Sinivalkoinen siirtymä

Photo by Baptiste Valthier on Pexels.com

Viime ajat ovat osoittaneet, miten haavoittuva maailma on kriittisten riippuvuuksien, liian pitkien tuotanto- ja toimitusketjujen, globaalin kaupan ja äärimmäisen erikoistumisen myötä.

Maailma, jossa väitettiin, että rajoja ei tarvita ja kauppa hoitaa erimielisyydet, on ainakin vähäksi aikaa jäänyt taakse. Länsi ei kuitenkaan tällaistenkaan opetusten edessä ole oikeasti valmis myöntämään globalisaation virheitä.

Vapaus on tärkeämpää kuin vapaakauppa, totesi hyvin Naton pääsihteeri. Valitettavasti monet ovat kuvitelleet, että se, että saa helpolla halpaa, riittää vapaudeksi. 

Globalisaatio heikkenee ja siirtää länttä ainakin muutaman askeleen taaksepäin. Ei siksi, että mitään olisi opittu, vaan siksi että on pakko. Kun kansa vaatii kaikkea venäläistä suljettavaksi markkinoilta heti, on välttämätöntä löytää pian uusia vaihtoehtoja. Vaikka Venäjä on merkittävä raaka-ainetuottaja maailman halutuimpien raaka-aineiden osalta, kuten palladiumin, platinan, maakaasun, öljyn, hiilen, alumiinin, kuparin, uraanin, lannoitteiden, länsi selviää sen kanssa kuitenkin huomattavasti helpommalla kuin se selviäisi Kiinan kanssa. Jo nyt tullaan näkemään valtavia hinnankorotuksia ja monien raaka-aineiden saatavuuskriisejä.

Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Valtiot ja yritykset alkavat keskittyä globaalissa kaupassa toimitusvarmuuteen ja häiriöttömyyteen. Raaka-aineiden ja tuotteiden saatavuus, varmuus, kauppaa käyvien maiden keskinäinen luottamus ja liittolaisuudet nousevat uudelleen keskiöön. Kun ei ole varaa siihen riskiin, että kauppakumppani alkaakin murhata ja raiskata siviilejä, kauppasuhteita solmitaan vakaiden ja demokraattisten maiden välille. Ajaudumme uudenlaiseen blokkiajatteluun. Globalisaation aiheuttamia riippuvuuksia ja kestämättömästi tuotetun liian halvan krääsän ja likaisen energian aiheuttamia rakenteita on kuitenkin hyvin vaikea purkaa. En valitettavasti usko, että lännen yhtenäisyys pysyy riittävän voimakkaana riittävän kauan.

Suomen pitäisi olla rohkea ja ymmärtää, että nyt kannattaa tehdä ja valita toisin. Ei huutaa yhä kovempia päästövähennyksiä, käydä ilmastoteatteria ja antaa EU:n viedä metsiämme, vaan ajatella loogisesti ja rehellisesti sitä, miten pärjäämme parhaiten, myös tulevaisuudessa, myös poikkeusoloissa.

Juuri nyt on oikea hetki aloittaa sinivalkoinen siirtymä. Järkevästi Suomen etu edellä, suhteellisuudentajua käyttäen. Samalla meidän pitää palauttaa puhdasta teollisuutta ja työpaikkoja Suomeen ja parantaa kilpailukykyämme. Voimme viedä teknologista osaamista sinne, missä CO2-päästöjen vähentäminen on oleellisinta ja edullisinta.

Suomessa valmistetut tuotteet ovat kestäviä ja ilmastoystävällisempiä kuin useimpien kilpailijamaiden tuotteet. Suomalainen teollisuustuotanto on ilmastoteko, muiden etujen kuten työllisyyden ja verotulojen ohella. Kotimaista ruokaa ei päihitä mikään, mutta se ei synny ilmaiseksi tai pelkillä puheilla.

Nykyisessä maailmanajassa meidän tulee kyetä pohtimaan tuotantoketjujen varmuutta ja luotettavuutta myös turvallisuusnäkökulmasta. Hiilivuodon estäminen ja teollisuuden pysyminen Suomessa on myös turvallisuuspolitiikkaa.

(Kolumni on julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa 30.5.)

Maa, jonka tuntisi omakseen

Perussuomalaisten tavoitteet veronmaksajan kustantamien kohteiden tärkeysjärjestykseen laittamisesta ja oman yhteiskuntamme ja kansalaisten hyvinvoinnin ja turvallisuuden priorisoimisesta ovat ennen pitkää välttämättömiä toteuttaa. Vielä emme kuitenkaan saa tukea konkreettisille esityksillemme. Niitä käsitellään kuin ne olisivat radikaaleja. Ne eivät ole radikaaleja. Ajattelutavasta ja mentaliteetista, jossa suomalaisen tulee maksaa kansainvälisistä lisäpisteistä, moralisoinnista, milloin mitäkin tarkoittavasta solidaarisuudesta, kiristää vyötään italialaisten remonttien ja aina vain kiihtyvän maailmanparantamisen takia ikään kuin se olisi velvollisuutemme, on tullut vallitseva, vain muutamassa vuosikymmenessä, ja se on radikaalia.

Suomessa ei riitä rahaa omien vammaistemme hoitamiseen eikä rikosten tutkimiseen eikä lasten koulukirjoihin eikä hoitajien palkankorotuksiin, mutta riittää kyllä tupakanpolton vähentämiseen Kirgisiassa ja ilmastotoimiin Afrikassa. Riittää kaikenlaisiin julkishallinnon oikeamielisiin projekteihin, joista ei ole tuon taivaallista hyötyä kansalaisille. Riittää elinvoimaprojekteihin, joista ei synny elinvoimaa.

Riittää strategioihin ja konsulteille, riittää rakennelmiin, joissa talouden, politiikan, tiedon ja kulttuurin eliitti suunnittelee kansalaisille abstraktia tulevaisuutta – ja satoja tuhansia uusia ihmisiä ulkomailta maahamme. Tulevaisuutta, jossa kansalaisen tehtävä on sopeutua, totella ja maksaa. Puhua oikein ja olla huolissaan oikeista asioista. Oikeista asioista saa olla peloissaan ja ahdistunut – siihen jopa kannustetaan. Muista, ei. Niistä tavallisista, joita joka päivä näkee ja kuulee, vaikkapa siellä Vantaalla, ei.

Valtiohimmelimme on paisunut liian suureksi, sen osien yhteydet ja riippuvuudet liian monimutkaisiksi. Kaikki on muka välttämätöntä. Leikkaaminen on liian vaikeaa. Kuka sellaista kokonaisuutta edes hallitsee?

Mutta kyllä, jos tästä kaikesta leikattaisiin toissijainen pois, olisi rahaa hoitajien palkankorotuksiin. Jos leikattaisiin ylimääräisestä, olisi rahaa suomalaisten parempiin terveyspalveluihin. Nyt ei ole. Velka kasvaa, krooniset alijäämät pahenevat, kasvu ei riitä korjaamaan vahinkoja eikä julkisen talouden tervehtymistä ole näköpiirissä. Kyse ei ole koronasta eikä Ukrainan sodasta. Kyse on siitä, mitä Suomi tekee, ihan itse.

Suomen kokonaisveroaste on yksi maailman korkeimpia, yli 42 prosenttia. Älkää uskoko niitä, jotka väittävät, että siitä huolimatta rahaa ei ole. Että veroja pitäisi kerätä enemmän, jotta vanhukset, sairaat ja vammaiset saisivat parempaa hoitoa ja hoitajat palkkansa. Ei pidä paikkaansa. Kyse on siitä, mihin veronmaksajan rahaa käytetään.

Yhdysvaltalainen antropologi Joseph A. Tainter kuvaa sitä, miten kehittyessään yhteisöt pyrkivät koko ajan monimutkaisemmiksi. Monimutkaistumisen myötä syntyy ongelmia, joita pitää korjata yhä enemmän. Niiden korjaamisesta syntyy taas uusia ongelmia, lisää byrokratiaa, lisää lainsäädäntöä, lisää abstrakteja vaatimuksia. Lopulta on syntynyt yhteiskunta, joka ei välttämättä enää tuota mitään tai edes perusasioiden osalta toimi, mutta vaatii resursseja yksinkertaisesti pysyäkseen kasassa.

Tarvitaan yhä enemmän voimavaroja yhteiskunnan tukitehtävien ylläpitoon, siis enemmän toimintoja, joista seuraa koko ajan vähemmän hyötyä. Samaan aikaan eriarvoisuus kasvaa ja eliitti eriytyy muista. Möhkäle on syntynyt.

Tainter päätyy analyyseissaan kuvaamaan liian monimutkaiseksi kehittyneiden sivilisaatioiden tuhoutumista. Meillä sen sijaan on syytä olla vielä vaihtoehtoja.

Perussuomalaisten toive Suomesta on yksinkertainen ja nöyrä. Hyvinvoiva ja vapaa Suomi, jossa vapaa kansalainen rakentaa itse oman visionsa. Jossa voi tehdä työtä ja elää työllä, perustaa perhe, elää turvassa. Jossa saa päättää itse, mitä tavoitella, syödä, missä asua, miten elää, mihin uskoa, mitä sanoja käyttää. Maa, jonka tuntee omakseen.

Suomen valtion tärkein tehtävä on huolehtia kansalaisten turvallisuudesta ja perustavanlaatuisesta hyvinvoinnista, ja hyvinvointijärjestelmämme tukea ja auttaa ja suojella niitä suomalaisia, jotka eivät siihen itse, syystä tai toisesta, pysty. Paljon muita tarkoituksia sillä ei tarvitse olla.

Kansan selkänahasta revitään kuitenkin koko ajan joutavia asioita.

Viimeistään nyt pitää ymmärtää, että jatkossakaan ei ole varaa sen paremmin hoitajien palkankorotuksiin kuin lasten koulukirjoihin, mikäli tätä peliä ei puhalleta poikki. Perussuomalaisten mielestä hyvinvointiyhteiskunta ei tarkoita vain korkeita veroja vaan sitä, että suomalaiset itse hyötyvät korkeista veroista.

Ajatelkaa, tämä on muille liian radikaalia. Tai päinvastaisesti populistista. Miten hullu maamme onkaan, jos on populismia vaatia, että sinun ja muiden suomalaisten tulee hyötyä maksamistasi verorahoista.

Miksi näistä asioista ei puhuta? Miksi turhan ja toissijaisen aiheuttamista kustannuksista veronmaksajalle ja verotaakan kiristymisestä ei kerrota kovemmin? Miksi edes perinteinen oikeisto ei Suomessa kykene tai halua vastustaa tätä uudenlaista sosialismia? Siksi, että sen purkaminen on niin vaikeaa. Siksi, että se hyödyttää niin monia. Niin monet ovat ainakin toiselta jalaltaan kiinni verkossa. Joku hyötyy juuri siitä, että miljoonia ja miljardeja lapataan asioihin, jotka kaikki on vasta keksittykin viimeisten muutaman vuosikymmenen aikana.

(Osa puoluevaltuuston kokouksessa 30.4. pidetystä puheenvuorosta. Aiemmat julkaistut osat täällä: Röyhkeydellä ei ole rajaa ja Toisenlaisia todellisuuksia.)

Toisenlaisia todellisuuksia

30.4.2022 Eduskunta, Puoluevaltuusto, kuvassa Riikka Purra. kuva Matti Matikainen

Ville ja Riina asuvat Vantaalla. Heillä on kaksi lasta, joista toinen tarvitsee erityistä tukea. Ville ajaa bussia ja joskus viikonloppuisin taksia. Taksin ajaminen on vähentynyt, sillä ei markkinoilla tahdo enää suomalainen pärjätä. Perheen tulot ylittävät juuri sen rajan, jonka alla he saisivat varsinaista tukea elämiseensä. Mutta kaikki menee, mikä tulee. Riinan mielestä Ville on aina töissä. Arki on taistelua, ei vähiten siksi, että erityislapsi ei saa niitä palveluita, joihin hän olisi oikeutettu.

Ei vain ole tarjolla, ei pääse, jonot ovat liian pitkät, koettakaa selvitä. Riina on hoitaja, mutta hän suunnittelee lopettavansa ja lähtevänsä opiskelemaan. Työ on liian raskasta palkkaan nähden, ja hänen pitää olla oman erityislapsensa kanssa, vaatia palveluita, kyseenalaistaa päätökset. Kaikkialla puhutaan työvoimapulasta, mutta palkassa se ei näy.

Lasten päiväkoti on täynnä maahanmuuttajia, hoitajat vaihtuvat koko ajan, tunnelma on yleensä rauhaton. Riina on varma, että lapsen tilanne on heikentynyt päiväkodissa. Villen ja Riinan vuokrataloyhtiössä he ovat kai ainoat, jotka maksavat itse vuokransa. Hinta on kova, mutta viihtyvyys laskee koko ajan. Naapurit elävät erilaista vuorokausirytmiä, öisin on vaikea nukkua. Oikeasti he elävät myös erilaista kulttuuria, vaikka ympäristö on sama. Tähän pitää vain tottua, kuten sanottiin, kun Ville soitti Vantaan vuokra-asuntoihin valittaakseen, että porraskäytävässä pidetään juhlia. TV:ssä ministeri kertoo, että kaikkien pitää laskea elintasoaan. Riina äänestää, mutta Ville ei enää jaksa. Ei mikään kuitenkaan muutu. Naapurin rauhattomat lapset käyvät terapiassa, ja sosiaalityöntekijä hakee heidät joka viikko uimahalliin.

Toinen perhe asuu Kiteellä. Mikon työmatka on päivässä 45 kilometriä suuntaansa, Anne selviää onneksi puolella siitä, mutta valitettavasti eri kellonaikaan. Vielä kotona oleva 17-vuotias ajaa myös ammattiopintoihin omalla autollaan, koska mitään muuta vaihtoehtoa ei ole. Nuorimman hakee koulubussi. Perheen bensalasku kasvaa koko ajan, ja on oikeastaan jo mahdoton. Anne miettii vakavissaan, kannattaako töissä enää käydä. Käteen jää 120 euroa enemmän kuin jos jäisi kotiin. Ei vain tahdo luonto antaa periksi sellaiselle.

TV:ssä ministeri kertoo kävelyn ja pyöräilyn edistämisestä ja sähköautoilusta. Mikko klikkaa Nettiautoon ja hakee: sähköauto, farmari, vetokoukku. Hän saa viisi hakutulosta. Niistä halvin on VW Golf vuosimallia 2016, hinta on 20 890 euroa. Loput ovat hintaluokkaa 44 000 euroa – 55 000 euroa. Ei tule kauppoja. Yksi auto maksaa moninkertaisesti sen, mitä Mikon ja Annen perheen kaikki autot yhteensä, ostettaessa.

TV:ssä ministeri kertoo, että sähköautoilu on todellisuutta. Mikon mielestä hän on täysin vieraantunut elämästä.

Anne miettii, kannattaako tässä maassa yrittää, tehdä töitä tai edes asua. Mutta mieluummin sentään täällä kuin pääkaupunkiseudulla. Vantaalle muuttanut sisko kertoo puhelimessa, millaista siellä on.

Villelle, Riinalle, Mikolle ja Annelle hallitus kertoo, että heidän pitää olla valmiita laskemaan elintasoaan. Heille kerrotaan, että suurin ongelmamme on ilmaston lämpeneminen. Että Suomi on oikeusvaltio, joka huolehtii heikoimmistaan ja takaa kaikkien ihmisoikeudet. Heille kerrotaan, että vaikka suomalaisten osuus Vantaalla vähenee ja tilalle tulee maahanmuuttajia, se on vain nykyaikaa. Asian suurempi ihmettely kannattaa tehdä hiljaa yksinään, ettei tulisi pelanneeksi enempää populistien hyväksi. Niiden, joiden mielestä Suomi on edelleen vuonna 2022 suomalaisten maa.

(Osa puoluevaltuuston puheenvuorosta 30.4.)

Röyhkeydellä ei ole rajaa

30.4.2022 Eduskunta, Puoluevaltuusto, kuvassa Riikka Purra. kuva Matti Matikainen

Monet poliitikot ovat viime viikkoina todenneet, että tärkeysjärjestys on Ukrainan sodan myötä mennyt uusiksi. Me kaikki ymmärrämme, mitä se tarkoittaa ukrainalaisille – kun kyseessä on oma ja lähimmäisten henki, kun vihollinen tuhoaa koteja ja kansan omaa, tappaa ja valloittaa, pitää taistella vastaan, henkensä edestä, pitää paeta ja yrittää selviytyä. Sota rakentaa alkukantaisen tärkeysjärjestyksen: suojele, taistele tai pakene.

Mutta ei Suomessa ole sotaa. Me kärsimme korkeintaan sen aiheuttamista taloudellisista vaikutuksista.

Syntyykö uusi tärkeysjärjestys siitä, että tiedämme, että voisimme olla samassa tilanteessa kuin ukrainalaiset? Siksi Suomi on budjetoinut lisää rahaa puolustukseen ja siksi etenemme kohti Nato-jäsenyyttä. Se puoli on siis kunnossa.

Uuden tärkeysjärjestyksen pitäisi tarkoittaa kuitenkin myös rahojemme käyttämistä järkevämmin ja hyväuskoisuudelle perustuvan järjestelmämme korjaamista.

Suomen pitäisi lopettaa uskomasta tarinoita ja alkaa ajatella omaa etuaan, suomalaisten veronmaksajien rahoja, turvallisuutta moraaliposeerauksen ja kansainvälisten lisäpisteiden kerjäämisen sijaan. Perussuomalaisten mielestä tämä on aina tärkeää – se on perusasioita – mutta etenkin nyt suunnanmuutos on välttämätöntä.

Hyväuskoisuudesta luovutaan alkamalla puhua totta. Esimerkiksi sen sijaan, että uskottelemme, että Afrikkaan annettava ilmastoraha vaikuttaa maapallon lämpenemiseen, edes kaksinkertaistettuna. Tai että kehitysapu auttaa juurisyihin ja ehkäisee siirtolaisuutta. Tai että kotouttaminen auttaa maahanmuuton ongelmiin.

Tärkeysjärjestys tarkoittaa sitä, että jokin on tärkeämpää kuin jokin toinen. Asiat ja arvot voidaan panna järjestykseen. Miljoona sinne on oleellisempi, tärkeämpi, arvokkaampi kuin miljoona tuonne.

Mikäli jokin on siis nyt noussut tärkeysjärjestyksessä, jonkin muun täytyy vastaavasti laskea. Ja se onkin monelle poliitikolle paljon vaikeampaa – koska kaikki asiat ovat olevinaan niin tärkeitä. Tärkeiden asioiden lista kasvaa koko ajan, ja etenkin kunnon liberaalin on vaikea noukkia mitään ylitse muiden.

Tästä on kyse hallituksen uuden valmiuslakiesityksen vakavassa puutteellisuudessa. Hallitus ei kyennyt, edes nyt, edes poikkeuksellisiin oloihin varautuen, tuottamaan esitystä, jossa Suomen turvallisuus ja kansalaisten kollektiiviset oikeudet ovat tärkeämpiä kuin kaikkien maailman ihmisten yksilölliset oikeudet. Suomen mahdollisuus torjua siirtolaisasetta hyödyntävä hybridioperaatio ei ylitä tärkeydessä kansainvälisten sopimusten määräämää oikeutta hakea turvapaikkaa.

Ja sama näkyy kaikkialla. Hallituksellemme mikään ei ole laskenut tärkeysjärjestyksessä. Mikään ei ole vähemmän tärkeää kuin ennen. Puhe tärkeysjärjestyksen muuttumisesta on pelkkää puhetta. Perussuomalaisilta matkittua puhetta, ilman aikomusta toteuttaa sen mukaisia tekoja ja valintoja.

Juuri siksi vaatimukset siitä, että suomalaisen pitää valmistautua laskemaan elintasoaan kuulostavat niin röyhkeiltä. Keskustan lääke nousevaan talouskurimukseen on laskea kaikkien suomalaisten elintasoa. Kokoomuksen lääke on laskea pienituloisten suomalaisten elintasoa. Vasemmiston lääke on laskea työssäkäyvien suomalaisten elintasoa. Pääministeri on tapansa mukaan hiljaa, kun on taloudesta kyse. Pian demareista luvataan jotakin vappusatasen kaltaista, sillä vaalit lähestyvät.

Ja yhdellekään näistä puolueista ei perussuomalaisten tärkeysjärjestys käy. Kun kysymme sen toteuttamisen perään, edes näissä muuttuneissa oloissa, ministeri kyselytunnilla ei välttämättä jaksa edes vastata.

Hallitus, joka on istunut lähes koko kauden poikkeusoloissa ja hieronut tämän ymmärrystä kansalaisten naamaan, koronasta Ukrainaan, ei ole luopunut yhdestäkään hallitusohjelmansa kirjauksesta. Se ei ole peruuttanut ainuttakaan suunniteltua lainsäädäntöesitystä, ei isoa eikä pientä, siksi, että elämme poikkeavissa oloissa. Se vaatii sinua venymään, ymmärtämään, laskemaan elintasoasi, mutta ei ole valmis siihen itse. Se perustelee paisuvan velkansa poikkeusoloilla, aivan oikein, mutta ei ole yhtä ainutta huikentelevaa omaa tavoitettaan siirtänyt odottamaan parempia aikoja ja tasapainoisempaa talouden tilannetta. Ei isoa, ei pientä.

En hetkeäkään ihmettele, että tämä aiheuttaa ihmisissä kiukkua. Valitettavasti se aiheuttaa myös apatiaa, välinpitämättömyyttä. Liian moni tässä maassa ei enää jaksa eikä välitä. Ei jaksa uskoa eikä jaksa äänestää.

(Osa puoluevaltuuston puheenvuorosta 30.4.)

Vappupuhe Helsingissä 1.5.2022

1.5.2022 Helsinki, Perussuomalaisten vappu, kuvassa Riikka Purra. kuva Matti Matikainen

Arvoisat kuulijat, hyvä juhlakansa,

Tänäkään vappuna emme voi väittää elävämme normaalia kevättä. Yli kaksi vuotta jatkuneen kulkutaudin jälkeen ei koittanut politiikankaan arki. Uhka on tällä kertaa paljon virusta suurempi, ja turvallisuuspolitiikka sitä perinteisempää. Tähän vaaraan eivät auta kankaanpalat suun edessä tai eristäytyminen kotiin vaan sotilaallisen puolustuksen vahvistaminen, huoltovarmuudesta huolehtiminen, maanpuolustustahdon ylläpitäminen ja jäsenhakemus Natoon. Vaikka mielipiteitä on erilaisia, niin eduskunnassa kuin kansassakin, politiikan yhtenäisyys turvallisuuspolitiikan kysymyksissä on huomattavaa. Ulkoinen uhka kokoaa rivejä, joskin jokainen realisti tietää, että sellaista uhkaa ei olekaan, että tilaa politiikan ja talouden kähmintään ja omien etujen ajamiseen ei syntyisi.

En ajatellut kuitenkaan tätä vappupuheenvuoroa käyttää turvallisuuspolitiikasta tai ulkoisista uhista puhumiseen. Keskityn sen sijaan yhteiskuntamme sisäisiin asioihin ja niihin ongelmiin, joiden syntymiseen ja korjaamiseen voisimme vaikuttaa paljon enemmän kuin itänaapuriimme. Nimenomaan voisimme, mutta emme sitä tee.

Puheenvuoroni ihmettelee, miksi nykyajan sisäisiä uhkia on niin vaikea tunnistaa ja sellaisiksi tunnustaa.

Työ ei Suomessa kannata. Verotus on liian kovaa, monilla ei jää käteen juuri mitään. Kotona olemisella saattaa saada enemmän. Työmarkkinoiden rakenne, yrittämisen ja palkkaamisen byrokratia ja maahanmuutto lyövät naulansa samaan arkkuun.  

Niin kauan kuin näin on, järjestelmämme rahoituspohja heikkenee, keskiluokan veronmaksuhalukkuus vähenee, polarisaatio kasvaa ja yhteiskunnan koossapysyminen ja luottamus heikentyvät. Riippumatta siitä, miten korkeaksi työllisyysaste nimellisesti saadaan tai kuinka talous kasvaa.

Samaan aikaan yhteiskunnallinen motivaatio tehdä asioita tämän maan ja kansakunnan hyväksi on yhä pinnallisempaa. Jos et koe itseäsi yhteisösi osaksi tai näet muiden elävän siivellä, et välttämättä toimi sen hyväksi.

Kyse ei ole vain rahasta. Kokonainen työntekemisen ja kansalaisena olemisen kulttuuri on muuttunut. On aivan eri tavalla hyväksyttyä, jopa ihailtavaa, nojata valtioon niin uusien oikeuksien antajana kuin niiden toteuttamisen kustantajanakin. Kansaneläkelaitoksen hyväntuuliset somemainokset viimesijaisesta sosiaaliturvasta ja sen helposta hakemisesta ja saamisesta ovat oire seinään ajavasta yhteiskunnasta. Enkä tarkoita, etteikö tukeen oikeutettujen pitäisi sitä saada.

Myöskään kansalaisuuteen ei nähdä enää kuuluvan erityisiä velvollisuuksia tai juuri mitään muutakaan tärkeää juuri tähän yhteisöön sitovaa. Esillä ovat individualistit, joskin yleensä kollektiivin eli veronmaksajan rahalla. Kulttuurimme, isänmaamme, perintömme pelkistyy vaatimuksiin lisätä monimuotoisuutta eli lähinnä eri maalaisia ja eri värisiä ihmisiä silmiemme eteen, kaikkialle minne katsomme. Tätäkö se on, kansalaisuus ja kansalaistaidot vuonna 2022? Matalamielistä, juuretonta, pinnallista.

Emme tunnu arvostavan kansalaisuutta muutenkaan. Suomen kansalaisuuden voi saada helpommin kuin käytännössä missään muualla. Se ei vaadi käytännössä mitään muuta kuin sen, että on asunut maassa joitakin vuosia ja integroitunut Kansaneläkelaitoksen omakieliseen palvelunumeroon. Ja sen kyllä huomaa, joka päivä yhä enemmän, ihan vain ympärilleen katsomalla.

Mainosmiesten ja maailmankansalaisten toiveiden vastaisesti ihmiset kuitenkin tarvitsevat tunnistettavan yhteisönsä – ja kyllä, se edelleen usein on oma, omankielinen, omannäköinen, omankulttuurinen. Eli Suomessa suomalainen.

Perussuomalaiset on verorahoitteisen ja tuloja tasaavan hyvinvointijärjestelmän kannattajia. Juuri siksi olemme huolestuneita nykytilanteesta ja suunnasta. Ihminen, joka haluaa kantaa itsestään vastuuta ja kokee voivansa vaikuttaa omaan elämäänsä, voi hyvin. Kaikki eivät synny hyviin oloihin, rohkeuden, terveyden, hyvän itsetunnon ja sosiaalisen pääoman perheisiin, ja moni kokee elämässään vakavia vastoinkäymisiä. Siksi on tärkeää, että yhteiskuntamme pilarit ovat vahvoja ja tukisivat. Mutta valitettavasti mitä suuremmaksi kuvaamani ongelma muodostuu, sitä heikommin pilarit enää toimivat.

Kaikki ovat samaa mieltä siitä, että työllisyyttä pitää parantaa. Tämä on tosiasia, mutta keskustelussa hokemaksi muuttunut. On toissijaista paaluttaa työllisyysasteesta jonkinlaisia numeroita, mikäli samaan aikaan ei ymmärretä todellisuutta ja politiikkaa erilaisten numeroiden taustalla. Työllisyysaste on numerona jo varsin korkea, tosin työttömyyskin on, esimerkiksi pitkäaikaistyöttömyys. Pelkkien työllisyyslukujen tuijottaminen ei ole mielekästä.

Meidän on syytä tavoitella työllisyyttä, josta on hyötyä julkisen talouden tasapainon kannalta. Josta on hyötyä suomalaisten kansalaisten, yksilöiden, kannalta. Tuottavuuden ohella tärkeää on se, kuka työllistyy, millaisiin töihin ja millaisin julkisin avuin sekä se, tuleeko palkalla toimeen vai vaatiiko se rinnalleen sosiaaliturvaa. Julkisen sektorin paisuttaminen tai matalapalkkatyöntekijöiden rahtaaminen ulkomailta eivät tuota kestävää työllisyyttä tai parempaa Suomea, mutta rahaa ne vievät ja vaativat lisää velkaa.

Siinäkään ei ole mitään järkeä, että ihminen kouluttautuu neljään tutkintoon etuuksien avulla eikä kuitenkaan kannustimia työhön synny. Tai sellaisia työpaikkoja ei ole tarjolla. Suomi on ikuisten opiskelijoiden maa. Ehkä osaamista syntyy, mutta pitäisikö sen tulla jotenkin yhteiskunnankin käyttöön eikä palvella vain yksilön omaa kehitys- ja kilvoittelutarvetta?

Suomalaisen veronmaksajan asema on surkea. Eivät auta sloganit iloisesta veronmaksajasta, mikäli työ ei kannata, lisätunnit eivät tuota, 37,5 tunnin työssä uurastamisella saa saman tai vähemmän kuin kotona olemisella, arjen välttämättömyyshyödykkeet, kuten bensa, sähkö ja ruoka, maksavat koko ajan enemmän ja kaiken kukkuraksi, et kuitenkaan saa välttämättä palveluita tai apua sitä tarvitessasi. Ensin maksat verot, sitten maksat palvelumaksut, olipa kyse hammashoidosta, lapsesi puheterapiasta tai monesta muusta asiasta. Miksi maksamme tällaista määrää veroja ahneelle valtion, kunnan ja pian hyvinvointialueen verokarhulle, jos emme hyödy siitä?

Perussuomalaisten mielestä hyvinvointiyhteiskunta ei tarkoita vain korkeita veroja vaan sitä, että suomalaiset itse hyötyvät korkeista veroista. Että tiet ovat kunnossa, kouluissa saa hyvää opetusta, lääkärille pääsee, poliisi turvaa ja homma toimii. Perusasioita. Valitettavasti nykypäivänä usein luksusta.

Verotuksen ja arjen kustannusten kiristyminen johtaa kovempiin palkankorotusvaatimuksiin, kuten tämän hetken lakkosumastakin nähdään, mikä taas johtaa kilpailukyvyn heikkenemiseen ja maamme kustannustason karkaamiseen. Paisuva julkinen sektori korkeine veroasteineen ja koko maailmaa holhoava politiikka eivät sovi yhteen innovaatioita tuottavan, investoivan ja uudistuvan yrityskentän kanssa, joista kuitenkin juhlapuheissa puhutaan. Me näivetymme.

Verotusta on välttämättä kevennettävä. Tämä ei ole mahdollista ilman menojen karsimista. Perussuomalaisten ajatukset veronmaksajan kustantamien kohteiden tärkeysjärjestykseen laittamisesta ja omien kansalaisten hyvinvoinnin ja turvallisuuden priorisoimisesta ovat välttämättömiä. Emme kuitenkaan saa tukea konkreettisille esityksillemme. Niitä käsitellään kuin ne olisivat radikaaleja. Ne eivät ole radikaaleja.

Ajattelutavasta ja mentaliteetista, jossa suomalaisen tulee maksaa kansainvälisistä lisäpisteistä, moralisoinnista, milloin mitäkin tarkoittavasta solidaarisuudesta ja aina vain kiihtyvästä maailmanparantamisesta ikään kuin se olisi velvollisuutemme, on tullut vallitseva, vain muutamassa vuosikymmenessä, ja se on radikaalia.

Miksi näistä asioista ei puhuta? Miksi tämän aiheuttamista kustannuksista veronmaksajalle ja verotaakan kiristymisestä ei kerrota kovemmin? Miksi edes oikeisto ei kykene vastustamaan tätä uudenlaista sosialismia?

Juuri siksi kansalaiset eivät tunnista sisäistä uhkaa. He eivät siten riittävästi ymmärrä, mihin heidän rahojaan käytetään.

Suomeen ei synny riittävästi työpaikkoja. Talouden noidankehät, kannustamattomuus, verokiilat ja lyhytnäköisyys heikentävät tulevaisuuden näkymiä. Se, että Suomeen syntyy uutta yrittämistä, yritykset voivat kasvaa, investoida ja palkata työvoimaa, on kaiken perusta. Tämä edellyttää taloudellista kasvua ja järkevää vero-, yritys-, ilmasto-, koulutus- ym. politiikkaa.

Työllisyyskeskustelu keskittyy kuitenkin yhä enemmän välttämättömään tarpeeseen saada kymmeniä tuhansia, satoja tuhansia, kovimmissa väitteissä vieläkin suurempia määriä ulkomaalaisia tekemään maamme töitä, joihin oma kansa – tai edes ne maassa jo olevat ulkomaalaiset – eivät syystä tai toisesta taivu.

Kouluttamattoman työvoiman haaliminen kehitysmaista on suuri virhe, myös kansantalouden kannalta. Sosiaalisen maahanmuuton ohella tällainen työperäinen maahanmuutto lisää huono-osaisuutta, pienituloisuutta ja eriarvoisuutta. Suomi väittää vähentävänsä eriarvoisuutta, mutta niin kauan kuin maahanmuuttopolitiikka on tällaista, se lisää sitä. Voimakkaasti. Vieraskielisyys on yhä olennaisempi tekijä huono-osaisuuden ja eriarvoisuuden taustalla, katsoimmepa kouluun, asuinalueille, tulotasoon tai sosiaalisten ongelmien kertymiseen. Ja se maksaa, vietävästi.

Suomalaisissa kunnan- ja kaupunginvaltuustoissa on hyväksyttyä sanoa, että kunta haluaa houkutella hyviä veronmaksajia. Valtakunnan tasolla Suomen eduskunnassa ei kuitenkaan saa sanoa, että Suomen pitäisi houkutella hyviä veronmaksajia, ilman että tulee haukutuksi milloin kylmäsydämiseksi, milloin köyhien vihaajaksi. Sama data, samat luvut ovat kuitenkin kaikkien saatavilla. On vaikea ymmärtää, miten vähän niitä luetaan ja käsitetään.

Halpamaahanmuuton ongelmat kohdistuvat koko yhteiskuntaan ja sen perusrakenteisiin, koska kustannukset lankeavat kaikille. Jatkuvat vaatimukset kouluttamattoman ulkomaalaisväestön lisäämisestä ovat täydellisessä ristiriidassa myös sen kanssa, että haluamme Suomeen korkean osaamisen ja teknologian työpaikkoja, pääomaintensiivisyyttä ja innovaatioita. Samoin se on ristiriidassa rakennemuutoksen kanssa, sillä Suomesta, kuten muistakin länsimaista, on kadonnut satojatuhansia alhaisen osaamisen työpaikkoja ja katoaa koko ajan lisää.

Merkillisin hokema Suomessa 2020-luvulla kuuluu näin: mikäli haluamme säilyttää hyvinvointivaltion, tarvitsemme satojatuhansia maahanmuuttajia EU- ja Eta-maiden ulkopuolelta, siis lähinnä kehitysmaista, koska muualta heitä ei juuri tule, tekemään niitä töitä, joihin meneminen ei suomalaisille tai maassa oleville ulkomaalaisille ole kannattavaa.

Hokema on levinnyt läpi yhteiskunnan, mutta sen viesti on väärä. Matalapalkkamaahanmuuton voimakkaalla lisäämisellä tuhoamme koko hyvinvointivaltion ja sen mukana muutakin omaa ja tärkeää.

Miksi niin harva puolustaa Suomea? Miksi vasemmistokin on nielaissut tämän syötin? Ne, joiden piti puolustaa sekä hyvinvointijärjestelmää että suomalaista työtä, työllisyyttä ja työntekijää, ovat oikeiston ja elinkeinoelämän rinnalla vaatimassa edullisempaa ja nöyrempää työvoimaa Suomeen. Lisää hoidettavia ongelmia julkiselle sektorille. Tästä kärsivät eniten juuri duunarit ja ihan tavallinen pieni- ja keskituloinen kansa.

Miksi ne tekevät niin? Siksi että maahanmuuton huutaminen avuksi on helpompaa kuin järjestelmän uudistaminen. Siis päätöksentekijälle, joka haluaa varmistaa uudelleenvalintansa. Maahanmuuton vaikutus yhteiskuntaan ja kustannukset veronmaksajalle eivät näy kansalaiselle niin selvästi, että he osaisivat sitä vastustaa. Varsinkaan kun ongelmasta puhuu vain yksi puolue. Kyse on kuin sammakon keittämisestä. Vesi kuumenee vähitellen, ja lopulta sammakkoparka ei enää voi hypätä pois.

Julkiselle sektorille on syntynyt valtava kokonaan maahanmuuttoon keskittynyt voimakas lonkeronsa, jolla on omia byrokraattisia intressejä. Paljon siitä eivät eroa maahanmuuttoa ja ulkomaalaisten ihmisoikeuksia syleilevät kansalaisjärjestöt, jotka tekevät samaa samalla, veronmaksajan, rahalla. Puhumattakaan bisneksestä, esimerkiksi asuntosijoittamisessa, joka kukoistaa tämän ilmiön päällä. Ja kaikki veronmaksajan rahalla.

Matalapalkkamaahanmuuton suhteen työn kannustinongelmat muodostavat pirullisen noidankehän: Yhtäältä merkittäviin reformeihin ei ole mielekästä ryhtyä niin kauan kuin maahanmuuttajien virta maahan jatkuu. Toisaalta ongelma ei milloinkaan lähde purkautumaan, mikäli maan sisällä olevien kannustimia ottaa vastaan sosiaaliturvan kanssa kilpailevaa työtä ei paranneta.

Mikäli haluamme säilyttää nykyisen hyvinvointiyhteiskunnan palvelut ja etuudet, tarvitsemme taloutta vahvistavia toimia eikä meidän pidä tuottaa maahan ihmisiä, joiden työllisyys jää tai päätyy heikoksi ja osaaminen ja ansiot alhaisiksi. Maahanmuuttajavaltaisten alojen heikko palkkakehitys ja imago entisestään vaikeuttavat kantaväestön halua hakeutua niille. Tämä nähdään vuorotellen alalta toiselle. Puhumattakaan räikeistä rikkomuksista ja hyväksikäytön vakiintumisesta kaikilla maahanmuuttajavaltaisilla aloilla. Uudenlaista orjatyötä, Suomessa.

Matalapalkkamaahanmuutto ei ratkaise ainuttakaan ongelmaa suomalaisen työllisyyspolitiikan, työmarkkinoiden ja kestävyysvajeen taustalla vaan pahentaa niitä.

Eikä talous ole pelkkiä euroja. Talous on myös arvoja. Se on luottamusta. Se on luottamusta siihen, että yhteiskunta toimii, se on tunnistettava, oma. Katsokaa Ruotsiin. Siellä asiat eivät, vakaista toiveista huolimatta, ole menneet maahanmuuton suhteen oikein. Eivät myöskään niin sanotun työperäisen maahanmuuton. Tietyiltä alueilta eivät ole paenneet ainoastaan ruotsalaiset vaan sieltä pakenevat myös yritykset. Liian vaarallista yrittää.

Perussuomalaiset ei halua luokkayhteiskuntaa, sen paremmin etnisin kuin muinkaan perustein. Haluamme säilyttää turvallisen, rauhallisen, tunnistettavan Suomen. Mikä siinä voi olla niin väärin?

Suomi on hylännyt omansa. Liian moni kamppailee. Huomaatko sitä lukemalla aamun uutisia? Etpä juuri. Siellä on aivan eri aiheet, silloinkin kun kyse on Suomesta ja suomalaisista.

On aika vaatia tätä maata, veronmaksajan rahoja, poliittista energiaa, huolemme ja huomiomme kohdetta palautettavaksi Suomeen ja suomalaisiin. Jos et pidä ajatusta radikaalina vaan tavallisena ja tavoiteltavana, tule mukaan. Lähde tekemään kanssamme sellaista Suomea!

Arvoisat kuulijat, kiitos huomiostanne, toivotan teille hyvää vappua, suomalaisen työn juhlaa!

Kannatan Suomen Nato-jäsenyyttä

Olen halunnut tähän saakka pidättäytyä oman Nato-kantani ilmaisusta, jotta en rajaisi puolueen muiden toimijoiden liikkumatilaa ja vapaata pohdiskelua. Vaikka turvallisuuspoliittinen keskustelu on viime viikkoina yksipuolistunut, perussuomalaisilla jäsenillä on mielipiteenvapaus, ja olen itse pitänyt tärkeänä, että myös Nato-keskustelussa kunnioitamme erimielisiä asiallisia argumentteja.

Eduskuntaryhmä on lähipäivinä valmistautumassa tekemään päätöksensä, joka raamittaa edustajiemme työtä valiokunnissa ja koordinaatioryhmässä, ja tätä seuraavat puoluehallitus ja puoluevaltuusto ja myöhemmin keväällä puolueneuvosto. Enemmistö kansanedustajistamme on kertonut kantansa, ja keskustelu käy vilkkaana sekä julkisesti että puolueen sisäisillä areenoilla. Myös puolueen toteuttaman jäsenkyselyn tulokset olivat selviä. Koen mahdolliseksi kertoa oman henkilökohtaisen kantani Nato-jäsenyyteen.

Kuten olen vuosien varrella erilaisiin vaalikoneisiin kirjannut, olisin mieluiten nähnyt Suomen päätyvän Naton jäseneksi jo 1990-luvulla Venäjän heikkouden aikoina. Kun tämä ei toteutunut, ja Venäjän aggressiot ja imperialistiset intohimot kasvoivat, jäsenyyden tavoittelu tuntui yhä ongelmallisemmalta eikä koskaan ollut oikea hetki jäsenyyden hakemiselle. Suomen omalaatuinen ja tasapainoileva suhde Venäjään ja turvallisuuspolitiikan Nato-optio näyttivät olevan riittäviä turvallisuutemme ja koskemattomuutemme takaajia. Ja olivathan ne – Suomi on saanut elää vuosikymmenet rauhassa ja vakaudessa. Välillä kiivainta Nato-huutelua seuratessani minusta näyttää siltä, että monet ovat unohtaneet sen.

Helmikuussa mureni kuitenkin paitsi eurooppalainen turvallisuusjärjestys myös Suomen ja Venäjän välisen suhteen koko perusta. Meillä ei ole enää pohjaa, jolla tasapainoilla epämääräisessä Nato-option ja kahdenvälisten suhteiden määrittämässä tilassa. Venäjän raakalaismainen hyökkäys eurooppalaisen suvereenin valtion kimppuun hajotti vanhaan nojaavan tulevaisuutemme rakennusaineet. Vaikka tiesin sen olevan mahdollista, en kuitenkaan voinut uskoa Venäjän toimivan tällä tavalla. Kyse on Ukrainasta, mutta jokainen tietää, että kyse voisi olla myös Suomesta. Olin pakotettu tarkastelemaan kantaani jälleen uudelleen.

Kannatan Suomen Nato-jäsenyyttä ja tuen valtiojohtoa jäsenyyden edistämisessä. En näe Nato-jäsenyyttä ongelmiemme automaattisena poispyyhkijänä vaan tavoiteltavana osana Suomen turvallisuus- ja puolustuspoliittista palettia. Parhaiten Suomen turvallisuutta ja itsenäisyyttä tukee oman vahvan ja entisestään vahvistettavan puolustuskyvyn ja puolustushalun perustan lisäksi jäsenyys Natossa. Puolustuksemme perusta on aina omissa käsissämme. Puolustusliiton hyödyt näen erityisesti ennaltaehkäisyn ja pelotteen kannalta. Samaan aikaan suvereniteettiamme ja turvallisuuttamme tulee vahvistaa myös muulla tavoin, esimerkiksi rajaturvallisuuteen, hybridiuhkien torjuntaan ja ruoka- ja energiahuoltoon tehtävin toimenpitein. Maahan voidaan hyökätä myös ilman aseita.

Natossa on ehkä huojentavaa olla, mutta ensin sinne pitäisi päästä. Tunnistan prosessin uhkakuvat, Venäjän poliittisesta painostuksesta vakavampiin toimiin asti, mutta en näe, että niitä voitaisiin välttää myöskään olemalla hakematta. Mikäli eduskunta päättää hakea Nato-jäsenyyttä, kuten toivon, valtiojohdolta vaaditaan hakemuksen riittävän suotuisan vastaanoton varmistamista kaikista jäsenmaista. Samoin valtiojohdon tulee varmistaa hakemuksen jättöajan ja jäsenyyden saavuttamisen väliselle ajalle sopiva turva eli käytännössä riittävät puolustusyhteistyön takuut tärkeimpien Nato-maiden kanssa. Varsinainen aikataulu on riippuvainen seikoista, jotka ovat (ainakin tällä hetkellä) vain valtiojohdon tiedossa.

Toivon edelleen sekä perussuomalaisilta että kaikilta muiltakin asiallista keskustelua ja erilaisten näkemysten sietämistä. Täysiä varmuuksia ei ole kenelläkään – on vain arvioita, todennäköisyyksiä ja skenaarioita sekä oppia historiasta.

Turvallisuuspuolueen näkemyksiä Nato-jäsenyydestä

Pajunkissat Kirkkonummella 19.3.2022)

Perussuomalaiset muodostaa virallisen kantansa Nato-jäsenyydestä niin ripeästi kuin tilanne vaatii, hyvin todennäköisesti jo huhtikuun aikana. Eduskuntaryhmä on avainroolissa, koska valtioneuvoston turvallisuuspolitiikan ajankohtaisselontekoon vastataan eduskunnassa. Puoluehallitukselta on haettu mandaatti prosessille. Kevään aikana kokoontuvat puoluehallituksen säännöllisten kokousten lisäksi myös puoluevaltuusto ja puolueneuvosto.

Turvallisuuspolitiikassa tieto ei ole symmetristä. Valtiojohto, erityisesti presidentti, pääministeri ja ulkoministeri, ovat kaikkein parhaiten informoituja. Koska järjestys on tämä, meidän on kyettävä luottamaan valtiojohtoomme. He pitävät myös oppositiopuolueita kartalla. Eduskuntaprosessissa kansanedustajat tulevat tietoisiksi parhaasta mahdollisesta asiantuntija- ja tilannekuvatiedosta. Yhteinen tavoitteemme on huolehtia Suomen turvallisuudesta parhaalla mahdollisella tavalla. Näissä asioissa on Suomessa pitkä yhtenäisyyden perinne.

Olen varsin hyvin tietoinen siitä, mitä perussuomalaisissa ajatellaan Nato-jäsenyydestä. Eduskuntaryhmän perussuomalaisten näkemyksiä on kuultu useasti. Muun jäsenistön kantoja kuulostellaan tavalla tai toisella päivittäin, ja he ovat hyvin halukkaita kertomaan niistä. Asioista keskustellaan virallisissa ja epävirallisissa tapaamisissa kentän kanssa.

Puolue toteutti tovi sitten myös jäsenkyselyn turvallisuuspolitiikasta ja Nato-kysymyksestä. Siihen vastattiin innokkaasti, ja vastaajien määrä oli selvästi suurempi kuin aiemmissa jäsenkyselyissä.

Jäsenkyselyn tulokset olivat hyvin linjassa esimerkiksi Ylen viimeisimmän Nato-kyselyn tulosten kanssa. Oman kyselymme perusteella yli 63 prosenttia vastanneista perussuomalaisten jäsenistä kannattaa Nato-jäsenyyden hakemista. Kielteisesti siihen suhtautuu alle neljännes vastanneista. Yli puolet vastanneista kokee, että päätös on kyettävä tekemään ilman kansanäänestystä.

Isänmaan tärkeimpiä turvallisuuspoliittisia ratkaisuja ei tehdä gallupien ja kyselyiden perusteella, mutta totta kai puolueen jäsenistön antama selkänoja on tärkeä. Perussuomalaisen jäsenistön selvä enemmistö näkee, että parhaiten Suomen turvallisuutta ja itsenäisyyttä tukee oman vahvan ja entisestään vahvistettavan puolustuskyvyn perustan lisäksi jäsenyys puolustusliitto Natossa.

Perussuomalaiset on turvallisuuspuolue. Meidän tärkeysjärjestyksemme ei ole tarvinnut muuttuneiden tilanteidenkaan johdosta vaihtua, koska se on aina ollut oikea. Suomalaisten turvallisuuden ja hyvinvoinnin takaaminen – ne ovat aina etusijalla, muuttuipa maailma ympärillämme mihin tahansa asentoon.

Näillä puheilla toivon omiltani asiallista keskustelua ja erilaisten näkemysten sietämistä. Poteroista toiseen tapahtuva ampuminen ei johda mihinkään rakentavaan. Täysiä varmuuksia ei ole kenelläkään – on vain arvioita, todennäköisyyksiä ja skenaarioita sekä oppia historiasta.

Siirtolaismassalta suojautuminen vaatii välittömiä lainsäädäntömuutoksia

Ukrainan sotatila ja Venäjän ajautuminen taloudelliseen nurkkaan ja hylkiöasemaan ovat lisänneet riskiä Venäjän suorittamiin itärajan operaatioihin.

Venäjän turvautuminen kolmannen maan kansalaisten hyödyntämiseen siirtolaisia rajan yli ohjaavassa hybridioperaatioissa on yhä todennäköisempää. Vaikka tästä ”välineellistämisestä” puhutaan sekä kansallisesti että EU:ssa, tosiasia on edelleen se, että Suomen viranomaisilla on nykyisen lainsäädännön puitteissa vain vähän mahdollisuuksia toimia tällaista vihamielistä operaatiota vastaan.

Perussuomalaisten johdolla aiheesta jätettiin välikysymys viime marraskuussa. Hallituksen vastauksessa ei esitetty mitään riittävän voimakasta toimenpidettä, jolla uhkaan kyettäisiin sen toteuduttua vastaamaan. Nyt riskit ovat merkittävästi kasvaneet.

Kyseessä on selvä kansallinen haavoittuvuus.

Rajavartiolaitos varautuu, ja valmiutta on nostettu. Yksittäisiä rajanylityspaikkoja voidaan tarvittaessa sulkea. Nykyisellä lainsäädännöllä välineellistämisessä käytettävien siirtolaisten turvapaikkahakemukset on kuitenkin aina vastaanotettava.

Viranomaisten toimivaltuuksissa on mahdollista lähinnä säännöstellä joukkoa ja pyrkiä turvaamaan hallittava järjestys.

Vihamielisessä tarkoituksessa Suomeen kohdistettuja joukkoja ei nykyisellä lainsäädännöllä kuitenkaan voida estää saapumasta maahamme.

Samaan päätyi sisäministeriön vasta julkaisema selvitys siirtolaisia hyödyntävästä hybridivaikuttamisesta. Myös EU-tasolla tilanne on ristiriitainen.

Yhtäältä unioni ei voi moittia yksittäisiä jäsenmaita, jotka ovat suojanneet ulkorajoja nimenomaan tällaisissa tilanteissa, viimeksi Valko-Venäjän käynnistämänä. Toisaalta samaan aikaan se ei tarjoa näille juridista selkänojaa vaan tyytyy esityksissään toistelemaan fraaseja.

Luottaako unioni, että jokainen itseään kunnioittava ulkorajajäsenmaa kuitenkin uhan toteuduttua ymmärtää realiteetit ja tekee kaikkensa rajojen suojaamiseksi? Luotatko sinä, että Suomessa kyettäisiin tekemään näin?

Tosiasia on, että Suomen rajaviranomaiset tarvitsevat lainsäädännön tuekseen. Eivät he voi ilman sitä toimia kansallisen turvallisuuden, yleisen järjestyksen ja Suomen edun mukaisesti.

Nyt on aivan viimeiset hetket, että hallitus laatii esityksen mekanismista, jolla tarpeen vaatiessa mahdollistetaan rajan suojaaminen kokonaisuudessaan ja turvapaikkahakemusten vastaanotto keskeytetään väliaikaisesti täysin. Muuta vaihtoehtoa ei ole.

Kun turvallisuususkomukset romahtivat

Suomalaisten Nato-kannat ovat muutamassa päivässä kokeneet mullistuksen, kertoo Ylen Taloustutkimuksella teettämä kysely. Sen mukaan 53 prosenttia suomalaisista kannattaa Nato-jäsenyyden hakemista, 28 prosenttia vastustaa ja 19 prosenttia on kannastaan epävarmoja.

Vaikka muutokset edellisiin kyselyihin nähden ovat suuria, ei niissä varsinaisesti ole mitään yllättävää. Venäjän aloitettua suurhyökkäyksensä aikaisin torstaiaamuna romahtivat monien suomalaisten turvallisuususkomukset. Hyvät Venäjä-suhteet, kahdenvälinen luottamus, diplomatia, taitava tasapainoilu – edellisen päivän turvallisuuden takaajat, periaatteet, jotka osasimme niin hyvin, yksi kerrallaan muuttuivat tyhjiksi kirjaimiksi, kuin vanhentuneen maailman hokemiksi, kun Venäjä moukaroi Ukrainaa monesta ilmansuunnasta.

Moni suomalainen miettii, voisiko Suomelle tapahtua samalla tavalla kuin Ukrainalle. Voisiko Suomi todella joutua hyökkäyksen kohteeksi, vaikka sitä ei ole tapahtunut niin pitkään aikaan? Kyllä voisi, on hiljainen vastaus. Tällä hetkellä Suomeen ei kohdistu sotilaallista uhkaa, mutta ei tämä takaa mitään ensi viikosta, ensi vuodesta puhumattakaan. Valtiojohdon tehtävä on rauhoitella, asiantuntijoiden kertoa, miltä oikeasti näyttää.

Onko Putinilla intressejä Suomessa, joita hän haluaisi edistää? Kyllä on. Kukaan ei osaa varmaksi ennustaa, mitä Venäjän ja Ukrainan välisessä sodassa käy eikä varsinkaan sitä, mitä Putin sen jälkeen aikoo. Suomi on ainoa Natoon kuulumaton Venäjän rajanaapuri, joka ei ole viime vuosina saanut rautaa alueelleen.

Suomalaiset luottavat maan ulkopoliittiseen johtoon, etenkin tasavallan presidenttiin, jonka kansansuosio on huomattavan suurta. Kansalaisten Nato-kantojen muutokset kuitenkin kertovat siitä, että yhä suurempi osa suomalaisista uskoo, että ilman sotilasliittoon kuulumista Suomi ei ainakaan ole turvassa.

Suomen linja, kuten useimpien puolueidenkin, perussuomalaiset mukaan lukien, on ollut Nato-optio. Se tarkoittaa juuri sitä, että mikäli olosuhteet ovat sellaiset, ja kansalaiset ja päätöksentekijät niin haluavat, Suomi voi hakea Naton jäsenyyttä. Olosuhteiden muutosta tuskin kukaan kieltää. Kansalaisista enemmistö toivoo jäsenyyttä, ja mitä ilmeisimmin lukemat edelleen nousevat. Puolueet ja eduskuntaryhmät keskustelevat. Kaikki on liikkeessä.

Jäsenyys ei olisi kumppanuuden ja yhteensopivuuden laajennus, vaan perustavanlaatuinen muutos koko turvallisuuspolitiikkaamme.

Sosiaalisen median keskusteluissa Nato-jäsenyyden perään voimakkaimmin huutavat vahvistavat kantaansa usein korostamalla lujuuttaan ja realismiaan: kova kovaa vasten, rautaa rajalle, hakemus nyt! Kunpa se olisi niin yksinkertaista. Nato-hakemus, tai edes jäsenyys, ei kuitenkaan olisi lopullinen ratkaisu Suomen turvallisuus- ja puolustuspoliittisiin ongelmiin ja epävarmuuksiin. Ne, jotka esittävät pelkän päätöksen hakea jäsenyyttä jonkinlaisena ratkaisuna, ovat joko idealisteja tai tietämättömiä.

Vaikka useimmat puolueet ja presidentti ovat vuosia korostaneet tarvetta kansanäänestykselle, kansalaiset näyttävät kääntyneen poispäin populismista ja kohti raadollisia tosiasioita. Ylen kyselyn mukaan useampi vastustaa (48 %) kuin kannattaa (41 %) kansanäänestyksen järjestämistä. Nato-kansanäänestyksen järjestäminen missä tahansa olosuhteissa mutta etenkin kriisiaikana olisi erittäin riskialtista.

Maantieteelle emme voi mitään. Geopoliittinen todellisuus on maalannut meidät jälleen kerran nurkkaan, jossa ei välttämättä ole erinomaisia vaihtoehtoja. Silloin pitää valita se, joka näyttää käytettävissä olevan tiedon ja tilannearvioiden perusteella olevan vähiten huono. Epävarmuutta sekään ei poista.

Joudumme muistelemaan tai opettelemaan, miten sen kanssa voi elää. Pahitteeksi ei olisi korostaa kansallisen yhtenäisyyden merkitystä. Olemme kaikki siinä samassa veneessä.

(Teksti on julkaistu 28.2. myös Alfa-TV:n uutisissa.)

Yli kipurajan

Perussuomalaiset esitti viime syksynä, että hallituksen ajamaa maailman kunnianhimoisinta ilmastopolitiikkaa pitää maltillistaa niin, että hiilineutraalisuustavoite siirretään vuoteen 2050 eli samaan vuoteen kuin EU:n tavoite. Liian kovasta kunnianhimosta seuraa ongelmia ja ylimääräisiä kustannuksia eivätkä tavoitteena olevat imagovoitot näitä kompensoi. Pienen maan, jossa etäisyydet ovat pitkiä, ilmasto kylmä ja julkinen talous rapakunnossa, pitäisi tehdä asiat vakaalla harkinnalla eikä lähteä keulimaan kansainvälisten lisäpisteiden toivossa. Varsinkaan kun itse ongelmaan eli ilmastonmuutokseen Suomen muita suuremmalla ”kunnianhimolla” ei ole vaikutusta.

Photo by cottonbro on Pexels.com

Sähkön ja liikennepolttoaineiden hinta on ylittänyt aikoja sitten monien ihmisten kipurajan. Yhä useampi pitkiä etäisyyksiä töihin ajava joutuu miettimään, kannattaako työnteko. Hiilineutraalisuustavoitteen maltillistamisesta on saatavissa säästöjä, joita voidaan käyttää esimerkiksi veronalennuksiin, joilla kansalaisten selviämistä koko ajan kallistuvien elinkustannusten kanssa voidaan helpottaa.

Suomelle kertyi vuonna 2021 päästöoikeuksien huutokaupoista yhteensä noin 409 miljoonaa euroa tuloja. Päästöoikeuksien voimakkaasti nousseen hinnan vuoksi huutokauppatulot lähes kaksinkertaistuivat verrattuna edelliseen vuoteen, jolloin huutokauppatulot olivat 220 miljoonaa euroa. Todennäköisesti päästökauppatulot ovat tänä vuonna vielä selvästi enemmän, vaikka turpeen osuus vähenee. 

Näitä rahoja komissio haluaa rahoittamaan ilmastososiaalirahastoa. EU haluaa kerätä lisätuloja nappaamalla joka vuosi 12 miljardia euroa jäsenmaiden päästökauppatuloista. Suomen hallitus on sanonut suhtautuvansa ilmastorahastoon ”hyvin kriittisesti”, mutta kuinka pitkälle tällä päästään?

Suomen ei pidä antaa päästökauppatulojaan EU:lle, mutta ei myöskään käyttää niitä mihinkään muuhun kuin ilmastopolitiikasta kärsivien ihmisten ja alojen tukemiseen. Suomen päästökauppatuloja on ohjattava Suomen ja suomalaisten hyväksi.

Suomen hallitus peesaa komissiota päästökaupan kovempaan kiristämiseen vetämällä oikeuksia pois markkinoilta. Päästöoikeuksien määrä vähenee 2,2 prosenttia vuodessa vuodesta 2021 alkaen. Tämä osaltaan lisää nousupainetta päästöoikeuden hintaan – ja niinhän sen on tarkoituskin. Päästöoikeuksien lisääminen tai edes ennallaan pitäminen vaikuttaisi sähkön ja polttoaineiden hintaan alentavasti, ilman että EU:n tyylin mukaisesti pohjoisen maat pääsevät taas maksumiehiksi tukipakettien ja rahastojen kautta.

Jostakin suunnasta ongelmaa on alettava helpottaa. Hallitus ei voi jatkaa ihmisten ostovoiman tuhoamista sekä ilmastokurjistamisella että kansalaisiamme ja maamme suhteellista kilpailukykyä romuttavalla EU-politiikalla.

Ruotsi aloitti kotitalouksien liikaa kallistuneiden sähkölaskujen tukemisen 585 miljoonalla eurolla. Myös Norja ja moni muu Euroopan maa maksaa kansalaisilleen energiatukea liikaa kallistuneiden sähkölaskujen takia. Valtiovarainministeri Annika Saarikko muistutti kyselytunnilla, että Suomessa voi hakea toimeentulotukea. Elinkeinoministeri komppasi, ettei hallitus ole suunnittelemassa sen paremmin suomalaisten sähkö- kuin bensalaskujenkaan tukemista.

Kyllä kannattaisi.

(Kolumni on julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa 31.1.)