Olen ehdolla Uudenmaan vaalipiirissä, numerolla 338.
Jos haluat osallistua kampanjaani, ota yhteyttä.
Jos haluat tukea kampanjaa lahjoituksin, voit tehdä sen täällä:
Riikka Purran tukiyhdistys FI27 5722 9020 2193 06
Ennakkoäänestys keskiviikosta tiistaihin 22.-28.3. (ulkomailla 22.-25.3.)
Vaalipäivä sunnuntai 2.4.
Suomessa on joukko puolueita ja Suomessa on perussuomalaiset. Vaalikampanjoiden tiivistyessä puolueiden välille pyritään vimmalla löytämään eroja, mutta jos silmä on harjaantunut, huomaa, että eroja ei perustavissa kysymyksissä juurikaan ole.
Tällä hetkellä kaikki puolueet perussuomalaisia lukuun ottamatta esimerkiksi tunnistavat suurimmaksi ongelmaksi ilmastonmuutoksen ja metsäkadon, joihin Suomen tulee maailman kunnianhimoisimmalla politiikalla vastata. Ne kaikki uskovat, että työperäinen maahanmuutto kehitysmaista korjaa paitsi julkisen talouden ongelmat myös korvaa vähäväkisen kansamme heikon syntyvyyden. Lisäksi ne ovat sitä mieltä, että mitä ikinä EU Suomelle kovakouraisesti syöttää – yhteisvelkaa, tulonsiirtopaketteja, ennallistamisasetusta, miljardien sakkoja ”hiilinielujen pienenemisestä”, päätösvaltamme heikkenemistä – kaikki otetaan vastaan, sillä ”se on Suomen edun mukaista”.
Kaikki muut puolueet ovat jakopuolueita, myös kokoomus, joka mielellään esiintyy tiukan talouskurin puolueena. Kaikkien johtokausilla velka on kasvanut, ja veronmaksajan hiki päässä maksamia summia on jaettu omille viiteryhmille – niihin suuntiin, joista kukin puolue uskoo ääniä tai muuta hyötyä saavansa. Samaan aikaan paisuvaan julkiseen hallintokoneistoon – valtionhallintoon, järjestöihin, kuntiin, alueille – ei haluta puuttua. Onhan siellä sekä äänestäjiä että etenkin oman puolueen uskotuille ja palvelleille tärkeitä virkoja ja tehtäviä.
Pahimmillaan samat ihmiset jakavat rahaa ja käyttävät sitä. Tämä on suomalaista korruptiota, mutta tärkeää on tietenkin muistaa, että Suomessa ei ole korruptiota.
Jakopuolueet eivät kykene korjaamaan maamme kroonisesti epätasapainossa olevaa taloutta. Suomi yksinkertaisesti tuhlaa liikaa rahaa. Ökyilee ja jakaa veronmaksajan masseja kuin mielipuolinen, velaksi. Jakopuolueet tekevät keskenään lehmänkauppoja, ja taas tavallinen suomalainen pääsee maksumieheksi.
Jakopuolueet eivät tee maan kokonaisuuden kannalta järkeviä päätöksiä, koska ne eivät halua suututtaa omiaan. Osa jakopuolueista kuuntelee Etelärannan, osa Hakaniemen ohjeita. Yhdelle on tärkeintä, että maakuntien himmelit kasvavat ja monimutkaistuvat.
Kaikki muut puolueet ovat kiinnostuneempia imagostaan kuin maallemme tärkeiden asioiden edistämisestä. Jos jokin uhkaa puolueiden imagoa, ne ovat valmiit tekemään mitä vain pelastaakseen itsensä ja mediassa hellityn kuvansa. Vaikka muissakin puolueissa on fiksuja yksilöitä, omien aivojen käyttöön ei todellakaan kannusteta. Koska argumentit eivät kanna tai niitä ei ole, valitaan kovaäänisyys, syyllistäminen, vääristely ja muut temput. Kuka keksii kaikkein typerimmän väitteen perussuomalaisista, olkoon voittaja.
Tavallinen kansalainen ja hänen huolensa jäävät aina kakkoseksi. Vaalikarjan mietteitä ollaan valmiita kuulemaan, kun on tarve odottaa palvelusta, äänestämistä. Muuten ihmisten on parempi olla hiljaa tai puhua oikeista asioista ja huolista eli niistä, joita oikeamielinen eliitti kulloinkin sopiviksi määrittelee. Mitä siitä, että metsänomistaja Kalle Kainuusta ei vähääkään käsitä, miksi hänen metsänhoitonsa nyt aiheuttaa ”ennen näkemätöntä metsäkatoa”. Tai siitä, että Jaana Espoosta ihan oikeasti näkee joka ikinen päivä omin silmin, että maahanmuutto ei ole rikkaus.
Näin nyt vain on.
Perussuomalaisia kannattaa vaaleissa yli puoli miljoonaa ihmistä. Pääministerin mukaan he ovat valinneet rasistisen puolueen. Muiden puolueiden ja median mielestä perussuomalaisten tavoitteet ja linja ovat aivan vääriä, vastuuttomia ja typeriä.
Me emme kuitenkaan välitä heidän pöyristymisistään. Emme vääristelystä, piikittelystä, syyllistämisestä. Perussuomalaiset ovat rohkeita ja käyttävät omia aivojaan.
Politiikan sirkus ei välttämättä tarvitse perussuomalaisia. Näytökset pyörisivät ilman meitäkin.
Mutta Suomi meitä tarvitsee. Tämä maa ja sen kutistuva kansa.
(Kolumni on julkaistu Perussuomalainen-lehdessä helmikuussa 2023.)
Mitä lähemmäksi vaaleja mennään, sitä kovemmaksi tiettyjen tahojen vääristely menee. Perussuomalaisia pelätään. Kun argumentit alkavat olla vähissä, otetaan muut keinot käyttöön. Valitettavasti toimet ovat hyvin tehokkaita. Kun väärää asiaa huutavat muut puolueet yhteen ääneen ja kaikkein suurimmat valtamedian tuutit antavat sille tukea, moni hämmentyy. Me politiikassa toimivat henkilöt olemme tottuneita siihen. Mutta sillä pyritään vaikuttamaan muihin, tavallisiin ihmisiin, äänestäjiin. Kestääkö heidän kanttinsa?
1. Perehdy asioihin. Mikäli kuulet tai luet perussuomalaisista jotakin outoa, mene alkulähteille. Katso, mitä on oikeasti sanottu, tehty tai linjattu. Älä usko, mitä poliittiset kilpailijamme tai median vääristelevät tahot väittävät sanotun, tehdyn tai linjatun. Seuraa perussuomalaisten OMIA somekanavia. Klikkaa uutisten VIDEO auki äläkä hämmenny toimittajan siitä tekemästä uutisesta.
2. Muista, että me emme voi vaikuttaa siihen, mitä media meistä sanoo tai miten esittämämme asian välittää. Voimme ainoastaan huolehtia siitä, mitä sanomme, teemme, linjaamme itse. Media tekee jatkuvasti virheitä – joko tahallaan tai tahattomasti. Viikossa teemme hyvinkin kymmenen erilaista oikaisupyyntöä pelkästään isoihin medioihin. Viimeksi perjantai-iltana Yle väitti minun otsikkoa myöten väittäneen asian, jota en ollut väittänyt. En edelleenkään tiedä, oliko kyse toimittajan aidosta ymmärtämättömyydestä (aika hankalan) asian kanssa vai jostakin muusta. Joka tapauksessa lopulta yöllä klo 0:00 jälkeen Yle suostui korjaamaan virheensä ja oikaisemaan otsikon. Kuinka monen luulet näkevän sen? Lukijalle jää aina mieleen ensimmäinen – ja tässäkin tapauksessa se levisi kulovalkean tavoin. Oikaisuja ei huomaa juuri kukaan.
3. Muista, että laumassa seisominen ei vaadi mitään, mutta yksin seisominen vaatii sitäkin enemmän. Vaikka tuntuu, että KAIKKI ovat perussuomalaisia vastaan, asia ei ole niin. Ole rohkea, ajattele omilla aivoillasi. Perussuomalaiset on yksi Suomen suurimmista puolueista. Meillä on paljon kannatusta, vaikka se ”ei näy” missään. Monille on edelleen riski ilmoittaa kannattavansa meitä ja linjojamme. Onneksi Suomessa on kuitenkin suljettu äänestys eikä uurnilla kukaan ole katsomassa nenän vartta pitkin niitä satoja tuhansia suomalaisia, jotka meitä kannattavat.
4. Tiedämme olevamme oikeassa monissa niissäkin asioissa, joissa kaikki muut ovat eri mieltä. Valitettavasti oikeassa olemisesta ei saa lisäpisteitä. Jälleen: perehdy asioihin itse, ota selvää, lue, katso lukuja. Pohjaamme linjauksemme tosiasioihin, emme toiveisiin. Perussuomalaiset on vuosien varrella ollut oikeassa useita kertoja – ja juuri sellaisissa asioissa, joista kaikki muut ovat vastakkaista mieltä.
5. Älä pelkää. Emme mekään. Teemat, joita pidämme esillä, kuten maahanmuutto, ilmastopolitiikka, rikospolitiikka, EU, valtion rahankäyttö, gender-ideologia ym. ovat kaikki sellaisia, joissa käytännössä kaikki muut ovat kanssamme eri mieltä. Usein hyvin voimakkaasti. Vaihtoehto ei ole muuttaa mieltään ja siirtyä sopuliksi sopulilaumaan, vaan jatkaa sitä, mitä teemme.
Kaksi tuoretta esimerkkiä:
1. Iltalehden videossa toissa viikolla minulta kysyttiin, onko perussuomalaisten vuoden 2019 EU-ohjelman kirjaus pitkän tähtäimen EU-erosta strategisena tavoitteena edelleen voimassa. Koska ohjelma on edelleen voimassa (uusi julkaistaan aina EU-vaalien yhteydessä eli seuraavan kerran ensi vuonna), vastasin, että kyllä se on. Samalla totesin, että linjaus ei ole ajankohtainen ja kerroin, että kansalaiset kannattavat EU:ta enemmän kuin koskaan.
Miten asiasta kerrottiin uutisissa ja poliittisissa kommenteissa?
Perussuomalaisten ja Purran linjaus hätkähdyttää. Purran uusi linjaus EU-erosta. Perussuomalaiset haluaa erota EU:sta. Perussuomalaiset ajaa eduskuntavaaleissa EU-eroa.
Pääministeriä myöten asia esitettiin noin. Korjasin ja me korjasimme. Täsmensin asian monta kertaa.
Muut puolueet eivät halua puhua EU:n ongelmista ja edessä olevista jälleen uusista tulonsiirto- ja yhteisvelkapaketeista tai päätösvaltaamme vievistä metsä- ja ilmastopaketeista. Hyökkäämällä perussuomalaisia kohtaan väittämällä, että ajamme tällä hetkellä ja näissä vaaleissa EU-eroa, he saavat itse suojan olla vastaamatta vaikeisiin kysymyksiin.
Ihan saman asian ohjelmastamme totesin muuten viimeksi elokuussa, mutta silloin se ei vielä kiihottanut ketään. Vaaleihin oli pitkä aika eikä kannatuksemme ollut näin korkealla.
2. Kaikissa työperäiseen maahanmuuttoon liittyvissä ulostuloissamme ja ohjelmissamme sanotaan, että vastustamme sellaista ”työperäistä” maahanmuuttoa, joka nojaa sosiaaliturvaan ja joka aiheuttaa veronmaksajalle lisärasitetta. Me emme kannata julkisen talouden ongelmia lisäävää maahanmuuttoa. Kutsumme sitä haitalliseksi maahanmuutoksi. Sen sijaan meillä ei ole mitään sitä vastaan, että maahan tullaan tekemään töitä, elämään omalla palkalla ja integroitumaan yhteiskuntaan. Meillä on tarkat, virallisiin tilastoihin perustuvat selvitykset aiheesta ja perustelut linjallemme.
Tästä huolimatta viime päivinä niin ”yritysjohtajat” (median termi) kuin muutkin tahot ovat väittäneet, että vastustamme kaikenlaista siirtolaisuutta ja ulkomaalaisia. Miksi juuri eräs ”yritysjohtaja” laittoi liikkeelle tällaisen väitteen – ja samanmielinen lauma komppasi – johtuu siitä, että ohjelmassamme tikunnokkaan nostettiin juuri hänen oma bisneksensä. Vastustamme veronmaksajan rahalla ja lainsäädäntömme porsaanreikien kautta tehtävää bisnestä, joka naamioidaan jonkinlaiseksi hyveelliseksi toiminnaksi.
Jälleen sekä Yle että muu valtamedia toisti typerryttävän vääristelynsä kuin yhdestä kurkusta. Kuinka moni sen uskoi? Kuinka moni jaksoi ottaa selvää? Kuinka moni on niin rohkea, että uskaltaa olla eri mieltä?
Se tosiasia, että JOTKUT hyötyvät valtavasti veronmaksajalle ja koko yhteiskunnalle haitallisesta maahanmuutosta, kannattaa muistaa. Eikä siinä ole mitään uutta. Siitähän me olemme vuosikausia varoittaneet! Mutta kun muutama ”suuri ihminen” sanoo jotakin, lauma seuraa perässä. Eikä media jaksa tai halua tai ehdi keskittyä tosiasioihin. Se rakastaa konflikteja ja klikkejä tuovia tunteita.
Mutta vaikka kaikki huutaisivat tuota samaa typerää ja naiivia huutoa maahanmuuton autuudesta, me emme lannistu. Osoitamme ongelmat, jotka vaativat ratkaisuja. Osoitamme vaatimusten onttouden ja virheellisyyden. Osoitamme toiveiden utopistisuuden. Tosiasioihin perustuen.
Ja otamme iskut vastaan.
Lisäys: Heti seuraavana päivänä saimme uuden esimerkin. Kokoomuksen edustaja puhui studiossa täysin omiaan, media kirjoitti sen pohjalta – ja korjaaminen jäi minulle.
Kuten kaikki ovat voineet kymmenistä lehtijutuista lukea, pääministeri Sanna Marin sanoi perjantaina SAK:n järjestämässä puheenjohtajapaneelissa, että 3000 euroa kuussa olisi ”reilu palkka” jokaiselle, joka tekee Suomessa kokopäiväistä työtä. Reiluuden osalta hän lisäsi, että 3000 euroa on selvästi ”alakanttiin”.
Eli siis vähintään 3000 euroa kuussa, mutta mieluusti enemmän, kaikille, jotka Suomessa tekevät mitä tahansa työtä 37,5 tuntia viikossa.
Paneelin juontajan toimittaja Maria Pettersonin (sdp*) kysymys oli typerä mutta säväyttävä. Sen tarkoituksena todennäköisesti juuri oli edesauttaa tällaista julkisuutta. SAK ja SDP ovat monin napanuorin kiinni toisissaan, ja tuskin on sattumaa, että ”oman työmarkkinatahon paneelissa” esitetään tällaisia kysymyksiä.
Mitään tekemistä politiikan todellisuuden, lainsäätäjän mahdollisuuksien tai kansantaloutemme kestävyyden kanssa kysymyksellä ei ollut. Se oli hauska heitto, tyypillinen vasemmistolainen utopiakysymys, josta media mielellään raapii kymmenet otsikkonsa.
Lehdistö toisti Marinin populismin
Sanna Marinin vastaus voidaan laskea pitkään jatkumoon vastaavia demareiden vaaliheittoja. Ennen viime eduskuntavaaleja sellaisen esitti silloinen puolueen kippari Antti Rinne vaatimalla kuuluisaa vappusatastaan. Sanna Marinin kolmentonnin palkan toteutumisen todennäköisyys on noin tuhat kertaa pienempi kuin Rinteen vappusatasen – joka sekään ei toteutunut.
Kaikki muut paneeliin osallistuneet, vasemmalta oikealle, vastasivat kysymykseen selvästi realistisemmin kuin Marin. Omien puolueidensa lähtökohdista käsin.
Marin veti suoraan päätyyn. Sinne, mistä löytyy vaikkapa jehovantodistajien kuvasto leijonien kanssa piknikillä olevista paratiisin asukkaista tai John Lennonin kappale Imagine. Jokuhan näihinkin uskoo.
Saahan kukin höpötellä, mitä haluaa. Ongelmaksi asia muuttuu vasta, kun valta annetaan suomalaiselle lehdistölle.
Media uutisoi Marinin vastaukset nopeasti ja laajasti: Sanna Marin haluaa 3000 euroa palkkaa kaikille! Sanna Marin ehdottaa 3000 euron palkkoja! Sanna Marinin mielestä 3000 euroa on pienin reilu palkka!
Samalla vihreiden puheenjohtajan Maria Ohisalon vastaus (1500 euroa) nostettiin esille päinvastaisessa valossa. Näin vähän! Näin vähän Ohisalo haluaa antaa palkkaa! Onpa törkeää!
Tosiasiassa Ohisalon vastaus oli looginen ja vihreiden linjan mukainen sekä huomattavasti realistisempi kuin Sanna Marinin. Hän kuitenkin varsin pian mediamyllytyksen jälkeen tyytyi pahoittelemaan sitä. Ei hänen olisi pitänyt, mutta niin usein käy, kun media ja some raivoavat.
Marinin täydellinen logiikan puute – vai sittenkin taitava mediaveto
Paneelissa Marin itsekin läksytti Ohisaloa. Marin ei voinut ymmärtää, miksi sosiaaliturvan pitää kompensoida alhaista palkkaa, kuten vihreät esitti. Se on väärin.
Siis mitä? Että Marin ei ymmärrä ja hyväksy, että sosiaaliturvan pitää kompensoida alhaista palkkaa?
Hän itse, hänen johtamansa puolue ja hänen johtamansa hallitus koko ajan aktiivisesti tekevät sellaisia päätöksiä, jotka lisäävät sosiaaliturvan käyttöä alhaisen palkan kompensaationa. Veronmaksaja kantaa koko ajan suuremman taakan työssäkäyvien elintasosta.
Mikä oleellisinta, juuri tähän nojaa Suomen kiilusilmäinen vaatimus saada lisää työperäistä maahanmuuttoa – siihen, että veronmaksaja aina kuittaa maahanmuuttajan ja tämän perheen tulonsiirrot, sosiaaliturvan ja julkiset palvelut. Ja tätä Sanna Marin nimenomaan voimakkaasti kannattaa ja edistää.
Sen sijaan, että poliitikot sorkkivat palkkoja, he voivat vaikuttaa siihen, että työssäkäyminen on kannattavaa ja että käteen jää riittävästi rahaa elämiseen. Nyt näin ei todellakaan ole. Eikä Sanna Marin ole tehnyt asian eteen mitään, päinvastoin.
Eikö hän ymmärrä tätä? Vai eikö hän välitä? Vai onko hän vain niin suosittu ja median rakastama, että hän voi huoletta töräyttää mitä tahansa ja se aina hyödyttää häntä?
Median ”kritiikki” Marinia kohtaan
Pian mediassa alkoi tulla kritiikkiä myös Marinin vastausta kohtaan.
Useampi lehti oli soittanut kiireen vilkkaa ekonomisteille, noille maamme suurimmille tietäjille (ilmastopaneelin jälkeen). Onko tämä mahdollista, voiko näin tehdä, politiikan journalistit kysyivät ekonomisteilta. No ei ole, ei missään nimessä voi, vastasivat ekonomistit.
Kuten jokainen vähääkään yhteiskunnasta ja taloudesta ymmärtävä voi arvata! Riittävän informoitu lapsikin tietää, että tuo ei ole mahdollista. Mutta media päätti soittaa ekonomisteille, ehkä koska se ei itse uskalla kyseenalaistaa Marinia.
Vaikka nämä toimittajat halusivat esiintyä kriittisinä Marinin sutkautusta kohtaan, eivät he tosiasiassa kyenneet siihen.
Jos asia olisi toisin, he olisivat aivan itse, omalla journalistin arvovallallaan, ensin kertoneet, kuinka typerä kysymys oli. He olisivat pohtineet, miksi juuri SAK kysyy sellaista. Mitä hyötyä kysymyksestä oli? He olisivat ehkä päätyneet siihen, että kysymyksellä ei ollut mitään muuta virkaa kuin aikaansaada juuri tämä, mitä nyt tapahtui – osoittaa Sanna Marinin hyväsydämisyys ja reiluus äänestäjien silmissä. Ja muiden huonous.
Sitten he olisivat – itsereflektioon kykenevinä – ehkä kuvanneet suomalaisen politiikan todellisuutta, jossa äärimmäisen suosittu pääministeri saa kaikkein uskomattomimmillakin heitoillaan koko mediakentän levittämään omaa sanomaansa.
Miksi Marin narraa?
Sen jälkeen – mikäli rautalankaa vielä olisi tarvittu – he olisivat selittäneet yksinkertaisimmille lukijoilleen 1) miksi 3000 euroa ei ole mahdollinen ja 2) miten Marinin johtama SDP ja hallitus koko ajan tekevät poliittisia päätöksiä, jotka ovat yhä kauempana tästä ”reilusta palkasta”. Eli siis 3) miten Sanna Marin narraa.
Niin toimittajat eivät tehneet. Suomessa ei juuri ole poliittista journalismia, joka kykenisi tai haluaisi analysoida politiikan sisältöjä ja vallankäytön prosesseja. Se on liian vaikeaa tai kerää liian vähän klikkejä.
Niinpä kansalaisille eli äänestäjille välitettiin narratiivi pääministeri Sanna Marinista, joka haluaa paljon reilumpaa palkkaa ihmisille kuin kukaan muu. Ja vaikka se onkin ekonomistien mielestä mahdotonta, kansa kyllä uskoo mieluummin suosittua ja reilua Sanna Marinia.
Politiikan viihde ja tosi-tv
Samaan aikaan kun yhä useampi kansalainen ei jaksa välittää politiikasta eikä äänestää, politiikan journalismi ja uutisointi muuttuvat viihteellisemmäksi, henkilöityneemmäksi ja aina entistä pinnallisemmaksi. Puheenjohtajia arvioidaan paneeleissa kuin he olisivat tosi-tv-tähtiä tai muita viihdealan ammattilaisia, siis esiintyjiä. Kuka on vakuuttava, kuka on ärhäkkä, kenen tunteet ovat koskettavia, kuka haastaa? Sisällöstä tai johdonmukaisuudesta viis.
Vain näin mahdollisimman monet kansalaiset ehkä saadaan kiinnostumaan politiikan uutisista. Politiikka-kategoriaan laskettavat uutiset saavat klikkauksia ja leviävät somessa villisti, kun niihin saadaan yhdistettyä valovoimainen henkilö.
Mutta kuinka paljon enemmän viihde- ja tosi-tv-julkisuuden kaltaiseksi politiikan vielä pitää mennä? Eikö tämä jo riittäisi?
Suomi ja sen tulevaisuus
Nimittäin kun kyse ei ole viihteestä. Kyse on maamme tulevaisuudesta, maamme ylimmästä päätöksenteosta, lainsäädännöstä. Kyse on ongelmista ja niiden ratkaisuista. Uskottavuudesta. Kyse on puolueiden ja poliitikkojen arvomaailmoista, siitä, mitä he edustavat ja tavoittelevat. Siitä, miten heidän konkreettinen työnsä ja saavutuksensa heijastavat heidän puheitaan.
Kyse ei ole viihteestä, ei klikkiuutisista. Ei supertähdistä.
Hyvänen aika, kyse on Suomesta ja sen tulevaisuudesta.
*) Jos ei jäsenkirjaa, niin ainakin affiliaatio. Journalistilehden päätoimittaja on toiminut esimerkiksi demarimepin avustajana.
Vaalikamppailun viimeiset päivät ovat olleet äärimmäisen rumia. Ruotsidemokraattien nousu gallupeissa on saanut muut täysin tolaltaan, ja loka lentää muista puolueista ja (etenkin sosiaalidemokraattisesta) mediasta. Vaikka SD on useissa gallupeissa selvänä kakkosena, Jimmie Åkesson ei ole päässyt pääministerikeskusteluihin, jotka on varattu blokkijohtajille eli sosiaalidemokraateille ja moderaateille. Asiaa perustellaan sillä, että Åkessonista ei kuitenkaan voisi tulla pääministeriä. Vaikka moderaatit ja muutama pienpuolue ovat avanneet yhteistyökanavat SD:n suuntaan, ei puolueella ole asiaa hallitukseen. Perinteinen blokkirakennelma oli hajonnut aiemmin, kun liberaali pienpuolue keskusta siirtyi oikeistoblokista demarien tukipuolueeksi.
Vaikka sosiaalidemokraatit ovat olleet laskussa monissa viimeisimmissä gallupeissa, Magdalena Anderssonin puolue on ollut koko vuoden kovassa nousussa. Suosio oli välillä jo yli 30 prosenttia. Kannatusta ei laskenut edes se tosiasia, että vielä maalis-huhtikuussa puolueen Nato-kanta oli äärimmäisen nihkeä. Ruotsissa pääministerin rooli ulko- ja turvallisuuspolitiikan johtamisessa on erilainen kuin Suomessa, ja Ukrainan sodan ja Nato-prosessin aiheuttama kansan tiivistyminen hyödytti nimenomaan pääministeripuoluetta.
Siitä huolimatta vaalien tärkein teema on turvallisuus. Maahanmuuttajien väkivalta, jengit ja segregaatio ovat kaikissa keskusteluissa ykkösaiheita. Ruotsidemokraattien pitkään yksin hallitsemalle kentälle on tullut muu oikeisto ja osin myös sosiaalidemokraatit, joka on voimistanut retoriikkaansa ja vaatimuksiaan. Ruotsin tähän jamaan ajaneet pääpuolueet, sosiaalidemokraatit ja moderaatit, eivät juuri ole anteeksi pyydelleet. Politiikka on yhtä lyhytnäköistä kuin Suomessakin. Media kokonaisuudessaan on rohkeampi ja moniäänisempi kuin Suomessa, millä on vaikutuksensa myös yleiseen keskusteluun.
Vaaleissa puhutaan tietenkin myös energiakriisistä. Ruotsin käsittämätön päätös ajaa ydinvoima alas on luonnollisesti esillä. Talous ei sen sijaan ole teema lainkaan siinä määrin kuin Suomessa, sillä Ruotsin julkinen talous – maa omalla valuutalla – on eurooppalaista kärkikastia. Maahanmuuton kustannuksista – sekä humanitaarisen että matalapalkka-aloille kohdistuvan – sen sijaan puhutaan jonkin verran, mutta pääpaino on väkivallan ja rikollisuuden lisääntymisessä, turvattomuudessa ja muissa konkreettisesti näkyvissä ongelmissa.
Ruotsissa on yli 2 miljoonaa ulkomailla syntynyttä asukasta. Suurimmat ulkomailla syntyneiden ryhmät ovat syyrialaiset ja irakilaiset, jotka ovat ohittaneet koossa suomalaiset, jotka vuosikymmeniä olivat Ruotsin suurin ulkomaalaisryhmä. 700 000 ulkomailla syntynyttä ei pysty elättämään itseään, vaan elää sosiaaliturvalla. Maahanmuuttajajuuret omaavia henkilöitä oli 2021 jopa 2,7 miljoonaa, mikä on yli 26 prosenttia väestöstä.
Jos kaiken asiaan liittyvän tuskaisuuden ja massiivisten ongelmien keskellä haluat pienen väläyksen toivoa siitä, että asiat voitaisiin vielä korjata, käy katsomassa ruotsidemokraattien somekanavilta puolueen vaalifilmi nimeltään Sverige ska bli bra igen.
Suomen ensimmäiset hyvinvointialuevaalit ovat aivan kohta. Kuten kaikki muistamme, oikeasti kyse on maakunnista ja niiden uudenlaisesta hallinnosta, mutta koska sana ”maakunta” alkoi saada osakseen liian negatiivista kaikua, se piti vaihtaa. Valitettavasti saman taudin on saanut koko sote. Vaikka asiat ovat tärkeitä, suuriksi yhteiskunnallisiksi teemoiksi niistä ei tunnu olevan.
Kun sotesta keskustelee kansalaisten kanssa, heitä hallintomallin sijaan kiinnostavat omat lähipalvelut, mikä on tietenkin erittäin ymmärrettävää. Maakunnissa kiertäessä ihmisten mietteissä ovat olleet erityisesti se, mikä kyseistä kuntaa tai aluetta uudistuksessa uhkaa. Monet kertovat vaikeuksista lääkärille pääsyssä. Tai valtavan pitkistä taksimatkoista.
Vaaleja ja tätä historiallisen suurta maakuntauudistusta valmistellaan kuin verhon takana. Media on jo kertonut, että vaalit eivät kiinnosta äänestäjiä eikä uudistuksen tarkoituksista olla myöskään tietoisia.
Vaalien teknisyys ja epäpoliittisuus tietenkin aiheuttavat juuri sen, että asia nähdään tylsänä, vaikeaselkoisena, epäkiinnostavana ja valitettavasti myös turhana.
Eikä sitä ainakaan poliitikkojen sotejargon auta. Mitoitus, integraatio ja takuu eivät hoida ketään. Jos kaikki puolueet lupaavat puolustaa lähipalveluita ja ovat yhtä huolissaan vanhuspalveluista, mistä vaaleissa äänestetään? Jos ja kun alueet ovat suoran valtionrahoituksen alla, mistä siellä siis päätetään? Ainakaan kannustimia säästää tai pidäkkeitä kuluttaa ei ole lainkaan.
Joillakin alueilla kuulemma hallintosääntöön on suunniteltu kirjausta siitä, että viranhaltijapäätöksellä voisi muuttaa (eli supistaa) palveluverkkoa. Samaan aikaan on neuvoteltu runsaskätisistä puolueryhmien aluevaltuustorahoista, yhtä hissukseen tietenkin.
Suomessa terveydenhoito on jakautunut kuin kahdelle kastille, palvelut ovat osassa maata käytännössä romahtaneet, vanhusten- ja vammaistenhoidossa on järkyttäviä epäkohtia, nuoret eivät pääse mielenterveyspalveluihin, keskituloisia ohjataan suoraan yksityiselle, resursseja menee jatkuvasti enemmän ongelmallisen maahanmuuton palveluihin. Ja verotus on tapissa. Mikä mättää?
Näistä asioistahan meidän pitäisi puhua. Ja ne ovat valtakunnan tason asioita.
Sillä, mitä puolue ajaa valtakunnan tasolla, millaista talouspolitiikkaa, millaista tärkeysjärjestystä, millaisia arvovalintoja – sillä on selvä yhteytensä siihen, mitä kyseinen puolue oikeasti voi luvata alue- ja paikallistasolla. Tämä ei tietenkään kaikkia pidättele, vaan maakuntien vaalikentillä jotkut ovat taas luvanneet kuuta taivaalta, vaikka juuri on valitettu rahan puutetta eduskunnalle.
Mikäli aluevaalien äänestysaktiivisuus jää uhatun alhaiseksi, aluevaltuustojen demokratia ei ole kriisissä vaan käytännössä sammunut. Hyvinvointialueiden käynnistymiseen liittyy paljon epävarmuuksia ja on hyvin mahdollista, että kaikkea ei saada ajoissa valmiiksi.
Suomalaiselle demokratialle ja kansalaisten aktivoimiselle voisimme antaa piristysruiskeen yhdistämällä tulevaisuudessa sekä paikallis- että aluevaalit eduskuntavaaleihin. Näin puolueiden lupauksia ja tavoitteita olisi helpompi arvioida ja niiden realistisuutta punnita.
Tulisi lisäksi politiikka politiikkaan. Sillä siitähän on oikeasti kyse.
(Teksti on julkaistu ensimmäisen kerran Maaseudun Tulevaisuudessa 3.1.)
Yksi Suomen turvapaikka- ja maahanmuuttopolitiikan suurimmista ongelmista on sen jäsentymättömyys. Vaikka asiaan intohimoisen suvaitsevasti suhtautuvat aina haluavat muistuttaa, että maahanmuuttajat eivät ole yksi ryhmä, keskittyy käytännössä toteutuva maahanmuuttopolitiikka itseisarvoisesti, ilman laadullista arviointia, maahanmuuton ja monikulttuurisuuden kaikkinaiseen lisäämiseen: Kaikki maahanmuutto on hyvää, ja huono maahanmuutto on erityisen hyvää!
Vaikka uudessa hallitusohjelmassakin mainitaan erityisesti koulutetun maahanmuuton tarve, ei kirjauksella ole minkäänlaisia konkreettisia vaikutuksia. Se ei tule vähentämään haitallista maahanmuuttoa, tuskin merkittävästi lisäämään neutraalia tai hyödyllistäkään.
Kaikki toimenpiteet ulkomaalaisasioissa ja muilla politiikkasektoreilla, etenkin sosiaaliturvassa ja oikeusvaltion toimintatavoissa, varmistavat, että Suomi houkuttelee ennen muuta kouluttamatonta, julkisen talouden kannalta negatiivista ja kaukaisista kulttuureista saapuvaa integroitumatonta maahanmuuttajaväestöä myös jatkossa. On aivan yhdentekevää, mitä puhuvat päät puhuvat, jos yksikään käytännöntoimi ei tee sanotun toteutumisesta yhtään todennäköisempää.
Edellinen hallitus päätti tarjota töihin tuleville maahanmuuttajille sosiaaliturvan, vaikka ansiotulot olisivat alle 700 euroa kuussa. Tämä tarkoittaa käytännössä, että rajat ovat auki ja sosiaaliturvamme kenen tahansa saatavilla.
Nyt muodostettava hallitus tulee jatkamaan edellisen vahingollista politiikkaa madaltamalla eroa laillisesti ja laittomasti maassa oleskelevien ja humanitaaristen ja työperäisten maahanmuuttajien välillä.
Tähän suuntaan vetää myös kansainvälinen kehitys. Esimerkiksi joitakin kuukausia sitten esillä ollut GCM-sopimus nojaa juuri ajatukseen globaalista liikkeestä: niille kehitysmaista saapuville ihmisille, jotka eivät saa kansainvälistä suojelua – mutta jotka usein silti hakevat sitä – vaaditaan samoja oikeuksia kuin suojeluaseman saaneille.
Toisin sanoen, kaikki rajojemme yli saapuvat halutaan tässä kiilusilmäisessä ihmisoikeusdiskurssissa nähdä ”yhtä tärkeinä”, riippumatta siitä, mitä turvapaikkaselvityksestä ilmenee. Kielteisellä turvapaikkapäätöksellä ei tässä ajatuksessa ole mitään merkitystä. Uusi hallituksemme tulee ohjelmansa perusteella vahvasti kulkemaan sitä kohti, että mikään ei saa toimia maahanmuuttoa rajaavana elementtiä.
Hallitusohjelmassa sanotaan:
Hallitus kehittää lainsäädäntöä ja soveltamiskäytäntöä sen edistämiseksi, että työllistyneet kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneet voivat nykyistä joustavammin saada oleskeluluvan työn perusteella.
Tämä viimeistelee jo edellisen hallituksen aloittaman työn siitä, että turvapaikkapäätöksellä ei ole merkitystä maahan jäämisen kannalta, edes teoriassa. Vaikka turvapaikanhakija todetaan oikeusvaltiomme selvityksessä kansainvälistä suojelua tarvitsemattomaksi – eli siis toisin sanoen taloudellisista tai muista syistä kulkevaksi siirtolaiseksi tai turvapaikkashoppailijaksi – tällä ei ole vaikutusta lopputulokseen.
Kehitysmaasta tuleva kouluttamaton henkilö ei kuitenkaan ole yhteiskunnallemme kokonaisvaikutuksiltaan juuri yhtään sen hyödyllisempi, saipa hän jäädä maahan suojeluaseman tai pizzanpaistajan statuksella. Taloudellisten ja muiden maahanmuuton ongelmien kannalta on aivan yhdentekevää, mitä kehitysmaista tulevien maahanmuuttajien oleskeluluvissa lukee.
Käytännössä lopputulos on miltei identtinen, ja pätee lähes aina:
Maahanmuuttaja kuormittaa sosiaalijärjestelmää ja palveluita, ja mikäli työllistyy, työllistyy vahvasti tuetusti tai halpamarkkinoille tai maahanmuuttokoneiston sisään. Maahanmuuttajien koulutustaso on matala, myös seuraavilla sukupolvilla, tulot eivät kehity, ja he ovat kantaväestöön nähden huomattavan pienituloisia ja tukiriippuvaisia.
Puhumattakaan Suomeen suuntautuvan maahanmuuton kaikista muista negatiivisista seurauksista.
Hallitusohjelmassa puhutaan myös laittomasti maassa oleskelevien (”paperittomien”) varhaiskasvatuksesta, perusopetuksesta ja yhä laajemmasta terveydenhuollosta. Hallituksen velkaviisikko tullee merkittävästi lisäämään laittomasti maassa olevien tukia ja palveluita.
Mitä eroa sillä enää on, onko ihminen laillisesti vai laittomasti maassa, jos sosiaalivaltio kustantaa moninaiset oikeudet kaikille maan rajojen sisäpuolelle päässeelle? Ei mitään, ja tämä juuri on tarkoituskin. Koska kaikki maahanmuutto on hyvää, ja huono maahanmuutto on erityisen hyvää!
Edes lähi-itäläisille nuorille miehille ilmaisen Kempeleen talon tarjoaminen kera vaaleiden neitsyiden ei vedä vertoja tälle houkutustekijälle. Se käytännössä jo yksin varmistaa, että onnenonkijoiden kannattaa saapua Suomeen.
Ja sen tietävät myös kiilusilmäisen suvaitsevat tahot. Ne tekevät kaikkensa, jotta kuka tahansa saa tulla ja jäädä Suomeen ihan mistä tahansa syystä. Selityksiä kyllä on, ja ne valitaan aina tarpeen mukaan: Meidän pitää auttaa. Meillä on työvoimapula. Ihmiset ovat liikkuneet aina. Lisää väriä katukuvaan. Globalisaatio. Ihmiskuva. Ihmisoikeudet.
Tämä on logiikka, ja enää meidän vain tarvitsisi tietää, miksi ne tekevät tuota.
Yksikään hallituksen kirjaama toimenpide ei hankaloita maahanmuuttoa tai puutu vetotekijöihin. Suomen maahanmuuttopolitiikkaa vihervasemmistolaisen velkaviisikon kaudella ohjaa entistä enemmän kansalaisjärjestöjen ja aktivistien luoma inhimillisyyden, monikulttuurisuuden ja rajattoman maailman diskurssi. Kyse on valheesta, mutta ilmeisesti se joihinkin vielä uppoaa.
Koska meille nyt kuitenkin tuli tuollainen hallitus.
Lähde: Ylen tulospalvelu
Kesäkuun 2017 jälkeen useampi puolue on korostanut, että perussuomalaisilla on erilainen ihmiskäsitys tai ihmiskuva – toisin sanoen siis vääränlainen, verrattuna kyseisten puolueiden omiin käsityksiin ja kuviin.
Vaalikamppailun aikana erityisesti demarit, kokoomus ja vasemmisto nostivat tätä näkemystä esille. Vaalituloksen ratkettua Antti Rinne on todennut, että demareilla ja perussuomalaisilla on ”ihmisyyteen liittyviä näkemyseroja”, mikä tekee yhteisen hallitustaipaleen suunnittelun jos ei mahdottomaksi, niin ainakin hyvin vaikeaksi.
Vastaavasti Sanna Marin sanoi eilen A-Studiossa, että hänen edustamansa puolueen arvomaailma on hyvin erilainen perussuomalaisten kanssa. Hän puhui ”arvokuilusta”, ja korosti, että eri heikompiosaisten ryhmien vastakkainasettelu on väärin.
Mistäköhän suunnasta tätä lähtisi purkamaan? Onko meidän ihmiskuvamme todella erilainen vai mahtaisiko kyseessä olla jälleen yksi poliittinen iskusana, jota kätevästi käytetään paremman selityksen puutteessa? Mitään konkreettisia selityksiä ”ihmiskuvamme” puutteellisuudelle tai vääränlaisuudelle ei nimittäin yleensä anneta. Tai jos annetaan, menevät ne aivan metsään – keskittyen esimerkiksi seikkoihin, joihin politiikkamme ei ota mitään kantaa, kuten ihonväriin.
Meidän mielestämme julkisen vallan eli myös suomalaisten poliitikkojen tehtävä on puolustaa Suomen ja suomalaisten etua. Me emme näe mitään muuta järkevää perustelua Suomi-nimisen valtion olemassaololle. Suomen valtio on olemassa suomalaisia varten. Suomen ja suomalaisten ensisijainen tehtävä ei voi olla huolehtia jonkun muunmaalaisista ihmisistä tai satunnaisista maailman ihmisistä.
Mikäli esitämme tämän argumentin demareille, he todennäköisesti vastaisivat jotakin jakamattomasta ihmisarvosta tai ihmisoikeuksista. Mitä ne sitten tarkoittavat?
Meidänkin mielestämme kaikilla on jakamaton ihmisarvo. Meidät erottaa demareista (ja muista puolueista) se, että ymmärrämme realistisesti, että käytännön maailmassa tuo jakamaton ihmisarvo tarkoittaa aina sitä, että jollakin on velvollisuus maksaa tuon jakamattoman ihmisarvon abstraktista erottuvat maalliset sovellukset.
”Jakamaton ihmisarvo” tai ”universaalit ihmisoikeudet” ovat abstrakteja asioita, jotka konkretisoituvat vasta, kun joku taho – yleensä aina valtio – takaa ne. Tuo takaaminen voi tarkoittaa poliittisia oikeuksia ja vapautta, mutta länsimaissa se tarkoittaa aina myös taloudellisia oikeuksia saada tietty elintaso ja muita lukuisia ”oikeuksia”.
Vaikka kaikki maailman ihmiset eivät tällä hetkellä olekaan vaatimassa meidän palveluksiamme, niin kauan kuin asetelma on tällainen, kaikilla maailman ihmisillä kuitenkin on periaatteessa yhtäläinen oikeus vaatia niitä. Yksikään poliittinen vastustajamme ei kykene vastaamaan kysymykseen, milloin velvollisuutemme loppuu.
Kuinka monta maahanmuuttajaa meillä on ”moraalinen velvollisuus” hoitaa? Kuinka monella maahan tulevalla on ”jakamaton ihmisarvo” nimenomaan meidän kontekstissamme eli Suomi-nimisessä maassa?
On utopia, että kaikilla maailman ihmisillä olisi konkreettisesti ”jakamaton ihmisarvo” eli että he sijaitsisivat valtioissa tai muissa yhteisöissä, jotka huolehtivat heidän oikeuksistaan ja vapauksistaan. Minusta tuo on tietysti tavoiteltavaa, mutta on oleellista ymmärtää, minkä tahon tavoittelua se ensisijaisesti edellyttää. Ei minun, ei sinun, ei meidän. Vaan niiden valtioiden, joissa asuu ihmisiä, joiden ”jakamaton ihmisarvo” ei toteudu.
Mikäli maailma olisi täynnä Suomen kaltaisia valtioita, meillä ei olisi ”ihmisarvo-ongelmia”, jotka tulevat esille muun muassa hallitsemattomina siirtolaisvirtoina, paremman elintason tai turvapaikan etsimisenä ja muina globaalin tason ominaisuuksina.
Miksi se sitten ei ole suunta, johon kaikki haluaisivat kansainvälistä politiikkaa ohjata, kohti vakaita ja kehittyneitä valtioita, jotka pitävät omistaan huolen?
Yksinkertaisimmillaan valtiot olisivat kansallisvaltioita, mutta muukin on mahdollista. Miksi edes kehitysapujärjestelmämme ei ole rakennettu niin, että se palkitsisi valtioita ihmisoikeuksien mukaisesta toiminnasta ja rankaisisi sen puutteesta?
Me emme ole vastuussa maailman pahoinvoinnista. Meidän sarkamme on kotimaassa, niin moraalisesti, kulttuurisesti kuin taloudellisestikin.
Perussuomalaisille ihmisoikeudet eivät tarkoita, että omasta väestään, alueestaan, kulttuuristaan ja asioistaan hyvää huolta pitävät maat joutuvat kantamaan vastuun niistä maista, jotka vuodesta toiseen eivät tee mitään asioiden eteen. Maista, jotka kantavat enemmän huolta hirmuhallitsijoiden, näiden esikuntien ja muiden valtaklikkien hyvinvoinnista kuin monimiljoonaisesta kansasta.
Hyväntekeväisyys on toinen asia. Hyvä maa voi yrittää auttaa – kuten hyvä ihminenkin tekee – mutta se ei voi olla sen velvollisuus.
Mikäli jokainen maailman maa tekisi näin, meillä olisi paljon vähemmän ongelmia, joita sälyttää muiden hoidettavaksi. Realismin edistyksellinen tavoite jää valitettavasti monilta ymmärtämättä.
Oman maan ja kansalaisten edelle laittaminen ei ole pahuutta eikä se ole itsekkyyttä. Se on paitsi realismia myös ehdoton arvo.
Kehittyvistä maista länsimaihin tapahtuvalla maahanmuutolla mikään ei korjaannu. Mutta ehjäkin rikkoontuu. Onko tämän ymmärtäminen todella ”vääränlaista ihmiskäsitystä”?
Entä sitten konkreettinen perussuomalaisten ihmiskäsitys? Periaateohjelmamme sanoo näin:
”[O]ikeudenmukaiseen politiikkaan kuuluu vähäosaisten, huono-onnisten ja syrjäytyneiden suomalaisten auttaminen. Haluamme tukea apua tarvitsevia ensisijaisesti oman maamme sisällä. Tätä kutsumme sisäiseksi solidaarisuudeksi.”
Olisiko siis niin, että ihmiskäsityksemme ei olekaan erilainen, vaan kyse on globalismin ja kansallisen välisestä erosta? Meille on päivänselvää, että Suomi ja suomalaiset tulevat ensin. Emme voi välttää vastakkainasettelua, koska asiat todella ovat vastakkain. Muun maailman hoivaamiseen ei ole olemassa mitään erillistä kassaa, vaan raha tulee samasta paikasta kuin suomalaisten tukeminen ja auttaminen – eli veronmaksajilta.
Minusta tuntuu, että perussuomalaisia sättivillä puolueilla ja tahoilla ihmisoikeuksiin ja ihmisarvoon vetoaminen onkin itsessään poliittista toimintaa; jotakin muka konkreettista, joka itsessään johtaa toimiin.
Yleensä sellaisiin toimiin, jotka edellyttävät, että meidän tulee tehdä jotakin. Meidän tulee esimerkiksi maksaa, suvaita, olla sanomatta vastaan, hymistellä, hyväksyä, alistua.
Me taas ajattelemme, että ihmisoikeudet ovat oleellisia juuri siinä, miten ne käytännössä toteutetaan – eivät osana kaunosanaista kansainvälistä sopimusta tai sädekehää itselleen asettelevien Hyvien Ihmisten kovaäänisiä vaatimuksia, vaan siinä, miten ne tapahtuvat ja toteutuvat. Nyt ja tässä.
Ihmisoikeudet eivät leijaile ilmassa, odottamassa, että maahan tullut satunnainen ihminen voi tarrata niihin kiinni ja vaatia ideologisten eturyhmiensä kanssa meitä maksamaan, suvaitsemaan, hymistelemään, olemaan sanomatta vastaan, hyväksymään.
Viisaus merkitsee kykyä hahmottaa todellisuutta. On epäviisasta hahmottaa todellisuutta väärin. Aina on mahdollista oppia, myös virheistään.
Erityisen moitittavaa on antaa toisista arvioita, jotka perustuvat omaan väärin hahmotettuun todellisuuteen. Minusta muut puolueet ovat syyllistyneet tähän pahemman kerran.
Perussuomalaiset keskustelevat mieluusti aiheesta lisää muiden puolueiden kanssa. Mutta rehellisesti ja todenmukaisesti, ilman populistisia sloganeita.
Me emme halua, että lapsemme elävät 30 vuoden päästä kaupungeissa, joissa suomalaiset ovat vähemmistössä. Emme halua uskotella, että on aivan sama, minkälaisia kulttuureja, kieliä ja tapoja maassamme on. Emme halua, että hyvinvointijärjestelmämme joudutaan raastamaan rikki, koska saajien määrä kasvaa liian suureksi suhteessa maksajien määrään. Emme halua, että kouluistamme tulee nuoria, jotka eivät osaa kunnolla lukea, mutta joiden mielestä naisen kuuluu peittää itsensä.
Emme jaksa kuunnella syyllistämistä, että syrjimme emmekä kotouta ja että rasismi sitä ja nimenomaan maahanmuuttajien ihmisoikeudet tätä. Emme jaksa kuunnella, että se on ”yksi asia”, koska se ei ole. Se on monta asiaa. Se on raha pois muualta, se on arvot pois muualta, se on moraalinen huomio pois muualta, se on Suomi ja suomalaisuus ja meidän omaleimaisuutemme ja hyvämme hus, poikki, pinoon, kumarra ja pelkää muita, unohda itsesi.
Toivon sydämeni pohjasta, että tänään moni samoin ajatteleva suomalainen ei enää hymistele eikä usko kaiken ratkeavan kuin itsestään, vaan äänestää muutosta. Ajattelutavan muutosta, arvojen palautusta, tehokasta politiikkaa, sitä ideologista ylivaltaa vastaan, joka syyllistää siitä, että me emme saisi pitää huolta omastamme, emme saisi suojella sitä. Keneltä meidän muka kuuluu ottaa ohjeita? Näiltä ”arvojohtajilta”, jotka puhuvat suvaitsevaisuudesta mutta halveksivat ja osoittelevat omastaan välittäviä?
Emme vaadi tätä tyhmyyttämme tai ilkeyttämme. Emme ole kylmiä tai tunteettomia. Emme kohtele ihmisiä ikävästi. Ei, en vihaa ketään. En vastusta kansainvälisyyttä tai normaalia eri ihmisten ja kulttuureiden välistä kanssakäymistä ja liikettä valtioiden välillä.
Kehitysmaista ja hyvin vieraista kulttuureista kehittyneisiin länsimaihin päin suuntautuva massasiirtolaisuus on merkittävin yhteiskuntiamme muuttava asia. Sinä tiedät sen, ja sinun kuuluu välittää siitä.
Kun maallemme haitallinen maahanmuutto on saatu lopetettua, olemme valmiit suuntaamaan resursseja pakolaisten ja siirtolaisten lähtöalueille. Samalla kaikesta kehitysavusta pitää tehdä ehdollista. Apua haluavan valtion on kyettävä pitämään väestönsä alueellaan ja pyrittävä tarjoamaan kansalaisilleen riittävän elinkelpoiset olosuhteet.
Suomalainen maahanmuuttoteollisuus voi siirtyä paikan päälle auttamaan, mikäli se niin haluaa tehdä. Se kykenisi auttamaan huomattavaa ihmismäärää pelkästään yhteen Suomeen muuttaneeseen maahanmuuttajaan kohdistuvilla kustannuksilla. Miksi se ei tee niin?
Meidän ei tarvitse katsella sivuun, kun näemme kaduilla burkia, kauppakeskuksen käytävillä huiviin puettuja pikkutyttöjä ja uimahallissa eristettyjä naisia. Se ei ole monikulttuurisuutta, se on alistamista, eikä kuulu Suomeen.
Maassa olevien maahanmuuttajien pitää arvostaa yhteiskuntaamme ja arvojamme ja noudattaa lakejamme. Se, että vihervasemmisto ei tiedä, mitä nämä ovat, ei ole meidän ongelmamme. Ehkä sinä tiedät.
Ihminen osaa tutkia Merkuriuksen vesijäätä ja keksiä, että virusvektoreita voi käyttää geeniammuksina kasvainten hoidossa. Maahanmuuton rajoittaminen on huomattavasti helpompaa.
Suomi on itsenäinen valtio. Ja sinä olet vapaa päättämään.
Äänestetään Suomi takaisin.
Käytätkö taksia? Minä käytän silloin tällöin, lähinnä työtehtävissä. Taksin käyttäminen on muuttunut hyvin jännittäväksi heinäkuun alussa toteutuneen taksiuudistuksen jälkeen.
Uudistuksessa kävi kuluttajan kannalta hyvin samalla tavalla kuin monessa muussakin hallituksen uudistuksessa: palvelu sekä huononi että kallistui. Ei liene tarpeen kertoa, että tarkoitus oli, että palvelu paranee, ja hinta halpenee. Kaltaiseni sangen markkinamyönteinen ihminenkin muuttuu skeptiseksi, jos joka ikinen kilpailua vapauttava uudistus epäonnistuu.
Taksien avaaminen laajemmalle kilpailulle ja käytännössä kenen tahansa pääsy ajamaan taksia ovat johtaneet ongelmiin monessa muussakin maassa. Yleensähän Suomi imitoi kaikki surkeat uudistuksensa Ruotsista, niin tässäkin tapauksessa. Ruotsissa taksilla ajaminen on ollut hyvin jännittävää jo vuosikausia. Kun astut Tukholmassa lentokentältä tai satamasta ulos, ympärilläsi on joukko taksikuskeja, jotka erilaisin huudoin ja käsimerkein kertovat haluavansa juuri sinut. Valinnanvapauttasi on, että voit nopeasti googlata, millä firmalla nyt olikaan vähiten ongelmia ja mihin ei missään nimessä kannata astua. Sitten valitset luotettavimman oloisen ja toivot parasta.
Ja nyt sama Suomeen. En ymmärrä, miksi maamme aina kuvittelee saavansa erilaisia tuloksia tekemällä samanlaisia asioita kuin Ruotsi.
Taksiuudistuksen jälkeen ongelmat ovat olleet valtavia. Toki Helsingissä jo vuosia aiemmin on saattanut päätyä maahanmuuttajataksin kyytiin, jonka kuski ei tiedä, missä on eduskuntatalo, mutta nyt homma on karannut käsistä. On todennäköisempää saada alleen auto, jonka kuski on aivan ulalla.
Kajonin taksifirma kouluttaa ajajansa parissa päivässä. En koskaan muuten käyttäisi kyseistä firmaa – joka on epäonnistunut myös monien julkisten kyytien suhteen – mutta joskus on ollut pakko, kun muita ei ole ollut saatavilla. Kyseinen firma on kunnostautunut myös turvapaikanhakijoiden palkkaamisessa. Syy oli tietysti se, että Kajon ”haluaa olla osaltaan auttamassa turvapaikanhakijoita kotouttamisessa ja sopeutumisessa yhteiskuntaan”. Et usko? No ei kukaan muukaan.
Kuljettajatyövoiman osaamisessa on selkeitä puutteita kielitaidon, paikallistuntemuksen, asiakaspalvelun ja jopa ajamisen osalta.
Taksialahan on perinteisesti yksi niistä aloista, joissa on ”huutava työvoimapula”. Valitettavasti samaan aikaan alalta on joutunut lähtemään merkittävä osa perinteisiä takseja, taksiyrittäjiä ja suomalaisia ajajia. Kilpailun lisääntyminen ja muut alan muutokset ovat aiheuttaneet sen, että ansiot jäävät hyvin alhaisiksi. Suomeksi sanottuna – ainakaan pääkaupunkiseudulla liksalla ei tule toimeen, mikä sitten jälleen aiheuttaa sen, että työvoimapula on huutavaa, ja sitä paikkaamaan tarvitaan maahanmuuttajia.
Veronmaksaja maksaa elämiseen vaadittavien tulojen ja palkan välisen erotuksen.
Taksiliitto kritisoi uudistusta viimeksi tiistaina. Liitto sanoo suoraan, että koko uudistus on epäonnistunut. Se syyttää ministeriötä, joka ajoi lain läpi vastustuksesta ja varoituksista huolimatta.
Haluan nyt kuitenkin puhua kuluttajan näkökulmasta. Kerron muutamista taksikokemuksistani.
Joitakin kuukausia sitten taksi oli soitettu osoitteeseen X. Se ei kuitenkaan tullut sinne, vaan hieman kauemmaksi osoitteeseen Y. Kävelimme autolle. Kuski ei noussut autosta, saati pahoitellut.
Halusimme päästä osoitteeseen Z, alle 10 kilometrin mittaisen matkan.
Kuljettaja ei osannut kirjoittaa osoitetta navigaattoriin. Kirjoitin sen itse.
Lähdimme liikkeelle. Kuljettaja ajoi ohi jo ensimmäisestä risteyksestä. Samoin seuraavasta. Itse asiassa ajoimme koko matkan täysin takapenkkiläisen manuaaliohjauksessa. ”Käänny seuraavasta oikealle! Right, now right!” Vaikka reitti siis näkyi navigaattorissa.
Millaista matkanteko on? Hyvin epämukavaa. Tämäkään kuski ei osannut ajaa autoa. En itsekään osaa, mutta en olekaan taksi. Tiedän, että auton ei kuulu nykiä ja hytkyä.
Välillä kuljettaja pani musiikin niin kovalle, että kävi tukalaksi. Samaa hän teki lämpötilalle – viileää, kuumaa, viileää. Kuski ajoi välillä selvää alinopeutta, välillä hän kävi vastaantulevien kaistalla. Tyydyin lähinnä hämmästelemään suu auki.
Koko matkamme kesti paljon tavallista kauemmin – jouduimmehan käyttämään toista reittiä harhaan ajamisen ja U-käännösten takia.
Perille saavuttuamme mittarin summaan lisättiin kahdeksan euroa. Maksoin kertakäyttöisellä taksikortilla. Kuski ei tiennyt, mitä sille pitää tehdä. Minäkään en tiennyt. Lopulta hän nauroi minulle, kun en saanut korttia katki keskeltä. Hän keksi minusta vielä jonkun vitsin, mutta olen unohtanut sen jo.
Olimme tässä vaiheessa vain huojentuneita, että pääsimme autosta pois ja lopulta oikeaan paikkaan.
Ei tämä ole edes kovin poikkeuksellista. Monet kerrat Helsingistä Kirkkonummelle ilta- tai yöaikaan tullessa taksi ei ole osannut perille. Kyydissä oleminen – etenkin yksin – on rasittavaa. Joudut joko juttelemaan, vaikka et haluaisi, tai kertomaan ja valitsemaan reitin.
Mikäli minä maksan palvelusta, odottaisin ensinnäkin, että kuski osaisi itse selvittää parhaan reitin ja ajaa sinne. Vai onko tarkoitus osallistaa asiakasta? Saada tuppisuu suomalainen juttelemaan?
Helsingissä epäonnistunut uudistus on lisännyt markkinainnovaatioita, kun iso osa ihmisistä kuitenkin edelleen haluaisi päästä sinne, minne haluaa ja mahdollisimman helposti. Moni ei tietenkään julkisesti kerro, mistä kiikastaa, koska siitä saattaa joutua vaikka kutsutuksi rumilla sanoilla.
Nykyään ainakin Helsingissä on mahdollista tilata ”premium-taksi”. Se on jotakuinkin sellainen kuin suomalainen taksi oli ennen vanhaan. Varma, luotettava, kohtelias, palveluhenkinen, turvallinen, siisti, hajuton, äänetön tai vähä-ääninen. Naisellekin mukava. Ja ainakin joka kerta tähän asti – suomalainen.
En tietenkään tarkoita, etteikö maahanmuuttajataustainen taksi voisi olla hyvä. On, ja monesti olen saanutkin hyvää palvelua. Vastaavasti suomalaisiin mahtuu huonoja kokemuksia.
Joka tapauksessa on päivänselvää, että nyt kun kuka tahansa voi ajaa taksia, laatu on heikentynyt valtavasti, ja ongelma koskee erityisesti maahanmuuttajia. Ei vain yksityisajoissa, vaan kaikissa muissakin.
On hullua, että saadaksesi ”tavallisen taksin” sinun pitää tilata ”premium”. Päästäksesi huoletta perille, saadaksesi olla rauhassa – sinun pitää tilata luksusta.
Mutta tämä kuvaa maatamme laajemminkin. Saadaksesi ”tavallista” sinun pitää nykyään erityisesti vaatia sitä, maksaa siitä, osata sanoa oikeat sanat, tuntea oikeita ihmisiä ja niin edelleen.
Miten on mahdollista, että kaikki suuret uudistuksemme epäonnistuvat? Miksi lainsäätäjä ja virkamiehet eivät kuuntele asiantuntijoita ja tässä tapauksessa työtä tekeviä? Miksi ministeriö härkäpäisesti ajaa uudistusta, jonka voi suoralta kädeltä sanoa epäonnistuvan?
Miksi suomalaista taksia ajaa maahanmuuttaja, joka ei tunne kaupunkia, osaa kirjoittaa, puhua suomea eikä ajaa autoa?
dust/bones/politics 