Suomeen ei tule juuri lainkaan huippuosaajia

Photo by cottonbro on Pexels.com

Hallitus haluaa enemmän kuin kaksinkertaistaa työperäisen maahanmuuton vuosikymmenen loppuun mennessä. Työperäistä maahanmuuttoa huudetaan ratkaisuksi sektorilta toiselle, ja sitä kannattavat yhtä lailla oikeisto ja vasemmisto. Ainoastaan perussuomalaiset kritisoi matalapalkka-aloille saapuvaa maahanmuuttoa.

Perussuomalaiset ei vastusta niin kutsuttuja kansainvälisiä osaajia tai sitä, että integroitumiskykyinen henkilö tulee Suomeen tekemään työtä, josta saatavalla palkalla hän tulee toimeen. Kuitenkin tilastojenkin perusteella tällaisia ihmisiä tulee Suomeen hyvin vähän.

Suomella ei ole tarjottavana kilpailukykyistä palkkatasoa, puhumattakaan verotuksen tasosta. Kansainvälisistä osaajista kilpailee moni muukin maa. Osaajia ei todellakaan jonota tänne, kuten monet väittävät.

Ja kuten olen moneen kertaan kuvannut, Suomi ei tule ratkaisemaan ainuttakaan sisäsyntyistä ongelmaansa, esimerkiksi hoitoalalla, työperäisellä maahanmuutolla.

Osaajat pääsevät helposti ja nopeasti maahan

Yleinen valituksen aihe on, että osaajan on vaikea päästä Suomeen töihin. Tälle valitukselle on hyvin vähän perusteita.

Jos olet osaaja ja erityisasiantuntija eli palkkasi on yli 3000 euroa kuukaudessa, ei oleskeluluvan käsittelyssä todellakaan mene kauan.

Johtamani hallintovaliokunta pyysi nähtäväkseen Maahanmuuttoviraston oleskelulupien käsittelyajat eri kategorioissa. Niistä kävi ilmi, että erityisasiantuntijoiden ensimmäisten lupien mediaanikäsittelyaika oli syyskuussa 10 päivää. Viime vuonna kesto oli 14 päivää.

Onko tämä todella liian kauan? Millainen osaaja tai yritys ei jaksa odottaa kahta viikkoa? Eihän Suomessa pääse edes lääkärille tuossa ajassa.

Kasvuyrittäjiä 1000 euron kuukausituloilla

Vastaavia paikkaansa pitämättömiä väitteitä esitetään kasvuyrittäjistä. Hallituksen ”pikakaistassa” oleskelulupa luvataan kahdessa viikossa myös kasvuyrittäjille ja heidän perheenjäsenilleen.

Tosin termi kasvuyrittäjä on vääristynyt, sillä Suomessa se ei tarkoita samaa kuin EU:n ja OECD:n määritelmissä, valitettavasti.

Kasvuyritys on OECD:n ja EU:n määritelmän mukaan yritys, jonka lähtötyöllisyys on vähintään 10 henkeä, ja seuraavana kolmena vuonna työllisyyden keskimääräinen vuosikasvu ylittää 20 prosenttia. Suomen ulkomaalaislaissa käytetään aivan erilaista määritelmää.

Suomessa kasvuyrittäjäksi pääsee, kunhan saa Business Finlandilta hakemukselleen vihreää valoa. Toimeentuloa vaaditaan 1000 euroa kuukaudessa. Lähes kaikkiin hakemuksiin tulee myönteinen päätös. Vaikka luvut ovat vielä pieniä, on päivänselvää, että tämä kanava tulee kasvamaan. Kasvuyrittäjän luvan saanut voi työskennellä muualla kuin niin sanotussa kasvuyrityksessään.

Maat, joista näitä Suomen mallin mukaisia yrittäjiä erityisesti saapuu, ovat yllätyksettömästi Iran, Venäjä, Intia, Turkki, Ukraina ja Pakistan. Tänä vuonna on Yhdysvaltain kansalaisilta tullut yksi hakemus.

Kasvuyrittäjän luvan saa nopeasti. Lisäresurssit ovat taanneet sen, että oleskeluluvan mediaanikäsittelyaika Maahanmuuttovirastossa oli syyskuussa enää 13 päivää.  

Lisää siivoojia kehitysmaista

Hallitus laittaa merkittävästi resursseja erilaisiin houkutteluihin ja käsittelyjonoihin. Lopputulos on silti sama. Maahan saavutaan erityisesti matalan palkan aloille. Viime vuosi, vaikkakin koronavuosi, oli tässä ennätys. Tänä vuonna kasvua tulee edelleen reilusti – ja tosiasiassa monet tahot juuri tätä maahanmuuttoa haluavatkin, vaikka puhuvat esteettisemmin osaajista tai huippuosaajista.

Ylivoimaisesti eniten lupia annetaan siivoojille, ravintolatyöntekijöille, hitsaajille ja puutarha- ja vastaaville työntekijöille. Hallituksen toimenpiteet saatavuusharkinnan helpottamiseksi entisestään lisäävät kouluttamattoman ulkomaalaisväestön maahan saapumista.

Koulutuspolitiikkaan korjaus ja työn kannustimet kuntoon

Suomi tarvitsee matalapalkkamaahanmuuton sijaan oman kansallisen työvoiman mahdollisimman kattavaa työllisyyttä, työmarkkinoiden ulkopuolella olevien reservien käyttöönottoa ja erityisesti kasvualojen asiantuntijatason ja yrityksiin syntyvän tuottavan työn lisäystä.

Lisäksi tarvitsemme ammatilliseen koulutukseen arvonnousun ja koulutuspolitiikan tarkoituksen ja motiivin uudelleensuuntaamisen. Kansallisen koulutuspolitiikan vastuulla on huolehtia, että oikeilla aloilla ja mahdollisimman hyvin myös oikeilla alueilla on riittävä määrä osaavaa työvoimaa.

Mikäli maahanmuuttoa halutaan edistää, sen pitää olla tiukasti valikoitua ja osaamisperustaista ja sijoittua muualle kuin matalapalkka-aloille. Työperäisen oleskeluluvan vaihtoehtona ei voi olla sosiaaliturva tai kotouttamispalveluiden varaan jääminen.

Työmarkkinoiden ja koulutuksen ongelmat – kuten kohtaanto, kannustimet, palkkataso – voidaan ratkaista ainoastaan kotimaassa.

Arvonpalautus amiksiin ja suomalaiset töihin

30.10.2021 Rauma. Kuva: Matti Matikainen

Kuten lehdistä päivittäin saamme lukea, työvoimapula on huutava. Muut puolueet kilpailevat lähinnä siitä, onko ongelmaan ratkaisu paljon maahanmuuttoa vai todella paljon maahanmuuttoa.

Lainkaan ammattilaisia kaipaavien yritysten ahdinkoa vähättelemättä totean, että näitä asioita ei lopulta maahanmuutolla ratkaista.

Työmarkkinoiden ja koulutuksen ongelmat voidaan ratkaista ainoastaan kotimaassa.

Ammatillisissa oppilaitoksissa opiskelee suuri joukko nuoria, joiden työpanokselle ei ole kysyntää ja heidän on vaikea päästä edes työharjoitteluun. Monet kikkailevat koulun läpi saamatta lainkaan riittävästi lähiopetusta tai ohjausta. Peruskouluista poistuu nuoria, joita ei olisi saanut päästää ysiltä pois. Heillä ei välttämättä ole edes riittävää luku- ja kirjoitustaitoa, monenlaisista elämänhallinnan taidoista puhumattakaan.

Peruskoulun ongelmat siirtyvät toiselle asteelle. Ammattikoulutuksen keskeyttämiseen hallituksen ideologinen ”pakko-opetus” eli oppivelvollisuuden pidentäminen ei ole ratkaisu vaan peitepuikko.

Ammatillinen koulutus ja duunarialat tarvitsevat arvonpalautuksen, ja se edellyttää myös peruskoulun korjaamista. Ammatillisista oppilaitoksista pitää valmistua osaavia nuoria yritysten tarpeisiin. Melkein 70 prosenttia opiskelijoista on viime vuosina ollut aikuisia, ja yhä suurempi osa koulujen energiasta menee kotouttamiseen ja maahanmuuttajakoulutuksiin.

Samaan aikaan kohtaanto-ongelma on valtaisa. On sekä paljon työnhakijoita että paljon työpaikkoja. Liian monella suomalaisella ei ole minkäänlaista positiivista näkymää työuralle. Erityisesti se, että nuori nainen kokee tulevaisuutensa uran ja elannon epävarmaksi, heikentää haaveita myös perheenperustamisesta. Samaan aikaan sosiaaliturva kilpailee voimakkaasti matalan palkan kanssa, etenkin kalliin asumisen alueilla. Työ ei todellakaan aina kannata, vaikka juhlapuheissa sitä jaksetaan hokea.

Työn kannustinongelmia ei korjata maahanmuutolla. Maahanmuuttajat kohtaavat aivan samat rakenteet vakiinnutettuaan oleskelunsa Suomessa. Huudetaanko sitten avuksi taas lisää maahanmuuttoa?

On valtiovallan vastuulla, että maassa suoritetaan sellaista koulutuspolitiikkaa, että oikeilla aloilla ja mieluiten oikeissa paikoissa on oikea määrä valmistuneita, tutkinnon suorittaneita tai muuten osaavia ihmisiä.

Olen kyllästynyt kuulemaan, kuinka melkein kaikista pitää tulla korkeasti koulutettuja (paitsi ilmeisesti niistä maahanmuuttajista, joita halutaan matalapalkka-aloille). Ei tule eikä tarvitse tulla.

Meillä on tarvetta ammattiosaajille. Nuoren pitää saada osaaminen, jolla hän voi siirtyä työmarkkinoille. Kun yliopistolainen vielä lukee viimeisiä yhteiskuntatieteellisen kursseja ja miettii, pääseekö töihin ennen 30-vuotispäiväänsä, amiksen käynyt voisi maksaa jo asuntolainaa ja olla alansa ammattilainen. Valtion ahne verokarhukin kiittää.

Valtiolla pitää koulutuksen keskeisimpänä maksumiehenä olla ohjaavampi rooli koulutuksen suuntaamisessa alojen ja alueiden suhteen, koska valtio vastaa myös koulutustuotoksen seurauksista. Tämä edellyttää tiiviissä vuorovaikutuksessa elinkeinoelämän ja oppilaitosten alueilla paikallisten yritysten kanssa tapahtuvaa kanssakäymistä.

Jo peruskoulussa oppilaanohjauksen pitäisi olla selvästi konkreettisempaa. Nuori, joka suunnittelee, mille alalle kouluttautuu, hyötyisi tiedosta, mikä on kannattavaa, mistä on saatavilla mahdollisimman vakaa työura, osaamista vastaavalla palkalla. Järkivalinnat palkitsevat lopulta paitsi niiden tekijän myös korkeampaa työllisyyttä tavoittelevan kansakunnan.

(Kolumni on julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa 1.11.)

Kirjeitä ja kunniavelkaa

(Kolumni on julkaistu lokakuun 2021 Perussuomalainen-lehdessä.)

Olen 73-vuotias nainen. Hoidin miestäni omaishoitajana siihen saakka, kun hän kuoli muutama vuosi sitten. Polvileikkauksessa meni jokin asia pieleen, enkä pysty liikkumaan ilman kovia kipuja. Minulla on takana pitkä työura, olen kasvattanut neljä lasta, työeläkkeeni on pieni. En saa kotiin mitään apua. En kuulemma ole tarpeeksi huonossa kunnossa. Olen hakenut taksikorttia monta kertaa, mutta sitä ei myönnetä. Linja-autoja ei täällä juuri kulje. Keväällä on pakko laittaa talo myyntiin, koska en enää selviä. Talojen arvo täällä on melkein olematon. En tiedä, mitä tästä kaikesta tulee. En jaksa enää hakea apua, kun en sitä koskaan saa.

Olen yläkouluikäisen tytön äiti. Tyttäreni alkoi viime vuonna käyttää kannabista, ehkä jotain muutakin. Ensin tuli poissaoloja koulusta, sitten hän alkoi olla öitäkin hukassa. Lopulta sai kakaistua, että juo ja polttaa, koska muuten ahdistaa. Hän on käynyt pari kertaa kuraattorilla ja saimme paikan terapiaan, mutta se on loppumassa, koska oli vain kolmeksi kuukaudeksi. Olen yrittänyt saada tyttöä kunnon hoitoon ja osastollekin, koska on itsetuhoinen. Ei kuulemma ole tarpeeksi sairas. Lastensuojelusta on tarjottu uimahallikäyntejä ja väläytetty huostaanottoa. Pelkään aina, kun hän ei ole kotona. Olen joutunut jäämään sairauslomalle itsekin. Kukaan ei auta.

Kirjoitan sinulle täältä Etelä-Savosta. Asuin monta vuotta pääkaupunkiseudulla ja ajoin taksia, mutta taksiuudistus vei elannon. Opiskelin sitten uudelle alalle lähihoitajaksi ja tulin töihin tänne kotiseudulle. Töitä kyllä on, mutta kyllä hirvittää, miten vähän elämän ehtoopuolella olevien hyväksi olemme valmiit tekemään. Olin kotihoidon puolella aluksi, mutta ei sitä iljennyt normaalilla moraalilla tehdä, kun mummot ja papat melkein jäivät heitteille, kun kiire paikasta toiseen oli niin kova. Jos jäi aikataulusta, piti raportoida työnantajalle, eikä tietenkään palkkaa saanut. Nyt on vähän parempi paikka ja tilanne, mutta kyllä minä itselleni vanhana melkein eutanasiaa toivon ennemmin kuin päätymistä tällaisiin paikkoihin. Ei ole ihmisarvoista elämää se, vaikka me hoitajat teemme parhaamme. Ei vaan veny enempää.

Samaan aikaan toisaalla:

Suomi on vastaanottanut 8000 uutta avunpyyntöä Afganistanista, ja nyt pitää pohtia, kuinka laajat velvollisuudet Suomella on afganistanilaisten auttamiseksi, ministeri kertoo. Hallitus tekee kaikkensa, jotta perheenyhdistämistä saadaan helpotettua, hän vakuuttaa. Meidän pitää kantaa vastuumme ja huolehtia erityisesti naisten ja tyttöjen suojelusta, entinen presidentti jyrähtää. Suomen hallitus huolehtii AINA ihmisoikeuksista ja siitä, että ilmastotoimet ovat maailman kunnianhimoisimpia. Me haluamme nostaa pakolaisten määrää ja kehitysapua. Suomella on siihen varaa. Meidän tulee olla suunnannäyttäjiä globaalissa maailmassa.

– Puheenjohtaja Purra, ymmärrättekö lainkaan, että hallitukseen voi olla vaikeuksia päästä tuollaisella ihmiskuvalla?

Kyllä, valitettavasti.

– Mikä sitten on perussuomalaisten ratkaisu maailman ongelmiin?

Ei meillä ole ratkaisuja niihin.

– Eikö tuo ole todella julmaa ja kapeakatseista?

Olemme suomalainen puolue, joten meidän tärkeimmät huolenaiheemme liittyvät Suomeen ja suomalaisiin. Meidän ensisijaiset velvollisuutemme ovat täällä. Suomessa on paljon ongelmia ja tarvetta verorahojen käytölle. Olemme valmiit ratkaisemaan erityisesti suomalaisten ongelmia.

– Entä kunniavelka?

On, paljon.  

Hätätila Helsingissä

Ei ehtinyt muste kuivua maailman ensimmäiseksi hiilineutraaliksi hyvinvointiyhteiskunnaksi täysillä tähtäävän hallituksen budjettikirjasta, kun kansalaisjärjestö Elokapina jälleen ilmoitti aikovansa asettua tukkimaan Helsingin pääväylää, tällä kertaa kymmeneksi päiväksi.

Vaikka hallitus oli vasta esitellyt Säätytalolla omaa ilmastoperformanssiaan ja julkaissut lisää maailman kunnianhimoisimman ilmastopolitiikan toimia, Elokapina ei ollut tyytyväinen. Poliisejakin uhkaileva ja kouluissa alaikäisiä värväävä järjestö haluaa, että Suomi julistaa ilmastohätätilan ja kantaa enemmän vastuuta. Sisäisen turvallisuuden ja poliisiasioiden vihreä ministeri Maria Ohisalo ei kolmestikaan kysyttäessä kyennyt kieltämään selkeästi laitonta toimintaa.  

Hallitus on vihreiden vanki. Vihreät on Elokapinan vanki. Eikä puolet oppositiostakaan kykene kuin nyökyttelemään.

Ennen vuoden 2019 eduskuntavaaleja kaikki puolueet perussuomalaisia lukuun ottamatta kirjasivat maailman kunnianhimoisimman ilmastopolitiikan tavoitteet tätä hallituskautta ohjaamaan.

Maailman kunnianhimoisin ilmastopolitiikka nostaa autoilun ja asumisen hintaa, ruoan hintaa, muun liikkumisen hintaa, yrittämisen hintaa, teollisuuden hintaa. Se syyllistää valinnoista ja ahdistaa tulevaisuudesta. Se kutsuu metsiämme hiilinieluiksi ja haaveilee kävelystä ja pyöräilystä valtion ensisijaisina liikkumismuotoina. Se antaa ohjaus- ja päätösvaltaa tahoille, joilla ei ole demokraattista mandaattia.

Vähemmän yllättäen Elokapinakin haluaa ”päivittää demokratiaa” eli antaa valtaa neuvostoille, joiden populistisesti arvellaan tuottavan ilmaston kannalta paremman ”kansan tahdon” kuin mihin edustuksellisen demokratian vaalit ja jähmeä parlamentaarinen järjestelmä kykenevät.

Hallituksen mukaan elinkeinoelämäkin on kunnianhimoisen ilmastopolitiikan takana. Totta kai se on, jos tarjolla on tuki- ja elvytysrahaa, kannusterahaa, vihreää kehitysrahaa, tutkimusrahaa, ilmastoinnovointirahaa – ja näiden kustannukset kantaa veronmaksaja. Siltikin tosiasiassa toimet osuvat moniin yrityksiin ja kansalaisiin kipeästi eikä kaikilla suinkaan riitä kukkarossa tai taseessa riittävästi ”kunnianhimoa”. 

Suomen taakse jäävät Ruotsi, Saksa, koko EU – ja kun kerran maailman ykköseksi tähdätään, koko muu maailma. Mutta siitä viis: Elokapina aikoo siltikin maata kadulla, hyödyntää niukkoja poliisin resursseja omiin viestinnällisiin tarpeisiinsa ja vaatia ilmastohätätilan julistamista. Ja hallitus vastaa vain seisovansa historian oikealla puolella.

EU:n ilmastopaketin myötä yhä todennäköisempi uhkakuva on, että suomalainen maksaa ensin oman hallituksensa kunnianhimot ja sitten vähän muidenkin. Esimerkiksi Italiassa ja Ranskassa kaivataan jo maksajaa yhä suuremmille ilmastolaskuille. Ketään ei varmasti yllätä, että Suomenkin grand old -ilmastopiireistä löytyy entisiä skdl:n jäseniä ja niitä, joille sosialismi on kaunista, mutta se ei vielä ole onnistunut.

Ilmastoministeri ja sisäministeri ovat haukan katseillaan löytäneet seuraavan kunnianhimon uhrin, suomalaisen maatalouden ja ruoantuotannon. Maailman kunnianhimoisin ilmastopolitiikka tulee tarkoittamaan myös yhä kalliimpaa kotimaista ruokaa. Vähemmän sen tuottajia. Heikentyvää omavaraisuutta, rapistuvaa huoltovarmuutta. Tai ehkä sitten lopulta ei kotimaista ruokaa lainkaan, sillä niinhän Suomen maatalouden päästöistä elokapinalogiikalla ainakin päästään.

Elokapinalle sallittakoon elokapinalogiikka ja maassa makaaminen. Hallitukselle sen sijaan toivoisi viisautta, kokonaisuuden hahmottamista ja suhteellisuudentajua.

(Kolumni on julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa 4.10.2021.)

Perussuomalaiset: välikysymys maahanmuuttopolitiikasta ja taloudesta

Puoluevaltuusto_157.jpg

Hallitus on helpottamassa Suomelle haitallista ja taloudelle merkittäviä lisäkustannuksia aiheuttavaa maahanmuuttoa. Uusin esitys helpottaa perheenyhdistämistä tavalla, jota jopa Maahanmuuttovirasto kritisoi. Esityksessä ei vain poisteta toimeentuloedellytystä alaikäisen henkilön käynnistämissä perheenyhdistämisissä (kuten hallitusohjelmassa kirjataan), vaan myös kansainvälistä suojelua ja toissijaista suojelua saaneiden toimiessa perheenkokoajana. Hallitus on lähettänyt Pakistaniin virkamiehiä edistämään ja helpottamaan myös paikan päällä tapahtuvaa perheenyhdistämistä – ministerin sanoin hallitus ”pyrkii löytämään kaikki mahdolliset keinot perheenyhdistämisten helpottamiseksi”.

Hallituksessa kaavaillaan myös pakolaiskiintiön nostoa ja muunlaisia humanitaarisen maahanmuuton helpotuksia, joiden taloudelliset ja muut vaikutukset ovat merkittäviä. Erityisesti Lähi-idän ja Afrikan maista saapuvat ulkomaalaiset ovat yliedustettuja monenlaisessa rikollisuudessa, joten maahanmuuton lisääminen heikentää myös turvallisuutta.

Maahanmuuton edistäminen on tehotonta ja kallista myös auttamisen näkökulmasta. Suomen julkistalouden tilanne ja resurssien tarpeet oman maamme kansalaisten oleellisten turvallisuuteen ja hyvinvointiin liittyvien tarpeiden turvaamisessa eivät mahdollista hallituksen maailmanparantamishankkeita ja velkarahalla toteutettavaa ”solidaarisuutta”.

Perheenyhdistämisestä

Suomessa on jo entisestään Pohjoismaiden löysin perheenyhdistäminen, sillä toimeentulovaatimusta ei ole laajennettu koskemaan kansalaisia eikä perheenyhdistämisdirektiivin sallimia lisäkriteerejä ole otettu käyttöön. Hallituksen uudella esityksellä Suomesta tulisi Länsi-Euroopan liberaaleinta perheenyhdistämispolitiikkaa harjoittava valtio. Tämä on oleellinen vetovoimatekijä kaikissa oloissa, mutta erityisesti, mikäli laajamittaiset turvapaikanhakijavirrat lähtevät liikkeelle Eurooppaa kohti.

Perheenyhdistämistä helpottavassa esityksessä vielä erikseen lievennetään maahantulon kiertämisen säännöksiä, jos kyseessä on alaikäinen henkilö. Maahanmuuttovirasto epäilee esityksen lisäävän ankkurilapsiongelmaa eli tilanteita, joissa alaikäinen kannattaa lähettää yksin lähtömaasta Suomeen. Myös valtiovarainministeriö esittää lausunnossaan taloudellista ja budjettipoliittista kritiikkiä esitystä kohtaan.

Perheenyhdistäminen on jo pitkään ollut suurin maahanmuuton reitti Suomeen. Muut puolueet hämärtävät tätä tosiasiaa esittämällä, että kyse on jostakin muusta kuin yleensä humanitaarisesta tai sosiaaliperustaisesta maahanmuutosta. Kyse on kuitenkin juuri siitä maahanmuutosta, joka keskimäärin aiheuttaa suuria kustannuksia ja myös muita ongelmia. Lopputuloksen kannalta on yhdentekevää, onko henkilö saapunut perheenkokoajana vai perheenjäsenenä.

Kansainvälisten velvoitteiden vuoksi Suomi ei voi rajoittaa pakolaisstatuksen saaneiden oikeutta yhdistää perhettä, jos se tehdään kolmen kuukauden sisällä oleskeluluvan myöntämisestä, mutta sama rajoite ei koske toissijaista suojelua saaneita henkilöitä.

Humanitaarisen maahanmuuton kustannuksista

Suurin osa maahanmuuton kustannuksista syntyy sosiaaliturvamenoista ja palveluista. Välittömät kustannukset, kuten vastaanottokulut tai kotouttaminen, ovat murto-osa tästä. Virallisista rekisteriaineistoista ja tilastoista kootut tutkimukset kertovat yksiselitteisesti humanitaarisen maahanmuuton olevan erittäin merkittävä kustannus Suomessa. Valitettavasti aihe on edelleen eräänlainen tabu poliittisessa keskustelussa – jopa tilanteessa, jossa julkisen talouden tila on näin huolestuttava.

Tilastotiedot osoittavat, että kantaväestöön verrattuna Lähi-Idästä ja sen lähialueilta (ml. Afganistan) tullut maksaa vuodessa 16 000 euroa vähemmän veroja kuin saa tulonsiirtoja ja käyttää julkisia palveluita. On selvää, että tällainen maahanmuutto on yksiselitteisen negatiivista julkisen talouden kannalta. Jos Suomi ottaisi maahan esimerkiksi 1000 afganistanilaista lisää (kuten on esitetty), heidän yhteenlaskettu vaikutuksensa Suomen julkiselle taloudelle koko elinkaarensa ajalta on ainakin -500 miljoonaa euroa. Summa voi kasvaa perheenyhdistämisten myötä miljardiin euroon.

Hyvin suuriin kustannuksiin johtavat yhtäältä matalat työllisyysasteet ja palkat, toisaalta kymmenkertaiset toimeentulotuet kantaväestöön verrattuna – myös pitkän maassaoloajan jälkeen. Heikko pärjääminen jatkuu myös toisessa sukupolvessa – yli 50 prosenttia saa toimeentulotukea 20-vuotiaana.

Humanitaarinen ja sosiaaliperustainen maahanmuutto pahentaa merkittävästi Suomen kestävyysvajetta sekä lisää vero- ja velkataakkaa. Rajalliset resurssimme tulee kohdistaa omien vähäosaistemme ja apua tarvitsevien auttamiseen.

Talous ei kestä

Suomen hallitus on sitoutunut lisäämään rahaa ulkomaille ja maailmanparannukseen, maahanmuuttoon, ilmastopolitiikkaan ja EU-paketteihin. Julkinen talous on kriisissä, valtiosta kuntiin, eikä lyhyeksi jäävä kasvu onnistu korjaamaan sen paremmin kroonisia alijäämiä kuin taittamaan velkaantumista. Suomen julkisen talouden tila ei ole kestävä, mutta hallitus entisestään paisuttaa sen kokoa ja lisää veronmaksajan taakkaa toissijaisilla ja oman ideologiansa mukaisilla hankkeilla. Perussuomalaiset näkee uhkana, että järjestelmän kestävyys murtuu ja hyvinvointiyhteiskunnan perusrahoitukselta ja palveluilta tippuu pohja.

Vastuuntuntoinen hallitus ei tällaisessa tilanteessa, koronakriisin juuri väistyessä, tekisi mitään muita kuin suomalaisten välitöntä hyvinvointia, turvallisuutta ja maan taloudellista elpymistä tukevia toimia. Humanitaarisen ja sosiaaliperäisen maahanmuuton vauhdittaminen ja houkuttelu on vastuutonta ja epäoikeudenmukaista maamme omia kansalaisia ja veronmaksajia kohtaan.

Välikysymys

Perussuomalaiset ei hyväksy Suomelle haitallisen maahanmuuton lisäämistä eikä hallituksen esittämiä maahanmuuttopolitiikan lievennyksiä. Velan kasvu, alijäämä ja muut julkistalouden madonluvut edellyttävät tarkkaa talouspolitiikkaa, jossa menokohteet on asetettu tärkeysjärjestykseen. Siksi esitämme hallitukselle vastattavaksi välikysymyksen maahanmuuttopolitiikasta ja taloudesta.

Ilmastokunnianhimo, EU ja Saksan vaalit

Saksassa käydään viikonloppuna tärkeät vaalit. EU:n ja Euroopan ykkösvaltion johtohenkilön politiikka heijastuu koko maanosaan. EU:n voimakkaassa muutoksessa oleva tilanne ottaa Saksan vaaleista lisää vauhtia, perussuomalaisten näkökulmasta väärään suuntaan.

Armin Laschet on epäsuosittu CDU:n ehdokas. SPD:n Olaf Scholz, vahva ennakkosuosikki, on vielä Laschetiakin enemmän integraatiomyönteisellä linjalla. Nykyisellä Saksan valtiovarainministeri Scholzilla oli keskeinen roolinsa siinä, että maan hallitus ylipäätänsä hyväksyi viime vuonna yhteisvastuullisen koronapaketin. Yhteinen velanotto ja erityisesti sen suhde EU:n ilmastopakettiin ovat ydinkysymyksiä Saksan vaaleissa. Vaikka Scholz on lausunut, että koronapaketin kaltaisista velka- ja lahjapaketeista ei tule pysyvä mekanismi, ovat riskit suuret. Erityisesti mikäli vihreät pääsee hallitukseen, ei tämä kanta tule pitämään.

Unohda jo korona, nyt tulee ilmasto! Nimenomaan ilmastonmuutoksen vastainen taistelu on se teema, jonka siivellä seuraava yhteisvastuullinen, tulonsiirtoihin ja velkaan perustuva paketti meille syötetään. EU:n liittovaltiokehitys ottaa ilmastopaketin myötä aimoharppauksia.

Myös Ranskasta, Italiasta ja Espanjasta kohdistuu Saksaan kova paine. Kireät ilmastotoimet ovat lisänneet ja entisestään lisäävät EU-kansalaisten sähkö- ja kaasulaskun hintaa. Macron haluaa Brysselistä ratkaisun kiusalliseen keltaliiviongelmaan ennen omia tärkeitä vaalejaan. Suomessa kukaan muu kuin perussuomalaiset ei kanna huolta ilmastotoimien hintalapusta veronmaksajalle.

Mutta eipä Suomessa kukaan muu kuin perussuomalaiset kanna huolta EU:n liittovaltiokehityksestäkään – itsemääräämisoikeutemme rapautumisesta ja kasvavista kustannuksista.

Yhteisvastuita, verotusoikeutta, tulonsiirtoja ja unionin sosiaalipolitiikkaa – eli ilmastoköyhyyden korjaamista ylikansallisesti – ei tulla tekemään perussopimuksia muuttamalla. Näitä edistetään erityisjärjestelyin. Korona oli yksi, ilmasto on toinen.

Suomalaisten tehtävä on maksaa, ensin oman hallituksensa vielä EU:ta, Ruotsia ja Saksaa kunnianhimoisemman ilmastopolitiikan laskut, sitten köyhempien EU-maiden kansalaisten ilmastolaskuja. Omien kansalaistemme bensalaskuja tai lämmityskustannuksia tuskin tullaan EU:n tasolta kompensoimaan, mutta toisinpäin siis onnistuu. Sitä tarkoittaa EU:n sosiaalinen ilmastorahasto. Sinulle yhä kovempaa verotaakkaa ja suurempia laskuja arjen perusasioihin liittyen.

Myöskään metsiemme kohtalo ei ole vielä selvä. Bryssel haluaa hyötyä hiilinieluistamme ja määritellä puolestamme, mitä tarkoittaa lahopuu ja mikä on sopivan kokoinen avohakkuu. Pääministeripuolueen varassa lepää paljon. Toivottavasti Sanna Marin haluaa Euroopassa puolustaa metsiämme, suomalaista työtä ja teollisuutta, hyvinvointimme perustaa, eikä uhraa niitä ”historian oikealla puolella” olemiseen.

Kouluissa ja yliopistoissa jalansijaa saava Elokapina on jälleen asettunut makoilemaan Helsingin kaduille missionaan pelastaa maailma ilmastonmuutokselta yksi naurettavuus ja häiriö kerrallaan. Valitettavasti identiteettipoliittiset lapsellisuudet saavat vahvistusta myös Suomen hallituksesta.

Mikäli vihreät ja vasemmisto pääsevät myös Saksassa hallitukseen, Euroopan tulevaisuus näyttää entistä huolestuttavammalta.  

Alla muun muassa ilmastopolitiikkaa ja hallituksen budjettiriihtä käsitellyt puheenvuoroni 20. syyskuuta.

Uhkakuvia ja pelolla ratsastamista

Hälytyskellot soivat ihmiskunnalle. Nyt on viimeinen hetki toimia. Vai etkö halua maailman pelastuvan? Kriisi, katastrofi, tuho, maailmanloppu – kannattaakohan edes aamulla herätä?

Nuoret, muun väestön ohella, kärsivät mielenterveysongelmista yhä enemmän. Masennus, ahdistus ja vakavat psyykkiset häiriöt lisääntyvät koko ajan. Arvioiden mukaan jopa joka neljäs nuori kärsii mielenterveyden ongelmista, ja erityisesti ongelma on pahentunut 13–17-vuotiaiden kohdalla.

Opetusministeri – eli se, jonka työkenttä on kaikkein lähimpänä lapsia ja nuoria – kertoi muutama viikko sitten, että meillä on enää ”muutama yksittäinen vuosi” aikaa saada päästöt selvään globaaliin laskuun. Ministeri, tuore äiti itsekin, siis kertoi, että meillä on enää muutama vuosi aikaa.

Mitä sitten tapahtuu? Tuhoudummeko me? Globaalit päästöt nimittäin eivät lähde laskuun muutamassa vuodessa. Monissa ilmastopäästöjen kannalta oleellisissa maissa ne päinvastoin lisääntyvät. Suomi voi vääntää itsensä vaikka kokonaan kiinni ja sammuksiin – globaalit päästöt eivät siltikään vähene.

Suomessa ei saa politiikassa pelotella sen paremmin rahan loppumisella kuin siirtolaisvirroillakaan. Ei sovi maalata uhkakuvia katuväkivallasta tai poliisien resursseista. Ei koulujen oppimistulosten laskusta, vanhustenhoidosta tai siitä, että EU etenee liittovaltion suuntaan.

Suomessa saa pelotella ainoastaan yhdellä asialla, ja se on ilmastonmuutos. Kansainvälinen malli ihmelasten koululakkoineen ja elokapinoineen ohjaa voimakkaasti. YK:n pääsihteeri väitti IPCC:n uusimman raportin ilmestyttyä, että miljardit ihmiset ovat välittömässä vaarassa. Tämä ei pidä paikkaansa edes kyseisen raportin mukaan, puhumattakaan paneelin ilmastotieteilijöiden varsin kapean profession ulkopuolisten asiantuntijoiden mukaan.

Länsimaissa riehuva ilmastopelko saa jopa koulutettuja aikuisia säntäilemään ympäriinsä ja puhumaan kriisikieltä. Erityisesti olen kuitenkin huolestunut siitä, mitä se tekee lapsille ja nuorille. Niille, joilla on koko elämä ja tulevaisuus edessään, identiteetti rakentumassa ja psyyke usein muutenkin kovilla.

Ennen kuin itse sain ympäristöherätyksen yläasteella, pelkäsin Ronald Reaganin nappia, ydinaseita ja yleisesti sotaa. Toivoin hartaasti, että ydinsota ei käynnistyisi ainakaan keskellä päivää, jotta ei tarvitsisi mennä päiväkodin väestönsuojaan vaan että pääsisi äidin kanssa samaan. Valvoin miettien, miltä tuntuu, kun kaikki loppuu. Koska niinhän käy, kun riittävästi pommitetaan.

Missä menee raja tiedostamaan kasvattamisen ja pelkoon kasvattamisen välillä? Se on toisinaan hiuksenhieno. Ilmastokasvattamisen osalta raja on aikoja sitten ylitetty, ja maksamme hintaa päästövähennysten lisäksi pelkoepidemian leviämisestä. Kun samalla syyllistetään niin autoilijat, maalla asuvat, maataloustuottajat, metsänomistajat, lihansyöjät kuin lomalla kävijät, alkaa yhteiskunnan koheesio räjähdellä kuin metaani. Sellaisessa yhteiskunnassa ei ole lapsen hyvä kasvaa.

Eikä välttämättä aikuisenkaan. Kun kriisikommentaattorit sanoivat, että lastentekeminen on Suomessa ilmasto-ongelma, vastareaktio oli varsin laimea. Kun samalta suunnalta huomautettiin, että lemmikkikoira on sekin ilmastopahis, useammat vastustivat. Viekää vaikka tuhkat pesästä (pesät tosin pitäisi kieltää), mutta koiraa ette vie, sanoo suomalainen. 

Vakavat ympäristöongelmat täytyy ottaa vakavasti eikä niitä ole syytä vähätellä. Realistisesti ilmastopolitiikkaan suhtautuvat ymmärtävät mittakaavan, niin Suomen osalta kuin globaalisesti. Maailma on arvaamaton ja usein vaikea, ja sen huomaa jokainen vuorollaan. Etenkään lapsia ja nuoria meidän ei pidä enempää lietsoa pelkäämään ilmastoa. Pelko lamauttaa eikä ole eteenpäin vievä tai ratkaisuja luova tunne. Kasvualustana se on pahin mahdollinen.

(Kolumni julkaistu 3.9. Maaseudun Tulevaisuudessa.)

Vastakkainasettelua

Afganistanin tilanne jatkuu eikä se tule ainakaan lähiaikoina ratkeamaan länsimaiden toivomalla tavalla. Suomen tulee EU:n mukana pyrkiä siihen, että turvapaikanhakijavirrat eivät käänny kohti Eurooppaa. Saksa, Ranska ja Itävalta ovat toistaneet meidän esittämää kantaamme siitä, että ainoa kestävä vaihtoehto on tarjota apua maasta poistuville ihmismassoille Afganistanin lähialueilla. Tämä on juuri näin. Muussa tapauksessa meillä on edessämme vuoden 2015 kaltainen tilanne, ja valitettavasti sekä EU että erityisesti Suomi ovat entistä huonommin varautuneita.

Maahanmuuttopolitiikassa on toki vihreän sisäministerin johdolla tehty muutoksia, mutta ne eivät ole normaalin yleiskielisen varautumisen tarkoittamia toimia, vaan päinvastoin sen varmistamista, että Suomi on tärkeimpiä vertailumaitaan houkuttelevampi ja haavoittuvampi turvapaikanhakijakriisin realisoituessa. Näillä toimilla ja tälläkin hetkellä edistetyillä uusilla helpotuksilla tullaan edesauttamaan suomalaisen järjestelmän taloudellisten, sosiaalisten ja turvallisuuteen liittyvien seikkojen murtumista. Muu hallitus antaa vihreän sisäministerin toimia haluamallaan tavalla, esimerkiksi perheenyhdistämiseen, suojelukategorioihin ja kansalaisuuden saamiseen liittyen. En ole nähnyt yhtä ainutta huomautusta pääministeripuolueelta tai keskustalta esimerkiksi siitä, että sisäministerin toimia ei ole edes hallitusohjelmassa. Miksi vihreät saa hillua hallituksessa ja päättää yksin maamme kannalta näin vakavista ja perustavanlaatuisista asioista? Tälläkö tavalla vihreät on valmis joustamaan ilmastotoimista, kunhan se saa vapaasti romuttaa maahanmuuttopolitiikan viimeisenkin uskottavuuden?

Kun Turkki käytti Kreikkaa ja EU:ta vastaan samanlaista ihmisasetta kuin Valko-Venäjä tällä hetkellä, realiteeteista ulalla oleva sisäministeri oli kiinnostunut vain ihmisten pelastamisesta. Jopa hänen oman puolueensa toinen ministeri tunnisti hybridioperaation olemassaolon. Sama nähtiin uudelleen, kun sisäministeriö lähetti Liettuaan rajavartijoita varmistamaan, ettei itsenäinen ja turvallisuuttaan suojaamaan pyrkivä maa Liettua missään nimessä toimi ihmisoikeuksien vastaisesti vaan antaa vieraan vihollisvallan lähettämien miesten saapua vapaasti maahan. Vain kassinkantajat jäivät tällä kertaa Suomelta järjestämättä, mutta uskon tämänkin asian hoituvan, mikäli ja kun massat lähestyvät Suomen rajoja.

Sekä mainitut lähialueillamme tapahtuvat siirtolaisuutta aseenaan hyödyntävät hybridioperaatiot että Afganistanin olosuhteet huomioiden tilanne on Suomen kannalta hyvin huolestuttava. Olen jo hallituskauden alussa todennut, että mikäli turvapaikanhakijavirrat tämän hallituksen aikana käynnistyvät, jälki voi Suomen kannalta olla vielä vuotta 2015 karmeampaa. Koska kuitenkin tiedämme, että ainoa uhka, josta saa vapaasti puhua ja siitä pelkoa tuntea, liittyy ilmastonmuutokseen, en odota yhteiskunnallisen keskustelun käynnistyvän.

Yleinen moraalinen poseeraus Afganistanin ja muun aihepiirin ympärillä on sen sijaan vahvaa. Asioihin realistisesti suhtautuvat leimataan inhimillisesti pahoiksi, samalla kun niin sanotut hyvät kilpailevat keskenään numerotasolla siitä, kuinka monta ihmistä Suomen nyt pitääkään vastaanottaa. Kokonaisuuden kannalta kaikki on tietenkin yhdentekevää, mutta eivät he kokonaisuudesta kiinnostuneita olekaan.

Turvapaikanhakija- ja pakolaisteollisuuden edunsaajat ovat myös voimakkaasti nostaneet profiiliaan, kuten vuonna 2015:kin. Esimerkiksi se verorahoitteinen järjestö, joka ei vieläkään ole kertonut, miksi se vei Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen muka kuolleen irakilaismiehen tapauksen, joka oli alusta saakka valetta ja huijausta. Mikään ei saa estää tälläkään kertaa näiden järjestöjen hyvyyden vapaata virtausta, veronmaksajan rahalla totta kai, ja muka kansalaisyhteiskunnan mandaatilla.

Tornio 23.8.2021. Kuva entisen järjestelykeskuksen ikkunasta.

Politiikassa kuulee usein sanottavan, että jotkin asiat tai tavoitteet eivät ole vastakkaisia vaan että ne ovat molemmat tärkeitä tai että vastakkainasettelua tulee välttää. Kuitenkaan missään muulla elämänosa-alueella kuin politiikassa asiat eivät tosiasiassa ole yhtä paljon vastakkain. Koko politiikka on erilaisten tavoitteiden, arvojen ja näkemysten kilpailua. Viime kädessä rahoja eli veronmaksajilta kerättyjä veroja hallinnoiva hallitus määrää, mikä tavoite, arvo ja näkemys voittaa. Silloin sitä vastassa ovat häviölle tai oppositioon jääneet kannat.

Afganistanin tilanteen kärjistyttyä rahasta ei ole taas sopinut puhua. Kaikki on huolta, välittämistä, auttamista, kunniavelkaa, velvollisuutta ja nopeaa reagoimista. Eduskunta kutsutaan kesken istuntotauon koolle, poliitikot kilpailevat, kuka on eniten huolestunut, kuka lupaa suurempaa pakolaiskiintiötä ja enemmän veronmaksajan rahoja afganistanilaisten auttamiseen.

Me, jotka tuomme toisenlaisia näkemyksiä keskusteluun ja pyrimme muistuttamaan tosiasioista ja mittakaavasta, tuomitaan kylmiksi, epäempaattisiksi, pahoiksi ja itsekkäiksi.

Miksi meillä ei ole samanlaista kilpailua huolen osoittamisesta ja kiirettä ratkaista omia ongelmiamme? Miksi terveydenhuollon tila, vanhustenhoito, hoitajien tyytymättömyys ja väsyminen, poliisin ja muun sisäisen turvallisuuden hälyttävä tilanne, koulujen ja lastensuojelun ongelmat, köyhyys ja kotimainen kärsimys eivät vedä vertoja, koskaan, tälle?

Miksi tätä yksinkertaista ja täysin loogista kysymystäni tullaan paheksumaan? Miksi kollegani muista puolueista kommentoivat hetken päästä mediassa, että perussuomalaisten vastakkainasettelu on iljettävää?

Siksi, että muut puolueet ovat irtaantuneet monista tosiasioista, Suomesta ja suomalaisuudesta ja myös siksi, että moralismi ja itsekorostus ovat nykypolitiikan tärkeimmät elementit. Sitä suuremmalla syyllä perussuomalaiset huomauttaa ja osoittaa, kun muilla taas lähtee laukalle, kun poliittinen energia suuntautuu hyvesignalointiin ja kun eurot ovat jälleen pikkurahoja.

Me tiedämme kaiken hinnan. Me voimme verrata näitä asioita toisiinsa, ja koska resurssit ovat aina rajalliset, niitä on myös välttämätöntä verrata. Eivätkö kaikki luettelemani kotimaan asiat tarvitsisi lisää rahaa, osa jopa merkittävästi lisää rahaa ja heti?

(Osa puheenvuorosta eduskuntaryhmän kesäkokouksessa Torniossa 24.8. Koko puheenvuoro täällä.)

Afganistanista

Muutama ajatus Afganistanista

Afganistanin ongelmat ovat hyvin syviä ja syvällisiä. Taliban ei ole niistä ainoa, joskin tällä hetkellä akuutein ja vakavin. Näitä ongelmia sekä Yhdysvaltain liittouma että kansainvälinen yhteisö, Suomi mukaan lukien, ovat vuosia ja vuosikymmeniä yrittäneet korjata.

Yhtäältä maan ongelmia on aiheutettu niin suurvaltakamppailun kuin muunkinlaisten intressien edistämisen kautta. Toisaalta valtio ja kulttuuri vaikuttavat olevan kykenemättömiä yksin tai voimakkaastikaan autettuna kehittymään sellaiseksi, että ihmisillä, varsinkaan naisilla ja lapsilla, olisi maassa hyvä ja turvallista olla. Tämä on tosiasia, mutta ei Suomen tai muiden länsimaiden korjattavissa.

Meillä on edessämme jälleen yksi sotilaallisen ja humanitaarisen intervention epäonnistuminen, jonka jälkipyykkiä pestään vielä kauan, niin Yhdysvaltain sisäpolitiikassa kuin muuallakin. Vanhan hallinnon ja järjestyksen kaatuminen muutamassa päivässä aiheuttaa vakavaa pohdintaa sen suhteen, mihin energiaa ja resursseja kannattaa käyttää.

Suomen kannalta merkittävin uhka tässä akuutissa tilanteessa on se, että Afganistanista saattaa ja todennäköisesti lähtee merkittävät turvapaikanhakijavirrat kohti Eurooppaa. Mukaan virtoihin liittyy turvapaikanhakijoita ja siirtolaisia muualta maailmasta, pakenivatpa nämä konflikteja, henkilökohtaista vainoa tai huonoa elintasoa. Vuoden 2015 tapahtumat ovat lähellä toistua. Eurooppa, EU, saati Suomi, ei kestä sitä.

Suomi on pannut Afganistaniin kahden vuosikymmenen aikana kriisinhallinnan, humanitaarisen ja kehitysavun kautta noin 850 miljoonaa euroa. Joissakin arvioissa puhutaan yli miljardista eurosta. Suomeen on saapunut myös merkittävä määrä turvapaikanhakijoita Afganistanista, ja nämä ovat pääsääntöisesti jääneet maahan. Kustannukset ja muut seuraukset ovat erittäin merkittävät. Vaikka alueella on varmasti jotakin hyvääkin saatu aikaiseksi, ovat tulokset laihoja – ja juuri nyt nekin ovat mitä ilmeisimmin tuhottu.

Nykyisin Suomi maksaa Afganistanille kehitysapua noin 28 miljoonaa euroa vuodessa eli enemmän kuin millekään muulle maalle.

Kansainvälisen yhteisön ja yksittäisten maiden kaiken humanitaarisen energian ja resurssien pitäisi nyt keskittyä sen varmistamiseen, että maasta ei lähde laajamittaisia turvapaikanhakijavirtoja Eurooppaan. Iran ja Pakistan ja muut lähialueen maat voivat vastaanottaa turvaa tarvitsevia ihmisiä, mikäli Afganistanin sisällä ei turvallisia alueita enää ole. Akuutin suojelun tarjoaminen sekä maantieteellisesti että kulttuurisesti läheltä on paras vaihtoehto. Eri maiden, kuten Venäjän ja Kiinan, intressit ongelmavyyhdin suhteen on syytä realistisesti ottaa huomioon.

Humanitaarinen maahanmuutto ei ole ratkaisu, ei nyt eikä yleisesti. Se ei ole ratkaisu yksittäisiin konflikteihin, jotka seuraavat toinen toisiaan eivätkä koskaan lopu, eikä se ole ratkaisu globaaleihin elintasoeroihin. Kansainvälinen suojelu tai sitä koskevat sopimukset eivät velvoita tarjoamaan suojaa tietystä maasta eikä suojan antamisen kuulu tarkoittaa oikeutta jäädä maahan ja saada kansalaisuutta. Turvapaikanhakemisen, kansainvälisen suojelun ja kansalaisuuden saamisen välinen yhteys on purettava.

Mikäli ja kun Suomi haluaa auttaa afganistanilaisia ja maailman hätää kärsiviä, lähialueilla ja paikan päällä tapahtuva kriisiauttaminen on aina moninkertaisesti humanitaarista maahanmuuttoa tehokkaampaa, koska pienemmillä summilla saadaan autettua suurempaa määrää ihmisiä. On kaikin tavoin myös eettisesti kestävämpää turvata suuremmalle määrälle ihmisiä elämän perusedellytykset kriisialueiden lähellä kuin pienemmälle joukolle hyvinvointiyhteiskunnan palvelut.

Yhtä totta on, että Suomi on jo ”syytänyt sinne aivan jäätäviä summia”, kuten tutkija Ilona Kuusi on todennut, saamatta aikaiseksi mitään kovin merkittävää. Olisiko aika keskustella tästäkin asiasta?