Suurmoskeijan varjosta

(Julkaistu Suomen Uutisissa 11. joulukuuta)

sdr

Helsingin Hanasaareen suurmoskeijaa ja islamilaista palvelukeskusta suunnittelevan hankkeen tonttiasia on tiistaina 12. joulukuuta Helsingin kaupunkiympäristölautakunnassa, jossa puheenjohtajan nuijaa käyttää vihreä apulaispormestari Anni Sinnemäki. Vaikka suurmoskeijalla ei edelleenkään vihervasemmistoa lukuun ottamatta näytä juuri olevan aitoa kannatusta, on syytä pelätä, että se siitä huolimatta etenee takapakeista välittämättä, vähä vähältä hivuttaen. Kun kriittinen piste on ylitetty, myös sellaisilla ”suvaitsevaisuutta” ja ”ihmisoikeuksia” edistävillä asioilla, joita harva näyttää aktiivisesti kannattavan, on tapana edetä maaliin tai ainakin riittävän pitkälle.

Perussuomalaiset on ainoa puolue, joka kokonaisuudessaan ja yksiselitteisesti vastustaa suurmoskeijaa, myös siinä tapauksessa, että hankkeen rahoituksessa ei olisi mitään ongelmaa (ja siinä tietysti on). On tärkeää olla kritiikissä johdonmukainen ja tuoda yhä uudelleen esille ne seikat, joiden vuoksi hanketta on syytä vastustaa.

Olin perjantaiaamuna seuraamassa hankkeen puuhahenkilöiden järjestämää tiedotustilaisuutta, jonka pääsanoma liittyi hankkeen rahoitukseen. Tiedotustilaisuuteen tuli kutsu vasta edellisenä päivänä kello 16:n jälkeen, vaikka otaksun, että Bahrainin valtuuskunnan saapuminen oli tiedossa varmasti jo hyvissä ajoin. Myöhäisen kutsun myötä paikalle ehtikin harvempi taho kuin hankkeen tärkeys antaisi toivoa.

Aikaa tilaisuudelle oli varattu myös liian vähän, ja suurin osa meni hankkeen toimijoiden alustuksiin, jotka yllätyksettömästi pyörivät hyvin yleisellä ja retorisesti mielistelevällä tasolla. Itsekään en päässyt esittämään läheskään kaikkia kysymyksiäni. Tilaisuuden voi kokonaisuudessaan katsoa täältä.

Myös annetut vastaukset ylipäätänsä jäivät hyvin vajaiksi. Paikalla olleet toimittajat kyllä esittivät varsin kriittisiä kysymyksiä koskien rahoitusta eikä osa edes lannistunut ensimmäiseen kiertelevään ja epäselvään vastaukseen, vaan jaksoi esittää uuden kysymyksen. Tästä huolimatta tilaisuuden informaatioanti oli heikko. Seuraava tilaisuus järjestettäneen jo keskiviikkona, kun huominen lautakunnan näkemys asiasta on kuultu.

Islam ja suomalaisuus

Pia Jardi väitti heti puheenvuoronsa aluksi, että islam on myös suomalainen asia, jopa osa suomalaisuutta. Hän muistutti, että muslimeita on Suomessa jo enemmän kuin esimerkiksi ortodokseja. Menemättä sen tarkemmin suomalaisuusväitteen todenmukaisuuteen muistutan, että muutamien satojen henkilöiden kokoinen tataariväestömme ei ole koskaan pitänyt meteliä itsestään. Tataarien suurmoskeija Helsingin sisääntuloväylän varressa kutsumassa rukoukseen kuulostaa miltei absurdilta, muista asiaan kuuluvista erityisoikeuksista puhumattakaan. Poliittisine, kulttuurisine ja uskonnollisine elementteineen islam on vahvaa tuontitavaraa ja liittyy nimenomaan viimeisen muutaman vuosikymmenen aikana kiihtyneeseen maahanmuuttoon. Suurmoskeijahanke on täten osa sitä samaa monikulttuurista vyörytystä, jota todistamme lukuisalla muullakin yhteiskunnan sektorilla, milloin minkäkinlaiseen kaapuun puettuna.

Ryhmien välistä kohtaamista

Jardi väitti, että hanke yhdistää eri islamin koulukuntia – avaapa jopa ”oven yhteisymmärrykseen”. Kun halusin täsmennystä, että onko mukana hankkeessa nyt siis myös shiiamuslimien edustus, kiihtynyt Jardi vastasi, että suurmoskeija on vain sunnien hanke. Jardi jopa väitti, että tämä on ollut tiedossa aina. ”Kaikilla on mahdollisuus tehdä omia hankkeita!” Hän vertasi tilannetta siihen, että eri kristityillä kirkkokunnilla on omat kirkkonsa ja toimintansa.

Perussuomalaiset ei tietenkään kannata sen koommin sunnien, shiiojen kuin muidenkaan suurmoskeijaa, mutta oleellista tämän näkökulman kannalta on se, että eri islamin ryhmittymät suhtautuvat toisiinsa vihamielisesti. Sunnien ja shiiojen kiistat eivät valitettavasti jää vain muslimien lähtöalueille, vaan seuraavat heitä matkalla länsimaihin – kuten tapahtuu useiden muidenkin kulttuuriin, uskontoon ja yhteiskuntajärjestelmään liittyvien tapojen ja mieltymysten kohdalla. Myös Suomessa on raportoitu ongelmista islamin eri ryhmien välillä, jopa vastaanottokeskuksissa, jonne turvapaikanhakijat pakenevat kotimaidensa levottomuutta.

Suurmoskeija ei siis lisää ”arjen dialogia” edes islamin sisällä. Meidän ei missään tapauksessa tulee edistää kyseisen uskonnon kuppikuntaisuutta tämän enempää

Avoin tili muslimimaassa

Rahoitukseen liittyvistä ongelmista on kirjoittanut varsin hyvin useampi mediatalo. Paikan päällä tilaisuutta todistaneena en voi olla hämmästelemättä, millaisella mahtailevuudella joukkio asiaansa esitti. Mikään ei näytä olevan selvillä – tai seikkoja ei ainakaan tuotu julki – vaan Jardi ja muut keskittyivät toistelemaan hyväksyttävyyttä henkiviä sanoja, kuten ”läpinäkyvyys” ja ”suomalaiset periaatteet”. Mitä ihmettä nämä tarkoittavat, kun tosiasia on, että rahanpesusta ja ääriliikekytköksistä tunnetussa maassa on avattu tili, jonne kuka tahansa voi lahjoittaa rahaa? Miten on tarkoitus taata, että rahoittajat eivät vaikuta moskeijan linjaan? Laitetaanko nettipoliisi seuraamaan perjantaisin striimattavaa rukoushetkeä tavoitteena poimia mahdollinen vihapuhe tai muuten epäilyttävä julistus?

Vaikuttaa selvältä, että Suomessa asuvat muslimit eivät ole tottuneet siihen, että heidän väitteitään kyseenalaistetaan mediassa. Mitenkään muuten en voi selittää sitä, että puuharyhmä lennättää paikalle Bahrainista henkilön – joka Wikipedian mukaan on muuten ”a staunch anti-Shia loyalist” – kertomaan, imaamin tulkatessa, kuinka hankkeen on tarkoitus parantaa Suomen ja Bahrainin välejä, ajaa Suomessa asuvien bahrainilaisten (6 henkilöä) etua ja taata, että muslimien asioihin ei liiaksi Suomessa puututa!

Muslimien palveluita mutta moskeija myös suomalaisille

Jardi kertoi, että moskeijan yhteyteen rakennettavasta palvelukeskuksessa on tarkoitus tuottaa muslimien tarvitsemia palveluita. Edes asiaa erikseen kysyttyäni en saanut selvää vastausta siihen, mitä nämä ovat. Uimahalli tarjoaa toki sukupuolet segregoivaa uimapalvelua – tämä kävi selväksi, mutta mitä muuta nämä palvelut sisältävät? Tuleeko rakennukseen ”monikulttuurisia” sosiaalipalveluita, halal-tuotteisin ja naisten peittämiseen tarkoitettuihin vaatekappaleisiin keskittyviä yrityksiä, erilaisia islamin oppien mukaisia koulutuspalveluita, islamilainen päiväkoti, sharian mukaista perheneuvontaa vai mitä?

Entä mistä ihmeestä nämä kustannettaisiin – onko ”avoimen tilin” tarkoitus olla pysyvä rahoituskanava? Kuulostaa kaikkea muuta kuin loppuun asti mietityltä, puhumattakaan avoimuudesta ja läpinäkyvyydestä.

Ikään kuin merkittävänä myönnytyksenä suomalaiselle kulttuurille ja yhteiskunnalle tuotiin myös esille, että suomalaiset ei-muslimit saavat vierailla rakennuksessa. Toki tällekin on useita rajoitteita, etenkin toisen sukupuolen kohdalla – sukupuolten erottelun lisäksi naisten tulisi tietenkin käyttää huivia.

Sukupuolten eriarvoisuus ”suomalaisten periaatteiden mukaan”

Kun kysyin sukupuolten välisestä erottelusta, Jardi vastasi käsittämättömällä tavalla esittäen, että uimahallissa ”miesten edessä alasti seisominen” ei ole tasa-arvoa tai että tasa-arvo ei ole ”pakko”. En tietenkään ollut esittänyt mitään ”pakollisesta tasa-arvosta”, toisaalta uimahalleissamme eivät naiset seiso alasti miesten edessä. Merkittävintä kuitenkin jälleen on se, millaisella huomattavan voimallisella ylpeydellä muslimit puolustavat maahamme sopimattomia käytäntöjään.

Tämä on mahdollista, koska Suomen yhteiskunnallisessa keskustelussa islamin kritisointi on leimattu rasismiksi.

Suurmoskeijan puolustukseksi Jardi esitti myös sen, että jo nyt muslimitytöt ja -naiset ovat segregoitu, ja että uusi uimahalli helpottaisi asiaa. Piikki oli selvästi osoitettu Helsingin kaupungille – ilmeisesti muslimien omien uimahalli- ja muiden vuorojen tarjoaminen on liian pienimuotoista. Logiikka tässä yhteydessä on tietysti yhtä ontuvaa kuin muissakin perusteluissa. Segregaatiota ei aiheuta sen paremmin Helsingin kaupunki kuin suurmoskeijan palvelukeskuksen puutekaan, vaan islamin uskonnollinen, kulttuurinen ja toimintaympäristöstä riippumaton käytännöllinen takapajuisuus, jopa naisviha.

En liene poikkeuksellinen pohjoismaalainen nainen kokiessani vastenmielisyyttä islamin naiskäsitystä kohtaan. Olen korkeintaan poikkeuksellinen siinä, että tuon asian kuuluvammin esille kuin monet.

Minulle on päivänselvää, että suomalaisen yhteiskuntamme ei millään tavalla tulisi edistää tai ylläpitää islamilaista naiskäsitystä. Moskeijaa on mahdotonta tehdä ”suomalaisten periaatteiden mukaisesti”.

”Yhdessä paremman yhteiskunnan ja tulevaisuuden puolesta”

Suurmoskeijahanketta perustellaan väitteillä siitä, että se poistaisi länsimaisen yhteiskunnan ja muslimien välisiä haasteita ja kotouttaisi maahanmuuttajia, tuoden heidät lähemmin osaksi yhteiskuntaa. On vaikea nähdä, mihin tällaiset väitteet perustuvat. Missään päin läntistä maailmaa muslimit eivät ole integroituneita uuteen yhteiskuntaan – eivät maahanmuuttoutopiassaan raadollisesti epäonnistuneissa maissa, kuten Ruotsissa, tai suvaitsevaisuudessaan vähemmän huikentelevaisissa valtioissa, kuten Tanskassa tai Belgiassa. Päinvastoin, eristäytyminen ja erilaiset rinnakkaisyhteisöt ovat todennäköisempiä vaihtoehtoja. Ongelmat koskevat myös, ja joskus jopa eritoten, toisia ja kolmansia sukupolvia.

Samaten olemme tietoisia moskeijoihin liittyvistä merkittävistä turvallisuusongelmista. Muista pohjoismaista, kuten juuri Ruotsista ja Tanskasta, kuuluu hyvin huolestuttavia tietoja moskeijoihin pesiytyneestä ääritoiminnasta ja terrorismiin läheisesti liittyvistä tahoista. Monien Euroopan terrori-iskujen kohdalla jonkinlainen sylttytehdas löytyy paikallisesta moskeijasta ja sen radikaalia oppia julistavasta imaamista.

Lopulta on siis aika yhdentekevää, edustaako moskeija wau-arkkitehtuuria tai sijaitseeko se Helsingin parhailla paikoilla vaiko ei. Kuten Jardikin totesi, eihän kyse ole rakennuksesta. Ei olekaan.

Kyse on islamista.

 

Koska maahanmuuton nyt vain on oltava hyvä juttu!

(kommentti HS:n pääkirjoitukseen 25.11. Mitä tapahtui turvapaikanhakijoiden määrille ruuhkavuoden 2015 jälkeen, ja kuinka moni hakijoista sai luvan jäädä Suomeen? Todennäköisesti monen suomalaisen vastaus on väärä [maksumuurin takana])

vintage-2977608_960_720

HS:n omat mielikuvat maahanmuutosta vääristyneitä

Helsingin Sanomat esitteli pääkirjoitussivullaan, kuinka vääristäen tilastoja ja tutkimuksia on mahdollista tulkita ja onnistui samaan aikaan asenteellisesti ylenkatsomaan sekä asiantuntijatietoa että kansalaisten mielipiteitä.

Ensinnäkin, maahanmuuttajien kokonaismäärä ei ole palannut ”normaalitilaan”. Se on edelleen huomattavan korkealla, vaikka vuoden 2015 lukuihin on toki matkaa. Mikään ei myöskään puhu sen puolesta, etteikö vastaava suuri ryntäys voisi olla mahdollinen myös tulevaisuudessa. Saamme kiittää lähinnä muiden maiden rajatarkastuksia ja muita Euroopassa tehtyjä kiristyksiä siitä, että virta Suomeen on hiljennyt.

Toisekseen, myönteisen päätöksen saaneiden lukumäärä ei lähimainkaan kerro koko totuutta, vaan huomioida pitäisi myös merkittävästi maahanmuuton volyymiin vaikuttava perheenyhdistäminen, joka Suomessa on itse asiassa kaikkien aikojen suurinta juuri nyt. Lisäksi nettovaikutuksiltaan taloudellemme negatiivisia maahanmuuttajia tulee myös muissa ryhmissä.

Kolmanneksi, kuten kirjoituksessakin sanotaan, tänne tulleet kyllä ”pysyvät, jos haluavat”. Suomi ei edelleenkään kykene riittävästi palauttamaan kielteisen päätöksen saaneita. Toisaalta laittomasti maassa oleskeleville ollaan tarjoamassa jopa samanlaisia palveluita kuin laillisen turvapaikan saaneille. Suurin osa rajojemme sisälle päässeistä rasittaa enemmän tai vähemmän resurssejamme. Samaan aikaan väläytellään pakolaiskiintiön nostoa.

Neljänneksi, maassa oleskelevien maahanmuuttajien (tai islaminuskoisten) kokonaisosuuden tarkasteleminen ei välttämättä ole mielekästä, sillä Suomenkin kokoisessa maassa maahanmuuttajat ovat voimakkaasti keskittyneet pääkaupunkiseudulle ja suuriin kaupunkeihin. Jos toimittaja kävisi esimerkiksi tutustumassa helsinkiläisiin tai espoolaisiin kouluihin ja päiväkoteihin – lasten ja nuorten ryhmissä maahanmuuttajien osuus on erityisen suuri – hän saattaisi oivaltaa jotakin. Maahanmuuttajia on vähänlaisesti maaseudulla tai erityisen hyväosaisten asuinalueilla kaupungeissa.

Viidenneksi, kirjoitus antoi täysin virheellisen kuvan maahanmuuttajien taloudellisista vaikutuksista. Kaikki tutkimukset tietysti katsovat kutakin asiaa joltakin tietyltä kantilta, mutta asiaan liittyviä tutkimuksia on tehty niin paljon, että niiden tarjoamia tuloksia voi kyllä pitää ”lopullisina totuuksina”. Maahanmuuttajien, erityisesti OECD-maiden ulkopuolisten ja ”humanitaarisiin” ryhmiin kuuluvien, nettovaikutus on huomattavan negatiivinen, työllisyys alhaista ja nojautuminen tulonsiirtoihin vahvaa. Asia ei merkittävästi parane edes vuosikymmenten maassaolon jälkeen. Tämä pätee enemmän tai vähemmän kaikkiin läntisiin kohdemaihin.

Se, että kotouttaminen parantaa tilannetta, ei sen sijaan ole mikään tutkimustulos. Se on toive, joka esitetään kerta toisensa jälkeen politiikassa ja julkisessa keskustelussa. Valitettavasti Suomen tilanne ei juuri näytä poikkeavan muiden maiden tilanteesta – ei ole sellaisia toimenpiteitä, joilla tietyistä maista tulevat maahanmuuttajat saataisiin integroitua niin, että he aidosti työllistyisivät, puhumattakaan ”kantaväestön palkoille”, ja alkaisivat hyödyttää kohdemaan taloutta. Kotouttamiseen vetoaminen on helppo oikotie yrittää olla kohtaamatta ikävää tosiasiaa: sellainen maahanmuutto, joka Suomeen erityisesti kohdistuu, ei hyödytä vaan merkittävästi rasittaa julkista taloutta.

Sen sijaan kirjoituksessa kannatettiin halpatyömarkkinoiden luomista ja palkkajoustoa, jotta maahanmuuttajat saataisiin työllistettyä. Tämä heijastelee joidenkin puolueiden ajamaa saatavuusharkinnan poistoa, jonka tosiasialliset motiivit ovat jossakin muualla kuin maahanmuuttopolitiikan tehostamisessa. Vastaavaan tilanteeseen päästäisiin myös merkittävästi laskemalla suomalaisen sosiaaliturvajärjestelmän tasoa ja kattavuutta.

Olisi suotavaa, että Helsingin Sanomat kykenisi tarkastelemaan yhteiskunnallisia ja poliittisia ilmiöitä hieman kriittisemmin.

Mitä jos valtio olisi meidän

globe-907709_960_720

Perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho pohti MTV Uutisten nettikolumnissaan sitä, miksi poliittisilla toimijoilla on niin suuri vaikeus hyväksyä kansojen separatistisia ja itsemääräämisoikeudellisia pyrkimyksiä.

Vastalauseet ovat usein legalistisia: niissä vedotaan Espanjan perustuslakiin, joka ei salli maan alueiden itsenäistymistä. Kysymys on kuitenkin moraalinen ja poliittinen. Kansojen itsemääräämisoikeus on yksi kansainvälisen politiikan perusperiaatteista. Koska kansat koostuvat ihmisistä, viime kädessä on kyse ihmisten oikeudesta valita itselleen mieleisensä yhteiskuntamuoto ja esivalta. Jos jonkun maan perustuslaki estää tämän oikeuden toteutumisen, kyseinen perustuslaki on väärässä ja sitä pitää muuttaa.

Kansainvälisen politiikan oppialalla ja laajemmin sitä popularisoivassa politiikassa kyse on siitä, että ihanne on muuttunut. Kylmän sodan aikaan ja erityisesti blokkipolitiikan murtuessa ajatus vapaista kansoista oli vahva, usein utooppinen, ja palveli siten vallitsevia olosuhteita kritisoivia toimijoita. Järjestelmää ja sen tasapainoa korostavat voimat olivat näille ihanteille vastakkaisia. Suurvaltapolitiikan tarve hillitä järjestelmää mahdollisesti heikentäviä yllykkeitä sielläkin, missä välittömiä strategisia intressejä ei ollut, oli tärkeää. Järjestelmän koossa pysyminen edellytti häiriöttömyyttä ja sitä, että alempiarvoiset tavoitteet – kuten kansojen itsemääräämisoikeus, ihmisoikeuksista puhumattakaan – alistettiin kokonaisuuden toimivuuden taakse.

Kun 1990-luvun muurin murtumisesta ja Neuvostoliiton hajoamisesta käynnistynyt idealistinen kansainvälispoliittinen toiveikkuus alkoi saada tummempia sävyjä – ja kun samalla vasemmistolaisen ihanteen tuli löytää muita kuin eksplisiittisesti sosialistisia pyrkimyksiä – alkoivat uudenlaiset, itsemääräämisoikeuden korvaavat utopiat saada jalansijaa. Globaali egalitarismi, monikultturismi ja erilaiset ihmisoikeuksia korostavat konstitutionalistiset suunnat nousivat marginaalista vakavasti otettavaan keskiöön muokkaamaan kaikkea kansainvälisestä politiikasta käytävää keskustelua.

Näiden näkemysten tärkein yhteinen ominaisuus on, että ne häivyttävät koko kansallisvaltion ja kuvittelevat tekevänsä siitä de facto tarpeettoman, vaikka tosiasiassa ne kaikki edellyttävät ja toimivat hyvin ainoastaan vahvojen, tasapainoisten ja varakkaiden valtioiden kontekstissa. Ne kaikki enemmän tai vähemmän perustuvat ajatukselle valtiosuvereenisuuden ongelmallisuudesta tai jopa moraalisesta vääryydestä. Samalla suvereniteettiin perinteisesti liittynyttä puuttumattomuuden periaatetta on ravisteltu moneen kertaan, toki tosimaailman kansainvälisessä politiikassa paljon ponnettomammin kuin ideoiden ja teorian tasolla.

Kansojen itsemääräämisoikeutta on hyödynnetty kansainvälisellä tasolla varsin pidättyväisesti. Sen sijaan ”uudet” ihanteet näyttävät voittavan alaa erityisesti alueilla, joilla ei ole suurempia ongelmia kokonaisuuden tasapainon tai ”kovan turvallisuuden” kannalta. Vaikka ne ovat periaatetasolla idealistisia ja moralistisia, ovat niiden tosiasialliset käytännöt, erityisesti eurooppalaisessa kontekstissa, huomattavan vahvoja. Voimistumista auttaa eritoten EU:n kehitys sekä talouden vahva globalisoituminen: valtiolla on yhä vähemmän puolustajia.

Erilaiset itsemääräämisoikeutta korostavat näkemykset eivät toki nekään kadonneet, mutta niitä tulkitaan nyt nimenomaan ”uudessa” ympäristössä. Esimerkiksi monikultturismissa ”erilaisuuksille” annettu oikeus toteuttaa pyrkimyksiään halutaan toteuttaa tietyn valtion velvollisuutena (ja kustannuksella). Vastaavasti itsemääräämisoikeus voidaan nähdä kollektiivisena ihmisoikeutena, jonka takaaminen kuuluu tiety(i)lle valtio(i)lle.

Onpa niinkin, että ”toisten” kansojen, ryhmien, heimojen, uskontojen, kulttuurien ja alueiden ”itsemääräämisoikeuden” aikaan saaminen saattaa olla kokonaan vieraiden toimijoiden velvollisuus (esim. ”R2P”, responsibility to protect), joskin monimutkaisissa tilanteissa syyllisten ja syyttömien osoittaminen saattaa käydä ylitsepääsemättömäksi (esim. Syyria).

Postkolonialistinen, emansipaatiota ja ”meidän” syyllisyyttämme korostava idea vaikuttaa kuitenkin sekä valtion sisäisissä (esim. monikultturismi, erilaisuuden politiikka) että niiden välisissä (esim. ihmisoikeudet, ilmastopolitiikka) toimissa.

Kansallismielisenä ihmisenä pidän kansallisvaltioita hyvänä järjestelynä ja parhaana työkaluna kansojen ja niihin kuuluvien ihmisten etujen puolustamiseksi. Kansallisvaltio ja kansallistunne ovat myös terveen koheesion lähteitä.

Uudessa maailmanjärjestyksessä (läntisen) kansallisvaltion referentti on yhä vähemmän sen oma kansalainen. Kun sekä talous, politiikka että filosofia alkavat nokittaa tarpeeksi, tulee ehkä aika uudelle itsemääräämisen vaatimukselle.

Mitä jos meidän valtiomme olisi meidän. Ja teillä olisi tuo teidän.

 

 

 

 

 

Epätodellinen maahanmuuttopolitiikkamme

Vihreillä menee kovaa, talous kasvaa, tulevaisuus näyttää valoisammalta. Kun samaan aikaan ainoa vaihtoehtopuolue on oppositiossa ja joutuu kamppailemaan saadakseen takaisin sen luottamuksen, jonka menetti kesäkuun tapahtumien johdosta, näyttää ymmärrettävältä, että kauniit ja tosi kauniit tarinat kaikuvat taas julkisuudessa yhä kovemmin. Vaikka Turun iskun myötä myös kokoomuksen ja keskustan puhuvat päät ovat tehneet asiaan kuuluvia ulostuloja vaatien ”kiristyksiä” ja ”viranomaistoimintaa” ja ”vakavaa keskustelua”, haihtuvat ne kuin hiipuvan hallituksen kuiskaukset aina.

orestis panagiotou

Pelastusliivit loppuivat kesken. (Photo by Orestis Panagiotou)

Niinpä olemme jälleen kerran tilanteessa, jossa rajaa laillisen ja laittoman maahanmuuton välillä halutaan madaltaa, jos ei suoranaisesti juridisesti, niin ainakin poliittisesti ja käytännöllisesti. Laittomien osakseen saamaa terveydenhuoltoa ja sosiaaliturvaa ollaan laajentamassa. Kiireellinen sosiaalihuolto pitää sisällään jo majoituksen, ruoan ja lääkkeet. Keskustelua käydään myös tilapäisten oleskelulupien palauttamisesta ja myöntämisestä tilanteisiin, joissa palauttaminen ei onnistu tai sitä ei saada täytäntöön.

Ja eihän se onnistu. Eikä sitä saada täytäntöön.

Kuinka monta kertaa olette kuulleet puhuvilta päiltä, että ”palauttamista pitää tehostaa”? Onko teille selvinnyt yhtään konkreettista ja perustuslain sekä EU-lainsäädännön mukaista tapaa tehdä niin?

Je suis idiot

Tämä on siis uutta suomalaista siirtolaispolitiikkaa tilanteessa, jossa perussuomalaiset ei istu hallituksessa.

Maahan jäämisen määrittäjäksi tulee yhä enemmän palauttamisen mahdottomuus (tai vaikeus tai epämukavuus tai julkisesti ikävä imago), ei kansainvälisen suojelun tarve.

Ja rinnalla kulkee oikeanlaisen puheen kontrolli – pitäisi käyttää vuosikymmenen typerintä termiä ”paperittomat”, joka ei millään tasolla vastaa referenttiään eli joko laittomasti maahan saapunutta tai laittomasti siellä oleskelevaa siirtolaista (joka aiemmin saattoi olla ollut turvapaikanhakija tai olla sitä olematta).

Säilöönoton pitäisi olla EU:ssa mahdollista kaikkien niiden kohdalla, jotka ylittävät Schengenin rajan laittomasti. Eli joko ilman matkustusasiakirjoja tai hakematta turvapaikkaa (jatkaakseen eteenpäin ja optimoidakseen haluamansa). Sen lisäksi kielteisen päätöksen saaneet, joiden voidaan olettaa ”häviävän”, olisi voitava ottaa säilöön, siihen saakka kunnes palautus toteutuu.

Kyllä, automaattisesti, ilman erityisiä henkilökohtaisia arvioita henkilöiden vaarallisuudesta. Koska, rehellisyyden nimissä, tämä valtio ei saa sellaisia kiinni edes silloin, kun tieto vaarallisuudesta valmiina tarjoillaan.

Mitä tapahtuu etelässä? Italiaan kohdistuva siirtolaispaine kasvaa edelleen. Tällä hetkellä suurin osa tulijoista tulee maista, kuten Nigeriasta ja Bangladeshista, joista saapuneille ei pitäisi tarvita antaa kansainvälistä suojelua. Myös Espanja alkaa korista Turkin–Kreikan rajan edelleen pysyessä melko vankkana. Ja Afrikka on täynnä, niin kovin täynnä.

Entä jos Italia päästää afrikkalaiset hakijat eteenpäin, kohti pohjoista? Kuten migrin tilastoista voi käydä katsomassa, edes kaikkia nigerialaisia ei saada palautettua.

Osalle tarjotaan turvapaikkaa, osa onnistuu saamaan työpaikan ja siirtyy kategoriasta toiseen (myös koulutuksen parissa on paljon nigerialaisia), osa jää ihmiskauppaepäilyjen myötä maahan (merkittävä osuus prostituoiduista on nigerialaisia), osalla on joku henkilökohtainen palauttamisen estävä ominaisuus tms.

Suomella ei ole Nigerian kanssa palautussopimusta eikä sitä ole myöskään toistaiseksi EU:lla, vaikka neuvotteluja on käyty jo pitkään. Mitä ihmettä tällaisessa tilanteessa pitäisi tehdä?

Entä sitten vaikkapa Marokko? Turun tapauksen herättämä ihmetykseni siitä, kuinka moni marokkolainen saa jäädä Suomeen, palkittiin maahanmuuttoasiantuntijoiden vastauksella näköalattomuudesta, toivolla paremmasta tulevaisuudesta ja hukkuneista papereista.

Ei, tätä en tarkoittanut. Kysyin miksi. Miksi Suomi antaa tämän tapahtua?

Sieppaa

Onko vihreillä tai muilla asiaan empaattisesti asennoituneilla joku ratkaisu? Ovatko kaikki he, jotka onnistuvat pääsemään tänne (EU/FIN) oikeutettuja jäämään, jos heitä ei voi palauttaa?

Ei ole sattumaa, että syyrialaisilla turvapaikanhakijoilla on viime vuosina ollut yleensä matkustusasiakirjat tallessa. Niitä ei ole mitään syytä hukuttaa, koska oikeus jäädä on muutenkin. Kaikilla muilla on motiivi paitsi hävittää paperinsa myös muilla tavoin vaikeuttaa turvapaikkaprosessia. Tähänkin olisi varsin yksinkertaisia ratkaisuja, mutta kenellekään ei liene yllätys, että Suomessa niitä ei haluta käyttää.

Samanlainen logiikka koskee myös viime päivinäkin surullisesti esillä ollutta kategoriaa ”yksintulleet alaikäiset”. Vaatimus palvella ja hoivata alle 18-vuotiaita tietyllä tavalla tulee EU:sta, mutta koko kategorian lähes täydellinen väärinkäyttö mahdollistaisi kyllä kansallisetkin ratkaisut.

”Yksintulleita alaikäisiä” koskevan lainsäädännön oli määrä suojella lapsia. Näinköhän on käynyt? En haluaisi yhtä ainutta aikuista miestä lasteni kouluun, mutta varsinkaan en haluaisi sinne murhaajia. Myös naapurimaassa Ruotsissa voi käydä katsomassa, miten ”yksintulleet alaikäiset” kotiutuvat – vaikka bkt:tahan se kyllä nostaa.

fire-102450_640

Ihan oikeastiko meidän kehittynyt Suomemme ei saa palautettua ihmistä, joka huutaa lentokentällä tai -koneessa liian kovaa? Laittaa marokkolaiset miehet kouluun lasten kanssa? Ihan oikeastiko korkeakoulutetut tädit paapovat aikuisia miehiä erilaisissa kotoutusleikeissä, koska näillä on ihmisoikeus saavuttaa parempi tulevaisuus juuri Suomessa?

Ja yhä suurempi osuus kielteisen saaneista jatkaa kotoperäisten empaatikkojemme avustuksella prosessiaan saada lottovoitto Suomeen tai sitten katoaa kokonaan.

Onko tämä meidän globaali pelastuspolitiikkamme todellista?

En tähän päivään ole tavannut ketään ihmistä, joka kykenisi älyllisesti tämän minulle perustelemaan, mutta kuten tavata sanotaan, näillä mennään.

Ainakin se on tullut selväksi, että järjellä on nykyaikana niin kovin vähän tekemistä yhtään minkään kanssa.

 

Ensimmäisen jälkeen

1.JPG

Vain muutamia minuutteja ennen Turun iskua liityin Twitterissä keskusteluun, jossa tutkija Erkka Railo huomautti, että islamistinen terrorismi ei eroa siitä, jota Suomessa on aiemmin esiintynyt. On totta, että tutkijoiden pitää liikkua korkeammalla ymmärryksen tasolla kuin siinä intuitiossa, minkä tavallinen kadunjamppa antaa itseään ohjailla. Tutkijalle kaikki ei aina ole sitä, miltä se näyttää. Yhtymäkohtia saattaa löytyä yllättävistä paikoista, toisaalta jokin pieni ero voi muuttua kaikkein oleellisimmaksi.

Tästä huolimatta en voi olla ihmettelemättä historiaan perehtyneiden ihmisten vimmattua halua laimentaa globaalin maailman todellisuutta. Viikottain toistuvat iskut, aikakaudella, jolloin me emme ole sodassa –  tämäkö on vain pitkää ihmisen inhimillisen elämän jatkumoa? Suomessa samaa väkivaltaa kuin kyyditykset, punainen terrori, valkoisten pikapäätökset tai joku muu?

2

Islamistinen terrorismi eroaa merkittävällä tavalla siitä, mitä täällä on aiemmin koettu. Elämme Suomessa nyt aikaa ensimmäisen jälkeen. Kuten olen useassa tekstissäni aiemmin kuvannut, moni asia on jo muuttunut. Miten paljon muuttuu nyt, se jää nähtäväksi. Toivottavasti akateeminen yhteisö jaksaa keskittyä näihin seikkoihin, niiden selvittämiseen ja tutkimiseen, eikä vain rimpuilemaan yhä ohuemmiksi käyvissä oljenkorsissaan.

3.JPG

 

  • Jihadismi ja islamilainen fundamentalismi ovat poikkikansallisia voimia ja ideologioita. Islam on nykyään hyvin globaali uskonto. Suomalaisia väkivallantekoja ei ole koskaan ennen ajanut näin vahvasti rajojen ulkopuolinen ideologia (Ei, Kominternin vaikutus tai ylirajainen kapitalismi eivät ole vastaavia ideologioita.). Sotia lukuun ottamatta valtion ulkopuoliset toimijat eivät ole toteuttaneet terroriin rinnastettavia tekoja.

 

  • Mikäli haluamme uskoa, että terrorismin takana ei olekaan islamistinen fundamentalismi, vaan esimerkiksi poliittisista konflikteista nousevat ongelmat, edellä esitetty ero Suomen historiaan ei muutu. Kyseiset poliittiset konfliktit ovat kansainvälisiä eikä Suomi ole niissä osallinen muuta kuin osana isoa järjestelmää.

 

  • Islamistisen terrorismin tärkein mekanismi perustuu sille, että tavalliset kansalaiset pelkäävät. Hyökkäykset ovat yllättäviä ja voivat kohdistua kehen tahansa. Vastaavasti varotoimenpiteitä pitää tehdä koko yhteiskunnassa. Vaikka vastaavaa mekanismia ovat käyttäneet monet muutkin terrorismiin tukeutuvat toimijat, ei sellaista ole ennen ollut Suomessa.

 

  • Islamistisen terrorismin kohde on länsimaisen yhteiskunnan (suojaamaton) asukas. Useissa viime aikojen terrorihyökkäyksissä, kuten nähtävästi myös Turussa, hyökkääjien kohteina ovat lapset ja naiset tai muut yhteiskunnan heikoimmiksi ajatellut. Sikäli kuin suomalaiset poliittiset väkivallanteot halutaan nähdä terrorina, ne tuskin olivat valikoinniltaan nykyaikaisen terrorismin kaltaisia. (Ei, tätä ei kumoa se, että punaisia naisia on ammuttu tai että poliitikon vaimo on kyyditetty.)

 

  • Ympäröivän yhteiskunnan erilaisuus. Elämme demokraattisessa hyvinvointiyhteiskunnassa. Eri poliittisten ryhmien pääsy politiikkaan ja demokraattiseen järjestelmään sekä erityisesti hyvinvointiyhteiskunnan vaikutus marginaalien, huono-osaisten ym. auttamisessa ovat olleet oleellisessa roolissa siinä, että Suomi on perinteisesti ollut sisäisesti rauhallinen ja turvallinen maa. Sen sijaan Suomen ulkopuolelta tulevien marginaalien, huono-osaisten, kulttuurisesti, uskonnollisesti ym. hyvin erilaisten ihmisten ”sisällyttäminen” suomalaiseen yhteiskuntaan on hyvin vaikeaa, ellei mahdotonta. Empiirisesti voimme todeta, että yleensä homogeeniset yhteiskunnat ovat rauhallisempia kuin heterogeeniset. Monimuotoistuvat yhteiskunnat myös näyttävät muuttuvan turvattomammiksi ja epävakaammiksi. (Sama argumentti pätee myös siinä tapauksessa, että hyökkäyksiin syyllistyjät halutaan nähdä vain mielenvikaisina, traumatisoituneina tms. henkilöinä. Suomella ei ole mahdollisuuksia (eikä velvollisuutta) hoitaa muiden maiden kansalaisia. Myös omassa mielenterveyspotilaspopulaatiossa on riskitapauksia ulkoisiin väkivallantekoihin liittyen.)

 

  • Islamistinen terrorismi perustuu monella eri tasolla rakennettuihin viholliskuviin hyökkäyksen kohteena olevasta yhteiskunnasta ja sen asukkaista. Toisaalta iskut tapahtuvat usein tuohon yhteiskuntaan jo ainakin näennäisesti integroituneiden islamistien toimesta. Siitä huolimatta uhka on ulkopuolinen, poikkikansallinen tai nykytermein ”monikulttuurinen”. Tekijät ovat siis erilaisia kuin Suomessa on koskaan ennen nähty. (Ei, yleistämisen tai essentialismin vastustus ei muuta asiaa – historian kirjoittaminen tai analyysi yhteiskuntatieteellisestä ymmärtämisestä puhumattakaan on mahdotonta ilman yksinkertaisten erottelujen ymmärtämistä.)

 

Kunnanvaltuustoon

dav

Remonttia ja vaalihommia: lyömätön yhdistelmä

Niin avautui paikka suoraan Kirkkonummen kunnanvaltuustoon. Puolueen suuresta alamäestä huolimatta sain 253 ääntä, toiseksi eniten Kirkkonummen perussuomalaisista. Suuri kiitos kaikille äänestäneille ja tietysti muillekin, jotka eri tavoin pitivät henkeä yllä ja tsemppasivat toisaalla! Suhtaudun jännityksellä ja nöyryydellä uuteen tehtävääni, mutta ennen kaikkea tiedän, että puolueella on nyt tie ylöspäin. Ensin kesäkuun puoluekokoukseen, sitten eduskuntavaaleihin.

Sieppaa

Vihreiden tulos myös Kirkkonummella on jäätävä, 4 paikkaa lisää – ja tasoihin RKP:n kanssa. Puolueen kampanja oli onnistunut ja erittäin näkyvä. Toivotan onnea vaalivoittajille!

Jatkossa mahdollisesti lisään blogiini kotikunnan politiikkaa käsittelevän kategorian, jonka avulla voin viestiä, mitä valtuustossa puuhaan. Ja ei, en aio alkaa jähmeäksi, hitaaksi, tylsäksi, tehottomaksi, blaablaa-automaatiksi myöskään jatkossa.

Vaalibudjettini oli muuten alle 100,-, mikäli jotakuta kiinnostaa. Lisäksi Perusnaiset tuki minua vaalitakilla (68,-), jota en tosin käyttänyt, koska se oli liian ohut kylmään vaalikevääseen. Ei siis rahalla, vaan substanssilla!

Kiitos luottamuksesta!

Pelolla on paljon valtaa

black-and-white-2097933_960_720

Kuten eilen Twitterissä totesin, olen tainnut antaa pelolle vallan jo aikaa sitten. Erityisesti kaikkein ruuhkaisemmissa paikoissa, kuten Kampin keskuksessa, pälyilen ympärilleni, en mielelläni iltapäivällä kulje kuulokkeet korvilla ja niin edelleen. Aamuisin itäeurooppalaiset kerjäläiset ovat käskynjaolla kyseisessä kauppakeskuksessa (näin keväisin useiden kymmenien ihmisten seurueita), iltapäivällä kaiteisiin nojailee paremmin pukeutunutta väkeä Afrikasta ja Lähi-Idästä. Jokaikinen kerta, kun joudun väentungokseen, mietin asiaa.

Perheellisenä ja hippausiän aikaa sitten ohittaneena, kaiken lisäksi melkein landella asuvana, kohtaamiseni väkijoukkojen kanssa ovat aika vähäisiä. Mutta tietysti pelkään lasteni takia, heillähän kaikki on vasta edessä.

Blogisti Vasarahammerin tavoin koen vaikeaksi kirjoittaa terrori-iskuista. Olen tehnyt sen jo aika monesti, täällä ja toisaalla. Kaikki on sanottu. Mikään muu ei muutu kuin se, että hyökkäykset tulevat yhä lähemmäs. Ja lisääntyvät. Milloin se on Helsinki? Tänä vuonnako jo?

Huomenna on kunnallisvaalit. Tärkeintä on, että kukaan ei usko, että maahanmuuttoon, terrorismiin, pahoinvointiin ei voisi vaikuttaa. Kyllä voi. Ei ehkä niinkään Yliväliperäkylän kunnanvaltuustossa, mutta sekin voi olla alku. Kunta päättää vastaanottokeskuksista, kuntapaikoista, maahanmuuttajapalveluista. Kuten olen useasti sanonut, maailma ei ”vain” ole ”tällainen”. Globalisaatio, rajojen yli leviävä terrorismi muut turvallisuusongelmat, toimimattomaan turvapaikkajärjestelmään upotettavat miljardit – kyse on vain osin asioista, joihin ei voi vaikuttaa. Suurimmaksi osaksi voi. Jos halutaan.

Ota selvää, mitä ehdokas ajattelee. Mitä hän on ajatellut pitkän aikaa, ei vain vaalikamppailun aikana tai yllättäen naapurimaahan kohdistuneen terrori-iskun jälkeen. Älä usko yksittäisiin vetoaviin heittoihin. Etsi johdonmukaisuutta ja kysy, jos on epäselvää. Vaadi ehdokasta priorisoimaan, älä usko pelkkään sopivalta vaikuttavaan maailmankuvaan. Kumpi on tärkeämpää, se vai se? Kumpaan laittaisit resursseja, siihen vai siihen?

Kaikkein tärkeintä on, että äänestät. Jos et äänestä, joku muu päättää sinunkin puolestasi. Vaalivoitossa on kiinni muun muassa vihreät, joka haluaa yhä avoimempia rajoja, enemmän turvapaikkamaahanmuuttoa ja meille itsellemme yhä vähemmän mahdollisuuksia vaikuttaa siihen, miltä tulevaisuutemme näyttää. Älä jätä äänestämättä ja anna enemmän valtaa huonoimmille vaihtoehdoille. Jos et muuta keksi, äänestä vähiten huonoa vaihtoehtoa.

Tästä pääsee katsomaan eilisen tuumaustunnin, jossa allekirjoittaneen lisäksi vaalivoittoon agitoivat Jussi Halla-aho ja Sampo Terho. Suosittelen katsomaan.

Oma osuuteni alkaa ajassa 19’45 ja puhun otsikon ”Mitä maksaa ja mitä väliä?” alla.

Muutama terrorismiin liittyvä kirjoitukseni:

Pelko, riski ja todellisuus

Maahanmuuttajat, terrorismi ja keskustelun logiikka

Terroristien hyveellisyys ja jihad grooming

Islamistitaistelijan probleema, liberalismin nimeen

Oletko tarpeeksi maahanmuuttokriittinen? Mutta miksi olet noin oikeistolainen? Häh, oletko kasvissyöjä?

dock-1365387_960_720

Klusteriajattelun mukaan ihminen on aika ennalta arvattava – ajatukset ja mielipiteet asioista kulkevat samalla linjastolla. Kun olet tiettyä mieltä yhdestä asiasta, on varsin helppo tietää, mitä mieltä olet jostakin toisesta.

Olen yleensä aika huonosti sopinut tähän malliin, vaikka väitänkin, että kokonaismaailmankatsomukseni on varsin koherentti.

Olen äänestänyt aina metodilla ”pienin paha” enkä pidä sitä huonona tapana vieläkään. Miksi yhdenkään puolueen, ehdokkaista puhumattakaan, pitäisi edustaa äänestäjän mieltä yksi yhteen? Pelottava ajatuskin. Onnistunee ainoastaan silloin, kun on itse ehdolla!

Sen jälkeen kun ilmoitin, mihin puolueeseen olen mennyt duuniin ja etenkin kuntavaaliehdokkuuden jälkeen, olen saanut vastata lukuisiin ihmettelyihin – toisessa päässä kysymys siitä, miten voin olla PS:ssä, vaikka ”sitä” ja ”tätä”, toisessa taas ajatus siitä, että olen PS:äänkin jotenkin ”väärä” tai liikaa ”jotakin” ja liian vähän ”jotakin toista”.

Hölynpölyä.

Ensinnäkin, kuten olen täälläkin aikaa sitten kirjoitellut, PS on kaikkein monimuotoisin puolue. Siellä voi olla ”vasemmistolainen” tai ”oikeistolainen”, ”liberaali” tai ”konservatiivi”. Seinät ovat leveällä ja katto korkealla. Ylipäätänsä monet perinteiset poliittiset käsitteet ja ulottuvuudet ovat kyseisen vaihtoehtopuolueen myötä saaneet uusia merkityksiä – siitä kertoo esimerkiksi taipumus puhua ”kakuntekijöistä” ja ”kakunjakajista”. Eri asia tietysti on, miten tämä kaikki välittyy ulospäin.

sunset-382203_960_720

On äärettömän lapsellista ajatella, että tiettyyn puolueeseen voi kuulua vain ihminen, joka vastaa median tai muun toimijan siitä rakentamaa imagoa.

Totta, en vastaa imagoa siitä, mitä on olla ”persu”. Huomautan kyllä, että se imagokin on aika usein pielessä.

Mutta otsikon kysymyksiin.

Olenko tarpeeksi maahanmuuttokriittinen? Olin sitä jo silloin, kun mitään termiä ei oltu keksittykään. Olen ollut kriittinen kaikkia ideologioita kohtaan vuosikymmeniä. Järjestelmällinen länsimaisten yhteiskuntien transformaatio tai verorahojen valuttaminen maailmanongelmiin tiettyjä kansallisia ja taloudellisia intressejä tukemaan ovat aina olleet vastalauselistallani kärjessä, maahanmuutto edellä vahvasti koko 2000-luvun.

Muun muassa koska olen hyvinvointivaltion lapsi ja länsimainen vapaa nainen, vastustan tämän meidän hyvän pois antamista.

Maahanmuuttokriittisyyteni ei tarkoita, ettenkö pyrkisi itse omissa toimissani olemaan hyvä ja aulis, mikä yleensä kriittisille ihmisille onkin päivänselvää. Täysin sokeasti uskoville tällaisen sanominen on turhaa, koska he eivät ymmärrä, mitä eroa on vaatia valtiolta tai yksilöltä.

Ei-työperäinen maahanmuutto ei ole minulle ”yksi teema”. Se on oleellinen jätti-ilmiö, joka leikkaa yhteiskunnan useimmat sektorit ja vaikuttaa kaikkeen. Sen rinnalla toimii useita muita ideoita, jotka yhdessä viettävät yhteiskuntaamme ja valtiotamme ongelmalliseen suuntaan. Minä en vastusta kansainvälisyyttä tai ulkomaisia ihmisiä, päinvastoin. Vastustan kehittyneen valtiomme muuttumista muun muassa eriarvoiseksi, segregoiduksi, rasistiseksi, alaluokkaiseksi, sovinistiseksi, relativistiseksi. En pelkää sanoa, että en todellakaan pidä kaikkia kulttuureja samanarvoisina.

lake-scenery-1365288_960_720

Miksi olen niin oikeistolainen? Olenko muka? Kannatan aikuisten holhouksen vähentämistä, pienempää ja tehokkaampaa julkista sektoria, sosiaalipolitiikan muuttamista kannustavammaksi ja ihmisen subjektia tukevaksi, ihmisen vastuunkantoa itsestään ja läheisistään, suurempia sanktioita ja rangaistuksia, kireää maahanmuuttopolitiikkaa. Ymmärrän, että kakkua ei voi jakaa, jos sitä ei ensin leivota. Olen eniten huolestunut huoltosuhteesta.

Hesarin poliittisessa kartassa sijoitun selvästi oikeistolaiseen (ja konservatiiviseen) nurkkaan. Pidän sitä kuitenkin osoituksena ennemminkin siitä, että muut ovat niin kovin vasemmistolaisia (ja ääliöliberaaleja). Karsastan kaikkein eniten poliittisia näkemyksiä, joissa rahaa ja identiteettiä vaaditaan kovaan ääneen ilman, että ymmärretään, mitä se edellyttää ja vaatii. En myöskään hyväksy, että joku sanelee minulle, miten minun pitäisi elämääni elää.

Toisaalta arvostan valtiota. Uskon, että vahvan valtion kautta voidaan taata hyvinvointia. Tämä on myös globaali näkemykseni – ainoastaan rakentamalla tiiviitä ja vahvoja valtioita voidaan rakentaa sellaista rauhaa ja hyvinvointia, jota ongelmalliset alueet tarvitsevat. Paras keinomme vaikuttaa asiaan on talouden kautta, ei maahanmuuton, ei kehitysavun, ei diplomatian. Myös ihmisten oma vastuu on jälleen oleellista.

Olen hyväosainen, mutta en ole aina ollut. Olen toisaalta selviytynyt monista asioista, joista moni ei olisi selviytynyt. Ymmärrän kyllä, että en voi käyttää henkilökohtaisia sabluunoitani muihin ihmisiin – enkä käytäkään. Olen kuitenkin yleisesti sitä mieltä, että hyväosaisilta (esimerkiksi varakkailta, älykkäiltä, taitavilta, hyvistä oloista ponnistavilta) saa ja pitää vaatia enemmän kuin muilta, muutakin kuin veroja. Vaikka olen omapäinen ja vahva yksilö, kannatan vahvoja yhteisöjä, jaettuja arvoja, usein ”konservatiivisia” ideoita ja karsastan atomistista yksilön kaiken edelle asettavaa ajattelua. Liberalismini näkyy kuitenkin siinä, että sallin yksilöille paljon, mikäli se ei vaikuta negatiivisesti muihin. Ajattelen kuitenkin aina kaikista asioista syvemmälle ja korkeammalle – mitä tämä tarkoittaa kokonaisuuden kannalta?

squirrel-1962790_960_720

Kaiken tuon lisäksi olen hyvin herkkä pahuuden ja välinpitämättömyyden edessä. Puolustan henkilökohtaisessa elämässäni aina heikompia, kannan huolta eläimistä ja ympäristöstä, kiivastun vääryydestä ja epäoikeudenmukaisuudesta.

blueberry-1533364_960_720

Ja totta, en syö ”persuruokaa” vaan ”pupunruokaa”. Guilty as charged. En silti kannata pakollista kasvisruokapäivää sen enempää kuin riistaruokapäivää, vaan suosin kaikkien lisäresurssien laittamista itse opetustoimintaan. Lasten hyvän, riittävän ja terveellisen ruoan tarjoaminen on vanhempien vastuulla, koulussa sammutetaan edullisesti vain suurin nälkä. Se, että koulussa olisi enemmän kasviksia tarjolla, ei tietenkään olisi huono asia. Asia on poliittisella agendallani sijalle 8745.

finland-908940_960_720

Miksi päivähoidon ei pidä olla maksutonta

koala-61189_960_720

Päivähoito ja perhevapaat ovat yllättäen nousseet korkealle poliittisen kiinnostuksen tasolle. Naisia (anteeksi sukupuolinen stereotypisointi) ne ovat toki kiinnostaneet aina, mutta nyt ne ovat mukana myös äijätasolla. Mitä enemmän äijä on kyseessä, sitä ponnekkaammin tulee korostaa tasa-arvovaikutuksia, työllisyysvaikutuksia, palkkavaikutuksia, uravaikutuksia ja niin edelleen.

Vasemmisto ja oikeisto ja useimmat siinä välillä ovat löytäneet jälleen aiheen, josta ne ovat samaa mieltä – vaikkakin yleensä ihan eri syistä. Mukaan mahtuu oman tulkintani mukaan myös iso liuta ns. hyödyllisiä idiootteja, jotka eivät selvästikään aivan ymmärrä, mitä ajamallaan politiikalla todennäköisesti tulevat saamaan aikaan.

Älkää ymmärtäkö väärin. Päivähoito ja perhevapaat eivät todellakaan ole pikkujuttuja. Se, miten ja missä lapset hoidetaan, on iso yhteiskunnallinen, kulttuurinen, sosiaalinen ja taloudellinen päätös. Se, millaisia isejä ja äitejä lapsilla on, on suurin tulevaisuuteen vaikuttava seikka – oikeasti paljon tärkeämpi kuin yksikään soteuudistus.

Onnellisista lapsista, jotka ovat saaneet nauttia vakaasta, turvallisesta ja rakastavasta vanhemmuudesta, tulee kaikkein todennäköisimmin hyvin selviäviä aikuisia, jotka käyvät töissä, maksavat veroja – ja hoitavat lapsiaan hyvin. Tämä hyvin konkreettinen ja kaikkialla selvästi näkyvä ketju on usein piilossa tiiviissä hyvinvointiyhteiskunnassa, jossa valtiolle on sälytetty yhä enemmän tehtäviä ja vastuuta. Siellä se kuitenkin aina on. Mikään verotuotettu malli ei kykene ylittämään tuon ketjun merkitystä.

Tämä oleellinen seikka on harvoin poliittisen keskustelun kohteena, edes epäsuorasti. Sen sijaan päivähoidon ja perhevapaan uudistuksia perustellaan kaikilla muilla paitsi lapseen itseensä perustuvilla argumenteilla.

Palvelut eivät ole ilmaisia

Niin kuin ei ole ilmaista lounasta, ei ole yhteiskunnassa myöskään ilmaisia palveluita. Kuten kaikki tietävät, päivähoito on Suomessa vahvasti valtion subventoimaa. Yhden päivähoitopäivän kustannus on noin 62 euroa. Korkeinkin päivähoidon maksu on Helsingissä 290,- kuukaudessa.

Kaikkein pienituloisimmat eivät maksa päivähoitomaksuja lainkaan. Muidenkin alimpien ryhmien maksuja on alennettu. Päivähoito on näille ryhmille siis käytännössä jo nyt  maksutonta. Toisaalta korkeimpaan maksuluokkaan pääsee verraten helposti – kaksi työssäkäyvää, keskitasoa selvästi alemmillakin tuloilla, tai yksi korkeatuloinen. Päivähoitomaksut joustavat siis vain toiseen suuntaan.

Päivähoitomaksut saattavat aiheuttaa kannustinloukkuja, etenkin monilapsisissa keskituloisissa perheissä. Mikäli äidin ei kannata ottaa vastaan työtä, koska käteen jäävä tulo korkeiden päivähoitomaksujen ja tippuneiden avustusten myötä laskee liian alas, säilyy insentiivi pysyä kotona. Toisaalta pienituloisilla, esimerkiksi työttömillä, säilyy kannustin viedä lapsi aina päiväkotiin, koska se ei maksa mitään. Sama ongelmallinen kannustin tulisi voimaan kaikilla ryhmillä, mikäli päivähoidosta tehtäisiin maksutonta.

Toisaalta näkemykset, joiden mukaan äitien kannustaminen (ilmainen päivähoito) tai kepittäminen (lyhyempi kotonaoloaika) lisäävät työmarkkinoiden joustoja (tai tasa-arvoa tai jotakin muuta hyvää asiaa), eivät usein ota huomioon esimerkiksi osa-aikatyöstä seuraavaa tarvetta joka tapauksessa käyttää sosiaaliturvaa. Lisää pysyviä, kokoaikaisia työpaikkoja kun ei näissä uudistuksissa synnytetä.

Työelämän joustavoittaminen yritysten näkökulmasta ei aina tarkoita kehitystä kokonaiskustannusten kannalta. Esimerkiksi Saksaan ja Ruotsiin luotu osa-aikasektori pitää yllä työssäkäyvien köyhien luokkaa. Suomeen on hinku saada vastaavaa talouden dynamiikkaa, vaikka asiaa perustellaankin kauniimmin sanamuodoin.

Yhtä kaikki, kaikissa julkisissa palveluissa tulisi olla jonkinlainen maksu. En kannata maksuttomuutta terveydenhuoltoon, joukkoliikenteeseen tai päivähoitoon. ”Ilmainen” kannustaa aina liika- ja väärinkäyttöön.

Maksuttomuus maksaa paljon

Yksinkertaisin syy vastustaa maksutonta päivähoitoa on taloudellinen. Maksuttomuus tulisi huomattavan kalliiksi, ja on vaikea nähdä, mistä resurssit saataisiin tilanteessa, jossa monissa kaupungeissa päivähoito ja varhaiskasvatus ovat jo nyt merkittävien vajeiden puristuksessa. Vaadittavat investoinnit olisivat huomattavan suuria, niin tiloihin kuin tekijöihin.

Toisekseen on syytä kysyä, miksi hyvätuloiset pitäisi vapauttaa päivähoitomaksuista. Kuten sanottua, pienituloisille muutos ei olisi suuri, koska päivähoito on näissä ryhmissä jo hyvin edullista tai maksutonta. Hyvätuloisille se olisi sen sijaan merkittävä maksuhuojennus – mutta toisaalta samaan aikaan verorasitus kasvaisi. Huomionarvoista on myös ehkä se, että lapsettomien ihmisten verorasitus kasvaisi.

Vielä muutama vuosi sitten kokoomus oli selväsanaisesti vastaan maksutonta päivähoitoa – kuten muitakin vasemmiston ”avaa lompsa, mulle ilmaista”-provokaatioita. Tänään on toisin. Ainoastaan perussuomalaiset vastustaa päivähoidon maksuttomuutta.

Maksuttomuus luo vääriä kannusteita

Mikäli lääkäriin pääsisi ”ilmaiseksi”, syntyisi turhia lääkärikäyntejä. Päivähoidon kohdalla ongelma on kuitenkin paljon laajempi – olettaen, että ihminen pitää lapsen kannalta tärkeänä sitä, miten ja missä tämä hoidetaan. Erilaiset arvot nousevat tässä yhteydessä esiin.

On ihmisiä, joiden mukaan lapset ”kuuluu” hoitaa päiväkodissa, jopa heti vanhempainvapaan jälkeen eli alle 1-vuotiaasta alkaen – siellä heistä tulee reippaita, itsenäisiä, luovimaan oppivia selviytyjiä, jotka eivät liiaksi roiku äidin helmoissa tai herkistele turhia. Nämä lapset päiväkoti opettaa kuivaksi, puhumaan, syömään, nukkumaan ja (joskus) käyttäytymäänkin. Päiväkodintäti saattaa todistaa ensiaskeleet. Hyvin pieni osa suomalaislapsista menee alle 1-vuotiaana päiväkotiin.

Toisaalta on paljon ihmisiä, jotka näkevät pienen lapsen kotihoidon ensiarvoisen tärkeänä. Monelle äidille (miksei isällekin) ajatus vauvan viemisestä muualle hoitoon on vastentahtoinen ja täysin luonnoton. Jo 1.5-vuotias saattaa olla paljon valmiimpi siihen, 2-vuotias jo hyvin usein. Yli 2-vuotiaista suomalaislapsista jo valtaosa onkin päivähoidossa, 3-vuotiaista lähes 70 prosenttia. Kaikkein pisimmät hoitovapaat ovat vähiten koulutetuilla, pienituloisilla naisilla.

Jos päivähoito olisi ilmaista, sitä aivan varmasti käytettäisiin ”liikaa”. Paitsi että se lisäisi kustannuksia, olisi se ennen kaikkea lapsenedun vastaista, keskimäärin. Toiseen suuntaan kannustaa monissa kaupungeissa voimassa oleva tuntiperusteinen laskutus, jossa perheet maksavat ainoastaan toteutuneista hoitotunneista. Päivähoitotunnit ovat kaikkiaan laskeneet. Tämä on nähdäkseni parasta mahdollista tehostamista.

On olemassa ryhmiä, esimerkiksi maahanmuuttajien ja heikosti pärjäävien perheiden lapsia, joiden päivähoito voi kaikissa tapauksissa olla hyödyllisempää kuin kotihoito. Tämä pitäisi kuitenkin mielestäni ymmärtää erityistapauksena, päivähoito sosiaalisin perustein – eikä tähän tule ainakaan kannustaa. Normaali, hyvinvoiva lapsi, joka elää tasapainoisessa perheessä, ei kuulu päiväkotisäilytykseen muuten vain. Vanhemmuuden laatu on oleellista. Päivähoitojärjestelmä on kehitetty, jotta nainen voi työskennellä kodin ulkopuolella ja osallistua palkkatyöhön. Mikäli näin ei ole, syytä ainakaan pienen lapsen päivähoidolle ei ole. Siinä iässä, kun varhaiskasvatuksesta on hyötyä jo kaikille, 5-6-vuotiaana, asia voi olla toinen. Tällöinkin mielestäni 20 tuntia viikossa, kuten esikoulussa, lienee riittävää.

Vastuunkantoon pitäisi kannustaa, ei sen laiminlyömiseen

Joillekin ihmisille se, että yhteiskunta ”hoitaa lapset” ja jopa maksaa niiden tekemisestä, on positiivinen kannustin lisääntyä. Vaikka tämä monessa mielessä saattaa olla hyväkin asia – sen vastakohtana olisi se, että vain hyvätuloisilla olisi varaa perustaa perhe – on siinä myös kyseenalaisempi puolensa: Kaikki ihmiset eivät edes yritä kantaa vastuuta, eivät taloudellista tai muutakaan, omista lapsistaan. Liian salliva ja ”kannustava” järjestelmä kantaa aina kyseenalaista osaa mukanaan, olipa kyse sitten sosiaaliturvasta tai päivähoidosta. Kokonaisuuden kannalta tämän merkitys ei ehkä ole suuri, mutta olemassa se on silti aina.

Mitä avoimempi yhteiskuntajärjestelmä meillä on ja muun muassa mitä enemmän muunlaisella mentaliteetilla varustettuja ihmisiä maahamme saapuu, sitä suuremmaksi ongelma muodostuu. Keskimääräinen veronmaksaja ei halua kustantaa vieraiden ihmisten oleilua ja lisääntymistä, varsinkaan jos hän itse ei enää hyödy mitenkään ”solidaarisesta” yhteiskunnasta.

On helppo nähdä, milloin järjestelmä on vääristävä. Se mekanismi, joka keskiluokassa olevaa perhettä estää tekemästä esimerkiksi kolmatta lasta, ei välttämättä toimi alemmissa tuloluokissa. Kun työssäkäyvällä perheellä ei olisi varaa ostaa isompaa asuntoa, saa toinen sosiaalitukien varassa elävä perhe vahvasti subventoitua asumista isommassa vuokra-asunnossa. Kun työssäkäyvällä perheellä ei olisi varaa kolmansiin päivähoitomaksuihin, saa toinen perhe päivähoidon ilmaiseksi – vaikka se ei sitä edes tarvitsisi.

Tähän perustuu ajatus ”sossuvaltiosta” – se näyttää välillä kannustavan ihmisiä aivan väärällä tavalla. Vai eikö esimerkiksi sitä, että perhe kykenee itse tulemaan toimeen, voida pitää hyvänä ja kannatettavana -kannustettavana – asiana? Eikö sitäkin, että päivähoidosta – joka on yhteiskunnalle kallista – kykenisi ja ehkä jopa haluaisi maksaa jotakin?

Lasten tekeminen vaatii uhrauksia, myös taloudellisia. Se on oleellinen osa aikuisuuteen liittyvää vastuullisuutta.

Viitisen vuotta sitten muuan kokoomusnuori meni pohtimaan liian julkisesti tätä problematiikkaa – keitä pitäisi kannustaa lisääntymään – ja käytti lisäksi kiellettyjä termejä. Asiasta nousi valtava haloo, ja toki syystäkin. Itse asiaa vaikeneminen ei kuitenkaan poista. Keskiluokka – se, joka selviää, vaikka usein nippanappa – on se, joka nyt häviää. Paitsi että se häviää tietysti yläluokalle, alkaa se yhä useammin hävitä myös alaluokalle. Jos järjestelmä ei enää palkitse oikein eikä kannusta hyvään suuntaan, kääntyvät kaikki prosessit kohti huonoa.

Vanhemmuuden puute, lasten yhä suurempi huonovointisuus, päiväkotien ja koulujen vakavat käytösongelmat ja mielenterveyshäiriöt sekä valtavaksi paisunut eriarvoisuus lasten välillä eivät ratkea maksuttomalla päivähoidolla eivätkä maailman parhaalla varhaiskasvatuksella. Perusasioita ei vain kannata mennä sörkkimään.

Ja kuten sanottua, tämän suurempia perusasioita ei olekaan.


 

Riikka Purra, ehdolla Kirkkonummella, nro 101.

Oikeasti lasten ja perheiden hyvinvoinnin asialla!

Ylen vaaligalleria

HS:n vaalikone

Integrointia, kotouttamista ja strategioita

kuva

Uuden talousjärjestelmän periaatteet (Lapin Kansa, syksy 2015)

”Kotouttaminen” (tai kotoutuminen) on jälleen yksi termi, joka kuin huomaamatta on imeytynyt vallitsevaan poliittiseen kieleen, vaikka se on normatiivisesti ja ideologisesti yhtä latautunut kuin esimerkiksi suvaitsevaisuus, monikultturismi tai moninaisuus. Henkilökohtaisesti suosin termiä integrointi kuvaamaan sitä, miten maahanmuuttajat tulevat (tai ovat tulematta) osaksi yhteiskuntaa, olipa kyse kulttuurisesta, sosiaalisesta, poliittisesta tai taloudellisesta osallistumisesta. Kotouttaminen on myös terminä hyvin yksisuuntainen – se kuvaa sitä, miten vastaanottava maa kotouttaa. Integrointi tai sopeutuminen ovat termeinä huomattavasti tasapuolisempia ja antavat vastuuta muuttaville ihmisille itselleen. Seuraavassa arkistojen kätköistä teksti kotouttamisesta, vuodelta 2015.

Vielä ”pakolaiskriisin” ollessa käynnissä kohtaamme seuraavaksi ”kotouttamiskriisin”. Kotoutuminen ei toki ole ollut ongelmatonta aiemminkaan (ks. Kotouttamisen bisnes), mutta jatkossa tilanne pahenee entisestään. Jo yksinomaan volyymi – kotouttamista tarvitsevien ihmisten kasvava määrä – on sellainen, että terveelläkin valtiontaloudella olisi nikoteltavaa. Puhumattakaan todellisesta tilanteestamme, joka on kaikkea muuta kuin taloudellisesti terve. Poliittisilla päättäjillä ja virkamiehillä ei tunnu olevan käsitystä tilanteesta eikä varsinkaan sen vaatimista toimista.

Suomalaisessa maahanmuutto- ja kotoutumispolitiikassa kyse on yksinomaan reaktiivisista toimista, jotka kohdistuvat kulloinkin ilmentyneeseen ongelmaan tai ”haasteeseen”. Selvitysryhmä perustetaan, kun vettä tulee jo katon läpi. Poliitikot pyrkivät selviytymään yhdestä haastattelusta kerrallaan eikä mediasta ole heitä kovistelemaan. Hankkeiden taloutta (so. kustannuksia) avataan pienin askelin, miljoona kerrallaan, seuraava budjetti kerrallaan, mutta kokonaisnäkemystä kukaan ei uskalla sanoa ääneen, sillä se saattaisi vaikuttaa haitallisesti henkilön uudelleen valintaan ja urakehitykseen. Suomen toiminta maahanmuuton suhteen on poukkoilevaa hätätilojen paikkaamista jopa verrattuna useimpiin muihin Euroopan valtioihin. Pitkän tähtäimen näkökulma otetaan käyttöön ainoastaan silloin, kun on yksiselitteistä, että nykyhetkestä ei voida löytää edes hyvällä mielikuvituksella mitään positiivista. Looginen ihminen kuitenkin ymmärtää, että jos asiat menevät vaikkapa 20 vuotta koko ajan huonompaan suuntaan, ne eivät yhtäkkiä 21. vuodesta alkaen ala olla hyvin.

Toisaalta, miten voisimme vaatia kokonaisnäkemyksiä tai realistisia arvioita poliitikoilta, joiden ensisijainen tehtävä liittyy imagoon ja puheeseen, kun sellaisia ei ole edes asiantuntijoilla. Ihmiskunta on olevinaan älykäs, mutta ainakaan Suomessa sen kognitiivinen parhaimmisto ei edes kykene laskemaan yhteenlaskuja. Joku nieli todesta sen hubbabubban, että globaali maailma on niin kompleksinen ja epävarma, että sitä ei voida lainkaan ymmärtää. Yhteenlaskuja!

Suomi tarvitsisi strategian, todellisen maahanmuutto- ja kotouttamisohjelman. Ei sellaista kuin ”valtion maahanmuuttostrategia”, joka ”painottaa työllisyyskysymyksiä ja syrjimättömyyttä” ja haluaa, että ”Suomeen muuttavat ja asettuvat ihmiset on otettava mukaan rakentamaan maan tulevaisuutta” tai sellaista kuin ”valtion kotouttamisohjelma”, joka haluaa tukea ”maahanmuuttajien osallisuutta” ja luonnollisesti – ”edistää maahanmuuttajien työllisyyttä”.

Suomi tarvitsee oikean ja realistisen ohjelman, jossa aluksi nöyrästi myönnettäisiin, että nykyinen homma ei toimi. Ehkä me emme ole epäonnistuneet sen pahemmin kuin muutkaan, mutta että homma ei toimi. Humanitääristen maahanmuuttajien kotoutus ei toimi, he eivät työllisty eikä liberaali monikulttuurinen hyväilypolitiikkamme auta heitä integroitumaan. Tarvitsemme täysin toisenlaista politiikkaa. Ja koska rahaa ei ole, täytyy se saada yksinkertaisesti riittämään paremmin.

Strategiassa pitäisi myös pohtia tehdä selväksi, mikä on valtion ja yhteiskunnan rooli, mikä yksilöiden. Samaten siinä pitäisi selvästi määritellä valtion tehtävät ja se, missä määrin yksityinen ja kolmas sektori ottavat osaa vastaanotto- ja kotouttamistoimintaan. Tällä hetkellä yritysten toiminta on kuin villi länsi eikä kukaan tunnu tietävän, kuka on vastuussa, mitä vaaditaan, mitkä ovat standardit. Olen kommentoinut asiaa mm. eilen Iltalehdessä ja toissa viikolla Ylessä, vanhempi juttu Helsingin Uutisissa.

Oleellisinta olisi ottaa kotouttamisen määritelmävastuu pois humanisteilta ja palauttaa se valtiokeskeisen ja realistisen ajattelun piiriin. Kuuluu yksilön omaan vastuuseen opetella tiettyjä asioita uudesta yhteiskunnasta ja auttaa itse itseään. Valtion kannalta oleellisinta on työllistyminen sekä lakien ja sääntöjen noudattaminen. Samanaikaisesti olisi merkityksellistä ymmärtää, että kehitysmaista suuntautuvan siirtolaisuuden vaikutus yhteiskunnallemme ei tule koskaan yltämään sellaiseen hyötyyn kuin esimerkiksi korkeakoulutettujen länsimaalaisten työperusteinen muutto. Päinvastoin, tämän siirtolaisuuden mukanaan tuomat ongelmat on syytä tunnustaa. Näiden asioiden ääneen sanominen ei tee kenestäkään paholaista, ja tahot, jotka tällaista yrittävät esittää, tulisi ymmärtää kontekstissaan: he elävät ideologiasta, kirjaimellisesti ja kuvaannollisesti.

Koska hyvinvointiyhteiskunta ei tule kestämään käynnissä olevaa prosessia, kuten olen useaan kertaan argumentoinut, valtion holhouspolitiikka vähenee kuin itsestään. Yhdistettynä maahanmuuttoon ja useisiin kulttuuriltaan hyvin etäisiin ryhmittymiin seuraus ei välttämättä ole kuitenkaan hyvä, vaikka holhoamisen vähentäminen sitä muuten olisikin. Noidankehä on valmis: Kotouttamisen hoitamatta jättäminen tuo lisää ongelmia. Koska töitä ei ole tarjolla, kotouttamista tehdään yhä enemmän ”muilla tavoin”, siis näennäisesti aktivoimalla maahanmuuttajia erilaisiin taloudellisesti ja inhimillisesti hyödyttömiin askareisiin. Koska nämäkin vaativat koko ajan yhä enemmän varoja (joita perustellaan sillä, että kotouttamatta jättäminen aiheuttaa lisää ongelmia), pitää resursseja siirtää muista yhteiskunnan sosiaalitoiminnoista maahanmuuton puolelle. Näin ollen maahanmuuton ja kotouttamisen sektorin mylly pyörii yhä kiihtyvällä tahdilla, mutta sen tuotos on heikko. Kyse ei ole vain taloudesta, vaan sosiaalisista ja inhimillisistä seikoista, niin maahanmuuttajien kuin muidenkin suhteen. Ja kuten professori Matti Virén eilen huomautti, asia ei suinkaan parannu ajan myötä, kuten usein otaksutaan – se pahenee.

kotokoutus

Opi nyt suomen kieltä kotokoutusasiantuntijoiden kanssa!

 

Kotouttamisesta on tullut ryyppy, jolla vastentahtoisesti suuhun tungettu maahanmuutto-vaahtokarkki saadaan kurkusta alas. Kotouttamisen resurssien lisääminen on välttämätöntä, kun tilanne kerran on tämä. Ikävä tosiseikka vain on se, että tilanne tulee tästä lähin aina olemaan tämä, jos sen perussyihin ei puututa. Toinen ikävä tosiasia on, että niin kauan kuin kotouttaminen ei ole konkreettista, tavoitteellista ja yksinkertaisesti mitattavissa, mikään ei muutu. Siirtolaispolitiikan pitäisi olla sellaista, että yksikään taho ei näin suoraan pääsisi hyötymään maahanmuuton ja kotouttamisen lisäämisestä. Valtion ja suomalaisen yhteiskunnan tulisi olla huomion keskipisteessä – ei irakilaisten miesten, kotoutumisen tutkijoiden, konsulttifirmojen, S2-firmojen, kansalaisjärjestöjen, rasismitutkijoiden, maabrändääjien…

Kiiluvasilmäiset rajojen avaamista vaativat aktivistitkin kertovat vain siitä, että valtiomme on vielä hyvä ja kunnossa – heillä on varaa. Pidettäköön tätä lakmustestiä heidän ainoana roolinaan ja jätettäköön tulevaisuuden kannalta merkityksellinen päätöksenteko siihen nimitetyille tahoille.

Ks. myös:

Kotouttaminen ja palkkojen alentaminen

Kotouttamisen bisnes


Riikka Purra, ehdolla Kirkkonummella, nro 101.

Ylen vaaligalleria

HS:n vaalikone