Talouskurjimus, elvytys ja ideologia: kuka uskaltaisi rakenteellisten ongelmien ja kroonisten menokohteiden kimppuun?

Hallituksen talousilmasto

Hallitus on kertonut tekevänsä finanssipolitiikkaa, joka reagoi suhdanteisiin sekä sitovansa menolisäyksiään työllisyysasteen nousuun. Mikäli työllisyysaste ei nouse riittävästi, menoja peruutetaan. Näin siis ennen koronaa.

Epidemian aiheuttaman vakavan reaalitaloudellisen kriisin myötä periaatteen luulisi olevan selkeiden taloudellisten ja terveydellisten korjaustoimien ja elvyttämispolitiikan jälkeen vieläkin ajankohtaisempi. Tällaisen ajattelun vahvistumisesta ei valitettavasti ole minkäänlaisia merkkejä. Uusin lisätalousarvio ja avainministereiden lausunnot, puolueiden muiden edustajien keskinäisestä nokittelusta puhumattakaan, viestivät miltei päinvastaisesta.

On mahdollista, että julkinen velka itsessään, varsinkaan näissä poikkeuksellisissa oloissa, ei ole syy olla kauhuissaan. Suurempi ongelma niin poikkeuksellisen suuressa neljännessä lisätalousarviossa kuin yleisestikin hallituksen budjettipolitiikassa on kuitenkin siinä, että se ei nojaa minkäänlaisille rakenteellisille uudistuksille tai kroonisten menokohteiden tarkastelulle. Epidemiaoloissakaan hallitus ei halua muuttaa hallitusohjelman tavoitteita eikä luopua sen paremmin suurhankkeistaan kuin pienemmistä kohdistuksista tai edes joustaa niiden ajankohdasta.

Lisätalousarviossa sen sijaan näkyy sellaisen koalitiohallituksen jälki, jossa puolueiden kannatukset menevät eri suuntiin. Jokaisella on tarve vetää kotiinpäin, omilla symbolihankkeillaan ja juuri sille leimallisin tavoittein. Näistä jokaista hallitus kutsuu elvytykseksi.

Perinteiset elvytyskohteet ovat investointeja, joilla on alku ja loppu. Sellaisiakin hallituksen listassa on, kuten monet yritystuet ja tie- ja rataverkkoon kohdistuvat parannukset ja hankkeet. Paljon vaikeammin elvytysmääritelmään sopivat monet sosiaalipolitiikan toimet. Voidaanko toimeentulotuen nostosta luopua määräajan jälkeen? Vihreille tärkeät luonnonsuojeluhankkeet ja valtavan ylimitoitetut panostukset kaupunkien julkiseen liikenteeseen tai vaikkapa demareille mieluisa Helsingin museohanke eivät ole koronatoimia vaan puhdasta puoluepolitiikkaa ja omien äänestäjien taloudellisesti kestämätöntä mielistelyä. Elinkeinoelämän ja kotitalouksien tukemisen ohella budjetissa on merkittävä määrä poliittista ideologiaa ja koalitiohallituksen moneen suuntaan vetäviä intressejä.  

Hallitus on ilmoittanut, että eduskuntaan tuodaan esityksinä vain kiireellisiä eli käytännössä koronakriisin terveydellisiä tai taloudellisia vaikutuksia varten tehtyjä esityksiä. Tämä periaate on rikottu monta kertaa, muun muassa maahanmuuttoa helpottavilla ja sen kustannuksia lisäävillä esityksillä. Neljäs lisätalousarvio rikkoo periaatteen suoraan budjettitasolla.

Mikäli hallitus ei suostu luopumaan ei-välttämättömistä hankkeistaan, jotka entisestään kurjistavat julkista taloutta ja lisäävät kuntien kamppailua, joudutaan leikkauksia hyvinvointivaltion perusrahoitukseen tekemään vielä tällä kehyskaudella. Sopeutustoimien ja tasapainoa kohti pyrkivien rakennemuutosten määrittelyn pitäisi tapahtua välittömästi. Suosionsa huipulla paistattelevan pääministerin pitäisi kyetä jarruttamaan hallituksensa puolueiden keulimista ja huolehtimaan siitä, että maan kokonaisetu säilyy epidemiasta noustessa kaikkein ja kaikkien tärkeimpänä tavoitteena.

Mikäli vihervasemmistolaiset voimat eivät kykene irrottautumaan sektori-intresseistään ja hiipuvan veronmaksajan rahojen tuhlaamisesta omiin ideologisiin hankkeisiinsa, muiden puolueiden täytyy ottaa Suomi-laiva hoidettavakseen.

Työllisyyslupauksia ja tilastokikkailua

Kuten olen aiemmin moneen kertaan kuvannut, on eri asia nostaa työllisyysprosenttia kuin rakentaa sellaista kestävää työllisyyttä, josta on hyötyä myös julkisen talouden tasapainon kannalta. Arviossa pitää huomioida erityisesti tuottavuus, bruttotulojen kehitys, se, kuka työllistyy, millaisiin töihin ja millaisin julkisin avuin sekä se, tuleeko palkalla toimeen vai vaatiiko se rinnalleen sosiaaliturvaa. Kokonaisuuteen liittyvät hyvin elimellisesti niin sosiaaliturvan kannustinongelmat kuin maahanmuuttokin.

Sen sijaan, että hallitus olisi julkaissut jonkinlaisia konkreettisia toimenpiteitä kestävän työllisyyden lisäämiseksi, se tyytyi vain nostamaan tavoitettaan uusien työpaikkojen lukumäärästä. Tavoitteiden kunnianhimon nostaminen ei ole politiikkatoimi.

Elvytystoimista

Sekä Suomen hallitus että EU korostavat elvytystoimissaan jälleen kerran digitaalisuutta ja ilmastoa. Mitä tulee ensin mainittuun, olen alkanut pitää sitä eräänlaisena kaatoluokkana, johon voidaan tiputtaa ja josta voidaan noukkia aina tarpeen mukaan. Kun valtio hakee säästöjä tai kustannushillintää millä tahansa sektorilla, avaimeksi muodostuu aina digitaalisuus ja sähköistyminen. Valitettavasti jälleen kerran tavoitteiden konkretisoituminen on harvinaisempaa kuin niiden toteutuminen. Yritystaloudellisena tavoitteena ajatus on toivottavasti pitävämpi.

Ilmastoelvytyksen suhteen en ole täysin pessimistinen. Nimenomaan jos pääpaino on yksityistaloudellisessa tuotannossa, suomalaisessa vähähiilisessä teknologiassa ja osaamisessa ja näiden viennissä, suhtaudun positiivisesti. On ilmastonkin kannalta monin verroin järkevämpää, että mittakaavaltaan mitättömässä Suomessa kansalaista ja yrittäjää ei kurjisteta enempää, vaan maa keskittyy viemään ilmastoystävällistä osaamista ja teknologiaa maihin, joissa hiilidioksiditonnien vähentäminen on edullisempaa ja oleellisempaa. Samaan aikaan hiilivuodon torjunnan tulee olla tärkeä prioriteetti. Samalla kun koronaepidemiasta viisastuttuamme haluamme nostaa omavaraisuuttamme ja huoltovarmuuttamme, meidän tulee tarkastella teollisuuden palaamisen edellytyksiä myös muilta osin. Tavoite ei ole helppo, varsinkaan kun lähes kaikki muut yhteiskunnan toimijat ovat liian arkoja edes keskustelemaan globalisaation haitallisista vaikutuksista.

Vientisektorimme ei ole vielä näyttänyt kärsivän merkittävästi koronasta, mutta tämänkin valitettavasti voi nähdä olevan edessä. Tukemalla uudistumiskykyisiä ja vahvoja yrityksiä erityisesti vientialalla voimme vahvistaa kasvua ja helpottaa nousuamme koronanjälkeisessä ajassa. Vientiyrityksemme ovat talouden veturi, ja myös hyvinvointijärjestelmämme on niistä oleellisella tavalla riippuvainen. Tutkimus- ja innovaatioinvestointien tukeminen ja uudenlaisen kilpailukyvyn kehittäminen ovat tärkeitä elvytystoimia.

Pidemmällä aikavälillä verojärjestelmien ja regulaatiopolitiikan uudistaminen ovat myös tarpeen. Missään tapauksessa kokonaisveroastetta ei tule nostaa. Aidosti hyödylliset julkiset hankkeet ovat myös hyvää elvytystä. Pyöräreittejä poikki Suomen ei ole syytä edistää, mutta teollisuuden ja yritysten toimintaedellytysten parantaminen ja kansalaisten käteen jäävien tulojen vahvistaminen ovat aina hyödyllisiä.

Jos ajatellaan, että hyvinvointi lisääntyy työn määrän ja tuottavuuden tulona, pitäisi meidän siis lisätä työn määrää ja tuottavuutta. Työllisyysasteen ja työllisten määrän nostamisessa rajat tulevat pian vastaan, mutta tuottavuuden kohdalla mahdollisuuksia kehitykseen on paljon enemmän.

Rakenteelliset ongelmat ja krooniset menokohteet

Suomalaisten heikko syntyvyys on rakenteellinen ongelma, jonka yksinkertaiseen korjautumiseen en usko. Olen kuitenkin sitä mieltä, että työllisyyteen, tulevaisuususkon vahvistamiseen ja nuorten aikuisten oman elämänsä vaikutusmahdollisuuksien lisäämiseen liittyvät toimet auttavat myös suomalaisten syntyvyyden nostamisessa.

Työntekemisen kannattamattomuus, etenkin alemmilla palkkatasoilla, on yksi maamme merkittävimmistä rakenteellisista ongelmista. Kyse ei ole vain sosiaaliturvan kannustinongelmista vaan työmarkkinoiden, yritysrakenteen ja esimerkiksi maahanmuuton vaikutuksista.  

Matalapalkkamaahanmuuton suhteen työn kannustinongelmat muodostavat pirullisen noidankehän: Yhtäältä merkittäviin reformeihin ei ole mielekästä ryhtyä niin kauan kuin maahanmuuttajien systeemisistä syistä (ainakin hetkellisesti) työmotivoitunut virta maahan jatkuu. Toisaalta ongelma ei milloinkaan lähde purkautumaan, mikäli maan sisällä olevien kannustimia ottaa vastaan sosiaaliturvan kanssa kilpailevaa työtä ei paranneta – eli siis mikäli sosiaaliturva näyttäytyy kouluttamattomille tai vähän koulutetuille niin helposti houkuttelevampana vaihtoehtona kuin työnteko.

Suomeen suuntautuva maahanmuutto on pääasiallisesti krooninen menokohde. Kun kyse on kehitysmaista saapuvasta siirtolaisuudesta, varsinaisella maahanmuuttajan statuksella ei ole pidemmällä aikavälillä merkittävästi väliä. Niin matalapalkka-aloille siirtyvä työperäinen kuin pakolaisaseman saava humanitaarinen maahanmuuttaja aiheuttavat huomattavia kustannuksia.

Niin kauan kuin Suomen hallitus ei suostu ymmärtämään maahanmuuton kokonaiskustannuksia ja puuttumaan niihin kovalla kädellä, ongelma säilyy ja pahenee. Ongelma on yhä rakenteellisempi eikä korjattavissa näennäisillä rajoituksilla tai maahanmuuttopolitiikan uudelleenkohdistamisilla. Olen hyvin skeptinen sen suhteen, että sen paremmin vasemmistolainen kuin kokoomuslainenkaan hallitus kykenisivät tai edes haluaisivat muuttaa suuntaa tarpeeksi. Siihen vaaditaan vahva perussuomalaisessa johdossa oleva maa – eikä se sittenkään ole helppoa, koska koko yhteiskuntaa on yli 20 vuotta rakennettu väärään suuntaan.

Neljänneksi rakenteelliseksi ongelmaksi nostan EU- ja eurojärjestelmän. Mitä lähemmäksi liittovaltiota siirrymme ja mitä näennäisempää itsemääräämisoikeutemme veronmaksajan rahojen käytön suhteen kasvavien yhteisvastuiden Euroopassa on, sitä merkityksellisemmäksi ongelma muodostuu.

Kuntien tilanteesta

Kuntatalous on historiallisen surkeassa jamassa. Varsinainen syy ei tietenkään ole koronavirus, mutta se on viimeistellyt kroonisten heikkouksien aiheuttaman alasajon. Kriisi on iskenyt erityisesti kuntien verotuloihin, mutta samalla se kasvattaa menoja ja lisää kuntien tulevia rahoitusvastuita. Velkaantuminen on rakenteellista. Jopa Espoon kaltaiset hyvien veronmaksajien ja yhteisöveron saajat ovat osin vapaassa luisussa. Helsingillä on vielä millä mällätä, mutta mikäli kaupungin johdossa ei pian oteta peiliä kauniiseen käteen – näin ei käyne huomioiden johdon koostumus – tilanne tulee kurjistumaan sielläkin.

Silmiinpistävää monessa kaupungissa ja perinteisesti hyvävointisessa kunnassa on verotulojen heikko kehitys, siis myös ennen koronaa, jopa väestönlisäyksestä huolimatta. Ikääntyminen on krooninen ja suuria kustannuksia aiheuttava tosiasia, mutta edes nuorten aikuisten muuttaminen kuntiin ei usein korjaa asiaa parempaan. Uudenmaalla, joka siis on kuitenkin maan talouden kannalta ensiarvoinen, nuorten aikuisten maksamat verot ovat romahtaneet. Tarkempana esimerkkinä voisin nostaa oman kuntani.

Kirkkonummi on perinteisesti houkutellut vetovoimallaan niin lapsiperheitä kuin joitakin huomattavan rikkaita ihmisiä. Monipuolista asumista niin maaseutumaisissa kuin kaupunkimaisissa olosuhteissa tarjoava kunta lähellä pääkaupunkiseutua on kuitenkin viime vuosina lipunut samanlaista jähmettyneisyyttä kohti kuin monet muut kunnat. Tälle on monia syitä, joista osa voidaan laskea ikäviin sattumuksiin (kuten valtavat sisäilmaongelmat ja epäonnistuneet investoinnit), osa rakenteellisiin (naapurikuntia kovempi ikääntyminen, etenkin ruotsinkielisen väestön kohdalla) ja osa ongelmallisiin päätöksiin (veroprosentin nosto, ”pakon” edessä).

Viime vuosina Kirkkonummella väkiluku on noussut (tosin jääden kauaksi huippuvuosista). Veroprosenttia nostettiin (tällä hetkellä 19,75 % ja kovia nousupaineita). Tästä huolimatta verotuotto on vähentynyt. Se kertoo yksinkertaisesti sitä karua sanomaa, että kunta ei enää houkuttele hyviä veronmaksajia, siis pääasiassa työssäkäyvää keskiluokkaa.

Myös maahanmuuttajien määrä on merkittävästi lisääntynyt, vaikka onneksi lähellekään pääkaupunkiseudun tilannetta emme pääse. Yhdessä kunnan keskuksessa eli Masalassa on tehty viime vuosina suuria kasvonkohotuksia asuntotarjontaan ja yleiseen viihtyvyyteen. Siitä huolimatta alueen vuokratalojen maahanmuuttoistuminen näkyy ja on jo vaikuttanut alueen perhehoukuttelevuuteen. Samaan aikaan koulujen pahat sisäilmaongelmat ja ruuhkaisuus ovat osuneet samaan kysyntään.

Masalasta alle kilometrin päässä sijaitsee Sundsberg, joka koostuu lähes kokonaan pientaloista ja on yhtä asumisoikeusyhtiötä lukuun ottamatta omistusasuntovaltainen. Alueen ulkomaalaisprosentti oli ainakin vielä muutama vuosi sitten kunnan korkein – mutta maahanmuuttajien koostumus on täysin eri kuin lähiöissä. He ovat keskiluokkaisia aasialaisia, venäläisiä, eurooppalaisia. Esimerkki osoittaa, miten oleellista on aina huomioida, millaisesta maahanmuutosta puhumme.

Sundsbergia kuvataan onnelliseksi kyläksi, jonka yhteisöllisessä ja luonnonläheisessä ilmapiirissä kaikki viihtyvät. Vaikka suurin osa ihmisistä on ”aivan tavallista” keskiluokkaa, on alue Suomen hyvätuloisin. Kunnan kannalta Sundsberg on kruununjalokivi, ehkä Porkkalassa asuvien miljonäärien ohella.

Myös Kirkkonummi on menossa kovalle kulukuurille. Korjausvelka, suuret investoinnit ja ikääntyminen painavat tulojen ja menojen tasapainoa. Siitä huolimatta äänenpainot hallituspuolueiden suunnilta kertovat samaa viestiä kuin valtakunnan politiikassakin. Yhtäällä on tarvetta paperittomien palveluille, toisaalla omalle kulttuuritarjonnalle, sitten merkittävälle luonnonsuojelualueiden lisäämiselle ja pyöräbaanoille. MAL-sopimus ja ehkä yleinen vasemmistolainen eetos (valtapuolueet ovat kylläkin kokoomus, vihreät ja RKP) vaativat rakentamaan pieniä asuntoja radan varteen ja edullisia asuntoja lähiöihin, muutti niihin kukaan tai ei.

Mikään muu ei tule Kirkkonummea tai kuntia yleensäkään pelastamaan kuin se, että kuntien tehtäviä vähennetään ja ne laitetaan tärkeysjärjestykseen.

Lopuksi

Sama koskee koko julkista taloutta – tehtävät ja tavoitteet on välttämättä pantava tärkeysjärjestykseen. Vaikka epidemiasta selviäminen voi joiltain osin tervehdyttää ainakin ajattelutapoja, en kuitenkaan jaksa olla perin optimistinen. Paisuva julkinen sektori korkeine veroasteineen ei pidemmän päälle sovi yhteen innovaatioita tuottavan ja uudistuvan yrityskentän kanssa. Avoimet rajat ja luottaminen maahanmuuttoon heikon tuottavuuden matalapalkka-aloilla yhdistettynä avokätiseen sosiaaliturvaan ja vähemmistöjä suosivaan monikultturistiseen palvelukokonaisuuteen eivät voi toteutua yhdessä. EU-järjestelmän vaatimukset siitä, että suomalainen yliverotettu kansalainen rahoittaa italialaisen elämää ja ranskalaisia pankkeja eivät ole kestäviä. Suomalaisten heikko syntyvyys ja kouluttamattomien vieraskielisten lukumäärän merkittävä kasvu niin maahanmuuton kuin kantaväestöä korkeamman syntyvyyden kautta lupaavat tulevaisuuden laaja-alaista kurjistumista. Kirsikkana kauhujen kakun päällä keikkuvat ikääntyminen, jatkuvasti heikkenevä taloudellinen huoltosuhde ja se tosiasia, että aivan liian monia ei oikein nappaa mennä töihin.

Turvapaikanhakijat pellolle ja työmarkkinoiden väärinkäytöksiä

Eduskunnassa käytiin tänään lähetekeskustelua ulkomaalaislain muutoksesta, jolla halutaan väliaikaisesti poistaa turvapaikanhakijoiden työntekoon liittyvä karenssi. Hallintovaliokunta alkoi ennakkokäsitellä asiaa jo eilen.

Hallituksen pitäisi koronaepidemian aiheuttamissa poikkeusoloissa tuoda eduskuntaan vain koronaan liittyviä ja välttämättömiä esityksiä. Tämä esitys ei ole sellainen. Kyseessä on koronan varjolla tehtävä ideologinen turvapaikkapolitiikan liberalisointi. Lakimuutoksella halutaan helpottaa maahanmuuttoa ja heikentää maastapoistumisen kannustimia niiden ihmisten kohdalta, joilla ei ole oikeutta kansainväliseen suojeluun.

Tavoite löytyy viherkeskustavasemmistolaisen hallituksen hallitusohjelmasta. Pakolaisbisneksessä mukana olevat kansalaisjärjestöt ja muut ”humanitaariset” toimijat ovat vaatineet työlupia laittomasti maassa oleskeleville jo vuosia, joten ei ole ihme, että vihreiden sisäministeriökaudella se eduskuntaan tuodaan.

Kuten olen aiemmin useasti kirjoittanut, myös kokoomus on ajanut asiaa viime kaudella. Kokoomuksen tämän kauden näkemys asiaan ei ole vielä selvinnyt.

Lakimuutoksesta ei tule olemaan hyötyä maatalouden työntekijöiden saatavuuteen tai ruokahuoltoon. Hyötyä ei juuri ole myöskään edellisestä, huhtikuun alussa voimaan tulleesta ulkomaalaislain muutoksesta.

Esitys on huonosti valmisteltu eikä se perustu tosiasialliseen tietoon, ei tilastoihin, ei kansainväliseen vertailuun, ei taloudellisiin laskelmiin. Vaikutusarvioita ei ole. On pelkkiä arveluita.

Turvapaikanhakijat saavat jo nyt työskennellä. Karenssi on kolme kuukautta, mikäli tulija ei ole hukannut papereitaan, ja kuusi kuukautta, mikäli hän on hukannut ne.

Suomessa on jo nyt hyvin helppo jäädä maahan, ja turvapaikka- ja työperäistä maahanmuuttoa yhdistelevä sääntely on moniin maihin verrattuna liberaalia. Ylipäätänsä voimassa olevat rajoitteet eivät ole olemassa vihreiden ja RKP:n kiusaksi vaan siksi, että niin yritetään paitsi suojella työmarkkinoitamme myös huolehtia siitä, että kansainvälistä suojelua annetaan sitä tarvitseville mutta ei muille.

Jo nyt yksinkertaisesti hakemalla Suomesta turvapaikkaa voi työlupaprosessin käytännössä kiertää. Suomeen voi tulla vuosiksi eli turvapaikka- ja uusintahakemusten ruljanssin ajaksi tekemään työlupajärjestelmän ohittavia valvomattomia töitä. Viimeinen rajoittava tekijä, karenssi, poistetaan nyt.

Näin siis jopa ihminen, josta emme tiedä, kuka hän on, voi mennä pellolle töihin heti. Aiemmin on kerrottu, että pelloille kaivataan kokeneita ukrainalaisia eivätkä esimerkiksi suomalaiset kelpaa. Nyt kelpaavat kuitenkin juuri maahan tulleet irakilaiset ja afganistanilaiset ja somalialaiset.

En usko, että laki jää väliaikaiseksi. Tai jos se juridisesti jäisikin, käytäntö ei seuraa. Kerran työluvallista on vaikea palauttaa. Maahan jäämistä helpotetaan kaikin tavoin, kuten hallitusohjelmassakin kerrotaan. Tiedän, että tämän esityksen oli tarkoitus olla vielä tätäkin liberaalimpi – esittämällä, että turvapaikanhakija tai kielteisen päätöksen saanut voi siirtyä mille tahansa matalapalkka-alalle ja näin jäädä maahan.

Eduskunnan keskusteluissa on huomannut, että suurin osa edustajista ei ymmärrä maahanmuuttopolitiikasta tai siirtolaisuuden lainalaisuuksista yhtään mitään. Tänään saimme kuulla paljon emotionaalisia kertomuksia leivästä ja siemenistä ja siitä, kuinka pyhä ruoka on ja että maataloutta pitää arvostaa. Varmasti. Nyt kuitenkin kyseessä on hanke, jolla halutaan sekoittaa toisiinsa turvapaikka- ja matalapalkka-aloille suuntautuva työperäinen maahanmuutto.

Paitsi että esityksestä ei siis ole mitään konkreettista hyötyä, siitä on kuitenkin haittaa.  

Turvapaikanhakijoiden työllisyys – ja vuosikausia maassa asuneiden kyseisistä maista tulleiden työllisyys – on hyvin alhainen. Karenssi ei ole syy siihen eikä se muuksi muutu karenssi purkamalla. Pellolla toki saatetaan poiketa, mikäli ja kun näin voidaan varmistaa maahan jääminen. Ilmaisen asumisen, ilmaisen terveydenhuollon ja muiden vastaanottokeskuksen palveluiden rinnalla maatiloilta saatava palkka voi olla kannustava.

Lakimuutos entisestään romuttaa turvapaikkajärjestelmää, koska ei ole mitään väliä, onko ihminen suojelun tarpeessa vai ei, hän kuitenkin jää maahan. Siirtymällä työmarkkinoille hän voi myöhemmin hakea työntekijän oleskelulupaa ja olla osa jatkuvasti paisuvia maahanmuuttovaltaisia matalapalkka-aloja, joilla palkat nousevat hitaasti, joilla on paljon väärinkäytöksiä, ja joilta saatavalla palkalla ei elä ilman että veronmaksaja maksaa tulonsiirrot.

Toin puheenvuorossani myös esille, että Suomessa ilmenee alipalkkausta, työehtojen rikkomuksia ja hyväksikäyttöä juuri niin paljon kuin jaksetaan selvittää. Selvittämisen resurssit vain ovat liian pienet – ja ehkä asiaa vähän halutaan katsoa läpi sormienkin. Vai miksi muuten vitosen pitsoja voidaan myydä keskikaupungillakin?

Sisäministeri Maria Ohisalo (vihr) väitti minulle vastatessaan, että puhe alipalkkauksesta ja väärinkäytöksistä on jotenkin sopimatonta eikä sellaista tapahdu.

Eikö ministeri todella ole tietoinen ilmiöstä, vaikka ongelmista kerrotaan mediassakin jatkuvasti? Väärinkäytöksiä ja alipalkkausta on telakoilla, rakennuksilla, maatiloilla, ravintoloissa ja kaikkialla siellä, missä maahanmuuttajia on tarjolla. Liitän tuohon alle muutamia viime aikojen uutisoituja tapauksia ja otsikoita.

Kuten tiedämme, Ruotsissa tilanne on vielä paljon pahempi kuin Suomessa. En näe yhtäkään syytä, miksi emme etenisi täysin samaan suuntaan.

Jostain syystä asian esille tuominen nostattaa edelleen vastalausemyrskyn maahanmuuton kannattajien joukossa, kuten tänäänkin. He väittävät, että tällä ei ole mitään tekemistä maahanmuuton vaan työmarkkinoiden kanssa. Suomalaiset (ja ruotsalaiset) työmarkkinat ja työntekijän asema ovat kuitenkin vuosikaudet olleet erinomaisella tolalla.

Ongelmaa ei onnistuta korjaamaan minimipalkkalainsäädännöllä, jota erityisesti vasemmistopuolueet usein ehdottavat. Ihmiset, jotka eivät noudata lainsäädäntöä yritystoiminnassaan, eivät tee sitä minimipalkan säätämisen jälkeenkään.

Suomessa tehdään aivan liian vähän tarkastuksia potentiaalisille työpaikoille tarpeeseen nähden. Syytetään resurssipulaa, mikä varmasti on totta, mutta väittäisin, että asiaa myös halutaan katsoa läpi sormien. Kuten esimerkiksi laittomasti maassa oleskeluakin. 

Turvapaikanhakijoita heikommassa asemassa työmarkkinoilla ovat ainoastaan laittomasti maassa olevat, joille hallitus haluaa oikeuden työskennellä maataloudessa ilmeisesti seuraavaksi. Käsillä oleva lakiesitys pääsee jo lähelle mahdollistaessaan kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneiden työskentelyn.

Espanjassa ja muualla Etelä-Euroopassa pelloilla työskentelee laittomasti maassa oleskelevia afrikkalaisia ja viranomaiset katsovat toimintaa sormiensa läpi, jotta tomaatit pysyvät halpoina.

Tätä Suomessakin ilmeisesti halutaan.

Joitakin uutisoituja väärinkäytöksiä ja rikoksia:

– Lainarahalla Suomeen pahimmillaan 6 euron tuntipalkalla – tällaista on ukrainalaisen kausityön varjopuolella

– Näin toimi Suomen kohuttu pizzamafia – epäiltyjä törkeitä veropetoksia, tekaistuja kuitteja ja ulkomaalaisten työntekijöiden hyväksikäyttöä

– Ra­vin­to­la­maail­man ta­lous­ri­kos­syyt­tei­den yk­si­tyis­koh­dat julki: Tur­va­pai­kan­ha­ki­jan tun­ti­palk­ka euron, kä­teis­myyn­tiä ei kir­jat­tu, juristi apuna

– Miten on mahdollista, että laittomasti maassa oleskelevia työskentelee laillisissa töissä, eivätkä viranomaiset edes tiedä siitä?

– Useita etnisiä ravintoloita eri puolilla Suomea pyörittäneiden yritysten toiminnassa tehtiin törkeitä talousrikoksia ja alistettiin ulkomaalaisia työntekijöitä

– Asha leikkasi suomalaisten hiuksia aamusta iltaan ja sai käteen satasen kuussa – poliisilla tutkinnassa useita parturi-kampaamoihin liittyviä hyväksikäyttötapauksia

– Selvityksen perusteella nepalilaisissa ravintoloissa tapahtuu laajaa ja systemaattista työntekijöiden hyväksikäyttöä

– Olympiastadionin aliurakoitsijoiden ulkomaalaisia työntekijöitä epäillään kohdellun huonosti, muun muassa palkkojen lisiä on jätetty maksamatta

– Siirtotyöläisten hyväksikäyttö on ongelma, joka tarvitsee huomiomme

– Työministeri Tuula Haatainen asettaa poikkihallinnollisen työryhmän selvittämään ulkomaisen työvoiman hyväksikäytön ehkäisyä

– Harmaa talous on osa työperäisen hyväksikäytön ja ihmiskaupan liiketoimintamallia

– Majoitus- ja ravitsemisalalla menetetään joka vuosi pimeälle työlle yli sata miljoonaa euroa työtuloista maksamatta jääneitä verotuloja

– Arvorakennuksen työmaalla paljastui jälleen alipalkkausta Helsingissä – Ulkomaalaisille työntekijöille maksettu jopa ”puolet alle vesirajan”

– Ulkomaalaistaustaisilla työntekijöillä on teetetty palkatonta työtä

– Alipalkatut ulkomaiset työntekijät ovat arkipäivää rakentamisessa, AVI:n tarkastukset paljastavat

– Intialaistyöntekijöiden työsuhteissa on rikottu lakia liittyen palkkoihin ja työaikoihin

– Turvapaikanhakijan pitkään odottama työpaikka osoittautui täydeksi riistoksi – ”Jos haluat tehdä töitä Suomessa, tämä on sitä työtä”

– Avi: Laiton työnteko on lisääntynyt Suomessa

– Telakalla ulkomaalaisia duunareita kyykytetään alipalkkauksella ja työsyrjinnällä

Kun koittaa taas vapaus

Meneillään oleva koronapandemia on osoittanut virheitä, huolimattomuutta, valmistautumattomuutta ja vahinkoja monella eri tasolla. Se on osoittanut, kuinka pysyviksi ja peruuttamattomiksi monet pienestä alkaneet prosessit ovat vuosien varrella muodostuneet. Se on osoittanut, miten vaikeaa stabiilien, avoimien ja yksityiskohtaisista hallinnollisista rakenteista muodostuvien yhteiskuntien on siirtyä tilaan, jossa on paljon epävarmuutta, jossa vaaditaan nopeita päätöksiä puutteellisen informaation varassa ja jossa on välttämätöntä, että täytäntöönpano toimii, informaatio kulkee ja jollakin tai joillakuilla on kokonaisvastuu tilanteesta.

Koronapandemia on osoittanut, miten eri maat toimivat elämän ja kuoleman kysymyksissä, joihin liittyy myös merkittävällä tavalla raha.

Virussota ja kilpailu suojavälineistä

Pandemia on korostanut myös kansainvälisen järjestelmän ongelmia. Aina valtioiden väliseen toimintaan liittyy lukuisia luontaisia epävarmuustekijöitä ja sitkeitä heikkouksia, jossakin päin maailmaa enemmän, jossakin vähemmän, mutta nyt, poikkeusoloissa, nämä ovat muuttuneet erityisen näkyviksi, kärjistyneiksi, konkreettisiksi, elämän ja kuoleman kysymyksiksi jopa täällä, maissa, joissa kuolema ei vuosikymmeniin ole ollut kuin yksityistä.

Ehkä kouriintuntuvimmin asia on näkynyt suojavälineiden kohdalla. Nuo välttämättömät pienet tarvikkeet ovat muuttuneet vuonna 2020 kuin kullaksi, arvokkaaksi, kilpailluksi, väärennetyksi, politisoiduksi resurssiksi. Omat kansalliset tapahtumamme suoravarusteisiin liittyen ovat muistuttaneet paikoin dekkaria, paikoin kuivaa hallinnollista vuosikertomusta: juonenkäänteitä, salailua, epäonnistuneita kauppoja, rikoksia ja kerta kerran jälkeen sitä, että kukaan tai mikään ei ole vastuussa ja oikeastaan kaikki onkin ihan hyvin. Jos ei ole, tehdään selvitys. Tarkastellaan.

Kaikesta huolimatta näytämme kuitenkin pärjäävän – ainakin verrattuna moniin muihin maihin, erityisesti länsinaapuriimme Ruotsiin, jonka voittaminen tavallisesti sallitaan isänmaalliseksi tunteeksi.

Tiedämme, että Ruotsissa suojavarusteongelma on paljon suurempi. Ruotsissa omavaraisuus on paljon heikompaa. Ruotsin huoltovarmuus on karmean surkeaa.

Hallitus onkin sinnikkäästi jaksanut käyttää puolustuksenaan sitä, että verrattuna muihin maihin tai kansainvälisesti katsoen Suomi on hyvin varautunut. En tiedä, miten kestävä ajatus tämä on, edes siinä tapauksessa, että se pitäisi paikkansa.

Suomi yleensä keikkuu monenlaisissa kehitystä mittaavissa tutkimuksissa kärkipaikoilla. Olen tottunut ajattelemaan, monien muiden tavoin, että Suomi on hyvä maa, paras maa, toimiva, hallittu, aikaansaava – ja sen hallinto rehellistä, luotettavaa ja toiminta ennakoitavaa.

Virheet, oppiminen ja päämäärän muuttaminen

Ehkä tällainen kriisi tarvittiinkin, paitsi pudottamaan meidät maan pinnalle, myös vaatimaan suurempia muutoksia. Laajoja, perinpohjaisia muutoksia toimintaamme ja tapaamme ajatella. Sellaisia muutoksia, joista nyt sanotaan, että ne ovat mahdottomia, yliampuvia, mutta joita kohti tiedämme olevan mahdollista kulkea, mikäli teemme vähitellen pieniä askeleita oikeaan suuntaan, kohti päämäärää.

Mutta tämä edellyttää, että virheistä todella halutaan oppia. Että ne tunnustetaan, myönnetään, ymmärretään vastuu, väärinarviointi, surkeat valinnat, epätarkasti muotoillut tavoitteet, ymmärtämättömyys valinnan seurauksista, jopa piittaamattomuus niiden seurauksista.

Oppiminen vaatii myös sen ymmärtämistä, että meidän on kyettävä panemaan asiat tärkeysjärjestykseen, lopetettava kumartamasta kaikkea kulloinkin hyväksi uskottua ja keskityttävä tosiasioihin, silloinkin kun ne eivät sovi suosituimpaan tarinaamme.

Oppimiseen ei riitä se, että viestinnällisistä syistä toteaa kerran viikossa kameroiden edessä, että virheitä on tehty ja yritämme parhaamme. Se on pelkkää hokemaa, tyhjää poliittista puhetta, jonka tarkoitus on vain saada sanojan osaksi armollisuutta ja ymmärtämystä, silloinkin kun sitä ei ole vähääkään ansainnut. Poliittisen toimijan, ihmisen, virheiden myöntäminen on vain silloin aitoa, kun hän oikeasti aikoo seuraavaksi tehdä asiat toisin.

Koronakriisi on osoittanut, että sinisilmäinen suvaitsevaisuus ja luottamus kansainvälisiin instituutioihin on entistäkin turmiollisempaa. Tämä ei koske vain kansainvälisen politiikan ylätasoja ja liturgiaa vaan käytännön elämää, kaupankäyntiä, tuotantoketjuja, työvoimaa, vastuuta ja avunantoa.

Mikäli Suomi on kilpailuttanut normaaliolojen suojavälinehankinnat euroalueelle, kuten pakko on, ja saksalaisfirma on kilpailutuksen voittanut ja ajanut suomalaisfirman pois markkinoilta, seuraukset liittyvät normaalioloissa lähinnä siihen, että suomalaisfirma on ehkä siirtynyt muihin tehtäviin tai jopa lopettanut toimintansa. Joitakin ihmisiä on jäänyt työttömäksi. Verotuloja on jäänyt saamatta. Tätä pidetään normaalina globaalin markkinatalouden oloissa.

Mutta entä kun tulee tositilanne ja kriittisiä suojavälineitä tarvittaisiin? Mitä jos se maa, josta Suomeen suojavälineitä pitäisi tulla, tarvitseekin niitä myös itse? Mitä jos kyseinen valtio ostaa kaikki maassa tuotettavat suojavälineet, hinnalla millä hyvänsä? Mitä jos se jopa määrää, että yksikään firma ei saa myydä tai viedä suojavälineitä ulos maasta?

Silloin se Suomi, joka päätti ostaa saksalaiselta suomalaisen sijaan, jää nuolemaan näppejään. Se ei saa suojavälineitä, joista on yhtäkkiä tullut kriittinen resurssi kansainvälisillä markkinoilla. Koska suojavälineitä on kuitenkin pakko saada, ehkä silloin Suomen yhden instanssin yksi byrokraatti päättääkin ostaa Alibaba-suojaimia suomalaisilta pikkurikollisilta.

Irti kaunosanoista, kohti tosiasioita

Onko järkevää, että tällaisia teollisuudenaloja kilpailutetaan euroalueella? Ei. Se ei ole missään tapauksessa järkevää. Se ei ole järkevää, vaikka se on halvempaa. Se ei ole järkevää, vaikka EU:n omat säännökset kieltävät edellä kuvaamani kaltaiset kieltotoimet.

Hätä ei lue lakia, sanotaan. Nyt on hätä, poikkeusolot. Suurimman osan EU:n ja kansainvälisen järjestelmän kaunosanoista, solidaarisuudesta alkaen, voi panna romukoppaan. Juuri näissä oloissa tulee tarkastella järjestelmän toimivuutta ja sanojen todenperäisyyttä.

Me tiedämme, että impulsiivinen, lyhytjänteinen ihminen haluaa nopeita palkintoja, mahdollisimman vähällä vaivalla. Opetus, mitä sellaiselle luonteelle tapahtuu, verrattuna pitkäjänteiseen, varautuvaan, ahkeraan, tulevaisuutta ajattelevaan luonteeseen, opetetaan jo lastensaduissa. Silti sitä ei hallita edes siellä, missä pitäisi olla teräviä aikuisia.

Globaalit tuotantoketjut, tavaran liikkuminen Kiinasta, työvoiman liikkuminen Ukrainasta, bangladeshilainen mekko, perulaiset mansikat, kenialaiset ruusut, koko globaali vaihdanta ja markkinatalous, eivät ole luonnonlakeja eivätkä ne missään oloissa, siis edes normaalioloissa, ole ongelmattomia. Mutta nyt poikkeusoloissa ne näyttävät irvokkuutensa monin verroin kovemmin. Tämä ei tarkoita, etteikö globaali kauppa ja tuotannon erikoistuminen olisi myös saanut aikaan hyviä asioita ja paljon vaurautta.

Rohkeutta, jossa ei kumise tyhjyys

Toisaalta, kuten sanoin, kriisi mahdollistaa myös sen, että katsomme asiaa uusin silmiin. Tiedämme, että olemme jonkinlaisessa taitekohdassa. Joko jatkamme samalla tavalla, jolloin saamme samanlaisia seurauksia, ainakin seuraavassa kriisissä, tai alamme tehdä muutoksia, ehkä kivuliaitakin, joiden avulla toivomme pääsevämme toisenlaisiin seurauksiin. Muutokset todennäköisesti vaativat valtavaa rohkeutta, paljon suurempaa kuin samassa vanhassa pysytteleminen.

Minä en halua korostaa Suomen tai kansallisvaltion merkitystä ja roolia siksi, että jotenkin erityisesti uskoisin valtion hyvyyteen. Ajatukseni ei ole ideologinen. Eikä valtio ole minulle varsinaisesti mikään arvo, vaikka suomalaisuus onkin.

Näkemykseni on käytännöllinen, pragmaattinen. Mikäli Suomi ei olisi kilpailuttanut suojavälinehankintaa euroalueelle, mikäli maassa olisi vielä teollisuutta, mikäli se olisi kannattavaa suhteessa kiinalaiseen teollisuuteen, mikäli me arvostaisimme omavaraisuutta ja korkeaa huoltovarmuutta myös normaalioloissa emmekä vain poliittisissa puheissa poikkeusoloissa, meillä ei olisi ollut nyt tällaisia ongelmia suojavälineiden kanssa. Olisimme säästäneet ihmishenkiä, kärsimystä, turhia sairastumisia. Olisimme säästyneet farssilta, jossa veronmaksaja kustantaa hämäräheikkien luksusautoja. Me voisimme oikeasti katsoa hoitajiamme silmiin ja sanoa, te teette tärkeää työtä ja haluamme, että ette sairastu.

Suhtaudun samalla tavalla, käytännöllisesti, Euroopan Unioniin ja moniin kansainvälisiin instituutioihin. En vastusta tai kannata niitä erityisesti ideologisista syistä. Mietin niiden käytännön vaikutuksia ja merkitystä. Tietenkään se ei ole aina helppoa. Instituutioiden merkitys ei avaudu helposti, koska niiden mahdollisesti tuottama hyöty tai haitta ei ole suoraviivaista tai välttämättä käsinkosketeltavaa.

Pienemmät ja suuremmat pahat

Siitä huolimatta pyrin välttämään myös onttoja hokemia, kuten että pieni valtio tarvitsee kansainvälisiä instituutioita. Miksi pieni valtio tarvitsisi huonoja ja toimimattomia kansainvälisiä instituutioita yhtään sen enempää kuin kukaan muukaan? Oikeastaan päinvastoin. Pienen valtion pitäisi olla hyvin tarkka, millaisiin instituutioihin se haluaa osallistua ja mitä pitää osaltaan pystyssä, vain siksi, että sen pienen tai mitättömän kansainvälisen painoarvon vuoksi pitää näin tehdä.

Kun Yhdysvaltain presidentti Donald Trump päätti leikata Maailman terveysjärjestön rahoituksen, Suomessa ja muualla täälläpäin huudettiin. Miten järjetöntä, miten kohtuutonta! Miten typerä päätös, jälleen kerran!

Ehkä. Mutta paljon vähemmälle huomiolle jäi asian laajempi sisältö. Se, että Kiina on askel askeleelta ottamassa myös tuon järjestön haltuunsa, kuten YK-järjestelmänkin. Vähä vähältä se siirtää oman taloudellisen mahtinsa mahdollistaman vallan myös poliittiseksi, kansainväliseksi. Kiina ei ole demokratia. Se on diktatuuri, jossa ihmisiä viedään keskitysleireille, eläimiä kidutetaan eikä kenelläkään ole aitoja poliittisia oikeuksia. Maa, joka pysyy pystyssä myöntyväisen kansanluonteen ja kasvavan taloudellisen hyvinvoinnin ja bruttokansantuotteen suomasta armosta.

Tämä ei ole vain käytännöllinen arvio Kiinasta. Se on myös minun arvovalintani. En haluaisi toimia maiden kanssa, jotka tekevät noin. Meillä on omassa naapurissamme yksi iso ja toisinaan arvaamaton möhkäle, jonka kanssa meidän pitää elää. Kiina on onneksi kaukana.

En pidä Trumpista, mutta vielä paljon vähemmän pidän Kiinasta. Trumpin ympärillä on valtava vastaansanojien koneisto, ehkä suurempi kuin missään tai kenenkään muun ympärillä. Se on demokratiaa. Se on sananvapautta. Kiinassa ei ole kumpaakaan. Ja valitettavan vähän sitä on Kiinan suhteen myöskään maan ulkopuolella.  

Meidän ei pitäisi olla Kiinan armoilla missään asiassa. Mutta me olemme, hyvin monessa asiassa.

Yhteisvastuut ja Brysselin korina

Koronapandemia on siis entisestään kärjistänyt myös Yhdysvaltain ja Kiinan välistä kilpailua ja konfliktia. Yhdysvaltoja on totuttu syyttämään joka puolelle tunkeutumisesta, mutta nyt kun se puolestaan vetäytyy, sekin on monien mielestä väärin.

Myös EU:ssa sattuu ja tapahtuu. Finanssikriisin jälkeinen epäluottamus ei ole vielä ehtinyt korjaantua, kun uusi kriisi, sekä terveyden että kysynnän ja tarjonnan taloudellinen kriisi, iskee unioniin. Jakolinjat ovat lähes samat kuin ennenkin.

Kun Saksa ei vienyt suojavälineitä kriisin alkuvaiheessa Italiaan, Kiina vei. Uudessa kyselyssä 54 prosenttia italialaisista nimesi Kiinan ystäväksi ja 45 prosenttia Saksan viholliseksi.

EU:n ja euron puolustajat väittävät, että sisämarkkinat ovat itsessään julkishyödyke eli jokin sellainen hyödyllinen ydinasia, josta täytyy olla valmis maksamaan, miljardeja. Siitä täytyy olla valmis maksamaan Italian, Espanjan ja Ranskan velkoja, huonoa ja holtitonta ja populistista taloudenpitoa, mafian viemiä verorahoja ja yleistä etelälle tyypillisempää lyhytjänteistä hedonismia.  

Yhteisvastuiden lisääminen suoraan sanoen kannustaa jäsenmaita velkaantumaan entisestään muiden kustannuksella. Minkälainen arvounioni kannustaa vastuuttomuuteen ja piittaamattomuuteen?

Tätä on hyvin vaikea perustella pitkäjänteisempään ja tarkempaan taloudenpitoon keskittyneessä pohjoisessa. Eikä sitä yleensä juuri perustellakaan muuta kuin kiistanalaisilla väitteillä negatiivisen todellisesta positiivisuudesta. Kannattaa maksaa, jotta saa. Sama koskee kaikkea muutakin päätösvaltaa, jonka olemme menettäneet, esimerkiksi rajojemme suhteen.

Oman päätösvallan ja autonomian luovuttaminen pois ei ole viisasta missään muussa tilanteessa kuin silloin, kun siitä on enemmän hyötyä kuin niiden säilyttämisestä. Hyöty mitataan kuitenkin konkreettisesti. Pelkkä asian hokeminen tai sen vaihtoehtojen pilkkaaminen eivät todista toiminnan hyödyllisyydestä vaan toimijoiden yksinkertaisuudesta tai kyvyttömyydestä perustella kantaansa uskottavasti. On myös mahdollista, että joku muu hyötyy, mutta et sinä.

Yön vallat, aamun kiuru

Olisi idealistista uskoa, että kriisi itsessään tekee meistä jotenkin viisaampia. Todennäköisempää on, ja tälle viime viikoilta löytyy jo rutkasti todisteitakin, että kriisi antaa röyhkeille yhä terävämmät kyynärpäät ja aina vaativille yhä kovemman äänen. Kun valtio jakaa rahaa, sille on ottajia. Miljardit ovat halpoja, kuten ne ovat silloinkin, kun niitä annetaan maailmalle tai niin sanotulle moraalille. On aivan sama, kutsutaanko poliittista ja taloudellista opportunismia poliittiseksi ja taloudelliseksi opportunismiksi vai vaikkapa yhtenäisyydeksi, velvollisuudeksi ja kriisiolojen poikkeukseksi, sitä se kuitenkin on.

Minä kuitenkin toivon, hieman vaatimattomammin, että me kykenisimme ymmärtämään edes sen, että on olemassa erityisen tärkeitä asioita, kuten terveys ja turvallisuus. Seuraavaksi tärkeintä on muunlainen hyvinvointi, huolehtiminen ja pärjääminen. Kriisi näyttää, että maailma ei olekaan niin globaali kuin sen normaalioloissa väitetään olevan.

Se, miten meille käy, riippuukin asioista täällä paljon lähempänä. Mitä on tehty ja mitä pitäisi tehdä.

Minä toivon, että virheistä oppiminen tarkoittaa myös sitä, että uskallamme siirtää painopistettä maailman heittelevistä tuulista tänne omaan kotimaahamme. Arvostamme omia asioitamme, osaamme panna ne tärkeysjärjestykseen, huolehdimme toinen toisistamme, elämme pitkäjänteisesti ja rehellisesti, lisäämme omavaraisuuttamme ja arvostamme sitä, silloinkin kun se maksaa enemmän.

Poikkeusoloista huolimatta toivotan kaikille erinomaista vappua ja aurinkoista kevään jatkoa.

Haaveilkaamme ajasta, kun koittaa taas vapaus!

***

Puheenvuoro esitetty koronan riivaamana etävappuna 1. toukokuuta 2020 sosiaalisessa mediassa.

Siirtolaisaaltoon varautumisesta

Perussuomalaiset on lukuisia kertoja viime kuukausien aikana kysynyt hallitukselta tai yksittäisiltä ministereiltä eri yhteyksissä, miten Suomi on varautunut tai varautumassa mahdolliseen uuteen suureen siirtolaisvyöryyn. Vaikka tiedämme, että mitään merkityksellisiä rakenteellisia tai houkuttelevuuttamme vähentäviä muutoksia maahanmuuttolainsäädäntöömme ei ole tehty, olemme tietysti toivoneet, että edes jonkinlaisia tehokkaita varautumistoimenpiteitä pahimman varalle on kuitenkin olemassa.

Ei sellaisia kuitenkaan taida olla.

Eilen ministeri Ohisalo avasi ajatuksiaan Ilta-Sanomissa näin:

”Meillä on totta kai suunnitelmat siitä, jos ihmisiä tulee enemmän, että miten vaikka perustetaan järjestelykeskuksia eri puolille maata ja miten se prosessi on mahdollisimman jouheva ja toisaalta laadukas, että jokaisen turvapaikkaprosessi käsitellään hyvin.”

Itse en pidä vastaanottokapasiteetin kartoittamista, tulijoiden kassien kantamista, patjojen hankkimista tai esimerkiksi hankkeita muukalaisvihamielisyyden vähentämiseksi varsinaisena varautumisena. Valmistautuminen ja varautuminen tarkoittavat minulle suunnitelmia ja toimenpiteitä, joilla estetään Suomea haittaavien ja uhkaavien ilmiöiden realisoituminen ja varmistetaan haittojen minimointi.

Ne eivät tarkoita sitä, että yhteiskunnan pitää valmistella sitä, kuinka erinomaisen tehokkaasti se kykenee jälleen tarjoamaan vastaanottokeskus- ja muita palveluita. Kuinka nopeasti se saa katon tulijoiden päälle. Varsinkaan varautuminen ei tarkoita sitä, että hallinnon eri sektoreilla pannaan rahaa selvityshankkeisiin, joissa mietitään, miten suomalaiset toimivat, kun maahan tulee x määrä siirtolaisia.

Juuri tällaisia hankkeita on tälläkin hetkellä käynnissä. Niissä on valmistauduttu esimerkiksi useiden miljoonien pakolaisten ja siirtolaisten Suomeen tuloon vuoteen 2040 mennessä. Ja juuri sillä tavalla, kuten edellä kerroin, mitä valmistautuminen tai varautuminen EIVÄT mielestäni ole.

Aivan ilman selvityksiä on selvää, että yhteiskunnassamme tapahtuisi merkittäviä häiriöitä laajamittaisen maahantulon myötä. Yhtä selvää on, että meillä ei ole siihen varaa.

Vuoden 2017 lopulla Sisäministeriö julkaisi raportin, jossa esitettiin erilaisia skenaarioita laajamittaisen siirtolaisuuden suhteen. Skenaarioissa Suomeen saapui vuodessa alle 10 000, 100 000 tai miljoona turvapaikanhakijaa.

Tutkimuksen mukaan 100 000 tulijasta Suomi vielä selviäisi, mutta miljoonan kohdalla ongelmat olisivat ylitsepääsemättömiä. Raportti on julkinen, ja sitä käsiteltiin mediassa paljon. Rajojen kiinni paneminen on raportissa mainittu yksi toimenpide muiden joukossa.

On edesvastuutonta väittää, että Suomella on kapasiteettia tai hyvä varautumiskyky. Miten, missä? Vielä edesvastuuttomampaa on väittää näin, kun tiedämme, että valtion priorisointi on häiriintynyttä.

Kun puhe oli 175 alaikäisen yksintulleen sisäisestä siirrosta, josta hallitus teki viime viikolla päätöksen, useat tahot sanoivat, että Suomella on hyvä valmius ottaa näitä alaikäisiä, sijoitettavia, traumatisoituneita ihmisiä vastaan.

Suomella on erityisen hyvät mahdollisuudet auttaa vaikeista oloista tulevia lapsia. Alaikäisten turvapaikanhakijoiden vastaanotto- ja tukijärjestelmä on Euroopan huippuluokkaa. (Sisäministeriö)

Kuitenkin samaan aikaan esimerkiksi lasten ja nuorten mielenterveyspalvelujen saatavuus on vakavassa kriisissä hyvin monissa osissa maata. Noin kolmasosa lastensuojelun järjestäjistä sanoo sijoittavansa lapsia kodin ulkopuoliseen sijoitukseen siksi, että lapsen mielenterveyspalvelut eivät ole järjestyneet. Tilanne on karmea. Siitä huolimatta jotkut voivat väittää, että 175 alaikäistä (+ perheet) voidaan helposti vastaanottaa ja auttaa heitä.

Miksi suomalaiset jäävät kakkoseksi? Miksi suomalaiset jäävät aina kakkoseksi?

Turkissa ja Kreikassa kehittyvään tilanteeseen palatakseni – kysymys on tietysti huomattavasti suuremmista ihmisjoukoista kuin 175 henkilöä.

Tässä rautalankaversio siitä, mitä Suomen ja EU:n pitää tehdä. Julkaisimme eilen puheenjohtaja Halla-ahon kanssa tiedotteen asiasta.

Mitä EU:n on tehtävä?

1. Autettava Kreikkaa estämään siirtolaisvyöry. Padottava sekundäärinen Kreikasta eteenpäin suuntautuva liike.

2. Asetettava sisärajatarkastukset koko unionin alueelle.

3. Hylättävä systemaattisesti ja pikakäsittelyssä turvapaikkahakemukset ihmisiltä, jotka saapuvat toisesta jäsenmaasta.

4. Luovuttava tilapäisten tai pysyvien taakanjakojärjestelmien luomisesta.

5. Määritettävä Turkki turvalliseksi maaksi.

6. Siirrettävä sisäisiin siirtoihin ja kotouttamiseen varatut rahat ulkorajavalvontaan ja -vartiointiin sekä Kreikan leirien olojen parantamiseen.

Mitä Suomen on tehtävä?

1. Tehostettava rajavalvontaa Ruotsin-vastaisella rajalla. Pysäytettävä turvapaikanhakijat rajalla ja hylättävä heidän hakemuksensa ilmeisen perusteettomina.

2. Otettava välittömästi säilöön ne, joita ei syystä tai toisesta voida käännyttää tai palauttaa muualle.

3. Ryhdyttävä välittömästi maahanmuutto- ja kansalaisuuslainsäädännön tiukentamiseen sekä vetotekijöiden heikentämiseen perussuomalaisten linjausten mukaisesti.

Vainoa ja merkkivaatteita

Jaoin maanantaina Twitterissä monien muiden ohella Ylen uutisen, joka käsitteli Suomesta Ranskaan siirtynyttä afgaania, joka uskoi saavansa Ranskasta paremmin ymmärrystä ja suojaa kuin Suomesta. Moni kommentaattori kiinnitti huomiota nuoren miehen ulkonäköön – Peak Performancen kevyttoppatakki, Louis Vuittonin laukku ja viimeistelty kampaus – ja ihmetteli, miten tämän näköiset nuorukaiset voivat olla hakemassa suojaa ja parempaa elämää. Epäiltiinpä sitäkin, että olisiko taas kerran Ylen toimittajaa huiputettu.

Kuten olettaa saattaa, nämä kommentit saivat puolestaan toisilta kommentaattoreilta huomautuksia siitä, että turvapaikanhakijalla voi ja saa olla vaikka miten hienot vaatteet, asusteet ja puhelin, sillä rikaskin ihminen voi olla vainottu. Oikeus turvapaikkaan ja kansainväliseen suojeluun ei ole sidottu ihmisen tulotasoon tai varallisuuteen.

Itse en ota kantaa jutun nuoren miehen vaatteisiin. Jaoin jutun aivan muunlaisella kärjellä.

Voihan olla niinkin, että miehen peakit ja vuittonit olivat kopiotuotteita ja siten paljon halvempia.

On kuitenkin totta, että nykyajan turvapaikanhakijat näyttävät hyvin erilaisilta kuin menneiden aikojen pakolaiset, niin ulkoisesti kuin usein toiminnaltaankin. Asian huomioiminen on täysin luonnollista – samoin kuin huomion aiheuttamat tunnereaktiot kansalaisissa ja veronmaksajissa. Se, että ärsyyntyy vastaanottokeskuksen ruoasta valittavista ”iPhone-miehistä” tai median turvapaikkamaskoteista merkkivaatteissaan, ei vaadi sysimustaa mieltä.

Haluaisin kuitenkin kiinnittää huomiota keskustelun paljon oleellisempaan seikkaan.

Kansainvälisen suojeluaseman riippumattomuutta ihmisen vaatteista korostaneet kommentaattorit ovat tietysti aivan oikeassa. Oikein muussa he eivät sitten olekaan oikeassa – tai ainakin he ovat äärimmäisen epäloogisia.

Kyseinen nuori mies oli jutun mukaan saanut Ruotsista kymmenen kielteistä turvapaikkapäätöstä. Suomessa hänen tapaustaan ei ymmärtääkseni edes ollut tutkittu, koska hän oli selkeä Dublin-tapaus. Nyt hän oli kuitenkin siirtynyt Ranskaan.

Ruotsi, Euroopan ”humanitaarinen suurvalta”, oli tutkinut ja selvittänyt nuoren miehen tarpeen turvapaikalle. Sitä ei ollut. Ei, vaikka mies oli saanut useamman vuoden hioa kertomustaan ja tehdä uusintahakemuksia. Hän oli varmasti saanut paljon apua erilaisilta kansalaisjärjestöiltä.

Mutta tulos: ei oikeutta turvapaikkaan. Se tarkoittaa, että ei ole kansainvälisen suojelun tarpeessa.

Miksi siis suomalaiset kommentaattorit pitävät tärkeänä huomauttaa, että nuoren miehen kalliit vaatteet ovat epäoleellisia, koska hän on kuitenkin vainottu?  

Ei ole vainottu. Jos olisi vainottu, hän olisi saanut turvapaikan Euroopan humanitaarisesta suurvallasta, Ruotsista. Ruotsin viranomaiset ovat selvittäneet asian ja todenneet, että hän ei ole suojelun tarpeessa.

Eivätkö kommentaattorit luota Ruotsin maahanmuuttoviranomaisiin?

Asetelma on hullunkurinen. Ihminen, joka onnistuu pääsemään maan sisälle ja hakemaan turvapaikkaa, on liberaalin maahanmuuton kannattajien mielestä aina oikeutettu turvapaikkaan, saipa hän sitä virallisesti tai ei.

Kielteinen turvapaikka ei siis osoitakaan, että ihminen ei ole oikeutettu siihen. Mitä kielteinen turvapaikka sitten osoittaa? Että on tapahtunut virhe, joka pitää korjata?

Aika usein juuri niin.

Eikö tämä ole melkoista viranomaistoiminnan ja (tässä tapauksessa Ruotsin) oikeusvaltion kyseenalaistamista?

Monet nykyisen ja aiempien hallitusten toimet, joilla pyritään konkreettisesti madaltamaan eroa laillisesti ja laittomasti maassa oleskelevan välillä, ovat myös esimerkki tästä. Vaikka et saisi jäädä maahan suojeluaseman perusteella, pitää sinulle keksiä jokin muu syy saada jäädä maahan.

Koska – jälleen kerran – kaikkien tietyistä (ikävistä) maista tulevien ihmisten, jotka onnistuvat pääsemään maahan, pitää saada jäädä tänne. Mistä tahansa syystä.

Joskus syy voi olla jopa se, että on vain tyhmää nähdä vaivaa ihmisistä eroon pääsemiseksi.

Miten maahanmuuttokeskustelu voi olla näin kahjoa?

Viime vuoden lopulla ministeri Ohisalo keskeytti kaikki palautukset Irakiin (ei niitä paljon ollutkaan), koska yksi kielteisen turvapaikkapäätöksen saanut ja palautettu oli kuollut. Lähes kansallinen hätätila.

Tapahtuman johdosta käynnistettiin paitsi valtava mediashow myös virallinen koko Migrin turvapaikkaprosesseja käsittelevä selvitys. Tällaisia ovat aiemmatkin hallitukset käynnistäneet, kun on pitänyt osoittaa omille äänestäjille, että Suomikin haluaa olla humanitaarinen suurvalta.

Selvityksestä – kuten kaikista aiemmistakin – kävi ilmi, että suomalaiset maahanmuuttoviranomaiset tekevät hyvää työtä. Virheitä on hyvin vähän, vaikka päätösten määrät ovat henkilöstömäärään nähden valtavia.

(Huomautettakoon, että virheiksi tässä yhteydessä lasketaan vain väärät negatiiviset päätökset – vääriä positiivisia systeemi ei edes tunne. Maahanmuuttopolitiikkaamme leimaa sisäsyntyinen ja tarkoituksellisesti rakennettu alttius tulla vapaaehtoisesti ja jatkuvasti huijatuksi. Se on koko järjestelmän kattava ominaisuus. Niin kauan kuin vääriä positiivisia ei huomioida, on ehkä vaikea saada itsensä motivoituneeksi kauhistelemaan niitä muutamia vääriä negatiivisia.)

Selvityksen hyvä tulos ei kuitenkaan tunnu rauhoittavan liberaalikommentaattoreita. Edes se ei riitä, että kansainvälisen suojelun päätökset on tehty oikein, suomalaisen, eurooppalaisen ja kansainvälisen lain mukaan. Hyvää hallintoa noudattaen. Virheet on korjattu.

Ei, mikään ei riitä. Koska kaikkien pitää saada jäädä! Kielteiset päätökset ovat väärin!

Mikäli ihminen HALUAA saada turvapaikan, mutta ei sitä saa, hän – näiden epäloogisten ihmisten silmissä – on kuitenkin siihen jollakin merkillisellä tavalla oikeutettu. Mikä tuo tapa on, ei ainakaan itselleni ole selvää.

Huomionarvoista on, että juuri tämä sama porukka on yleensä hyvin tarkka siitä – siis muissa asioissa – että kun kaikki on tehty lain ja asetusten mukaan oikein, auktoriteetin nojalla, mitään ongelmaa ei ole.

Tällöin ei auta kenenkään kritisoida epämieluisia päätöksiä tai ratkaisuja, ellei sitten halua kuulla olevansa ”rapauttamassa instituutioita”, ”kyseenalaistamassa asiantuntijoita”, ”halveksimassa viranomaisen/oikeuden päätöksiä” ja niin edelleen.

Miksi he eivät noudata itse omia periaatteitaan? Miksi selvän kielteisen päätöksen saanut afgaani kuitenkin on heidän mielestään vainottu ja keskustelu hänen epäuskottavasta kärsimyksestään panettelua ja vihaa?

Siksi, että näiden ihmisten mukaan ei ole väliä, onko ihminen oikeasti vainottu tai vaarassa ja siten suojelun tarpeessa. Tärkeintä on, että hän voisi olla.

Ja siksi hänenkin pitäisi saada jäädä. Muu olisi väärin.

Jos ei selkeän juridisesti väärin, niin – kyllä nyt aina joku syy keksitään.

Ei taakanjakoa, ei mitään

EU:n ja Turkin välinen sopimus ei toimi. Vuonna 2016 allekirjoitetun sopimuksen mukaan kaikki Turkista Kreikkaan laittomasti saapuvat siirtolaiset tulisi palauttaa.  Kuitenkaan Kreikasta ei palauteta Turkkiin enää juuri ketään, ja saarille saapuvat virrat kasvavat koko ajan. Viime vuonna saapuneiden määrä yli kaksinkertaistui edellisestä vuodesta ja oli yli 60 000 henkilöä.

Vuoden 2015 siirtolaiskriisin aikana Kreikan saarille saapui Turkista yli 800 000 ihmistä.

Miksi naisella ja lapsella ei ole pelastusliiviä? Osaavatko he parhaiten uida?
(Kuva: Orestis Panagiotou)

Virtojen voimakkuuteen ja suuntiin vaikuttavat paitsi konkreettiset tapahtumat lähtöalueilla, myös salakuljettajien intressit, kohdemaiden vetotekijät ja muutokset maahanmuuttopolitiikassa.

Turkin presidentti Recep Tayyip Erdoğan tekee juuri sitä, mistä hän on pitkin matkaa uhkaillut: jos ei tule lisää rahaa ja muuta hyvää, siirtolaisten määrä Eurooppaan kasvaa. Turkissa on yli 3,5 miljoonaa syyrialaista ja noin 180 000 afganistanilaista, joten siihen nähden Kreikkaan saapuvat määrät ovat vielä pieniä. Moni uskoo, että kesällä tilanne muuttuu entistä huonommaksi.

Vastaavasti Kreikka ei merkittävästä EU:n antamasta tuesta huolimatta kykene suoriutumaan edes siirtolaisten rekisteröimisestä. Kun paine käy vielä kovemmaksi, ihmisvirtojen annetaan jatkaa matkaansa.

Ministeri Ohisalo esitti tiistaina, että Suomen pitää ottaa Kreikan saarien pakolaisleireiltä vastaan alaikäisiä. Hän toivoi, että hallitus tekee päätöksen asiasta mahdollisimman pian.

Kyseessä on tyypillinen vihreä moralistinen politiikka, jolla ei ole itse ongelmaan minkäänlaista positiivista vaikutusta, ratkaisuista puhumattakaan. Eurooppaan tulevat ihmiset eivät lopu sillä, että Suomi ja muutama muu maa ottavat vastaan ihmisiä leireiltä.

Päinvastoin, ongelmaa pahentaa idealistinen politiikka niin kohdemaissa kuin EU:n tasollakin.

On selvää, että olot leireillä ovat ala-arvoiset. Mielikuvapolitiikkaa on kuitenkin puhua Suomen velvollisuudesta etenkin alaikäisiä kohtaan ja uutiskuvissa esittää pieniä taaperoita, kun tosiasia on, että kyse on paljon vanhemmista ankkurihenkilöistä, joita vanhemmat lähettävät edellään Eurooppaan nimenomaan tekemään turvapaikan saamisesta ja perheenyhdistämisestä helpompaa. Kyseessä on aivan sama holtiton ja maallemme haitallinen maahanmuutto kuin aina ennenkin.

Kun alaikäinen tai sellaisena esiintyvä siirtolainen tai turvapaikanhakija on päässyt Suomeen, valtiollamme ei ole käytännössä mitään muuta mahdollisuutta kuin edetä perheenyhdistämiseen.

Maahanmuutto on toivottoman surkea ja tehoton keino auttaa, mutta poliitikoille, jotka eivät kykene erottamaan toisistaan mikro- ja makrotasoa, se toki tarjoaa keinon vahvistaa omaa sädekehää.

Siirtolaisvirta Eurooppaan, turvapaikanhakijoiden liikkuminen maasta toiseen, salakuljetus, rikollisuus ja turvallisuusongelmat, maahanmuuton aiheuttamat kireät tilanteet jäsenmaiden sisäpolitiikassa ja valtavat kustannukset veronmaksajalle eivät korjaa juurisyitä, vaan voimistavat ilmiötä ja sen poliittista polarisaatiota.

Varmaa on, että spontaani turvapaikanhakijavirta Euroopassa tai sen halki ei paranna tilannetta kehittyvissä maissa, eikä paine lähteä, maksaa salakuljettajille ja niin edelleen, koskaan lopu. Yksittäiset valtiot Euroopassa tekevät omia ratkaisujaan, osa kieltäytyy vastaanottamasta, osa sinisilmin haluaa julistaa hyvyyttään.

Miljardien ihmisten tulevaisuutta ei ratkaise siirtolaisuus Eurooppaan, tai minnekään muuallekaan, eikä Suomi ”tee omaa osuuttaan” moralistisella politiikalla, jossa tempoillaan sydäntä särkevän kuvaston edessä ja annetaan sen vaikuttaa päätöksiin.

Suomen ei pidä osallistua yhtään enempää ”taakanjakoon”. Suomen tulee ajaa tehokkaampaa ja kattavampaa Turkki-sopimusta sekä sellaista ehdollista politiikkaa kolmansien maiden kanssa, että laittomat siirtolaisvirrat Eurooppaan saadaan loppumaan. Tällöin ei ole surkeita leirejä Kreikassa. Myös traagiset hukkumiset on täysin mahdollista saada minimiin noudattamalla realistista politiikkaa ja puuttumalla salakuljettajien ja muiden merellä hääräävien toimintaan.

12 vuotta sitten: maksimielintaso, veroja, sakkoja ja Hyvä Ihminen

JOS JOTAKIN TOIMINTAA olisi nimenomaan ympäristön kannalta tarpeellista tai järkevää ohjata, tapahtuisi tämä sielläpäin maailmaa, missä kulutusähkyn huipulle ei olla vielä edes päästy. Mutta tämä ei varmaankaan olisi ”globaalisesti oikeudenmukaista”, sillä emmehän voi muilta kieltää sitä, mitä olemme itse saaneet.

Kirjoitin eilen Twitterissä näin:

Aina kun kirjoitan ilmastopolitiikasta, saan viestejä Gretaa ihailevilta eko-wannabeilta, jotka ovat ehkä maistaneet tammikuun kunniaksi vegaaniruokaa ja jättäneet auton kotiin (ja kertovat siitä somessa).

He haluavat valistaa minua ja yrittävät tehdä naurunalaiseksi.

Olen opiskellut ympäristötieteitä jo 20 vuotta sitten, niin matemaattis-luonnontieteellisessä kuin yhteiskuntatieteellisessä. Minulla on ainakin keskimääräistä paremmat tiedot siitä, miten ympäristöongelmat ovat kehittyneet ja mitä niille on vuosien aikana yritetty tehdä.

Myöskään henkilökohtaiset valintani eivät ole pahimmasta päästä. En ole syönyt lihaakaan sitten 90-luvun. En aja autoa, lämmitän taloni maalämmöllä. Kulutan vähän, kierrätän mahdollisuuksien mukaan. En kaukolomaile.

Minulle tämä ei ole identiteettikysymys enkä jaksa julistaa – julistaminen on teidän hommaanne. Se, että ette jaksa kurkistaa ennakkoluulojenne taakse ja uskotte kaiken, mitä jumalanne kertovat, ei ole minun ongelmani.

***

Vuonna 2008 nykyisenlainen moralistinen ympäristöajattelu oli jo hyvää vauhtia kehittymässä. Siinä länsimainen ihminen kertoo, mistä (länsimaisen) ihmisen pitää luopua, jotta maailma pelastuisi. Se, mistä ei puhuttu (eikä puhuta), on väestöräjähdys ja kehittyvien maiden ihmisten kasvavan hyvinvoinnin ja kulutusmahdollisuuksien lisääntymisen vaikutus ympäristöön. Ja meidän valtioihimme.

Toisaalta liberaali valtavirran ympäristöajattelu alkoi tuolloin olla lähes aukottomasti sidottu monikultturismin ja massamaahanmuuton kannattamiseen. Tätä en koskaan hyväksynyt – minusta kun ne ovat jopa ristiriidassa keskenään.

Näitä asioita muistellessani päätin kaivaa esille kesältä 2008 kirjoitukseni Hesarista. Vastasin siinä kahden tutkijan kirjoittamaan Vieraskynä-kirjoitukseen.

Oikeastaan mikään ei ole muuttunut.

Tai ehkä se, että nykyään korkeaa statustaan voi osoittaa myös sähköautolla eikä tarvita katumaasturia? Ja SAMALLA voi sitten olla ympäristötietoinen.

Idealismi ei rakenna hyvää maailmaa

TH ja ET kirjoittivat Vieraskynä-kirjoituksessaan (HS 25.6.), kuinka voisimme saavuttaa kestävän kehityksen muun muassa määräämällä katon elintasolle (maksimielintaso), lisäämällä yhä veroprogressiota, ohjaamalla sakoin ja veroin kulutusta, mieltymyksiä ja ”tarpeita” ja ylipäätänsä pyrkimällä vaikuttamaan yksilöihin valtiovallan kautta.

Kestävä kehitys on alkuperäisestä ”hyvästä” luonteestaan huolimatta muuttunut länsimaiseksi ideologiaksi, jolla voidaan perustella kaikkea – tällä kertaa liberaalien ihmis- ja kansalaisoikeuksien polkemista. Hyviin päämääriin tahdotaan päästä oikaisemalla ihmisten ”vääränlaisia” pyrkimyksiä ja näkemyksiä.

Samankaltaisuutta erääseen epäonnistuneeseen valtiojärjestelmään ei voi olla huomaamatta, vaikka väkivaltaisesta pakottamisesta ei nyt olekaan kysymys.

TUSKIN KUKAAN enää kieltää ympäristöongelmien merkitystä ja roolia tulevaisuuden uhkakuvien muodostumisessa. Jonkinlaista realismia tai edes historian ymmärrystä voisi silti tutkijoilta ja poliitikoiltakin odottaa.

Mihin käsitykseen perustuu olettamus esimerkiksi siitä, että korkean koulutuksen hankkineet tulonsaajat – tai vaikka korkeatuloisetkin – yhä vain edelleen motivoituvat maksamaan enemmän veroja? Onko kannustimena tosiaan ”mahdollisimman vakaa ja turvallinen hyvinvointivaltio, jossa taataan toimivat julkiset palvelut kaikille”, kuten kirjoittajat esittävät?

Eikö yksilö kuitenkin, pääasiassa, pyri tekemään omasta ja läheistensä elämästä mahdollisimman hyvää ihan muista syistä?

Mitä muuta kuin totalitarismia on vaatia valtiolle sellaista valtaa, että yksilölle voitaisiin säätää hänen elintasonsa hyväksyttävä yläraja? Ajatus on ehkä pohjimmiltaan kaunis – mutta maailma ei toimi niin.

ON TOTTA, ETTÄ tarvehierarkiamallit ja postmateriaalisia arvoja selittävät teoriat kertovat, että turhan luonnonvaroja syövän kulutuksen sijaan meitä hyväosaisia kiinnostavat ehkä kulttuuri, ympäristönsuojelu ja elämän henkisyys. Mutta tämä ei synny valtion ohjauksesta.

JOS JOTAKIN TOIMINTAA olisi nimenomaan ympäristön kannalta tarpeellista tai järkevää ohjata, tapahtuisi tämä sielläpäin maailmaa, missä kulutusähkyn huipulle ei olla vielä edes päästy.

Mutta tämä ei varmaankaan olisi ”globaalisesti oikeudenmukaista”, sillä emmehän voi muilta kieltää sitä, mitä olemme itse saaneet.

Se, että espoolaiselta kiellettäisiin katumaasturin käyttö, ei kuitenkaan vähääkään vaikuta siihen, että globaalisesti kasvihuonekaasut lisääntyvät, väestö kasvaa räjähtämällä kehitysmaissa tai että Kiinassa ja Intiassa länsimaita seuraileva kerskakulutus saa yhä mahtavampia piirteitä.

Niin ympäristö- kuin muukin politiikka varmasti tarvitsee innovaatioita, etenkin jos tavoittelemme jonkinlaista muutosta.

Mutta niin kauan kuin ihmiset ovat ihmisiä ja maailma heidän hallussaan, emme voi perustaa poliittisia ohjelmiamme kirjoittajien ehdottamalle sosialisoinnille, yksilöintressien ”ohjaamiselle” tai valtiolliselle täyssäätelylle.

Olkoonkin, että ihminen kykenee toimimaan myös solidaarisesti, ei tällaista voida rajatta olettaa tai yhteiskuntapolitiikan kautta loputtomasti vaatia – vaikka tavoitteemme olisikin ”kestävä kehitys”.

Myöskään kansainvälisen politiikan todellisuus ei koskaan muutu ideaaliemme mukaiseksi, vaikka valtiomme muutaman muun kanssa toimisi ”eettisesti”.

Siinä, että oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa kannattava ihminen kavahtaa kirjoittajien esittämiä ehdotuksia, ei välttämättä ole taustalla kyynistä näkemystä maailman väistämättömästä tuhosta, puhumattakaan sydämettömästä itsekkyydestä.

Me voimme – politiikassa, kansalaisjärjestöissä, kotona – kukin toimia paremman maailman aikaansaamiseksi.

SEN SIJAAN EMME VOI nostaa itseämme ja omaa näkemystämme moraalisesti ylempään asemaan. Emme voi kertoa muille, miten heidän tulee elää ja olla, koska me tiedostamme, mikä on ”hyväksi”. Siitä ei lopulta seuraisi hyvinvointia, ei ihmisten eikä ympäristön.

Ottakaamme realismi mukaan maailman parantamiseenkin.

(Helsingin Sanomat, Mielipide, 28.6.2008)

Onko järjestelmän hyväksikäyttö mitätön oheisvahinko?

Pohjoismaat tottuivat roikkumaan erilaisten hyvää elämää mittaavien indeksien ja tutkimusten kärjessä. Olipa kyseessä sukupuolten tasa-arvo, ihmisoikeudet, luottamus valtioon tai koulumenestys, pohjoisen hyvinvointivaltiot olivat kärjessä. Vaikka osa saavutuksista on sittemmin heikentynyt, kuulumme edelleen priimusvaltioiden ryhmään – tiedämme sen itse ja sen tietävät myös monet muut ihmiset, jotka haluaisivat päästä osallisiksi sen onnesta ja autuudesta.

Useissa tutkimuksissa – vaikka tällaisista asioista ei nyky-yhteiskuntatiede juuri olekaan kiinnostunut – on esitetty etnisen, uskonnollisen ja kulttuurisen homogeenisyyden olevan merkittävä tekijä paitsi praktisen hyvinvointivaltion myös yhteisön korkean sisäisen ja eliittiin ja valtioon kohdistuvan luottamuksen takana. Tästä on vastaavasti seurannut taloudellista tasa-arvoa ja pieniä tuloeroja.

Käytäntö vahvistaa asian. Vaikka näkemys vaikuttaa useimpien ihmisten mielestä lähes intuitiivisen selvältä, akateeminen tutkimus on pääasiassa lähestynyt asiaa nurinkurin: tutkimalla mitä etninen ja muunlainen moninaisuus saa aikaan yhteisöjen ja valtioiden tasolla. Vaikka yksittäisissä tutkimuksissa saadaankin keskenään ristiriitaisia tuloksia, voidaan ajatella, että liian suuren erilaisuuden tuottaminen samaan yhteisöön heikentää mm. luottamusta valtioon ja toisiin kansalaisiin sekä vähentää sitä ”liimaa”, joka valtiota ja yhteisöä pitää kasassa.

Hyötyä diversiteetistä toki saattaa myös olla (esimerkiksi lisääntyneitä ”innovaatioita”). Tämä ei valitettavasti hyvinvointivaltiossa korvaa haittoja.

Korkeaan verotukseen, suuriin tulonsiirtoihin ja laajaan julkisten hyödykkeiden tuottamiseen nojaavan valtion tapauksessa tuon ”liiman” puuttuminen näkyy ennen pitkää muun muassa veronmaksuhalukkuuden rapautumisena, luottamuksen ”yksilöllistymisenä”, sosiaaliturvan väärinkäyttämisenä ja erilaisina eriytymisen ja eriyttämisen mekanismeina.

Pohjoismaalaista solidaarisuutta ja sosiaaliturvaa on aina käytetty jonkin verran hyväksi. Joukoissamme on aina ihmisiä, joiden mielestä säännöt eivät koske heitä, ja on vain inhimillistä etsiä porsaanreikiä ja mahdollisia hyötymiskeinoja.

Olen kuitenkin vakuuttunut, että mitä ”moninaisemmaksi” yhteiskuntamme muuttuvat, mitä vähemmän yksilöiden välistä liimaa, sitä lukuisammaksi ja härskimmäksi käy myös järjestelmän hyväksikäyttö.

Muutama viikko sitten kirjoitin, että niin turvapaikka- kuin muukin humanitaristinen politiikka liberaalissa oikeusvaltiossa on aina altis suurelle kusetukselle. Tähän minut kirvoitti A-studio, jossa kuvattiin ISIS-terroristeja. Halussaan päästä pois maanpäällisestä helvetistä (josta ei tullutkaan paratiisi heille) he yrittivät väittää olevansa syyttömiä. ”En ole ollut taistelija, vaan kokki. Tai kuljettaja!” Joka tapauksessa jotakin vähäpätöisempää kuin aidosti ja oikeasti paha ja vaarallinen.

Järjestelmämme uskoo yleensä kaiken. Vaikka yksittäiset ihmiset eivät uskoisikaan, järjestelmämme uskoo. Se on rakennettu niin. Osin se tietysti turvaa yksilön oikeuksia ja oikeusturvaa, ja tämä on erinomaista. Mutta kun rajoitteita löysennetään, ja yksilöiden piiriin oletetaan kuuluvaksi koko maailma tai kaikki halukkaat, näyttäytyvät järjestelmän raadolliset puolet. Meitä käytetään hyväksi, meitä kusetetaan.

Monien etenkin vasemmistolaisten mielestä kusetetuksi tuleminen – siis järjestelmämme hyväksikäyttö – on vain mitätön oheisvahinko. Meidän pitää yhä enemmän avata järjestelmäämme kaikille. Meidän pitää yhä vähemmän tehdä rajauksia. Meidän pitää yhä vähemmän sanktioida kusettamisesta. Tämä hyvä kuuluu kaikille. (He sanovat, että ihmisoikeudet kuuluvat kaikille, mutta käytännössä se tarkoittaa juuri tuota.)

Mutta ei, he ovat väärässä. Kyseessä ei ole oheisvahinko, vaan osoitus siitä, miten vähitellen koko järjestelmä murtuu. Se murtuu siksi, että sitä ei voida ylläpitää, mikäli se on avoin kaikille ja mikäli sitä ei voimakkaasti rajata, niin lainsäädännön kuin yhteisöllisen hyväksyttävyydenkin osalta.

Ei ole sattumaa, että saamme lukea jatkuvasti yhä härskimpiä uutisia hyväksikäytöstä ja siitä, kuinka järjestelmämme on täysin kädetön huijaajien edessä. Kulttuurimme muuttuu toki myös; liberaalissa yhteiskunnassa yksilöitä ei koske samanlainen kontrolli kuin joskus.

Kuten yleensä, on syytä katsoa länsinaapuriimme Ruotsiin, jossa tämäkin katastrofi on jo paljon pidemmällä. Esimerkiksi sosiaaliturvan väärinkäyttö on noussut viime aikoina otsikoihin toistuvasti. On esitetty, että jopa 275 miljardia kruunua tulee menemään väärin taskuihin vuoteen 2030 mennessä, mikäli sama tahti jatkuu (SVT 11.12.). Toisaalta ilman väärinkäytöksiäkin tilanne on paikoin kestämätön, kuten julkisen talouden kustannuksista, segregaatiosta ja heikentyneestä turvallisuustilanteesta tiedämme. Tätä ruotsalaiset nyt yrittävät korjata.

Pahoin pelkään, että eivät onnistu. Ei vain ole välineitä. Järjestelmä tehtiin aivan toisenlaiseen maailmaan.

Somenarsistit, maahanmuutto ja suomalaisuus

Kuvaan termillä ”somenarsisti” sellaisia ihmisiä, jotka kuvittelevat, että kaikki asiat ja kannanotot koskevat heitä itseään. Somenarsisteilla on taipumuksena loukkaantua hyvin monenlaisista asioista. Tästä huolimatta he eivät yleensä vaikuta kovin herkiltä tai empaattisilta, vaan päinvastoin aggressiivisilta, kun kyse on näkemyksistä, joita he eivät jaa.

Somenarsistit uskovat usein olevansa sivistyneitä ja kannattavansa dialogia. Näin ei kuitenkaan käytännössä ole.

Somenarsistit osallistuvat yhteiskunnalliseen keskusteluun aktiivisesti, mutta eivät kykene irrottamaan omaa persoonaansa tai henkilöhistoriaansa laajemmasta kuvasta. He siirtyvät keskusteluihin oma napa edellä, mikä väistämättä tekee kaikesta yhteiskunnallisesta keskustelusta mahdotonta ja muuttaa sen kovaäänisten yksilöiden mellakaksi, jossa yhtäältä taputetaan samanmielisille ja toisaalta isketään toisinajattelijoita.

Itsekeskeisyytensä vuoksi somenarsistit eivät usein ymmärrä, mikä ero on yksilöllä ja kokonaisuudella, heidän omalla elinpiirillään ja kaikkien elinpiirillä, mikro- ja makrotasolla. He pitävät usein ymmärtämättömyyttään jopa hyveenä – se väitetysti kuvastaa heidän liberalismiaan, jossa yksilö ja sen tarpeet ja halut (ja loukkaantuminen) menevät kaiken muun edelle. Mikäli heitä informoi siitä, mikä arvo on tilastoilla, keskiarvoilla ja mediaaneilla, he vastaavat, että nekin koostuvat yksilöistä.

Käytännössä kyvyttömyys ymmärtää yksittäisten ihmisten ja esimerkiksi tilastojen välistä eroa saa nämä ihmiset tuomaan esille oman kokemuksensa ja/tai loukkaantumisensa jokaiseen sellaiseen sosiaalisessa mediassa esitettyyn näkökulmaan, joka ei edusta heidän omaa elämäänsä ja kokemusmaailmaansa tai johon he eivät voi henkilökohtaisesti samaistua. Tällainen toiminta johtaa ”kuplautumiseen”, jonka uskotaan tuottavan yhteiskunnallista polarisaatiota. 

Osa somenarsisteista on vain tavattoman itsekeskeisiä ja kovaäänisiä. Heille yhteiskunnallinen läsnäolo tarkoittaa samaa kuin jatkuva itsensä ja kokemustensa esilletuonti.

Osa somenarsistien kanssa samalla tavalla toimivista ei välttämättä ole itsekeskeisiä vaan ennakkoluuloisia. On olemassa monenlaisia ennakkoluuloja, jotka sumentavat ihmisten järjen ja käytöstavat. Mikäli ihminen ei ole tarpeeksi rohkea kyseenalaistamaan omia ennakkoluulojaan – olivatpa ne syntyneet mistä tahansa – on vaarana, että hän ajautuu toistamaan itseään ja vahvistamaan kokemuksiaan ikään kuin se olisi itsessään yhteiskunnallinen argumentti.

Osa somenarsisteista on yksinomaan typeriä. Kaikkien ihmisten kognitiiviset kyvyt eivät riitä ymmärtämään, mikä ero on yksilöllä ja kokonaisuudella, minun kokemuksellani ja keskiarvolla, kavereideni kokemuksilla ja tilastoilla. Mikäli typeryyteen yhdistyy vielä halu pitää itseään esillä, lopputulos on sosiaalisen median yhteiskunnallisen keskustelun kannalta melko toivoton.

Nykypolitiikka tuntuu suosivan emotionaalisuutta ja itsekeskeisyyttä sekä erilaisia performansseja. Ilman sosiaalista mediaa tämä ei olisi mahdollista. Somessa esiintyvä tahallinen ja tahaton väärinymmärtäminen, narsismi ja näihin takertuvat laajemmat kannanotot ruokkivat nopeasyklistä ja aggressiivista yhteiskunnallista ilmapiiriä.

Monet poliitikot, ehkä kuvitelmistanne huolimatta, eivät ole tyhmiä. Mikäli kansanedustaja sortuu somenarsismiin, hän tuskin tekee sitä tyhmyyttään, vaan juuri siksi, että nykypolitiikka usein palkitsee sellaisesta. Tunteita, loukkaantumista, identiteettiä, minä, minä, minä – ja minun äänestäjäni!

Maahanmuutosta ja juuri sinusta

Kun kirjoitan sosiaalisessa mediassa maahanmuuton aiheuttamista ongelmista ja eri maiden (yleensä Suomen ja Ruotsin) väestöpohjan muutoksista virallisiin tilastoihin pohjautuen, löytävät paikalle kymmenet, sadat loukkaantuneet ja kiukustuneet. Yksi epäilee, että vien hänen ihmisoikeutensa, kun hänen isänsä on saksalainen. Toinen kysyy, eikö hänen lapsillaan ole oikeutta olla Suomessa, koska appivanhemmat ovat italialaisia. Kolmas kertoo, että vastustan suomalaisia Ruotsissa ja englantilaisia Suomessa, ja että olen natsi, fasisti ja rasisti. Neljäs kertoo, että vaikka hän on Somaliasta, on hän enemmän suomalainen kuin minä. Joku vaatii minulle geenitestiä, toinen kuulaa kalloon, kolmas sanoo kantelevansa jonnekin, neljäs haluaa poistaa kansalaisuuteni.

En ole tietääkseni koskaan kritisoinut saksalaisia Suomessa tai vastustanut kansainvälisyyttä. Kautta aikain tapahtuvalla normaalilla siirtolaisuudella, kohdemaata ja yksilöä hyödyttäen, ja kehitysmaista tapahtuvalla massamaahanmuutolla, joka jää kohdemaan kansalaisten maksettavaksi, on eronsa, ja se ero on sitä suurempi, mitä enemmän veroja maassa käytetään epätasa-arvon tasaamiseen ja ihmisten hyvinvointiin. Pohjoismainen hyvinvointivaltiomalli on aivan omassa luokassaan.  

Monikultturismi ja massamaahanmuutto ovat eri asioita kuin kansainvälisyys. Ne ovat kokonaisvaltaisia ideologioita ja/tai joidenkin tahojen taloudellisia tai muita intressejä. Suhtaudun niihin hyvin kriittisesti.

En ole milloinkaan kohdistanut kritiikkiä yksittäisiä maahanmuuttajia kohtaan. Kohteenani on poliittinen järjestelmä ja maahanmuuttopolitiikka. Yhtäältä valtio, joka kuvittelee, että se voisi säilyttää avokätisen sosiaaliturvansa ja hyvinvointijärjestelmänsä samaan aikaan, kun se kutsuu maailman sisään. Toisaalta kritisoin liberalismin ideologiaa, joka kuvittelee selviävänsä ”monikulttuurisuudesta” voittajana, vaikka se vähitellen integroi itseensä yhä enemmän ei-liberaaleja asioita.

Niin, sinä somenarsisti. Minä en puhunut sinusta enkä saksalaisesta isästäsi. Puhuin Suomelle (ja Ruotsille) haitallisesta maahanmuutosta. Jos sinä et tiedä, mitä maahanmuuton haitat ovat, suosittelen perehtymään aiheeseen. Sekä Suomi että etenkin Ruotsi tarjoavat mahdottoman paljon esimerkkejä.

Mikäli sinä osallistut yhteiskunnalliseen keskusteluun ja louskutat erinomaisella suomen kielelläsi perussuomalaiselle Twitterissä, otaksun, että olet integroitunut melko hyvin. En puhu sinusta.

Eikä sinunkaan, vihreän paikallispoliitikon, kannattaisi olla huolissasi, että nyt on 30-luku täällä ja pian tulevat kaasukammiot, koska varapuheenjohtaja Purra julkaisee tilastoja. Ja tiedänhän minä, ettet sinä oikeasti olekaan. Kunhan teet politiikkaa, likaista politiikkaa.

Väistele ja iske

Kun somenarsistille kertoo, että tilastojen mukaan toimeentulotukiasiakkaista x prosenttia on maahanmuuttajia, hän kertoo tuntemistaan maahanmuuttajista, jotka eivät nosta toimeentulotukea vaan tienaavat enemmän kuin allekirjoittanut. Jos hänelle kertoo, että tilastojen mukaan tietyn maahanmuuttajaryhmän edustajan keskimääräinen elinkaarikustannus julkiselle taloudelle on x miljoonaa euroa, hän kertoo minulle, että se johtuu siitä, että perussuomalaiset eivät arvosta näitä maahanmuuttajia.

Kun hänelle kertoo maahanmuuttajien yliedustuksesta rikostilastoissa, hän vastaa, kuinka paljon suomalainen – tai perussuomalainen – tekee rikoksia. Vaihtoehtoisesti hän kertoo tuttavistaan, jotka ovat rehellisiä ja kunnollisia.

Ja jos somenarsisteille siis kertoo, kuinka paljon vieraskielisten (so. maahanmuuttajien ja maahanmuuttajataustaisten) määrä lisääntyy koko ajan, he kysyvät, vastustanko englantilaisia, saksalaisia tai japanilaisia. Entä ihmisoikeuksia? Ja että enkö salli, että suomalainen tekee lapsia kiinalaisen kanssa.

Idealismi ja realismi

”Jakamaton ihmisarvo” tai ”universaalit ihmisoikeudet” ovat abstrakteja asioita, jotka konkretisoituvat vasta, kun joku taho – yleensä aina valtio – takaa ne. Tuo takaaminen voi tarkoittaa poliittisia oikeuksia ja vapautta, mutta länsimaissa, etenkin pohjoismaiden hyvinvointivaltioissa, se tarkoittaa aina myös taloudellisia oikeuksia saada tietty elintaso ja muita lukuisia ”oikeuksia”.

Useimmista vasemmistolaisista minut erottaa se, että ymmärrän realistisesti, että käytännön maailmassa jakamaton ihmisarvo tarkoittaa aina sitä, että jollakin on velvollisuus maksaa tuon jakamattoman ihmisarvon abstraktista erottuvat maalliset sovellukset. Suomeen (ja Ruotsiin ja moneen muuhun länsimaahan) kohdistuva maahanmuutto maksaa erittäin paljon rahaa.

Näin ei tietenkään tarvitsisi olla – kyse ei ole siitä, että maahanmuutto itsessään olisi kustannus, vaan tietenkin siitä, että tietynlainen maahanmuutto on kustannus. Sen edellyttäminen, että maahanmuutosta olisi hyötyä eikä haittaa, ei ole fasismia. Jos tätä ei ymmärrä, ei voi mitään.

Jotenkin vain soisi, että siinä tapauksessa ei tulisi huutamaan natsia ja kuulaa kalloon ihmiselle, joka ymmärtää.

Poliittinen realismi ja oman maan ja kansalaisten edelle laittaminen ei ole pahuutta eikä se ole itsekkyyttä. Se on täysin perusasia kansakunnalle. Erityisen perusasia se on tällaiselle maalle, jossa on korkea verorahoin taattava hyvinvointi.

Muun maailman hoivaamiseen ei ole olemassa erillistä kassaa, vaan raha tulee samasta paikasta kuin suomalaisten tukeminen ja auttaminen – eli veronmaksajilta. Mikäli kulutamme useamman miljardin vuodessa maahanmuuttoon, se on varmasti pois jostakin muualta.

Olen ajatuksiltani anti-sosialisti, ja mielestäni valtion ei tule kaataa rahaa sinne tänne, vaan käyttää ne suomalaisten hyvinvointiin ja niiden turvaverkoksi, jotka eivät itse itsestään voi huolehtia.

Toisaalta ei kaikessa ole kyse rahasta, vaan myös arvoista. Oikeudenmukaisuuskäsitykseeni ei mahdu, että hoivaamme nuoria miehiä, jotka ovat jopa saaneet kielteisen turvapaikkapäätöksen, mutta jätämme omia ihmisiämme vaille apua ja hoitoa ja huomiota. Tiedän, että hyvin moni suomalainen ajattelee samoin.

En puhu näin ilkeyttäni. En ole kylmä tai tunteeton. En kohtele ihmisiä ikävästi. En vihaa ketään. En vastusta kansainvälisyyttä tai normaalia eri ihmisten ja kulttuureiden välistä kanssakäymistä ja liikettä valtioiden välillä.

Enkä edes somessa kiusaa ketään.

Kuka on suomalainen?

Tämä on maahanmuutosta keskustelua – sitä, miten eri maista ihmiset muuttavat toisiin maihin. Sillä ei ole tekemistä ihonvärin tai geenien kanssa. Politiikkani – tai perussuomalaisen puolueen politiikka – ei ulotu sille asteelle, ja se on täysin selvää.

En ota osaa somen suomalaisuuskeskusteluihin. Ne eivät kiinnosta minua eikä minulla ole niihin aikaa. Suomalaisuus – filosofisesti, biologisesti, kulttuurihistoriallisesti ym. – on tietysti kiinnostava asia, mutta käytännön poliittisessa työssäni näille ajatuksille ei ole tilaa eikä käyttöä. En peukuta sen paremmin niitä, joiden mukaan afrikkalaisesta tulee suomalainen, kun hän saa kansalaisuuden, kuin niitäkään, jotka haluavat tarkastella geenejä ja ihmisten sukuhistoriaa kyetäkseen määrittämään suomalaisen.  

Mikäli huonosti suomea osaava ja kulttuuriamme halveksiva ihminen väittää somessa olevansa suomalainen, väittäköön sitten. En varmasti ole samaa mieltä, mutta en koe mielekkääksi tai poliittisia tavoitteitani edistäväksi jäädä vänkäämään asiasta – en tuon suomalaiseksi haluavan, häntä kannustavien enkä häntä vastustavienkaan kanssa.

Ennemmin haluaisin huolehtia esimerkiksi siitä, että Suomen kansalaisuutta ei saisi jo muutaman vuoden jälkeen, kuin liukuhihnalta.

Toisaalta saanhan minäkin väittää halutessani olevani vaikka lumileopardi. Eri asia on, ottaako asiaa kukaan lisäkseni vakavasti ja mitä väliä silläkään on.

Ylipäätänsä en ymmärrä, mikä hinku ihmisillä on olla juuri suomalaisia ja saada sille varmistus minulta tai muilta perussuomalaisilta. Luulenkin, että kyse on enemmän politiikasta kuin siitä, että jotakuta oikeasti kiinnostaisi, onko herra x tai rouva y nyt varmasti perussuomalaisen poliitikon mielestä riittävän suomalainen.

Ja riittävän suomalainen mihin?

Oikeuksia ja sosiaaliturvaa täällä saa (valitettavasti) ihan vain astumalla sisään ja kansalaisuudenkin siis muutamassa vuodessa. Vaikka tekisi käytännössä mitä. Mitä lisähyötyä on siitä, pitääkö persu sinua suomalaisena?

Eli vielä niille somenarsisteille, jotka roikkuvat perässäni kyselemässä, ovatko he tai heidän puolisonsa tai heidän lapsensa mielestäni suomalaisia (tai lumileopardeja): en osaa sanoa eivätkä kiistelynne kiinnosta.

Lopuksi

Vielä muutama sana tasapainottamaan viestiäni.

Vaikka tässä kirjoituksessa yksinomaan arvosteltiin minun kimpussani olevia ihmisiä, tiedän toki, että vastaavanlaisia ihmisiä on myös toisenlaista poliittista linjaa edustavien kimpussa.

Koska tapanani on olla kriittinen kaikkea kohtaan, totean, että suhtaudun sometrolleihin ja -kiusantekijöihin ja tahalliseen väärinymmärtämiseen ja polarisaation lisäämiseen kaikilla puolilla poliittista kenttää yhtä negatiivisesti.

Mielestäni politiikassa on aivan riittävästi tekemistä muutenkin.

Temporary Reintroduction of Border Control ja todella vähän turvapaikanhakijoita

Passintarkastus Pariisin Charles de Gaulle’illa lokakuussa. En kokenut rasitteeksi.

Norja, Ruotsi, Tanska, Saksa ja Itävalta jatkavat huomisesta alkaen jälleen seuraavalla kuudella kuukaudella ”väliaikaista” rajavalvontaansa. Ranska teki saman päätöksen jo lokakuun lopussa.

Kyseessä on EU:n mielestä ehdoton poikkeus – ainoa vain, että poikkeus on ollut voimassa jo monta vuotta. Ja hyvä niin.

Suomi sen sijaan ajaa vapaata Schengeniä – eli toisin sanoen ei tee mitään, mutta nauttii vapaamatkustajana siitä, että muut tekevät.

Hallitusohjelmassa asia kuvataan näin:

”Vapaa liikkuvuus Schengen-alueella turvataan.”

Olen yrittänyt oleellisilta henkilöiltä kysellä, että mitä tuo mahtaa tarkoittaa, mutta en ole oikein saanut vastausta. Totta kai Suomi salaa myhäilee, että muut hoitavat homman. Hallitus leikkii, että meillä on ainoastaan itäraja, vaikka hyvin tiedämme, että länsirajasta on ollut lähivuosina paljon enemmän harmia.

Vaatii mielestäni melkoista kirkasotsaisuutta tällaisessa eurooppalaisessa tilanteessa julistaa, että Suomi ajaa vapaata ja esteetöntä Schengeniä. Vai typeryyttäkö se on? Schengen meni jo, de facto.

Maantieteellinen asemamme suojaa meitä juuri siksi, että edellä puskureina olevat maat eivät päästä massoja läpi. Ennen kaikkea tällä on vaikutuksensa liikkeiden ohjautumiseen – rajavalvonta heikentää maiden vetovoimaa, vaikka turvapaikan hakemisen oikeus säilyy.

Viime aikojen suosituin hokema siitä, että Suomeen tulee tällä hetkellä TODELLA VÄHÄN turvapaikanhakijoita, on tyhjä veisu. Niin kauan kuin meille joka tapauksessa tulee ihmisiä samoista maista ja samoilta seuduilta, samanlaisilla olemattomilla koulutustaustoilla, samanlaisilla valtavilla integroitumishaasteilla, samanlaisilla kustannusvaikutuksilla, on aivan yhdentekevää, millä perusteella oleskelulupa on lopulta annettu.