http://pixabay.com/

Perjantai! Luvassa ääliörehellinen kuvaus henkilökohtaisesta poliittisesta kehityksestä. Pilkkaavia kommentteja sallitaan vain omalla nimellä kirjoittavilta! Haastan lisäksi kaikki bloggaavat lukijat samanlaiseen kiertoajeluun omassa poliittisessa menneisyydessään.

Minua voi kutsua hyvin liikkuvaksi äänestäjäksi. Olen äänestänyt kaikkia muita eduskuntaan viimeksi valittuja puolueita paitsi keskustaa, rkp:tä ja kristillisiä (vaalikoneista saan enimmäkseen kristittyjä ja keskustaa, minkä täytyy kertoa vaalikoneista eikä minusta). Kerran äänestin myös kukkasta, kun valinta tuntui täysin mahdottomalta. Puoluevalintani ovat vaihdelleet vahvasti vaalien mukaan (kunnallispolitiikka on usein vaatinut erilaista äänestyskäyttäytymistä kuin vaikkapa edarivaalit), mutta kaikkein oleellisin määrittäjä on ollut oma ikäni.

Olen ollut tietyllä tapaa poliittinen ihan lapsesta saakka (koska sain tähän eräänlaisen pakkosyötön), mutta sisällössä on tapahtunut merkittäviä muutoksia. Jo monta vuotta ääneni on jakautunut kahdelle puolueelle, nyttemmin oikeastaan vain yhdelle. Toisaalta hyviä ehdokkaita voin edelleen löytää useilta listoilta, mutta koska olen pakottanut itseni äänestämään ”vähiten huonoa puoluetta”, en äänestä ihmisen mukaan. Äänestämäni puolueenkin kanssa olen radikaalisti erimielinen monissa asiakysymyksissä.

Mitä tarkoittaa, että olen ollut aina poliittinen? Lapsena se tarkoitti ehkä sitä, että minulla oli mielipiteitä ja kasvoin tietynlaiseen ajattelutapaan. Minun mielipiteeni tosin eivät välttämättä olleet omia mielipiteitäni, mutta joka tapauksessa muistan paljon pohtineeni esimerkiksi vasemmiston ja oikeiston eroa jo ala-asteella. Jaottelut olivat kuitenkin vielä hyvin abstrakteja eivätkä yleensä ulottuneet tosielämääni. Olin vain propagoitu lapsi (kaikella rakkaudella toki), jonka herkkyydelle ja oikeudentuntoisuudelle pystyi rakentamaan kaikenlaista.

Yläasteella sain vahvan herätyksen. Ympäristöaate ei ollut muotia vielä tuolloin, mutta jotenkin onnistuin löytämään maailman suurimman huolen ympäristöstä. Sitä edeltänyt moraalinen latenssi-ikäni oli mennyt pienistä ja karvaisista huolta kantaessa (unelma-ammatti: eläinlääkäri ja löytökoirahoitolan pitäjä), joten teini-iän myötä laajennus puihin, meriin ja ilmastoon oli looginen. Lukiossa käytin jo kaikki liikenevät mahdollisuudet tutkia ja tuoda esille ympäristöasioita (historiassa tutkin kyllä myös herra Leniniä ja kotikaupunkini teollistumista). Esitelmät olivat hyvin henkilökohtaisia: piittaamattomuus ja maailman täyttyminen paskasta ahdistivat voimakkaasti. En nähnyt asiassa mitään poliittista, sillä uskoin, että jokaisen järkevän ihmisen tulee ajatella näin. Ongelma oli siis lähinnä tiedon puutteessa tai välinpitämättömyydessä. Juopa oikeiden ja väärien asioiden välillä alkoi kasvaa. Tosiasiassa projisoin vahvasti omaa elämääni ja ongelmiani siihen, mistä jokaisen mielestäni piti olla kiinnostunut.

Kehityspsykologisten selitysten mukaan ihminen on ”moraalisimmillaan” nuorena. Tässä tapauksessa ”moraali” tarkoittaa yleensä hyvin altruistista ja vahvaa sitoutumista idealismiin sekä naiivia käsitystä omista mahdollisuuksista ja mustavalkoista maailmankuvaa. Tiedon, iän ja ymmärryksen karttuessa tunteenpalo yleensä vähenee ja analyysi saa enemmän sävyjä. Asiassa on tietysti hyvät ja huonot puolensa: hitunen realismia harvoin tekee pahaa, mutta äärimmäinen kyynisyys on kaiken kehityksen este.

Vaikka äänestin vuosikausia pääasiassa vihreitä, en koskaan ollut puolueen kanssa samanmielinen muutamista asioista. Lopulta ne muutamat asiat kasvoivat niin suuriksi, että oli aika vaihtaa suuntaa. Vaikka minussa siis oli vahvasti potentiaalia täysvihreäksi (joskus vasemmistolaisella, joskus oikeistolaisella leimalla), en koskaan kuitenkaan hypännyt kelkkaan. Olin niin huolestunut esimerkiksi biodiversiteetista ja Venäjän ympäristöuhkista, että urbaanipöyhkeät liberaalihalailut eivät tuntuneet hyvältä – ne olivat pinnallisia, typeriä ja lapsellisia (vaikka urbaanipöyhkeä ehkä olenkin). Vihreät oli koulutettujen ihmisten puolue, ehdokkaat olivat nuorekkaita ja pirteitä ja ennen kaikkea sitä äänestäessä ei tarvinnut tehdä kivuliasta päätöstä oikeistosta tai vasemmistosta. Kipuilin politiikkaa ja yritin viimeistellä oman maailmankuvani epäselvät kohdat.

Se, että opiskelin valtio-oppia, kansainvälisiä suhteita ja taloustiedettä (sekä ympäristötieteitä) ei varsinaisesti vaikuttanut poliittiseen kehittymiseeni. Ennen muuta olin alusta asti hämmästynyt siitä, miten vähän politiikkaa politiikan opiskelussa oli. Opiskelijat eivät olleet täynnä tunteenpaloa kuten minä tunsin edelleen olevani – he olivat pragmaattisia laamoja, joita kiinnosti se, tuleeko yliopiston kirjastoon uusi limuautomaatti vai ei. Minä olin kiinnostunut tiedosta, ideologiasta, vallasta ja politiikan essentiaalista. (Nyt suuri osa noista pragmatikoista muuten on mukana päivänpolitiikassa… kokoomuksessa, demareissa, vihreissä.)

Valitettavasti myöskään tenttikirjat tai opettajat eivät mielestäni täyttäneet tehtäväänsä. Politiikka ja valta oli piilotettu ja häivytetty, vaikka muutama opettaja ja suurin osa kirjoista oli poliittisia, ts. vahvasti tiettyä maailmankuvaa kannattavia (vaikkakin piilotetusti, ikään kuin neutraloiden eli apolitisoiden). Aloin kyseenalaistaa sekä omaa opiskeluvalintaani että ihmetellä oppialoja yleisemmin. Opiskeluaikoina äänestin lukuisia puolueita, vasemmistoliitosta vihreiden kautta kokoomukseen. Kyse oli lähinnä fiiliksestä, imagosta ja suunnattomasta turhautumisesta. Jos olisin lopettanut kokonaan äänestämästä, olisi se tapahtunut tällöin.

Vähitellen minusta tuli kriittinen kaikkea kohtaan. Olin ymmärtänyt, että klusteriajattelu on järjetöntä, mutta että suurin osa ihmisistä sortuu siihen ikään kuin automaattisesti. Minä taas menin asioihin yksi asia kerrallaan – niinpä saatoin rakentaa esimerkiksi ympäristöasioista, maahanmuutosta, tulonjaosta, Natosta tai tasa-arvosta paletin, jota yksikään puolue ei lähimainkaan tukenut. Koska toisaalta olin hyvin teoreettinen, ammensin kirjoista yhä suuria linjoja ja ymmärsin, että politiikka sijaitsee jossain aivan muualla kuin Arkadianmäellä operoivissa hönttälissuissa ja pulinapaavoissa. Poliittisuudestani tuli ennemminkin kritiikkiä kuin puolustamista, vaikkakin vähitellen hyvin erilaista kritiikkiä kuin se, mihin akateemisissa teoksissa adjektiivilla critical viitattiin.

Edelleenkin olen kuitenkin lapsellisen innoissani vaalien lähestymisestä. Perussuomalaisten läpimurto sai aikaan politiikan politisoitumista ja on terveellä tavalla elähdyttänyt myös vaalikamppailuja ja kaikkea politiikkaan liittyvää. Odotan läpimurtoja, näpäytyksiä, pääkirjoituksia, puisevia vaalikampanjoita ja kertakäyttömukikahvia, typeriä vaalikoneita, myötähäpeää aiheuttavia kommentaattoreita ja tutkijoita. Puhumattakaan itse ehdokkaista! Kierrän vielä kaikki vaalikojut, kuuntelen jargonit, harjoitan vahvaa flanööriä, analysoin. Poliittinen eläin viihtymässä!

Niin idealistiksi en ole silti ruvennut, että päivänpolitiikkaan enää varsinaisesti uskoisin. Limuautomaatit ehkä siirtyvät paikasta toiseen, mutta aina ne silti jossakin on. Cokis vai Pepsi? Melko yhdentekevää, jos vesi alkaa olla kriittinen resurssi.

Tulevissa vaaleissa puolueiden väliset jakolinjat ovat kahtalaiset. Ensinnäkin on olemassa oleellisia jakolinjoja – siis sellaisia, jotka merkittävällä tavalla jakavat politiikan, intressit ja toimijat kahteen tai useampaan leiriin. Merkittävyys tässä tarkoittaa ennen muuta sitä, että mikäli kyseinen intressirintama saisi (enemmän) valtaa, linjan mukainen politiikan seuraus muuttuisi todennäköisemmäksi ja olisi selvästi erilainen kuin toisen rintaman kannattama linja. Oleellisissa jakolinjoissa valtavirran ja sen kyseenalaistajien välinen ero on selvä.

Oleelliset jakolinjat eivät kuitenkaan välttämättä pääse vapaasti vaalikamppailun kohteeksi, sillä useilla toimijoilla on intressi häivyttää ne. Siis ne jakolinjat, joiden kaiken tolkun mukaan tulisi olla oleellisimpia, pyritään tekemään epäoleellisimmiksi. Tässä kunnostautuvat eritoten kokoomus ja demarit. Media tukee yleensä häivytyslinjaa, koska se on myös sen edun mukaista.

Teemat ja jakolinjat, jotka pyritään häivyttämään, ovat usein ”itsestäänselvyyksiä”. Ne saattavat olla ”faktoja”, joista ei neuvotella, joko moraalisista tai pragmaattisista syistä. Vaihtoehtoisesti ne voivat olla teemoina ”populistisia”, mikä saa puolueet pelkäämään, että asioiden esiintulo ja käsittely vähentäisi niiden arvovaltaa, ehkä kannatustakin. Teemat voivat olla lyhytjänteiselle politiikalle myös liian suuria, ”utopistisia” tai ”ei tämän vaalikauden asioita”. Agendan rakentaminen ja muotoilu tietyllä tapaa on merkittävin vallan muoto, ja sen merkitys ulottuu pitkälle.

Oleellisten jakolinjojen lisäksi vaaleissa näyttäytyy muita jakolinjoja, jotka on joko nimenomaisesti rakennettu tai joiden merkitys ei tosiasiassa ole niin oleellinen – oleellinen, kun huomiomme on jälleen politiikan seurauksissa eli siinä, mitä politiikasta syntyy, niin voimasuhteiden kuin täytäntöönpanon kautta. Jakolinjat voivat olla myös niin teknokraattisia tai mekanistisia, että niissä ei varsinaisesti edes ole politiikkaa: omenat ja päärynät ovat eri hedelmiä, mutta mitä sitten.

Koska politiikassa onnistutaan saamaan erimielisyys aikaiseksi mistä tahansa aiheesta, keskittyminen johonkin tällaiseen seikkaan edellyttää vain asian jatkuvaa esiintuomista ja median tarttumista siihen. Media tarttuu siihen, mikä on helppoa, yksinkertaista ja seksikästä. Puolueet näkevät merkittävästi vaivaa saadakseen vaalikamppailun näyttämään tietynlaiselta, mutta medialla on usein viimeinen sana sanottavanaan. Tämän tietävät puolueiden viestintäbroilerit myös pyrkivät nostamaan juuri sellaisia aiheita esiin, joista media saa nopeasti ja tehokkaasti aikaiseksi pöhinää, johon puolue voi hypätä mukaan. Myös yksittäisten ehdokkaiden mahdollisuus räjäyttää päivittäisiä some-todellisuuksia nojaa tähän.

Vaalien (ja suomalaisen politiikan yleisemminkin) merkittävin jakolinja ei kulje vasemmiston ja oikeiston tai liberaalien ja konservatiivien välillä, vaan ”globalistien” ja ”nationalistien” välillä. Suurin osa pro-eurooppalaisista (=pro-EU) lukeutuu globalisteihin. Pieni osa EU:hun periaatteessa myönteisesti suhtautuvista lukeutuu nationalisteihin – kyse on painotuksista, esimerkiksi sen suhteen, mikä nähdään EU:n ja integraation tärkeimmäksi periaatteeksi. Kaikki EU-kielteiset, pääasiassa perussuomalaiset, kuuluvat nationalisteihin. Hyvinvointivaltiota tai Nato-jäsenyyttä kannattavia löytyy molemmista rintamista, mutta perustelut ja keinot ovat jälleen toisistaan poikkeavia. Myös maahanmuuttoon suhtautuminen jakautuu selkeästi rintamien välillä. Vaikka perussuomalaiset on selkeästi ”nationalistisin” puolue, löytyy vastaavaa sisältöä myös muiden puolueiden sisältä. Kokoomus ja vihreät ovat vastaavasti ”globalistisimmat” puolueet – mutta jälleen osin eri syistä. Silloinkin kun ideologia on näennäisesti sama (esim. globalismi), se rakentuu hyvin eri tavoin eri puoluiden kesken. Keskusta heiluu joka suuntaan, mikä varmasti on yksi sen gallup-suosion salaisuus – toisaalta pelkkä oppositioasetelma saattaa riittää puolueelle, jonka perusprofiili on vakaa.

Puolueiden edun mukaista saattaa vaalikamppailun aikana olla ehtiä joka junaan, ts. että niiden listoilta löytyy molempiin rintamiin kuuluvia ehdokkaita. Kun vaalit on ohi, rivit täsmentyvät. Jos nationalistien rintama voittaisi, politiikka muuttuisi merkittävästi. Koska se ei sitä kuitenkaan tee, juuri mikään ei muutu. Puoluekuri, tiettyjen puolueiden hallitushalu, visionäärien puute sekä eduskuntalaitoksen puheeseen keskittyvä minitodellisuus pitävät huolen siitä, että oleelliset rintamat eivät vaikuta myöhempäänkään täytäntöönpanoon. Eduskunnan tulevaa nelivuotiskauttakin määrittävät siis epäoleellisemmat jakolinjat. Kuinka epäoleelliset, riippuu pitkälti siitä, onko perussuomalaiset hallituksessa vai oppositiossa.

TGIF Thank God It’s Friday. Kevyemmällä otteella.

Pieni ja epäoleellinen puolueanalyysi:

Kokoomus vuotaa ja fantsu fiilis on täysin hukassa. Poliittinen selfismi kääntyy puoluettakin vastaan, kun elämä ei olekaan instagram. Koska vanha kaarti kuitenkin vielä monille edustaa järkeä, eivät prosentit tipu niin paljon kuin vielä uhkaavat. Nuoret naiset ovat puolueen oikeistolaisimpia, vaikka joskus oli toisin. Valta on hiljaa ja piilossa. Strategiaa joko ei ole tai se on liian fantastinen.

Demarit ja äijäfeministit, hohhoijaa, uni tulee. Odotettavissa yläkulmaan viime vaalien tapainen vuoto (”Maassa maan tavalla”), mahdollisesti myös kepun suuntaan nyt kun pisarakin muuttui lätäköksi. Demarit on niin kulahtanut, että vasemmiston kriisikin kuulostaa sen rinnalla raikkaalta. SDP kannattaa kaikkea hyvää enemmän kuin mikään muu puolue. Miten siitä silti voi aina syntyä pelkkää pahaa?

Vihreät on opetellut sote-sanaston ja nato-sanaston ja voi näiden turvin paukuttaa hallituspuolueita päin ihan miten tahtoo. Puolue käy useita mikrovaaleja, jolloin päähuomio voi olla mitä tahansa susista ja limuautomaateista globaaliin oikeudenmukaisuuteen. Huono ilmasto salataan, paitsi silloin kun kyseessä on se ilmasto. Vihreät viettää urbaanivasemmiston kanssa ravintolapäivää eikä kukaan muista, kuka kuului mihinkin puolueeseen, ennen kuin sitten jatkoilla.

Vasemmisto haluaa ”veroparatiisitaloudesta aitoon kansainvälisyyteen”, elikäs siis rajat auki ja limuautomaatit kaikille paitsi rikkaille. Vasemmisto on myös keksinyt perusoikeuksia jo niin paljon, että ne eivät kaikki mahdu edes pinsseihin. Imago on silti vahvasti nousussa, etenkin kaupungeissa. Vihreiden amispuolue, joka inhoaa tasa-arvoisesti kaikkia eiralaisia, etenkin tohtoreita.

Keskusta ottaa kyllä paikkansa, kun se sille annetaan. Sipilä on turvallinen ja suorasanaisen miehen maineessa, nyt myös valitettavasti laajojen sympatiaäänten ja median silittelyn kohteena. Puolueen ohjelma on vähintään vihreiden tasoista hyvyyspuppua, mutta Sipilän johdolla mennään helppoon voittoon. Tulossa melkoista akrobatiaa kaupunkien ja maaseudun etujen sanoittamisessa. Kokoomukselle ärtyneet arvon miehet äänestävät Juhan keskustaa, koska Jyrkin kokoomus floppasi.

Perussuomalaiset ja lyhyet lauseet piste. Näihin vaaleihin kyllä vielä nousee, mutta sen jälkeen pitäisi saada hiukan lisää sitä, mitä muilla on liikaa. Nätimpää imagoa piste. Perussuomalaisille piste. Mitä salonkikelpoisemmaksi puolue muuttuu, sitä vähemmän sen tarvitsisi öyhöttää maha pitkällä ääniä ihmisiltä, joiden julkisin teko on syödä makkaraa ja vihata vihreitä tyttöjä. Sitä enemmän se voisi ajatella, että sisällöllä saisi muutakin. Pisteen tilalle voisi laittaa sivulauseen taikka jopa hymyn (ei herrantähden selfietä). Perussuomalaiset on kyllä Suomen monimuotoisin ja sitä myötä suvaitsevaisin puolue. (Piste.)