sosiaalinen media

Turvallisuuspolitiikasta ja #keskustelu’sta

/ Riikka / 7 kommenttia

Politiikassa asioiden pelkistyminen silkaksi somehuuteluksi ja hästägeiksi, äärimmäinen yksinkertaistaminen ja myyviin mielikuviin tarrautuminen perusteellisten argumenttien, pohdinnan ja ajatustenvaihdon sijaan on jokapäiväistä todellisuutta ja arkipäivää. Kyse ei ole pelkästä sosiaalisesta mediasta, vaan myös valtamedian syvään juurtuneesta logiikasta juosta helppojen, myyvien, vähänlaisesti lukijan omaa perehtyneisyyttä vaativien kantojen ja ilmiöiden perässä. Media jättää huomiotta yhtä, voimakkaasti ylitulkitsee toista ja kolmanneksi rakentaa alusta loppuun omia diskurssiuutisiaan, joiden toivoo muuttuvan lihaksi ja luuksi eli niin sanotuksi todellisuudeksi. Ja näin usein käykin.

Tämä ilmiö on sellaiselle politiikassa mukana olevalle ihmiselle, joka mielellään olisi perusteellisempi, harkitsevampi ja viihteettömämpi, toisinaan vaikea pala purra.

Erityisen vaikeaksi ja vastenmieliseksi se muuttuu, kun kohteena on Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka eli kun klikkiotsikot, somehuutelu ja hästägit liikkuvat alueella, joka koskee Suomen valtion eksistenssiä, suvereniteettia ja maamme ulkoista turvallisuutta.

High politics riensi twitteriin

Suomettuneeseen aikaan, ja monesti muulloinkin, ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa tavattiin pitää niin vaikeana ja monimutkaisena, että juuri kenelläkään ei uskottu olevan siihen kompetenssia. Kansalaiskeskustelua ei syntynyt eikä sitä kukaan kaivannut. 2000-luvun kriittiseksi väitetyssä individualismissa, jossa kansalaisen ”aktiivista osallistumista” erityisesti omalla sohvalla maaten pidetään suuressa arvossa, olemme siirtyneet toiseen ääripäähän. Siellä riittävän valistuneen kannan voi esittää kuka tahansa – ja varmistaakseen nopean etenemisen läpi kiirehtivän median mieluiten vielä joko ylimielisesti tai aggressiivisesti. Samaan aikaan monia muita merkittäviä kiista-asioita ei haluta alistaa esimerkiksi kansanäänestyksille – ja jopa pelkkää keskustelua pelätään tai pidetään populistisena.

Kuuntelin tasavallan presidentti Sauli Niinistön uudenvuodenpuheen, kuten useimmat muutkin suomalaiset. Puhe oli hyvä. Se oli myös varsin yllätyksetön. Yllätyksistä vastasivatkin puheen analysaattorit. Luin kolumneja ja näkökulmia ja ihmettelin. Sitten luin presidentin puheen vielä kertaalleen. En itse nähnyt siinä sitä, mistä otsikot kertoivat. Useimmat suomalaiset analyysit havainnoivat puheessa selvää liikettä Naton suuntaan ja enemmän tai vähemmän selkeää linjanmuutosta. Ulkomaiset kommentaattorit vetivät vielä vähän pidemmälle: Niinistö haluaa Natoon! Odotetusti presidentti sitten kolmantena päivänä puheen jälkeen päättikin korjata tehtyjä tulkintoja.

Saattaa tosiaan olla, että presidentin kannattaisi alkaa puhua vähemmin metoforin ja yksinkertaisemmin, mikäli hän haluaa varmistaa viestinsä perillemenon jo ensimmäisellä kerralla. Toisaalta kuten kaikki tietävät, epätarkkuus ei ole aina poliitikon taitamattomuutta vaan erityisesti herkissä kysymyksissä nimenomaista taitavuutta. Ainakin mikäli koltiaiset eivät kiirehdi tekemään siitä oitis kovaäänisiä, esittäjälleen epämieluisia tulkintoja.

Vuosi vuodelta leimahtavammaksi ja harkintaan kykenemättömämmäksi muuntuva ”someyleisö” on omavaltainen eikä juuri lainkaan puheiden ja argumenttien alkuperäisten esittäjien hallittavissa. Se kääntää halutessaan mustankin valkoiseksi, joko omin voimin tai itäisten maiden ohjauksessa. Tämä ei suinkaan päde vain nyt käytävässä turvallisuuskeskustelussa vaan monessa muussakin politiikan teemassa. Kaiken lisäksi tilannetta kärjistää se, että käymme vaaleja – vaikka sitä eivät kaikki tahdokaan muistaa – millä on aina vaikutuksensa sekä keskustelun intensiteettiin että puolueiden ja poliitikkojen muihin valintoihin.

Turvallisuuspolitiikan peruslinja

Suomella on mahdollisuus liittoutua sotilaallisesti ja hakea sotilasliitto Naton jäseneksi, mikäli siihen päädymme, ja näin pitää olla. Asiaa ei kuitenkaan päätetä vaalikeskusteluissa, sosiaalisessa mediassa eikä varsinkaan Venäjällä. Ulko- ja turvallisuuspoliittinen linjamme, sen vakaus, ennustettavuus ja toisaalta pidättyväisyys, ovat vahvuuksiamme. Suomi ei ole koskaan ollut sinisilmäinen geopoliittisissa tai geostrategisissa kysymyksissä. Linjaa ei ole syytä muuttaa jokaisesta rasahduksesta.

Perussuomalaisen puolueen näkökulma on perinteisesti korostanut sotilaallista liittoutumattomuutta ja uskottavaa kansallista puolustusta sekä Nato-option säilyttämistä. Kuten useimmissa puolueissa, meilläkin on erilaisia näkemyksiä. Kansalaiset yleisesti ovat gallupien perusteella edelleen selvästi Nato-jäsenyyttä vastaan.

Mikäli ”Nato-median” annettaisiin kehittyä yhtä pintapuoliseksi ja älyllisesti epärehelliseksi kuin millainen ”EU-media” on jo muutaman vuosikymmenen ollut, en epäilisi hetkeäkään, etteikö kansalaiskannatuskin saataisi riittävään nousuun. Euroatlantin tuulet eivät kuitenkaan vielä ole tarttuneet varovaisten impivaaralaisten pehkoihin.

Itse toivon, että kokoomuksen puheenjohtaja Orpon käyttämä fraasi Suomen tarpeesta ”olla mukana pöydissä” (IL 30.12.) olisi ennemminkin hälytyskello: Ei, ei enempää näitä pöytiä! Vaadimme edes oikeita ja konkreettisia argumentteja. Pitäkää pöytänne, jotka vievät meiltä rahan ja itsenäisyyden.

Valmistelemme puolueessa tälle vuodelle uutta turvallisuus- ja puolustuspoliittista ohjelmaa, mutta minulla ei ole tarjota kohupaljastuksia siitä. Emme valmistele sitä akuutisti muuttuneen turvallisuusympäristön vuoksi vaan siksi, että edellinen on vuodelta 2015, ja paljon kaikenlaista on tapahtunut.  

Joka tapauksessa omalta osaltani toivoisin, että turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa ei pelkistettäisi aivan arkipolitiikan ilmiöiden tasolle. Kyse on kuitenkin maamme turvallisuudesta ja olemassaolosta eikä mistä tahansa eteen tulevasta hallituksen esityksestä, omantunnonkysymyksestä tai puoluepolitiikasta.

Tämä ei tarkoita, että haluaisin hillitä harkittujen näkökulmien esilletuomista. Päinvastoin. Toivotan ulko- ja turvallisuuspoliittisen ja kansainvälisen politiikan keskustelun lämpimästi tervetulleeksi. OIen saanut koulutukseni siitä enkä arkaile keskusteluun osallistumista. Kerroin ennen puheenjohtajaksi valintaani (kysyttäessä), että olisin nähnyt Suomen Naton jäsenenä mieluiten heti 1990-luvulla. Se aika kuitenkin on mennyt, ja nyt on nyt.

Sen sijaan twitterin ”nyt todella Natoon tai olet Putinin kätyri”-kannanottoihin suhtaudun yhtä kielteisesti kuin silloinkin, kun niitä viljellään muissa yhteyksissä, esimerkiksi EU-keskustelussa.

Yleisestä Euroopan turvallisuustilanteesta, EU:sta ja Venäjästä

Venäjä ja Yhdysvallat neuvottelevat ensi viikolla Genevessä. Sitä ennen kokoontuvat esimerkiksi Naton ulkoministerit, Etyj ja Nato sekä Nato-Venäjä-neuvosto. EU:lla ei ole roolia keskusteluissa, mikä vahvistaa venäläisten käsitystä siitä, että EU on mitätön ulko- ja turvallisuuspoliittinen vaikuttaja. Tämä tehtiin selväksi myös EU:n ulkopoliittisen edustajan Josep Borrellin nöyryyttävällä kohtelulla tämän Moskovan vierailulla alkuvuonna 2021.

Euroopan Unioni ei kykene luomaan yhtenäistä linjaa Venäjän suhteen, koska etenkin Saksa on vastuuttoman energiapolitiikkansa takia täysin riippuvainen venäläisestä maakaasusta. Baltian maat ja Puola taas haluavat ajaa EU-Venäjä-suhteet lähelle katkeamispistettä, jota ei voida pitää Suomenkaan etuna. Energiapolitiikkaan ja sitä myötä myös ilmastokunnianhimoon liittyy useita turvallisuuspoliittisia elementtejä, joista ei varsinkaan Suomessa juuri keskustella. Huolestunut olen myös suomalaisen maatalouden edessä olevista ”kunnianhimoisista” heikennyksistä, joilla tulee todennäköisesti olemaan kielteinen vaikutuksensa kotimaisen ruoan saatavuuteen ja huoltovarmuuteemme.

Vaikka Saksa ja Ranska puhuvat paljon EU:n yhteisen ulkopolitiikan tarpeesta, kumpikin maa harjoittaa omaa aktiivista kahdenvälistä diplomatiaansa Venäjän suuntaan ohi muun EU:n. Tämänkin vuoksi on tärkeää, että Suomi pitää auki riittävän toimivat suhteet Venäjän suuntaan – Brysselin kakofoniassa Suomen ääni ei kuulu lainkaan. Yksimielisyyden vaatimuksesta EU:n ulkopolitiikassa ei tule missään olosuhteissa luopua.

Yhdysvallat ei tule antamaan periksi Venäjän etupiirivaatimuksille. Sillä ei kuitenkaan ole halua joutua suoraan aseelliseen konfliktiin Venäjän kanssa, minkä takia Ukrainaa ei olla Nato-jäseneksi lähiaikoina ottamassa. Yhdysvallat on asetoimitusten osalta tarjonnut ukrainalaisille vain kalustoa, jota voi käyttää puolustustarkoituksessa.

Venäjä voitti jo yhden erän saadessaan lännen takajaloilleen ja neuvottelupöytiin, mutta toisaalta silläkään ei ole kovin monia hyviä vaihtoehtoja.

Venäjän yleisesti heikentynyt asema hidastuneen talouskasvun, elintason nousun pysähtymisen, sisäisen tyytymättömyyden ja ulkopoliittisten ongelmien puristuksessa on ajanut sen tilanteeseen, jossa se on valmis uhkaamaan ennaltaehkäisevällä hyökkäyssodalla. Sillä, haluaako Venäjä ensisijaisesti hämätä vai rakentaa verukkeita johonkin muuhun, ei varsinkaan Suomen kannalta juuri ole merkitystä.

Kuten ei silläkään, onko etupiiriuhkailun ja sen lietsoman Natoa apuun huutavan kansalaiskeskustelun tarkoitus strategisesti lisätä esimerkiksi Suomen sisäisiä jännitteitä, vai onko kyseessä vain itänaapurille mieluinen sivuseuraus. Yllätyksenä se ei ainakaan tullut.

Suomen pitää tietenkin voimakkaasti tyrmätä Venäjän haaveet muodostaa etupiirejä, kuten on tehtykin, erityisesti tasavallan presidentin toimesta. Venäjä ei sanele suvereeneille valtioille niiden mahdollisuuksia. Suomi tukee muun lännen kanssa Ukrainan itsenäisyyttä ja alueellista koskemattomuutta. Pidän kuitenkin suoraa sotilaallista hyökkäystä Ukrainaan epätodennäköisenä.

Venäjän valtaapitävien tarkoituksena on lietsoa kansallishenkeä ihannoimalla neuvostomenneisyyttä ja yhdistämällä kansan rivejä aggressiivisella ulkopolitiikalla, jonka kärkenä on niin sanottujen lähiulkomaiden, mm. Ukrainan ja Valko-Venäjän, sitominen pysyvästi Venäjän vaikutuspiiriin. Putinista täytyy ymmärtää, että hän ei ole, kuten monet väittävät, isovenäläinen etninen nationalisti, vaan pikemminkin reaktionisti, joka haaveilee uudesta Neuvostoliitosta poliittisessa muodossa. Eikä narsistista persoonallisuuttakaan tietenkään voi sivuseikkana pitää.

Tosiasia on, että Itä-Ukrainan konflikti on käynnissä kahdeksatta vuotta. Siinä on kuollut tuhansia siviilejä ja ukrainalaisia sotilaita. Venäjä on puolustellut interventiotaan Itä-Ukrainassa venäjänkielisten ukrainalaisten suojelulla.

Euroopan epävakauteen on tietenkin vaikuttanut myös Yhdysvaltojen muuttunut asema, jossa se keskittyy mieluummin muunlaisiin omiin kansainvälisiin haasteisiinsa esimerkiksi Lähi-itään, Etelä-Aasiaan ja Kiinaan liittyen, sekä lukuisat muut EU:n ja omat ongelmamme.

Näistä lähtökohdista käynnistyi vuosi 2022, ja sillä meidän on mentävä.

Maahanmuutto PIIP Suomi PIIP – Poliittinen sensuuri Suomessa vuonna 2021

/ Riikka / 10 kommenttia

Olen vuosien varrella useaan kertaan kuvannut Suomeen ja länsimaihin suuntautuvan haitallisen maahanmuuton – eli pääasiassa kehitysmaista saapuvan ”sosiaalisen maahanmuuton” – konkreettisia seurauksia. Käsittelen säännöllisesti esimerkiksi tämän taloudellisia, sosiaalisia, kulttuurisia, rikollisuuteen ja turvallisuuteen liittyviä ja väestöpoliittisia seurauksia. Jaan uutisten lisäksi paljon tutkimus- ja tilastotietoa.

Maahanmuuton kielteisistä seurauksista raportoiminen närästää edelleen monia. Erityisesti sanoista kiihottuva ja tosiasioita pakeneva vasemmistovihreäfalangi herkistyy, kun kuvaan massasiirtolaisuuden aiheuttamia muutoksia Suomen, Ruotsin tai Euroopan väestöpohjaan. Vaikka jakamani tiedot ja tilastot ovat aina virallisten asiantuntijatahojen laatimia, joko niihin ei haluta uskoa tai vaihtoehtoisesti niiden yksiselitteisesti esittämä tulevaisuudenkuva tai sen merkitys halutaan mitätöidä. Huuto on kovaa, mutta sisäisesti epäjohdonmukaista ja ristiriitaista.

Suomessa toteutettavalla maahanmuuttopolitiikalla on seurauksia, joista monet ovat negatiivisia. Tällainen maahanmuutto ei kansainvälisistä sopimuksista huolimatta ole luonnonvoima, vaan siihen voidaan vaikuttaa politiikalla. Mikäli Suomi haluaisi edistää ainoastaan sellaista maahanmuuttoa, joka olisi joko hyödyllistä tai ei ainakaan haitallista, se olisi mahdollista. Näin ei kuitenkaan tehdä.

Muutokset väestöpohjassamme maahanmuuton seurauksena ovat kiistattomat. Niin Suomen kuin useiden muidenkin länsimaiden väestönkasvu perustuu vahvasti maahanmuuttoon, jota eri tahot myös peräänkuuluttavat koko ajan lisää, milloin milläkin perusteella. Koska saapuvien henkilöiden syntyvyys on selvästi korkeampaa kuin kantaväestön, muutos on kiihtyvä myös nettomaahanmuuton tasosta riippumatta.

Helsinki sunnuntaina 28.3.2021.

Tilastollisesti todennettava tosiasia

Kuten olen lukuisia kertoja aiemminkin tuonut esille, en viittaa tilastojen ja empiiristen tosiasioiden jakamisella mihinkään ”salaliittoteoriaan”, ”juutalaisteoriaan” tai ”äärioikeistoteoriaan”. En ole edelleenkään perehtynyt sellaisiin, kuten en perehdy myöskään QAnon-, tunnelisota-, kristalliterapia- tai muihin vastaaviin ”teorioihin”. (Äärivasemmistolaisiin rotu- ja sukupuoliteorioihin minun on ollut valitettavasti yliopistossa pakko perehtyä.)

Kun olen alkanut väestömuutoksista vuosia sitten puhua, en ole ollut edes tietoinen, että äärioikeisto on rakentanut niistä ”teorioita”. Tämän ovat tuoneet tietooni somen vasemmistosoturit ja valtamedian toimittajat. Mutta sekään ei ole saanut minua tutustumaan niihin. Viimeksi Imagen toimittaja kysyi minulta, mitä ajattelen niistä. En osannut vastata, koska en tunne niitä – ja niinpä kerroin sen sijaan, miksi itse puhun väestöpolitiikasta ja miksi siitä nähdäkseni pitää puhua. (Kuitenkin kyseistä Imagen juttua on käytetty muualla perustelemaan sitä, että ”Purra puhuu väestönvaihdoksesta”. Kuvasin kiistattomasti todennettavaa tosiasiaa, en mitään teoriaa tai ”teoriaa”. Toin eron haastattelussa selvästi esille.)

Edustan parlamentaarista puoluetta, perussuomalaisia, joka parlamentaarisin ja laillisin toimin edistää poliittisia tavoitteitaan. Minulla ei ole mitään tekemistä äärioikeiston kanssa ja vastustan väkivaltaa sen kaikissa muodoissaan.

Äärioikeisto ja turvallisuusuhka

Närkästys maahanmuuton seurauksista puhumista kohtaan kiihtyi, kun Suojelupoliisi ilmoitti tällä viikolla, että ”väestönvaihtoteoria” linkittyy äärioikeistolaiseen turvallisuusuhkaan. Sekä sosiaalinen media että useampi valtamedian julkaisu alkoivat välittömästi Supon ulostulon jälkeen täyttyä väitteistä, joiden mukaan tämä yhdistää perussuomalaiset – ja etenkin puolueen johdon – turvallisuusuhkiin ja jopa terrorismiin. Supon päällikön Antti Pelttarin asiaa korjaava tviitti ei enää pelastanut tilannetta, kun todellisuuspakoisimmat ja tosiasioita karttelevat henkilöt politiikassa ja mediassa olivat jo ehtineet rakentaa tulokulmansa. Sen mukaan käsitteitä ”väestönmuutos” ja ”väestönvaihdos” käyttävät perussuomalaiset ovat Supon mukaan äärioikeistoa ja siten turvallisuusuhka.

En käsittele tässä yhteydessä enempää sitä, miten uskomattoman epärehelliseksi ja sairaaksi perussuomalaisiin kohdistunut poliittinen ajojahti on muuttunut. En myöskään käsittele journalismin laaduttomuutta. Totean ainoastaan, että jonkin sanan tai sanojen kieltäminen poliittisesta puheesta siksi, että jotkut ääriliikkeet sellaisia käyttävät ja sellaisten ympärille ”teorioitaan” rakentavat, ei voi olla kestävää.

Ajojahti sanoja kohtaan tai niiden käyttämisen faktinen sanktiointi eivät poista itse tosiasiaa. Asia on totta. Mikäli se ei ole jonkun mielestä poliittisesti relevanttia, se on hänen mielipiteensä. Vaikka minulta kiellettäisiin kyseisten termien käyttö, en lopeta aiheesta puhumista, koska aihe on oleellinen ja merkittävä, niin yhteiskunnallisesti kuin poliittisesti.

Osaan nokkelana ihmisenä tarvittaessa keksiä toisen sanan kuvaamaan tätä tosiasiaa. Miten olisi ”maahanmuuton aiheuttamat muutokset väestöpohjassa” tai ”vieraskielisten osuuden muutokset Suomessa”?

Tai luovemmin vaikkapa ”keijo” – yleisnimenä kaikelle tragikoomiselle sananvapauden rajoittamiselle?

Mikäli poliittisesta puheesta halutaan poistaa sanojen käyttö sillä perusteella, että äärioikeistolaiset tai äärivasemmistolaiset tai islamistit tai ääri-joku käyttää niitä, meidän pitäisi karsia aika monta muutakin termiä. Ehkä tämä tosiaan onkin se, mihin tietyt tahot yhteiskunnassamme pyrkivät – ainakin silloin, kun kyse on heille epämiellyttävistä asioista eli tässä tapauksessa tietynlaisen maahanmuuton aiheuttamista ongelmista.

Itse en kuitenkaan näe sanojen kieltämistä minään muuna kuin sananvapauden rajoittamisena, mielivaltana ja poliittisten oikeuksien tuhoamisena eikä se kuulu Suomen kaltaiseen demokraattiseen maahan.

Mikäli ja kun maan suuret poliittiset tahot haluavat nimenomaan edistää maahanmuuttoa, tulee heidän kyllä sietää myös se, että perussuomalaiset kuvaavat sen seurauksia ja näin informoivat kansalaisia. Moni suomalainen ei ymmärrä, edelleenkään, miten peruuttamattomista asioista on kyse.

Videoni vuodelta 2018 poistettiin

Sanoista kiihottuva ja tosiasioita pakeneva vasemmistovihreäfalangi sai somessa lähes silmieni edessä masinoidulla ilmiantokampanjalla tällä viikolla Youtuben poistamaan videoni vuodelta 2018. Videon nimi oli ”Väestönmuutokset ja suomalaisuus”. Käsittelen siinä Hesarin aiheesta kirjoitetun jutun ja tviittini aikaansaamia reaktioita. En puhu äärioikeiston teorioista tai uskomuksista (kuten en milloinkaan muutenkaan) vaan valtakunnan suurimman sanomalehden väestönmuutoksia käsittelevästä jutusta, virallisista tilastoista, arvioista ja skenaarioista. Käyn läpi ajatuksiani suomalaisuudesta, suomalaisuuden piiriin kuulumisesta, kansalaisuuden ja kansallisuuden käytännön eroista, maahanmuuttopolitiikasta ja siihen vaikuttamisesta äänestämällä. Tyyli on poliittisen asiallinen, enemmän akateeminen kuin edes poleeminen.

Julkaisen kyseisen videon litteroinnin tämän kirjoituksen alla. Video on vapaata ja käsikirjoittamatonta jutusteluani eikä siis hiottu kirjoitus sen paremmin kielellisesti kuin sisällöllisestikään.

Löydätkö siitä vihamielistä sisältöä? Pitäisikö video tuon tekstin pohjalta kuvata uudelleen ja käyttää PIIP-sanoja ”vihamieliseksi sisällöksi” todetun tilalla?

Omassa poliittisessa työssäni jatkan maallemme vahingollisen maahanmuuttolinjan seurausten kuvaamista jatkossa entistäkin voimakkaammin.

Väestönmuutokset ja suomalaisuus (video 4.6.2018)

Videon esittelyteksti: Reilun 30 vuoden päästä Suomessa on kaupunkeja, joissa kantasuomalaiset ovat vähemmistössä. Vieraskielisten syntyvyys on huomattavasti korkeampaa kuin suomalaisilla. Useimmille tämä muutos tai sen nopeus ei ole ok. Siksi media, poliitikot tai asiantuntijat eivät liiemmin välitä asiasta puhuakaan. Miksi joillekin ”suomalaisuus” on tärkeää ainoastaan silloin, kun heidän omaa kuulumistaan tuon määreen alle ollaan kyseenalaistamassa.

Moi! Muutama sana väestöarvioista ja suomalaisuudesta ja tällaisesta, joita olen tänään mietiskellyt.

Helsingin Sanomat kertoi muutama päivä sitten väestöarvioista ja nimitti näitä väestönmuutokseksi eli kysymys on siitä, miten suomalaisten, suomen- ja ruotsinkielisten osuus, muuttuu tulevien vuosien ja vuosikymmenten aikana verrattuna vieraskielisten ja maahanmuuttajien osuuteen Suomessa.

Itse tänään Twitterissä tviittasin tviitin, jossa mainitsin tästä, että kolmenkymmenen vuoden kuluttua Suomessa on kaupunkeja, joissa suomalaiset ovat vähemmistössä. Sitten arvioin siinä, että suurimmalle osalle suomalaisista tämä asia ei ole ookoo. Ongelma on siinä, että monet eivät ymmärrä asiaa, tai eivät yksinkertaisesti usko, että meidän maassammekin on käynnissä sellainen prosessi, että yhteiskuntamme ja kulttuurimme ja sosiaalinen järjestelmämme muuttuu niin peruuttamattomalla tavalla koko ajan. Lisäksi otaksuin, että juuri tämä, että ihmiset eivät sitä niinkään ymmärrä, on yksi syy sille, että tästä ei myöskään paljon puhuta. Media, poliitikot, asiantuntijat harvemmin mainitsevat näitä lukuja tai prosenttiosuuksia, koska ne ovat aika pelottavia.

Sain kimppuuni tietenkin yleisimmät vasemmistolaiseen, vihreään, ”suvaitsevaiseen” kuplaan kuuluvat kommentoijat, ja panin merkille siitä muutaman asian. Tämä ryhmä jakaantuu siinä, että he eivät ole varmoja, kumpi nyt sitten on oleellisempaa, vastustaa näitä tilastoja, tilastoarviointeja, skenaarioita siitä, mitä milläkin todennäköisyydellä tulee tapahtumaan jollakin aikavälillä, vai sitä, että tämäkään – mikäli nämä tilastot ja muut ovat aivan totta – että siinäkään olisi mitään pahaa. Tässä on pieni ristiriita tietysti. Kuten sanoin, keskimäärin uskon kyllä, että suomalaiset ymmärtävät, että kun näin tapahtuu, se on ongelmallista hyvin monesta näkökulmasta katsoen. Meidän taloutemme ei kestä sitä – sikäli kun ”kotouttaminen” ei onnistu tämän paremmin. Toisaalta se muuttaa peruuttamattomalla tavalla meidän kulttuuriamme ylipäätänsä ja yhteiskuntaa. Suomi ei ole silloin enää Suomi. Suurin osa suomalaisista on realisteja eikä kannata länsimaiden, Euroopan tai Suomen jatkuvaa ja ikään kuin vääjäämättä tapahtuvaa monikulttuuristumista.

Sitten tuolla Twitterissä keskustelu meni siihen, mihin se niin kovin usein menee – mikä onkin syy sille, miksi tällaista keskustelua yleensä nimenomaisesti kannattaa välttää: No onko adoptiolapsi suomalainen, onko se ja se integroitunut, elämässään korkealle päässyt poliitikko, joka on tullut jostakin, onko hän suomalainen, ja niin edelleen. Keskustelu menee kokonaan pois siitä, mihin sen itse aluksi yritti johdattaa.

Toisaalta, ajattelisin, että niin kauan kuin minusta ei tule somalia, vaikka muuttaisin Somalimaahan – eikä edes minun lapsistani… Ajatuskin siitä on aivan naurettava: että minä muuttaisin Somaliaan, opettelisin kielen ja pukeutuisin kaapuun ja alkaisin väittää, että minä olen nyt somalialainen.

Mutta länsimaisuutta, ylipäätänsä liberalismia, suomalaisuutta, pidetään jotenkin fleksibiilimpänä kokonaisuutena, mikä tarkoittaa sitä, että me olemme avoimia kaikille ja kuka tahansa voi tulla ja ottaa meidän kulttuurimme ja alkaa puhua itsestään kyseisen maan ei paitsi kansalaisena vaan myös identiteetiltään sellaisena.

Se, mikä tässä on mielestäni kaikkein huvittavinta, on, että näitä ihmisiä pääasiassa suomalaisuus… Tai että suomalaisuus ei ole heille mikään oleellinen määre. Joko sitä ei ole ollenkaan olemassa ja me puhummekin myytistä, jolloin meidän kansallinen identiteettimme on myytti. Tai mikäli se on olemassa, se on jotenkin muuten ongelmallinen. Tai vielä joissakin tapauksissa, kansakuntia, kansallisuuksia, identiteettejä ei heidän mielestään tulisi lainkaan jaotella näin, koska se on jotenkin irrelevanttia. Ainoastaan siinä tapauksessa, kun joku mahdollisesti kyseenalaistaa heidän oman pääsynsä suomalaisuuden piiriin sisälle, silloin suomalaisuudesta tulee merkittävä.

Kysymys on tietenkin hyvin yleismaailmallinen eli se, että individualismiin kannustava maailmamme suosittelee yksilöille sitä, että he vaativat itselleen oikeuksia: Minulla täytyy olla oikeus saada olla sitä ja tätä, vaatia sitä ja tätä, poimia kirsikoita, juuri sitä, mitä minä haluan. Silloin minut kuuluu laskea tämän identiteetin ja kansallisen piirin sisälle, kun minä sitä itse haluan, mutta ei milloinkaan muulloin.

Henkilökohtaisesti tietysti vastustan tällaista näkemystä. Jos lähestytään sitä teoreettisena tai loogisrationaalisena kokonaisuutena, nähdään, että siinä on hyvin paljon ristiriitaisuuksia. Toisaalta ei tarvitse mennä noin abstraktillekaan tasolle – koska se ei toimi arkielämässäkään.

Poliittisesti tämä suomalaisuuden sisään tai ulkopuolelle kuuluminen, se ei ole läheskään niitä oleellisimpia kysymyksiä. Se on oleellinen kysymys yhteiskunnallisesti ja kulttuurisesti, mutta poliittisesti ei niinkään.

Se on poliittisesti oleellista, mihin minä ensimmäiseksi puutuin: se, että vieraskielisten osuus ylittää kantasuomalaisten tai suomen- ja ruotsinkielisten osuuden sinä ja sinä vuonna siellä ja siellä. Se on oleellista. Siihen me voimme ja meidän pitää vaikuttaa poliittisesti. Tärkein keino on tietysti maahanmuuton huomattava supistaminen.

Mitäköhän vielä tästä aiheesta sanoisin?

Vielä tästä poliittisesta merkityksellisyydestä. Jos mietitään vaikka Helsinkiä. Täällä on alueita, joissa tällä hetkellä maahanmuuttajien ja vieraskielisten osuus on hurjan korkea. Ei vielä niin korkea kuin Ruotsissa tai Keski-Euroopassa, mutta huomattavan korkea. Enkä toisaalta näe, miksi se ei tällä harjoitetulla politiikalla nousisi ihan samalle tasolle kuin muuallakin.

Vieraskielisten syntyvyys… Helsingin seudulla syntyneistä neljännes on vieraskielisiä. Ja sitten kun mennään tietyille asuinalueille, esimerkiksi Itä-Helsinkiin, siellä prosenttiosuudet ovat aivan hurjia, päälle 40 prosenttia.

Tässä tapauksessa minusta tuntuu, että on aivan turha tulla sitten saivartelemaan siitä, että onko tällä tietyllä somalialaistaustaisella nyt mahdollisuuksia päästä tituleerattavaksi suomalaiseksi vai ei. Tämä on sivuraiteille menemistä.

Joka tapauksessa käytän itse termiä väestönvaihdos, koska sitä tämä on, niin kauan kuin tätä tehdään aktiivisesti. Toinen asia on se, että ymmärtävätkö esimerkiksi nykyistä politiikkaa kannattavat ihmiset tai ne, jotka äänestävät valtapuolueita, ymmärtävätkö he, mihin tällä maahanmuuttopolitiikalla mennään. Se on toissijaista, mutta niin kauan kuin tämä politiikka on aktiivista ja täällä nimenomaan halutaan edistää maahanmuuttoa, niin kyllä, suomalaista väestöä silloin vaihdetaan toiseen.

Helsingin Sanomat käytti jutussaan termiä väestönmuutos. Sekin on ihan hyvä, mutta itselleni se antaa vähän konnotaatioita jostakin muutoksesta, jolle me emme vain voi mitään – se ikään kuin vain tapahtuu.

Itseasiassa monet poliittiset vastustajamme nimenomaan haluavat tämänkin asian niin esittää – että me yksinkertaisesti emme voi mitään; että me emme voi mitään sille, että suomalaiset vähenevät suhteessa muihin, emme voi mitään terrorismille, emme voi mitään kestävyysvajeelle, emme sille, että meillä menee rahaa kotouttamiseen.

Höpö höpö. Haluan aina muistuttaa, me voimme sille jotakin. Äänestäkää oikeita ihmisiä, oikeita puolueita!

No niin. Yleensä en jaksa nähdä vaivaa provosoituakseni, varsinkaan Twitterissä, näiden tiettyjen ryhmien hyökkäyksille, mutta tässä nyt muutama sana kommentoidakseni tätä asiaa vähän laajemmin.

Ja vielä muistuttaisin, että nämä väestöllisiin asioihin liittyvät teemat ovat hyvin merkittäviä perussuomalaiselle puolueelle, ja me erityisesti tulevissa ohjelmissamme, eritoten tietysti maahanmuuttopoliittisessa ohjelmassa, käsittelemme tätä asiaa hyvin tarkasti.

Minä haluan, että minun Suomeni on Suomi vielä tulevaisuudessakin. Kiitos. Moikka.

Vihapuhejahdin diktatoriset juuret

/ Riikka / 9 kommenttia

Ranskalaisen historian opettajan Samuel Patyn (1973-2020) murha Suur-Pariisiin kuuluvassa Conflans-Sainte-Honorinen kunnassa lokakuussa on tuonut taas kerran esiin liberaalin läntisen arvomaailman ja poliittisen islamin välisen jyrkän kuilun. Patyn kohtaloksi koitui hänen toimintansa omassa ammatissaan. Hän oli kertonut oppitunnilla oppilailleen kahden länsimaisen perusarvon – sananvapauden ja vähemmistöjen oikeuksien – törmäämisestä. Havaintovälineenä hän näytti satiirilehti Charlie Hebdon pilakuvaa, jossa esiintyy muslimien profeetta Muhammed.

Patyn tarkoituksena oli osoittaa ranskalaisen opetussuunnitelman mukaisesti, että moniarvoisessa yhteiskunnassa sananvapaus ylittää perusoikeutena uskontokuntien vaatimuksen pidättäytyä niiden pyhänä pitämien arvojen loukkaamisesta. Mikään uskonto ei voi nauttia erityiskohtelua.

Lisäksi Paty – joka nautti oppilaiden ja vanhempien enemmistön suurta arvostusta – pyrki erään oppilaan vanhemman mukaan huolehtimaan muslimioppilaiden uskonnollisista tunteista varoittamalla oppitunnin sisällöstä ja ohjaamalla heidät ulos luokasta täksi ajaksi. Paty siis toteutti uskonnollista suvaitsevaisuutta hyvin pitkälle, jopa poliittisen korrektiuden tasolle asti.

Toisenlaisten arvojen ja päämäärien ajamana toimi sen sijaan 18-vuotias tšetšeenilähtöinen Abdullah Anzorov, joka ensin tappoi Patyn ja leikkasi sitten tämän pään irti. Useissa muslimimaissa keräännyttiin mielenosoituksiin tuomitsemaan sekä ranskalainen katsomuksellista tasa-arvoa vaaliva maailmankuva että sen henkilöimä presidentti Emmanuel Macron. Islamilaisten maiden yhteistyöjärjestö OIC koki tarpeen erikseen korostaa murhatyön jälkeisessä lausunnossaan, että se aikoo jatkossakin vaatia julkaisukieltoa Muhammed-pilakuville kaikkialla maailmassa.

Kysyä voi, miksi meillä Suomessa opettajien ammattijärjestö vaikeni koko läntistä koulumaailmaa sokeeranneesta terroriteosta. Länsinaapurissamme Ruotsissa opettajien ammattiyhdistysjohtaja Åsa Fahlen otti samaan aikaan voimallisesti kantaa Patyn tappoon korostaen, että opettajilla on yhtäältä tarvetta suoraselkäisyyteen, ja toisaalta heidän oikeusturvansa on varmistettava. Fahlen sanoi ruotsalaisen opettajalehden haastattelussa, että osa opettajista kokee ahdistavan ilmapiirin vallitsevan myös kotimaassa, kun oppitunneilla käsitellään eri uskontoja. Patyn murhaepäilyä käsiteltiin ruotsalaisissa medioissa ylipäätään laajasti ja konkreettisesti. Suomessa merkillepantavinta sen sijaan oli, ettei Yleisradio noteerannut verkkosivuillaan presidentti Sauli Niinistön Twitterissä ilmaisemaa tukea kollegalleen Macronille. Yle muisti sentään lisätä Niinistön twiitin lopuksi juttua, joka julkaistiin päivää myöhemmin.

Sananvapauskäsitykseemme on vuosikymmeniä kuulunut vahva vaikenemisen ja itsesensuurin sekä voimakkaan laillisuussäätelyn linja. Se johtuu paljolti meistä riippumattomasta ulkopuolisesta pakosta: katkerasta sijainnistamme entisen kommunistidiktatuurin Neuvostoliiton naapurina, ja tämän geopoliittisen tosiasian useista ikävistä seurannaisvaikutuksista sisäpolitiikkaamme.

Toisaalta suomalaiselle ahtaalle sananvapauskäsitykselle näyttää olevan monissa politiikan ja yhteiskunnan piireissä voimakasta tilausta. Tämä sisältä tuleva sanomisen suitsiminen on viime vuosina vain lisääntynyt, kun sananvapautta rajoittavaa lainsäädäntöä sekä laintulkintaa on kiristetty ja viranomaisresursseja verkon vihapuheen seurantaan on jatkuvasti lisätty. Sanankäytön kärkkäiksi vartijoiksi ovat ilmoittautuneet niin valtakunnan ylin syyttäjä kuin tietoverkoissa kanssakansalaisiaan valvovat niin kutsutut sosiaalisen oikeudenmukaisuuden soturit.

Yhteistä tälle toiminnalle näyttää olevan poliittisten vastustajien suiden tukkiminen. Taustalla vaikuttaa relativismia korostava ”ylivalveutunut” ja yleensä monikulttuurinen ideologia, jota progressiivisiksi itseään nimittävät tahot junttaavat syvälle suomalaiseen yhteiskuntaan. Kun tämän toiminnan pintaa hieman raaputtaa, löytää kuitenkin laajempia ja syvempiä ulottuvuuksia.

Kolmekymmentä vuotta Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen on suorastaan hämmästyttävää, miten yksipuolista keskustelua sananvapauden merkityksestä Suomessa käydään. Voisihan kuvitella, että pienen demokratian vapautuessa autoritaarisen ikeen alta tapahtuisi henkistä vapautumista ja läntiset arvot ja ideaalit saisivat laajemmin virrata Suomeenkin, niin kansan kuin oppineistonkin piireihin.

Neuvostoliitolla ja sen kommunismiin alistamilla satelliittivaltioilla oli aikanaan erittäin suuri merkitys Euroopan – ja Suomen – sananvapauslainsäädännön sekä ”vihapuheen” vastaisen politiikan vähittäisessä muovautumisessa. Yhtä voimakkaasti kommunistidiktatuuri vaikutti myös vähemmistöjen oikeuksia takaavien kansainvälisten sopimusten syntyyn toisen maailman sodan jälkeen sekä erityisesti kylmän sodan aikana 1960-luvulla.

Kun maailma sodan jälkeen voittajavaltojen johdolla muovasi Ihmisoikeuksien yleismaailmallista julistusta (1948), vastakkain olivat Yhdysvaltain johtama sananvapautta korostanut länsiblokki sekä Neuvostoliitto alistettuine liittolaisineen. Neuvostoblokki vaati valtioille pitkälle meneviä oikeuksia rajoittaa kansalaisten sananvapautta perustellen vaatimuksiaan kansallisen turvallisuuden suojaamisella sekä halulla estää suvaitsemattomuuteen kiihottavat ilmaisut.

Kuulostaako tutulta?

Natsi-Saksan sodassa lyönyt Neuvostoliitto vetosi tarpeeseen estää fasismin uudelleen nousu, mutta käytännössä sen vaatimukset oli tähdätty lännen kapitalistista järjestelmää sekä liberaalia demokratiaa vastaan. Se halusi turvata oman asemansa ja samalla luoda propagandista kuvaa lännestä.

Läntisen tulkinnan mukaan sananvapauden rajoitukset tuli taas rajata tarkasti sellaisiin tapauksiin, joissa suoraan kiihotetaan väkivaltaan.

Myöhemmin samat blokit ottivat yhteen, kun YK:n toimielimissä muotoiltiin Kaikkinaisen rotusyrjinnän poistamista koskevaa kansainvälistä yleissopimista (1965) sekä Kansalais- ja poliittisia oikeuksia koskevaa yleissopimusta (1966). Nämä sopimukset ovat vuoden 1948 ihmisoikeusjulistusta merkittävämpiä, sillä ne ovat allekirjoittajamaita laillisesti sitovia sekä toimivat pohjana myöhemmin muodostetulle sananvapaus- ja ihmisoikeussääntelylle. Tämä sääntely on erityisen vahvaa EU:n eri toimielimissä.

Kuten vuoden 1948 sopimuksen synnylle, myös vuosien 1965 ja 1966 sopimusten muovaamiselle oli tyypillistä, että Yhdysvallat pyrki tarkkarajaisiin muotoiluihin siitä, millainen kiihottaminen vähemmistöjä vastaan voisi tulla kriminalisoiduksi. Vuoden 1966 sopimusluonnoksessa haluttiin aluksi kieltää vain sellaiset kansalliseen, rodulliseen tai uskonnolliseen kiihotukseen perustuvat ilmaisut, jotka kehottavat väkivaltaan.

Neuvostoliitolle uskolliset maat asettuivat kuitenkin jälleen poikkipuolin katsoen, että muotoilu on liian kapea ja vaativat, että sopimusten on suojattava vähemmistöjä myös kiihottamiselta vihaan. Se ei kelvannut lännelle, jonka edustajat olivat huolissaan siitä, että ”vihan” ja ”vihamielisyyden” kaltaiset epämääräiset termit antavat totalitaarisille vallanpitäjille mahdollisuuden tehdä tyhjäksi kansalaisten muut poliittiset oikeudet.

Yhdysvaltain YK-edustaja, diplomaatti ja ihmisoikeusaktivisti Eleanor Roosevelt katsoi, että liian epämääräinen muotoilu ”rohkaisisi hallituksia rankaisemaan kaikesta (niihin kohdistetusta) arvostelusta vedoten (valheellisesti) uskonnollisen ja kansallisen suojan tarjoamiseen”. Australian YK-edustaja sanoi puolestaan, että kansalaisia ei voida käännyttää moralisteiksi lainsäädännöllä. Merkillepantavaa nykyperspektiivistä oli Ruotsin edustajan kanta, jonka mukaan ”tehokas suoja (kiihotusta vastaan) perustuu vapaaseen keskusteluun, tietoon sekä kouluopetukseen” ja että ”fanaattista vainoamista” pitäisi vastustaa ”vapaalla keskustelulla, tiedolla ja (julkisella) väittelyllä”. (The Sordid Origin of Hate-Speech Laws, 2011.)

Mitä tapahtui tälle läntiselle liberaalille ajattelulle?

Kansalais- ja poliittisia oikeuksia koskevan yleissopimuksen lopullinen muoto hyväksyttiin lopulta selvin äänin neuvostoblokin hyväksi. Neuvostoliitto sai tukea useilta ei-länsimaisilta mailta, kuten Saudi-Arabialta, Sudanilta ja Thaimaalta. Jälkikäteen katsoen on helppo nähdä, että äänestystulos oli odotettu. Neuvostoliiton ote maailmanpolitiikassa oli 1960-luvulla väkevä ja se käytti propagandassaan taitavasti hyväksi mustiin Yhdysvalloissa kohdistunutta rotusortoa.

Oikeastaan Neuvostoliiton ei olisi edes tarvinnut turvautua hybridivaikuttamiseen, sillä läntiset vapaat tiedotusvälineet tekivät työtä sen puolesta. Kun media raportoi tarkasti, miten esimerkiksi syyskuussa 1957 kuvernööri Orval Faubus turvautui Yhdysvaltain kansalliskaartin apuun estääkseen yhdeksää mustaa oppilasta saamassa lukio-opetusta Little Rockissa Arkansasissa, Moskovassa hierottiin tyytyväisinä käsiä ja otettiin tilanteesta kaikki mahdollinen propagandahyöty irti. Yhdysvaltain rotusorto pöyristytti suurta osaa läntisestä yleisöstä. Tällä tavalla laajoihin läntisiin yleisöihin – ja suomalaisiin yleisöihin – saatiin iskostettua ajatus siitä, että Yhdysvallat on uhka sekä yksilölle että maailmanrauhalle ja että vain Neuvostoliitto on oikean rauhan asialla.

YK:n äänestäessä vuoden 1966 sopimuksesta mustien kansalaisoikeuksia Yhdysvalloissa taanneet Civil Rights Act (1964) ja Voting Rights Act (1965) olivat olleet voimassa vain lyhyen aikaa.

Edellä esitettyä sananvapauslakiemme ideologista historiaa on tutkinut tanskalainen lakimies-kirjailija, klassista liberalismia edustava Jacob Mchangama. Yhdysvaltalaisen Hoover-instituutin julkaisemassa tekstissä Mchangama pitää ironisena, että sekä vuoden 1965 että vuoden 1966 sopimusten muotoiluja vastustaneissa länsimaissa on yhä enemmän kannatusta kriminalisoida epämääräisesti määritetty ”vihapuhe”. Mchangamaa seuraten ei ole liioiteltua sanoa, että sananvapautta rajoittava lakikoodistomme on kestävintä aatteellista perintöä, jonka romahtanut kommunistinen neuvostoimperiumi on jälkeensä jättänyt.

Millainen sitten oli tai on tämä kommunistinen, tai jopa stalinististinen, ideologia, joka elää nykypolvilta piiloon jäävinä pohjavirtauksina, kun debatoimme sananvapauden puutteista lännessä?

Josif Vissarionovitš Džugašvili (1878-1953), joka paremmin tunnetaan vallankumousnimellään Josif Stalin, oli paitsi Neuvostoliiton pitkäaikainen hirmuhallitsija myös juristerian alan diktaattori. Stalinin aikana luotujen lakien ja laveiden laintulkintojen vallitessa neuvostokansalainen ei voinut koskaan tietää, milloin hänen toimintansa tai ilmaisunsa täyttivät rikoksen tunnusmerkit. Vaikka Stalin olikin äärimmäinen hahmo maailmanhistoriassa, tuli hänestä silti sankarillinen kätilö niille häntä seuranneille suuntauksille, jotka ”sanomisen vastuun” nimissä pyrkivät luomaan kansalaisiin vaikenemisen kulttuuria. Juuri itsesensuuriin jokainen diktatuuri pyrkii.

Nimenomaan neuvostolainsäädännön hyhmäisyys oli syynä, kun kansalainen joutui miettimään, mitä sai julkisesti sanoa. Tärkeimmät ja olennaisimmat asiat puhuttiin salaa keittiössä, sillä muutoin suuressa vaarassa olisi voinut olla henki – tai propagandan mukaan tietenkin suuri ja mahtava neuvostovaltio. Sillä, oliko väitetty uhka valtiolle todellinen, ei ollut lainkaan merkitystä eikä sitä punnittu oikeussaleissa.

Väite siitä, että nykypäivän kielletyt sanat tai väärät mielipiteet uhkaavat demokratiaa, oikeusvaltiota tai ”instituutioita”, on syytöksenä kova ja syytetylle vaarallinen, mutta sisällöltään aivan yhtä hatara ja keinotekoinen.

Siinä missä Stalinin ajan neuvostokansa eli jatkuvassa vaarassa olla ”objektiivisesti syyllinen” tai ”kansanvihollinen”, on länsimaisella jatkuvan itsetarkkailun tarpeen unohtavalla yksilöllä nyt vaara joutua tuomiolle uhrittomista sananvapausrikoksista.

Stalinin nimen mainitseminen voi kuulostaa joidenkin mielestä turhan kovalta kortinpeluulta, mutta sille on muitakin perusteluita, jotka kiinnostavasti peilautuvat Euroopan ja Suomen sananvapauden historiaan. Historioitsija Anne Appelbaum osoittaa kirjassaan Punainen nälkä – Stalinin sota Ukrainassa (Siltala 2018), kuinka Neuvostoliitto sotien jälkeen käydyssä vähemmistöjen suojaamista koskevassa debatoinnissa sai rajattua tietyt yhteiskunnalliset ryhmät suojan tarpeen ulkopuolelle. Kremlillä oli tässäkin maho lehmänsä ojassa.

Appelbaumin mukaan vähemmistösuojan ulkopuolelle saatiin rajattua monet yhteiskunnalliset ryhmät ja ennen muuta kulakit, eli itselliset talonpojat, jotka neuvostoideologian mukaisesti tuomittiin menettämään omaisuutensa, ja jolleivat he taipuneet kolhoosijärjestelmään, oli edessä pakkotyö jollain tuhansista Stalinin vankityöleireistä. Stalinin 1930-luvulla neuvostomaihin ja erityisesti Ukrainaan kohdistamat maatalouden pakko-otot aiheuttivat nälänhädän, jossa arvioiden mukaan kuoli vähintään kolme miljoonaa ukrainalaista. Myös paljon suurempia arvioita on esitetty. Vain 34 valtiota on tunnustanut kyseessä olleen kansanmurha.

Kulakkien tuhoamisen ohella Stalinin haluna oli nujertaa – lopullisesti – jo alistamiensa ukrainalaiskommunistien kansallismielisyys, ja tästä vasemmistonationalismin vastaisesta säälimättömästä vainosta saivat maksaa hengellään myös Neuvosto-Karjalaan muuttaneet tuhannet suomalaiset. Vladimir Putinin Venäjällä nämä 90 vuoden takaiset märkivät haavat tuottavat edelleen visvaa, millä on vaikutuksensa Suomenkin ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan.

Suomalaisesta perspektiivistä vähintään yhtä olennaista on kysyä, kuinka paljon on Stalinin vainojen perua, ettei yhteiskunnallisia ryhmiä kohdella tasaveroisesti, kun Suomessa päätetään poliisitutkinnan aloittamisesta tai langetetaan tuomioita kansanryhmää vastaan kiihottamisesta.

Lyhyt katsaus sisäpolitiikkamme viime vuosien retoriikkaan osoittaa, että Suomessa on nykyisen laintulkinnan mukaan hyväksyttävää rinnastaa työttömät rikkaruohoihin tai porvarilliset poliitikot Neuvosto-Venäjän salaiseen poliisiin Tšekaan, joka tunnettiin brutaalista tavastaan teloittaa uhrinsa niskalaukauksella. Vieläkin vähemmän suojaa nauttivat tavalliset persuäänestäjät, joita saa nimittää rasisteiksi ja natseiksi ja joiden kannattamaa puoluetta voi huoletta kuvata ”parasiittipuolueeksi”. Esimerkkejä molempiin suuntiin on tietysti lukuisia, valtamedian ja ykköspoliitikkojen kautta sosiaalisessa mediassa velloviin keskusteluihin.1

Liberaalien, moniarvoisten yhteiskuntien yhteinen tavoite oli pitkään edistys, jota on mitattu kansalaisvapauksien ja -oikeuksien lisääntymisellä suhteessa valtioon. Tähän läntiseen ideaaliin esimerkiksi ylimmän valtakunnansyyttäjän Raija Toiviaisen viime vuosina toistuvasti ilmaisemat halut muun muassa sananvapaustuomioiden koventamiseen sekä poliisin jo kerran tutkimien juttujen uudelleen tutkimiseen sopivat huonosti.

Mikäli kansalaisten poliittisten oikeuksien pohjana pidetään laajaa sananvapautta, pitäisi kiihottamislain tarkkarajaisuutta tarkastella uudelleen, ja tärkeimpänä lähtökohtana tulisi pitää tavallisen kansalaisen oikeusturvaa.

Nykyinen laintulkinta on osoittanut, että karkeiden – siis selvästi edellä mainitun Eleanor Rooseveltin määrittämien sananvapauden rajojen ylimenevien – kiihotustapausten lisäksi käräjä- ja hovioikeudet langettavat tuomioita epämääräisissä jutuissa. Facebookiin suutuspäissään kirjoittanut kansalainen on voitu tuomita liki 2 000 euron sakkoihin ”väärien” sanojen käytöstä, vaikka teon ilmeisenä motiivina olisi ollut arvostelu liian löyhänä pidettyä maahanmuutto- ja kriminaalipolitiikkaa kohtaan.

Ruotsissa rikostuomio on tullut jopa Facebookiin kirjoitetusta yhdestä ainoasta sanasta (blattejävlär, suom. lakupaskiaiset), jolla tuomittu oli kommentoinut maahanmuuttajien muodostamien rikollisjengien ammuskelua. Yhden sanan perässä on eduskuntaakin juoksutettu.

Kaikkein ongelmallisimpia sananvapauden kannalta ovat poliisitutkinnat ja tuomiot sellaisista ilmauksista, joissa tekijä selvästi osoittaa sanoillaan kritisoivansa vallanpitäjiä, mutta jotka poliisi tai syyttäjäviranomainen tulkitsee joko sanallisen tai kuvallisen sisältönsä takia vähemmistöryhmiä solvaavaksi tai panettelevaksi. Akuutein esimerkki tällaisesta puhtaasta ajatusrikosepäilystä on kansanedustaja Päivi Räsäsen (kd) saama syyte viesteistä, joilla hän arvosteli luterilaista kirkkoa, mutta joiden valtakunnansyyttäjä arvioi loukkaavan seksuaalivähemmistöjä rikollisella tavalla. Lukuisia muitakin vastaavia tapauksia julkisuudesta löytyy aivan viime ajoilta.

Sananvapaus ei oikeudellisena periaatteena koske kuitenkaan vain yksilöitä, vaan kannattelee kokonaisia kansakuntia. Alussa mainitun ranskalaisopettaja Samuel Patyn kohtalo sekä sitä seurannut kansainvälinen kuohunta osoittavat, että useat Euroopan valtiot elävät ratkaisuhetkiä, kun ne yrittävät sovittaa yhteen nopeasti kasvavan poliittisen islamin kannatuksen sekä liberaalit arvot. Voiko olla niin, että hyökkäys sivistystä, tasa-arvoa ja kansakuntiemme tulevaisuutta symboloivaa koululaitosta kohtaan herättää myös hiljaisen enemmistön puolustamaan sananvapautta – viimeinkin? Joitakin positiivisia ennusmerkkejä on näkyvissä, mutta yhtä lailla mahdollista on, että Patyn nimi liitetään vain osaksi niitä satoja ranskalaisia, saksalaisia, brittejä, ruotsalaisia ja suomalaisia, jotka menettivät henkensä, jotta liberaali länsi pidettiin henkisesti alistuneena.2

Islamilaisen yhteistyöjärjestö OIC:n jyrkät puheenvuorot sananvapautta vastaan sekä islamilaisten maiden kasvanut vaikutusvalta YK:n toimielimissä osoittavat myös, että diktatuuriset tai puolidiktatuuriset valtiot kykenevät Neuvostoliiton kaatumisen jälkeenkin vaikuttamaan voimakkaasti vapaisiin yhteiskuntiimme.

Joskus kuuleekin sanottavan, että poliittinen islam on uusi Neuvostoliitto. Mielestäni ei tarvitse mennä näin kauas.

”Uusi Neuvostoliitto” on se, miten me suhtaudumme islamiin. Tai miten me suhtaudumme kehitysmaista saapuvaan maahanmuuttoon, sitä vastustavaan ja kyseenalaistavaan poliittiseen puheeseen tai moniin muihin sellaisiin yhteiskunnissamme vaikuttaviin ilmiöihin, jotka tuntuvat liian hankalilta käsitellä, kiusallisilta tai epämääräisiltä.

Mutta puhumatta ei voi olla, ainakaan demokratiassa.

—

1 Avoimessa ja vapaassa debatoinnissa näin mielestäni kuuluu ollakin, mutta samojen sääntöjen soisi tällöin koskevan kaikkia. Tämä edellyttäisi, että rikoslain soveltamisalaa koskien kiihottamista kansanryhmää vastaan joko supistettaisiin tai laajennettaisiin. Vastoin julkisuudessa usein esitettyjä väitteitä, kansallisessa lainsäädännössämme olisikin liikkumatilaa lisätä rikoslain kiihottamispykälien perusteeksi esimerkiksi yhteiskunnallinen asema tai poliittiset vakaumukset.  (Riikka Rask, Vihapuhe Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön valossa, s. 271-272). Ei liene yllätys, etten kuitenkaan näe laajentamisen olevan toivottava tie.

2 Tyypillistä ja valitettavaa suomalaisen sananvapausdebatin osalta on, ettei oikeustieteellisen tutkimuksen piiristä tunnu löytyvän varteenotettavaa akateemista keskustelijaa, joka erityisesti korostaisi sananvapauden merkitystä paitsi poliittiselle debatille myös laajemmille kansalaispiireille. On vaikea välttyä vaikutelmalta, että akatemian edustajat pitävät sananvapautta edelleen joko välttämättömänä pahana tai äärimmäisenä menneiden aikojen mörkönä, jota on hillittävä ja hallittava, ja jos ei se muuten tokene, sen käyttäjiä sakotettava. Miksi oman tieteenalan ideologinen historia ei kiinnosta oppineita, jotka muutoin viihtyvät hyvin niin mediassa kuin sosiaalisen median kiihkeissä keskusteluissa vastustamassa sananvapautta?

Somenarsistit, maahanmuutto ja suomalaisuus

/ Riikka / 13 kommenttia

Kuvaan termillä ”somenarsisti” sellaisia ihmisiä, jotka kuvittelevat, että kaikki asiat ja kannanotot koskevat heitä itseään. Somenarsisteilla on taipumuksena loukkaantua hyvin monenlaisista asioista. Tästä huolimatta he eivät yleensä vaikuta kovin herkiltä tai empaattisilta, vaan päinvastoin aggressiivisilta, kun kyse on näkemyksistä, joita he eivät jaa.

Somenarsistit uskovat usein olevansa sivistyneitä ja kannattavansa dialogia. Näin ei kuitenkaan käytännössä ole.

Somenarsistit osallistuvat yhteiskunnalliseen keskusteluun aktiivisesti, mutta eivät kykene irrottamaan omaa persoonaansa tai henkilöhistoriaansa laajemmasta kuvasta. He siirtyvät keskusteluihin oma napa edellä, mikä väistämättä tekee kaikesta yhteiskunnallisesta keskustelusta mahdotonta ja muuttaa sen kovaäänisten yksilöiden mellakaksi, jossa yhtäältä taputetaan samanmielisille ja toisaalta isketään toisinajattelijoita.

Itsekeskeisyytensä vuoksi somenarsistit eivät usein ymmärrä, mikä ero on yksilöllä ja kokonaisuudella, heidän omalla elinpiirillään ja kaikkien elinpiirillä, mikro- ja makrotasolla. He pitävät usein ymmärtämättömyyttään jopa hyveenä – se väitetysti kuvastaa heidän liberalismiaan, jossa yksilö ja sen tarpeet ja halut (ja loukkaantuminen) menevät kaiken muun edelle. Mikäli heitä informoi siitä, mikä arvo on tilastoilla, keskiarvoilla ja mediaaneilla, he vastaavat, että nekin koostuvat yksilöistä.

Käytännössä kyvyttömyys ymmärtää yksittäisten ihmisten ja esimerkiksi tilastojen välistä eroa saa nämä ihmiset tuomaan esille oman kokemuksensa ja/tai loukkaantumisensa jokaiseen sellaiseen sosiaalisessa mediassa esitettyyn näkökulmaan, joka ei edusta heidän omaa elämäänsä ja kokemusmaailmaansa tai johon he eivät voi henkilökohtaisesti samaistua. Tällainen toiminta johtaa ”kuplautumiseen”, jonka uskotaan tuottavan yhteiskunnallista polarisaatiota. 

Osa somenarsisteista on vain tavattoman itsekeskeisiä ja kovaäänisiä. Heille yhteiskunnallinen läsnäolo tarkoittaa samaa kuin jatkuva itsensä ja kokemustensa esilletuonti.

Osa somenarsistien kanssa samalla tavalla toimivista ei välttämättä ole itsekeskeisiä vaan ennakkoluuloisia. On olemassa monenlaisia ennakkoluuloja, jotka sumentavat ihmisten järjen ja käytöstavat. Mikäli ihminen ei ole tarpeeksi rohkea kyseenalaistamaan omia ennakkoluulojaan – olivatpa ne syntyneet mistä tahansa – on vaarana, että hän ajautuu toistamaan itseään ja vahvistamaan kokemuksiaan ikään kuin se olisi itsessään yhteiskunnallinen argumentti.

Osa somenarsisteista on yksinomaan typeriä. Kaikkien ihmisten kognitiiviset kyvyt eivät riitä ymmärtämään, mikä ero on yksilöllä ja kokonaisuudella, minun kokemuksellani ja keskiarvolla, kavereideni kokemuksilla ja tilastoilla. Mikäli typeryyteen yhdistyy vielä halu pitää itseään esillä, lopputulos on sosiaalisen median yhteiskunnallisen keskustelun kannalta melko toivoton.

Nykypolitiikka tuntuu suosivan emotionaalisuutta ja itsekeskeisyyttä sekä erilaisia performansseja. Ilman sosiaalista mediaa tämä ei olisi mahdollista. Somessa esiintyvä tahallinen ja tahaton väärinymmärtäminen, narsismi ja näihin takertuvat laajemmat kannanotot ruokkivat nopeasyklistä ja aggressiivista yhteiskunnallista ilmapiiriä.

Monet poliitikot, ehkä kuvitelmistanne huolimatta, eivät ole tyhmiä. Mikäli kansanedustaja sortuu somenarsismiin, hän tuskin tekee sitä tyhmyyttään, vaan juuri siksi, että nykypolitiikka usein palkitsee sellaisesta. Tunteita, loukkaantumista, identiteettiä, minä, minä, minä – ja minun äänestäjäni!

Maahanmuutosta ja juuri sinusta

Kun kirjoitan sosiaalisessa mediassa maahanmuuton aiheuttamista ongelmista ja eri maiden (yleensä Suomen ja Ruotsin) väestöpohjan muutoksista virallisiin tilastoihin pohjautuen, löytävät paikalle kymmenet, sadat loukkaantuneet ja kiukustuneet. Yksi epäilee, että vien hänen ihmisoikeutensa, kun hänen isänsä on saksalainen. Toinen kysyy, eikö hänen lapsillaan ole oikeutta olla Suomessa, koska appivanhemmat ovat italialaisia. Kolmas kertoo, että vastustan suomalaisia Ruotsissa ja englantilaisia Suomessa, ja että olen natsi, fasisti ja rasisti. Neljäs kertoo, että vaikka hän on Somaliasta, on hän enemmän suomalainen kuin minä. Joku vaatii minulle geenitestiä, toinen kuulaa kalloon, kolmas sanoo kantelevansa jonnekin, neljäs haluaa poistaa kansalaisuuteni.

En ole tietääkseni koskaan kritisoinut saksalaisia Suomessa tai vastustanut kansainvälisyyttä. Kautta aikain tapahtuvalla normaalilla siirtolaisuudella, kohdemaata ja yksilöä hyödyttäen, ja kehitysmaista tapahtuvalla massamaahanmuutolla, joka jää kohdemaan kansalaisten maksettavaksi, on eronsa, ja se ero on sitä suurempi, mitä enemmän veroja maassa käytetään epätasa-arvon tasaamiseen ja ihmisten hyvinvointiin. Pohjoismainen hyvinvointivaltiomalli on aivan omassa luokassaan.  

Monikultturismi ja massamaahanmuutto ovat eri asioita kuin kansainvälisyys. Ne ovat kokonaisvaltaisia ideologioita ja/tai joidenkin tahojen taloudellisia tai muita intressejä. Suhtaudun niihin hyvin kriittisesti.

En ole milloinkaan kohdistanut kritiikkiä yksittäisiä maahanmuuttajia kohtaan. Kohteenani on poliittinen järjestelmä ja maahanmuuttopolitiikka. Yhtäältä valtio, joka kuvittelee, että se voisi säilyttää avokätisen sosiaaliturvansa ja hyvinvointijärjestelmänsä samaan aikaan, kun se kutsuu maailman sisään. Toisaalta kritisoin liberalismin ideologiaa, joka kuvittelee selviävänsä ”monikulttuurisuudesta” voittajana, vaikka se vähitellen integroi itseensä yhä enemmän ei-liberaaleja asioita.

Niin, sinä somenarsisti. Minä en puhunut sinusta enkä saksalaisesta isästäsi. Puhuin Suomelle (ja Ruotsille) haitallisesta maahanmuutosta. Jos sinä et tiedä, mitä maahanmuuton haitat ovat, suosittelen perehtymään aiheeseen. Sekä Suomi että etenkin Ruotsi tarjoavat mahdottoman paljon esimerkkejä.

Mikäli sinä osallistut yhteiskunnalliseen keskusteluun ja louskutat erinomaisella suomen kielelläsi perussuomalaiselle Twitterissä, otaksun, että olet integroitunut melko hyvin. En puhu sinusta.

Eikä sinunkaan, vihreän paikallispoliitikon, kannattaisi olla huolissasi, että nyt on 30-luku täällä ja pian tulevat kaasukammiot, koska varapuheenjohtaja Purra julkaisee tilastoja. Ja tiedänhän minä, ettet sinä oikeasti olekaan. Kunhan teet politiikkaa, likaista politiikkaa.

Väistele ja iske

Kun somenarsistille kertoo, että tilastojen mukaan toimeentulotukiasiakkaista x prosenttia on maahanmuuttajia, hän kertoo tuntemistaan maahanmuuttajista, jotka eivät nosta toimeentulotukea vaan tienaavat enemmän kuin allekirjoittanut. Jos hänelle kertoo, että tilastojen mukaan tietyn maahanmuuttajaryhmän edustajan keskimääräinen elinkaarikustannus julkiselle taloudelle on x miljoonaa euroa, hän kertoo minulle, että se johtuu siitä, että perussuomalaiset eivät arvosta näitä maahanmuuttajia.

Kun hänelle kertoo maahanmuuttajien yliedustuksesta rikostilastoissa, hän vastaa, kuinka paljon suomalainen – tai perussuomalainen – tekee rikoksia. Vaihtoehtoisesti hän kertoo tuttavistaan, jotka ovat rehellisiä ja kunnollisia.

Ja jos somenarsisteille siis kertoo, kuinka paljon vieraskielisten (so. maahanmuuttajien ja maahanmuuttajataustaisten) määrä lisääntyy koko ajan, he kysyvät, vastustanko englantilaisia, saksalaisia tai japanilaisia. Entä ihmisoikeuksia? Ja että enkö salli, että suomalainen tekee lapsia kiinalaisen kanssa.

Idealismi ja realismi

”Jakamaton ihmisarvo” tai ”universaalit ihmisoikeudet” ovat abstrakteja asioita, jotka konkretisoituvat vasta, kun joku taho – yleensä aina valtio – takaa ne. Tuo takaaminen voi tarkoittaa poliittisia oikeuksia ja vapautta, mutta länsimaissa, etenkin pohjoismaiden hyvinvointivaltioissa, se tarkoittaa aina myös taloudellisia oikeuksia saada tietty elintaso ja muita lukuisia ”oikeuksia”.

Useimmista vasemmistolaisista minut erottaa se, että ymmärrän realistisesti, että käytännön maailmassa jakamaton ihmisarvo tarkoittaa aina sitä, että jollakin on velvollisuus maksaa tuon jakamattoman ihmisarvon abstraktista erottuvat maalliset sovellukset. Suomeen (ja Ruotsiin ja moneen muuhun länsimaahan) kohdistuva maahanmuutto maksaa erittäin paljon rahaa.

Näin ei tietenkään tarvitsisi olla – kyse ei ole siitä, että maahanmuutto itsessään olisi kustannus, vaan tietenkin siitä, että tietynlainen maahanmuutto on kustannus. Sen edellyttäminen, että maahanmuutosta olisi hyötyä eikä haittaa, ei ole fasismia. Jos tätä ei ymmärrä, ei voi mitään.

Jotenkin vain soisi, että siinä tapauksessa ei tulisi huutamaan natsia ja kuulaa kalloon ihmiselle, joka ymmärtää.

Poliittinen realismi ja oman maan ja kansalaisten edelle laittaminen ei ole pahuutta eikä se ole itsekkyyttä. Se on täysin perusasia kansakunnalle. Erityisen perusasia se on tällaiselle maalle, jossa on korkea verorahoin taattava hyvinvointi.

Muun maailman hoivaamiseen ei ole olemassa erillistä kassaa, vaan raha tulee samasta paikasta kuin suomalaisten tukeminen ja auttaminen – eli veronmaksajilta. Mikäli kulutamme useamman miljardin vuodessa maahanmuuttoon, se on varmasti pois jostakin muualta.

Olen ajatuksiltani anti-sosialisti, ja mielestäni valtion ei tule kaataa rahaa sinne tänne, vaan käyttää ne suomalaisten hyvinvointiin ja niiden turvaverkoksi, jotka eivät itse itsestään voi huolehtia.

Toisaalta ei kaikessa ole kyse rahasta, vaan myös arvoista. Oikeudenmukaisuuskäsitykseeni ei mahdu, että hoivaamme nuoria miehiä, jotka ovat jopa saaneet kielteisen turvapaikkapäätöksen, mutta jätämme omia ihmisiämme vaille apua ja hoitoa ja huomiota. Tiedän, että hyvin moni suomalainen ajattelee samoin.

En puhu näin ilkeyttäni. En ole kylmä tai tunteeton. En kohtele ihmisiä ikävästi. En vihaa ketään. En vastusta kansainvälisyyttä tai normaalia eri ihmisten ja kulttuureiden välistä kanssakäymistä ja liikettä valtioiden välillä.

Enkä edes somessa kiusaa ketään.

Kuka on suomalainen?

Tämä on maahanmuutosta keskustelua – sitä, miten eri maista ihmiset muuttavat toisiin maihin. Sillä ei ole tekemistä ihonvärin tai geenien kanssa. Politiikkani – tai perussuomalaisen puolueen politiikka – ei ulotu sille asteelle, ja se on täysin selvää.

En ota osaa somen suomalaisuuskeskusteluihin. Ne eivät kiinnosta minua eikä minulla ole niihin aikaa. Suomalaisuus – filosofisesti, biologisesti, kulttuurihistoriallisesti ym. – on tietysti kiinnostava asia, mutta käytännön poliittisessa työssäni näille ajatuksille ei ole tilaa eikä käyttöä. En peukuta sen paremmin niitä, joiden mukaan afrikkalaisesta tulee suomalainen, kun hän saa kansalaisuuden, kuin niitäkään, jotka haluavat tarkastella geenejä ja ihmisten sukuhistoriaa kyetäkseen määrittämään suomalaisen.  

Mikäli huonosti suomea osaava ja kulttuuriamme halveksiva ihminen väittää somessa olevansa suomalainen, väittäköön sitten. En varmasti ole samaa mieltä, mutta en koe mielekkääksi tai poliittisia tavoitteitani edistäväksi jäädä vänkäämään asiasta – en tuon suomalaiseksi haluavan, häntä kannustavien enkä häntä vastustavienkaan kanssa.

Ennemmin haluaisin huolehtia esimerkiksi siitä, että Suomen kansalaisuutta ei saisi jo muutaman vuoden jälkeen, kuin liukuhihnalta.

Toisaalta saanhan minäkin väittää halutessani olevani vaikka lumileopardi. Eri asia on, ottaako asiaa kukaan lisäkseni vakavasti ja mitä väliä silläkään on.

Ylipäätänsä en ymmärrä, mikä hinku ihmisillä on olla juuri suomalaisia ja saada sille varmistus minulta tai muilta perussuomalaisilta. Luulenkin, että kyse on enemmän politiikasta kuin siitä, että jotakuta oikeasti kiinnostaisi, onko herra x tai rouva y nyt varmasti perussuomalaisen poliitikon mielestä riittävän suomalainen.

Ja riittävän suomalainen mihin?

Oikeuksia ja sosiaaliturvaa täällä saa (valitettavasti) ihan vain astumalla sisään ja kansalaisuudenkin siis muutamassa vuodessa. Vaikka tekisi käytännössä mitä. Mitä lisähyötyä on siitä, pitääkö persu sinua suomalaisena?

Eli vielä niille somenarsisteille, jotka roikkuvat perässäni kyselemässä, ovatko he tai heidän puolisonsa tai heidän lapsensa mielestäni suomalaisia (tai lumileopardeja): en osaa sanoa eivätkä kiistelynne kiinnosta.

Lopuksi

Vielä muutama sana tasapainottamaan viestiäni.

Vaikka tässä kirjoituksessa yksinomaan arvosteltiin minun kimpussani olevia ihmisiä, tiedän toki, että vastaavanlaisia ihmisiä on myös toisenlaista poliittista linjaa edustavien kimpussa.

Koska tapanani on olla kriittinen kaikkea kohtaan, totean, että suhtaudun sometrolleihin ja -kiusantekijöihin ja tahalliseen väärinymmärtämiseen ja polarisaation lisäämiseen kaikilla puolilla poliittista kenttää yhtä negatiivisesti.

Mielestäni politiikassa on aivan riittävästi tekemistä muutenkin.

Väestönmuutokset, joista ei saa puhua

/ Riikka / 16 kommenttia

faces-614415_640

Ruotsalaisille vanhemmille syntyneitä ruotsalaisia on enää n. 68,5 % väestöstä.

Suurimmaksi ulkomaalaisryhmäksi suomalaisten ohi ovat nousseet syyrialaiset – muita kovia nousijoita ovat somalialaiset, turkkilaiset, afganistanilaiset ja eritrealaiset.

Suomi seuraa vakaasti perässä, mutta moni ei vain joko usko tai tiedä asiasta. Mediamme kertoo vähänlaisesti, ja koko teemasta puhuminen on demonisoitu. Ikään kuin tämä olisi propagandaa – tilastoista ja ennusteista raportoiminen.

Kehittyvistä maista suuntautuva massamaahanmuutto muuttaa vähitellen Euroopan suurkaupungit samanlaisiksi – lähiöistä tämän tietenkin ensin huomaa. Mikä siellä sitten on Ruotsia, Ranskaa tai Suomea? Katujen nimet ja arkkitehtuuriko?

Asian esille tuominen kääntyy aina vasemmistolaisten ym. muiden identiteettipoliitikkojen toimesta määritelmäkysymykseksi – mikä on suomalainen, onko se ja se suomalainen ja mitä jos se ei syö makkaraa tai käy saunassa ja hiihdä!

Viimeksi kun nostin asian esille, päädyin ensin valtavaan vihamieliseen Twitter-pyöritykseen ja sen jälkeen NYT-liitteeseen, jossa minut esitettiin höpöjuttuja levittelevänä populistina.

En lainkaan ihmettele, että moni ei uskalla sanoa asiasta mitään. Tai ylipäätänsä maahanmuutosta. Suomalaiset vain hissukseen selvittävät asuinalueiden maahanmuuttajaprosentteja asuntoa etsiessään, vertailevat kouluja, jakavat tietoa hiljaa keskenään ja pitävät muuten suvaitsevaa pokerinaamaa. Sellaisiahan me suomalaiset usein olemme, kilttejä, hyväuskoisia ja arkoja.

Olen edelleen varma, että keskimääräinen suomalainen (tai ruotsalainen) ihminen ei halua, että hänen maansa muuttuu tunnistamattomaksi. Moni ei varmasti ole samaa mieltä sen apulaisprofessorin kanssa, joka minulle sanoi kesällä, että Suomi olisi Suomi, vaikka 100 prosenttia sen väestöstä olisi ulkomaalaistaustaisia.

Tietenkään tuo ei ole taloudellisestikaan mahdollista – rahat loppuvat paljon ennen – mutta nyt haluan keskittyä ennen muuta muuhun kuin talouteen.

2014heatmap

Lähde: Fund for Peace (2014)

Olen usein kyyninen, mutta on minullakin toiveita.

Ensinnäkin toivon, että suomalaiset uskaltaisivat katsoa todellisuutta silmiin. Toisekseen toivon, että he vaatisivat päättäjiltä tekoja. Kolmannekseen sitä, että he äänestäisivät tosiasioiden pohjalta. Neljänneksi sitä, että suomalainen media ottaisi raportointivastuun ja kertoisi kansalaisille näistä asioista.

Nimittäin kyllä se siitä sitten oikenisi – ei tähän ihmeitä tarvita.

Toinen vaihtoehto on kaatua blogisti Vasarahammerin synkkään blogikommenteissani antamaan tilannekuvaan:

Yksikään Länsi-Euroopan maa ei ole onnistunut pysäyttämään massamaahanmuuttoa sen jälkeen, kun se on alkanut.

Selityksiä [massamaahanmuuton tarpeellisuudelle] keksitään sitä mukaa, kun niitä tarvitaan. Näin on käynyt jokaisessa Euroopan maassa, joka on joutunut massamaahanmuuton kohteeksi. Selitykset vaihtelevat työvoimapulasta kulttuurin rikastumiseen. Kun mikään muu selitys ei riitä, monikulttuuri onkin väistämätöntä eli jonkinlainen luonnonvoima.

Mohammed-pilakuvat ja Trump-sika

/ Riikka / 2 kommenttia

1.

Jokunen kommentaattori on verrannut perjantaina ilmestyneen Nyt-liitteen Trumpia ja sikaa identtisiksi kaksosiksi osoittamaa kuvaparia Mohammed-pilakuviin. Muutama lyhyt huomio aiheesta.

Mohammedia, joka on maailmanuskonnon, islamin, profeetta, ja elossa olevaa Yhdysvaltain presidenttiä on vaikea verrata keskenään. Kuten useimmat ymmärtävät, Mohammedista tehtyyn pilakuvaan rinnastuisivat ennemminkin kristinuskon Jeesus ja Jumala, jotka onkin pilakuvattu, herjattu, tapettu, raiskattu ym. lukuisia kertoja niin esittävässä taiteessa kuin sen ulkopuolellakin.

Uskonto kestää sen, ja jos ei kestä, sillä ei ole nähdäkseni sijaa lähelläkään liberaaleja demokratioita.

Vastaavasti Trumpin sikapilakuvaan rinnastuisi Barack Obaman esittäminen apinana tai Hillary Clintonin esittäminen vaikkapa sammakkona. Tällaistakin on tietysti tehty monet kerrat – vaan ei nyt huomionkohteena olevassa Helsingin Sanomissa.

Uskaltaisiko Helsingin Sanomat tehdä mitään sellaista? Ei tietenkään. Vähemmästäkin ihmisiä joutuu nykyajan median giljotiiniin, menettää työnsä, kunniansa, asiantuntemuksensa, ylipäätänsä oikeutuksensa puhua.

Kyse on yhtälailla presidentti Trumpin ihonväristä verrattuna Obamaan kuin myös edellisen politiikasta verrattuna Clintonin politiikkaan.

Liikkumatila sanan-, kuvan- ja muun ilmaisun vapauden suhteen on koko ajan pienempi. Yhä useammat ryhmät ja positiot ovat vaarassa ”loukkaantua”. Oikeanlainen puhetapa, itsesensuuri, moralistinen hymistely ja valtava ulkokultaisuus leimaavat yhä enemmän politiikkaa, mediaa ja yhteiskunnallista keskustelua.

On varmasti monia, jotka haluavat puolustaa nimenomaan presidentti Trumpin kunniaa. Itse en näe asiaa lainkaan niin, vaan olen kiinnostunut nimenomaan mediamme tasosta ja yhteiskunnallisen keskustelun rakenteesta.

Se, että HS on ideologinen ja ruoskii säälimättä poliittisia vastustajiaan, ei tietenkään ole uusi asia. Tällaisissa helpoissa, yksinkertaisissa ja somessa kovaa vauhtia leviävissä tapauksissa se tulee vain kaikkein raadollisimmin esille – ja niin läpinäkyvässä muodossa, että siihen tarttuvat myös monet sellaiset ihmiset, joita media-analyysi ei tavallisesti kosketa.

2.

En itsekään ole Trumpin kannattaja, mutta poliittisesti ymmärrän hänen valintansa ja olen monista tavoitteista samaa mieltä. Olen henkilökohtaisesti tyytyväinen, että en joudu äänestämään Yhdysvaltain presidentinvaaleissa, sillä se olisi hyvin vaikeaa.

Kyse ei ole Trumpin pyhyydestä tai siitä, että meidän tulisi loukkaantua journalistisesta leikinlaskusta. Kyse on räikeistä median vääristymistä, erilaisista metodeista tietynlaisten poliittisten tavoitteiden edessä, epätasaisista arvotuksista, suosimisesta, puolueellisuudesta ja ennakkoasetelmista.

Vain muutama viikko sitten Image-lehti pahoitteli sitä, että oli vitsipalstallaan joidenkin mielestä mennyt yli irvaillessaan muutamalle suomalaiselle – journalismissaan hyvin poliittiselle – toimittajanaiselle.

On siis olemassa henkilöitä, ryhmiä, mielipiteitä, ideologioita ja uskontoja, joille ei saa nauraa.

Osoitettaessa Mohammedin ja Trumpin pilakuvien vertaamisen täydellinen epätäsmällisyys huomiota on annettava myös sille, mitä kuvien julkaisemisen jälkeen tapahtui.

Vuoden 2005 Mohammed-pilakuvien myötä useissa muslimi- ja länsimaissa syntyi levottomuuksia. Teema nousi kansainväliselle tasolle, ja valtioiden korkeimmat päättäjät ottivat asiaan kantaa.

Suomessa pääministeri Matti Vanhanen pyysi itsensä ja Suomen hallituksen puolesta anteeksi. Myös presidentti Tarja Halonen pahoitteli pilakuvien julkaisemista. Kuvat Suomessa julkaissutta Suomen Sisu -järjestöä alettiin tutkia KRP:n toimesta, ja asia eteni syyteharkintaan.

Useissa maissa syntyi laajoja tanskalaisten tuotteiden ostoboikotteja. Tanskan ja Norjan lippuja poltettiin väkivaltaisiksi äityneissä mielenosoituksissa. Tanska joutui sulkemaan lähetystöjään; yksi lähetystö poltettiin.

Mohammed-pilapiirrosten tekijöiden henkeä uhattiin, ja heidän tappamisestaan luvattiin suuria palkkioita. Lehden päätoimitus evakuoitiin. Islamistiset ryhmittymät uhkasivat terrori-iskuilla.

Myöhemmin vuonna 2015 vastaavanlaisia pilakuvia julkaisseen ranskalaisen Charlie Hebdo -lehden toimitukseen hyökättiin. Islamistit tappoivat 12 ihmistä.

Mohammed-pilakuvien vertaaminen sananvapauden tasolla – tai minkään muunkaan arvon tasolla – Trump-sika-juttuun on niin lapsellista, että haluan uskoa sen olevan vain poliittisten mieltymysten ohjaamaa. Ei kai kukaan voi asiaa näin tosimielellä analysoida?

Toisaalta Hesarille ja ääliöliberaalille kohautusmedialle tällainenkin tietysti sopii, koska se tuo lisää klikkauksia. Suomalainen media on valmis isoihinkin lapsellisuuksiin, jos sillä saadaan somen persuihin vähän liikettä. Mikäpä yhdistäisi oikeamielisiä rakenteita paremmin muuten niin hiljaisessa heinäkuussa kuin kollektiivinen huvitus.

Nöyryyden, sananvastuun, kivapuheen ja hyvien tapojen aika on sitten taas joskus toiste.

 

 

 

 

 

 

 

 

Äiti, taasko sä pometat*!

/ Riikka / 1 kommentti

Olen joku aika sitten avannut itselleni YouTube-kanavan (Riikka Purra), jonne olen toistaiseksi ladannut muutamia lyhyehköjä ja hyvin epävirallisia videoita (linkki myös sivupalkissa). Jahka saan aikani organisoitua hieman paremmin, kanava toivottavasti kehittyy ainakin osin pohdiskelevampaan ja analyyttisempaan suuntaan. Pääteemoina siellä ovat tietysti samat aiheet kuin täälläkin eli maahanmuutto, monikulttuurisuus, yhteiskunta ja politiikka yleensä.

Muuten kirjoitus- ja videojuttujani voi seurata lähinnä erinäisissä perussuomalaiset-puolueen kanavissa. Edelleen haaveilen siitä, että voisin tänne blogiini kirjoitella pidempiä omia juttuja, mutta ajan realiteetit on pakko hyväksyä. Toisaalta roikun nykyään niin paljon Twitterissä kääntämässä sen kurssia poliittisesti paremmaksi, että jos siitä vähän saisin napsaistua aikaa blogiin, niin hyvä olisi.

Aivot surkastuvat Twitterissä ja yleensä tässä katkonaisessa, lyhytsyklisessä, nopeatempoisessa informaation ja performanssien tulvassa, mutta en minä tätä keksinyt. Olen sitä mieltä, että minut oli tarkoitettu elämään maailmassa, jossa luettiin kirjoja, kirjoitettiin kirjeitä ja viestittiin pikkulapuilla.

Aurinkoista viikonloppua!

*) pome, poliittinen sosiaalinen media; pomettaminen, poliittinen somettaminen, poliittisista aiheista somettaminen