VAALIT 2015: jälkilöylyjä

21.4. graafi

sdp Kuinka kauan demarit enää on olemassa? Hahmottelin yllä olevaan kuvioon puolueen kannattajien erilaisia pakoreittejä.

Demareista vasemmistoliittoon lähdetään hakemaan syvempää vasemmistolaista aatetta. Valtionhoitajapuolue menetti värinsä jo kauan sitten, ja osa kannattajista siirtyi vasemmistoliiton apajille. Uudempi ryhmä on ne nuorekkaiksi kaupunkilaisiksi itsensä tuntevat ihmiset, joihin vetoaa uudistunut vasemmistoliitto, joka kantaa huolta ympäristöstä, kaupunkibileistä, maahanmuuttajista ja ihmisoikeuksista. Vasemmistoliitto on lähempänä (nuorta) ihmistä kuin demarit.

Demareista perussuomalaisiin lähdetään monesta syystä. Osa hakee pragmaattisempaa linjaa ja uskoo saavansa tekoja sanojen sijaan – tämä koskee ennen muuta vahvaa duunarisiipeä, joka on kyllästynyt myös demareiden korrektiuteen, jossa kiilto tulee ennen substanssia. Toisaalta perussuomalaisiin siirtyy suuri joukko hyvinvointiyhteiskuntaan pettyneitä ihmisiä: osan angsti kohdistuu eliittiin, osan sosiaaliavustuksilla lorvivaan porukkaan. Suuri osa nykyisin perussuomalaisia äänestävistä on siirtynyt demareista myös yleisemmän yhteiskunnallisen kritiikin ohjaamina: he vastustavat demarien ajamaa maahanmuuttopolitiikkaa ja muita hyvän ideologioita.

Kokoomukseen demareista ovat siirtyneet he, joiden sosiaalinen nousu on vaikuttanut selvästi siihen, miten he ymmärtävät etunsa ja intressinsä. Demareista voi ”selviytyä” kasvamalla pois sen viiteryhmästä. Vaaleissa nähtiin yksi kovan luokan siirtymä, kun Vartiainen loikkasi onnistuneesti. Viime vuosina huomattava osa demareiden kansanedustajista on ollut leikki-kokkareita, mikä on toisaalta vedonnut joihinkin, toisaalta vahvistanut siirtymiä muihin puolueisiin. Kokoomukseen on siirtynyt myös useita hyvinvointiyhteiskuntaan pettyneitä luovuttajia – kun ei tästä mitään näytä tulevan, pidetään sitten huoli edes oman viiteryhmän asioista.

Demareista vihreisiin on tapahtunut myös liikettä. Heille ympäristö ja liberaalius ovat erittäin tärkeitä eikä yhtäältä äijämäistynyt, toisaalta tätimäistynyt sdp enää vastaa heidän (imagollisia ja ideologisia) tarpeitaan. Osa vihreisiin siirtyneistä saattaa toisinaan äänestää myös vasemmistoliittoa.

perussuomalaiset Väitin jo aiemmin, että perussuomalaiset on monimuotoisin puolue ja olen samaa mieltä edelleen. Puolueesta löytyy sekä hyvin vasemmistolaisia että hyvin oikeistolaisia ihmisiä, kaupunkilaisia ja maalaisia, hyvin konservatiivisia ja verraten liberaaleja, hyvin akateemisia ja intellektuelleja sekä käytännön duunareita. On ihmeellistä, että media ja somen vastustajat haluavat keskittyä vain vääristelemään perussuomalaisten ”äärikonservatiivisuutta” tai ”äijämäisyyttä”, vaikka puolueessa on paljon muutakin. Kritiikki on tätä luokkaa: nyt mennään peruutuspeilistä taaksepäin Impivaaraan supisuomalaisten (heteromiesten) kanssa savusaunaan! Nykyisellä avoimen informaation kaudellakaan tieto ei selvästi välity umpijäisten ideologisten kantojen yli: jos sinulla on käsitys, olkoon se totta, vaikka ei olisikaan. Jos olisin perussuomalaisten kategorinen vastustaja, olisin kyllä hyvin huolissani siitä, mihin näin laaja-alainen puolue vielä pystyy…

Sen sijaan arviot siitä, että nyt on tehty joku merkittävä askel kohti konservatiivisuutta, eivät toistaiseksi tunnu uskottavilta. Sipilän takana on lauma broilereita, joille konservatismi tarkoittaa samaa kuin ”olin ministeri jo sata vuotta sitten”. Joka tapauksessa oppositioon jäävien liberaalien kaakatus tulee olemaan hirmuista. Ihmisoikeudet, inhimillisyys, vastuu, suvaitsevaisuus ja tasa-arvo!

vihreät Aavistelin kyllä voittoa, mutta en uskonut näin suureen. Pikemminkin luulin, että vasemmistoliitto olisi tehnyt tällaisen tuloksen. Vihreiden fiilis oli hyvä ja itsetunto pukee toki tätäkin puoluetta.

Maahanmuuttajaedustajista sananen. Olen sangen pettynyt, että Nasima ei päässyt eduskuntaan jo edellisellä kerralla. Silloin hän nimittäin oli huomattavasti maltillisempi kuin nyt. Viisi vuotta sitten hän oli järkevä nuori nainen, joka usein tarkasteli jopa maahanmuuttajuuteen liittyviä ongelmallisuuksia (esim. kunniaväkivaltaa). Sittemmin hänestä on tullut demarirynkky, joka osaa ulkoa kaikki taikasanat, mutta ei sitten paljon muuta.

Vihreiden edustaja Ozania olen päässyt kuulemaan muutamia kertoja eikä hän varmasti huonoin vihreä ole. Hän kuuluu muutenkin maahanmuuttajien merkittävään eliittiin: hän on akateeminen ja puhuu mahtavaa suomea huolimatta siitä, että on muuttanut tänne ymmärtääkseni vasta teini-iässä. Minulla ei ainakaan ole mitään sitä vastaan, että tällainen mies pääsee kansanedustajaksi. Vihreät toki yrittää hyödyntää ”mamunsa” ihan kuiviin, kun vihdoin sellaisen mäelle asti sai. Toivottavasti Ozanissa on miestä siirtymään mamu-kehyksensä ulkopuolelle ja ryhtymään toimeen vaikka… öh… ympäristön puolesta!

vasemmistoliitto Voi Paavoa. Miten nyt näin kävi taas? Pitääkö turkulaisen Lin ottaa ohjat jo piankin? Jos vihreiden vasen siipi ja vasemmistoliitto sitten yhdistyisivät, syntyisi uusi puolue. Älkää pidättäkö hengitystänne: sen nimi olisi tietysti Vihervasemmisto!

kokoomus Lapsukaisia rangaistiin tehdyistä virheistä ja ennen muuta ylimielisyydestä, eritoten laivan hylkäämisestä. Maakuntien porvarit äänestivät kepua (ja perussuomalaisia), kaupungeissa siirtymää saattoi mennä myös vihreisiin. Odotettu tulos. Mutta kun olen nainen ja vielä kamalan herkkä, niin kyllähän Alex-polo hiukan jo säälitti, siellä lavalla, ei ollut fantsua enää… Kyseessä on kuitenkin suurta poliittista silmää kantava mies, joten uskon, että hän osaa vielä kääntää laivan – aivan kuten oppi puhumaan hitaampaa pääministeriksi tultuaan.

keskusta Tästä puolueesta en osaa sanoa koskaan yhtään mitään. Johtuisiko se siitä, että elän ”kuplassa”, sillä en tunne ketään keskustan äänestäjää? Tunnen kyllä maakuntien ihmisiä, mutta he lähes poikkeuksetta nimenomaan eivät äänestä keskustaa. Ei mutta hei, tunnen minä yhden professorin, joka äänestää keskustaa. Kerran pikkujouluissa nuorena räävin asiasta päätänikin ja meinasin lentää jatkoilta ulos. Sellaisia ne ovat, tynnyrikepulaiset, eivät näe ulos, tänne tosimaailmaan!

Sitten kohti hallitusneuvotteluita. En uskalla veikata, mutta kai ne liberaalit (vihr+vas+sdp) sentään pysyvät siellä oppositiossa. Ruotsalaiset saavat edustaa siis yksinään hyvän sielua (ja huolehtia, että pakkoruotsi pysyy, ta er i häcken!).

VAALIT 2015: hajanaisia huomioita

Vaalituloksessa jännitän ennen muuta sitä, minkä verran kokoomus (ja tietysti demarit) saa turpiin ja toisaalta mikä on perussuomalaisten saalis. Keskustalle ei kai voi mitään. Vaikkakaan en ymmärrä miksi. Miksi Sipilästä on tullut ilmiö? Oli kammottavaa katsoa vaalikeskustelua, jossa muut poijaat nuoleskelivat kepujohtajaa. Muista johtajista täytyy sanoa se, että Stubb on edelleen omaa luokkaansa, esiintymisensä ja henkilönsä puolesta, mutta tällä kertaa suomalaiset haluavat jotain syvempää kriisijohtajaa. Meidän konkreettinen Juha, oikea mies! Jos kokoomus olisi hallituksessa, eihän tällaiseen aikaan voisi Stubbia enää ulkoministeriksi edes laittaa. Mitä sille tehtäisiin, opetusministeriksi? Mutta eipä tuo taida olla.

Tiitinen totesi eilisessä Hesarissa, että istuva hallituksemme on ”lapsukaisten hallitus”. Osuvasti sanottu.

Kun Sipilän pääministeriydestä on suurin hohto kadonnut, maa kääntyy yhä presidenttikeskeisemmäksi. Saulista tulee yhä vankempi perusta, viisas oraakkeli. Intuitiivisesti minulla ei ole mitään asiaa vastaan, vaikka tottakai parlamentarismia tuleekin kannattaa. Myös vaikeina aikoina.

Vaalikentillä oli jotenkin vaisua. Tai ei ainakaan niin riehakasta kuin joskus. Muutamia hyviä keskusteluja kyllä tuli käytyä ehdokkaiden ja tiimiläisten kanssa. Eilisellä kaupunkitourneella kuopuksen rattaisiin kiinnitettiin persupallo ja rkp-pallo, ja kun jälkimmäinenkin karkasi ilmoihin eikä vihreitäkään palloja enää ollut tarjolla, kuljimme yksinomaan perussinisissä. Pelkästään se tuntui provosoivan ihmisiä dissonansseihin: onks noi oikeesti vai onks toi niinku sarkasmii.

Kerran kunnallisvaalien aikaan lapset saivat jokaisen puolueen pallon, joista sitten mittailimme ylhäällä pysymisen aikoja. Yksikään ei ole koskaan päässyt lähellekään Akateemisen kirjakaupan palloa, joka pysyi lastenhuoneen katossa yli kaksi kuukautta! Maassa tämäkin oli jo tänä aamuna:

PS

Eilen tarttui mukaan myös tulppaaneita, laastareita, puhdistusliinoja, kahvia, teetä, keksejä, karkkia. Ruokaakin moni puolue näkyi tarjoavan. Ja piraatit viskiä!

Ennusteeni on tässä: kesk 22.3, ps 17.0, kok 16.9, sdp 14.9, vihr 8.7, vas 8.5, rkp 4.5, kd 3.3

Viikonlopun maahanmuuttomöläyksen tarjoaa aamun Hesariin mielipiteen sorvannut ympäristönsuojelun  professori Pekka Kauppi, joka haluaa opiskeluperäisen maahanmuuton sujuvaksi. Onneksi professori ei ole sentään valmis avaamaan ovia kaikille halukkaille, mutta muuta ihmeellistä hänen aatoksistaan kyllä löytää:

Työ­pe­räi­sen ja hu­ma­ni­taa­ri­sen maa­han­muu­ton rin­nal­le tar­vi­taan kol­mas reit­ti, opis­ke­lu­poh­jai­nen maa­han­muut­to. (–) Val­mis­tu­neis­ta mais­te­reis­ta saam­me no­peas­ti pä­te­vää täy­den­nys­tä työ­mark­ki­noil­le kor­jaa­maan vi­nou­tu­nut­ta huol­to­suh­det­ta.

Nyt haluaisin ainoastaan tietää, millä akateemisella alalla on sellainen a) työvoimapula ja/tai b) pula opiskelijoista, että tällainen toimi tarvitaan. Ei ainakaan Kaupin omalla alalla. Eikä juuri millään muullakaan, päinvastoin. Akateeminen ala toisensa perään alkaa kärsiä ennemminkin työttömyydestä ja monin paikoin, esim. luonnontieteellisellä, se on jo merkittävää. Maistereilla ei huoltosuhdetta korjata eikä varsinkaan maahanmuuttajamaistereilla. Lääkäreistä saattaa olla pulaa – riippuen katsantokannasta – mutta tämä on profession itsensä edun mukaista. Sama lehti muuten kertoi myös, että jo lähes joka toinen uusi eläinlääkäri on koulutettu Suomen ulkopuolella, moni Virossa.

Kuten olen ennenkin kirjoittanut, koulutusekspansiossa on kyse tiettyjen tahojen intresseistä ja bisneksestä. Mutta miten hullu on valtio, joka suostuu rahoittamaan yhä sekopäisempiä hankkeita! Amkeista ei tässä yhteydessä edes voi puhua; ne alkavat kai olla jo menetettyä maata. Opiskelupohjainen maahanmuutto näkyisi toimivan.

VAALIT 2015. Ihan tavallinen äänestäjä

Perjantai! Luvassa ääliörehellinen kuvaus henkilökohtaisesta poliittisesta kehityksestä. Pilkkaavia kommentteja sallitaan vain omalla nimellä kirjoittavilta! Haastan lisäksi kaikki bloggaavat lukijat samanlaiseen kiertoajeluun omassa poliittisessa menneisyydessään.

Minua voi kutsua hyvin liikkuvaksi äänestäjäksi. Olen äänestänyt kaikkia muita eduskuntaan viimeksi valittuja puolueita paitsi keskustaa, rkp:tä ja kristillisiä (vaalikoneista saan enimmäkseen kristittyjä ja keskustaa, minkä täytyy kertoa vaalikoneista eikä minusta). Kerran äänestin myös kukkasta, kun valinta tuntui täysin mahdottomalta. Puoluevalintani ovat vaihdelleet vahvasti vaalien mukaan (kunnallispolitiikka on usein vaatinut erilaista äänestyskäyttäytymistä kuin vaikkapa edarivaalit), mutta kaikkein oleellisin määrittäjä on ollut oma ikäni.

Olen ollut tietyllä tapaa poliittinen ihan lapsesta saakka (koska sain tähän eräänlaisen pakkosyötön), mutta sisällössä on tapahtunut merkittäviä muutoksia. Jo monta vuotta ääneni on jakautunut kahdelle puolueelle, nyttemmin oikeastaan vain yhdelle. Toisaalta hyviä ehdokkaita voin edelleen löytää useilta listoilta, mutta koska olen pakottanut itseni äänestämään ”vähiten huonoa puoluetta”, en äänestä ihmisen mukaan. Äänestämäni puolueenkin kanssa olen radikaalisti erimielinen monissa asiakysymyksissä.

Mitä tarkoittaa, että olen ollut aina poliittinen? Lapsena se tarkoitti ehkä sitä, että minulla oli mielipiteitä ja kasvoin tietynlaiseen ajattelutapaan. Minun mielipiteeni tosin eivät välttämättä olleet omia mielipiteitäni, mutta joka tapauksessa muistan paljon pohtineeni esimerkiksi vasemmiston ja oikeiston eroa jo ala-asteella. Jaottelut olivat kuitenkin vielä hyvin abstrakteja eivätkä yleensä ulottuneet tosielämääni. Olin vain propagoitu lapsi (kaikella rakkaudella toki), jonka herkkyydelle ja oikeudentuntoisuudelle pystyi rakentamaan kaikenlaista.

Yläasteella sain vahvan herätyksen. Ympäristöaate ei ollut muotia vielä tuolloin, mutta jotenkin onnistuin löytämään maailman suurimman huolen ympäristöstä. Sitä edeltänyt moraalinen latenssi-ikäni oli mennyt pienistä ja karvaisista huolta kantaessa (unelma-ammatti: eläinlääkäri ja löytökoirahoitolan pitäjä), joten teini-iän myötä laajennus puihin, meriin ja ilmastoon oli looginen. Lukiossa käytin jo kaikki liikenevät mahdollisuudet tutkia ja tuoda esille ympäristöasioita (historiassa tutkin kyllä myös herra Leniniä ja kotikaupunkini teollistumista). Esitelmät olivat hyvin henkilökohtaisia: piittaamattomuus ja maailman täyttyminen paskasta ahdistivat voimakkaasti. En nähnyt asiassa mitään poliittista, sillä uskoin, että jokaisen järkevän ihmisen tulee ajatella näin. Ongelma oli siis lähinnä tiedon puutteessa tai välinpitämättömyydessä. Juopa oikeiden ja väärien asioiden välillä alkoi kasvaa. Tosiasiassa projisoin vahvasti omaa elämääni ja ongelmiani siihen, mistä jokaisen mielestäni piti olla kiinnostunut.

Kehityspsykologisten selitysten mukaan ihminen on ”moraalisimmillaan” nuorena. Tässä tapauksessa ”moraali” tarkoittaa yleensä hyvin altruistista ja vahvaa sitoutumista idealismiin sekä naiivia käsitystä omista mahdollisuuksista ja mustavalkoista maailmankuvaa. Tiedon, iän ja ymmärryksen karttuessa tunteenpalo yleensä vähenee ja analyysi saa enemmän sävyjä. Asiassa on tietysti hyvät ja huonot puolensa: hitunen realismia harvoin tekee pahaa, mutta äärimmäinen kyynisyys on kaiken kehityksen este.

Vaikka äänestin vuosikausia pääasiassa vihreitä, en koskaan ollut puolueen kanssa samanmielinen muutamista asioista. Lopulta ne muutamat asiat kasvoivat niin suuriksi, että oli aika vaihtaa suuntaa. Vaikka minussa siis oli vahvasti potentiaalia täysvihreäksi (joskus vasemmistolaisella, joskus oikeistolaisella leimalla), en koskaan kuitenkaan hypännyt kelkkaan. Olin niin huolestunut esimerkiksi biodiversiteetista ja Venäjän ympäristöuhkista, että urbaanipöyhkeät liberaalihalailut eivät tuntuneet hyvältä – ne olivat pinnallisia, typeriä ja lapsellisia (vaikka urbaanipöyhkeä ehkä olenkin). Vihreät oli koulutettujen ihmisten puolue, ehdokkaat olivat nuorekkaita ja pirteitä ja ennen kaikkea sitä äänestäessä ei tarvinnut tehdä kivuliasta päätöstä oikeistosta tai vasemmistosta. Kipuilin politiikkaa ja yritin viimeistellä oman maailmankuvani epäselvät kohdat.

Se, että opiskelin valtio-oppia, kansainvälisiä suhteita ja taloustiedettä (sekä ympäristötieteitä) ei varsinaisesti vaikuttanut poliittiseen kehittymiseeni. Ennen muuta olin alusta asti hämmästynyt siitä, miten vähän politiikkaa politiikan opiskelussa oli. Opiskelijat eivät olleet täynnä tunteenpaloa kuten minä tunsin edelleen olevani – he olivat pragmaattisia laamoja, joita kiinnosti se, tuleeko yliopiston kirjastoon uusi limuautomaatti vai ei. Minä olin kiinnostunut tiedosta, ideologiasta, vallasta ja politiikan essentiaalista. (Nyt suuri osa noista pragmatikoista muuten on mukana päivänpolitiikassa… kokoomuksessa, demareissa, vihreissä.)

Valitettavasti myöskään tenttikirjat tai opettajat eivät mielestäni täyttäneet tehtäväänsä. Politiikka ja valta oli piilotettu ja häivytetty, vaikka muutama opettaja ja suurin osa kirjoista oli poliittisia, ts. vahvasti tiettyä maailmankuvaa kannattavia (vaikkakin piilotetusti, ikään kuin neutraloiden eli apolitisoiden). Aloin kyseenalaistaa sekä omaa opiskeluvalintaani että ihmetellä oppialoja yleisemmin. Opiskeluaikoina äänestin lukuisia puolueita, vasemmistoliitosta vihreiden kautta kokoomukseen. Kyse oli lähinnä fiiliksestä, imagosta ja suunnattomasta turhautumisesta. Jos olisin lopettanut kokonaan äänestämästä, olisi se tapahtunut tällöin.

Vähitellen minusta tuli kriittinen kaikkea kohtaan. Olin ymmärtänyt, että klusteriajattelu on järjetöntä, mutta että suurin osa ihmisistä sortuu siihen ikään kuin automaattisesti. Minä taas menin asioihin yksi asia kerrallaan – niinpä saatoin rakentaa esimerkiksi ympäristöasioista, maahanmuutosta, tulonjaosta, Natosta tai tasa-arvosta paletin, jota yksikään puolue ei lähimainkaan tukenut. Koska toisaalta olin hyvin teoreettinen, ammensin kirjoista yhä suuria linjoja ja ymmärsin, että politiikka sijaitsee jossain aivan muualla kuin Arkadianmäellä operoivissa hönttälissuissa ja pulinapaavoissa. Poliittisuudestani tuli ennemminkin kritiikkiä kuin puolustamista, vaikkakin vähitellen hyvin erilaista kritiikkiä kuin se, mihin akateemisissa teoksissa adjektiivilla critical viitattiin.

Edelleenkin olen kuitenkin lapsellisen innoissani vaalien lähestymisestä. Perussuomalaisten läpimurto sai aikaan politiikan politisoitumista ja on terveellä tavalla elähdyttänyt myös vaalikamppailuja ja kaikkea politiikkaan liittyvää. Odotan läpimurtoja, näpäytyksiä, pääkirjoituksia, puisevia vaalikampanjoita ja kertakäyttömukikahvia, typeriä vaalikoneita, myötähäpeää aiheuttavia kommentaattoreita ja tutkijoita. Puhumattakaan itse ehdokkaista! Kierrän vielä kaikki vaalikojut, kuuntelen jargonit, harjoitan vahvaa flanööriä, analysoin. Poliittinen eläin viihtymässä!

Niin idealistiksi en ole silti ruvennut, että päivänpolitiikkaan enää varsinaisesti uskoisin. Limuautomaatit ehkä siirtyvät paikasta toiseen, mutta aina ne silti jossakin on. Cokis vai Pepsi? Melko yhdentekevää, jos vesi alkaa olla kriittinen resurssi.

VAALIT 2015: globalistit, nationalistit ja politiikan todellisuus

Tulevissa vaaleissa puolueiden väliset jakolinjat ovat kahtalaiset. Ensinnäkin on olemassa oleellisia jakolinjoja – siis sellaisia, jotka merkittävällä tavalla jakavat politiikan, intressit ja toimijat kahteen tai useampaan leiriin. Merkittävyys tässä tarkoittaa ennen muuta sitä, että mikäli kyseinen intressirintama saisi (enemmän) valtaa, linjan mukainen politiikan seuraus muuttuisi todennäköisemmäksi ja olisi selvästi erilainen kuin toisen rintaman kannattama linja. Oleellisissa jakolinjoissa valtavirran ja sen kyseenalaistajien välinen ero on selvä.

Oleelliset jakolinjat eivät kuitenkaan välttämättä pääse vapaasti vaalikamppailun kohteeksi, sillä useilla toimijoilla on intressi häivyttää ne. Siis ne jakolinjat, joiden kaiken tolkun mukaan tulisi olla oleellisimpia, pyritään tekemään epäoleellisimmiksi. Tässä kunnostautuvat eritoten kokoomus ja demarit. Media tukee yleensä häivytyslinjaa, koska se on myös sen edun mukaista.

Teemat ja jakolinjat, jotka pyritään häivyttämään, ovat usein ”itsestäänselvyyksiä”. Ne saattavat olla ”faktoja”, joista ei neuvotella, joko moraalisista tai pragmaattisista syistä. Vaihtoehtoisesti ne voivat olla teemoina ”populistisia”, mikä saa puolueet pelkäämään, että asioiden esiintulo ja käsittely vähentäisi niiden arvovaltaa, ehkä kannatustakin. Teemat voivat olla lyhytjänteiselle politiikalle myös liian suuria, ”utopistisia” tai ”ei tämän vaalikauden asioita”. Agendan rakentaminen ja muotoilu tietyllä tapaa on merkittävin vallan muoto, ja sen merkitys ulottuu pitkälle.

Oleellisten jakolinjojen lisäksi vaaleissa näyttäytyy muita jakolinjoja, jotka on joko nimenomaisesti rakennettu tai joiden merkitys ei tosiasiassa ole niin oleellinen – oleellinen, kun huomiomme on jälleen politiikan seurauksissa eli siinä, mitä politiikasta syntyy, niin voimasuhteiden kuin täytäntöönpanon kautta. Jakolinjat voivat olla myös niin teknokraattisia tai mekanistisia, että niissä ei varsinaisesti edes ole politiikkaa: omenat ja päärynät ovat eri hedelmiä, mutta mitä sitten.

Koska politiikassa onnistutaan saamaan erimielisyys aikaiseksi mistä tahansa aiheesta, keskittyminen johonkin tällaiseen seikkaan edellyttää vain asian jatkuvaa esiintuomista ja median tarttumista siihen. Media tarttuu siihen, mikä on helppoa, yksinkertaista ja seksikästä. Puolueet näkevät merkittävästi vaivaa saadakseen vaalikamppailun näyttämään tietynlaiselta, mutta medialla on usein viimeinen sana sanottavanaan. Tämän tietävät puolueiden viestintäbroilerit myös pyrkivät nostamaan juuri sellaisia aiheita esiin, joista media saa nopeasti ja tehokkaasti aikaiseksi pöhinää, johon puolue voi hypätä mukaan. Myös yksittäisten ehdokkaiden mahdollisuus räjäyttää päivittäisiä some-todellisuuksia nojaa tähän.

Vaalien (ja suomalaisen politiikan yleisemminkin) merkittävin jakolinja ei kulje vasemmiston ja oikeiston tai liberaalien ja konservatiivien välillä, vaan ”globalistien” ja ”nationalistien” välillä. Suurin osa pro-eurooppalaisista (=pro-EU) lukeutuu globalisteihin. Pieni osa EU:hun periaatteessa myönteisesti suhtautuvista lukeutuu nationalisteihin – kyse on painotuksista, esimerkiksi sen suhteen, mikä nähdään EU:n ja integraation tärkeimmäksi periaatteeksi. Kaikki EU-kielteiset, pääasiassa perussuomalaiset, kuuluvat nationalisteihin. Hyvinvointivaltiota tai Nato-jäsenyyttä kannattavia löytyy molemmista rintamista, mutta perustelut ja keinot ovat jälleen toisistaan poikkeavia. Myös maahanmuuttoon suhtautuminen jakautuu selkeästi rintamien välillä. Vaikka perussuomalaiset on selkeästi ”nationalistisin” puolue, löytyy vastaavaa sisältöä myös muiden puolueiden sisältä. Kokoomus ja vihreät ovat vastaavasti ”globalistisimmat” puolueet – mutta jälleen osin eri syistä. Silloinkin kun ideologia on näennäisesti sama (esim. globalismi), se rakentuu hyvin eri tavoin eri puoluiden kesken. Keskusta heiluu joka suuntaan, mikä varmasti on yksi sen gallup-suosion salaisuus – toisaalta pelkkä oppositioasetelma saattaa riittää puolueelle, jonka perusprofiili on vakaa.

Puolueiden edun mukaista saattaa vaalikamppailun aikana olla ehtiä joka junaan, ts. että niiden listoilta löytyy molempiin rintamiin kuuluvia ehdokkaita. Kun vaalit on ohi, rivit täsmentyvät. Jos nationalistien rintama voittaisi, politiikka muuttuisi merkittävästi. Koska se ei sitä kuitenkaan tee, juuri mikään ei muutu. Puoluekuri, tiettyjen puolueiden hallitushalu, visionäärien puute sekä eduskuntalaitoksen puheeseen keskittyvä minitodellisuus pitävät huolen siitä, että oleelliset rintamat eivät vaikuta myöhempäänkään täytäntöönpanoon. Eduskunnan tulevaa nelivuotiskauttakin määrittävät siis epäoleellisemmat jakolinjat. Kuinka epäoleelliset, riippuu pitkälti siitä, onko perussuomalaiset hallituksessa vai oppositiossa.

TGIF Thank God It’s Friday. Kevyemmällä otteella.

Pieni ja epäoleellinen puolueanalyysi:

Kokoomus vuotaa ja fantsu fiilis on täysin hukassa. Poliittinen selfismi kääntyy puoluettakin vastaan, kun elämä ei olekaan instagram. Koska vanha kaarti kuitenkin vielä monille edustaa järkeä, eivät prosentit tipu niin paljon kuin vielä uhkaavat. Nuoret naiset ovat puolueen oikeistolaisimpia, vaikka joskus oli toisin. Valta on hiljaa ja piilossa. Strategiaa joko ei ole tai se on liian fantastinen.

Demarit ja äijäfeministit, hohhoijaa, uni tulee. Odotettavissa yläkulmaan viime vaalien tapainen vuoto (”Maassa maan tavalla”), mahdollisesti myös kepun suuntaan nyt kun pisarakin muuttui lätäköksi. Demarit on niin kulahtanut, että vasemmiston kriisikin kuulostaa sen rinnalla raikkaalta. SDP kannattaa kaikkea hyvää enemmän kuin mikään muu puolue. Miten siitä silti voi aina syntyä pelkkää pahaa?

Vihreät on opetellut sote-sanaston ja nato-sanaston ja voi näiden turvin paukuttaa hallituspuolueita päin ihan miten tahtoo. Puolue käy useita mikrovaaleja, jolloin päähuomio voi olla mitä tahansa susista ja limuautomaateista globaaliin oikeudenmukaisuuteen. Huono ilmasto salataan, paitsi silloin kun kyseessä on se ilmasto. Vihreät viettää urbaanivasemmiston kanssa ravintolapäivää eikä kukaan muista, kuka kuului mihinkin puolueeseen, ennen kuin sitten jatkoilla.

Vasemmisto haluaa ”veroparatiisitaloudesta aitoon kansainvälisyyteen”, elikäs siis rajat auki ja limuautomaatit kaikille paitsi rikkaille. Vasemmisto on myös keksinyt perusoikeuksia jo niin paljon, että ne eivät kaikki mahdu edes pinsseihin. Imago on silti vahvasti nousussa, etenkin kaupungeissa. Vihreiden amispuolue, joka inhoaa tasa-arvoisesti kaikkia eiralaisia, etenkin tohtoreita.

Keskusta ottaa kyllä paikkansa, kun se sille annetaan. Sipilä on turvallinen ja suorasanaisen miehen maineessa, nyt myös valitettavasti laajojen sympatiaäänten ja median silittelyn kohteena. Puolueen ohjelma on vähintään vihreiden tasoista hyvyyspuppua, mutta Sipilän johdolla mennään helppoon voittoon. Tulossa melkoista akrobatiaa kaupunkien ja maaseudun etujen sanoittamisessa. Kokoomukselle ärtyneet arvon miehet äänestävät Juhan keskustaa, koska Jyrkin kokoomus floppasi.

Perussuomalaiset ja lyhyet lauseet piste. Näihin vaaleihin kyllä vielä nousee, mutta sen jälkeen pitäisi saada hiukan lisää sitä, mitä muilla on liikaa. Nätimpää imagoa piste. Perussuomalaisille piste. Mitä salonkikelpoisemmaksi puolue muuttuu, sitä vähemmän sen tarvitsisi öyhöttää maha pitkällä ääniä ihmisiltä, joiden julkisin teko on syödä makkaraa ja vihata vihreitä tyttöjä. Sitä enemmän se voisi ajatella, että sisällöllä saisi muutakin. Pisteen tilalle voisi laittaa sivulauseen taikka jopa hymyn (ei herrantähden selfietä). Perussuomalaiset on kyllä Suomen monimuotoisin ja sitä myötä suvaitsevaisin puolue. (Piste.)