Loukkaantuminen ja tunteiden suojelu

1

Idealismiko on voitolla? Vai ehkä sittenkin idiotismi? Ehei, voitolla on emotionalismi.

Haluamme suojella tunteita, tunnistaa niitä, palvoa niitä, varoa niitä. Haluamme suojella tunteita enemmän kuin sananvapautta. Pelkäämme loukkaamista ja loukkaantumista enemmän kuin mitään muuta.

Yksilö on olevinaan vahvempi kuin koskaan, mutta se on valetta! Yksilö on heikompi kuin koskaan. Se loukkaantuu, itkee, suree ja ottaa henkilökohtaisesti. Mitään se ei enää tunnu kestävän.

Yksilön sukupuoli, yksilön seksuaalisuus, yksilön kulttuuri, yksilön poliittinen maailmankuva, yksilön ruokavalio, yksilön se ja tuo – kaikki on uhattuna. Välillä koko ryhmä yksilöitä loukkaantuu samaan aikaan!

Julkinen elämä typistyy anteeksi pyytämiseksi, katumiseksi, sensuroinniksi, häpeämiseksi, korjaamiseksi, pahoitteluksi.

Vihapuhetta! Loukkaannun! Sattuu!

Tämäkin on tuontitavaraa. Suomessa ei voitaisi keksiä mitään näin typerää, eihän.

Milloin satuttaa kaupan maitomainos, milloin presidenttiehdokas, milloin outo mainos.

Äidit syyllistyivät. Miksei videossa ole isejä.

Kuvitellaanpa, että siinä olisi ollut isä.

Mistä olisi syntynyt loukkaantuminen?

  • Heteroseksuaalisesta normista.

Kuvitellaanpa, että siinä olisi ollut kaksi äitiä.

Mistä olisi syntynyt loukkaantuminen?

  • Valkoisista ihmisistä.

Kuvitellaanpa, että siinä olisi ollut kaksi mustaa äitiä.

Mistä olisi syntynyt loukkaantuminen?

  • Kulttuurisesta omimisesta. (Pardon?)

Kuvitellaanpa, että… mainosta ei olisi edes tehty.

Ei, kuulkaa, ei näin voi olla. Tämähän on naurettavaa. Eikö meidän pitänyt opetella väittelemään eikä poraamaan? Keskustelemaan eikä särkymään?

Eikö meidän kuulu puolustaa sananvapautta, kriittisyyttä ja erimielisyyttä eikä sinun oikeuttasi itkeä?

Tunteet kuuluvat elämään. Ja ne ovat selvästi muotia, viihdeohjelmista politiikkaan. ”Vanhanaikaisesti” ajatellen tunteet kuuluvat ennen muuta yksityisiin suhteisiin – siellä ne ovat autenttisia. Välittömästi kun tunteet tuodaan julkiselle areenalle ja mikä pahempaa, niiden päälle rakennetaan kokonaisia ohjelmia, politiikkaa, ideoita – ne muuttuvat ei-autenttisiksi. Reaktiot ovat opeteltuja, sentimentaalisuus ylittää järjen ja logiikan, moraalilla ja kyyneleillä ratsastamisesta tulee normi.

Tunnespektaakkeleita, päivästä ja viikosta toiseen.

Miksi? Eihän sellainen ihminen ole rohkea, joka ”uskaltaa” loukkaantua. Säikky raukkishan hän on. Eikö näinkään enää saa sanoa? Ei tietenkään.

Stereotyyppinen feminiinisyys – eli tunnevaahtoaminen ja pillitys – on nostettu suureen arvoon. Uskalla tuntea, uskalla itkeä, loukkaannu. Mitä puppua. Henkilökohtaisesta on jälleen tehty poliittista.

Mielestäni rohkea ihminen katsoo asioita asioina, niitäkin, jotka eivät miellytä ja rakentaa näkemyksensä muuhun kuin sen varaan, mikä ”tuntuu hyvältä”.

Ja jos nyt ihan oikeasti joskus tulee paha mieli, mitä sitten? Katsele kattoon hetken aikaa ennen nukahtamista ja ajattele, että huomenna on varmasti parempi päivä.

Kansalaisjärjestöt ja määrittelyvalta: mitä meidän tulee ajatella ihmisoikeuksista ja turvapaikanhakijoista

aaa

Kansalaisyhteiskunta ja demokratia

Vilkas kansalaisyhteiskunta on jokaisen oikean demokratian yksi kulmakivi. Kansalaisten vapaa toiminta ja etenkin halu ja kyky operoida tärkeiden asioiden parissa kertovat terveestä valtion rinnalla (tai joissain näkemyksissä ala- tai yläpuolella) toimivasta yhteiskunnasta.

Autoritaarisissa maissa ja diktatuureissa kansalaisyhteiskunnan rooli on yleensä aina heikko. Järjestöt eivät voi toimia vallan kyseenalaistajina eikä niiden järjestäytyminen ole vapaata. Samalla yleensä myös median toiminta on hyvin rajoitettua, ja toisinajattelijoiden asema vaikea.

Neuvostoliiton hajoamisen ja itäblokin murtumisen myötä kansalaisjärjestöjen ja ylipäätänsä kansalaisyhteiskunnan – joissain tapauksissa jopa globaaliseksi väitetyn – rooli vahvistui ympäri maailmaa. Useissa tapauksissa niiden nähtiin olevan uuden demokraattisen mallin airut, liberalismin kuljetin ja vahvistaja. Näkemykset maailman edistymisestä ja etenemisestä kohti liberaalia ja demokraattista ihannetta olivat vahvoja ja varmoja.

Samaan aikaan Maslowin tarvehierarkiamallissa ylätasoille päässeet kehittyneet länsimaat alkoivat kaivata enemmän “jälkiteollisia” kohteita kansalaistoiminnalleen. Poikkikansallisella tasolla toimivat suuret ympäristöjärjestöt ja muun muassa ihmisoikeuksien kanssa työskentelevät järjestöt nousivat yhä tunnetummiksi. Vahvimmillaan ne tarjosivat postmodernistuvalle yksilölle mallin globaalista kansalaisesta, jonka fokus, siteet tai huolet eivät ole rajoittuneet kansallisvaltioihin. Nykyään tällaisten organisaatioiden rooli kansainvälisessä politiikassa on vakiintunut.

Vaikka monien suurten poikkikansallisten järjestöjen voi sanoa erkaantuneen ruohonjuuritason toiminnasta, on niiden asema rahoituspohjan suhteen toisaalta usein ongelmattomampi. Koska ne eivät useinkaan vastaanota tukea valtioilta, elinkeinoelämältä tai edes valtioidenvälisiltä järjestöiltä, toteutuu riippumattomuus selvästi paremmin kuin esimerkiksi valtioihin läheisesti yhdistyneillä järjestöillä.

Valtioon sidotut järjestöt

Osin tai toisinaan jopa kokonaan rahoituksensa valtiolta tai “puolivaltiollisilta” toimijoilta saavien järjestöjen asema on vahvistunut etenkin vahvojen, tuloja voimakkaasti tasaavien valtioiden sisällä. Esimerkiksi Suomessa on normaalia, että vain alle 10 prosenttia järjestöjen toimintavaroista tulee yksityisiltä lahjoittajilta ja jäsenistöltä – kaikki loput eri ministeriöiltä, kehitysyhteistyövaroista, EU:lta, Raha-automaattiyhdistykseltä ja/tai valtioidenvälisiltä organisaatioilta, kuten YK:lta ja sen eri ohjelmilta.

Kuten suurten NGO:iden, myös pääasiassa kansallisella tasolla toimivien järjestöjen rooli on ammattimaistunut ja toisaalta usein fragmentoitunut, niin että yksi järjestö saattaa toimia useassa eri toimintasegmentissä. Organisaatioiden jäsenjärjestöjen ja muiden yhteistyömallien kautta syntyy moniin asiakysymyksiin tiheä verkko, jonka näkyvyys ja kuuluvuus yhteiskuntapolitiikassa ja erilaisissa spesifeissä asiakysymyksissä on huomattava. Järjestöissä toimivat johtohenkilöt muodostavat virallisia ja epävirallisia verkostoja ja esiintyvät usein julkisuudessa legitiimeinä ja objektiivisina substanssinsa hallitsijoina. Järjestöjä käytetään asiantuntijaorganisaatioina niin lainvalmistelussa ja -arvioinnissa, mediassa kuin muissakin yhteyksissä.

Universaalien ihmisoikeuksien asiantuntijat ja valtio

Substanssin osaaminen kattaa vahvimmillaan ja näkyvimmillään aiheet, joita voidaan kuvata sanoilla poikkikansallinen, globaali ja myös liberaali, sen tietyssä merkityksessä. Enemmistö, jollei kaikki, näistä voidaan asettaa yhteisen nimittäjän, ”universaalit ihmisoikeudet”, alle. Maahanmuutto, turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten oikeudet, muihin vähemmistöihin liittyvät teemat, tasa-arvo, naisten oikeudet ja muut välittömästä kansallisvaltioperspektiivistä irrotetut teemat ovat yleisiä. Toisaalta järjestökenttää halkoo merkittävä osa pienempiä organisaatioita, joiden tehtävät vaihtelevat yleisestä aiheen esillä pidosta valtioille ja kunnille kuuluvien tehtävien hoitoon.

Valtion ja erilaisten järjestöjen välille on muodostunut monimutkainen ja usealla eri tasolla toimiva palvelu-, tieto- ja vaikuttamisjärjestelmä. Sitä ylläpitää ja edistää paitsi yleinen kansalaisyhteiskunnalle ja demokraattiselle osallistumiselle annettava arvo, myös valtion ja kuntien tehtävien delegointi, “yksityistäminen”, ei-valtiollistaminen, “osaamispohjaisten” ja ruohonjuuritasoa korostavien politiikkaohjelmien esiinnousu.

Mihin järjestöjen tiedollinen ja määrittelyyn perustuva valta, usein jopa hegemonia, sitten perustuu? Pohjimmiltaan se nojaa yleisluontoiseen ajatukseen kansalaistoiminnan legitimiteetistä – siihen, että “asian parissa” toimivat kansalaiset, vaikkakin usein virkamiestasoista palkkaa nauttivina työsuhteisina, tietävät ja tuntevat asian läheisesti, “omakohtaisesti”.

Määrittelyjen kautta syntyy erilaisia intuitiivisia mutta usein vahvistamatta jääneitä dikotomioita ihmisten hyvää edistävien kansalaistoimijoiden ja valtion, politiikan, poliitikkojen, talouden tai yleisen järjestelmän kasvottomuutta, tehokkuutta ja rationaalisuutta edustavien toimien välille. Vaikka näkemys yleisellä tasolla on totta – kansalaisyhteiskunta on välttämätön osa toimivaa demokratiaa ja tasapainoista yhteiskuntaa – on se myös nykymaailmassa, erityisesti Suomen kaltaisten inklusiivisten hyvinvointiyhteiskuntien tapauksessa, hyvin naiivi.

Valtio tarvitsee legitimiteetin

Järjestöt, joiden toiminta perustuu käytännössä erilaisiin valtion keräämiin verotuloihin – tai näiden kierrättämiseen erilaisten yhteenliittymien kautta – ovat kulkeneet hyvin pitkän matkan varsinaisista kansalaisyhteiskunnan toimijoista. Tämä ei voi olla näkymättä niiden toiminnassa ja luonteessa. Kyse ei useinkaan ole siitä, etteivätkö ne olisi kriittisiä valtiovaltaa kohtaan. Päinvastoin, usein ne edelleen ovat, mutta asetelma on vähintäänkin lukkiutunut ja siitä puuttuu luonteva kansalaistoimijalle kuuluva vaikuttaminen.

Valtion edun mukaista on, että se saa (esimerkiksi maksamalla oikeille toimijoille) legitimiteetin kansalaisyhteiskunnalta. Politiikka näyttäytyy kuten sen täytyy 2000-luvulla näyttäytyä – ainakin näennäisesti ruohonjuuri- ja kansalaistasoa sekä välitöntä substanssia edustavien kannanottojen huomioimisena. Politiikasta tulee “moniäänistä”.

Samaan aikaan kuitenkaan monissa teemoissa ei toteudu oikea moniäänisyys, vaan ainoastaan sellainen äänisyys, joka kykenee edistämään asiaa “oikein”. Se, miten tämä “oikea” toteutuu tai on toteutumatta aktuaalisessa politiikassa, on toinen asia.

Otan esimerkiksi maahanmuuton, joka itselleni on kaikkein läheisin. Valtiota lähellä olevien kansalaistoimijoiden tuotosta ja toimintaa seuraamalla saa käsityksen, että teema on täysin yksisuuntainen, epäpoliittinen, yksinkertainen ja että sen ainoat “haasteet” liittyvät siihen, että valtio ei toimi tarpeeksi humaanisti. Tietenkään asia ei ole näin. Maahanmuutto on mitä poliittisin ja normatiivisin teema, ja myös sen humanitaarisessa merkityksessä vahvasti erilaisten intressi- ja etukonfliktien värittämä.

Pakolaisia ja turvapaikanhakijoita edustavat tahot, joiden määrittelyvalta asian “oikeanlaisessa” ymmärtämisessä on huomattava, edustavat nimenomaan pakolaisia ja turvapaikanhakijoita. Kyseessä on eräänlainen etujärjestö, jolla on tietysti myös itsellään merkittäviä intressejä. Itse asiassa juuri maahanmuuttoon keskittyvä järjestökenttä on monitasoisuudessaan, rahoituspohjassaan ja määrittelyvallassaan erityisen keskittynyt ja dominoiva.

Ihanteista todellisuuteen

Voiko rubriikin “ihmisoikeudet” alla sitten todella olla objektiivinen? Ehkä, mikäli liikumme todella abstraktilla tasolla. Mutta välittömästi kun siirrymme abstraktilta tasolta alemmaksi, ihmisoikeudet muuttuvat konkreettisemmiksi, poliittisiksi ja hyvin usein taloudellisiksi asioiksi. Kenen hyväksi tuloja siirretään? Mitkä ryhmät hyötyvät verovaroista? Keiden ihmis- ja perusoikeuksia edustetaan – koko universuminko, tuskinpa vain? Miten ihmisoikeuksia tulkitaan? Mille kansalaistoimijoille osoitetaan toiminta-avustuksia?

Ottaessamme kontekstiksi konkreettisen maailman – joka usein on merkittävästi huonompi kuin abstraktinen paras maailma, jossa oikeudet todella ovat jakamattomia, ikuisia ja kyseenalaistamattomia – esimerkiksi turvapaikanhakijoiden oikeudet eivät näyttäydykään objektiivisina. Ne ovat yksi puoli asiasta – konkreettisella tasolla toisille annettavat oikeudet nimenomaan saattavat olla joiltakin toisilta pois ja tämäkin on vain yksi osa laajaa kokonaisuutta.

Oleellista on myös ymmärtää, että ainoat todelliset ihmisoikeuksia takaavat toimijat ovat valtioita ja niillä on välttämättä myös muita intressejä kuin “universaalit ihmisoikeudet”.

Totta on kuitenkin myös se, että käytännössä “universaalit ihmisoikeudet” toimivat ainoastaan silloin, kun ihminen sattuu onnistumaan pääsemään kyseisen valtion alueelle. Indokiinasta käsin on melko turha huudella valtiollemme kuuluvista ihmisoikeuksista, vaikka niiden määritelmällisesti kuuluisi kuulua myös sinne – ihmisoikeuksien abstraktiossa ei edes tarvita valtioita, vaan Taka-Intian niemimaa on osa maailmaa, kuten Jämsäkin.

Käytäntö vain on pitkälti toinen, ja tämä ei edes aina ole huono asia. Se vain on niin ja tulee aina olemaan.

Kaiken tämän toteaminen ei tietenkään tarkoita, etteikö esimerkiksi pakolaisten oikeuksia edistämään pyrkiviä tahoja tulisi olla olemassa ja aktiivisesti haastamassa valtio- ja muuta politiikkaa. Yhtä lailla järjestökentän kuuluisi täyttyä erilaisten ryhmien etuja ajavista ja ongelmia esillä pitävistä toimijoista.

“Oikean” tiedon purkaminen

Oleellista on kuitenkin ymmärtää, että tietyn näkökulman nostaminen ainoaksi hyväksytyksi, vakavasti otettavaksi ja valtiota ja muita “vääriä” voimia haastavaksi on kyseenalaista, puhumattakaan siitä, että valtio mahdollisesti tukee rahallisesti vain yhtä kantaa. Kansalaisjärjestöiksi kehutuilla mutta todellisuudessa enemmän etujärjestöjä muistuttavilla toimijoilla ei voi olla hegemoniaa selvästi erilaisia intressejä ja vahvaa poliittista ja moraalista luonnetta edustavissa asiakysymyksissä.

Pakolaisten kanssa työskentelevillä ihmisillä mitä ilmeisimmin on oleellista tietoa siitä, miten turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten elämä ruohonjuuritasolla sujuu. Heillä epäilemättä on vastuu ja myös oikeus pyrkiä edistämään näiden oikeuksia ja hyvinvointia. Kaikkea tätä valtio voi käyttää hyödyksi muotoillessaan näitä ryhmiä koskettavaa politiikkaa. Tässä ei ole mitään epäselvää.

Tästä huolimatta pakolaisten kanssa työskentelevillä ihmisillä ei ole eikä voi olla yksinomaista tietoa ja määrittelyvaltaa sen suhteen, mitä maahanmuutosta, kansainvälisestä turvapaikkaoikeudesta, valtioiden toiminnasta ja resurssien allokaatiosta yleisesti tulisi ajatella. On yksinkertaisen selvää, että toimija, jonka tehtävänä on ajaa pakolaisten etua ja yleisesti liberaalia turvapaikkapolitiikkaa, kuuluu poliittisella kartalla tiettyyn kohtaan. Tätä vastassa on erilaisia toimijoita, sillä aihe, josta puhutaan, ei ole yksiulotteinen.

Ruudulle auki kirjoitettuna asia vaikuttaa päivänselvältä. Tosiasiassa se ei kuitenkaan ole sitä, ja käytännön yhteiskunnan toimissa se unohtuu liian usein. Määrittelyvallan keskittyminen on erittäin oleellinen ongelma myös Suomessa. Monissa asiakysymyksissä siihen liittyy myös demokratian ongelmia, sillä näyttää siltä, että kansalaisten enemmistö ei useinkaan ole samanmielinen kansalaistoimijakenttää edustamaan ripustettujen toimijoiden kanssa.

Puoluepolitiikan monipuolistuminen on osaltaan helpottanut tilannetta, mutta puolueet ovat vain yksi osa demokratian kanavista eivätkä tuskin enää 2000-luvulla voi korvata kansalaiskentän suorempaa ääntä.

Kansalaistoimijat, asiantuntijat ja liberaali maahanmuuttopolitiikka

Politiikan tutkimuksissa on todettu, että valtiot, joissa maahanmuuttoa kannattavien järjestöjen ja toimijoiden kenttä on vahva, toteuttavat liberaalimpaa maahanmuuttopolitiikkaa. On myös osoitettu, että vaikka valtiot olisivat “kovia” puheissaan ja aikeissaan, valuu kovuus usein hukkaan – koska liberaali valtio on sitonut kätensä sisältäpäin, muun muassa juuri rajoituksiin “luonnostaan” kriittisesti suhtautuvan kansalaiskentän kautta. Toisaalta on havaittu, että maahanmuuttopolitiikka on usein sitä liberaalimpaa, mitä enemmän se tapahtuu suljettujen ovien takana, pois julkisesta poliittisten toimijoiden ja kansalaisten keskustelusta.

Myös Suomessa maahanmuuton asiantuntijat, niin julkisuudessa kuin piilossakin, ovat jo useamman vuosikymmenen olleet asiaan tietyllä tapaa suhtautuvia “aktivisteja”.

Se, nojaako “aktivismi” ensisijaisesti teoreettiseksi väitettyyn yksipuoliseen maailmankuvaan tai eri konteksteissa toteutuviin faktoihin (tutkijat), tietyn ryhmän etujen ajamiseen (kansalaisjärjestöt) vai vain “oikeaksi” määritellyn näkökulman edustamiseen (esimerkiksi media) on tässä tapauksessa toissijaista. Tulos on yleensä aina samankaltainen.

Näin ollen kriittiselle havainnoijalle ei ole tullut yllätyksenä, että lopulta yksipuolista katsantoa vastustamaan on syntynyt vastavoimia, olivatpa kyseessä sitten yleisluontoinen poliittinen ”populismi” tai kyseenalaisinkin keinoin vastapoolien etuja esille tuomaan ja edistämään pyrkivät tahot.

On selvää, että yksipuolinen “aktivismi” ei voi tarjota sen enempää objektiivista tietoa kuin mikään muukaan yksipuolinen näkökulma. Se, että se sattuu olemaan hyvää – eli moralistisesti tai “universaaleihin ihmisoikeuksiin” vedoten oikeaa – ei valitettavasti muuta asiaa.

On myös oleellista ymmärtää, että yksittäisen valtion toiminta ei ole eikä koskaan voi olla objektiivista siinä mielessä, että se suhtautuisi tasapuolisesti kansalaistensa ja “kaikkien muiden” oikeuksiin. Tässä mielessä “aktivismin” instrumentaalinen merkitys valtiopolitiikan legitimoijana on ilmeistä.

Niinpä sisäasiainministeriö ei tule oikeasti koskaan toiminnallisesti sisäistämään pakolaisoikeusjärjestön “oikeaa” näkökulmaa, vaikka se sitä “kriittisellä korvalla” kuinka kuuntelisi. Se ei voi, onneksi.

Lopuksi

Innoituksen kirjoitukselle sain viikko sitten, kun osallistuin jälleen yhteen maahanmuuttoseminaariin, jossa yhteen ottivat aktivistit ja “väärä maailma”. Väärää maailmaa paikalla edustivat muun muassa sisäministeri ja poliisihallitus ja osin myös “liian paljon valtiota myötäilevä” tutkimus, muutamaa populistia unohtamatta.

Sen sijaan usea muu valtiollisen tahon edustaja oli onnistuneesti niellyt aktivismidiskurssin, ainakin juuri tuota tilaisuutta varten – eikä toimijoiden välille löytänyt eroa muuta kuin rinnassa keikkuvaa nimilappua tarkastelemalla. Kansalaisjärjestöjen – tai toisaalta esimerkiksi evankelisluterilaisen kirkon – ylläpitämä diskurssi ja tieto esitettiin absoluuttisesti ainoana oikeana, ja tähän kaikkien muiden toimijoiden tuli jollain tapaa suhteuttaa itsensä. Keskustelu turvapaikanhakijoiden palauttamisesta muuttui, jälleen kerran, eri toimijoiden moraalisen kilven kiillottamiseksi.

Lopulta saimme todistaa suoranaista kansalaistoimijoiden masinoimaa apologiatempausta, jossa useampi maahanmuuttoviranomainen miltei pyysi anteeksi hirmuista ja illiberaalia politiikkaa, jota paikalla toimensa puolesta joutui edustamaan.

Kenellekään ei jäänyt epäselväksi, missä ja kenen hallussa oikea tieto ja määrittelyvalta ovat.

Maahanmuuttoa, Kongeriget Danmark?

Tanska kiristää yhä maahanmuuttopolitiikkaansa. Miten se on enää mahdollista? Onko kyseessä pohjoismaa lainkaan?

Hvordan kunne du gøre det, Kongeriget Danmark?

IMG_6571

Lego Nyhavn

Tanska alkoi jo muutama vuosikymmen sitten sangen merkittävästi erkaantua pohjoismaisesta maahanmuuttomallista, ensin suhteessa Ruotsiin, sitten myös Suomeen ja Norjaan. Viimeisen kymmenen vuoden aikana Tanskan maahanmuuttopolitiikka on tiukentunut selvästi, ja viime vuonna alkaneen turvapaikanhakijavirtojen kiihtymisen myötä siihen on edelleen tehty kiristyksiä.

Oleellista mielestäni on ennen muuta se, että tanskalaisessa mallissa ei ole kyse vain turvapaikkapolitiikasta, vaan koko maahanmuuttopolitiikan ja kansallisuuden ja valtion “ideologia” on tietyllä tapaa erilainen. Siinä on aina korostettu huomattavasti enemmän integroivia, jopa assimiloivia seikkoja, ja muutenkin lähtökohta on ollut kansallisvaltiokeskeinen – tanskalainen. Tanskalaiset poliitikot eivät etenkään kylmän sodan päättymisen jälkeen ole kainostelleet puhua kansallisesta edusta, työperäisen maahanmuuton ja tanskalaisten etujen ensisijaisuudesta tai “hyväntekemisen” haittapuolista.

Jo 1980-luvulla Tanskassa on käyty keskustelua hyvinvointivaltion ja maahanmuuton välisestä suhteesta ja hieman myöhemmin on systemaattisesti alettu laskea maahanmuuttoon liittyviä kuluja ja toisaalta myöhemmin sen rajoittamisesta koituvia säästöjä. Myös monessa muussa maahanmuuttajien tilastointiin ja rekisteröintiin liittyvässä asiassa Tanska on poikkeuksellinen pohjoismaa.

(Suomen Migristä käytiin keväällä ottamassa Tanskasta oppia. Ehkä saamme myöhemmin nähdä, kantaako oppi hedelmää.)

Hvad Søren laver du her…

Toisaalta siinä missä Tanska rajoittaa maahanmuuttoa muun muassa korjatakseen kestävyysvajettaan, Suomi on nähnyt asian päinvastoin – maahanmuuttoa tulee lisätä kestävyysvajeen ja demografisen ongelman korjaamiseksi, ehkä jopa levittää punaisia mattoja tänne haluaville. Mahdollisesti siksi maahanmuuton kustannusten laskemisen kanssakaan ei ole välitetty täällä olla niin tarkkoja.

Nuivahkosta suhtautumisesta huolimatta Tanska on ollut selvästi “hyvä” valtio ulospäin. Jo 1970-luvulla se pääsi kehitysavun tasossa toivottavaan 0,7 prosenttiin bruttokansantulosta, 20 vuotta myöhemmin suhde oli jo 1 %. Toisaalta Tanskan osallistuminen Yhdysvaltain rinnalla humanitaarisiin väliintuloihin ja sotatoimiin on lisännyt valtion roolia kansainvälisellä kentällä. Joidenkin arvioiden mukaan sen juuri tästä syystä tulisi osallistua enemmän myös turvapaikanhakijoiden vastaanottamiseen.

louis-poulsen-ph5-lamp-classic-design-MAIN_2

Tanskalaista valaistumista, LP PH-5 kuva täältä

Siinä missä esimerkiksi Australian politiikka nojaa erilaisiin non-arrival-toimiin ja offshore-prosesseihin, joilla estetään turvapaikanhakijoita saapumasta, Tanska on keskittynyt korjaamaan vetotekijöitään ja laatimaan yleisesti rajoittavampia sääntöjä. Tanskan maahanmuuttolainsäädäntöä voi kuvata hyvin dynaamiseksi, jopa ketteräksi, sillä maalla on tapana muuttaa sitä usein.

Viimeisen 15 vuoden aikana ulkomaalaislakeja on muutettu keskimäärin jopa muutaman kuukauden välein. Vaikka tiukat politiikat ovat tietysti aiheuttaneet  kritiikkiä, ovat monet Euroopan maat seuranneet Tanskan nopeita toimia ällistyksellä. Paitsi että Tanska onnistuu nopeasti laittamaan rajansa kiinni – jo vuonna 2011 se sulki väliaikaisesti Saksan vastaisen rajansa huolimatta siitä, että sen nähtiin rikkovan Schengen-säädöksiä – se kykenee myös säätämään uusiin tilanteisiin sopivia lakeja.

Myös muut pohjoismaat ovat alkaneet, hitaasti mutta varmasti, siirtyä monessa asiassa Tanskan tielle. Kunhan Tanska pysyy kuitenkin aina muutaman virstanmitan edellä, voi moraalisen närkästyksen edelleen kohdistaa sinne.

Kuten monessa maassa, myös Tanskassa yllyke moniin muutoksiin on lähtenyt yhdestä puolueesta tai sen kasvavaan suosioon sopeutumisesta. Muut tärkeät puolueet ovat yleensä seuranneet perässä. Myös vasemmistopuolueiden maahanmuuttokannoissa on tapahtunut merkittäviä muutoksia tiukempaan suuntaan. Tanskan kansa on antanut tiukalle politiikalle sangen selvän mandaatin viimeksi viime vuonna, kun maahanmuuttokriittisin kansanpuolue nousi oikeistoblokin suurimmaksi puolueeksi, mutta jättäytyi silti oppositioon. Yksiselitteisenä tavoitteena hallituksella on vähentää merkittävästi turvapaikanhakijoiden määrää ja samalla säästää vähintään miljardi kruunua (134 miljoonaa euroa) vuosittain.

IMG_6499

Verrattuna esimerkiksi naapurimaihin Ruotsiin ja Saksaan, Tanskaan saapuu – tai jää – huomattavasti vähemmän turvapaikanhakijoita. Tanskan pakolaiskiintiö on viime vuosina ollut noin 500 eli sekin selvästi pienempi kuin esimerkiksi Suomessa.

Tärkeimmät Tanskan humanitaarista maahanmuuttopolitiikkaa rajoittamaan pyrkivät toimet ovat rajakontrollin lisäämisen ohella perheenyhdistämisen kiristäminen, sosiaali- ja muiden etuuksien merkittävä heikentäminen ja sitominen integroinnin onnistumiseen, oleskelulupien väliaikaisuuden lisääminen, vastamainonta, kansalaisuuden saamisen vaikeuttaminen sekä viime aikoina myös niin sanottu “majoitusmaksu” ja vastaanottotoiminnan standardien lasku.

Tanska myös tulkitsee pakolaissopimusta yleisesti tiukemmin: se oli muun muassa yksi ensimmäisistä maista, joka kielsi turvapaikan sillä perusteella, että hakija saapui turvallisen maan kautta. Tämä ns. tanskalainen lauseke päätyi myöhemmin, tosin maltillisempana, myös Dublinin ja Schengenin sopimuksiin.

Myös muilla politiikan sektoreilla on tehty muutoksia, jotka heikentävät maahanmuuttajien asemaa. Maassa on muun muassa suunniteltu vankeusrangaistuksen “ulkoistamista” tiettyihin kolmansiin maihin, kuten Puolaan, Romaniaan ja Liettuaan, tapauksissa, joissa vankeutta kärsivää maahanmuuttajaa ei voida palauttaa. Myös ulkonaliikkumiskielto vastaanottokeskusten alaikäisille nousi otsikoihin nuorisofestivaalilla tapahtuneiden seksuaalirikosten myötä, ja kaikki suuret puolueet kannattivat tätä. Voisiko kukaan normaali poliitikko ehdottaa tällaista esimerkiksi Suomessa?

Perheenyhdistämiseen tehtävistä rajoituksista merkittävin koskee ajanjaksoa, jonka jälkeen yhdistämistä voi hakea: se pidennettiin yhdestä vuodesta kolmeen. Oikeuteen liittyy myös velvoitteita muun muassa integraation suhteen, kuten myös tulo- ja asumiskriteerejä sekä eräänlainen “vakuusmaksu”.

Viime viikkoina on nähty, että Tanska ei ole vielä lopettanut: se kiristää ehtoja entisestään halutessaan olla vähemmän houkutteleva kuin esimerkiksi muut pohjoismaat tai Saksa. Kriitikot eivät ymmärrä hoppua: miksi nyt enää pitää kiristää, kun juuri ketään ei ole tulossakaan (esim. HS, maksumuuri). Juuri siksi, sanovat tanskalaiset. He varautuvat ja ennakoivat.

Race to the bottom – ja ihan avoimesti.

Ja – samalla kun Tanska muuttuu vähemmän houkuttelevaksi, muut pohjoismaat, Suomi mukaan lukien, muuttuvat suhteellisesti houkuttelevammiksi. 

tumblr_mumq63m6XF1sonzrko1_500

Perheenyhdistäminen on useasti nostettu yhdeksi tärkeimmistä keinoista vaikuttaa sekä saapuvien turvapaikanhakijoiden määrään että yleiseen maahanmuuttoon. Ero esimerkiksi Suomeen on tässä mielessä huomattava – Suomessa perheenyhdistämistä ei pitkään ole edes laskettu mukaan humanitaarisen maahanmuuton alaan, vaikka se moninkertaistaessaan saapuvien määrän on ehdottomasti yksi sen merkittävin osa.

Myös sosiaali- ja muiden etuuksien pienentäminen on ollut oleellinen keino vähentää vetotekijöitä. Muun muassa työttömyysturva tai vastaava on alle 7 vuotta maassa olleiden kohdalla muutettu “integraatiotueksi”, joka on noin 55 prosenttia alkuperäisestä – siis kansalaisten saamasta – etuudesta. Integraatiotukea on kuitenkin mahdollista saada tietyissä tapauksissa korotettuna, esimerkiksi neljänneksellä, kun tanskan kielikoe on läpäisty.

Parhaillaan Tanskan hallitus on suunnittelemassa yhä uusia kiristyksiä etuuksiin, ja ministerit ovat todenneet, että politiikka on täysin riippuvaista siitä, minkä verran turvapaikanhakijoita maahan saapuu. Jos virta taas alkaa kiihtyä, on mahdollista tehdä hyvin nopeita heikennyksiä.

Tanskan politiikan lähettämä viesti on merkittävä. Lainsäädännöllinen vauhdikkuus ja käytännölliset ratkaisut kertovat paitsi salakuljettajille ja maahan pyrkiville myös muille valtioille, että Tanska on tosissaan. Yksinkertaisuudestaan huolimatta tämä seikka on tärkeä. Jo pelkästään tanskalaisten poliitikkojen erilainen puhetapa – jossa turvapaikka nähdään poikkeuksena, ei sääntönä, jossa ymmärretään punnita hyötyjä haittoihin, jossa korostetaan kansallista etua ja niin edelleen – vaikuttaa siihen, että maahanmuuttopolitiikka näyttää voimakkaalta. Näyttäessään voimakkaalta se myös on voimakasta. Tanska on selvästi omapäinen, myös suhteessa EU:hun.

Tanskan suorittama vastamainonta on myös laajaa ja kohdistuu sekä konflikti- ja lähtöalueille, sosiaaliseen mediaan että kotimaahan. Tanska on pyrkinyt vaikuttamaan suoraan salakuljettajiin, jotka tarjoavat turvapaikanhakijoille tietoa eri maiden käytännöistä. Myös tämän se tekee hyvin avoimesti eikä juuri pyri peittelemään intressejään moralistisen kielen alle. Se ei piilota rajoituksiaan eikä selittele niitä, vaan sen sijaan jopa ylikorostaa niiden merkitystä. Tanska haluaa vähemmän humanitaarisia maahanmuuttajia, yksinkertaisesti, ja tuo tämän kaikin tavoin esille. Uudet rajoitukset ovat myös merkittävästi vähentäneet ihmisten tuloa. Tosin asiaan vaikuttavat luonnollisesti myös muiden Euroopan maiden käyttöön ottamat rajatarkastukset ja muut liikettä patoavat toimet.

18143912

Koska tanskalaisessa mallissa kansalaisia on vuosikymmenien ajan informoitu maahanmuutosta kattavasti ja todenmukaisesti, myös median kautta, on poliittinen ilmapiiri sangen erilainen kuin esimerkiksi Ruotsissa. Tätä taustaa vasten ei vaikuta yllättävältä, että solidaarisuudestaan kuuluisassa pohjolassa on kansa, joka äänestää maahanmuuton kiristämisen puolesta – ja on monessa muussakin asiassa rohkeampi ja itsenäisempi.

Ehkä eniten huomiota viimeisen vuoden sisällä on saanut Tanskan päätös takavarikoida turvapaikanhakijoiden arvoesineitä ja kaikki yli 1370 euroa ylittävät varat. Tätä on perusteltu sillä, että turvapaikanhakijoiden tulee edes tältä osin osallistua vastaanottamisen kuluihin – tästä syystä siis nimitys “majoitusraha”. Kesäkuussa yhdeltä turvapaikanhakijaseurueelta lopulta takavarikoitiin 3400,- /henkilö, yhteensä hieman yli 17 000,- Tällä summalla kyseisen seurueen ylläpito vastaanottokeskuksessa kustannetaan alle kahden kuukauden ajan.

Toimi olisi ollut mahdollinen jo olemassa olevien lainsäädännöllisten säädösten pohjalta, mutta jälleen kerran valtio pelasi varman päälle ja muutti vastaanottoon liittyvää lakia. Siitä huolimatta kritiikki on ollut kovaa ja usein myös vääristelevää. Turvapaikanhakijoilta ei ole poistettu vihkisormuksia tai muita tunne-esineitä ja puhelimiakin on poistettu muiden syiden takia – jotta saataisiin paremmin selville, mistä ja mitä kautta turvapaikanhakija saapuu. Tämän jälkeen puhelin on palautettu.

Myös tässä on siis merkittävä ero useisiin muihin maihin. Tanskan järjestelmä ei luota yksilön kertomukseen yhtä paljon, etenkään paperittomien tapauksessa. Puhelinten takavarikointia on käytetty useissa tapauksissa todistamaan, että henkilö ei tule sieltä (yleensä Syyriasta), mistä väittää tulevansa. Myös sitä, että henkilöpaperit ovat hukkuneet, mutta puhelin ei, on käytetty hakijan asemaa heikentävänä seikkana – ei viranomaisten työtä lisäävänä, kuten Suomessa.

94e8ab27625cdc368c903af3c28acfc0

Tanskassa maahanmuuttopäätöksiä tehdään myös useassa eri instanssissa. Oikeusministeriön alainen maahanmuuttovirasto tekee näistä vain noin 10 prosenttia. Poliisien ja muiden viranomaisten läsnäolo prosessissa on tiiviimpi, samaten viranomaisten välinen tiedonantovelvollisuus on korkea.

Majoitusrahan saama huomio herättää ihmetystä siksi, että asiassa ei varsinaisesti ole mitään dramaattista. Jos niin tahdottaisiin, myös Suomen laki sallisi tulkinnan, jossa turvapaikanhakijan omat varat vaikuttaisivat vastaanottorahaan. Vastaanottolain 19 § toteaa, että vastaanottorahaa annetaan välttämättömän toimeentulon turvaamiseksi, jos henkilö on tuen tarpeessa eikä hänellä ole omia tuloja tai varoja, ja 20 §, että hakijan tulot ja varat otetaan huomioon vastaanottorahaa myönnettäessä. Vastaava kohta löytynee useimpien Euroopan maiden lainsäädännöstä, koska se on myös EU-direktiivissä.

Tanskan mallia leimaa myös paperittomien ja muiden turvapaikanhakijoiden yhä selvempi erottaminen toisistaan. Edellisten prosessi kestää kauemmin, koska henkilöllisyys halutaan saada selville voimakkaammin kuin useimmissa muissa maissa. Toisaalta mikäli hakija ei pyri auttamaan viranomaisia selvityksessä, hänen asemansa kärsii siitä konkreettisesti. Paperittomille turvapaikanhakijoille ollaan suunnittelemassa erityisiä varmuusleirejä, joista ei olisi vapaata kulkua ulos, ennen kuin henkilöllisyys on selvitetty. Myös Dublinin sopimuksen perusteella palautettavat on tarkoitus saattaa tällaisiin keskuksiin, koska aiemmin heistä suurin osa on kadonnut.

Palauttamiseen liittyvät ongelmat ovat Tanskassa olleet vastaavia kuin muuallakin, mutta näihin on alettu kiinnittää yhä enemmän huomiota. Säilöönotosta tullee seuraava suuri kritiikin kohde. Sitäkään ei silti ole mahdotonta sopeuttaa voimassa olevien sopimusten alaan – juuri siksi, että paperittomien tapauksessa useinkaan kysymys ei ole pakolaissopimuksen määrittämistä pakolaisista. Syyriasta saapuvilla turvapaikanhakijoilla henkilöllisyyden todistavat asiakirjat ovat yleensä tallessa.

Uusien kiristysten jälkeen myös oleskelulupien väliaikaisuutta ollaan lisäämässä. On myös ehdotettu, että pysyvään oleskelulupaan vaadittaisiin aina vähimmäiskielitaito ja työpaikka. Toisaalta työperäisten oleskelulupien rakenne on monisyinen. Myös humanitaarisilla maahanmuuttajilla on periaatteessa mahdollisuus osallistua muutamiin työperäisiin kategorioihin. Työllistymisessä yleisesti on kuitenkin samanlaisia haasteita kuin muuallakin, joten ero humanitaarisen ja työperäisen maahanmuuton välillä on edelleen huomattava.

Ei ole yksiselitteistä, onko vastaanottotoiminnan heikentämisellä vaikutusta vetotekijöihin, mutta toisaalta niitä voidaan perustella puhtaasti taloudellisilla seikoilla. Muun muassa telttamajoitus ja yleisesti edullisimpien vuokrien perässä siirtyminen ovat vaikuttaneet vastaanottotoiminnan kustannuksiin. Hallitus on myös todennut, että mikäli turvapaikanhakijamäärät jälleen nousevat ennätyksellisiksi, vastaanottotoiminnasta on mahdollista kiristää edelleen.

Tanska on saanut paljon kritiikkiä osakseen. Euroopan neuvosto on esittänyt, että Tanskan toimet saattavat olla Euroopan ihmisoikeussopimuksen vastaisia – ainakin maa toimii “sopimusten raja-alueilla”. Kansalliset ja kansainväliset ihmisoikeustoimijat ovat luonnollisesti myös hyökänneet toimia vastaan ja korostaneet, mitä se tekee Tanskan imagolle ja kansainväliselle roolille. YK:n pakolaisjärjestö on todennut, että sosiaaliavustukset lähes puolittava laki on pakolaissopimuksen vastainen ja syrjivä. Tanska on joutunut selittelemään toimiaan myös Euroopan parlamentissa, muun muassa juuri syrjintäväitteiden vuoksi. Tanskan on myös väitetty toimivan vastoin sekä eurooppalaisia että pohjoismaisia arvoja.

Euroopan tasolla huomionarvoisen asiasta tekee se, että Tanska, vaikkakin EU:n jäsenmaa, ei osallistu oikeus- ja sisäasiainneuvoston toimiin turvapaikka- tai maahanmuuttoasioissa. Se ei siis myöskään ole hyväksynyt mitään näihin liittyvää direktiiviä eikä sitä sido Euroopan tuomioistuimen päätökset tällä alueella. Monien asiantuntijoiden mukaan jotkut Tanskan turvapaikka- ja perheenyhdistämispolitiikat eivät olekaan EU-lain mukaisia. Toisaalta kuten edellä on kuvattu, Tanska on toiminut aina melko omapäisesti – eikä maahanmuutto ole ainoa sektori – ja voidaankin olettaa, että vaikka Tanska olisi mukana EU:n turvapaikkapolitiikassa, se siltikin noudattaisi omaa linjaansa. Lienee kuitenkin selvää, että itsenäisyyttään tarmokkaasti vaaliva maa on hyötynyt poikkeuksellisesta asemastaan – jonka se on ihan itse valinnut.

Pohjolan ja keskisen Euroopan välissä sijaitsee pikkuruinen maa, jolla näyttää menevän hyvin melkein kaikessa. Tanskassa asuu maailman onnellisin kansa ja paikka on tunnettu ilmapiiristään, jota kuvataan sanalla hygge. Oman maan ja kansan arvostaminen ei olekaan ”nuivaa” – puhumattakaan vähemmän mairittelevista ilmaisuista – vaan ihan normaalia, edellytys kaikelle muulle. Realismi tuntuu vallitsevan lähes yhtälailla Köpiksen hipsterialueilla kuin lilliputtivaltion reuna-alueillakin – ja punavalkolippu liehuu.

 

 

 

(perustuu raporttiin ”Kansainvälinen pakolaisinstituutio ja valtioiden mahdollisuudet: Imagon suojelusta rajojen suojeluun”)

Burkini kuin märkäpuku kuolleella triathlonistilla

Ranska on islamofobinen. Ranska sakottaa burkinipukuisia naisia mutta ei märkäpukuun sonnustautuneita surffaajia. Ranska kieltää burkinit mutta ei ristiriipuksia. Islaminuskoinen ei saa pukeutua burkiniin, mutta jos ranskalainen haluaa pukeutua koko vartalonsa (paitsi päänsä) peittävään uimapukuun, se on mahdollista.

Bikinitkö sitten eivät alista? Kuka on kysynyt minulta, haluanko esitellä itseäni?

Ranskassa on meneillään moraalipaniikki. Taas valtio on naisten kimpussa. Yhden vaatekappaleen takia. Jonka tarkoitus oli vapauttaa naisia, uimaan ja uimarannalle. Miksi Ranska haluaa laittaa naiset takaisin sisätiloihin?

Toiseuttamista. Miksi verhottu nainen on vaarallinen? Miksi ei kielletä uimashortseja? Miksi nainen ei saa peittää itseään? Miksi aina miehet päättävät?

Tämä tarina on moneen kertaan kerrottu, ja päläpälä-julkaisuissa kuvattu. Naurettavaa! Kaksinaismoralistista! Pikkumaista! Ajatella, siellä ne ranskalaiset jahtaavat uimarannalla naisia!

Vaan kun ei ole. Nimittäin kun juuri te – jotka ette käsitä, mitä eroa on ristiriipuksilla, märkäpuvuilla tai burkineilla – olette saaneet aikaan sen, että demokratioissamme ei voida enää tehdä tarkoituksenmukaista politiikkaa. Juuri te, jotka olette vuosikaudet julistaneet, että länsimainen kulttuuri ei ole mitään, kansallisvaltiot eivät ole mitään, mikään ei ole mitään, ei ole mitään ”meitä”, ja että pitää puhua oikeilla sanoilla mutta vääristä asioista – juuri teidän ansiostanne kaikenlainen poliittinen toiminta on taantunut vain sarjaksi ruutuhyppelyä ja sanaleikkejä.

Burkinien sakottaminen ranskalaisilla uimarannoilla on ruutuhyppelyä. Kun pääministeri joutuu selittelemään, mitä eroa on ristiriipuksella ja burkinilla, ollaan keskellä sanaleikkiä.

Tämä parodia on liberaalin monikulttuurisen, kosmolitanistisen, isänmaattoman ja kodittoman identiteettipolitiikan aikaansaannos. Postmoderni keikaus, kaikki itsessään, ei mitään muuta. Tyhjää.

Tyhjää.

Matkalla ei minnekään. Maailmaan, jossa toiset nauravat heille, joiden mielessä tässä kaikessa oli vielä jotain puolustettavaa.

 

burkini

 

C’est ridicule?

Se on naurettavaa vain ihmiselle, joka ei ymmärrä historiaa, kulttuuria eikä ihmisten välisen todellisuuden hienosyisempiä ominaisuuksia. Joka ei ymmärrä yksilönvapauden, demokratian tai sukupuolten välisen tasa-arvon mekanismeja tai edellytyksiä.

Joka ei ymmärrä uskonnoista, Euroopasta, valtioista. Hyvinvoinnista, sananvapaudesta, ilmaisunvapaudesta, (v)aatteenvapaudesta.

Joka ei arvosta osakseen saatua, etuoikeuksiaan, yltäkylläistä.

Jonka sodasta on liian pitkä aika.

Kompleksiseksi väitetyssä maailmassamme moni asia on hyvin yksinkertainen, mikäli kykenee katsomaan ruutuhyppelyjen ja sanaleikkien taakse. Burkineista sakottamiselle ei tarvitse hakea selitystä kymmenistä vasemmistointellektuellien konstruoimista toiseuttamis-, fobioimis-, politisoitumis-, seksuaalisjabbadabbaistumis- tai muista pyrkimyksistä. Liberalismin aivopesemä ”individualisti” ei tarjoa asiaan hyvää selitystä, ei liioin feministiksi luokiteltu monikulttuurisuusaktivisti. He vain lisäävät kaaosta. Niin kauan kuin turvallisuusvastaavakin on pakotettu puhumaan vallitsevan konvention mukaisella termistöllä, emme saa aikaiseksi kuin somessa kiitäviä meemejä.

Miten olisi vaihtoehtoisesti näin:

Onpa hyvä, että Ranska puuttuu burkineihin, sillä eiväthän ne sinne kuulu. Kuten eivät kuulu tännekään. Moniin maailman valtioiden ne ilmiselvästi kuuluvat, mikä on ehkä ihan ookoo. (Tai sitten ei, mutta otetaan nyt tämä oma paikka ensin.) Vaikka burkini nyt on vain pieni osa koko ongelmaa, niin parempi kai siihen puuttuminen kuin ei mihinkään puuttuminen?

Kas noin. En tarvinnut yhtään teoreettista tsydeemiä, en perustuslaillista kannanottoa, en hulvatonta Libera-logiikkaa enkä laïcité’n kehitystä pohtivaa analyysia.

Ei ihme, että populismi on muodissa. Se on nimittäin uskomattoman helppoa!

Yhdestä asiasta me voimme kai kaikki olla samaa mieltä. Kyse ei todellakaan ole vain yhdestä vaatekappaleesta!

 

(aiheesta aiemmin: Erilaisuuden sietäminen, suvaitseminen ja vastustaminen)

 

 

 

Muutos ja tulokkaat – ideologian monet kasvot

450px-Heracleum_mantegazzianum_(Meise)_JPG1a.jpg

Jättiputki, Heracleum mantegazzianum (kuva: Wikipedia)

Muutoksen ja liikkeen käsitteet ja metaforat esiintyvät lähes kaikilla elämän sektoreilla. Niihin ei voi olla törmäämättä talouden, politiikan, yhteiskunnan tai kulttuurin alueilla. Ne kuuluvat olennaisesti nykyaikaiseen liberalistiseen (tai eksaktimmin postliberalistiseen) sanastoon. Ne ovat managerialistisen ja uusliberalistisen opin keskiössä. Toisaalta niitä hyödynnetään myös vasemmalla ja kriittisessä ajattelussa.

Monikultturismi (tai nykyään erilaiset diversiteetti-suuntaukset) hyödyntävät käsitteitä paljon, ja useimmat ihmiset sivuuttavat ne kiinnittämättä niihin mitään huomiota. Niistä on tullut valtavirtaa, uutta todellisuutta, doxaa, intuitiivista.

Muutos on hyväksi, poistu mukavuusalueeltasi, kohtaa haasteet, ole älykäs oppija, haasta itsesi, katso asiaa toisin. (Mutta älä. ole. kriittinen. tätä. puhetapaa. kohtaan.)

Erilaisuuden, luonnollisen ja kannustettavan liikkeen ja muutoksen sekä monimuotoisuuden rinnalle on tullut myös resilienssin käsite, joka kuvaa sitä, miten muutoksia ja kompleksisuutta tulee sietää ja kestää ja siitä oppia. Luonnollista dynaamisuutta ei tule kavahtaa eikä yrittää padota, se tulee hyväksyä, sitä tulee kannustaa ja juhlistaa. Lopulta se voi tehdä asiat paremmiksi kuin ne ovat koskaan olleet. Ja vaikka ei tekisikään, mitä sitten.

Ateistinen ja rationaalinen yksilö ei tarvitse paratiisia edessäpäin eikä historiaa takanapäin – nyt on nyt ja vain muutos on totta.

Yhteiskunnan lähes kauttaaltaan läpäisevänä ideologiana erilaisuutta ja muutosta korostava teesi sisältää itsessään sen kritisoimisen mahdottomuuden. Miksi vastustaisit jotain niin oikeaa ja kannattaisit jotain niin väärää?

Ajattelumallin yhtenä leimallisimpana piirteenä on se, että se kykenee kääntämään kaikki negatiiviset seikat positiivisiksi tai vähintäänkin neutraaleiksi. Muutos tulee automaattisesti tarkoittamaan kehitystä – kunhan kehitys määritellään tietyllä tavalla. Liberalismin fundamentaali usko ihmisen rationaalisuuteen ja kehitykseen ja maailman progressioon on tässä ajattelumallissa viety äärimmilleen. Silloinkin kun muutos on jossakin kontekstissa arvioiden ”huono” tai ”paha”, on se kuitenkin tosiasiassa hyvä. Meidän tulee vain muuttaa tulkintakehystämme.

Tulkintakehyksen muuttamiseen liittyy myös ajatus optimismista ja eteenpäin katsomisesta. Tässä me suomalaiset olemme perinteisesti huonoja. Retoriikkaan ja diskursseihin nojaavassa yhteiskunnassamme näyttää välillä jopa siltä, että maailmamme suurimmat ongelmat ovat konstruktioita – asioita, jotka me luomme katsomalla niitä väärin. Tämän tästä poliitikot ja virkamiehet ja valtavirtakonsultit meille muistuttavat, että meidän pitäisi suhtautua avoimemmin ja positiivisemmin erilaisiin ”haasteisiin”, joita me ja yhteisömme nykyajan globaalissa ja komplisoituneessa maailmassa jatkuvasti tunnumme kohtaavan.

Ajattelumalli on siirtynyt ihmiskeskeisistä rakenteista myös niiden ulkopuolelle, käsitykseemme luonnosta, ympäristöstä ja niiden prosesseista. Yhtäältä sinne se tuntuu paremmin sopivankin. Toisaalta on vaikea nähdä, mikä prosessissa on ihmisen aikaansaamaa ja mikä ei. Tai onko sillä edes väliä.

Tiedetoimittaja Fred Pearce kirjoittaa uudessa kirjassaan The New Wild: Why Invasive Species Will Be Nature’s Salvation, että vieraslajit itse asiassa pelastavat luonnon. Meillä ei ole syytä pelätä biodiversiteetin puolesta, sillä muutos on väistämätön. Eroaako tämä jotenkin siitä käsityksestä, jonka mukaan takaperoisen ja sulkeutuneen yhteisömme välttämätön aukeaminen on tie sen pelastukseen?

Kun itse 2000-luvun taitteessa opiskelin ympäristötieteitä, olimme vielä ns. Rion imussa. Tällä viittaan siihen 1992 Rion ympäristökokouksen myötä syntyneeseen hypeen, joka oli syntynyt Neuvostoliiton hajoamisen ja muurin murtumisen myötä. Fukuyama ja muut liberalismin suuremmoisuutta korostavat ajattelijat rummuttivat liberaalin demokratian ja kapitalistisen ja ihmisoikeuksia kunnioittavan valtiopolitiikan voittokulkua. Rajojen oli määrä madaltua, monenvälisten instituutioiden kasvaa ja vahvistua, demokratian levitä – ja siinä samalla ehkä ympäristöongelmien ratketa tai ainakin helpottua. Kannoimme huolta biodiversiteetista, aavikoitumisesta ja tietysti ilmastonmuutoksesta.

Sana muutos tarkoitti vielä yleensä jotakin negatiivista (vrt. ilmastomahdollisuus tai ilmastohaaste).

Liberalismi osoittautui kuitenkin pöyhkeäksi luullessaan tietävänsä, mitä muut haluavat. Se objektoi ja teki tämän kaiken lisäksi länsikeskeisesti, Yhdysvaltojen tai Euroopan hegemoniaa korostaen. Se lähestyi ongelmia liian tiukasti ja yritti hallinnoida niitä.

Nyky-ymmärryksen mukaan tämä ei onnistu. Asiat ovat nyt liian monimutkaisia, monitahoisia ja vaativat entistä monialaisempia toimia, monitasohallintaa. Jäykkä ja kontrolloiva liberalismi antoi tietä subjekteja ja niiden autonomiaa korostavalle post-ajattelulle, joka vie herakleitosmaisen virta-metaforan äärimmilleen. Muutos on väistämätön, vastavirtaan ei voi uida, opettele kellumaan, ota esteet haasteina ja nauti.

Liberalismi tai ”me” emme kyenneet ratkaisemaan asioita. Sen sijaan, että asia olisi myönnetty, muutimme perspektiiviä.

Vieraslajejakaan vastaan ei kannata taistella – ainakaan enää kauan. Taistelu on kallista ja turhaa. Arvostettu tiedetoimittaja Pearce laskee kirjassaan, että pelkästään Britannia – joka ei nähtävästi vielä täysin ymmärrä muutoksen autuutta – käyttää yhden vieraslajin torjuntaan vuodessa niin paljon varoja, että sillä voisi tarjota kaikille kansalaisille kaljat. Pearcen mukaan kaljojen tarjoaminen olisi järkevämpää politiikkaa.

Pearce kyseenalaistaa myös sen, että maailmassa olisi koskematonta luontoa. Tällä hän viittaa siihen, että ei ole olemassa mitään ajanhetkeä t, jolloin asia, paikka tai tila olisi ”luonnollinen” staattisena, paikallaan pysyvänä. Sen sijaan luonnollista on muutos. Yhteisöjen ja valtioiden arbitraaria luonnetta korostavat näkemykset asettuvat jälleen samalle näyttämölle: ei ole mitään ”suomalaisuutta”, on vain alati muuttuva ihmisten joukkio, yhteisö, jolle me annamme merkityksiä, vaihtelevia.

Rajanveto ei perustu mihinkään konkreettiseen, olemme aina erilaisia mutta kuitenkin samanarvoisia. Koska olemme samanarvoisia, mikään ”oleva” ei voi olla parempaa kuin ”tuleva”.

Aivan samaan tapaan tiedämme muutoksen vastustamisen yhteiskunnassa olevan nostalgiaa vanhaan aikaan, jota ei oikeasti edes ollut olemassa. Tai jos olikin, se ei voinut olla hyvää. Yhteisöjen (luonnottoman) homogeenisyyden murtuminen on yhtäältä väistämätöntä, toisaalta tavoiteltavaa ja vauhditettavaa.

Mukaan asettuu myös normatiivinen kannanotto resilienssistä: jos ”joku” on niin heikko, että se ”tähän” kaatuu, saa mennäkin. Ajatus sekoittaa yhteen yritysten elinvoimaisuutta ja luovaa tuhoa korostavia suuntauksia, darwinismia sekä kriittistä teoriaa. Olipa kyse kotimaisista pikkuruisista etanoista tai hiljaisista ja juroista ihmisistä, jotakin suurempaa ja laadukkaampaa – tai ainakin elinvoimaisempaa – on tarjolla. Elinvoimaisuus on kaiken A ja O. Kuka tai mikä lisääntyy, kuka tai mikä taantuu, kuka voittaa?

Loogisesti ajatellen vasemmiston pitäisi kavahtaa muutosideologiaa. Sitä se ei kuitenkaan tee, muuta kuin silloin kun se koskettaa lomarahoja tai sosiaaliavustuksia.

Ideologiaa voi havainnoida kylmänviileästi tai siitä voi ottaa itselleen mielipahaa. Lopputuloksen kannalta sillä ei varsinaisesti ole merkitystä. Riittää, että ihmiset elävät ikään kuin uskoisivat siihen, ja ”kehitys” kehittyy.

Toisaalta jotain perää täytyy tässä itsevihaa narsismiin sekoittavassa epäloogisessa ajatusrakennelmassa olla. Jos länsimainen ihminen ja yksilö ihan todella ajattelee näin, eiköhän se sitten siedä mennäkin?

Yksikään vakaa, normitettu yhteisö ei tule selviytymään tällaisten ideoiden vallitessa, se on selvää.

Ikävän asiasta tekee vain se, että muutos on epäsymmetrinen. Ideologiaa julistavat tahot ovat viimeisenä pystyssä. Resilienttejä ovat.

Quod erat demonstrandum.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

When is it justified to securitise immigration?

A typical characteristic of contemporary immigration both in national and international contexts is its close relationship with security and politics of security. This has been true especially after the 9/11 terrorist attacks. Since then, there have been numerous terrorist attacks in Europe, implemented by first and second generation immigrants, even asylum seekers, most in the name of Jihadism and Islamist extremism.

After the attacks in Paris and Brussels (2015, 2016), there have been many restrictions on immigration, national border checks and states of emergencies – and of course constant fears of further attacks. Actually, there is a general trend of restrictions particularly after severe terrorist attacks.

Furthermore, the connection between immigration and other types of security, for instance societal security, problems in integration and crime, has arisen to the fore in many states, where the number of immigrants is high or rapidly increasing. Meanwhile, the asylum system has become invariably interlinked with the phenomenon of “irregular” migration, terrorism, smuggling and trafficking. This connection is also one that has drawn a wide range of studies, theories and arguments within different academic fields.

Many of these arguments revolve around the concept of (de-)securitisation, which has also started to find resonance within elites outside the ivory towers of the academia.

Securitisation is about making some particular issue to reflect security concerns. If a particular issue is about security or not depends on constructing it in that way. Desecuritisation, then, refers to acts that aim at removing security aspects of a particular issue, thus leading to a situation where there is no threat or no general discourse of threat.

Securitisation is not only about making some matter a security issue, but making it a security issue in a way that is seen as illegitimate, extreme, immoral or otherwise wrong.(* In a way, securitisation is a rather incessant and inherent feature of the state rule, in its symbolic and practical struggle against “the other” and all things seen as threatening.

Unsurprisingly, in the case of immigration, securitisation is seen as an “indiscreet” and illegitimate practice of domination or exclusion by decision-makers and other elites towards immigrants. According to this view, it is ethically wrong as well as empirically unfounded to frame migration in security terms, either because, it is argued, there simply are no independent security threats concerning immigration (in other words, the matter is merely represented by political actors as such by selecting certain empirical evidence or political propaganda) or because securitisation as a policy practice is said to increase and exacerbate threats experienced by migrants themselves.

What needs to be done, according to liberal theorists, then, is to de-securitise, both analytically and as a political practice: to remove the security aspects of immigration and to shift the focus from the state and its antagonistic objectives concerning “itself” and its citizens to the rights of immigrants and other “others”.

Desecuritising implies that the threat issue is taken back to the realm of ”normal” politics – which sees immigration more neutrally, without any big controversies, merely in terms of integration and ”our” responses. Almost unnoticeably, the focus is shifted from our security to their rights and our obligations to safeguard those rights.

In some parts of the liberal, critical and/or left-leaning scholarship, the obsession with (de-)securitisation has been that substantial that there has been no discussion or understanding of actual security – that taking place in the real world – but exclusively of the (wrong kind of) rhetorics, speech-acts and policy restrictions generated by populist decision-makers, evil police, border officials, selfish security professionals and other wrong-headed  elites. Assuming that humanitarian immigration could really be a security threat is then seen as a myth and “deeply ironic”.

In other words, it is taken as a self-evident premise that there is no real independent security element in immigration, but that all is constructed, more or less for self-interested and xenophobic reasons, thus intervening in otherwise neutral and unproblematic human mobility.

Given the actualised events and negative phenomena connected to immigration throughout the Western world – and how people feel about it – this kind of ideological obscuration is, I suggest, shameful. In addition, it greatly decreases the overall plausibility of the securitisation thesis, no matter how essential its general concern is.

In any case, this is what the liberal academia is – even in 2016 – busy of accomplishing, more and more hiding behind overly abstract and linguistically complex understandings of ”mobility”, ”rights”and ”morality”, detached from any concrete aspects of human life and its realistic aspirations.

Although securitisation is mostly seen as a practice of state apparatuses, it is often seemed to derive from the conception and attitudes of the public. For more realistic audiences, it appears understandable that perceived threats to the security of native population are increasing, as there have been (and continues to be) fundamental changes in the societies and cultures of Western states produced by immigration, besides those events of extreme violence – many of which still ignored and disdained by political elites. To the annoyance of tolerant liberals, the process of transforming nation-states into multicultural diverse communities is far from painless, if possible at all.

More importantly, according to more realistic studies, perceived failings of state institutions and elites to protect citizens from attacks and security threats are likely to be undermining general confidence in state institutions and decision-makers. Again, many liberals disdain these public feelings and anxieties and merely present the emotions of fear and anger as somehow distorted and “populist” – either as expressions of self-interest or irrationality, and as unintentionally supporting the endeavour of “bad guys”, that is terrorists. It may be even forbidden to describe fear and anxiety. Instead, we just need to go on and be brave. Go on and be brave.

On the other hand, given that states have now so fundamentally failed to deliver policy objectives on safeguarding the populations from terrorist attacks by people of immigrant-origin, it might be reasonable to ask, if there ever was actual securitisation at all, outside the plain discourses of various actors. Actually, it seems, states were not securitising enough. 

I hear no apologies from those insisting that securitisation was extreme, pointless and harmful.

Similarly, liberal approaches tend to think that citizens of Western states only oppose mass immigration, if they themselves feel somehow unsatisfied or threatened, in their irrational fear of the different, the alien. For them, opposing mass immigration merely signals deficits in those opposing, not something in the phenomenon itself – and hence, opposition is actually a fallacy of misunderstanding individuals. This view has many pathways, but one important stems from the common anti-state or anti-community bias of contemporary social sciences:

As long as it is assumed that there are no explicit values attached to a particular state, its culture, population, history and identity besides its instrumental and “humanist” values, there is no way to understand that someone might want to defend it, even in case there is no additional existential threat associated with its transformation.

The fact that the state’s most basic function is to protect and defend its citizens – instead of safeguarding rights of everybody else – should not make it captive in the analyses of immigration. Moreover, it should not be the case that all negative observations of immigration are deemed to become acts of securitisation or some other vicious “-isation”.

All in all, isn’t the present situation with recurring attacks and other immigration related problems in Europe too severe to let idealism alone control it?

If not, what has to happen in order it to be severe enough? How many attacks? How many victims?

How much fear, until it is justified to tell that immigration threatens the security of Europe? Or, more bluntly, that it has actually already destroyed a great symbolic part of it.

 

*) The threat of extreme right, neo-nazis or Soldiers of Odin is never illegitimate in this sense. It might perhaps be extreme or exaggerated, but never an object in need of desecuritisation.

Vihapuhe naistenpäivänä

8.3.

Sinä iltana vihapuhe lähtisi taas liikkeelle.

Koko päivän se oli kerännyt voimaa, työstänyt vihaansa yhä ilmailullisempaan muotoon. Se oli peittänyt katkeruuttaan ylemmyydentunnolla ja naurahdellut saadessaan jonkun raivostumaan. Se oli nauttinut suunnattomasti keksiessään uusia yhdyssanoja, helvetillisiä hekumallisia halventavia, kuvaamaan heitä, joita hän vihasi. Se oli lähettänyt rienaavia sähköposteja kaikkiin kaunopuheiden osoitteisiin, joita oli löytänyt: “Minä tulen ja ja…!” tai “Minä aion ja ja…!” tai “Sinä senkin!”

Viestien kirjoittamisen jälkeen vihapuhe oli hikinen, se tärisi, sen kämmeniä kuumotti, sen kaula oli laikukas. Se söi itse kasvattamansa sikanaudan ja joi pienpanimon olutta päälle. Se oli valmis: tänään loppuvat kaunopuheet, alkaa vihapuheen kausi!

Raskain mutta määrätietoisin askelin vihapuhe lähti ulos. Se oli ehtinyt kävellä vain muutaman korttelin matkan kohti keskustaa, kun sen takaa kuului:

– Saatana, onko se vihapuhe!

Vihapuhe kääntyi. Kuka tuolla hämärtyvässä illassa häntä kutsuu.

– Eikö puhe enää, saatana, tunne! Sehän on naisviha tässä!

Naisviha! Vihapuheen oikeastaan ainoa kaveri. Miksi sen nyt juuri tänään piti tulla, vihapuhe ajatteli. Vihapuhe olisi mieluusti halunnut olla rauhassa ja keskittyä tehtäväänsä huolella, yksin. Naisvihalla oli ikävä taipumus alkaa päälliköidä ja kertoa, mitä vihapuheen pitäisi tehdä.

– No moro. Kylhän mä sut aina tunnen, naisviha! vihapuhe sanoi ja huomasi, kuinka hänen aggressiivinen varantonsa alkoi vuotaa.

– Mihis puhe on menossa? Olisko meillä sama matka? naisviha yllytti.

Vihapuhe ei olisi halunnut kertoa. Mutta se tiesi kyllä, minne naisviha oli menossa. Vihapuhe ymmärsi, että sillä oli oikeastaan kaksi vaihtoehtoa, liittyä naisvihan seuraan tai mennä kotiin. Jälkimmäinen vaihtoehto olisi täydellinen häviö. Jos se vain pysyisi kovana naisvihan kanssa, ehkä peli ei olisi vielä menetetty.

– Joo, no, vähän katteleen paikkoja. Kaunopuheita ja niitä…

Naisviha ilahtui.

– Saatana, sama matka, sama matka. Moninaiset syytkin on tulossa! Laitetaan rähinäks!

Voi ei, vihapuhe ajatteli. Moninaiset syytkin! Sen kanssa vihapuhe ei ollut koskaan oikein tullut toimeen, koska piti tätä liian hankalana. Kaikki oli moninaisten syiden kanssa monimutkaista – vaikka yksinkertaisesta tervehdyksestä se saattoi alkaa vääntää ja tuoda kaikkea outoa mukaan, Nietzscheä ja mediakritiikkiä. Joskus se hyräili Nibelungin sormusta samaan aikaan kun odotti vastausta!

Moninaiset syyt oli kaiken lisäksi tiettyjen ryhmittymien sisko, ja vihapuhe oli joskus lukiossa seurustellut tiettyjen ryhmittymien parhaan kaverin isosiskon kanssa. Niistä ajoista vihapuhe oli todella muuttunut, ostanut oman keppihevosen ja muuta.

Mutta moninaisten syiden katseessa oli edelleen aistittavissa jotakin alentavaa: se vanha pieni vihapuhe, ilman keppihevosta ja munaa.

Kaksikko lähti eteenpäin yhdessä. Naisviha asteli itsevarmaan tapaansa, liukuen joka askeleella muutamia senttejä lumen päällä. Vihapuhe tunsi olemuksensa muuttuneen, se ikään kuin keveni usean sikanaudan verran, sen kilpirauhasen tienoolla puristi. Ennen moninaisia syitä sen olisi pakko kerätä itsensä. Se laittoi silmät kiinni, kiristi kävelyvauhtiaan ja palasi muistoihinsa, joissa se oli voimakas, johdonmukainen ja periksiantamaton. Se halusi puhkua ärsyyntymistä ja pahaa sävyä.

Moninaiset syyt odotti odotti seuraavassa kadunkulmassa. Se oli ollut joogaamassa ja kantoi mattoaan toisessa kainalossa. Silmissään sillä oli kuitenkin sama veemäinen katse kuin aina, kun se tarkasteli vihapuhetta.

– Kato, suakin näkee. Mä luulin, että sä oot nykyään kaikki päivät vaan netissä, moninaiset syyt sanoi ja teki kurkussaan eräänlaisen räkäisyä ja röyhtäisyä yhdistävän äänen.

Ensimmäinen, vihapuhe ajatteli. Toista ei tule. Moninaiset syyt ei uhkaa tänään minua! Muista tavoite, pidä mielessä missio, vaiennetaan kaunopuhe, kavennetaan liikkumatilaa!

– No ei, aika vähän mä netissä enää oon… mobiilisti ja globaalisti. Pakko liikkua kaikkialle. Saa vähän sävyjä lisää, rasistisia, fasistisia ja kubistisia niin, vihapuhe sanoi ja tunsi punastuvansa.

Se osasi tämän, miksi se punastui!

– Nyt äijä, rankaa, rankaa! se käskytti itseään äänettä.

Kolmikko jatkoi matkaansa hiljaa, naisviha röyhkeästi mutta liukuen, moninaiset syyt niin kuin aikoisi pysähtyä jokaisen askeleen jälkeen. Vihapuhe yritti pysyä tahdissa, mutta taas se huomasi säpsähtelevänsä.

Kymmenen minuutin kuluttua naisviha pysähtyi, nosti leukaansa ja ikään kuin kuulosteli jotakin.

– Saatana, nyt ne on lähellä! Hyi saatana, nyt ne on!

Vihapuhe oli viimeiset minuutit ajatellut enemmän itseään ja koko muuttunutta tilannetta eikä ollut ymmärtänyt, että todellisuus olikin tässä, ihan käsillä. Se yskäisi ilmaa. Hetkisen se mietti peräytymisen mahdollisuutta. Mutta kun se näki moninaisten syiden kaivavan taskustaan vihreän Bubble Nerfin, se ymmärsi, että nyt oli joko mentävä tai kaaduttava.

– Jaahas, eiköhän lähdetä puhkomaan kuplia! moninaiset syyt sanoi rauhallisesti kuin uutistenlukija.

Vihapuhe ja naisviha kaivoivat omat Bubble Nerfinsä esiin. Naisvihalla oli pinkki, vihapuheella musta ja siinä oli Turtles-tarroja. Kolmikko lähti juoksuun. Nyt oli hetki, nyt otetaan yö takaisin! URAAAAA!

– Hala’vatu haahkat! Hala’vatu haahkat! Hala’vatu haahkat! ne huusivat ja ampuivat kupliaan pimeään talvi-iltaan.

Vihapuhe oli hyvin aggressiivinen. Nyt se tunsi päinvastoin saavansa voimaa siitä, että se ei enää ollut yksin. Se ampui ja ampui, kuplat seurasivat toinen toisiaan, osa niistä kasvoi, nousi korkeammalle, korkeammalle, ennen kuin puhkesi. Kaunopuheita ei kuulunut enää lainkaan, kaikki olivat hiljenneet.

Vihapuhe suoritti erilaisia emoji-merkkejä ja tunsi voimansa, sen kaikki nyanssit, jokaisen paineessa tiivistyneen vihan lähteen, se oli lähempänä itseään kuin koskaan ennen. Se tunsi omistavansa kaikki sävyt, kaikki pahat katseet ja sanat ja teot ja taakat. Se ampui vieläkin. Vaikka kaikki olivat jo hiljaa.

Sillä aikaa naisviha oli tyhjentänyt koko säiliönsä, se näytti olevan kuin transsissa, hohti kuin herra Halloran. Se oli riisunut housunsa ja juoksi ympäriinsä huutaen. Välillä se pysähtyi heittämään taskuistaan leivänmurusia ympärillä kohtausta seuraavalle väkivallalle ja sen kavereille.

– Ottakaa! Ottakaa! Naisviha ruokkii kadulla väkivaltaa, nam nam naisviha! Naisviha! Mä oon, saatana, niin syrjäytynyt, niin saatanan syrjäytynyt! se huusi, tyylitteli n- ja a-kirjaimilla ja esitteli elimellisyyttään.

Moninaiset syyt oli aloittanut niskaan kaadon. Se istui joogamatollaan ja teki käsillään pyöreitä liikkeitä, kuin itseään kosketteleva hämähäkki.

– Reagoidaan, reagoidaan, reagoidaan, se mumisi puoliksi suljettujen huuliensa välistä.

Ja taas sen kädet pyörivät. Se selvästi aikoi tänään kaataa niskaan aivan kaiken.

– Saatana, tää näyttää hyvältä! naisviha huusi ja loikki sivuaskelia kädet korkealle ojennettuna. Ootteko vaientuneet, ootteko! Haahkat, haahkat!

Vihapuheella oli hyvä olla. Outo raukeus valtasi sen, ja koko päivän jatkunut kuumotus vaihtui mukavaksi kihelmöinniksi, joka nousi ensin varpaista kohti polvia ja sitten sisäreisien kautta vatsaan. Kutitteli ja lämmitti. Se kyllä tiesi, että jonain päivänä se pystyisi vielä parempaan, ehkä yksinkin, mutta nyt tämä oli riittävästi. Naisviha ja moninaiset syyt olivat tosi hyviä tyyppejä, lopulta. Yhdessä ne olivat kiistäneet niin monia oikeuksia ja ampuneet tuhansia kuplia. Yhdessä, vihapuhe ajatteli.

Ajatuksissaan se ei huomannut, että paikalle oli saapunut useita mustia autoja. Ministeriön autoja.

Yhdestä autosta nousi kaksikymmentäseitsemän vuotiaan näköinen vaaleahiuksinen nainen, joka alkoi kävellä kohti vihapuhetta. Vihapuhe pyöräytti niskojaan ja antoi huulensa liukua hampaiden sisäpintoja pitkin, niin kuuluvasti kuin osasi. Se katsoi suoraan naista silmiin.

– No niin. Olet sitten taas lähtenyt naisvihan kelkkaan ja ottanut moninaiset syyt mukaan. Tulitteko kaunopuheita kiusaamaan, vai mitä? Joko nettiviha tuli taputeltua? nainen kysyi ja siristi silmiään samalla kun korjasi korsettinsa ilmeisesti kylkeä puristavaa luuta.

Vihapuhe olisi halunnut katsoa naista pidempään, mutta se ei kyennyt pitämään aggressiivista ilmettään niin kauan. Se kääntyi ja lähti kävelemään.

– Äläs mee, nainen jatkoi. Onko sulla taloudellinen tilanne ihan kunnossa?

– No kuule ON, vihapuhe kääntyi ja ymmärsi liian myöhään kysymyksen olleen myös sellainen, johon ei olisi pitänyt vastata.

– Niin, mä vaan aattelin. Te ootte aika syrjäytyneitä ja monimutkaiset syyt on taas ihan sekaisin. Kyllähän se voi ärsyttää.

Vihapuhe puri alahuultaan ja huokaisi puoliväliin. Missä helvetissä muut on? Se lähti kävelemään eteenpäin, vaikka kuuli, että ministeriön nainen on sen perässä. Vihapuhe tunsi taas olevansa kontrollinsa ulkopuolella.

– Mä ymmärrän kyllä, että sä et halua puhua. Mutta me vaan autettais sua ja sun kavereita. Poliittinen ilmapiiri on nyt tällainen, kai sä tajuat. Kaunopuheet on vallassa, ja te täällä ruokitte toisianne. Se ei ole hyvä tie. Meidän on pakko reagoida ennemmin tai myöhemmin. Maahanmuuttokeskustelukin on jo meidän puolella. Hei, kuulet sä?

Vihapuhe tiivisti askeliaan. Pitikö tuon tulla pilaamaan koko fiilis. Vihapuhe hengitti kovaäänisesti hampaidensa välistä ja käveli kädet nyrkissä eteenpäin.

– Oikeesti, hei, nainen yritti vielä. Voitaisko me puhua, ihan tosi?

– Voi saatana, ei, mee ny muualle! vihapuhe huusi ja lähti juoksuun.

Se juoksi koko matkan kotiin saakka. Vain yhden kerran se katsoi taakseen. Nainen ei seurannut, takana näkyi vain kellertävää kaupunki-iltaa, lumisadetta, hiljaisuutta.

Päästyään lämpimään kotiinsa vihapuhe alkoi taas vähitellen muuttua omaksi itsekseen. Se kävi muutamalla keskustelupalstalla kirjoittamassa perusherjan, söi itse kasvattamansa sikanaudan ja kävi saunassa. Vielä ennen nukkumaanmenoa se näki, että naisviha julisti FB:ssa olevansa akuutein ongelma. Onneksi kuvassa näkyi vihapuhekin, ja otos oli vielä tosi onnistunut, koska uuden tanskalaisen nahkatakin merkki näkyi kuvassa, ihan selvästi. Se ei ole koskaan paha juttu, varsinkaan kun takki maksoi aika järjettömästi.

Vihapuhe nukahti tyytyväisenä, rauhallisesti kuin pikkulapsena, mutta paljon vahvempana.

 

kipinä vihapuheelle naistenpäivänä

Hyvinvointivaltio, äitiyspakkaus ja ilmainen koulutus

Pohjoismaat tottuivat roikkumaan erilaisten hyvää elämää mittaavien indeksien ja tutkimusten kärjessä. Olipa kyseessä sukupuolten tasa-arvo, ihmisoikeudet, luottamus valtioon tai koulumenestys, pohjoisen hyvinvointivaltiot olivat kärjessä. Sittemmin osa saavutuksista on heikentynyt, ja yhä ”kompleksisemman” maailman paineessa hyvinvointivaltio on alkanut purkautua eri kulmistaan. Edelleen me kuitenkin kuulumme priimusvaltioiden ryhmään – tiedämme sen itse ja sen tietävät myös monet muut ihmiset, jotka haluaisivat päästä osallisiksi sen onnesta ja autuudesta.

Useissa tutkimuksissa on arveltu etnisen, uskonnollisen ja kulttuurisen homogeenisyyden olevan merkittävä tekijä paitsi praktisen hyvinvointivaltion myös yhteisön korkean sisäisen ja eliittiin ja valtioon kohdistuvan luottamuksen takana. Vaikka asia vaikuttaa useimpien ihmisten mielestä lähes intuitiivisen selvältä, akateeminen tutkimus on pääasiassa lähestynyt asiaa nurinkurin: tutkimalla mitä etninen ja muunlainen moninaisuus saa aikaan yhteisöjen ja valtioiden tasolla. Vaikka yksittäisissä tutkimuksissa saadaankin keskenään ristiriitaisia tuloksia, alkaa vaaka kallistua sille puolen, että  liian suuren erilaisuuden tuottaminen samaan yhteisöön heikentää mm. luottamusta valtioon ja toisiin kansalaisiin sekä vähentää sitä ”liimaa”, joka valtiota ja yhteisöä pitää kasassa.

Korkeaan verotukseen, suuriin tulonsiirtoihin ja laajaan julkisten hyödykkeiden tuottamiseen nojaavan valtion tapauksessa tuon ”liiman” puuttuminen näkyy ennen pitkää muun muassa veronmaksuhalukkuuden rapautumisena, luottamuksen ”yksilöllistymisenä”, sosiaaliturvan väärinkäyttämisenä ja erilaisina eriytymisen ja eriyttämisen mekanismeina.

Koska suurin osa ”liiman” ja luottamuksen tutkimuksesta kohdistuu valtioihin, joissa ei vuosikymmeniin (tai -satoihin) ole ollut pohjoismaihin rinnastettavaa homogeenisyyttä (eikä hyvinvointivaltiota), johtopäätöksenä on usein ”vahinko on jo tapahtunut”. Toisaalta pohjoismaiden kiinnostus (tai uskallus) ymmärtää omaa ekseptionalismiaan tai sen perusteita on ollut heikkoa, myös tutkimuksellisesti – erityislaatuisuutta on käytetty lähinnä eräänlaisen narsistisen brändin muokkaajana, etenkin Ruotsissa. Priimusvaltioiden halu profiloitua korkealle kaikissa hyvän ideologioissa – kuten monikultturismissa – ei sovi yhteen rajattuun valtioon sidotun valtiollisen hyvän kanssa. Kipuilu tämän tosiasian kanssa saa ajasta ja paikasta riippuen erilaisia ilmentymiä, mutta itse seikka ei muutu mihinkään.

On mahdollista, että asiaan herätään myös Suomessa vasta, kun ”vahinko on jo tapahtunut” samassa laajuudessa kuin muissa maissa. Toisaalta tämäkin ajatus saattaa olla liian optimistinen, sillä – kuten blogissakin on usein tuotu ilmi – ”muuttuva toimintaympäristö” hyödyttää niin monia toimijoita niin monien erilaisen mekanismien kautta, että on täysin mahdollista, että kansa ja demokratia sivuutetaan tässä kehityskulussa. Toisaalta hyvinvointivaltionarsismiin kuuluu pohjaton usko omiin kykyihin ja mahdollisuuksiin: ehkäpä me voisimmekin onnistua siinä, missä kukaan muu ei ole koskaan onnistunut.

Ilmainen kouluruoka, ilmainen terveydenhuolto, ilmainen koulutus, äitiyspakkaus – tässä muutama huikea suomalaisen ekseptionalismin lippulaiva. Ne ovat merkittäviä ensinnäkin siksi, että ne ovat niin harvinaisia. Hyödykkeiden ja palveluiden edessä keikkuva adjektiivi ”ilmainen” on ollut korostettuna, vaikka jokaisen luulisi ymmärtävän, mitä se tarkoittaa. Näin ei kuitenkaan ole, ei aina edes lainsäätäjiemme, jotka päättävät rahakirstun käyttötavoista, kohdalla.

Äitiyspakkaus on iso laatikko täynnä vaatteita ja vauvanhoitoon tarvittavia välineitä. Sisältö ei ole mitään ihmeellistä: perusvaatetta ja tavaraa, joita voi ostaa toki myös kaupasta. Ihmeellistä sen sijaan on se, että valtio tarjoaa tämän sosiaaliturvaetuutena kaikille odottaville äideille (tai vaihtoehtoisesti 140 euroa verottomasti).

Vastaava ”ihmeellisyys” toteutuu esimerkiksi ilmaisen koulun ja koulutuksen kohdalla. Joskus peruskoulumme onnistui tasaamaan varsin merkittävästi väestön erilaisista lähtökohdista johtuvaa eriarvoisuutta ja teki tämän korkeiden oppimistulosten ohessa. Nyt moni seikka on muuttunut eikä se sitä enää tee. Toisaalta ilmainen korkeakoulutus oli hyvin rajattua eikä avointa kaikille halukkaille – ja sen funktio oli jotakin muuta kuin toimia Suomi-brändinä (HS 7.3. Lukukausimaksut voivat tahrata Suomen brändiä).

Laki äitiysavustuksesta säädettiin jo vuonna 1937, mutta vuoteen 1949 asti se oli tarkoitettu vain vähäosaisille – tosin ryhmään laskettiin heti kaksi kolmasosaa synnyttävistä. Nykyään äitiyspakkauksen arvo on jo yli 300 euroa. Toisaalta suomalaislasten ensisänkynä toimiva pahvilaatikko on osa kulttuuria ja yhteistä historiaa, ja sikäli rahalla mittaamaton.

Äitiysavustuksesta säätämisen motiivina oli saada suomalaisten syntyvyys nousuun – ja kuten tiedämme, näin myös tapahtui. Nykyaikana olemme oppineet ymmärtämään, että suomalaisten hedelmällisyys laskee jälleen kuin lehmänhäntä eikä sille voida tehdä mitään. Lienee syytä panna merkille, että joskus suomalaisten syntyvyyttä haluttiin poliittisilla päätöksillä vilkastuttaa.

Viime vuosina eri maiden mediat ovat useaan kertaan innostuneet suomalaisesta mallista: ilmaiseksi noin paljon kaikkea! Tämä on aiheuttanut sen, että myös suomalaiset ovat nostaneet katsettaan esimerkiksi äitiyspakkauksen ympärillä: heureka, äitiysavustus on jotakin suurta! Asiaa ovat toki pitäneet pinnalla myös esimerkiksi lukuisat äitibloggaajat sekä erilaiset vauva-asiaan liittyvät tahot, ylipäätänsä siis raskauden ja vauva-ajan mediallistuminen.

Tänä vuonna uuden äitiyspakkauksen lanseeraaminen noteerattiin Helsingin Sanomien ja Ylen etusivuilla. Jo monetta vuotta peräkkäin pääkirjoituksissa ja mielipiteissä kysellään, miksi äitiyspakkauksesta (ja koulutuksesta) ei tehtäisi huippuvientituotetta, uutta nokiaa, Suomi-brändin keulakuvaa, maailman parhaan valtion sitä taikka tätä. Vanhaan maailmaan ilmiselvästi juuttunut Kela vain toteaa, että pakettia ei voida myydä, koska se ei ole kaupallinen tuote. Innovaattorit ja brändääjät narisevat huonosta itsetunnosta ja muistuttavat, kuinka sauna ja joulupukkikin on varastettu Ruotsiin.

Mutta tietenkään äitiyspakkaus ei ole kaupallinen tuote. Se on sosiaaliturvaetuus, kaikkia odottavia äitejä koskeva subjektiivinen etuus. Vaikka sauna ja joulupukki saadaan vaivatta kantamaan sekä kulttuurista, inhimillistä että taloudellista arvoa, ei tämä tarkoita, että äitiyspakkaus pystyisi samaan. Tai ilmainen koulutus.

Toisaalta kauppa, joka jakaa ilmaiseksi ämpäreitä, saa ihmisiä, jotka haluavat ämpäreitä. Yliopisto, joka antaa ilmaista opetusta kaikille halukkaille, saa ihmisiä, jotka haluavat ilmaista opetusta.  Ihmisillä kun on yleensä ajasta ja paikasta riippumatta halu saada asioita ilmaiseksi. Mitään brändiä tällaisen varaan tuskin kannattaa rakentaa – vaikka ”Suomessa kaikki on ilmaista”-brändi toteutuu kyllä jo surullisenkuuluisasti monissa naiiveissa poliittisissa tunnepyrskähdyksissä.

Se, että Suomessa on olemassa tällaisia järjestelyjä, on hienoa. Sekin on ehkä hienoa, että saamme arvollemme kuuluvaa suitsutusta asiasta. Mutta mitä se on saanut meidät ymmärtämään? Että valtiossamme on poikkeuksellisia verotukseen ja tulonsiirtoihin perustuvia etuuksia ja oikeuksia, joista monet muut maailman ihmiset voivat vain haaveilla? Tämä epäilemättä olisi oleellisin asia ymmärtää, viimeistään nyt.

Mutta ei. Nykyinen uusmoraalinen eetos uskoo, että järjestelmä voidaan laajentaa koskemaan kaikkia maailman ihmisiä – ainakin heitä, jotka onnistuvat rajoillemme pääsemään ja mahtumaan oikeanlaiseen apua tarvitsevan ihmisen muottiin. Hyvä ei kulu jakamalla, he ajattelevat, eivätkä tarkoita rakkautta.

Nykyinen uusliberaali eetos aiheen ympärillä sen sijaan keskittyy muihin seikkoihin. Se väittää ja olettaa esimerkiksi, että itse tuote – kuten se vaatetta ja tavaraa täynnä oleva laatikko – olisi jotakin erinomaista ja suurta. Että sitä täytyisi alkaa myydä ulkomaille. Ja että tämä olisi hyväksi taloudellemme – ja sille maagiselle Suomi-brändille.

Mutta eikö kyseessä ole kaksi täysin eri asiaa? Mikäli joku yritys kokee, että voisi olla kannattavaa pakata laatikkoon yhdenmukaisia vaatteita ja tavaroita ja myydä niitä kannattavasti muualle, se ehkä olisi jo tehty. Kyllä erilaisia vauvan ”start packeja” myydäänkin kaikkialla maailmassa – ei tuotteiden sullominen samaan laatikkoon mikään innovaatio voi olla.

Toisaalta se, voidaanko peruskoulu myydä ulkomaille ja miten, riippuu muista asioista kuin innovatiivisista myyjistä ja konsepteista. Idea ”suomalaisesta peruskoulusta” toimii ainoastaan valtionlaajuisena, rajattuna, universaalina hyödykkeenä, tietynlaisessa yhteisössä. Se, että opetusmetodeita ja pulpetteja onnistutaan myymään ja siirtämään, ei ole ”suomalaisen peruskoulun” myymistä. Hyvinvointivaltio istuu erittäin nihkeästi kaupalliseen toimintaan, innokkaiden talousmiesten ja -naisten toiveista riippumatta.

Vielä nihkeämmin se istuu kuitenkin ideaan avoimesta maailmasta ja oikeuksiemme inklusiivisuudesta.

Sosiaaliturvaetuudesta tai universaalista oikeudesta ei tule vientituotetta. Toisaalta liian avoimessa maailmassamme siitä saattaa tulla tuojatuote eli vetovoimatekijä. Mutta kuten on laita kaikkien etujen, oikeuksien ja hyvyyksien kanssa, jossakin täytyy olla raja, kuinka monelle ja kuinka laajasti niitä annetaan. Vanhassa maailmassa tuo raja oli yksiselitteinen. Enää se ei ole. Mutta olemassa se on, aina.

Joskus se tulee vastaan ikään kuin salakavalasti. Sitten etuutta, oikeutta tai hyvyyttä ei tarjota enää kenellekään. Hyvinvointijärjestelmä kaatuu joka tapauksessa, tässä prosessissa, lopulta.

Jos ei muuta, olisi meidän vähitellen ymmärrettävä pohjoismaisten ja suomalaisten poikkeuksellisuuksien perusteet;  sitä, miten ja missä olosuhteissa ne ovat mahdollisia ja sitä, mitä niiden tuottaminen ja ylläpito vaativat. Kahtalaisen maineen – yhtäältä itseään suuremman, toisaalta pienemmän – saaneet äitiyspakkaus ja ilmainen koulutus ovat vain kaksi tuon suuren kokonaisuuden osaa.

Toisaalta me voisimme ymmärtää, että kyllä, politiikalla ja poliittisilla päätöksillä, vastuuntuntoisilla päättäjillä ja ”yhteisten asioiden hoitamisella” on jotakin merkitystä. Sitä niillä voisi olla myös ”uudessa, avoimessa ja kompleksisessa” maailmassa – me voisimme päättää ja tehdä toisin. Jos vain haluaisimme.

 

Maahanmuuton tutkimus, oikea ja väärä

Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminta julkaisi Poliisiammattikorkeakoulun (PolAmk) tutkijoiden laatiman selvityksen Maahanmuutto & turvallisuus – arvioita nykytilasta ja ennusteita tulevaisuudelle (Laitinen, Kari; Jukarainen, Pirjo & Henrik Boberg, 19.2.2016).

En ole paremmin perehtynyt selvitykseen, mutta sikäli kuin sitä selailin, kyseessä on ennen muuta “metaselvitys” tai “metatutkimus”, jossa käydään läpi ja kootaan yhteen muiden henkilöiden ja instanssien tekemiä selvityksiä ja tutkimuksia sekä myös uutisia ja “keskustelua”. Näin ollen mahdolliset metodologiset ongelmat tipahtavat ainakin osin näiden primääristen selvitysten varaan. Mukana on myös haastatteluja ja muuta ensikäden aineistoa.

Harvalle asiaa tuntevalle selvityksessä myöskään oli mitään uutta tai “kohahduttavaa”. Muutos muutaman vuoden takaiseen, kun valtio vielä tilasi huomattavasti toisenlaisia “maahanmuuttoselvityksiä”, on toki räikeä. Lisäksi poliiseilta ja heidän instansseiltaan, samoin kuin rajavartiolaitokselta ja puolustusvoimilta, voi luonnollisesti odottaa erilaista näkökulmaa kuin esimerkiksi Amnestylta, Pakolaisneuvonnalta tai Åbo Akademilta. Tästäkin huolimatta selvityksen laaja-alainen turvallisuuskäsitys, turvallistamisen välttäminen, yksilö turvallisuussubjektina ja muut “tätä päivää” olevat käsitteet ja lähestymistavat osoittavat, että selvitys on kaukana äärirealistisesta tai millään muotoa “offensiivisesta”.

Akateeminen vastalause on kuitenkin ollut myös odotetunlainen. Väärin tutkittu, väärät johtopäätökset, epäeettiset asetelmat, “amistutkimus”, ei akateeminen, ei vertaisarvioitu, valtion tilaama politiikan jatke, ideologinen, maahanmuuttajavihamielinen ja niin edelleen. Käsittelen seuraavaksi joitakin näitä näkökulmia.

Akateeminen, yliopistoissa tehtävä tutkimus ei ole juuri kiinnostunut sellaisista ilmiöistä ja asioista, joita selvityksessä käsiteltiin. Asia on näin koko Euroopassa, mahdollisesti eritoten Suomessa. Ensinnäkään yliopistoissa ei juuri tehdä empiriavetoista tai ns. policy-tutkimusta, vaan näkökulma on yleensä aina “akateemisempi” eli käytännössä teoria- ja/tai metodologiavetoinen. Policy-tutkimusta tehdään enemmän ajatushautomoissa, valtion laitoksissa ja tilaustutkimuksissa. Asiassa ei varsinaisesti ole mitään ihmeellistä; työnjako on aika vakiintunut. Selvityksen näkökulma oli myös hyvin laaja-alainen ja kokoava, toisin kuin yksityiskohtiin kiinnittyneissä erikoistuneissa akateemisissa tutkimuksissa.

Toisaalta maailmalla, eritoten Yhdysvalloissa, käydään jo paljon keskustelua siitä, kuinka kauaksi “todellisuudesta” yhteiskunta- ja valtiotieteellinen tutkimus lopulta voi käydä. Mitä “kriittisempää” tutkimus leimallisesti on, sitä vähemmän minkäänlaisia yhteyksiä sillä on reaalimaailmaan. Kyse ei ole vain politiikan tai “vallan” palvelemisesta tai sen palvelematta jättämisestä (kritisoimisesta), vaan siitä, että liian kauaksi abstraktioiden tasolle siirtynyt akateeminen tutkimus palvelee enää vain itseään ja siihen osallistuvia tieteentekijöitä. Se pyörii itsensä ympärillä ja harvoin edes vilkaisee, mitä muualla tapahtuu. Tieteellistä metodia voi myös muuten hyödyntää hyvin vapaamielisesti eikä nykyään ole tapana minkäänlaista akateemista tuotosta haukkua epätieteelliseksi.

Ainoan poikkeuksen tekee liian käytännönläheinen, vääriä johtopäätöksiä tekevä selvitys, kuten PolAmk:in julkaisun kohdalla näemme.

Se, että selvitys ei olisi ollut “oikea” tutkimus, koska se esimerkiksi tekee johtopäätöksiä rajallisen aineiston varassa varsin suoraviivaisesti, on kyseenalainen syytös ainakin sillä perusteella, että nämä kriittiset, “oikeat” akateemiset tutkimukset tekevät itse juuri samaa. Hyvin kapeaa dataa – jos sitäkään – käytetään todistamaan oikeaksi korkealla liitävät hypoteesit ja teoreettiset ääriabstraktiot. Mutta kuten olen ennenkin selittänyt: mitä suuremmassa kulmassa “tieto” kohdistuu akateemisen maailman valtavirtaan, sitä enemmän siltä vaaditaan jämäkkyyttä ja vahvuutta ja “todisteita”.(*

Kysymys ei ole yksinkertaisesta erottelusta teorian ja empirian tai abstraktion ja konkretian välillä. Hyvä akateeminen tutkimus kykenee samanaikaisesti reflektoimaan sekä teorian, metodologian että “tosimaailman” välillä. Se on yleensä välttämättä osin abstraktista. Valitettavasti kuitenkin monet paradigmakeskeiset oppialat etenevät ja “kehittyvät” lähes yksinomaan teorian ja erityisesti yhä abstraktimman teorian varassa: niinpä akateeminen asiantuntemus tarkoittaa niissä ennen muuta aiheesta kirjoitetun teorian osaamista ja itsensä asemoimista suhteessa tähän, ei itse reaalisen ilmiön tai ongelmakentän hallintaa. Tieteenalan kehittyminen on tällöin sen teoreettisen “kehityksen” varassa – uudet viitekehykset, käsitteet, käsitejärjestelmät ja lähestymistavat syntyvät toistensa päälle ja sijaan, ilman että missään vaiheessa välttämättä tarkastellaan sitä, miten hyvin ne kuvaavat, selittävät tai tulkitsevat tosimaailmaa, joka kuitenkin ainakin implisiittisesti on niiden merkityksen taustalla. Tieteessä vaikuttaa myös useita epävirallisia herrasmiessääntöjä, jotka pitävät huolen siitä, että ketään ei yllätetä niin sanotusti housut kintuissa. Yhdysvalloissakin, jossa tieteen moninaisuus on oikeasti muutakin kuin hokema, ryhmät pysyvät pääasiassa omissa karsinoissaan eivätkä hyökkäile toistensa kimppuun, paitsi politiikassa.

Toisekseen yliopistojen maahanmuuttoon liittyvä tutkimus, erityisesti Suomessa, lähestyy kohdettaan täysin eri tavalla kuin PolAmk:in selvitys. Yliopistotutkimukset ovat yleensä erilaisia mikrotason lähestymistapoja, joiden kohteena on esimerkiksi ihminen, kulttuurinen tai etninen ryhmä, ryhmän tai joukkion identiteetti. Humanistisissa ja humanistis-yhteiskuntatieteellisissä tutkimuksissa lähestymistapa on lisäksi hyvin usein jollain tapaa kielellinen, ei rakenteellinen, materiaalinen tai prosessimainen. Hyvin harvoin akateemiset tutkimukset lähestyvät maahanmuuttoa makrotason ilmiönä tai valtiolähtöisesti. Ennemminkin, makrotason “yleistäminen” ja valtiolähtöisyys ovat sekä teoreettisesti, metodologisesti että normatiivisesti vastustettavia ja alati kritiikin kohteena. Niiden nähdään olevan vanhentuneita ja jopa “väkivaltaisia” tapoja kuvata tai ymmärtää maailmaa. Myös muut vahvasti tiettyä kantaa olevat ennakko-oletukset ovat yliopistotutkimuksessa usein selviä eikä näiden nähdä mitenkään uhkaavan tieteen olemusta – tavoitekaan ei siis ole pyrkiä kohti “objektiivisuutta”. Toisaalta takertuminen esimerkiksi tiettyihin kielellisiin tapoihin on yleistä – niinpä vähintään yhtä tärkeää sen kanssa, mitä ilmiötä tutkitaan, on se, miten ilmiöstä puhutaan tai miten sitä sanotaan tutkittavan.

Näin ollen maahanmuuton tutkimustakin värittää tietynlainen hyvin selkeä näkemys siitä, mikä on “oikein”. Kyse ei ole siitä, että tutkimuksien metodit välttämättä olisivat kyseenalaisia, vaan siitä, että perusasetelma ja premissit on lähes poikkeuksetta rakennettu niin, että mitään “yllättävää” ei pääsekään syntymään. Jos tarkoituksena on tutkia toisen polven suomensomalinuorten poikkikansallista identiteettiä, ei tulokseksi voi tulla mitään maahanmuuton kustannuksista tai ongelmista. Jos teoreettinen viitekehys ohjaa tutkimaan diskurssianalyyttisesti valtion asiakirjoissa olevia turvallistavia muotoiluja, ei tulokseksi voi tulla, että terrorismi ja turvattomuus on lisääntynyt. Erilaisista tutkimuksista olen kirjoittanut täällä.

Jos yliopisto ei tuota tietoa siitä, mikä kuitenkin valtiota ja usein myös sen kansaa tuntuu kiinnostavan – yleensä hieman konkreettisemmat elämän seikat kuin “identiteetti” tai “toiseuttava puhe”, vaikka nämäkin toki voivat olla hyvin kiinnostavia – tieto hankitaan jostain muualta. Tätä taustaa vasten tuntuu joskus hieman nurinkuriselta kuunnella tieteilijöiden valitusta siitä, että heidän tuloksiaan ei oteta huomioon päätöksenteossa. Tarkoitukseni ei ole vähätellä “ruohonjuuritason” ilmiöiden merkitystä ja niiden tutkimisen tarpeellisuutta, vaan sitä, että niillä pyritään korvaamaan ylemmän tason huomiointi. Siirrymme idealismin puolelle, mikäli kuvittelemme, että valtiolla olisi mahdollisuus huomioida kaikki “moraalisesti merkittävä” tutkimus ja pysyä sen jälkeen vielä pystyssä perustoimintojensa kanssa.

On tulenarkaa keskustella siitä, mikä tutkimuksissa lopulta on tarkoituksenmukaista ja mikä ei. Mikä on relevanttia ja minkä tai kenen kannalta? On selvää, että tutkimus, joka palvelee ainoastaan vallanpitäjiä, ei voi olla kovin kriittistä. Yhtä selvää on, että tieteellä tulee myös olla autonominen roolinsa eikä sen itseohjautuvuutta tule säädellä yksinomaan politiikan ja talouden kamareissa. Viime aikojen populisoitunut hyökkäys kaikkea ei-instrumentaalista tiedettä kohtaan on täysin väärin kohdistettu eikä palvele ketään, mutta ymmärrän hyvin, miksi se on syntynyt.

Toisaalta enemmistö muun muassa suomalaisesta akateemisesta yhteiskuntatieteellisestä tutkimuksesta on jo niin kriittistä, että sen muut funktiot ovat aikaa sitten kadonneet. Liberaalin maahanmuuttonäkemyksen jakavat tutkijat, kansalaisjärjestöt, asianajajat ja politiikan toinen siipi tarvitsevat toinen toisiaan kritisoidessaan “valtiota” tai muita virallisia tahoja, tiellä kohti voimaantumista, emansipaatiota, vapautusta ja ihmiskeskeistä integriteettiä (tai mitä nyt milloinkin).

Joka tapauksessa akatemia on ja tulee aina olemaan liberaalimpi ja osin ehkä myös vasemmistolaisempi kuin muu yhteiskunta. Tätä ei silti pitäisi sekoittaa siihen ajatukseen, että nykyään monet tieteenalat lienevät edustavan tätä puolta jo liiaksi. Eikö ensin tutkittaisi ja sitten vasta hutkittaisi, saattaisi maltillinen pohtia.

PolAmk:in selvityksen kritisoiminen siitä, että kyseessä ei ole vertaisarvioitu tutkimus, on sekin yliampuvaa. Jokainen vertaisarviota tunteva ihminen tietää järjestelmän ongelmat. Esimerkiksi se, että kuulut pienellä tieteenalalla tiettyyn segmenttiin – esimerkiksi maahanmuuttoon ja “diversiteettiin” äärimmäisen positiivisesti suhtautuvaan diskurssi-identiteettiseen linjaan – tarkoittaa sitä, että akateemisesti sinä pääasiassa keskustelet vain muiden samaan tai läheisiin linjoihin kuuluvien kanssa. Teillä on omat lehtenne ja julkaisunne ja verkostonne, te arvioitte toinen toistenne tekstejä. Milloinkaan teidän ei tarvitse tulla arvioiduksi liian kaukana omasta mukavuusalueestanne – harvalla on edes aikaa tai mahdollisuuksia paneutua itselleen vieraisiin lähestymistapoihin. Kuka muu edes tuntisi niitä teidän teorianne uusimpia trendejä! Juuri tämä sama logiikka pätee hyvin monella “kevyttieteellisellä” alalla. Tiede on monin osin niin paisunutta ja erikoistunutta, että minkään muunlainen järjestelmä ei tulisi edes kyseeseen, vaikka sokea reettakin huomaa, että näin ei välttämättä paras tai kekseliäin tai merkittävin tutkimus tule esille, tunnustetuksi tai viitatuksi.

Voi myös olla, että tutkimuksen teolla ei ole nykyään mitään suurempaa merkitystä – edes siellä normatiivisesti “oikealla” puolella. Usein tavoitteena on tuottaa julkaisuja, joiden avulla saa rahaa ja mainetta, joiden avulla voi tehdä uutta tutkimusta ja tuottaa uusia julkaisuja. Kyseessä on yksi yhteiskuntaan kuuluva sosiaalinen prosessi, joka palvelee kai ensisijaisesti siihen osallistuvia. En tiedä, muuttuuko asia, vaikka viime aikojen “yliopistojen kurjistaminen” siihen suuntaan on viitannutkin. Harvalla kuitenkaan voi olla “objektiivista” näkemystä siitä, minkälainen tutkimus on tarpeellista, minkälainen täysin tarpeetonta. Se, mistä raha pakenee ensimmäiseksi, ei välttämättä kerro mitään.

Onko nyt julkaistulla selvitykselläkään lopulta mitään merkitystä jää nähtäväksi. Se saattaa unohtua kokonaan tai tarttua politiikkaan ja päätöksiin vain pintapuolisesti, yksittäisten sanojen tai ajatusten kautta. Kuten sisäministeriön kansliapäällikkö eilen totesikin, kaikkeen on jo varauduttu. Ja hyvä niin, sillä onhan tämä kaikki jo ollut enemmän tai vähemmän tiedossa aika kauan. Kansalaiset voivat siis olla rauhassa – kaikki, paitsi ne akateemista tutkimusta tekevät yliopistotutkijat, joiden pitää vastedeskin kritisoida.

 

 

*) Pelkistetty esimerkki yhteiskuntatieteistä: Voit milloin tahansa kirjoittaa väitteen “global justice requires free movement” eikä sinun tarvitse perustella tai TUTKIA väitteesi todenmukaisuutta millään tavalla. Sen sijaan jos väität jotain niin yliampuvaa kuin että “immigration has negative effects on host societies”, voit olla varma, että ihan ei edes 10 viitettä tai “todistetta” riitä tekemään väitteestäsi akateemisesti hyväksyttävää. Osin asiaa auttaa kyllä se, että ne, jotka väittävät edellistä, eivät yleensä osallistu ainakaan kovin konkreettiseen keskusteluun niiden kanssa, jotka väittävät jälkimmäistä, ja päinvastoin.

Tolkku, kansainväliset sopimukset ja suunnanmuutos

legal-1143114_960_720

pixabay.com

Kansainväliset tai EU-sopimukset eivät itsessään ole mikään autuaaksi tekevä asia. Kyse on aina valtioiden tulkinnasta. Ihmisoikeuksien suhteen ei ole edes rumasti sanottu, että valtiot tulkitsevat sopimuksia ja kansainvälistä lakia kuten tahtovat. Se, että maamme, muiden pohjoismaiden rinnalla, yleensä noudattaa sopimuksia ja tulkitsee niitä suotuisasti (eli noudattaa korkeampia standardeja kuin velvoitetaan), ei tarkoita sitä, että koko maailma toimisi näin. Edes koko EU ei toimi näin. Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, suurin osa ”hyvistä” valtioista noudattaisi ihmisoikeuksia myös ilman sopimuksia – suurin osa ”pahoista” valtioista ei noudata niitä edes, vaikka ovat mukana sopimuksissa. Tämä sitten monissa yhteyksissä aiheuttaa vapaamatkustajuutta ja sitä, että toisten taakka vain on kohtuuttomasti suurempi.

Presidentti Niinistö kritisoi paljon julkisuutta saaneessa puheessaan sitä, että ihmisillä tuntuu olevan subjektiivinen oikeus tulla maahan vain sillä perusteella, että he osaavat sanoa asylum raja-alueella. Tottahan se on. Ihmisillä ei pakolaissopimuksen perusteella vain tunnu olevan vaan on subjektiivinen oikeus hakea turvapaikkaa minkä tahansa valtion rajalla. Tähän seikkaan monet lakimoralistit ovatkin tarttuneet. Asia ei kuitenkaan ole läheskään näin yksinkertainen, ja toivon, että presidenttiä olisi informoitu asiasta, jotta hän olisi kyennyt ärtymyksestään huolimatta puolustamaan kantaansa paremmin puheesta ”hämmentyneitä” tai siitä yöunensa menettäneitä vastaan.

Valtiot eivät koskaan suostuisi allekirjoittamaan pakolaissopimusta, joka velvoittaisi heitä ottamaan vastaan kaikki rajoille saapuvat ihmiset. Vaikka Geneven sopimus on allekirjoitettu oloissa, jotka olivat tälle poikkeuksellisen otolliset – toisen maailmansodan jälkeen, juutalaiskysymyksen kolkutellessa länsimaiden kollektiivisia omiatuntoja – edes silloin valtiot eivät olisi suostuneet luovuttamaan niin oleellista osaa suvereniteetistaan. Jos sopimusta neuvoteltaisiin nyt, siitä ei missään nimessä tulisi lähellekään niin vahva. Kyseessä on aikansa tuote, joka soveltuu 2010-luvulle hyvin huonosti, monestakin syystä. Kriitikot tietävät tämän hyvin, mutta siitä huolimatta huutelevat ”sopimuksen parantelun” perään, kuten kansainvälisen oikeuden professori Martti Koskenniemikin perjantaina aamu-TV:ssä.

Mielestäni on ihmeellistä, että Koskenniemi, jonka akateemisen uran suurin idea on nimenomaan ollut se, että kansainvälistä lakia ohjaa politiikka, unohtaa tämän analysoidessaan tilannetta. Minusta tuntuu, että kansainväliseen lakiin ja ihmisoikeuksiin keskittyneillä tutkijoilla ja asiantuntijoilla ovat menneet puurot ja vellit sekaisin. Todellisuutta eletään edelleen politiikan, vallan ja intressien määrittämässä maailmassa, ei akateemikoiden kaunopuheisessa fraseologiassa. Tosimaailmassa jokaisella oikeuden haltijalla tulee olla vastassaan myös se, joka on tuon oikeuden velvoitettu täyttämään. Kirjoissa ja utooppisissa maailmankuvauksissa näin ei tarvitse olla. Siellä on vain kullattuja oikeuksia oikeuksien perään sekä narinaa siitä, kuinka valtiot tai näiden yhteenliittymät eivät koskaan kykene kohoamaan näiden vaatimusten tasolle. Ad infinitum.

Tämän tosiseikan tunnustaminen ei tietenkään vielä itsessään vie asiaa yhtään eteenpäin. Päinvastoin sen pitäisi vain olla pohja, jonka päälle kaikki muu analyysi ja tavoitteet voidaan muotoilla.

Geneven pakolaissopimus siis todellakin säätää (subjektiivisesta) oikeudesta hakea turvapaikkaa. Se ei kuitenkaan säädä oikeudesta saada eikä velvollisuudesta antaa turvapaikkaa tietyssä valtiossa. Vastaavanlaista sisältöä voidaan löytää kaikista muistakin ihmisoikeuksia koskevista sopimuksista. Pakolaissopimuksen tärkein periaate on non-refoulement, joka tarkoittaa sitä, että ihmistä ei saa palauttaa alueelle, jossa tämä oletetusti voisi joutua vainon tai vainon uhan kohteeksi, sen jälkeen, kun hän on sieltä tullut pois. Ihminen, joka juuri paraikaa kärsii alueella eikä siis ole ylittänyt rajaa, on paljon heikommin kansainvälisen lain suojeluksessa, oikeastaan ei ollenkaan.

Toisekseen kansainväliset pakkosiirtolaisuuteen keskittyvät sopimukset, myös EU-tasolla, kirjaavat taakanjaosta. Kuten viime kuukausina olemme EU:n tasolla nähneet, taakanjako ei onnistu edes näennäisesti samankaltaisten ja vapaaehtoisesti yhteen liittyneiden maiden tasolla. Mikäli se onnistuisi, se olisi todennäköisesti sekä eettisin että tehokkain tapa hoitaa pakolaisongelmaa. Tällöin pakolaisiksi pääsisivät heikoimmassa asemassa, henkilökohtaisen vainon kohteena olevat ihmiset, ja kaikki (”hyvät”) valtiot jakaisivat kustannukset ja muun taakan.

Kyse on kuitenkin jälleen valitettavan kaukaisesta haaveesta. Systemaattista taakanjakoa (sijoitus ja/tai rahallinen korvaus) ei tulla saamaan aikaiseksi, pakolaisiksi ei tule valikoitumaan heikoimmassa asemassa olevia eikä muiden ihmisten liikettä voida padota. Se, että kiintiöitä kasvatettaisiin ja taakanjakoa edistettäisiin samalla, kun laiton, epäsäännöllinen ja hallitsematon maahanmuutto yhä pyörii voimalla, olisi järjetöntä. Näin Suomi kuitenkin näyttää ainakin osin tehneen. Maamme on ensimmäisenä ollut ”kantamassa vastuuta” eurooppalaisessa taakanjaossa. Tätä myös lakimoralistit vaativat: he haluavat, että Geneven sopimusta tai EU-tason lainsäädäntöä muutetaan niin, että taakanjako tulee tehokkaaksi ja velvoittavaksi, mutta että samaan aikaan ”vapaa liikkuvuus” (eli kaikenlaisiin kategorioihin kuuluvien ihmisten turvapaikanhakuoikeus) säilyy.

Sama koskee ns. humanitaarista viisumia. Jos se toimisi, se todennäköisesti olisi moraalisesti paras ja tehokkain keino hoitaa pakolaisuutta. Mutta koska se ei toimi (koska muita liikkumisia ei saada samaan aikaan padottua), sen ehdottaminen nykyjärjestelmän rinnalle on silkkaa hulluutta. Toisaalta taakanjako olisi moraalista ainoastaan silloin, kun jakaisimme todellisia avuntarvitsijoita. Jos jaamme kynnelle kykeneviä, voimakkaimpia, varakkaimpia, jopa röyhkeimpiä – silloin kannattaa sanoa ei.

Ja näin valtiot usein tekevätkin. Taakanjako on taakansiirtoa: meidän ovi säppiin. Toisaalta se aiheuttaa valtioille vahvan kannusteen sekoittaa tavallista maahanmuuttoa ja humanitaarista maahanmuuttoa sekä niihin kohdistettuja toimia. Valtioiden (ja EU:n) kannattaa tehdä niiden rajoille pääsemisestä vaikeaa. Jos tämä ei ole mahdollista (Kreikka), kannattaa vain pitää omat vetotekijät kurissa ja päästää liike läpi.

Geneven sopimus ei suoraan velvoita hakemaan turvapaikkaa ensimmäisestä turvallisesta maasta – eli jälleen yksilön subjektiivinen oikeus on korkea. Mutta se asettaa lukuisia ehtoja ja viittaa epäsuorasti siihen, mille valtioille ”vastuu” lankeaa. Kapeimman tulkinnan mukaan turvapaikkaa tulisi hakea lähimmästä turvallisesta maasta, jonne tulee siirtyä suoraan. Näin ei kuitenkaan yleensä tapahdu – konfliktien keskeltä tulevat (esim. Syyria) siirtyvät yleensä lähialueiden leireiltä kohti Eurooppaa, mutta vielä paljon oleellisempaa on se, että Geneven sopimuksen mukaiselta pakolaisstatukseltaan häilyväiset ryhmät (esim. taloudellisin syin liikkuvat) siirtyvät suoraan monen maan läpi – eli ihmiset liikkuvat ensin kuin tavalliset siirtolaiset, mutta muuttuvat humanitaarisiksi kohdatessaan sen rajan, jolta aikovat turvapaikkaa hakea.

Kansainvälisessä laissa huomioidaan kyllä myös se, onko ihminen vain siirtynyt maiden läpi ja olisiko hän voinut hakea turvapaikkaa (esim. rekan perävaunussa matkustaminen rajojen yli on usein tarkoittanut sitä, että henkilö ei olisi voinut hakea turvapaikkaa matkan aikana) vai onko hän ehkä saanut suojelua toisessa maassa. Jälleen jää valtioiden kontolle tulkita asiaa.

Viimeisimpään kategoriaan menevät esimerkiksi viimeaikaiset Venäjällä vuosia asuneet, ”suojelua” saaneet ihmiset. Viime kuussa Migri teki päätöksen olla käsittelemättä heidän hakemuksiaan.

Paljon vaikeampia tapauksia ovat sitten muut, usean maan läpi tulleet turvapaikanhakijat. Räikein tapaus on tietysti Ruotsin (ja sitä ennen monen muun valtion) kautta tulleet turvapaikanhakijat. Sekä Dublinin että Geneven kirjaimia selvästi rikotaan, mutta Suomi hoitaa osuutensa suotuisammin (sitä ei tietenkään Dublinin sopimuksessakaan kielletä, päinvastoin poikkeama kuuluu suvereenisuuden alle).

Näyttää siis siltä, että mikään ei saa estää hakijoita hakemasta suojelua – Suomesta.

Mikäli Suomen suotuisinta tulkintaa arvioidaan globaalisesti, kaikilla Suomen rajoille pääsevillä ihmisillä, jotka eivät ole hakeneet turvapaikkaa muualla (ainakaan Venäjällä; ns. geopoliittinen, ei poliittismoraalinen seikka), on oikeus saada suojelua Suomen valtiolta.

Geneven sopimus antaa valtioille selvää joustavuutta tulkita turvallisen maan käsitettä. Mutta se ei velvoita toimimaan tietyllä tapaa. Niinpä kaikkein oleellisin seikka ei ole siinä, että me joko noudatamme tai emme noudata Geneven sopimusta, vaan siinä, miten me sitä noudatamme.

Sama asia pätee myös EU:ssa, jossa vain lain kirjaimessa kaikilla mailla on samanlainen turvapaikkamääritelmä ja samanlaiset velvollisuudet. Dublinin kaatuminen de facto oli vain looginen seuraus siitä, että yhdenmukaisuus ei toimi. Lopullisesti ”yhteinen turvapaikkajärjestelmä” kaatui rajavalvonnan, valtioiden omien turvapaikkamääritelmien ja Schengenin järjestelmään nähden aivan liian suurien ihmisvirtojen myötä. Toisaalta koska pelkällä rajavalvonnalla ongelma ei ratkea, Suomen ei pitäisi uskotella itselleen, että muiden valtioiden passientarkastus auttaisi jotenkin meitäkin. Turvapaikanhakijoita ”kiersi” pitkin EU:ta kyllä silloinkin, kun rajatarkastukset vielä olivat pystyssä.

Kansainväliset sopimukset eivät yleensä kaadu kertaryminällä – eivätkä valtiot lähde niistä ovet paukkuen. Kuten EU:n tasolla olemme viime kuukausina nähneet, sopimukset murtuvat vähitellen, niin että valtio toisensa jälkeen lakkaa toimimasta sopimuksen määräämällä tavalla. Yksittäisellä valtiolla, kuten Suomella, olisi lukuisa määrä erilaisia keinoja, joilla se voisi ”kiristää” omaa tulkintaansa sopimuksesta, ilman että sen suoranaisesti voisi sanoa rikkovan sitä. Liikkumavaraa olisi, mutta sitä ei useinkaan ole käytetty. Jo siinä vaiheessa kun ”yhtenäisyyttä” eurooppalaisten järjestelmien välillä rakennettiin, Suomi veti eri suuntaan ja oli aina suotuisampi.

Se, mitä Suomen tulee tehdä, riippuu siitä, mitä haluamme, tosimaailmassa vai haavemaailmassa. Haluammeko ratkaista pakolaisongelman (vaikeaa) vai huolehtia, että ongelma koskettaa valtiotamme mahdollisimman vähän (helpompaa, mutta tietysti ”itsekästä”)?

Haavemaailmassa Suomen tulisi edistää EU- ja muilla valtioidenvälisillä areenoilla tehokasta taakanjakojärjestelmää, lisätä pakolaiskiintiötä, vaikuttaa konfliktien hoitoon lähtöalueilla, lisätä tehokasta kehitysyhteistyötä sekä edistää globaalia taloutta, joka mahdollistaa köyhien ja kehittymättömien maiden nousun. Haavemaailmassa ei tarvitsisi välittää Frontexista, liikennöitsijöille määrätyistä uhkasakoista laittomien siirtolaisten kuljettamisesta tai sormenjäljistä. Solidaarisuus olisi yhteistä tahtoa.

Tietenkään haavemaailman politiikka ei ole loogisesti mahdotonta. Mutta se on hyvin vaikeaa ja erittäin epätodennäköistä. Niin kauan kuin valtioilla ei ole erityisiä intressejä ratkaista pakolaisongelmaa (kuten esimerkiksi toisen maailmansodan jälkeen ja kylmän sodan aikana oli), johdonmukaiset vastaukset ovat epätodennäköisiä. Lisäksi on syytä muistaa, että tässä kyse on vain länsimaiden vastauksista; se, mitä ongelmavaltiot ja -alueet tekevät, on vielä täysin toinen asia.

Sen sijaan tosimaailmassa Suomen tulisi varmistaa, että sen vetotekijät ovat huomattavan vähäiset, mm. taloudellisten etujen suhteen. Sen tulisi laatia täysin yhtenäiset (tai kireämmät) turvallisen maan luettelot muiden pohjoismaiden (ja mahdollisesti EU:n, mikäli kyseinen luomus tosimaailmassa vielä on pystyssä) kanssa. Sen tulisi neuvotella erillinen sopimus Venäjän kanssa. Sen tulisi palauttaa kaikkien rajojensa kautta tulevat hakijat, Ruotsiin, (Norjaan), Viroon ja Venäjälle, koska kaikki nämä maat ovat turvallisia ja kaikista niistä maista turvapaikanhakija voisi hakea turvapaikkaa. Pussinperä-retoriikasta tulisi todellinen realistinen suvereenisuustoimi, ja kaikkien sopimusten mukainen.

Todennäköinen ja mahdollinen politiikka todennäköisesti sijoittuisi jonnekin noiden väliin. Mutta vaarana tässä ”mahdollisessa” politiikassa on juuri se, mitä nyt näemme: täysin reaktiivista politiikkaa, jossa ajaudumme lastuna lainehilla, aina huomioiden vain juuri sen ongelman, jonka kulloinkin kohtaamme. Erilaiset toimijat ja näiden intressit määräävät vuorollaan suunnan; koherenttiutta ei ole. Moralistit tuomitsevat usein status quo -politiikan konservatiiviseksi ja muutokseen kykenemättömäksi, mutta harvoin tulee huomattua, että asia on näin myös toisesta suunnasta katsoen: ilman strategiaa, ”hyvää” tai ”realistista”, mikään ei toimi.

Pakolaiskriisin ollessa tässä vaiheessa tosimaailmasta näyttää tulleen yhä tärkeämpi referentti. Näin yleensä käy, kun kierrokset alkavat kasvaa. Jopa ”humanitaarinen suurvalta” Ruotsi on joutunut nöyrtymään ja ottamaan harkintaan mahdollisuuden, että todellisuudella onkin merkitystä. Olen onnellinen ruotsalaisten puolesta, mutta syystä peloissani siitä, mitä maassa vielä tapahtuukaan. Kulissien alla on ehtinyt tapahtua jo paljon pahaa.

Suomessa ns. realistinen suhtautuminen maahanmuuttopolitiikkaan alkaa myös olla vallitsevaa suunnalla jos toisella, pois lukien tietysti moralistien ja suvaitsevimpien (ei aina sama asia) äärimmäisin laita, joka on ikuinen, ideologiassa tai toisessa. Näin ainakin retorisella tasolla.

Kun yli kuusi vuotta sitten ihmettelin Helsingin Sanomissa humanitaarisen maahanmuuton todellista tai moraalista merkitystä ja peräänkuulutin tosiasiapohjaista suhtautumista ja politiikkaa, en saanut juuri lainkaan julkista tukea, en asiantuntijoilta, tutkijoilta tai poliitikoilta. Sen sijaan sain osakseni suvaitsevaiston suoraa paheksuntaa, ja toisaalla kohtasin tolkullisempien ihmisten hiljaisuuden muurin. Jouduin viikkokausia kohtaamaan erilaisissa yhteyksissä vaivaantunutta hiljaisuutta, supatusta, ”ehkä, mutta silti”-selityksiä. Osa kyseli, miksi teen moista itsemurhaa ja käski olla hiljaa (”vaikka tottahan se on”). Suurin osa näistä ihmisistä on sittemmin yhtäkkiä löytänyt tolkun, monet jopa nyt suorastaan julistavat realismiansa. ”Radikaaleissa”, jopa rasistisissa, ajatuksissa ei enää olekaan mitään radikaalia, ne ovat tolkullisia, järkeviä ja ”realistisia”. Ne sopivat median pääareenoille, pääkirjoituksiin, kunnon ihmisten puheisiin, politiikan keskikaistalle.

Mistä se sitten oikein nyt tuli? Mikään ei kuitenkaan oikeasti ole muuttunut, eivät kansainväliset sopimukset, ei EU-tason eikä Suomen lainsäädäntö, ei moraali, ei maailmassa apua tarvitsevien määrä. Se, mikä tietysti on muuttunut, on liikkuvien ihmisten volyymi. Kuitenkin lähes vastaavia ”pakolaiskriisejä” on ollut lukuisia aiemminkin, puhumattakaan pakkosiirtolaisuutta tuottavista konflikteista. Koko ilmiö on ollut nähtävissä vuosia, vuosikymmeniä. Eikä se sitten tähän jäänyt, päinvastoin.

Yhtäältä muutosta voisi toki lähestyä kiittävään sävyyn – nytkö sitten on järki löytynyt, emme voi pelastaa kaikkia. Olen vain valitettavasti moiseen arvioon hieman liian kyyninen. Osa toimijoista seuraa kansan mielipidettä kuin hai laivaa, osa karttaa sitä yhtä voimakkaasti. Edellisessä kyse silti harvemmin on kansansuvereenisuuden periaatteen noudattamisesta, vaan vain politiikan ja poliittisen mielipiteen normaalista opportunistisesta luonteesta tai yksinkertaisesta sopuli-ilmiöstä, josta tutkijat tai asiantuntijatkaan harvoin ovat vapaita. Kansan mielipiteestä erkaantuvaa puolta taas ohjaa halu löytää korkeampi moraalinen ja intellektuaalinen taso kuin mihin ”kansa” koskaan voisi kyetä. Todellisuuden – sikäli kuin tällainen voidaan erottaa esimerkiksi poliittisesta retoriikasta ja erilaisista maailmaamme kuvaamaan pyrkivistä konstruktioista – vaikutus on silti kummassakin rintamassa vähäinen. Motiivit ovat pääasiassa sisäsyntyisiä.

Realismia tulee toki kiittää – mikäli siitä seuraa jotakin. Ymmärrystä omasta asemastamme niin Euroopassa kuin koko maailmassa. Mahdollisuuksistamme, vaihtoehdoistamme. Politiikan ja moraalin erosta. Harkintaa ja johdonmukaisia politiikkoja.

Mutta on myös mahdollista, että kaikki jää retoriikan tasolle. Tällöin sillä, että joku sanoo jotakin ”realistista”, ei ole mitään merkitystä. Seuraavaksi vain joku sanoo jotain ”ei-realistista”, ja näin nämä kaksi poolia leijuvat yläpuolellamme. Te liittoudutte sinne, me tänne. Ja sitten heitellään lisää ilmapalloja.

Eikä parane mikään, ei valtiomme asema eikä maailman ahdinko.

Mutta tulipa taas sanottua, ja sehän se on niin mahtavaa.