Politiikassa asioiden pelkistyminen silkaksi somehuuteluksi ja hästägeiksi, äärimmäinen yksinkertaistaminen ja myyviin mielikuviin tarrautuminen perusteellisten argumenttien, pohdinnan ja ajatustenvaihdon sijaan on jokapäiväistä todellisuutta ja arkipäivää. Kyse ei ole pelkästä sosiaalisesta mediasta, vaan myös valtamedian syvään juurtuneesta logiikasta juosta helppojen, myyvien, vähänlaisesti lukijan omaa perehtyneisyyttä vaativien kantojen ja ilmiöiden perässä. Media jättää huomiotta yhtä, voimakkaasti ylitulkitsee toista ja kolmanneksi rakentaa alusta loppuun omia diskurssiuutisiaan, joiden toivoo muuttuvan lihaksi ja luuksi eli niin sanotuksi todellisuudeksi. Ja näin usein käykin.
Tämä ilmiö on sellaiselle politiikassa mukana olevalle ihmiselle, joka mielellään olisi perusteellisempi, harkitsevampi ja viihteettömämpi, toisinaan vaikea pala purra.
Erityisen vaikeaksi ja vastenmieliseksi se muuttuu, kun kohteena on Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka eli kun klikkiotsikot, somehuutelu ja hästägit liikkuvat alueella, joka koskee Suomen valtion eksistenssiä, suvereniteettia ja maamme ulkoista turvallisuutta.
High politics riensi twitteriin
Suomettuneeseen aikaan, ja monesti muulloinkin, ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa tavattiin pitää niin vaikeana ja monimutkaisena, että juuri kenelläkään ei uskottu olevan siihen kompetenssia. Kansalaiskeskustelua ei syntynyt eikä sitä kukaan kaivannut. 2000-luvun kriittiseksi väitetyssä individualismissa, jossa kansalaisen ”aktiivista osallistumista” erityisesti omalla sohvalla maaten pidetään suuressa arvossa, olemme siirtyneet toiseen ääripäähän. Siellä riittävän valistuneen kannan voi esittää kuka tahansa – ja varmistaakseen nopean etenemisen läpi kiirehtivän median mieluiten vielä joko ylimielisesti tai aggressiivisesti. Samaan aikaan monia muita merkittäviä kiista-asioita ei haluta alistaa esimerkiksi kansanäänestyksille – ja jopa pelkkää keskustelua pelätään tai pidetään populistisena.
Kuuntelin tasavallan presidentti Sauli Niinistön uudenvuodenpuheen, kuten useimmat muutkin suomalaiset. Puhe oli hyvä. Se oli myös varsin yllätyksetön. Yllätyksistä vastasivatkin puheen analysaattorit. Luin kolumneja ja näkökulmia ja ihmettelin. Sitten luin presidentin puheen vielä kertaalleen. En itse nähnyt siinä sitä, mistä otsikot kertoivat. Useimmat suomalaiset analyysit havainnoivat puheessa selvää liikettä Naton suuntaan ja enemmän tai vähemmän selkeää linjanmuutosta. Ulkomaiset kommentaattorit vetivät vielä vähän pidemmälle: Niinistö haluaa Natoon! Odotetusti presidentti sitten kolmantena päivänä puheen jälkeen päättikin korjata tehtyjä tulkintoja.
Saattaa tosiaan olla, että presidentin kannattaisi alkaa puhua vähemmin metoforin ja yksinkertaisemmin, mikäli hän haluaa varmistaa viestinsä perillemenon jo ensimmäisellä kerralla. Toisaalta kuten kaikki tietävät, epätarkkuus ei ole aina poliitikon taitamattomuutta vaan erityisesti herkissä kysymyksissä nimenomaista taitavuutta. Ainakin mikäli koltiaiset eivät kiirehdi tekemään siitä oitis kovaäänisiä, esittäjälleen epämieluisia tulkintoja.
Vuosi vuodelta leimahtavammaksi ja harkintaan kykenemättömämmäksi muuntuva ”someyleisö” on omavaltainen eikä juuri lainkaan puheiden ja argumenttien alkuperäisten esittäjien hallittavissa. Se kääntää halutessaan mustankin valkoiseksi, joko omin voimin tai itäisten maiden ohjauksessa. Tämä ei suinkaan päde vain nyt käytävässä turvallisuuskeskustelussa vaan monessa muussakin politiikan teemassa. Kaiken lisäksi tilannetta kärjistää se, että käymme vaaleja – vaikka sitä eivät kaikki tahdokaan muistaa – millä on aina vaikutuksensa sekä keskustelun intensiteettiin että puolueiden ja poliitikkojen muihin valintoihin.
Turvallisuuspolitiikan peruslinja
Suomella on mahdollisuus liittoutua sotilaallisesti ja hakea sotilasliitto Naton jäseneksi, mikäli siihen päädymme, ja näin pitää olla. Asiaa ei kuitenkaan päätetä vaalikeskusteluissa, sosiaalisessa mediassa eikä varsinkaan Venäjällä. Ulko- ja turvallisuuspoliittinen linjamme, sen vakaus, ennustettavuus ja toisaalta pidättyväisyys, ovat vahvuuksiamme. Suomi ei ole koskaan ollut sinisilmäinen geopoliittisissa tai geostrategisissa kysymyksissä. Linjaa ei ole syytä muuttaa jokaisesta rasahduksesta.
Perussuomalaisen puolueen näkökulma on perinteisesti korostanut sotilaallista liittoutumattomuutta ja uskottavaa kansallista puolustusta sekä Nato-option säilyttämistä. Kuten useimmissa puolueissa, meilläkin on erilaisia näkemyksiä. Kansalaiset yleisesti ovat gallupien perusteella edelleen selvästi Nato-jäsenyyttä vastaan.
Mikäli ”Nato-median” annettaisiin kehittyä yhtä pintapuoliseksi ja älyllisesti epärehelliseksi kuin millainen ”EU-media” on jo muutaman vuosikymmenen ollut, en epäilisi hetkeäkään, etteikö kansalaiskannatuskin saataisi riittävään nousuun. Euroatlantin tuulet eivät kuitenkaan vielä ole tarttuneet varovaisten impivaaralaisten pehkoihin.
Itse toivon, että kokoomuksen puheenjohtaja Orpon käyttämä fraasi Suomen tarpeesta ”olla mukana pöydissä” (IL 30.12.) olisi ennemminkin hälytyskello: Ei, ei enempää näitä pöytiä! Vaadimme edes oikeita ja konkreettisia argumentteja. Pitäkää pöytänne, jotka vievät meiltä rahan ja itsenäisyyden.
Valmistelemme puolueessa tälle vuodelle uutta turvallisuus- ja puolustuspoliittista ohjelmaa, mutta minulla ei ole tarjota kohupaljastuksia siitä. Emme valmistele sitä akuutisti muuttuneen turvallisuusympäristön vuoksi vaan siksi, että edellinen on vuodelta 2015, ja paljon kaikenlaista on tapahtunut.
Joka tapauksessa omalta osaltani toivoisin, että turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa ei pelkistettäisi aivan arkipolitiikan ilmiöiden tasolle. Kyse on kuitenkin maamme turvallisuudesta ja olemassaolosta eikä mistä tahansa eteen tulevasta hallituksen esityksestä, omantunnonkysymyksestä tai puoluepolitiikasta.
Tämä ei tarkoita, että haluaisin hillitä harkittujen näkökulmien esilletuomista. Päinvastoin. Toivotan ulko- ja turvallisuuspoliittisen ja kansainvälisen politiikan keskustelun lämpimästi tervetulleeksi. OIen saanut koulutukseni siitä enkä arkaile keskusteluun osallistumista. Kerroin ennen puheenjohtajaksi valintaani (kysyttäessä), että olisin nähnyt Suomen Naton jäsenenä mieluiten heti 1990-luvulla. Se aika kuitenkin on mennyt, ja nyt on nyt.
Sen sijaan twitterin ”nyt todella Natoon tai olet Putinin kätyri”-kannanottoihin suhtaudun yhtä kielteisesti kuin silloinkin, kun niitä viljellään muissa yhteyksissä, esimerkiksi EU-keskustelussa.
Yleisestä Euroopan turvallisuustilanteesta, EU:sta ja Venäjästä
Venäjä ja Yhdysvallat neuvottelevat ensi viikolla Genevessä. Sitä ennen kokoontuvat esimerkiksi Naton ulkoministerit, Etyj ja Nato sekä Nato-Venäjä-neuvosto. EU:lla ei ole roolia keskusteluissa, mikä vahvistaa venäläisten käsitystä siitä, että EU on mitätön ulko- ja turvallisuuspoliittinen vaikuttaja. Tämä tehtiin selväksi myös EU:n ulkopoliittisen edustajan Josep Borrellin nöyryyttävällä kohtelulla tämän Moskovan vierailulla alkuvuonna 2021.
Euroopan Unioni ei kykene luomaan yhtenäistä linjaa Venäjän suhteen, koska etenkin Saksa on vastuuttoman energiapolitiikkansa takia täysin riippuvainen venäläisestä maakaasusta. Baltian maat ja Puola taas haluavat ajaa EU-Venäjä-suhteet lähelle katkeamispistettä, jota ei voida pitää Suomenkaan etuna. Energiapolitiikkaan ja sitä myötä myös ilmastokunnianhimoon liittyy useita turvallisuuspoliittisia elementtejä, joista ei varsinkaan Suomessa juuri keskustella. Huolestunut olen myös suomalaisen maatalouden edessä olevista ”kunnianhimoisista” heikennyksistä, joilla tulee todennäköisesti olemaan kielteinen vaikutuksensa kotimaisen ruoan saatavuuteen ja huoltovarmuuteemme.
Vaikka Saksa ja Ranska puhuvat paljon EU:n yhteisen ulkopolitiikan tarpeesta, kumpikin maa harjoittaa omaa aktiivista kahdenvälistä diplomatiaansa Venäjän suuntaan ohi muun EU:n. Tämänkin vuoksi on tärkeää, että Suomi pitää auki riittävän toimivat suhteet Venäjän suuntaan – Brysselin kakofoniassa Suomen ääni ei kuulu lainkaan. Yksimielisyyden vaatimuksesta EU:n ulkopolitiikassa ei tule missään olosuhteissa luopua.
Yhdysvallat ei tule antamaan periksi Venäjän etupiirivaatimuksille. Sillä ei kuitenkaan ole halua joutua suoraan aseelliseen konfliktiin Venäjän kanssa, minkä takia Ukrainaa ei olla Nato-jäseneksi lähiaikoina ottamassa. Yhdysvallat on asetoimitusten osalta tarjonnut ukrainalaisille vain kalustoa, jota voi käyttää puolustustarkoituksessa.
Venäjä voitti jo yhden erän saadessaan lännen takajaloilleen ja neuvottelupöytiin, mutta toisaalta silläkään ei ole kovin monia hyviä vaihtoehtoja.
Venäjän yleisesti heikentynyt asema hidastuneen talouskasvun, elintason nousun pysähtymisen, sisäisen tyytymättömyyden ja ulkopoliittisten ongelmien puristuksessa on ajanut sen tilanteeseen, jossa se on valmis uhkaamaan ennaltaehkäisevällä hyökkäyssodalla. Sillä, haluaako Venäjä ensisijaisesti hämätä vai rakentaa verukkeita johonkin muuhun, ei varsinkaan Suomen kannalta juuri ole merkitystä.
Kuten ei silläkään, onko etupiiriuhkailun ja sen lietsoman Natoa apuun huutavan kansalaiskeskustelun tarkoitus strategisesti lisätä esimerkiksi Suomen sisäisiä jännitteitä, vai onko kyseessä vain itänaapurille mieluinen sivuseuraus. Yllätyksenä se ei ainakaan tullut.
Suomen pitää tietenkin voimakkaasti tyrmätä Venäjän haaveet muodostaa etupiirejä, kuten on tehtykin, erityisesti tasavallan presidentin toimesta. Venäjä ei sanele suvereeneille valtioille niiden mahdollisuuksia. Suomi tukee muun lännen kanssa Ukrainan itsenäisyyttä ja alueellista koskemattomuutta. Pidän kuitenkin suoraa sotilaallista hyökkäystä Ukrainaan epätodennäköisenä.
Venäjän valtaapitävien tarkoituksena on lietsoa kansallishenkeä ihannoimalla neuvostomenneisyyttä ja yhdistämällä kansan rivejä aggressiivisella ulkopolitiikalla, jonka kärkenä on niin sanottujen lähiulkomaiden, mm. Ukrainan ja Valko-Venäjän, sitominen pysyvästi Venäjän vaikutuspiiriin. Putinista täytyy ymmärtää, että hän ei ole, kuten monet väittävät, isovenäläinen etninen nationalisti, vaan pikemminkin reaktionisti, joka haaveilee uudesta Neuvostoliitosta poliittisessa muodossa. Eikä narsistista persoonallisuuttakaan tietenkään voi sivuseikkana pitää.
Tosiasia on, että Itä-Ukrainan konflikti on käynnissä kahdeksatta vuotta. Siinä on kuollut tuhansia siviilejä ja ukrainalaisia sotilaita. Venäjä on puolustellut interventiotaan Itä-Ukrainassa venäjänkielisten ukrainalaisten suojelulla.
Euroopan epävakauteen on tietenkin vaikuttanut myös Yhdysvaltojen muuttunut asema, jossa se keskittyy mieluummin muunlaisiin omiin kansainvälisiin haasteisiinsa esimerkiksi Lähi-itään, Etelä-Aasiaan ja Kiinaan liittyen, sekä lukuisat muut EU:n ja omat ongelmamme.
Näistä lähtökohdista käynnistyi vuosi 2022, ja sillä meidän on mentävä.
dust/bones/politics 
Rohkenen olla eri mieltä väitteestä, ettei Suomi olisi koskaan ollut sinisilmäinen geopoliittisissa tai geostrategisissa kysymyksissä.
Se oli päinvastoin olennainen piirre Suomen 1920- ja 30-lukujen turvallisuuspolitiikassa:
osa kansasta tiesi, ettei Neuvostoliitto työläisten valtiona koskaan hyökkäisi suomalaisten työläisveljiensä ja -sisartensa kimppuun. Toiset tiesivät, ettei meillä ole mitään hätää, sillä Kansainliitto suojelee meitä N-Liiton hyökkäykseltä. Tiedettiinpä myös, että Saksa tulisi heti auttamaan, kuten se tuli auttamaan vuonna 1918 aivan pyyteettömästi, vain koska tykkäsi niin suomalaisista!
Tlavisodan henki rakentui paljolti yhteisestä järkytyksestä:
Suuri Työläisten Isänmaa hyökkäsikin suomalaisten työläisten kimppuun! Kansainliitto vain levitteli käsiään eikä Saksa auttanutkaan, vaan esti mm. Italiaa auttamasta.
Samaa sinisilmäisyyttä on nyt ilmassa, kun osa kansasta luulee EU:n suojelevan Venäjää vastaan ja toiset Suomen voivan liittyä NATOon, jos Venäjä hyökkää.
Selvää pitäisi olla, että jos venäjä hyökkää Ukrainaan, on Suomen jätettävä NATO-hakemus välittömästi. Perusteena voi käyttää sekä oman kansakunnan että NATOn suuntaan samaa:
”Katsokaa mitä Ukrainalle tapahtuu. Jos Venäjä pääsee siellä tavoitteeseensa, Suomi on seuraava.”
Ennen kaikkea siinä tilanteessa Venäjän suurin puruvoima on kiinni Ukrainassa, eikä se kykene uhkaamaan Suomea sotilaallisesti.
Useimmilla poliitikoilla on vääriä kuvitelmia, että Suomi voisi liittyä Natoon sitten kun ollaan ongelmissa. Tätä kutsutaan meidän Nato-optioksi. En tiedä onko oikeaa tietämättömyyttä vai tarkoituksellista tietämättömyyttä, mutta on pari asiaa jotka voivat estää Suomen liittymisen Natoon. Vaikka itse haluttaisiinkiin.
Naton 8. artikla: Natoon ei voida ottaa jäseneksi maata, joka on konfliktissa jonkun muun maan kanssa. Eli jos joudumme kriisiin, niin meitä ei todellakaan oteta jäseneksi. Koska säännöt kieltävät sen. Emme voi kuvitella että ”Joo liitytään sitten natoon kun sitä tarvitaan”. Analogisesti: saako joku palovakuutuksen, jos talo on jo tulessa?
Naton 10. artikla: kaikkien Natomaiden pitää hyväksyä uuden maan jäsenyys. Jos siis yksikin Nato-maa ei hyväksy Suomea Naton jäseneksi, niin siihen raukeaa hakemus. Eli käytännössä Moskova voisi soittaa Berliiniin, ja todeta: ”Jos hyväksytte Suomen Nato-hakemuksen, kaasuputket menee kiinni”. Ja kas, Suomea ei oteta Naton jäseneksi.
Tämä kommentti ei ole erityisesti juuri tähän blogaukseen liittyvää, mutta sitä sivuuttavaa. Toivoisin Perussuomalaisilta realistista harkintaa tässä Nato-kysymyksessä – hyvissä ajoin.
Joitakin kommentteja tärkeään aiheeseen…
Ensin sellainen huomio, että pitkällä aikavälillä suomalaisessa Nato-keskustelussa on sellainen mielenkiintoinen piirre, että Naton vastustaminen tyypillisesti tapahtuu keskenään aivan vastakkaisilta suunnilta tulevilla argumenteilla. Esimerkiksi, Natoa vastustetaan sekä vanhalta itsemääräämisoikeutta korostavalta linjalta, että aivan vastakkaiselta suunnalta (tyypillisesti sen jälkeen, kun on huomattu, että Natolla ei ole ylikansallista, jäsenmaiden hallituksista riippumatonta valtaa), siis tyyliin että koska muiden Nato-maiden hallitukset voisivat tiukan paikan tullen pettää sitoumuksensa, Nato ei tarjoa riittävää turvaa, vaan sitä tulisi hakea syvemmälle menevästä turvallisuuspoliittisesta integraatiosta EU:n kautta. No, se riskihän on aina teoriassa olemassa hallitustenvälisessä organisaatiossa, että hallitukset voivat vain pettää sitoumuksensa, ja se tosiaan voitaisiin kiertää liittovaltio-EU-mallilla, jossa liittovaltiojohto Brysselissä päättäisi siitä, mihin osavaltio-Suomen sotilaita lähettäisiin. Tokihan liittovaltio itseään puolustaisi. Ongelmana on se, että tällöin osavaltio-Suomella ei enää olisi itsenäisyyttä mitä puolustaa, ja toiseksi se, että malli on siksi mahdoton, että missään EU-maassa kansa ei olisi valmis hyväksymään niin pitkälle menevää integraatiota. Minusta kotoisen Nato-jäsenyyden kannatuksen nousussa on paljolti kyse myös siitä, että tämä Natoa syvemmälle puolustusintegraatioon menevän EU:n idea on viimein ymmärretty mahdottomaksi – se voi joissain piireissä ”kuulostaa hienolta idealta”, mutta sille ei tosiasiassa ole mitään kannatusta EU-maissa. Nato-jäsenyys, jossa oman maan hallitus käyttää valtaa ja on siitä vaaleissa vastuussa kansalle, on parempi kuin huonosti valvottu ylikansallinen päätöksenteko, jossa tavallisella kansalaisella ei ole käytännössä mitään mahdollisuuksia saattaa päättäjiä vastuuseen tehdyistä virheistä. Uskallan sanoa, että näin selvä valtaosa EU-maiden kansalaisista ajattelee.
Nato-jäsenyys olisi minusta ”järkevä keskitie” turvallisuuspoliittisen eristäymisen ja ”liittovaltio-EU -haikailun” välillä. Samoin kuin keskilinja vanhan ”huuhelopasifismin” (joka ei täysin ole kadonnut) ja toisaalta sotasankarimyyttisen ”kyllä Suomi pystyy torjumaan 50 kertaa suuremman supervallan” välillä.
Kansallisten intressien kannalta on myös tärkeää olla antamatta vaikutelmaa, että uhkailu ja pelottelu on se keino, joka omaan maahan tepsii. Juuri tämä oli minusta usein suomettumispolitiikan yksi huonoimpia seurauksia, vaikka minun havaintoni perustuu vain sen loppuaikoihin. Jos linjana on tehdä myönnytyksiä uhkailevalle tai pelkoon nojaavalle osapuolelle, on syytä kysyä myös, miten muut reagoivat. Jos toinen osapuoli (länsi) alkaa myös pelotella Suomea nähtyään sen toimivan, joudutaan aivan surkeaan tilaan kumpiakin epätoivoisesti myötäillen; jos taas toinen osapuoli valitsee kohteliaan ja Suomen valinnanvapautta kunnioittavan linjan, joudutaan ”turvallisuuspolitiikan pahisten” myötäilijänä aivan väärälle puolelle politiikassa. Tämän päivän tilanteessa… kun Naton toimintatapa on kunnioittaa Suomen omaa valinnanvapautta ja olla vaikuttamatta siihen, kun taas Venäjää nojaa sotilaspelotteeseen ja uhkavaatimuksiin, on minusta aivan oikein että Suomen kanta nytkähtää pari astetta Nato-myönteisemmäksi, vaikka itse päätös pitää tietenkin tehdä vain huolellisen kylmän harkinnan jälkeen.
marsalkka jozef pitsudski kehitti ensimmäisen mailmansodan jälkeen ajatuskehikon,joka tunnettiin/tunnetaan nimellä:intermarium.Tarkoituksena yhdistää Baltianmaat,Puola,valko-Venäjä,ukraina,Tsekkoslovakia,jugoslavia,Romania,sekä suomi,valtioliitoksi.Tämä konfederaatio olisi toiminut geopoliittisena vastapainona itseään kerkeästi levitteleville saksalle kuin venäjälläkin.Pitsudski oli hautonut ideaa,ja uskoi sen edistävän etenkin Venäjän laajentumisintoa.Neuvostoliitto tietenkin vastusti,niinkuin mailmansodan voittaneet länsivallatkin.Koska uskoivat Neuvosto-Venäjän romahtavan ennenpitkää.suomessa intermariumista käytettiin nimeä:reunavaltioliitto.Irrottautuen tästä 1935 koska neuvostoliitto oli pitänyt liittoa itseensä kohdistuvana saartona.Toisessa mailmansodassa edellä kerrotut maat kokivat karun kohtalon niin Natsi-saksan kuin Neuvostoliitonkin taholta.intermarium ei kuitenkaan vajonnut unholaan.Visegrad-ryhmä perustettiinkin 1991.Puola,Tsekki, Slovakia, ja unkari ilmoittivat aktivoivansa yhteistyötään niin NATOn kuin toistensakin kanssa.Ukrainan päätyminen osittaiseen sotatilaan ”tuntemattoman”hyökkääjän kanssa,sai monet valtiot puhumaan vakavammin intermariumista .kiovassa pidettiinkin konferenssi nimeltään:intermarium.johon osallistui lukuisia kansalaisjärjestöjä,poliitikkoja,sekä sotilaita.nationalistinen Azov-rykmentti oli näkyvästi esillä tapahtumassa.osallistujien mielestä EU tulee hajoamaan ennen pitkää.koska esim Azovin edustajien mukaan EU on Saksan ja Ranskan,sekä Brysselin oma jättimustekala jota ei kiinnosta muu eurooppa kuin maksumiehinä,ja heidän tarpeidensa kehitysmaina.samalla Venäjän agressio Georgiassa,sekä ukrainassa,krimin miehityksineen on osoittanut että sen naapurit ovat taas kasvavan uhkan alaisina.Eikä Brysselin kuohari/kaviaarirälssistä ole torjumaan tätä karhua.Neuvostoliitto halusi levittää ideologiansa koko mailmaan.eikä Putinin koplan menttaliteetti ole siitä juuri muuttunut.lisäksi aktiivinen kybersodankäynti on arkea tämänpäivän Venäjän toiminnassa.Intermarium on uhattuna myös lännessä.EUn veturimaat ovat kokoajan vähätelleet ”reunavaltioiodensa” toiveita.asenne on vain vahvistunut euro ja pakolaiskriisin myötä.Winston:jos passaa jatkan tarinaa myöhemmin,,
No niin,sain velvollisuuksia alta pois,joten koitan jatkaa.kirjailija sekä historioitsija tomasz Zepanski,totesi 2015 haastattelussaan:en oikein pidä läntisen euroopan asenteesta meitä visegardmaita kohtaan.Meihin suhtaudutaan kuin joihinkin halpaversioihin läntisen euroopan kulttuureista.Hänen mukaansa intermarium mailla on oma aivan arvokaskin kulttuuriperintönsä.Ensiksikin:maiden kulttuuri on vieläkin melko agraarista.Talonpoikaisto on näytellyt merkittävää roolia näissä maissa.Mitenkään väheksymättä muita osa-alueita.Toisekseen:Maat edustavat slaavilais-Ugrilais-skandinaavista kulttuuripohjaa,tai niillä on vahvat siteet niihin kaikkiin.kolmanneksi:monet niistä ovat joutuneet erityisesti 1900-luvulla kokemaan kommunistisen suurvallan hyökkäyssodan,alistamisen,sekä yhteiskuntakokeilun.Zepanskin luettelemat tunnusmerkit sopivat melko hyvin suomeenkin,joka oli vahvasti ehdolla intermariummaaksi.suomesta ei koskaan tullut sosialistista maata.tosin toisen mailmansodan jälkeen Suomi joutui elämään osin neuvostoliiton valvovan silmän alla.Edelleenkin Suomi on etnisesti Euroopan yhdenmukaisimpia maita.kielteinen asenne EUhun onkin ruvennut voimistumaan,ja NATO jakaa mielipiteitä.Mutta EUn,sekä NATOn vaihtoehdoista ei juurikaan debatoida.EU on monin paikoin epäonnistunut pykäläkonekivääri,ja sen ainakin osittainen hajoaminen on luultavasti edessä.(eikö Englanti antanut hyvän oppitunnin brysselin sampanjanlitkijöille)Kun seuraa Baltianmaiden,puolan,Unkarin,ukrainan,poliitikkojen ulostuloja,huomaa nopeasti kuinka heillä on historia realistisesti hallussa.niin Venäjän,kuin euroopan voimavaltioidenkin suhteen.Näiden maiden poliitikot ovat alkaneet yhä painavammin puhua intermariumista.liittolaismaista jotka itse määräävät keitä ja missä määrin esim rikastavien kulttuurien edustajia maahansa päästävät.Tosin monet näistä maista tekevät tämän jo nykyään.hyvänä esimerkkinä Puola,joka pitää mellakkapoliisien voimalla kolmansien maiden onnenonkijat poissa maastaan,samalla suojellen koko Eurooppaa tulijoiden korkealta kulttuurivaikutukselta,johon eurooppalaiset eivät vielä aivan valmiita.Harjoiteltu vasta 600-luvulta.vielä ei valmista.winston:tässä tällaista pikku pohdittavaa tienristeyksessä.Miten tästä eteenpäin?olisiko jokin intermariumin kaltainen ollut passelimpi suomelle kuin EU?vaikea sanoa.mutta kaikkea voi pähkäillä.
Muutama kommentti vielä tärkeään aiheeseen. Mitä tulee itsemääräämisoikeuteen Nato-maana – minä kiinnittäisin tässä huomiota kansalaismielipiteeseen Nato-maissa, niin vanhoissa kuin uusissa. Jos Nato-jäsenyys heikentäisi kansallista itsemääräämisoikeutta, sen voi olettaa näkyvän Nato-maiden kansalaismielipiteessä. Jos ei näy – jos Nato-maiden kansalaismielipiteessä ei ole merkkejä mistään siltä pohjalta lähtevästä aidosti merkittävästä Nato-kriittisyydestä omien kokemusten perusteella, niin sille on minusta vain yksi uskottava selitys – että koko näkemys kansallisen itsemääräämisoikeuden heikkenemisestä Nato-jäsenenä on alun perin väärinymmärrys. Seurailen aika paljon transatlanttista poliittista keskustelua, mutta en koskaan muista havainneeni sen sorttisia kokemuksia Nato-maiden kansalaisilta.
Minusta Naton sopimuksissa on koko muotoilu avunannosta muotoiltu alunperinkin juuri siltä pohjalta, että kunnioitetaan maiden omaa itsemääräämisoikeutta, ja kukin maa itse päättää, miten antaa apua – Nato-jäsenyys ei tarkoittaisi, eikä pidäkään tarkoittaa, että Nato-jäsenenä Suomella olisi ikäänkuin vapaalippu harjoittaa hölmöä ulkopolitiikkaa koska Nato tulee pelastamaan. Tuskin kukaan niin ajattelisikaan. Ja samalla logiikalla meillä on luonnollisesti oikeus ja velvollisuuskin käyttää ”tervettä järkeä” sen suhteen mitään Nato-maana auttaisimme muita tositilanteessa.
Venäjän politiikasta – minusta Putinin päämääränä on isolta osalta ikäänkuin sanoa omalle kansalle, että ”näin kova vastareaktiota teitäkin odottaa, jos alatte vaatia kansalaisoikeuksia tai johdon korruptiota kuriin”. Toisaalta luulen, että kyvyttömyys nähdä naapurimaiden kansalaismielipiteiden muuttumista selvästi Nato-myönteisemmäksi voi olla hyvin mahdollista, jos ulkopoliittiset päätökset tehdään suppeassa piirissä, jonka jäsenillä on kiusaus sanoa ennenkaikkea sitä, mitä ylin johto haluaa kuulla, eikä niinkään sitä mikä on totta. Hyvin samalla tapaahan USA:llakin kävi Irakin sodan suhteen. Yes-mies -mentaliteetti johtaa liian suppeasti nähtyihin ratkaisuihin.
Nato-kysymyksessä minun neuvoni olisi kumpaakin kantaa ymmärtävä ja kansanedustajille vapaat kädet antava muotoilu turvallisuuspolitiikassa.
Laitan erittäin tärkeään ja ajankohtaiseen aiheeseen vielä lisää kommentteja. Tämä on osittain jo edellä olevien kommenttieni toistamista, mutta aihe on erittäin ajankohtainen, josta perussuomalaisten ja kaikkien muittenkin puolueiden on syytä keskustella avoimesti.
Putinin motiiveista… luulen että osaselityksenä voi olla väärinarvio Gorbatshovilaisen humanismin seurauksista – että NL:n hajoaminen olisi ollut tämän syytä eikä aiempien hallitusten pakkovallan, josta ihmiset heti paikalla pyrkivät eroon tilaisuuden ensi kertaa koittaessa. Putinin ulkopolitiikka myös minusta toimi aluksi paljolti Gorbatshovin aikana hankitun ”ulkomaiden hyvän tahdon” ja ”luottamuspääoman” turvin, mikä nyt on ajat sitten hukattu. Gorbatshovin aika on itselleni jäänyt mieleen paljolti siksi, että olin niihin aikoihin koululainen jota alkoi yhteiskunnalliset asiat kiinnostaa. Selityksenä sodalle näen lähinnä liian kapean, yes-mies mentaliteettisen sotilaspoliittisen päätöksenteon Venäjällä ja sitä kautta kyvyttömyyden nähdä Gorbatshovilaisen humanismin myönteisiä kansallisia vaikutuksia – en yhtään epäile, että jos Venäjä olisi jatkanut Gorbatshovin linjalla, entisten neuvostotasavaltojen suhteet Venäjään olisivat aivan erilaiset, huomattavasti lämpimämmät ja läheisemmät, kuin nyt.
Toisena selityksenä – epäilen, että kysymys varsinaisesti on niinkään Venäjän intresseistä vaan Putinin henkilökohtaisista valtaintresseistä. Tottakai Ukrainan sota on Venäjälle turmioksi. Se voi kuitenkin olla keino poliittisille johtajille pitää yllä pakkovaltaa omassa maassa sodan varjolla ja sitä kautta edistää omia valtapyyteitä. Tärkeää on lähinnä saada itsensä vakuutettua siitä, että pyrkimyksenä on ”oikeasti” Venäjän kansallisten intressien turvaaminen.
En myöskään sulje pois skenaariota, että Putinin agendalla on seuraavaksi Suomi. Aika samanlaisella logiikalla kun Irakin sota aloitettiin. Jos Suomi liittyy Natoon, se on kohtalaisen turvassa – Venäjällä hyvin ymmärretään, että sen voima ei riitä Naton haastamiseen. Jos ei liity, Putin valitsee seuraavaksi kohteeksi Suomen, koska ”Suomi varmasti aikoo liittyä Natoon” (vrt. Irakin ”joukkotuhoaseet”), ja koska Suomi arvioidaan helposti voitettavaksi, pelokkaaksi valtioksi. Vaikka skenaario ehkä onkin epätodennäköinen, se pitää silti uskaltaa nähdä, ja hakea Nato-jäsenyyttä, samalla tapaa kun on fiksua hankkia palovaroitin, vaikka riski palamiseksi tulemisesta onkin pieni. Vielä tässä vaiheessa Nato-jäsenyyttä voidaan hakea selkä suorana, jos pahin tapahtuu ja joudutaan tilanteeseen, jossa Venäjä keskittää joukkoja seuraavaksi Suomen rajalle, sitä joudutaan anomaan polvillaan kärttäen, millä hinnalla vain, ja jäseneksi hyväksyminen on silti lievästi sanottuna kyseenalaista. Tuskinpa kukaan kiistää, että niin Suomi joutuisi tekemään, jos Putin seuraavaksi alkaa keskittää joukkoja Suomen rajalle. Poliitikoilla pitää minusta olla rohkeutta nähdä tämä skenaario ja tehdä harkitut ja rationaaliset päätökset.
Jos jäsenyyttä olisi haettu aiemmin, olisin myös neuvonut korostamaan perusteluina jäsenhakemukselle yhteistyön tuomia tehokkuussäästöjä puolustusmenoihin ja tärkeyttä olla mukana ”keskustelupöydissä” tuomassa omat näkemykset esiin ja valvomassa omia kansallisia intressejä. Niitten merkitys on paljolti siinä, että niitä korostamalla voitaisiin/olisi voitu jonkun verran lievittää stressiä Venäjän-suhteissa Nato-jäsenyyttä haettaessa.
Ja sanon edelleen, että jos Nato-jäsenyyttä vastustetaan sillä perusteella, että se vähentäisi kansallista suvereniteettia ja itsemääräämisoikeutta, niin ollakseen uskottava sille pitää minusta olla jonkunlaisia aidosti huomattavia esimerkkejä jäsenmaiden kansalaismielipiteessä – että ihmiset jäsenmaissa kokevat suvereniteetin tai itsenäisyyden heikenneen Nato-jäsenyyden myötä. Minä en koskaan muista havainneeni sellaisia kokemuksia.
Lopuksi haluan vielä tukea ajatusta aseavusta Ukrainalle. Yksinkertainen perustelu – siksi että se on oikein. Ja minusta sen ei pitäisi olla liian rohkea ajatus. Voisi myös edistää mahdollisen/toivottavan Nato-jäsenyyshakemuksen hyväksymistä, hyväksyminen todennäköisempää jos on tekoja joilla voidaan osoittaa ettei olla tulossa vain ”noukkimaan rusinat pullasta”.