, minne haluaa ja mahdollisimman helposti. Moni ei tietenkään julkisesti kerro, mistä kiikastaa, koska siitä saattaa joutua vaikka kutsutuksi rumilla sanoilla.

Nykyään ainakin Helsingissä on mahdollista tilata ”premium-taksi”. Se on jotakuinkin sellainen kuin suomalainen taksi oli ennen vanhaan. Varma, luotettava, kohtelias, palveluhenkinen, turvallinen, siisti, hajuton, äänetön tai vähä-ääninen. Naisellekin mukava. Ja ainakin joka kerta tähän asti – suomalainen.

En tietenkään tarkoita, etteikö maahanmuuttajataustainen taksi voisi olla hyvä. On, ja monesti olen saanutkin hyvää palvelua. Vastaavasti suomalaisiin mahtuu huonoja kokemuksia.

Joka tapauksessa on päivänselvää, että nyt kun kuka tahansa voi ajaa taksia, laatu on heikentynyt valtavasti, ja ongelma koskee erityisesti maahanmuuttajia. Ei vain yksityisajoissa, vaan kaikissa muissakin.

On hullua, että saadaksesi ”tavallisen taksin” sinun pitää tilata ”premium”. Päästäksesi huoletta perille, saadaksesi olla rauhassa – sinun pitää tilata luksusta.

Mutta tämä kuvaa maatamme laajemminkin. Saadaksesi ”tavallista” sinun pitää nykyään erityisesti vaatia sitä, maksaa siitä, osata sanoa oikeat sanat, tuntea oikeita ihmisiä ja niin edelleen.

Miten on mahdollista, että kaikki suuret uudistuksemme epäonnistuvat? Miksi lainsäätäjä ja virkamiehet eivät kuuntele asiantuntijoita ja tässä tapauksessa työtä tekeviä? Miksi ministeriö härkäpäisesti ajaa uudistusta, jonka voi suoralta kädeltä sanoa epäonnistuvan?

Miksi suomalaista taksia ajaa maahanmuuttaja, joka ei tunne kaupunkia, osaa kirjoittaa, puhua suomea eikä ajaa autoa?

 

 

 

 

 

 

 

Työllisyyden nosto, Hesari ja vaalihokemat

Hesari haastatteli minua eilen työllisyyden kasvattamisesta, kuten muitakin puolueita. Puhelinhaastattelu kesti 29 minuuttia 33 sekuntia, minkä lisäksi vaihdoimme illalla toimittajan kanssa vielä tekstiviestejä, ja lähetin sähköpostilla yhden lisävastauksen.

Lehteen hyvin monipuolisista työllisyyden parantamisen keinoista, joita esitin, päätyi alla olevan kuvan verran:

HS 9.4.

Aloitin haastattelun selittämällä, miksi työllisyysprosentin yksiselitteiseen lukemaan tuijottaminen on harhaanjohtavaa. Ihminen pääsee ”työlliseksi” hädin tuskin piipahtamalla töissä kerran viikossa. Tällaisesta pistäytymisestä saatavalla palkalla kukaan ei tule toimeen. Sosiaaliturva on välttämätöntä.

Työllisyysaste ei kuvaa hyvinvoinnin eikä työn määrää eikä kokonaistuotosta. Se kuvaa nuppilukua ihmisistä, jotka tarkasteluajanjaksolla ovat edes piipahtaneet jonkinlaisissa töissä. Mittari on surkea, ja sitä tulkitaan auttamatta väärin, muuallakin kuin itseensä tyytyväisissä hallituspuolueissa.

Osa-aikaisten työsuhteiden määrä on kasvanut huomattavasti tällä hallituskaudella, ja vastaavasti kokopäivätyöntekijöiden määrä on vähentynyt. Joidenkin puolueiden mukaan ”joustojen lisääntyminen” ja ”Ruotsin malli” ovat hyviä asioita, mutta kun tarkastellaan kokonaisvaikutuksia ja ihmisten mielipiteitä, huomataan, että suurin osa osa-aikatyöntekijöistä haluaisi tehdä enemmän tunteja. He ovat alityöllistettyjä.

Myös tässä kyselyssä kokoomus kuitenkin nimenomaan haluaa lisää osa-aikaista työtä.

Lisäksi selitin toimittajalle, miksi työllisyysaste on kehittynyt tilastoissa niin suotuisasti, mutta todellisuus ei ole läheskään niin ruusuinen. Muun muassa pitkäaikaistyöttömien eläköityminen ja työikäisten määrän lasku vaikuttavat suhdelukuun. Meidän pitäisi edes keskustella oleellisista asioista, ennen kuin vaadimme niihin muutoksia.

Selitin toimittajalle, että meidän koko politiikkakattauksemme pyrkii siihen, että työllisyys paranee ja nimenomaan tuottava työ lisääntyy. Tämä onkin liitetty lyhyesti mukaan vastauksiin. Lisäksi korostin perussuomalaisten toimia ylipäätänsä yrittäjien ja pk-yrityssektorin hyväksi, tuottavuuden kasvua ja innovaatioita.

Puhuin paljon työvoiman liikkuvuuden vähäisyydestä ja kasvukeskusten, etenkin pääkaupunkiseudun, asumisen kalleudesta ja sen vaikutuksista työllisyyteen, nimenomaan suomalaisten työntekijöiden työllisyyteen. Puhuin sosiaaliturvauudistuksesta ja siitä, miten yleistuki pitää rakentaa mahdollisimman hyvin työn vastaanottamiseen kannustavaksi ja miten asumisen tuet pitää uudistaa tätä tukevaksi.

Korostin joka yhteydessä puolueemme priorisointia – meidän tulee kohdistaa toimia omiin pitkäaikaistyöttömiimme ja vajaatyökykyisiin silloinkin, kun avoimille markkinoille työllistyminen ei ole välttämättä realistista. Meidän pitää siirtää esimerkiksi kotouttamismenot suomalaisten hyväksi, ja lopettaa maalle haitallinen maahanmuutto. Selitin, miksi maahanmuutto liittyy oleellisesti myös työllisyys- ja työllistämispolitiikkaan.

En vain heittänyt ajatusta siitä, että vajaatyökykyisiä ja ennenaikaisesti eläköityneitä pitää yrittää auttaa takaisin työmarkkinoille, vaan esitin tähän keinoja, esimerkiksi perusterveydenhuoltoon ja kelan kuntoutuksiin liittyen. Korostin, miten suuri määrä ennenaikaisesti eläköityneistä on mielenterveyspotilaita ja hyvin nuoria, alle 35-vuotiaita, joten mikäli tästä porukasta saataisiin ihmisiä nostettua takaisin töihin, muutos olisi valtava, niin inhimillisesti kuin taloudellisesti.

Puhuin myös koulutuspolitiikasta ja siitä, miten valtion tehtävä on huolehtia siitä, että oikeilla aloilla on oikeaan aikaan oikea määrä koulutettuja ihmisiä ja mahdollisimman oikeassa paikassa. Selitin, miksi halpatyömaahanmuutto ei missään tapauksessa ole ratkaisu. Kaikkein tärkeintä on huolehtia maassa olevasta työvoimareservistä mahdollisimman tehokkaasti eikä sallia jatkuvaa halvan työvoiman syöttövaikutusta rajan yli.

Selitin – kuten aina – että alle 3000,- palkoille saapuvien työperäisten maahanmuuttajien työllisyysaste tippuu kantaväestön työllisyysasteen alle muutamassa vuodessa. Jo tämä YKSI selitys tekee tyhjäksi kaikki halpatyömaahanmuuttoa puoltavat puheenvuorot.

Toimittaja kysyi myös perhevapaauudistuksesta. Kerroin perussuomalaisten mallista, mutta korostin, että perhevapaauudistuksen tehtävä ei ole tehdä työllisyyspolitiikkaa, vaan huolehtia lapsista ja perheiden asioista. Selitin toimittajalle, kuinka tutkimusten mukaan muiden puolueiden esittämillä perhevapaamalleilla EI OLE työllisyys- eikä tasa-arvovaikutuksia. Olen tuonut tämän esille viime kuukausien aikana hyvin monissa haastatteluissa, mutta se ei tunnu kiinnostavan sen paremmin toimittajia kuin muita poliitikkojakaan.

Niinpä tässäkin haastattelussa sekä demarit että kokoomus nostavat esiin perhevapaauudistuksen jopa TÄRKEIMPÄNÄ keinona työllisyyden parantamisessa. Vihreätkin sen mainitsevat. Tämä on bluffia. Kaikki puolueet olivat mukana ministeri Saarikon perhevapaauudistuksia pohtivassa ryhmässä, ja siellä hyvin yksiselitteisesti esiteltiin viimeisellä tapaamiskerralla tutkimuksia, jotka kumoavat mallien vaikutukset työllisyyteen. Kela, VM ja THL ovat toteuttaneet muutenkin hyvin avaavia selvityksiä perhepolitiikasta.

Kelan selvityksestä muun muassa selviää, että suurin syy siihen, että vanhemmat eivät vie lapsiaan päiväkotiin ”riittävän” aikaisin, johtuu päivähoidon heikosta laadusta. Tätäkään ei tietenkään tuoda esille missään – veisihän se pohjan muiden puolueiden maanisilta vaatimuksilta saada maksuton varhaiskasvatus, kun edes nykyinen tilanne ei ole tyydyttävä, tilojen, henkilökunnan, osaamisen tai vaikkapa ryhmäkokojen suhteen.

Perhevapaauudistuksesta on tullut ihmeellinen taikasana, jota puolueet tarjoavat ratkaisuksi ongelmaan kuin ongelmaan. Että työttömien ja vähän koulutettujen naisten kepittäminen kotoa kortistoon lisäisi työllisyysastettamme?

Työllisyyden nostaminen on hyvin kaukana yksinkertaisesta asiasta. Koska perussuomalaiset haluaa tarkastella asioita laajasti ja ennemmin tukea rakenteita kuin lykkiä rahaa sinne tänne, ehdotuksiamme on vaikeaa saada sopimaan muutamaan riviin.

Mutta ehkä nyt olisi vähän voinut ponnistella taas Sanomatalossakin? Tai jos ei meidän suhteemme, niin edes kyseenalaistaen muiden puolueiden hokemia?

Olen sanonut tämän sata kertaa, mutta sanon taas: poliittinen keskustelumme on säälittävän heikkotasoista, ja suurin syy siihen on media.

 

Vaalikiima ja väsymätön veronmaksaja

dav

Ajatuksia ajasta, jota vaalikiimaksi kutsutaan:

Tänään jälleen yhdessä paneelissa panin merkille, kuinka vihervasemmiston – ja aika usein muidenkin puolueiden – mielikuvissa toimeentulevalla kansalaisella ei ole mitään muuta roolia kuin olla väsymätön kustantaja.

Ei ole sellaista hyvää, johon ei voisi vaatia lisää veronmaksajan rahaa, erityisesti ennen vaaleja. Valtion pitää hoitaa kaikki, koko maailman paha ja kurjuus, joka porteillemme saapuu – ja osa siitäkin, joka ei saavu.

Kaikki kansalliset ongelmat nähdään olevan korjattavissa lisärahalla, selvityksillä, uusilla valvontavakansseilla ja projekteilla. Kaikkeen on oikeus, ainakin hänellä, hänellä ja hänellä. Sinulla on velvollisuus maksaa ja pitää suusi kiinni. Älä kyseenalaista!

Kun joku sosiaalivaltion diskurssiin alistumaton (minä) sitten kysyy, että mistä aiotte saada rahat, vastaus on – kuten se tänäänkin oli – ”kyllä meillä on varaa!”.

Eihän ole. Meillä on koko ajan vähemmän maksajia, enemmän saajia. Oikeudet lisääntyvät, velvollisuudet harvenevat.

Olen vieraillut monissa koulupaneeleissa, yläkouluissa ja lukioissa. Pyrin aina jossakin puheenvuorossani selittämään lapsille ja nuorille, mistä niin sanotut valtion rahat tulevat.

Kauhukseni olen nyt ymmärtänyt, että edes aikuiset eivät tiedä asiaa. Edes kansanedustajaehdokkaat tai kansanedustajat eivät tiedä sitä.

Vai eivätkö he vain välitä?

Vihreiden puheenjohtaja Haavisto väitti tänään, että vihreät ei ole vasemmistopuolue. Kyllä on, pahimmasta päästä. Ei kyse ole siitä, onko mukana joku liberaali, joka haluaa viinit kauppaan tai joku porvari, joka asuu 8000 euron neliöltä maksavassa asunnossa.

Kyse on siitä, että kaikkeen pitää panna veronmaksajan rahaa. Ei vain tulonsiirtoihin ja palveluihin, vaan myös arvoihin. Vihreiden edistämiä arvoja pitää levittää ja julistaa veronmaksajan rahalla.

Ihan samaa tekevät demarit ja vasemmisto. Ihan samaa tekevät jopa keskusta ja kokoomus, ainakin ennen vaaleja.

Minä olen hyvinvointiyhteiskunnan kannattaja. Juuri siksi olen tarkka rahankäyttäjä. Tällaisella leväperäisellä taloudella koko järjestelmämme törmää seinään.

Sanonnan mukaan köyhällä ei ole varaa ostaa halpaa. Melko vastaavasti pienituloisella tai huono-osaisella suomalaisella ei pitäisi olla varaa äänestää vasemmistopuolueita.

Järjestelmämme ei kestä näiden puolueiden utopioita, sosiaalivaltiota ja sosialismia (koska sitä se on), mistä seuraa nimenomaan se, että järjestelmän kaatumisen myötä heikompiosaisten asema huononee. Hyväosaisethan selviävät aina.

On välttämätöntä priorisoida. Meillä on varaa hyvinvointiyhteiskuntaan, kunhan se huolehtii perusasioista ja niistä ihmisistä, jotka eivät itse voi huolehtia itsestään. Meidän PITÄÄ huolehtia vanhuksistamme, vammaisista, sairaista, lapsista, joiden asiat ovat huonosti.

Hyvinvointiyhteiskunta ei voi olla avoin kaikille. Ennemmin tai myöhemmin kaikkien on ymmärrettävä, että avoimet rajat ja hyvinvointiyhteiskunta eivät voi toteutua samaan aikaan. Minä tiedän, kumman minä valitsen.

Paneelissa puhuttiin aamulla yksinhuoltajista, työttömistä ja köyhyydestä. Muutama oleellinen asia tähän liittyen.

Koska erityisesti pääkaupunkiseudulla asuminen on niin kallista, se palkka, jolla kahden lapsen yksinhuoltajan kannattaa keskimäärin mennä töihin sosiaaliturvan (päivärahat, asumistuki, toimeentulotuki) sijaan, on hyvin korkea, jopa 3500,-

Kannattaako ratkaisuksi siis todella lisätä sosiaaliturvan määrää vai olisiko oleellisempaa keskittyä työmarkkinoihin, työn vastaanottamisen kannustavuuteen, verotukseen, ostovoimaan ja siihen asumisen hintaan?

Toimeentulotuen saajista Espoossa yli 40 prosenttia on maahanmuuttajataustaisia. Työllisyysaste on hyvin alhainen. Vastaavasti esimerkiksi somaliperheistä jo puolet on yksinhuoltajaperheitä. Selitykseksi on esitetty muun muassa lain ulkopuolella tapahtuvaa moniavioisuutta.

Kannattaako ratkaisuksi siis todella lisätä sosiaaliturvan määrää ja kattavuutta vai olisiko oleellisempaa keskittyä maahanmuuttopolitiikkaan?

#vaalit2019 – Maahanmuutto

smartcapture

Viimeinen – ja tärkein – teemani näihin eduskuntavaaleihin on yllätyksettömästi maahanmuutto.

Suomen pitää lopettaa maahan suuntautuva haitallinen maahanmuutto. Mikäli maailmanparannusta halutaan harrastaa, sitä tulee tehdä muilla areenoilla.

Maahanmuutto ei ole yksi asia. Se vaikuttaa useimmilla yhteiskunnan ja politiikan sektoreilla. Kyseessä on länsimaisia yhteiskuntia ja ehkä koko maailmaamme eniten muuttava ilmiö, erityisesti kun puhumme kehitysmaista länsimaihin suuntautuvasta massamaahanmuutosta. Maallemme haitallisen maahanmuuton ongelmat ovat taloudellisia, sosiaalisia, kulttuurisia ja turvallisuuteen liittyviä.

Jotkut väittävät, että maahanmuuttokritiikki on vastakkainasettelua. Niin onkin, asiat ovat vastakkain. Meillä ei ole mitään erillistä poolia, josta otamme maahanmuuttoon menevät rahat, vaan kaikki on samaa. Mikäli kulutamme useamman miljardin vuodessa maahanmuuttoon, se on varmasti pois jostakin muualta.

Olen ajatuksiltani anti-sosialisti, ja mielestäni valtion ei tule kaataa rahaa sinne tänne, vaan käyttää ne suomalaisten hyvinvointiin ja niiden turvaverkoksi, jotka eivät itse itsestään voi huolehtia.

Kaikessa ei ole kyse rahasta, vaan myös arvoista. Minun oikeudenmukaisuuskäsitykseeni ei mahdu, että hoivaamme nuoria miehiä, jotka ovat jopa saaneet kielteisen turvapaikkapäätöksen, mutta jätämme omia ihmisiämme vaille apua ja hoitoa ja huomiota. Oikeudenmukaisuuskäsitykseeni ei mahdu, että suojelemme raiskaajia tai muita rikollisia.

3

Vastaavasti puolustan yhteiskuntaamme, sen tasa-arvoa, toimivia työmarkkinoita ja kaikkea sitä hyvää, mitä olemme onnistuneet saamaan aikaan. Se ei ole ollut ilmaista eikä se ole täällä ikuisesti, ellemme puolusta sitä. Suhtaudun naisia ja tyttöjä alistaviin ja vähätteleviin kulttuureihin, uskontoihin ja perinteisiin erittäin negatiivisesti.

Minulla ei ole mitään kansainvälisyyttä vastaan, päinvastoin. Monikultturismi ja massamaahanmuutto ovat eri asioita kuin kansainvälisyys. Ne ovat kokonaisvaltaisia ideologioita ja/tai joidenkin tahojen taloudellisia tai muita intressejä. Suhtaudun niihin hyvin kriittisesti.

Katson asioita realistisesti, en kuvittele omiani, vaan otan selvää. Rakennan ajatukseni ja tavoitteeni tosiasioille. Kun nuorin lapseni on nelikymppinen, suomalaiset ovat Espoossa vähemmistössä.

Minun on vaikea käsittää ihmisiä, joiden mielestä tämä ei ole huolestuttavaa.

Minkäänlaista rasistia minusta ei saa mitenkään. Olen vanhanliiton humanisti ja realisti, ja kavahdan kaikenlaista epäoikeudenmukaisuutta, hyväksikäyttöä, väkivaltaa ja kupliinsa jumiutuneita ihmisiä. Olen isänmaallinen ja ylpeä suomalaisuudesta, kaikesta hyvästä, mitä olemme saavuttaneet. Minun ei edelleenkään ole vaikea sanoa, että suomalainen kulttuuri on parempi kuin moni muu.

Herkistyn yhtä lailla suomalaisesta metsämaisemasta kuin kauniista ja oikein käytetystä kielestämme. Rakastan Suomea ja suomea!

Olen kirjoittanut ja puhunut maahanmuutosta, monikulttuurisuudesta ja näihin liittyvistä muista aatteista ja intresseistä pitkälti toistakymmentä vuotta. En ole ollut koskaan mitään muuta kuin ”nuiva” – toki näkemykseni ovat jalostuneet vuosien varrella. Muihin maahanmuuttokriittisiin tutustuin alun perin Halla-ahon Scriptan Vieraskirjassa ja helsinkiläisissä kuppiloissa.

Tästä blogista löytyy paljon aiheesta kirjoittamaani, kaikilta sen osa-alueilta. Aihe kiinnostaa minua politiikan ja talouden lisäksi myös akateemisesti.

Poliittiset tavoitteeni maahanmuuton suhteen voi lukea suoraan myös perussuomalaisten maahanmuuttopoliittisesta ohjelmasta – minulla ei ole siihen oikeastaan mitään lisättävää tai pois otettavaa.

En haaveile Impivaarasta tai edes 80-luvun maksalaatikkomaailmasta, vaan Suomesta, joka on sopivasti ylpeä historiastaan, hyvinvoinnistaan ja arvoistaan. Suomalaisen politiikan tehtävä on pitää huolta Suomesta ja suomalaisista. Tämä on minulle niin päivänselvää, että sen sanominenkin tuntuu typerältä.

1

Aiemmin olen julkaissut kolme muuta teemakokonaisuutta vaaleja varten: YMPÄRISTÖ ja KOULUT JA PERHEET ja TALOUS JA HYVINVOINTI.

#vaalit2019 – Talous ja hyvinvointi

Useissa vaalikoneissa on kysytty ehdokkaan mielipidettä veronkorotuksiin, leikkauksiin ja lainanottoon. Moni uutisotsikko on kertonut siitä, että ehdokkaat – jälleen kerran – ovat vaatimassa lisää menoja ja jopa veronkorotuksia. Vasemmistopuolueille kaikki maailman hyvinvointiongelmat ratkaistaan kuluttamalla niihin enemmän rahaa. Kaikki ongelmat korjataan koulutuksella ja instituutioilla.

Valitettavasti myös oikeisto toimii pitkälti samalla tavalla. Sen kanavoima raha menee vain hieman eri kohteisiin. Kaveri- ja saalistuskapitalismi ovat oivallisia sanoja kuvaamaan suomalaista perinteistä oikeistoa, joka on hukannut niin kodin, uskonnon ja isänmaan kuin usein järkevän taloudenpidonkin.

Puoluejärjestelmämme on oudossa tilanteessa – kokoomus ei aja yrittäjän asiaa, keskusta ei aja maakuntien ja maatalousväestön asiaa eikä demarit aja työntekijän asiaa.

yle

Lähde: Yle

Suomen veroaste on niin korkea, että sillä on aivan välttämätöntä saada julkiset palvelut ja sosiaalietuudet hoidettua. Näin ei kuitenkaan tunnu tapahtuvan – ongelmia on perusterveydenhuollossa, vanhustenhoidossa, kouluissa, päiväkodeissa, poliisissa, teiden kunnossa, vaikka missä. Silti julkisella sektorilla on vuodesta toiseen laittaa miljardeja täysin toissijaisiin, turhiin ja vahingollisiin kohteisiin.

Suomen Perusta -ajatuspaja julkaisee maanantaina uuden tutkimuksen maahanmuuton kustannuksista. Siinä on rekisteriaineistojen pohjalta laskettu tietyistä maista tulevien maahanmuuttajien aiheuttamat kustannukset koko elinkaarelta. Luvut ovat jäätäviä.

Kestävyysvaje ja maksajien määrän väheneminen ovat suurimmat ongelmat, joihin meidän pitää puuttua. On välttämätöntä tehostaa verojen käyttöä ja supistaa valtion tehtäviä – priorisoida.

Keskiluokkaa ei saa verottaa hengiltä, ja kokonaisveroastetta on päinvastoin laskettava. Kun maksajien määrä vähenee riittävästi, koko järjestelmä on sortumisvaarassa. Kun tähän lisätään useimpien halu lisätä rahankulutusta sinne tänne – vaikkapa sinne maahanmuuttoon, niin oikealla kuin vasemmalla – olemme totaalisen hukassa.

Olen aidosti huolissani keskiluokan veronmaksuhalukkuuden heikentymisestä: Miksi maksaisi itsensä kipeäksi, kun ei tahdo saada enää paljonkaan vastineeksi? Maksukykyinen väki ostaa itselleen rahalla uudet palvelut ja hyvinvoinnin, työssäkäyvä alempi keskiluokka kitkuttelee samalla ostovoimalla kuin sosiaaliturvan varassa elävät – etenkin pääkaupunkiseudulla, etenkin lapsiperheissä. Normaalilla palkalla on yhä haastavampaa tulla toimeen.

Meillä on varaa suomalaisten hyvinvointiin, mutta ei velvollisuutta kustantaa samaa kaikille. Valtion tärkeimmät tehtävät ovat kansalaisten turvallisuuden takaaminen ja heikko-osaisista huolehtiminen – huono-osaisuuden tuottaminen joko rajojen yli tai poliittisten ratkaisujen kautta kotoperäisesti eivät kuulu valtion tehtäviin. Suomessa pitää panostaa hyvään, korkeaan osaamiseen ja koulutukseen, työmoraaliin ja korkealaatuiseen ja toimivaan järjestelmään.

Ovatko kuntien pitkälti päälle 500 lakisääteistä tehtävää oikeasti kaikki välttämättömiä? Ihan oikeastiko meillä kaikilla on koko ajan enemmän OIKEUKSIA saada, mutta vain tietyllä porukalla VELVOLLISUUS maksaa?

Sosiaalivaltiomme operoi pitkälti toissijaisten toimien parissa. Katso minkä tahansa keskikokoisen tai suuremman kunnan tai kaupungin hallintoa, lue valtuuston esityslistaa. Byrokratialla on taipumus kasvattaa itseään, ja juuri niin Suomessa on tapahtunut. Parasta olisi ”räjäyttää” koko järjestelmä ja aloittaa uuden rakentaminen alusta. Valitettavasti tämä ei taida olla mahdollista, ja niinpä leikimme soteuudistusta ja sotu-uudistusta taas seuraavallakin hallituskaudella – eikä mikään muutu.

Haluan perusasioihin keskittyneen hyvinvointiyhteiskunnan, jossa huolehditaan turvallisuudesta, kouluista, sairaanhoidosta ja muista perustoiminnoista sekä niiden ihmisten auttamisesta, jotka eivät siihen itse pysty. Yhteiskunnan tulee tavoitella autonomista ja itseohjautuvaa yksilöä, joka kykenee (aikuisena) kantamaan itsestään vastuun. Sen ei tule haalia varta vasten lisää huono-osaisuutta maahan.

Hämmästelen sekä luottamustoimissani että muualla politiikan kentällä lähes päivittäin sitä uskomatonta määrää turhaa tointa ja puhetta, mitä eri tahot tuottavat. Yhteiskunnan kannalta oleellisimmatkin toimijat – kuten vaikkapa poliisi ja koululaitos – on julkisissa toimissaan valjastettu mukaan tragikoomiseen pelleilyyn, puhumaan ”tärkeistä” asioista niiden ”oikeilla” nimillä. Samalla niiden varsinaisten perustoimintojen suorittaminen heikkenee: poliisi ei saa rikoksia selvitettyä, koulu ei saa oppilaita oppimaan.

Jos saisin päättää, purkaisimme kaiken – ja tekisimme uudelleen, paremmin, vähemmin. En jaksaisi näpertelyä, en turhaa puhetta, en aikaansaamatonta touhua.

Faceen 14.3.

Poliitikot kuvittelevat, että on mahdollista hoitaa ”yhteisiä asioita” jotenkin teknisesti. Että on olemassa jokin yhteinen tavoite, jonka kaikki jakavat. Ei ole. Ei ole olemassa kaikkia tyydyttävää sosiaali- ja terveydenhuollon uudistusta, ei sosiaaliturvamallia. Kyse on politiikasta, konfliktista ja erilaisista intresseistä.

Olen mielestäni erityisen hyvä puhkomaan poliittisten tahojen ja median puhaltamia kuplia, paljastamaan keisareiden alastomuutta ja osoittamaan tavoitteiden onttouden. Kysyn aina, mitä tämä maksaa, mitä hyötyä siitä on. Lisääkö tämä vain puhetta, moraalista huomiota, projekteja ja julkisia vakansseja vai ihan oikeastiko siitä seuraa jotakin hyödyllistä?

Tällaisella toiminnalla ja näillä kysymyksillä saa aika paljon vihamiehiä, mutta kestän sen.

Olen monella tapaa eräänlainen antipoliitikko. En osaa enkä halua osata puhua asioista hirveällä peitekielellä, ihmisiä huijaten. En kestä abstrakteja käsitteitä, jos kyse on konkreettisista asioista. En mielelläni tarjoa mielipiteitä asioihin, joista en tiedä tarpeeksi. En käsitä ihmisiä, jotka pelkästä selkärangasta kiskovat mustavalkoiset kantansa asiaan kuin asiaan. Myönnän auliisti, mikäli asiantuntemukseni ei riitä. Silloin otan asioista selvää ja kuuntelen viisaampiani. Politiikassa ei kuitenkaan ole sektoria, johon en olisi valmis sukeltamaan – ja hyvin moneen olen toimissani jo sukeltanutkin.

Tarkastelen politiikkaa – kuten kaikkea muutakin – kokonaisvaltaisesti. En halua tarjota helppoja ja yksinkertaisia selityksiä asioihin, jotka ovat vaikeita ja monimutkaisia. Harva asia yhteiskunnassamme on kuitenkaan luonnonvoima. On täysin vanhojen puolueiden ja toisaalta laumasieluisten ihmisten intressien mukaista väittää, ettemme voi vaikuttaa asioihin. Merkittävä osa havaitsemistani ongelmista on sellaisia, että riittävällä poliittisella tahdolla niitä korjataan. Toivon, että korjataan, ennen kuin on liian myöhäistä.

Tiedän kyllä, että yksi kansanedustaja tai edes yksi puolue ei näitä asioita voi muuttaa. Mutta ehkä me voimme käynnistää muutoksen?

Suomi on monessa asiassa tehnyt poliittisten päätösten suhteen itsestään ihmeellisen sekasikiön. Yhtäältä me hamuamme tänne afrikkalaisia siivoojia ja luulemme jotenkin hyötyvämme asiasta. Avaamme oppilaitoksiamme ”kansainvälisille” ihmisille, jotka eivät tule koskaan tarjoamaan meille mitään muuta kuin kustannuksia. Toisaalta olemme koko ajan yhä vähemmän houkutteleva maa ihmisille, joista meille olisi jotakin hyötyä. Suomesta lähtee pois koko ajan yhä enemmän akateemisia nuoria, ja tilalle saamme kouluttamattomia kotoutettavia, jotka pitää opettaa lukemaan ja kirjoittamaan.

Voisimme olla paljon enemmän.

Jonkinlainen parempi ajatus Suomesta ajaa minua eteenpäin.

Julkaisen vaaleja kohti mentäessä neljä erilaista teemakokonaisuutta, joissa paitsi käsittelen tavoitteitani myös tuon tarkemmin esille, millainen ihminen minä olen.

Aiemmin on julkaistu YMPÄRISTÖ ja KOULUT JA PERHEET.