Miksi media syö Sanna Marinin kädestä?

Kuten kaikki ovat voineet kymmenistä lehtijutuista lukea, pääministeri Sanna Marin sanoi perjantaina SAK:n järjestämässä puheenjohtajapaneelissa, että 3000 euroa kuussa olisi ”reilu palkka” jokaiselle, joka tekee Suomessa kokopäiväistä työtä. Reiluuden osalta hän lisäsi, että 3000 euroa on selvästi ”alakanttiin”.

Eli siis vähintään 3000 euroa kuussa, mutta mieluusti enemmän, kaikille, jotka Suomessa tekevät mitä tahansa työtä 37,5 tuntia viikossa.

Kuvakaappaus Suomen Uutisten verkkosivulta.

Paneelin juontajan toimittaja Maria Pettersonin (sdp*) kysymys oli typerä mutta säväyttävä. Sen tarkoituksena todennäköisesti juuri oli edesauttaa tällaista julkisuutta. SAK ja SDP ovat monin napanuorin kiinni toisissaan, ja tuskin on sattumaa, että ”oman työmarkkinatahon paneelissa” esitetään tällaisia kysymyksiä.

Mitään tekemistä politiikan todellisuuden, lainsäätäjän mahdollisuuksien tai kansantaloutemme kestävyyden kanssa kysymyksellä ei ollut. Se oli hauska heitto, tyypillinen vasemmistolainen utopiakysymys, josta media mielellään raapii kymmenet otsikkonsa.

Lehdistö toisti Marinin populismin

Sanna Marinin vastaus voidaan laskea pitkään jatkumoon vastaavia demareiden vaaliheittoja. Ennen viime eduskuntavaaleja sellaisen esitti silloinen puolueen kippari Antti Rinne vaatimalla kuuluisaa vappusatastaan. Sanna Marinin kolmentonnin palkan toteutumisen todennäköisyys on noin tuhat kertaa pienempi kuin Rinteen vappusatasen – joka sekään ei toteutunut.

Kaikki muut paneeliin osallistuneet, vasemmalta oikealle, vastasivat kysymykseen selvästi realistisemmin kuin Marin. Omien puolueidensa lähtökohdista käsin.

Marin veti suoraan päätyyn. Sinne, mistä löytyy vaikkapa jehovantodistajien kuvasto leijonien kanssa piknikillä olevista paratiisin asukkaista tai John Lennonin kappale Imagine. Jokuhan näihinkin uskoo.

Saahan kukin höpötellä, mitä haluaa. Ongelmaksi asia muuttuu vasta, kun valta annetaan suomalaiselle lehdistölle.

Media uutisoi Marinin vastaukset nopeasti ja laajasti: Sanna Marin haluaa 3000 euroa palkkaa kaikille! Sanna Marin ehdottaa 3000 euron palkkoja! Sanna Marinin mielestä 3000 euroa on pienin reilu palkka!

Samalla vihreiden puheenjohtajan Maria Ohisalon vastaus (1500 euroa) nostettiin esille päinvastaisessa valossa. Näin vähän! Näin vähän Ohisalo haluaa antaa palkkaa! Onpa törkeää!

Tosiasiassa Ohisalon vastaus oli looginen ja vihreiden linjan mukainen sekä huomattavasti realistisempi kuin Sanna Marinin. Hän kuitenkin varsin pian mediamyllytyksen jälkeen tyytyi pahoittelemaan sitä. Ei hänen olisi pitänyt, mutta niin usein käy, kun media ja some raivoavat.

Marinin täydellinen logiikan puute – vai sittenkin taitava mediaveto

Paneelissa Marin itsekin läksytti Ohisaloa. Marin ei voinut ymmärtää, miksi sosiaaliturvan pitää kompensoida alhaista palkkaa, kuten vihreät esitti. Se on väärin.

Siis mitä? Että Marin ei ymmärrä ja hyväksy, että sosiaaliturvan pitää kompensoida alhaista palkkaa?  

Hän itse, hänen johtamansa puolue ja hänen johtamansa hallitus koko ajan aktiivisesti tekevät sellaisia päätöksiä, jotka lisäävät sosiaaliturvan käyttöä alhaisen palkan kompensaationa. Veronmaksaja kantaa koko ajan suuremman taakan työssäkäyvien elintasosta.

Mikä oleellisinta, juuri tähän nojaa Suomen kiilusilmäinen vaatimus saada lisää työperäistä maahanmuuttoa – siihen, että veronmaksaja aina kuittaa maahanmuuttajan ja tämän perheen tulonsiirrot, sosiaaliturvan ja julkiset palvelut. Ja tätä Sanna Marin nimenomaan voimakkaasti kannattaa ja edistää.

Sen sijaan, että poliitikot sorkkivat palkkoja, he voivat vaikuttaa siihen, että työssäkäyminen on kannattavaa ja että käteen jää riittävästi rahaa elämiseen. Nyt näin ei todellakaan ole. Eikä Sanna Marin ole tehnyt asian eteen mitään, päinvastoin.

Eikö hän ymmärrä tätä? Vai eikö hän välitä? Vai onko hän vain niin suosittu ja median rakastama, että hän voi huoletta töräyttää mitä tahansa ja se aina hyödyttää häntä?

Median ”kritiikki” Marinia kohtaan

Pian mediassa alkoi tulla kritiikkiä myös Marinin vastausta kohtaan.

Useampi lehti oli soittanut kiireen vilkkaa ekonomisteille, noille maamme suurimmille tietäjille (ilmastopaneelin jälkeen). Onko tämä mahdollista, voiko näin tehdä, politiikan journalistit kysyivät ekonomisteilta. No ei ole, ei missään nimessä voi, vastasivat ekonomistit.

Kuten jokainen vähääkään yhteiskunnasta ja taloudesta ymmärtävä voi arvata! Riittävän informoitu lapsikin tietää, että tuo ei ole mahdollista. Mutta media päätti soittaa ekonomisteille, ehkä koska se ei itse uskalla kyseenalaistaa Marinia.

Vaikka nämä toimittajat halusivat esiintyä kriittisinä Marinin sutkautusta kohtaan, eivät he tosiasiassa kyenneet siihen.

Jos asia olisi toisin, he olisivat aivan itse, omalla journalistin arvovallallaan, ensin kertoneet, kuinka typerä kysymys oli. He olisivat pohtineet, miksi juuri SAK kysyy sellaista. Mitä hyötyä kysymyksestä oli? He olisivat ehkä päätyneet siihen, että kysymyksellä ei ollut mitään muuta virkaa kuin aikaansaada juuri tämä, mitä nyt tapahtui – osoittaa Sanna Marinin hyväsydämisyys ja reiluus äänestäjien silmissä. Ja muiden huonous.

Sitten he olisivat – itsereflektioon kykenevinä – ehkä kuvanneet suomalaisen politiikan todellisuutta, jossa äärimmäisen suosittu pääministeri saa kaikkein uskomattomimmillakin heitoillaan koko mediakentän levittämään omaa sanomaansa.

Miksi Marin narraa?

Sen jälkeen – mikäli rautalankaa vielä olisi tarvittu – he olisivat selittäneet yksinkertaisimmille lukijoilleen 1) miksi 3000 euroa ei ole mahdollinen ja 2) miten Marinin johtama SDP ja hallitus koko ajan tekevät poliittisia päätöksiä, jotka ovat yhä kauempana tästä ”reilusta palkasta”. Eli siis 3) miten Sanna Marin narraa.

Niin toimittajat eivät tehneet. Suomessa ei juuri ole poliittista journalismia, joka kykenisi tai haluaisi analysoida politiikan sisältöjä ja vallankäytön prosesseja. Se on liian vaikeaa tai kerää liian vähän klikkejä.

Niinpä kansalaisille eli äänestäjille välitettiin narratiivi pääministeri Sanna Marinista, joka haluaa paljon reilumpaa palkkaa ihmisille kuin kukaan muu. Ja vaikka se onkin ekonomistien mielestä mahdotonta, kansa kyllä uskoo mieluummin suosittua ja reilua Sanna Marinia.

Politiikan viihde ja tosi-tv

Samaan aikaan kun yhä useampi kansalainen ei jaksa välittää politiikasta eikä äänestää, politiikan journalismi ja uutisointi muuttuvat viihteellisemmäksi, henkilöityneemmäksi ja aina entistä pinnallisemmaksi. Puheenjohtajia arvioidaan paneeleissa kuin he olisivat tosi-tv-tähtiä tai muita viihdealan ammattilaisia, siis esiintyjiä. Kuka on vakuuttava, kuka on ärhäkkä, kenen tunteet ovat koskettavia, kuka haastaa? Sisällöstä tai johdonmukaisuudesta viis.

Vain näin mahdollisimman monet kansalaiset ehkä saadaan kiinnostumaan politiikan uutisista. Politiikka-kategoriaan laskettavat uutiset saavat klikkauksia ja leviävät somessa villisti, kun niihin saadaan yhdistettyä valovoimainen henkilö.

Mutta kuinka paljon enemmän viihde- ja tosi-tv-julkisuuden kaltaiseksi politiikan vielä pitää mennä? Eikö tämä jo riittäisi?

Suomi ja sen tulevaisuus

Nimittäin kun kyse ei ole viihteestä. Kyse on maamme tulevaisuudesta, maamme ylimmästä päätöksenteosta, lainsäädännöstä. Kyse on ongelmista ja niiden ratkaisuista. Uskottavuudesta. Kyse on puolueiden ja poliitikkojen arvomaailmoista, siitä, mitä he edustavat ja tavoittelevat. Siitä, miten heidän konkreettinen työnsä ja saavutuksensa heijastavat heidän puheitaan.

Kyse ei ole viihteestä, ei klikkiuutisista. Ei supertähdistä.

Hyvänen aika, kyse on Suomesta ja sen tulevaisuudesta.

*) Jos ei jäsenkirjaa, niin ainakin affiliaatio. Journalistilehden päätoimittaja on toiminut esimerkiksi demarimepin avustajana.

Oikeusvaltio tarkoittaa uskottavaa kriminaalipolitiikkaa

Photo by Donald Tong on Pexels.com

Rikos ja rangaistus – siinä aihepiiri, josta kansalaisilla on yleensä paljon sanottavaa, ja mikä huomionarvoista, yleensä kovaa sanottavaa. Iltapäivälehdet seuraavat pikkutarkasti rikostapauksia ja viestivät roistojen saamista tuomioista. Siinä missä vastaantuleva kadunmies melko varmasti kannattaa kovempia tuomioita ainakin henki-, väkivalta- ja seksuaalirikoksista tuomituille, on tuomiokäytäntö ja vallitseva asiantuntemus vuosien varrella siirtynyt entistä pehmeämpään suuntaan.

Suomessa halutaan silitellä rikolliset kaidalle tielle. Tämä loukkaa monien oikeustajua ja vähättelee rikoksen uhrin kokemusta.

Oikeus ja kohtuus eivät toteudu, jos monista rikoksista tuomitaan liian lieviä rangaistuksia. Kyse ei ole vain kadunmiehen mielipiteistä, vaan tosiasiasta. Kun suomalaista rangaistusjärjestelmää verrataan naapurimaiden vastaaviin järjestelmiin, nähdään, että rikolliset pääsevät maassamme usein hyvin vähällä. Esimerkiksi törkeästä ryöstöstä tai törkeästä raiskauksesta tuomitaan Ruotsissa vankeutta aina vähintään viisi vuotta, kun Suomessa vastaavista teoista voi selvitä kahdella vuodella. Norja on vielä Ruotsiakin ankarampi, ja muun muassa näistä rikoksista on mahdollista tuomita vankeutta jopa 21 vuotta.

Suomen kriminaalipoliittisessa järjestelmässä paljousalennukset ja erikoisesti tulkitut ensikertalaisuuden lievennykset vielä keventävät rangaistusta. Se, että mitä enemmän rikoksia tekee, sitä vähemmän tulee kakkua, ei mahdu useimpien oikeustajuun.

Suomen vankiloissa uupuu tällä hetkellä kovilla oleva henkilökunta, jolla on jatkuva väkivallan kokemisen uhka. Toisin kuin hoitajia, vankeja sen sijaan ei saa rasittaa pakkotyöllä, koska se olisi ihmisoikeuksien vastaista. Vangeille järjestetään aktiviteettia ohjatuista liikuntatunneista kampaamopalveluihin. Vuosihoito vankilassa maksaa henkilöltä noin 80 000 euroa vuodessa. Ei liene liioiteltua sanoa, että hoitolaitoksissa olevat vanhukset eivät aina saa vastaavaa palvelua.

Yhä suurempi osa vangeistamme on ulkomaalaisia. Maahanmuuttajat ovat voimakkaasti yliedustettuja monissa rikostyypeissä. EU-direktiivin mukaan turvapaikka voidaan poistaa törkeän rikoksen tekijältä. Suomi ei käytä tätä mahdollisuutta.

Toinen direktiivi taas mahdollistaa säilöönoton rikoksen perusteella palautettavien henkilöiden kohdalla. Tätäkään Suomi ei ole ottanut käyttöön.

Lainsäädännössämme on mahdollisuus karkottaa vakavia rikoksia tehneitä, mutta tätä käytetään äärimmäisen harvoin. Ja yleensä vasta tuomioiden kärsimisen jälkeen. Olisi järkevämpää, että ulkomaalaiset vangit siirrettäisiin suomalaisista vankiloista kotimaidensa vankiloihin, ja heille määrättäisiin maahantulokielto. Tällä hetkellä siirtäminen vaatii vangin suostumuksen, ja koska olosuhteet suomalaisissa vankiloissa ovat tyypillisesti miellyttävämmät kuin monessa muussa maassa, ei suostumusta yleensä saada.

On myös välttämätöntä muuttaa kansalaisuuslakia niin, että vakavaan rikokseen syyllistyneet eivät voi koskaan saada Suomen kansalaisuutta ja että kansalaisuus voidaan tarvittaessa myös poistaa.

Katujengit, järjestäytynyt rikollisuus ja monet muut ongelmat ovat jo Suomessa. Vain riittävän kovilla toimilla me enää kykenemme estämään sen, mikä Ruotsissa on arkipäivää.

Ruotsissa kokeiltiin päänsilitystä mitä erikoisimmilla tavoilla. Ei toiminut. Eikä toimi Suomessakaan. 

(Kolumni on julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa 17.10.2022)

Perussuomalaisten uusi kriminaalipoliittinen ohjelma

Julkaisutilaisuus 10.10.2022

Ruotsin vaalit 11.9.2022

Photo by David Skyrius on Pexels.com

Vaalikamppailun viimeiset päivät ovat olleet äärimmäisen rumia. Ruotsidemokraattien nousu gallupeissa on saanut muut täysin tolaltaan, ja loka lentää muista puolueista ja (etenkin sosiaalidemokraattisesta) mediasta. Vaikka SD on useissa gallupeissa selvänä kakkosena, Jimmie Åkesson ei ole päässyt pääministerikeskusteluihin, jotka on varattu blokkijohtajille eli sosiaalidemokraateille ja moderaateille. Asiaa perustellaan sillä, että Åkessonista ei kuitenkaan voisi tulla pääministeriä. Vaikka moderaatit ja muutama pienpuolue ovat avanneet yhteistyökanavat SD:n suuntaan, ei puolueella ole asiaa hallitukseen. Perinteinen blokkirakennelma oli hajonnut aiemmin, kun liberaali pienpuolue keskusta siirtyi oikeistoblokista demarien tukipuolueeksi.

Vaikka sosiaalidemokraatit ovat olleet laskussa monissa viimeisimmissä gallupeissa, Magdalena Anderssonin puolue on ollut koko vuoden kovassa nousussa. Suosio oli välillä jo yli 30 prosenttia. Kannatusta ei laskenut edes se tosiasia, että vielä maalis-huhtikuussa puolueen Nato-kanta oli äärimmäisen nihkeä. Ruotsissa pääministerin rooli ulko- ja turvallisuuspolitiikan johtamisessa on erilainen kuin Suomessa, ja Ukrainan sodan ja Nato-prosessin aiheuttama kansan tiivistyminen hyödytti nimenomaan pääministeripuoluetta.

Siitä huolimatta vaalien tärkein teema on turvallisuus. Maahanmuuttajien väkivalta, jengit ja segregaatio ovat kaikissa keskusteluissa ykkösaiheita. Ruotsidemokraattien pitkään yksin hallitsemalle kentälle on tullut muu oikeisto ja osin myös sosiaalidemokraatit, joka on voimistanut retoriikkaansa ja vaatimuksiaan. Ruotsin tähän jamaan ajaneet pääpuolueet, sosiaalidemokraatit ja moderaatit, eivät juuri ole anteeksi pyydelleet. Politiikka on yhtä lyhytnäköistä kuin Suomessakin. Media kokonaisuudessaan on rohkeampi ja moniäänisempi kuin Suomessa, millä on vaikutuksensa myös yleiseen keskusteluun.

Vaaleissa puhutaan tietenkin myös energiakriisistä. Ruotsin käsittämätön päätös ajaa ydinvoima alas on luonnollisesti esillä. Talous ei sen sijaan ole teema lainkaan siinä määrin kuin Suomessa, sillä Ruotsin julkinen talous – maa omalla valuutalla – on eurooppalaista kärkikastia. Maahanmuuton kustannuksista – sekä humanitaarisen että matalapalkka-aloille kohdistuvan – sen sijaan puhutaan jonkin verran, mutta pääpaino on väkivallan ja rikollisuuden lisääntymisessä, turvattomuudessa ja muissa konkreettisesti näkyvissä ongelmissa.

Ruotsissa on yli 2 miljoonaa ulkomailla syntynyttä asukasta. Suurimmat ulkomailla syntyneiden ryhmät ovat syyrialaiset ja irakilaiset, jotka ovat ohittaneet koossa suomalaiset, jotka vuosikymmeniä olivat Ruotsin suurin ulkomaalaisryhmä. 700 000 ulkomailla syntynyttä ei pysty elättämään itseään, vaan elää sosiaaliturvalla. Maahanmuuttajajuuret omaavia henkilöitä oli 2021 jopa 2,7 miljoonaa, mikä on yli 26 prosenttia väestöstä.

Jos kaiken asiaan liittyvän tuskaisuuden ja massiivisten ongelmien keskellä haluat pienen väläyksen toivoa siitä, että asiat voitaisiin vielä korjata, käy katsomassa ruotsidemokraattien somekanavilta puolueen vaalifilmi nimeltään Sverige ska bli bra igen.

Kiinnostu siitä, mitä et näe

Kuva: Matti Matikainen

Samaan aikaan, kun politiikka henkilöityy yhä vahvemmin ja media keskittyy pintapuolisiin seikkoihin ja tunteisiin asiakysymysten penkomisen sijaan, äänestäjien mielenkiinto yhteiskunnan isoihin kysymyksiin heikkenee. Imago, mielikuvat ja yksinkertaisten hokemien tasolle kärjistetyt vaatimukset saavat enemmän tilaa.

Yksi politiikan ja yhteiskunnan toimivuuden kannalta ensiarvoisen tärkeä asia on julkinen talous eli se verorahoilla pyöritettävä kokonaisuus, josta puhuttaessa miljardit lentelevät. Valitettavasti julkisen talouden rakenne ja koko sekä meno- ja tulopolitiikka eivät oikeasti kiinnosta juuri ketään. Keskustelu taloudesta on pelkistetty joko yksinkertaistettuun puheeseen esimerkiksi työllisyysasteesta (joka ei ole kovin hyvä mittari) ja työvoimapulasta (ilman arviota sen varsinaisista syistä tai tekosyistä) tai sitten miljardipuheeseen. Miljardipuhe saattaa olla tosiasiallisesti tarkkaa ja oikeaa, mutta se ei avaudu kovin monelle. Harva ihminen jaksaa miettiä, millaisia lukuja esimerkiksi valtion velkaantumisen määrä tai vuosittainen budjetin alijäämä oikeasti ovat. Luvut ovat niin suuria, että ne käytännössä menevät yli hilseen. Tämä on ymmärrettävää, joskin kohtalokasta.

Suomen julkinen talous on retuperällä ja krooniset ongelmat – pelkistetysti liikaa menoja, liian vähän tuloja – ovat niin massiivisia, että asian pitäisi kiinnostaa kaikkia. Sen pitäisi olla politiikan tärkein teema. Mutta vaikka taloudesta näennäisesti puhutaan paljon, se on kaikkea muuta kuin tärkeä teema.

Suomi kuluttaa koko ajan enemmän kuin mihin sillä on varaa. Myös veroaste on Suomessa korkea. Erityisen korkea se on siihen nähden, että useimmat verorahoitteiset hyvinvointiyhteiskunnan palvelumme terveydenhuollosta vanhustenhoitoon ja lastensuojeluun eivät toimi. Korkea verotus ei sen paremmin näy kouluissa tai teiden kunnossa. Maksetuille veroille ei tule vastinetta. Mutta jonnekin ne rahat menevät.

Yleensä puolueet eivät suostu kertomaan, mistä pitäisi leikata eli toisin sanoen mitä menoja pitäisi vähentää. Edes kokoomus, jonka imago kiertyy talousteeman ympärille, ei yleensä sano mitään konkreettista. Eduskunnan salin toisen laidan mukaan mitään ongelmaa ei edes ole. Päinvastoin niiden mielestä aina voisi kuluttaa enemmän. Tosiasia kuitenkin on, että järjestelmämme ei kestä tätä. Lopulta hyvinvointiyhteiskunta murtuu kokonaan. Mikään talouskasvu ei kykene kustantamaan koko ajan kiihtyviä menoja.

Perussuomalaisten ”leikkauslistat” maahanmuutosta, kehitysavusta, EU:sta, Ylestä, höpöjärjestöjen tukemisesta tai alati paisuvasta valtion ja kuntien hankehumpasta aiheuttavat muissa puolueissa ja mediassa naureskelua ja epäuskoisuutta. Ne väittävät, että näistä ei voi leikata (miksi ihmeessä ei voi?). Toinen ongelman sivuuttava tapa on väittää, että kaikenlainen leikkaaminen kohdistuu aina johonkin suomalaisen kannalta oleelliseen, perusturvaan, terveydenhuoltoon, kouluihin. Väitteellä ei ole mitään pohjaa. Kyse on poliittisista valinnoista.

Julkisen talouden tasapainottaminen ja tulevaisuuden hyvinvoinnin varmistaminen nojaavat suomalaiselle toissijaisten ja turhien menojen karsimiseen. On järjetöntä, että koko ajan velkaantuva maa ottaa lisää velkaa lähettääkseen sitä Afrikkaan valtavia määriä. Haitallinen maahanmuutto on vielä suurempi ongelma.

Moni äänestäjä kokee maahanmuuton ongelmaksi vain, kun näkee omilla silmillään sen aiheuttamia ongelmia. Sen sijaan sen vaikutus valtiontalouteen ja siten joka ikisen kansalaisen elämään ei kiinnosta välttämättä lainkaan. Suomalaiset maksavat veroja selvästi mielellään, mutta eivät välitä vaatia niille vastinetta. Vaikka ei jaksaisi lukea valtion budjettikirjaa, kaikkien pitäisi kiinnostua tästä huonosti voivasta virtahevosta valtion salongeissa.

(Kolumni on julkaistu Perussuomalainen-lehdessä 8/2022.)

Sähkönhinta ja energiakriisi – perussuomalaisten esityksiä vuoden ajalta

Kuva: Matti Matikainen. Perussuomalaisen eduskuntaryhmän kesäkokous Lappeenrannassa

Perussuomalaiset on aina edellä. Varoitin syyskuussa 2021 nousevasta energiakriisistä. Kuvasin tuumaustunnilla fossiilisten polttoaineiden tilannetta, sähkönhintaa ja sen tulevaisuutta Suomessa ja Euroopassa, päästökaupan aiheuttamia kustannuksia ja vaadittavia toimia.

Olemme vaatineet sekä kansallisia että EU:n toimenpiteitä siis viime syksystä asti. Tämä tosiasia jää herkästi huomaamatta sekä muilta puolueilta – jotka nyt toistavat vaatimuksiamme ominaan – että medialta, jonka huomiointikyky ei ilmeisesti ulotu edellisviikkoa pidemmälle.

Kokosin alle puheenjohtajana tekemiäni perussuomalaisten virallisia esityksiä liittyen sähkönhintaan ja energiakriisiin. Eduskuntaryhmästä ja tietenkin yksittäisiltä edustajilta on tullut vielä paljon lisää.

Syyskuu 2021 – Perussuomalaiset varoittaa lähestyvästä energiakriisistä. Vaatimuksia ilmastopolitiikan maltillistamisesta ja kustannusten alentamisesta. Verotuksen alentamisen vaatimus.

Lokakuu 2021 – Suomen hiilineutraalisuustavoite siirrettävä vuoteen 2050 kustannusten kasvun ja kilpailukyvyn heikentymisen vuoksi.

Lukuisia eri vaatimuksia liian ”kunnianhimoisia” ilmastotoimia vastaan niin kansallisella kuin EU-tasolla koko syksyn ajan ja siitä eteenpäin.

Lokakuu 2021 – Päästöoikeuksia lisättävä markkinoille markkinavakausvarannosta sähkön ja polttoaineiden hinnan alentamiseksi.

Lokakuu 2021 – Kotitalouksien sähkön ja lämmityspolttoaineiden verotusta kevennettävä kohti EU:n minimiä.

Lokakuu 2021 – Päästökauppatuloja ohjattava ilmastotoimista kärsivien kansalaisten auttamiseen kompensoimalla kasvaneita kustannuksia.

Marraskuu 2021 – Sähkön ja polttoaineiden verotusta laskettava 25 prosenttia.

Helmikuu 2022 – Päästökauppaan ja ilmastotoimiin kohdistuvien vaatimusten uudistaminen.

Kansalaisten kallistuneita sähkölaskuja kompensoitava.

Perussuomalaisten välikysymys energianhinnasta.

Maaliskuu 2022 – Venäläisestä energiasta irrottauduttava, ilmastokunnianhimossa jarrutettava, huoltovarmuus- ja omavaraisuusnäkökulmat kaiken keskiöön.

Vaatimus kohtuuhintaisen sähkön takaamisesta.

Vaatimus ydinvoiman lisäämisestä.

Maaliskuu 2022 – Vaatimus jäljellä olevien kivihiilivoimaloiden säästämisestä.

Maaliskuu 2022 – Vaatimus turvetuotannon palauttamisesta.

Huhtikuu 2022 – Päästökauppatulojen ohjaamisesta kotitalouksille ja teollisuudelle. Sähköistämistuki liian alhainen.

Toukokuu 2022 – Energian verotusta alennettava. ALV ja valmisteverot. Useita ilmastopolitiikkaan liittyviä vaatimuksia ja entisten uudistamisia.

Vaatimus sinivalkoisen siirtymän energia- ja ilmastopolitiikasta.

Heinäkuu 2022 – Useita energia- ja ilmastopoliittisia vaatimuksia ja niiden uudistamisia.

Uniper/Fortum-vaatimuksia.

Elokuu 2022 – Veronalennusvaatimusten uudistaminen.

Tuotantoa lisättävä, tehoreservi käyttöön, ei alasajoja.

Päästökauppa keskeytettävä väliaikaisesti kokonaan.

Turve takaisin ja uusiutuvaksi. Lakimuutokset ja kannustimet.

Sähkökauppamalli uudistettava niin, että sähköenergian ja päästöoikeuksien markkinat erotetaan toisistaan. Maksettava tuotantokustannusten mukaan.

Kattohintoja sähkölaskuun.

Hallituksen neuvoteltava energiateollisuuden kanssa sähkön vääristyneen hinnoittelun korjaamiseksi. Hinnat saatava alas. Neuvoteltava pohjoismaiden ja Baltian hallitusten kanssa siirtoyhteyksistä ja hintojen määräytymisestä.

Turve takaisin (kolumni)

Pohjanmaa, turpeen lastausta turvenevalta. Kuva Matti Matikainen

Suomen hallitus sosialidemokraattien ja keskustan johdolla on koko valtakautensa ajan tehnyt toinen toistaan merkillisempiä toimenpiteitä vihreän siirtymän nimikkeen alla. Ensi töikseen se kertoi haluavansa Suomen olevan hiilineutraali reilusti aiemmin kuin muut EU-maat. Sitten erilaisia toimenpiteitä ja lainsäädäntöä on tullut kuin liukuhihnalta, niin omaa kansallista kuin Brysselin suunnalta toista.

Tällä hetkellä Suomi on vakavassa tilanteessa. Ideologinen ilmastopolitiikka ja ”kunnianhimo” ovat kääntyneet maamme pärjäämistä ja hyvinvointia vastaan, vaikka muut puolueet eivät vielä asiaa kehtaakaan myöntää. Mikäli emme tee nopeita ratkaisuja sekä kotimaisen energian että maatalouden ja ruuantuotannon turvaamiseksi, edessämme voi olla humanitaarinen kriisi omassa maassamme.

Yksi suuri virhe on turpeesta luopuminen. Vaikka hallitus väittää, ettei siitä ole luovuttu, ei käytännössä sen edellytysten romuttaminen ole mitään muuta. Turpeen merkitys maamme omavaraisuudelle ja huoltovarmuudelle on erittäin tärkeä. Turve on ainoa kotimainen, huoltovarma, säävarma, helposti varastoitava energiamuoto, jota kannattaa polttaa puun kanssa.

Hallituksen asenteesta kertoo jotakin se, että nyt kun tilanne alkaa olla hälyttävä, se on kutsunut turvetuottajia ja muita toimijoita apuun. Heiltä odotetaan vielä viimeisiä palveluksia, jotta pääsemme vaikeimman yli. Mikä taloudellinen toiminta voi nojata tällaiseen lyhytnäköisyyteen? Suomi maksoi tuottajille, että koneet romutetaan. Turvetta olisi tarvittu ennen Venäjän hyökkäystäkin – ja tullaan tarvitsemaan pitkälle tulevaisuuteen.

Suomi makaa turveaarteen päällä. Turpeessa Suomella on lähes yhtä paljon omaisuutta kuin Norjalla öljyssä. Ensin mainittu on arvalla määritetty uusiutumattomaksi. Vuonna 2002 eduskunnan suuri valiokunta äänesti turpeen kohtalosta, ja kun äänet menivät tasan, siirryttiin arpaan. Näin eduskunnan päätöksellä turpeesta tuli uusiutumaton luonnonvara.

Oikeasti turve uusiutuu koko ajan. Mikäli sitä käytetään vain vuosittaisen kasvun verran, pysyy tilanne tältäkin kannalta katsoen tasapainossa. Turvetta kannattaa nimenomaan polttaa puun kanssa.

Tornionjoen länsipuolella puun kanssa poltettava turve on uusiutuvaksi katsottavaa sähkön tuotannossa. Suomessa kyseessä on tarkoituksella valtavan kalliiksi ja ”vääränlaiseksi” määritetty energiamuoto. Yhteismarkkinoilla on kestämätöntä ja epäoikeudenmukaista, että turvetta kohdellaan eri maissa eri tavoin.  

Turvetta tarvitaan kipeästi myös kasvu- ja kuivikeraaka-aineena. Esimerkiksi eläimille ei ole löydettävissä vastaavasti toimivaa korvaavaa vaihtoehtoa. Turve toimii myös ravinnerikkaana maanparanteena ja biodieselin osana.

Meidän on syytä ymmärtää omat rikkautemme ja hyväksyä oman energiavarmuutemme tae.

Se on tässä kriittisessä tilanteessa suurta valtioviisautta. Turve on oleellinen osa perussuomalaisten peräänkuuluttamaa sinivalkoisen siirtymän energiapolitiikkaa.

Viimeistään nyt turpeen olisi syytä kiinnostaa joka ikistä suomalaista. Energia ja ruoka, paljon tärkeämpää ei lopulta ole.

(Kolumni on julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa 24.8.22)

Metsämme ovat meidän

From Wikimedia Commons, the free media repository

Vaikka jotkut niin kuvittelevat, suurin suomalaisiin metsiin kohdistuva uhka ei tule Ponssen motojen suunnalta vaan Euroopan unionista. Erilaisia metsänomistajiin, metsätalouteen ja metsäteollisuuteen kohdistuvia vaatimuksia synnytetään Brysselissä yhä suuremmalla raivolla. Mitä kauempana Keski-Euroopan maat ovat sen paremmin hiilineutraalisuuden saavuttamisesta kuin vaikkapa polttomoottoriautojen kieltämisestä, sitä tarkkaavaisemmin EU kohdistaa huomionsa sinne, missä on eniten metsää ja kaikkein suurinta kunnianhimoa.

Voi Suomi-poloa tässä kolonialisoivassa ilmastohöykytyksessä.

Metsien Suomi, suomaa, vihreä kulta – sen perässä on moni. Kyse on sekä rahasta, päästöjen ja nielujen laskentatavasta että toimivallan siirtämisestä Suomelta EU:lle. EU tunkee ahneet kouransa Suomen metsiin, vaikka sekään ei sille oikeasti kuulu.

Ajankohtaisia metsäasioita EU:ssa ovat esimerkiksi biodiversiteettiä eli luonnon monimuotoisuutta parantava strategia ja osin vielä kesken olevat EU:n taksonomian säädökset, joilla EU määrittelee, mitkä metsiin liittyvät sijoituskohteet ovat hyviä ilmaston ja ympäristön kannalta.

EU haluaa tehdä luonnon ennallistamisesta pakollista ja erityisesti Suomelle hyvin vaativaa. Komission esityksessä kuvattu ennallistamistavoite on mittakaavaltaan valtava ja sen seuraukset turmiollisia. Yksikään komission papereihin perehtynyt ei voi olla miettimättä, kuinka on mahdollista, että Brysselissä ymmärretään Suomea ja metsiemme merkitystä näin vähän.

Valitettavasti kaikki kotimaassakaan eivät puolusta metsiämme. Eduskunnassa on paljon kettingeillä itsensä honkaan sitoneiden henkisiä jälkeläisiä, jotka kuvittelevat, että virkistys ja suojelu muuttuvat kompensoiviksi euroiksi. Heitä ei haittaa ajatus siitä, että suuri osa metsistämme pitää ennallistaa esiteolliselle ajalle.

Ennallistamisen vaikutukset Suomelle olisivat BKT:hen suhteutettuna koko EU:n korkeimmat, miljardiluokkaa vuodessa. Tämäkin arvio on maltillinen. Kaikissa ilmastotoimissa pitää ensin laskea niiden välitön kustannus – ja sitten perään kustannuksen kompensaatio esimerkiksi metsänomistajille. Veronmaksaja kuittaa.

Ilmastopolitiikka maksaa koko ajan yhä enemmän, mutta vieläkään en ole kuullut muiden puolueiden tätä oikeasti myöntävän. EU:lle ilmastopolitiikka on yhä varteenotettavampi perustelu haalia valtaa, lisätä tulonsiirtoja ja yhteistä velkaa. Taakanjako ei toimi, kuten se ei toimi missään muussakaan asiassa. Kuuliaiset tekevät kaiken. Globaali ongelma ei ratkea sillä, että Suomi lakkaa toimimasta.

Miksi vastustusta tämän hulluuden edessä kuuluu niin vähän? Siksi, että Suomessa kaikkien kunnollisten tahojen kuuluu kannattaa sekä EU:ta että kunnianhimoisia ilmastotoimia. Tuli mitä tuli, maksoi mitä maksoi. Imagotappioon ei ole varaa. Harva uskaltaa sanoa, että nyt on menty liian pitkälle.

Tällaisissa tilanteissa perussuomalaisten tehtävä on kertoa, että keisarilla ei ole vaatteita. EU on mennyt liian pitkälle. Ilmastovaatimukset ovat menneet liian pitkälle. Peli pitää viheltää poikki.

EU:lle ei kuulu metsäpolitiikka eikä se saa määrätä, mitä metsissämme tehdään. Vaatimukset, jotka Suomen metsiin kohdistuvat, ovat kertakaikkisen hulluja. Niitä ei saa hyväksyä, ja Suomen tulee vaikka yksin niitä vastustaa.

(Kolumni on julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa 27.6.2022)

Sinivalkoinen siirtymä

Photo by Baptiste Valthier on Pexels.com

Viime ajat ovat osoittaneet, miten haavoittuva maailma on kriittisten riippuvuuksien, liian pitkien tuotanto- ja toimitusketjujen, globaalin kaupan ja äärimmäisen erikoistumisen myötä.

Maailma, jossa väitettiin, että rajoja ei tarvita ja kauppa hoitaa erimielisyydet, on ainakin vähäksi aikaa jäänyt taakse. Länsi ei kuitenkaan tällaistenkaan opetusten edessä ole oikeasti valmis myöntämään globalisaation virheitä.

Vapaus on tärkeämpää kuin vapaakauppa, totesi hyvin Naton pääsihteeri. Valitettavasti monet ovat kuvitelleet, että se, että saa helpolla halpaa, riittää vapaudeksi. 

Globalisaatio heikkenee ja siirtää länttä ainakin muutaman askeleen taaksepäin. Ei siksi, että mitään olisi opittu, vaan siksi että on pakko. Kun kansa vaatii kaikkea venäläistä suljettavaksi markkinoilta heti, on välttämätöntä löytää pian uusia vaihtoehtoja. Vaikka Venäjä on merkittävä raaka-ainetuottaja maailman halutuimpien raaka-aineiden osalta, kuten palladiumin, platinan, maakaasun, öljyn, hiilen, alumiinin, kuparin, uraanin, lannoitteiden, länsi selviää sen kanssa kuitenkin huomattavasti helpommalla kuin se selviäisi Kiinan kanssa. Jo nyt tullaan näkemään valtavia hinnankorotuksia ja monien raaka-aineiden saatavuuskriisejä.

Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Valtiot ja yritykset alkavat keskittyä globaalissa kaupassa toimitusvarmuuteen ja häiriöttömyyteen. Raaka-aineiden ja tuotteiden saatavuus, varmuus, kauppaa käyvien maiden keskinäinen luottamus ja liittolaisuudet nousevat uudelleen keskiöön. Kun ei ole varaa siihen riskiin, että kauppakumppani alkaakin murhata ja raiskata siviilejä, kauppasuhteita solmitaan vakaiden ja demokraattisten maiden välille. Ajaudumme uudenlaiseen blokkiajatteluun. Globalisaation aiheuttamia riippuvuuksia ja kestämättömästi tuotetun liian halvan krääsän ja likaisen energian aiheuttamia rakenteita on kuitenkin hyvin vaikea purkaa. En valitettavasti usko, että lännen yhtenäisyys pysyy riittävän voimakkaana riittävän kauan.

Suomen pitäisi olla rohkea ja ymmärtää, että nyt kannattaa tehdä ja valita toisin. Ei huutaa yhä kovempia päästövähennyksiä, käydä ilmastoteatteria ja antaa EU:n viedä metsiämme, vaan ajatella loogisesti ja rehellisesti sitä, miten pärjäämme parhaiten, myös tulevaisuudessa, myös poikkeusoloissa.

Juuri nyt on oikea hetki aloittaa sinivalkoinen siirtymä. Järkevästi Suomen etu edellä, suhteellisuudentajua käyttäen. Samalla meidän pitää palauttaa puhdasta teollisuutta ja työpaikkoja Suomeen ja parantaa kilpailukykyämme. Voimme viedä teknologista osaamista sinne, missä CO2-päästöjen vähentäminen on oleellisinta ja edullisinta.

Suomessa valmistetut tuotteet ovat kestäviä ja ilmastoystävällisempiä kuin useimpien kilpailijamaiden tuotteet. Suomalainen teollisuustuotanto on ilmastoteko, muiden etujen kuten työllisyyden ja verotulojen ohella. Kotimaista ruokaa ei päihitä mikään, mutta se ei synny ilmaiseksi tai pelkillä puheilla.

Nykyisessä maailmanajassa meidän tulee kyetä pohtimaan tuotantoketjujen varmuutta ja luotettavuutta myös turvallisuusnäkökulmasta. Hiilivuodon estäminen ja teollisuuden pysyminen Suomessa on myös turvallisuuspolitiikkaa.

(Kolumni on julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa 30.5.)

Maa, jonka tuntisi omakseen

Perussuomalaisten tavoitteet veronmaksajan kustantamien kohteiden tärkeysjärjestykseen laittamisesta ja oman yhteiskuntamme ja kansalaisten hyvinvoinnin ja turvallisuuden priorisoimisesta ovat ennen pitkää välttämättömiä toteuttaa. Vielä emme kuitenkaan saa tukea konkreettisille esityksillemme. Niitä käsitellään kuin ne olisivat radikaaleja. Ne eivät ole radikaaleja. Ajattelutavasta ja mentaliteetista, jossa suomalaisen tulee maksaa kansainvälisistä lisäpisteistä, moralisoinnista, milloin mitäkin tarkoittavasta solidaarisuudesta, kiristää vyötään italialaisten remonttien ja aina vain kiihtyvän maailmanparantamisen takia ikään kuin se olisi velvollisuutemme, on tullut vallitseva, vain muutamassa vuosikymmenessä, ja se on radikaalia.

Suomessa ei riitä rahaa omien vammaistemme hoitamiseen eikä rikosten tutkimiseen eikä lasten koulukirjoihin eikä hoitajien palkankorotuksiin, mutta riittää kyllä tupakanpolton vähentämiseen Kirgisiassa ja ilmastotoimiin Afrikassa. Riittää kaikenlaisiin julkishallinnon oikeamielisiin projekteihin, joista ei ole tuon taivaallista hyötyä kansalaisille. Riittää elinvoimaprojekteihin, joista ei synny elinvoimaa.

Riittää strategioihin ja konsulteille, riittää rakennelmiin, joissa talouden, politiikan, tiedon ja kulttuurin eliitti suunnittelee kansalaisille abstraktia tulevaisuutta – ja satoja tuhansia uusia ihmisiä ulkomailta maahamme. Tulevaisuutta, jossa kansalaisen tehtävä on sopeutua, totella ja maksaa. Puhua oikein ja olla huolissaan oikeista asioista. Oikeista asioista saa olla peloissaan ja ahdistunut – siihen jopa kannustetaan. Muista, ei. Niistä tavallisista, joita joka päivä näkee ja kuulee, vaikkapa siellä Vantaalla, ei.

Valtiohimmelimme on paisunut liian suureksi, sen osien yhteydet ja riippuvuudet liian monimutkaisiksi. Kaikki on muka välttämätöntä. Leikkaaminen on liian vaikeaa. Kuka sellaista kokonaisuutta edes hallitsee?

Mutta kyllä, jos tästä kaikesta leikattaisiin toissijainen pois, olisi rahaa hoitajien palkankorotuksiin. Jos leikattaisiin ylimääräisestä, olisi rahaa suomalaisten parempiin terveyspalveluihin. Nyt ei ole. Velka kasvaa, krooniset alijäämät pahenevat, kasvu ei riitä korjaamaan vahinkoja eikä julkisen talouden tervehtymistä ole näköpiirissä. Kyse ei ole koronasta eikä Ukrainan sodasta. Kyse on siitä, mitä Suomi tekee, ihan itse.

Suomen kokonaisveroaste on yksi maailman korkeimpia, yli 42 prosenttia. Älkää uskoko niitä, jotka väittävät, että siitä huolimatta rahaa ei ole. Että veroja pitäisi kerätä enemmän, jotta vanhukset, sairaat ja vammaiset saisivat parempaa hoitoa ja hoitajat palkkansa. Ei pidä paikkaansa. Kyse on siitä, mihin veronmaksajan rahaa käytetään.

Yhdysvaltalainen antropologi Joseph A. Tainter kuvaa sitä, miten kehittyessään yhteisöt pyrkivät koko ajan monimutkaisemmiksi. Monimutkaistumisen myötä syntyy ongelmia, joita pitää korjata yhä enemmän. Niiden korjaamisesta syntyy taas uusia ongelmia, lisää byrokratiaa, lisää lainsäädäntöä, lisää abstrakteja vaatimuksia. Lopulta on syntynyt yhteiskunta, joka ei välttämättä enää tuota mitään tai edes perusasioiden osalta toimi, mutta vaatii resursseja yksinkertaisesti pysyäkseen kasassa.

Tarvitaan yhä enemmän voimavaroja yhteiskunnan tukitehtävien ylläpitoon, siis enemmän toimintoja, joista seuraa koko ajan vähemmän hyötyä. Samaan aikaan eriarvoisuus kasvaa ja eliitti eriytyy muista. Möhkäle on syntynyt.

Tainter päätyy analyyseissaan kuvaamaan liian monimutkaiseksi kehittyneiden sivilisaatioiden tuhoutumista. Meillä sen sijaan on syytä olla vielä vaihtoehtoja.

Perussuomalaisten toive Suomesta on yksinkertainen ja nöyrä. Hyvinvoiva ja vapaa Suomi, jossa vapaa kansalainen rakentaa itse oman visionsa. Jossa voi tehdä työtä ja elää työllä, perustaa perhe, elää turvassa. Jossa saa päättää itse, mitä tavoitella, syödä, missä asua, miten elää, mihin uskoa, mitä sanoja käyttää. Maa, jonka tuntee omakseen.

Suomen valtion tärkein tehtävä on huolehtia kansalaisten turvallisuudesta ja perustavanlaatuisesta hyvinvoinnista, ja hyvinvointijärjestelmämme tukea ja auttaa ja suojella niitä suomalaisia, jotka eivät siihen itse, syystä tai toisesta, pysty. Paljon muita tarkoituksia sillä ei tarvitse olla.

Kansan selkänahasta revitään kuitenkin koko ajan joutavia asioita.

Viimeistään nyt pitää ymmärtää, että jatkossakaan ei ole varaa sen paremmin hoitajien palkankorotuksiin kuin lasten koulukirjoihin, mikäli tätä peliä ei puhalleta poikki. Perussuomalaisten mielestä hyvinvointiyhteiskunta ei tarkoita vain korkeita veroja vaan sitä, että suomalaiset itse hyötyvät korkeista veroista.

Ajatelkaa, tämä on muille liian radikaalia. Tai päinvastaisesti populistista. Miten hullu maamme onkaan, jos on populismia vaatia, että sinun ja muiden suomalaisten tulee hyötyä maksamistasi verorahoista.

Miksi näistä asioista ei puhuta? Miksi turhan ja toissijaisen aiheuttamista kustannuksista veronmaksajalle ja verotaakan kiristymisestä ei kerrota kovemmin? Miksi edes perinteinen oikeisto ei Suomessa kykene tai halua vastustaa tätä uudenlaista sosialismia? Siksi, että sen purkaminen on niin vaikeaa. Siksi, että se hyödyttää niin monia. Niin monet ovat ainakin toiselta jalaltaan kiinni verkossa. Joku hyötyy juuri siitä, että miljoonia ja miljardeja lapataan asioihin, jotka kaikki on vasta keksittykin viimeisten muutaman vuosikymmenen aikana.

(Osa puoluevaltuuston kokouksessa 30.4. pidetystä puheenvuorosta. Aiemmat julkaistut osat täällä: Röyhkeydellä ei ole rajaa ja Toisenlaisia todellisuuksia.)

Toisenlaisia todellisuuksia

30.4.2022 Eduskunta, Puoluevaltuusto, kuvassa Riikka Purra. kuva Matti Matikainen

Ville ja Riina asuvat Vantaalla. Heillä on kaksi lasta, joista toinen tarvitsee erityistä tukea. Ville ajaa bussia ja joskus viikonloppuisin taksia. Taksin ajaminen on vähentynyt, sillä ei markkinoilla tahdo enää suomalainen pärjätä. Perheen tulot ylittävät juuri sen rajan, jonka alla he saisivat varsinaista tukea elämiseensä. Mutta kaikki menee, mikä tulee. Riinan mielestä Ville on aina töissä. Arki on taistelua, ei vähiten siksi, että erityislapsi ei saa niitä palveluita, joihin hän olisi oikeutettu.

Ei vain ole tarjolla, ei pääse, jonot ovat liian pitkät, koettakaa selvitä. Riina on hoitaja, mutta hän suunnittelee lopettavansa ja lähtevänsä opiskelemaan. Työ on liian raskasta palkkaan nähden, ja hänen pitää olla oman erityislapsensa kanssa, vaatia palveluita, kyseenalaistaa päätökset. Kaikkialla puhutaan työvoimapulasta, mutta palkassa se ei näy.

Lasten päiväkoti on täynnä maahanmuuttajia, hoitajat vaihtuvat koko ajan, tunnelma on yleensä rauhaton. Riina on varma, että lapsen tilanne on heikentynyt päiväkodissa. Villen ja Riinan vuokrataloyhtiössä he ovat kai ainoat, jotka maksavat itse vuokransa. Hinta on kova, mutta viihtyvyys laskee koko ajan. Naapurit elävät erilaista vuorokausirytmiä, öisin on vaikea nukkua. Oikeasti he elävät myös erilaista kulttuuria, vaikka ympäristö on sama. Tähän pitää vain tottua, kuten sanottiin, kun Ville soitti Vantaan vuokra-asuntoihin valittaakseen, että porraskäytävässä pidetään juhlia. TV:ssä ministeri kertoo, että kaikkien pitää laskea elintasoaan. Riina äänestää, mutta Ville ei enää jaksa. Ei mikään kuitenkaan muutu. Naapurin rauhattomat lapset käyvät terapiassa, ja sosiaalityöntekijä hakee heidät joka viikko uimahalliin.

Toinen perhe asuu Kiteellä. Mikon työmatka on päivässä 45 kilometriä suuntaansa, Anne selviää onneksi puolella siitä, mutta valitettavasti eri kellonaikaan. Vielä kotona oleva 17-vuotias ajaa myös ammattiopintoihin omalla autollaan, koska mitään muuta vaihtoehtoa ei ole. Nuorimman hakee koulubussi. Perheen bensalasku kasvaa koko ajan, ja on oikeastaan jo mahdoton. Anne miettii vakavissaan, kannattaako töissä enää käydä. Käteen jää 120 euroa enemmän kuin jos jäisi kotiin. Ei vain tahdo luonto antaa periksi sellaiselle.

TV:ssä ministeri kertoo kävelyn ja pyöräilyn edistämisestä ja sähköautoilusta. Mikko klikkaa Nettiautoon ja hakee: sähköauto, farmari, vetokoukku. Hän saa viisi hakutulosta. Niistä halvin on VW Golf vuosimallia 2016, hinta on 20 890 euroa. Loput ovat hintaluokkaa 44 000 euroa – 55 000 euroa. Ei tule kauppoja. Yksi auto maksaa moninkertaisesti sen, mitä Mikon ja Annen perheen kaikki autot yhteensä, ostettaessa.

TV:ssä ministeri kertoo, että sähköautoilu on todellisuutta. Mikon mielestä hän on täysin vieraantunut elämästä.

Anne miettii, kannattaako tässä maassa yrittää, tehdä töitä tai edes asua. Mutta mieluummin sentään täällä kuin pääkaupunkiseudulla. Vantaalle muuttanut sisko kertoo puhelimessa, millaista siellä on.

Villelle, Riinalle, Mikolle ja Annelle hallitus kertoo, että heidän pitää olla valmiita laskemaan elintasoaan. Heille kerrotaan, että suurin ongelmamme on ilmaston lämpeneminen. Että Suomi on oikeusvaltio, joka huolehtii heikoimmistaan ja takaa kaikkien ihmisoikeudet. Heille kerrotaan, että vaikka suomalaisten osuus Vantaalla vähenee ja tilalle tulee maahanmuuttajia, se on vain nykyaikaa. Asian suurempi ihmettely kannattaa tehdä hiljaa yksinään, ettei tulisi pelanneeksi enempää populistien hyväksi. Niiden, joiden mielestä Suomi on edelleen vuonna 2022 suomalaisten maa.

(Osa puoluevaltuuston puheenvuorosta 30.4.)