islam

Vihapuhejahdin diktatoriset juuret

/ Riikka / 9 kommenttia

Ranskalaisen historian opettajan Samuel Patyn (1973-2020) murha Suur-Pariisiin kuuluvassa Conflans-Sainte-Honorinen kunnassa lokakuussa on tuonut taas kerran esiin liberaalin läntisen arvomaailman ja poliittisen islamin välisen jyrkän kuilun. Patyn kohtaloksi koitui hänen toimintansa omassa ammatissaan. Hän oli kertonut oppitunnilla oppilailleen kahden länsimaisen perusarvon – sananvapauden ja vähemmistöjen oikeuksien – törmäämisestä. Havaintovälineenä hän näytti satiirilehti Charlie Hebdon pilakuvaa, jossa esiintyy muslimien profeetta Muhammed.

Patyn tarkoituksena oli osoittaa ranskalaisen opetussuunnitelman mukaisesti, että moniarvoisessa yhteiskunnassa sananvapaus ylittää perusoikeutena uskontokuntien vaatimuksen pidättäytyä niiden pyhänä pitämien arvojen loukkaamisesta. Mikään uskonto ei voi nauttia erityiskohtelua.

Lisäksi Paty – joka nautti oppilaiden ja vanhempien enemmistön suurta arvostusta – pyrki erään oppilaan vanhemman mukaan huolehtimaan muslimioppilaiden uskonnollisista tunteista varoittamalla oppitunnin sisällöstä ja ohjaamalla heidät ulos luokasta täksi ajaksi. Paty siis toteutti uskonnollista suvaitsevaisuutta hyvin pitkälle, jopa poliittisen korrektiuden tasolle asti.

Toisenlaisten arvojen ja päämäärien ajamana toimi sen sijaan 18-vuotias tšetšeenilähtöinen Abdullah Anzorov, joka ensin tappoi Patyn ja leikkasi sitten tämän pään irti. Useissa muslimimaissa keräännyttiin mielenosoituksiin tuomitsemaan sekä ranskalainen katsomuksellista tasa-arvoa vaaliva maailmankuva että sen henkilöimä presidentti Emmanuel Macron. Islamilaisten maiden yhteistyöjärjestö OIC koki tarpeen erikseen korostaa murhatyön jälkeisessä lausunnossaan, että se aikoo jatkossakin vaatia julkaisukieltoa Muhammed-pilakuville kaikkialla maailmassa.

Kysyä voi, miksi meillä Suomessa opettajien ammattijärjestö vaikeni koko läntistä koulumaailmaa sokeeranneesta terroriteosta. Länsinaapurissamme Ruotsissa opettajien ammattiyhdistysjohtaja Åsa Fahlen otti samaan aikaan voimallisesti kantaa Patyn tappoon korostaen, että opettajilla on yhtäältä tarvetta suoraselkäisyyteen, ja toisaalta heidän oikeusturvansa on varmistettava. Fahlen sanoi ruotsalaisen opettajalehden haastattelussa, että osa opettajista kokee ahdistavan ilmapiirin vallitsevan myös kotimaassa, kun oppitunneilla käsitellään eri uskontoja. Patyn murhaepäilyä käsiteltiin ruotsalaisissa medioissa ylipäätään laajasti ja konkreettisesti. Suomessa merkillepantavinta sen sijaan oli, ettei Yleisradio noteerannut verkkosivuillaan presidentti Sauli Niinistön Twitterissä ilmaisemaa tukea kollegalleen Macronille. Yle muisti sentään lisätä Niinistön twiitin lopuksi juttua, joka julkaistiin päivää myöhemmin.

Sananvapauskäsitykseemme on vuosikymmeniä kuulunut vahva vaikenemisen ja itsesensuurin sekä voimakkaan laillisuussäätelyn linja. Se johtuu paljolti meistä riippumattomasta ulkopuolisesta pakosta: katkerasta sijainnistamme entisen kommunistidiktatuurin Neuvostoliiton naapurina, ja tämän geopoliittisen tosiasian useista ikävistä seurannaisvaikutuksista sisäpolitiikkaamme.

Toisaalta suomalaiselle ahtaalle sananvapauskäsitykselle näyttää olevan monissa politiikan ja yhteiskunnan piireissä voimakasta tilausta. Tämä sisältä tuleva sanomisen suitsiminen on viime vuosina vain lisääntynyt, kun sananvapautta rajoittavaa lainsäädäntöä sekä laintulkintaa on kiristetty ja viranomaisresursseja verkon vihapuheen seurantaan on jatkuvasti lisätty. Sanankäytön kärkkäiksi vartijoiksi ovat ilmoittautuneet niin valtakunnan ylin syyttäjä kuin tietoverkoissa kanssakansalaisiaan valvovat niin kutsutut sosiaalisen oikeudenmukaisuuden soturit.

Yhteistä tälle toiminnalle näyttää olevan poliittisten vastustajien suiden tukkiminen. Taustalla vaikuttaa relativismia korostava ”ylivalveutunut” ja yleensä monikulttuurinen ideologia, jota progressiivisiksi itseään nimittävät tahot junttaavat syvälle suomalaiseen yhteiskuntaan. Kun tämän toiminnan pintaa hieman raaputtaa, löytää kuitenkin laajempia ja syvempiä ulottuvuuksia.

Kolmekymmentä vuotta Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen on suorastaan hämmästyttävää, miten yksipuolista keskustelua sananvapauden merkityksestä Suomessa käydään. Voisihan kuvitella, että pienen demokratian vapautuessa autoritaarisen ikeen alta tapahtuisi henkistä vapautumista ja läntiset arvot ja ideaalit saisivat laajemmin virrata Suomeenkin, niin kansan kuin oppineistonkin piireihin.

Neuvostoliitolla ja sen kommunismiin alistamilla satelliittivaltioilla oli aikanaan erittäin suuri merkitys Euroopan – ja Suomen – sananvapauslainsäädännön sekä ”vihapuheen” vastaisen politiikan vähittäisessä muovautumisessa. Yhtä voimakkaasti kommunistidiktatuuri vaikutti myös vähemmistöjen oikeuksia takaavien kansainvälisten sopimusten syntyyn toisen maailman sodan jälkeen sekä erityisesti kylmän sodan aikana 1960-luvulla.

Kun maailma sodan jälkeen voittajavaltojen johdolla muovasi Ihmisoikeuksien yleismaailmallista julistusta (1948), vastakkain olivat Yhdysvaltain johtama sananvapautta korostanut länsiblokki sekä Neuvostoliitto alistettuine liittolaisineen. Neuvostoblokki vaati valtioille pitkälle meneviä oikeuksia rajoittaa kansalaisten sananvapautta perustellen vaatimuksiaan kansallisen turvallisuuden suojaamisella sekä halulla estää suvaitsemattomuuteen kiihottavat ilmaisut.

Kuulostaako tutulta?

Natsi-Saksan sodassa lyönyt Neuvostoliitto vetosi tarpeeseen estää fasismin uudelleen nousu, mutta käytännössä sen vaatimukset oli tähdätty lännen kapitalistista järjestelmää sekä liberaalia demokratiaa vastaan. Se halusi turvata oman asemansa ja samalla luoda propagandista kuvaa lännestä.

Läntisen tulkinnan mukaan sananvapauden rajoitukset tuli taas rajata tarkasti sellaisiin tapauksiin, joissa suoraan kiihotetaan väkivaltaan.

Myöhemmin samat blokit ottivat yhteen, kun YK:n toimielimissä muotoiltiin Kaikkinaisen rotusyrjinnän poistamista koskevaa kansainvälistä yleissopimista (1965) sekä Kansalais- ja poliittisia oikeuksia koskevaa yleissopimusta (1966). Nämä sopimukset ovat vuoden 1948 ihmisoikeusjulistusta merkittävämpiä, sillä ne ovat allekirjoittajamaita laillisesti sitovia sekä toimivat pohjana myöhemmin muodostetulle sananvapaus- ja ihmisoikeussääntelylle. Tämä sääntely on erityisen vahvaa EU:n eri toimielimissä.

Kuten vuoden 1948 sopimuksen synnylle, myös vuosien 1965 ja 1966 sopimusten muovaamiselle oli tyypillistä, että Yhdysvallat pyrki tarkkarajaisiin muotoiluihin siitä, millainen kiihottaminen vähemmistöjä vastaan voisi tulla kriminalisoiduksi. Vuoden 1966 sopimusluonnoksessa haluttiin aluksi kieltää vain sellaiset kansalliseen, rodulliseen tai uskonnolliseen kiihotukseen perustuvat ilmaisut, jotka kehottavat väkivaltaan.

Neuvostoliitolle uskolliset maat asettuivat kuitenkin jälleen poikkipuolin katsoen, että muotoilu on liian kapea ja vaativat, että sopimusten on suojattava vähemmistöjä myös kiihottamiselta vihaan. Se ei kelvannut lännelle, jonka edustajat olivat huolissaan siitä, että ”vihan” ja ”vihamielisyyden” kaltaiset epämääräiset termit antavat totalitaarisille vallanpitäjille mahdollisuuden tehdä tyhjäksi kansalaisten muut poliittiset oikeudet.

Yhdysvaltain YK-edustaja, diplomaatti ja ihmisoikeusaktivisti Eleanor Roosevelt katsoi, että liian epämääräinen muotoilu ”rohkaisisi hallituksia rankaisemaan kaikesta (niihin kohdistetusta) arvostelusta vedoten (valheellisesti) uskonnollisen ja kansallisen suojan tarjoamiseen”. Australian YK-edustaja sanoi puolestaan, että kansalaisia ei voida käännyttää moralisteiksi lainsäädännöllä. Merkillepantavaa nykyperspektiivistä oli Ruotsin edustajan kanta, jonka mukaan ”tehokas suoja (kiihotusta vastaan) perustuu vapaaseen keskusteluun, tietoon sekä kouluopetukseen” ja että ”fanaattista vainoamista” pitäisi vastustaa ”vapaalla keskustelulla, tiedolla ja (julkisella) väittelyllä”. (The Sordid Origin of Hate-Speech Laws, 2011.)

Mitä tapahtui tälle läntiselle liberaalille ajattelulle?

Kansalais- ja poliittisia oikeuksia koskevan yleissopimuksen lopullinen muoto hyväksyttiin lopulta selvin äänin neuvostoblokin hyväksi. Neuvostoliitto sai tukea useilta ei-länsimaisilta mailta, kuten Saudi-Arabialta, Sudanilta ja Thaimaalta. Jälkikäteen katsoen on helppo nähdä, että äänestystulos oli odotettu. Neuvostoliiton ote maailmanpolitiikassa oli 1960-luvulla väkevä ja se käytti propagandassaan taitavasti hyväksi mustiin Yhdysvalloissa kohdistunutta rotusortoa.

Oikeastaan Neuvostoliiton ei olisi edes tarvinnut turvautua hybridivaikuttamiseen, sillä läntiset vapaat tiedotusvälineet tekivät työtä sen puolesta. Kun media raportoi tarkasti, miten esimerkiksi syyskuussa 1957 kuvernööri Orval Faubus turvautui Yhdysvaltain kansalliskaartin apuun estääkseen yhdeksää mustaa oppilasta saamassa lukio-opetusta Little Rockissa Arkansasissa, Moskovassa hierottiin tyytyväisinä käsiä ja otettiin tilanteesta kaikki mahdollinen propagandahyöty irti. Yhdysvaltain rotusorto pöyristytti suurta osaa läntisestä yleisöstä. Tällä tavalla laajoihin läntisiin yleisöihin – ja suomalaisiin yleisöihin – saatiin iskostettua ajatus siitä, että Yhdysvallat on uhka sekä yksilölle että maailmanrauhalle ja että vain Neuvostoliitto on oikean rauhan asialla.

YK:n äänestäessä vuoden 1966 sopimuksesta mustien kansalaisoikeuksia Yhdysvalloissa taanneet Civil Rights Act (1964) ja Voting Rights Act (1965) olivat olleet voimassa vain lyhyen aikaa.

Edellä esitettyä sananvapauslakiemme ideologista historiaa on tutkinut tanskalainen lakimies-kirjailija, klassista liberalismia edustava Jacob Mchangama. Yhdysvaltalaisen Hoover-instituutin julkaisemassa tekstissä Mchangama pitää ironisena, että sekä vuoden 1965 että vuoden 1966 sopimusten muotoiluja vastustaneissa länsimaissa on yhä enemmän kannatusta kriminalisoida epämääräisesti määritetty ”vihapuhe”. Mchangamaa seuraten ei ole liioiteltua sanoa, että sananvapautta rajoittava lakikoodistomme on kestävintä aatteellista perintöä, jonka romahtanut kommunistinen neuvostoimperiumi on jälkeensä jättänyt.

Millainen sitten oli tai on tämä kommunistinen, tai jopa stalinististinen, ideologia, joka elää nykypolvilta piiloon jäävinä pohjavirtauksina, kun debatoimme sananvapauden puutteista lännessä?

Josif Vissarionovitš Džugašvili (1878-1953), joka paremmin tunnetaan vallankumousnimellään Josif Stalin, oli paitsi Neuvostoliiton pitkäaikainen hirmuhallitsija myös juristerian alan diktaattori. Stalinin aikana luotujen lakien ja laveiden laintulkintojen vallitessa neuvostokansalainen ei voinut koskaan tietää, milloin hänen toimintansa tai ilmaisunsa täyttivät rikoksen tunnusmerkit. Vaikka Stalin olikin äärimmäinen hahmo maailmanhistoriassa, tuli hänestä silti sankarillinen kätilö niille häntä seuranneille suuntauksille, jotka ”sanomisen vastuun” nimissä pyrkivät luomaan kansalaisiin vaikenemisen kulttuuria. Juuri itsesensuuriin jokainen diktatuuri pyrkii.

Nimenomaan neuvostolainsäädännön hyhmäisyys oli syynä, kun kansalainen joutui miettimään, mitä sai julkisesti sanoa. Tärkeimmät ja olennaisimmat asiat puhuttiin salaa keittiössä, sillä muutoin suuressa vaarassa olisi voinut olla henki – tai propagandan mukaan tietenkin suuri ja mahtava neuvostovaltio. Sillä, oliko väitetty uhka valtiolle todellinen, ei ollut lainkaan merkitystä eikä sitä punnittu oikeussaleissa.

Väite siitä, että nykypäivän kielletyt sanat tai väärät mielipiteet uhkaavat demokratiaa, oikeusvaltiota tai ”instituutioita”, on syytöksenä kova ja syytetylle vaarallinen, mutta sisällöltään aivan yhtä hatara ja keinotekoinen.

Siinä missä Stalinin ajan neuvostokansa eli jatkuvassa vaarassa olla ”objektiivisesti syyllinen” tai ”kansanvihollinen”, on länsimaisella jatkuvan itsetarkkailun tarpeen unohtavalla yksilöllä nyt vaara joutua tuomiolle uhrittomista sananvapausrikoksista.

Stalinin nimen mainitseminen voi kuulostaa joidenkin mielestä turhan kovalta kortinpeluulta, mutta sille on muitakin perusteluita, jotka kiinnostavasti peilautuvat Euroopan ja Suomen sananvapauden historiaan. Historioitsija Anne Appelbaum osoittaa kirjassaan Punainen nälkä – Stalinin sota Ukrainassa (Siltala 2018), kuinka Neuvostoliitto sotien jälkeen käydyssä vähemmistöjen suojaamista koskevassa debatoinnissa sai rajattua tietyt yhteiskunnalliset ryhmät suojan tarpeen ulkopuolelle. Kremlillä oli tässäkin maho lehmänsä ojassa.

Appelbaumin mukaan vähemmistösuojan ulkopuolelle saatiin rajattua monet yhteiskunnalliset ryhmät ja ennen muuta kulakit, eli itselliset talonpojat, jotka neuvostoideologian mukaisesti tuomittiin menettämään omaisuutensa, ja jolleivat he taipuneet kolhoosijärjestelmään, oli edessä pakkotyö jollain tuhansista Stalinin vankityöleireistä. Stalinin 1930-luvulla neuvostomaihin ja erityisesti Ukrainaan kohdistamat maatalouden pakko-otot aiheuttivat nälänhädän, jossa arvioiden mukaan kuoli vähintään kolme miljoonaa ukrainalaista. Myös paljon suurempia arvioita on esitetty. Vain 34 valtiota on tunnustanut kyseessä olleen kansanmurha.

Kulakkien tuhoamisen ohella Stalinin haluna oli nujertaa – lopullisesti – jo alistamiensa ukrainalaiskommunistien kansallismielisyys, ja tästä vasemmistonationalismin vastaisesta säälimättömästä vainosta saivat maksaa hengellään myös Neuvosto-Karjalaan muuttaneet tuhannet suomalaiset. Vladimir Putinin Venäjällä nämä 90 vuoden takaiset märkivät haavat tuottavat edelleen visvaa, millä on vaikutuksensa Suomenkin ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan.

Suomalaisesta perspektiivistä vähintään yhtä olennaista on kysyä, kuinka paljon on Stalinin vainojen perua, ettei yhteiskunnallisia ryhmiä kohdella tasaveroisesti, kun Suomessa päätetään poliisitutkinnan aloittamisesta tai langetetaan tuomioita kansanryhmää vastaan kiihottamisesta.

Lyhyt katsaus sisäpolitiikkamme viime vuosien retoriikkaan osoittaa, että Suomessa on nykyisen laintulkinnan mukaan hyväksyttävää rinnastaa työttömät rikkaruohoihin tai porvarilliset poliitikot Neuvosto-Venäjän salaiseen poliisiin Tšekaan, joka tunnettiin brutaalista tavastaan teloittaa uhrinsa niskalaukauksella. Vieläkin vähemmän suojaa nauttivat tavalliset persuäänestäjät, joita saa nimittää rasisteiksi ja natseiksi ja joiden kannattamaa puoluetta voi huoletta kuvata ”parasiittipuolueeksi”. Esimerkkejä molempiin suuntiin on tietysti lukuisia, valtamedian ja ykköspoliitikkojen kautta sosiaalisessa mediassa velloviin keskusteluihin.1

Liberaalien, moniarvoisten yhteiskuntien yhteinen tavoite oli pitkään edistys, jota on mitattu kansalaisvapauksien ja -oikeuksien lisääntymisellä suhteessa valtioon. Tähän läntiseen ideaaliin esimerkiksi ylimmän valtakunnansyyttäjän Raija Toiviaisen viime vuosina toistuvasti ilmaisemat halut muun muassa sananvapaustuomioiden koventamiseen sekä poliisin jo kerran tutkimien juttujen uudelleen tutkimiseen sopivat huonosti.

Mikäli kansalaisten poliittisten oikeuksien pohjana pidetään laajaa sananvapautta, pitäisi kiihottamislain tarkkarajaisuutta tarkastella uudelleen, ja tärkeimpänä lähtökohtana tulisi pitää tavallisen kansalaisen oikeusturvaa.

Nykyinen laintulkinta on osoittanut, että karkeiden – siis selvästi edellä mainitun Eleanor Rooseveltin määrittämien sananvapauden rajojen ylimenevien – kiihotustapausten lisäksi käräjä- ja hovioikeudet langettavat tuomioita epämääräisissä jutuissa. Facebookiin suutuspäissään kirjoittanut kansalainen on voitu tuomita liki 2 000 euron sakkoihin ”väärien” sanojen käytöstä, vaikka teon ilmeisenä motiivina olisi ollut arvostelu liian löyhänä pidettyä maahanmuutto- ja kriminaalipolitiikkaa kohtaan.

Ruotsissa rikostuomio on tullut jopa Facebookiin kirjoitetusta yhdestä ainoasta sanasta (blattejävlär, suom. lakupaskiaiset), jolla tuomittu oli kommentoinut maahanmuuttajien muodostamien rikollisjengien ammuskelua. Yhden sanan perässä on eduskuntaakin juoksutettu.

Kaikkein ongelmallisimpia sananvapauden kannalta ovat poliisitutkinnat ja tuomiot sellaisista ilmauksista, joissa tekijä selvästi osoittaa sanoillaan kritisoivansa vallanpitäjiä, mutta jotka poliisi tai syyttäjäviranomainen tulkitsee joko sanallisen tai kuvallisen sisältönsä takia vähemmistöryhmiä solvaavaksi tai panettelevaksi. Akuutein esimerkki tällaisesta puhtaasta ajatusrikosepäilystä on kansanedustaja Päivi Räsäsen (kd) saama syyte viesteistä, joilla hän arvosteli luterilaista kirkkoa, mutta joiden valtakunnansyyttäjä arvioi loukkaavan seksuaalivähemmistöjä rikollisella tavalla. Lukuisia muitakin vastaavia tapauksia julkisuudesta löytyy aivan viime ajoilta.

Sananvapaus ei oikeudellisena periaatteena koske kuitenkaan vain yksilöitä, vaan kannattelee kokonaisia kansakuntia. Alussa mainitun ranskalaisopettaja Samuel Patyn kohtalo sekä sitä seurannut kansainvälinen kuohunta osoittavat, että useat Euroopan valtiot elävät ratkaisuhetkiä, kun ne yrittävät sovittaa yhteen nopeasti kasvavan poliittisen islamin kannatuksen sekä liberaalit arvot. Voiko olla niin, että hyökkäys sivistystä, tasa-arvoa ja kansakuntiemme tulevaisuutta symboloivaa koululaitosta kohtaan herättää myös hiljaisen enemmistön puolustamaan sananvapautta – viimeinkin? Joitakin positiivisia ennusmerkkejä on näkyvissä, mutta yhtä lailla mahdollista on, että Patyn nimi liitetään vain osaksi niitä satoja ranskalaisia, saksalaisia, brittejä, ruotsalaisia ja suomalaisia, jotka menettivät henkensä, jotta liberaali länsi pidettiin henkisesti alistuneena.2

Islamilaisen yhteistyöjärjestö OIC:n jyrkät puheenvuorot sananvapautta vastaan sekä islamilaisten maiden kasvanut vaikutusvalta YK:n toimielimissä osoittavat myös, että diktatuuriset tai puolidiktatuuriset valtiot kykenevät Neuvostoliiton kaatumisen jälkeenkin vaikuttamaan voimakkaasti vapaisiin yhteiskuntiimme.

Joskus kuuleekin sanottavan, että poliittinen islam on uusi Neuvostoliitto. Mielestäni ei tarvitse mennä näin kauas.

”Uusi Neuvostoliitto” on se, miten me suhtaudumme islamiin. Tai miten me suhtaudumme kehitysmaista saapuvaan maahanmuuttoon, sitä vastustavaan ja kyseenalaistavaan poliittiseen puheeseen tai moniin muihin sellaisiin yhteiskunnissamme vaikuttaviin ilmiöihin, jotka tuntuvat liian hankalilta käsitellä, kiusallisilta tai epämääräisiltä.

Mutta puhumatta ei voi olla, ainakaan demokratiassa.

—

1 Avoimessa ja vapaassa debatoinnissa näin mielestäni kuuluu ollakin, mutta samojen sääntöjen soisi tällöin koskevan kaikkia. Tämä edellyttäisi, että rikoslain soveltamisalaa koskien kiihottamista kansanryhmää vastaan joko supistettaisiin tai laajennettaisiin. Vastoin julkisuudessa usein esitettyjä väitteitä, kansallisessa lainsäädännössämme olisikin liikkumatilaa lisätä rikoslain kiihottamispykälien perusteeksi esimerkiksi yhteiskunnallinen asema tai poliittiset vakaumukset.  (Riikka Rask, Vihapuhe Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön valossa, s. 271-272). Ei liene yllätys, etten kuitenkaan näe laajentamisen olevan toivottava tie.

2 Tyypillistä ja valitettavaa suomalaisen sananvapausdebatin osalta on, ettei oikeustieteellisen tutkimuksen piiristä tunnu löytyvän varteenotettavaa akateemista keskustelijaa, joka erityisesti korostaisi sananvapauden merkitystä paitsi poliittiselle debatille myös laajemmille kansalaispiireille. On vaikea välttyä vaikutelmalta, että akatemian edustajat pitävät sananvapautta edelleen joko välttämättömänä pahana tai äärimmäisenä menneiden aikojen mörkönä, jota on hillittävä ja hallittava, ja jos ei se muuten tokene, sen käyttäjiä sakotettava. Miksi oman tieteenalan ideologinen historia ei kiinnosta oppineita, jotka muutoin viihtyvät hyvin niin mediassa kuin sosiaalisen median kiihkeissä keskusteluissa vastustamassa sananvapautta?

Kuinka kukaan suomalainen voi sanoa, että burkini on vain pala kangasta?

/ Riikka / 12 kommenttia

”Oi naisväki, jos tietäisitte ne oikeudet, joita miehillänne on teihin nähden, jokainen teistä pyyhkisi tomun miehensä jaloista omilla kasvoillaan.”

Uutisissa kerrottiin muutama viikko sitten, että Suomen yhdenvertaisuusvaltuutetun mukaan kaikkien uimahallien tulisi sallia burkinin käyttö. Valtuutetun mukaan burkinikielto voi olla syrjintää. Lisäksi valtuutettu suositteli yksityisten suihkutilojen rakentamista uimahalleihin.

Olen aiemmin kirjoittanut burkinista, ja todennut, että se ei sovi Suomeen, ei uimahalleihin eikä mihinkään muuallekaan.

Tällä kertaa Twitterissä kimppuuni hyökkäsi tavallista suurempi joukko ihmisiä – vihaisina, huvittuneina, uhkaillen, ymmärtämättöminä, raivoissaan. He kaikki puolustivat burkinia. Heidän mielestään se sopii Suomeen. Heidän mielestään se on vain pala kangasta, eikä Purralla pitäisi olla mitään sanomista siihen, miten ihmiset pukeutuvat.


Näille ihmisille burkini on kuin kiinalainen curry kana tai vietnamilainen pho-keitto – asia, joka on tullut Suomeen monikulttuurisuuden ja maahanmuuton seurauksena, ja johon ei liity mitään sen kummempaa.

Ihminen, jonka mielestä burkini on vain iso uimapuku, melkein kuin märkäpuku tai ”ihan sama kuin ristiriipus” ei ymmärrä historiaa tai kulttuuria. Ei yksilönvapauden, demokratian tai sukupuolten välisen tasa-arvon mekanismeja tai edellytyksiä.

Kuten olen aiemmin kertonut, en kehtaa enää kutsua itseäni feministiksi, koska koko termi on mädätetty juuri tällaisten burkinin puolustajien toimesta. Mutta naisten oikeudet minua ihan oikeasti kiinnostavat. Yksi tärkeimmistä periaatteistani politiikassa on huolehtia siitä, että maamme säilyy tasa-arvoisena ja ihmisoikeuksia kunnioittavana hyvinvointiyhteiskuntana. Valitettavasti tietyistä maista tuleva maahanmuutto uhmaa tätä monella rintamalla.  

Burkini ei ole muotivirtaus eikä nykyaikaa. Se ei ole uusi uimapuku eikä millään tavalla cool. Se ei ole jännittävää erilaisuutta, kansainvälisyyttä tai kehitystä.

Burkini on musliminaisten käyttämä uima-asu, joka peittää koko vartalon. Joissain malleissa se peittää kasvotkin, yleensä ei.

Burkini on osa laajaa islamiin kuuluvaa koneistoa, joka joko alistaa tai ainakin arvostaa naista vähemmän kuin miestä. Se kertoo, että nainen on pohjimmiltaan miehen omaisuutta, ilman autonomiaa. Naisen tulee peittää itsensä, naisen tulee suojella siveyttään, naisen tulee palvella miestä. Islamin mukaisesti elävät miehet ja naiset eivät ole tasa-arvoisia keskenään missään asiassa, mikäli ymmärrämme tasa-arvon, kuten se tavataan länsimaissa ymmärtää. (Huom. Tietenkään kaikki muslimit eivät elä tässä mielessä islamin mukaisesti.)

On totta, että burkini on pienempi paha kuin se, että musliminaiselta on kielletty koko uinti tai että hänen pitää pukeutua kaapuun.

Mielestäni me emme voi Suomessa ottaa tällaista ”pienemmän pahan” moraalista näkökulmaa. Perustavanlaatuiset arvomme joko ovat tai eivät ole – ja tällä hetkellä ne selvästi eivät ole, koska emme vaadi kaikkia täällä asuvia ihmisiä noudattamaan samoja asioita. Kuten Seida Sohrabi on todennut, yhdenvertaisuusvaltuutetun burkinikannanotto viestii, ettei tasa-arvo kuulu Suomessa kaikille, vaan että muslimimiehet ovat jopa täällä naisten yläpuolella.

On hienoa, että Suomessakin on jo maahanmuuttajataustaisia naisia, jotka puhuvat aiheesta rohkeasti julkisuudessa. Toivottavasti he onnistuvat avaamaan näiden sokeiden silmiä, joiden mukaan vaatekappaleet ovat vain pala kangasta.

Miksi me alistumme dogmaattisen islamin vaatimusten edessä? Olemme vuosikymmenien ja -satojen kuluessa saavuttaneet tämän kehityksen ja naisille tasavertaisen aseman. Mikäli mieheni yhtäkkiä vaatisi, että minun pitää peittää itseni tai en saa mennä ulos, hän joutuisi oikeuteen.

Miksi sama sallitaan maahanmuuttajille? Pukeutumiseen liittyvät kulttuurin ja uskonnon vaatimukset ovat vain yksi osa laajaa kokonaisuutta, jota meidän tulee vastustaa kokonaisuudessaan.

Samaan aikaan kun meidän ah-niin-liberaalit hyvät ihmisemme täällä puolustelevat burkinia ja muita islamin tapoja piilottaa ja hiljentää nainen, ympäri maailmaa rohkeat musliminaiset riisuvat huivejaan ja kääntyvät vastustamaan patriarkaalista alistuskoneistoa. Monissa maailman maissa naiset joutuvat vaikeuksiin, vankilaan, heitä kidutetaan, jopa tapetaan, heidän kieltäydyttyään käyttämästä islamin heille pakottamia asuja.

Näille naisille vaatteesta irtaantuminen on nimenomaan manifesti vapaudelle, ihmisoikeuksille, naisen asemalle ja äänelle.

Mutta hyvät ihmiset Suomessa puhuvat vapaaehtoisuudesta. Aina kun puhun burkasta, pikkutyttöjen hijabeista tai burkinista, saan kuulla, että niiden käyttäminen on vapaaehtoista. Käsi sydämelle, sinä ennakkoluuloton, vapaa ja liberaali nainen (tai mies), uskotko ihan oikeasti, että terve ihminen haluaa pukeutua esimerkiksi burkaan vapaaehtoisesti? Eikö asia muuttuisi vapaaehtoiseksi vasta, mikäli ihmisellä on mahdollisuus valita toisin?

Joidenkin on vaikeaa uskoa, että suomalaisnainen haluaa aidosti vapaaehtoisesti tehdä miehelleen ruokaa ja silittää hänen paitansa – joku kulttuurinen juttu ja patriarkaatti saavat hänet haluamaan niin. Ongelmia ei kuitenkaan tuota uskoa, että joku haluaa vapaaehtoisesti peittää itsensä maailmalta ja kulkea paksun kankaan sisässä.

Koska bikinit, korkokengät, seksualisoitu nainen ja meikkaaminen?

Eikä meidän tarvitse mennä edes muslimimaihin saakka. Euroopassa, myös Suomessa, naisten alistaminen ja rankaiseminen, mikäli he luopuvat näistä miesvaltaisen uskon tunnuksista, on tavallista. Kulttuuriset tavat eivät katoa ihmisistä heidän siirtyessään paikasta toiseen – ne siirtyvät tänne, meidän maahamme.

Erityisesti Ruotsissa, Ranskassa ja Isossa-Britanniassa erilaiset kunniakulttuuriin liittyvät ongelmat, pakkoavioliitot ja silpominen tulevat esille tutkimuksista. Monet maahanmuuttajanaiset elävät miestensä armoilla, ja suomalaistenkin selvitysten mukaan kärsivät mittavasta lähisuhdeväkivallasta.

Mutta meidän hyville ihmisillemme kyse on vain kankaasta, eikä kenelläkään, perussuomalaisella varsinkaan, ole oikeutta edes keskustella asiasta. Oksettavaa. Siinä teidän arvopohjanne.

Mitä ihmeen kehitystä on se, että naiset peitetään? Taistelunne #metoo’ssa ja muualla ovat tekopyhiä, kun ne suhteutetaan siihen, että te puolustatte – aktiivisesti ja kovaan ääneen – naisen alistamista kulttuurisin perustein, kunhan tuo kulttuuri ei ole omanne.

Se ei ole kehitystä, se on pahemman luokan taantumusta. Sitä ei tule hyväksyä, kannattaa eikä edistää. Ei erilaisuuden, uskonnonvapauden, vapaaehtoisuuden, monikulttuurisuuden eikä minkään muunkaan iskulauseen perusteella.

Meidän ei pidä hyväksyä ajatusta siitä, että nainen ei ole vapaa, nainen on huonompi, heikompi, tahdottomampi, kykenemättömämpi ja vaaraksi.

Huivi, burka, niqab tai burkini eivät ole ”pala kangasta” eivätkä tule koskaan olemaankaan.

En tule koskaan ymmärtämään, mikä saa länsimaisen, vapaan, tasa-arvoisen, hyväosaisen, kaiken saaneen ”feministin” (sukupuolesta riippumatta) puolustamaan toisten naisten alistamista.

Enkä koskaan tule hyväksymään sitä.

Maa, joka taantui

/ Riikka / 51 kommenttia

burka-1003353_1280

Nainen lopetti huivin käytön. Hänet erotettiin heimosta kunnian säilyttämiseksi. Mies uhkaili väkivallalla ja ulkonäön tuhoamisella.

Mies puukotti naista ja lapsia valvotussa tapaamisessa. Hän on edelleen karkumatkalla. Poliisin mukaan ei kuulemma vaaraksi.

Afganistan? Irak? Joku muu primitiivinen valtio?

Ei, vaan Suomi vuonna 2019.

Minun kotimaani.

Yhteiskuntamme ns. suvaitsevaiset haluavat uskoa, että maailman epäkohtia ja huonoja asioita voidaan parantaa rakentamalla parempia instituutioita ja kouluttamalla. He eivät voi ottaa huomioon sitä, että instituutioiden rakentaminen tai kouluttaminen ei auttaisi kaikkiin ongelmiin. Vaikka ns. suvaitsevaiset usein haluavat puhua kulttuurista, eivät he sellaiseen oikeasti usko. Heille kaikki lähtee ihmisyksilöstä.

Mitä kauempaa ihminen kulttuurisesti tulee, sitä enemmän suvaitsevainen haluaa uskoa omaan yksilödogmaansa. Siksi suvaitsevaisille kaikki vieraiden tekemät rikoksetkin ovat yksittäistapauksia.

Me kuitenkin tiedämme, että oikeasti ihmiset elävät kulttuureissa ja uskovat uskontoihin, ideologioihin ja vastaaviin. Kulttuurien, uskontojen, valtioiden, tapojen ja konventioiden välillä on eroja, ja niitä voidaan vertailla. Politiikka on pohjimmiltaan erilaisten ideoiden, arvojen, intressien ja tavoitteiden edistämistä, ja se on siksi aina konfliktista. Kansallisvaltiot, etenkin nämä kehittyneet ja toimivat, ovat syntyneet tiettyihin yhteisöihin ja kulttuureihin.

Oikeasti maailma ei välttämättä edisty. Aika vain etenee. Kehitys saattaa hyvin taantua. Kaikki ihmiset ja kulttuurit eivät välttämättä ole kehityskelpoisia sillä tavalla kuin suvaitsevaiset haluavat uskoa. Kaikki ihmiset eivät halua sellaista edistystä, mitä suvaitsevaiset haluavat, eikä tämä välttämättä johdu instituutioiden ja koulutuksen puutteesta.

Minusta Suomi on alkanut pahasti taantua.

orestis panagiotou

Pelastusliivit loppuivat kesken.

Primitiivisistä yhteisöistä ja kulttuureista saapuvan maahanmuuton myötä Suomeen on tullut uudenlaista naisvihamielisyyttä, joka ilmenee esimerkiksi kyvyttömyytenä ymmärtää maamme tasa-arvovaatimuksia sekä naisiin ja tyttöihin kohdistuvana seksuaalisena ym. väkivaltana. Kuten olen monesti korostanut, asia on täysin yllätyksetön, sillä kulttuuri, uskonto ja ”konteksti” eivät poistu ihmisestä maantieteellistä sijaintia vaihtamalla.

Ns. suvaitsevaiset eivät näe mitään ongelmaa siinä, että erilaisia kulttuureita ja ihmisiä ja tapoja ja ideoita sekoitetaan yhteen. Eivät varsinkaan silloin, kun niitä sekoitetaan niiden oman logon alla, siis liberaaleissa länsimaissa.

Maahamme syntynyt toinen todellisuus näkyy usein jo lööpeissäkin, viikosta toiseen jatkuvissa uutisotsikoissa. Suuri osa siitä on kuitenkin edelleen piilossa. Useat yhteiskunnalliset tahot tekevät kaikkensa, jotta se pysyy piilossa. Siitä kertovia ihmisiä halutaan vaientaa, pelokkaita haukutaan rasisteiksi, huolestuneita pelonlietsojiksi. Ihmeellinen byrokraattinen mallimme jo itsessään piilottaa ja hukkaa todellisuutta. Numerot, lukumäärät, eurot, henkilöt hukkuvat tilastoihin, rekistereihin ja koodien taakse.

Minulle ei ole ollut koskaan epäselvää, että on olemassa kulttuureja, joissa nainen on vähempiarvoinen. Huomasin tämän jo pienenä lapsena, panin merkille, ihmettelin.

Nykyään ihmettelen, vuosi vuodelta enemmän, miksi kaikki naiset täällä Suomessa eivät ole yhtä huolissaan kuin minä. Eivätkö he oikeasti tiedä, mitä ovat saavuttaneet? Missä on käsitys omasta yhteisöstä, kulttuurista, maasta; missä tieto historiasta?

Eivätkö äärimmäisen helppo tiedonsaatavuus, matkailu ja pallon kutistuminen ole osoittaneet sitä, että kaikki eivät ole kuin me?

DpNnmVWWwAAUVL5

Suomessa on aivan pieniä tyttöjä, jotka joutuvat käyttämään huivia. Päiväkodeissa, kouluissa, kaduilla. Pääkaupunkiseudulla kävelee tunnistamattomia mustia säkkejä, jotka tunnistaa ihmisiksi vain siitä, että ne yleensä vetävät perässään pieniä ihmisiä. Espoolaisessa kirjastossa yksi musta säkki asettelee kirjoja hyllyyn. Kirjastossa – meidän hyvinvoinnin ja tasa-arvon instituutiossamme.

Samaan aikaan meidän feministejämme kiinnostaa se, etteivät minun kaltaiseni ihmiset puhu tällaisista asioista tai se, kuinka humalaisten keskivartalolihavien miesten patriarkaatti läähättää liian kovaäänisesti, ja asialle täytyy tehdä jotakin!

On olemassa maailmanuskonto ja kulttuureja, joiden mielestä huivit ja säkit ovat tärkeitä, usein välttämättömiä. Kun nuo ihmiset sitten muuttavat tänne, heillä pitää olla oikeus jatkaa näitä kulttuurisia ja uskonnollisia ”erilaisuuksiaan”. Tänne pohjoiseen, jossa naisen asema on kulttuurisesti vakiinnutettu ja yhteiskunnallisesti institutionalisoitu ikuisuus sitten.

Ja tämä on aivan ookoo monille meidän naisillemme (ja miehillemme). He jaksavat edelleen kertoa minulle, että ”se on naisen oma valinta”. Nuo koulutetut, hyväosaiset, kuplissaan asuvat, sisustusta ja vapaata seksiä harrastavat naiset kertovat minulle somessa noin.

Miksi meidän pitäisi hyväksyä tällaista erilaisuutta? Miksi erilaisuus siitä, että nainen ei ole vapaa, nainen on huonompi, heikompi, tahdottomampi, kykenemättömämpi ja vaaraksi, pitäisi hyväksyä? Puhumattakaan, että sitä pitäisi korostaa, juhlistaa, suosia, kannattaa?

Täällä, Suomessa?

Me emme pysty heitä muuttamaan. Heidän pitää tehdä se itse, jossakin muualla kuin Suomessa. Mielestäni meidän pitäisi arvostaa omia arvojamme edes sen verran.

 

 

 

Raiskauksista 2

/ Riikka / 8 kommenttia

eye-2274884_1280

 

Kun te tuotte maahan naisvihamielisiä uskontoja, naisvihamielisiä kulttuureja ja naisvihamielisiä tapoja, te saatte naisvihamielisiä tekoja. Kun te tuotte maahan miehiä, joiden kulttuurissa nainen on alisteinen, te saatte miehiä, jotka toimivat niin, että nainen on alisteinen. Kun te tuotte machokulttuuria ja ihan oikeaa toksista maskuliinisuutta, te varmasti saatte seksuaalirikoksia ja joukkoraiskauksia.

Naisten häpäiseminen, häirintä, joukkoraiskaukset ja etninen väkivalta kävelevät tänne rajan yli tai Helsinki-Vantaan kansainväliseltä puolelta. Heikoista valtioista ja primitiivisistä kulttuureista saapuvat ihmiset eivät muuta käsityksiään ja toimintatapojaan matkalla. Konfliktit, ongelmat, käsitykset seuraavat ihmistä.

Siihen ei auta kotouttaminen. Me emme voi pelastaa koko maailmaa, mutta meidän pitää pelastaa omat kansalaisemme.

Suomalaista miestä on koulutettu vuosikymmeniä, ja siltikään tuo olento ei mielestänne osaa käyttäytyä. Mitä ihmettä te odotatte tekevänne näiden erilaisten kulttuurien miesten kanssa?

Olen yli 15 vuotta kysynyt, miksi meitä ei suojella. Miksi tämän annetaan tapahtua?

Valitettavasti minun pitää tehdä kokemukseni mukaan se päätelmä, että naiset itse eivät ymmärrä asiaa tarpeeksi hyvin. Luuletteko te, että Suomi on ilmainen? Miksi kannatatte sen pois antamista?

Olin tänään Koskikeskuksessa Tampereella. Siellä ensimmäisen kerran 90-luvun alussa opin varomaan tietyistä maista tulevien miesten katseita. Nyt olen keski-ikäinen.

Tämä lisääntyy. Koko ajan.

Turvallisuus, rauha, vauraus eivät ole täällä itsestään. Ne on tehty, taisteltu, vuosikymmenten kuluessa. Naisen asema Suomessa on maailman parhaita. Meillä on ollut hyvä.

Se, että meillä on myös kotoperäisesti seksuaalirikollisuutta, ei muuta asiaa mihinkään suuntaan. Se ei ole mikään perustelu tuottaa Suomeen naisvihamielistä kulttuuria kehitysmaista lisää.

En kaipaa lisää hankerahoitusta feministisiin hankkeisiin enkä vihapuhepoliiseja. En kaipaa vitsikieltoja työpaikoille, en akateemista miesten demonisointia.

Kaipaan Suomea, jonka kaduilla kaikilla on turvallista.

Erityisesti, ja kaikkein eniten maailmassa, haluan maan, jossa lapsemme ovat turvassa.

Aika kuluu

/ Riikka / 1 kommentti

fire-171229_960_720

Muistelin aamulla, kuinka jo 15 vuotta sitten verkkofoorumilla keräsimme yhteen hajanaisia tietojamme Ruotsin maahanmuuttajalähiöiden tilanteista, palavista autoista, kouluongelmista, islamin leviämisestä ja muista paikallisista häiriöistä.

Tiesimme täsmälleen, miten tulee käymään. Osasimme pelätä samaa Suomeen. Nauroimme (vai itkimme) suomalaisille päättäjille, jotka ensin väittivät, että Ruotsissa ei ole ongelmia ja sitten – kun kupla ei ollut enää tarpeeksi tiivis – että Ruotsin ongelmat voidaan Suomessa välttää.

15 vuotta sitten. Silloin syntyneet lapset ovat kohta äänestysiässä.

Muutama asia on edennyt.

Vuonna 2018 näyttää siltä, että ruotsalaiset ovat saaneet tarpeekseen ja haluavat äänestää valtaan ruotsidemokraatit, joka on yrittänyt pitää teemoja yllä vuosikausia. Puolue on ollut eristetty, mutta enää se ei ole mahdollista.

Vuonna 2018 suomalainen mediakin kertoo Ruotsin lähiöiden tilanteesta. Tosin se ei liitä mukaan ruotsidemokraattien näkemystä asiasta, vaan moderaattien. Toivottavasti äänestäjät erottavat aidon politiikan feikistä.

15 vuotta sitten jokainen Ruotsin (tai Suomen) maahanmuuttotilanteesta kertova juttu valtamediassa oli hämmästys. Päälehtien kolumnistien huikeat ja karikatyyrimäiset suvaitsevaisuuden evankeliumit kelpaisivat tänään Keijo Kaarisateelle ja Häirintäyhdyshenkilöiden liitolle.

Ja sitten toisaalta – onko mikään muuttunut? Perussuomalaisten kanssa ei haluta tehdä yhteistyötä. Maahanmuutto on muka ”yksi teema” eikä siitä saa olla liian kiinnostunut, puhumattakaan huolestunut. Mikäli turvapaikanhakemista onkin jossakin vaiheessa kiristetty, on volyymi valunut muihin kanaviin – maahanmuuttajien tulo Suomeen ei vähene, vaan nousee joko rajusti tai tasaisesti.

Kaikenlaista maahanmuuton kiristämistä vastustavat tahot saavat yhä enemmän näkyvyyttä, ja heidän laitontakin toimintaansa legitimoidaan. Maahan haluavien ympärille syntyneet edunvalvontakoneistot ja taloudellista voittoa haistavat joukot edistävät asiaansa kaikilla mahdollisilla tasoilla.

Päättäjät keskittyvät muotoilemaan omaa poliiittista viiteryhmäänsä tai kulloistakin kuulijakuntaa miellyttäviä vastauksia. Kansalaisille suoranaisesti valehdellaan, että mitään ei voida tehdä: Tämä nyt vain menee näin, yrittäkää sopeutua! Globaali maailma, muuttoliikkeet, ilmastonmuutos, dippa dappa, huoltosuhde, työvoimapula, lähimmäisenrakkaus, et kai ole rasisti!

Vaikka tuntuu tietysti kivalta (hyvin usein) huomata olleensa oikeassa, ei se kuitenkaan ole asian ydin. Mikään ei olisi kauheampaa kuin se, että 15 vuoden päästä taas toteaisi, että oikeastaan mikään ei ole mennyt parempaan suuntaan, mutta että tiesinhän minä sen.

Mohammed-pilakuvat ja Trump-sika

/ Riikka / 2 kommenttia

1.

Jokunen kommentaattori on verrannut perjantaina ilmestyneen Nyt-liitteen Trumpia ja sikaa identtisiksi kaksosiksi osoittamaa kuvaparia Mohammed-pilakuviin. Muutama lyhyt huomio aiheesta.

Mohammedia, joka on maailmanuskonnon, islamin, profeetta, ja elossa olevaa Yhdysvaltain presidenttiä on vaikea verrata keskenään. Kuten useimmat ymmärtävät, Mohammedista tehtyyn pilakuvaan rinnastuisivat ennemminkin kristinuskon Jeesus ja Jumala, jotka onkin pilakuvattu, herjattu, tapettu, raiskattu ym. lukuisia kertoja niin esittävässä taiteessa kuin sen ulkopuolellakin.

Uskonto kestää sen, ja jos ei kestä, sillä ei ole nähdäkseni sijaa lähelläkään liberaaleja demokratioita.

Vastaavasti Trumpin sikapilakuvaan rinnastuisi Barack Obaman esittäminen apinana tai Hillary Clintonin esittäminen vaikkapa sammakkona. Tällaistakin on tietysti tehty monet kerrat – vaan ei nyt huomionkohteena olevassa Helsingin Sanomissa.

Uskaltaisiko Helsingin Sanomat tehdä mitään sellaista? Ei tietenkään. Vähemmästäkin ihmisiä joutuu nykyajan median giljotiiniin, menettää työnsä, kunniansa, asiantuntemuksensa, ylipäätänsä oikeutuksensa puhua.

Kyse on yhtälailla presidentti Trumpin ihonväristä verrattuna Obamaan kuin myös edellisen politiikasta verrattuna Clintonin politiikkaan.

Liikkumatila sanan-, kuvan- ja muun ilmaisun vapauden suhteen on koko ajan pienempi. Yhä useammat ryhmät ja positiot ovat vaarassa ”loukkaantua”. Oikeanlainen puhetapa, itsesensuuri, moralistinen hymistely ja valtava ulkokultaisuus leimaavat yhä enemmän politiikkaa, mediaa ja yhteiskunnallista keskustelua.

On varmasti monia, jotka haluavat puolustaa nimenomaan presidentti Trumpin kunniaa. Itse en näe asiaa lainkaan niin, vaan olen kiinnostunut nimenomaan mediamme tasosta ja yhteiskunnallisen keskustelun rakenteesta.

Se, että HS on ideologinen ja ruoskii säälimättä poliittisia vastustajiaan, ei tietenkään ole uusi asia. Tällaisissa helpoissa, yksinkertaisissa ja somessa kovaa vauhtia leviävissä tapauksissa se tulee vain kaikkein raadollisimmin esille – ja niin läpinäkyvässä muodossa, että siihen tarttuvat myös monet sellaiset ihmiset, joita media-analyysi ei tavallisesti kosketa.

2.

En itsekään ole Trumpin kannattaja, mutta poliittisesti ymmärrän hänen valintansa ja olen monista tavoitteista samaa mieltä. Olen henkilökohtaisesti tyytyväinen, että en joudu äänestämään Yhdysvaltain presidentinvaaleissa, sillä se olisi hyvin vaikeaa.

Kyse ei ole Trumpin pyhyydestä tai siitä, että meidän tulisi loukkaantua journalistisesta leikinlaskusta. Kyse on räikeistä median vääristymistä, erilaisista metodeista tietynlaisten poliittisten tavoitteiden edessä, epätasaisista arvotuksista, suosimisesta, puolueellisuudesta ja ennakkoasetelmista.

Vain muutama viikko sitten Image-lehti pahoitteli sitä, että oli vitsipalstallaan joidenkin mielestä mennyt yli irvaillessaan muutamalle suomalaiselle – journalismissaan hyvin poliittiselle – toimittajanaiselle.

On siis olemassa henkilöitä, ryhmiä, mielipiteitä, ideologioita ja uskontoja, joille ei saa nauraa.

Osoitettaessa Mohammedin ja Trumpin pilakuvien vertaamisen täydellinen epätäsmällisyys huomiota on annettava myös sille, mitä kuvien julkaisemisen jälkeen tapahtui.

Vuoden 2005 Mohammed-pilakuvien myötä useissa muslimi- ja länsimaissa syntyi levottomuuksia. Teema nousi kansainväliselle tasolle, ja valtioiden korkeimmat päättäjät ottivat asiaan kantaa.

Suomessa pääministeri Matti Vanhanen pyysi itsensä ja Suomen hallituksen puolesta anteeksi. Myös presidentti Tarja Halonen pahoitteli pilakuvien julkaisemista. Kuvat Suomessa julkaissutta Suomen Sisu -järjestöä alettiin tutkia KRP:n toimesta, ja asia eteni syyteharkintaan.

Useissa maissa syntyi laajoja tanskalaisten tuotteiden ostoboikotteja. Tanskan ja Norjan lippuja poltettiin väkivaltaisiksi äityneissä mielenosoituksissa. Tanska joutui sulkemaan lähetystöjään; yksi lähetystö poltettiin.

Mohammed-pilapiirrosten tekijöiden henkeä uhattiin, ja heidän tappamisestaan luvattiin suuria palkkioita. Lehden päätoimitus evakuoitiin. Islamistiset ryhmittymät uhkasivat terrori-iskuilla.

Myöhemmin vuonna 2015 vastaavanlaisia pilakuvia julkaisseen ranskalaisen Charlie Hebdo -lehden toimitukseen hyökättiin. Islamistit tappoivat 12 ihmistä.

Mohammed-pilakuvien vertaaminen sananvapauden tasolla – tai minkään muunkaan arvon tasolla – Trump-sika-juttuun on niin lapsellista, että haluan uskoa sen olevan vain poliittisten mieltymysten ohjaamaa. Ei kai kukaan voi asiaa näin tosimielellä analysoida?

Toisaalta Hesarille ja ääliöliberaalille kohautusmedialle tällainenkin tietysti sopii, koska se tuo lisää klikkauksia. Suomalainen media on valmis isoihinkin lapsellisuuksiin, jos sillä saadaan somen persuihin vähän liikettä. Mikäpä yhdistäisi oikeamielisiä rakenteita paremmin muuten niin hiljaisessa heinäkuussa kuin kollektiivinen huvitus.

Nöyryyden, sananvastuun, kivapuheen ja hyvien tapojen aika on sitten taas joskus toiste.

 

 

 

 

 

 

 

 

Suurmoskeijan varjosta

/ Riikka / 3 kommenttia

(Julkaistu Suomen Uutisissa 11. joulukuuta)

sdr

Helsingin Hanasaareen suurmoskeijaa ja islamilaista palvelukeskusta suunnittelevan hankkeen tonttiasia on tiistaina 12. joulukuuta Helsingin kaupunkiympäristölautakunnassa, jossa puheenjohtajan nuijaa käyttää vihreä apulaispormestari Anni Sinnemäki. Vaikka suurmoskeijalla ei edelleenkään vihervasemmistoa lukuun ottamatta näytä juuri olevan aitoa kannatusta, on syytä pelätä, että se siitä huolimatta etenee takapakeista välittämättä, vähä vähältä hivuttaen. Kun kriittinen piste on ylitetty, myös sellaisilla ”suvaitsevaisuutta” ja ”ihmisoikeuksia” edistävillä asioilla, joita harva näyttää aktiivisesti kannattavan, on tapana edetä maaliin tai ainakin riittävän pitkälle.

Perussuomalaiset on ainoa puolue, joka kokonaisuudessaan ja yksiselitteisesti vastustaa suurmoskeijaa, myös siinä tapauksessa, että hankkeen rahoituksessa ei olisi mitään ongelmaa (ja siinä tietysti on). On tärkeää olla kritiikissä johdonmukainen ja tuoda yhä uudelleen esille ne seikat, joiden vuoksi hanketta on syytä vastustaa.

Olin perjantaiaamuna seuraamassa hankkeen puuhahenkilöiden järjestämää tiedotustilaisuutta, jonka pääsanoma liittyi hankkeen rahoitukseen. Tiedotustilaisuuteen tuli kutsu vasta edellisenä päivänä kello 16:n jälkeen, vaikka otaksun, että Bahrainin valtuuskunnan saapuminen oli tiedossa varmasti jo hyvissä ajoin. Myöhäisen kutsun myötä paikalle ehtikin harvempi taho kuin hankkeen tärkeys antaisi toivoa.

Aikaa tilaisuudelle oli varattu myös liian vähän, ja suurin osa meni hankkeen toimijoiden alustuksiin, jotka yllätyksettömästi pyörivät hyvin yleisellä ja retorisesti mielistelevällä tasolla. Itsekään en päässyt esittämään läheskään kaikkia kysymyksiäni. Tilaisuuden voi kokonaisuudessaan katsoa täältä.

Myös annetut vastaukset ylipäätänsä jäivät hyvin vajaiksi. Paikalla olleet toimittajat kyllä esittivät varsin kriittisiä kysymyksiä koskien rahoitusta eikä osa edes lannistunut ensimmäiseen kiertelevään ja epäselvään vastaukseen, vaan jaksoi esittää uuden kysymyksen. Tästä huolimatta tilaisuuden informaatioanti oli heikko. Seuraava tilaisuus järjestettäneen jo keskiviikkona, kun huominen lautakunnan näkemys asiasta on kuultu.

Islam ja suomalaisuus

Pia Jardi väitti heti puheenvuoronsa aluksi, että islam on myös suomalainen asia, jopa osa suomalaisuutta. Hän muistutti, että muslimeita on Suomessa jo enemmän kuin esimerkiksi ortodokseja. Menemättä sen tarkemmin suomalaisuusväitteen todenmukaisuuteen muistutan, että muutamien satojen henkilöiden kokoinen tataariväestömme ei ole koskaan pitänyt meteliä itsestään. Tataarien suurmoskeija Helsingin sisääntuloväylän varressa kutsumassa rukoukseen kuulostaa miltei absurdilta, muista asiaan kuuluvista erityisoikeuksista puhumattakaan. Poliittisine, kulttuurisine ja uskonnollisine elementteineen islam on vahvaa tuontitavaraa ja liittyy nimenomaan viimeisen muutaman vuosikymmenen aikana kiihtyneeseen maahanmuuttoon. Suurmoskeijahanke on täten osa sitä samaa monikulttuurista vyörytystä, jota todistamme lukuisalla muullakin yhteiskunnan sektorilla, milloin minkäkinlaiseen kaapuun puettuna.

Ryhmien välistä kohtaamista

Jardi väitti, että hanke yhdistää eri islamin koulukuntia – avaapa jopa ”oven yhteisymmärrykseen”. Kun halusin täsmennystä, että onko mukana hankkeessa nyt siis myös shiiamuslimien edustus, kiihtynyt Jardi vastasi, että suurmoskeija on vain sunnien hanke. Jardi jopa väitti, että tämä on ollut tiedossa aina. ”Kaikilla on mahdollisuus tehdä omia hankkeita!” Hän vertasi tilannetta siihen, että eri kristityillä kirkkokunnilla on omat kirkkonsa ja toimintansa.

Perussuomalaiset ei tietenkään kannata sen koommin sunnien, shiiojen kuin muidenkaan suurmoskeijaa, mutta oleellista tämän näkökulman kannalta on se, että eri islamin ryhmittymät suhtautuvat toisiinsa vihamielisesti. Sunnien ja shiiojen kiistat eivät valitettavasti jää vain muslimien lähtöalueille, vaan seuraavat heitä matkalla länsimaihin – kuten tapahtuu useiden muidenkin kulttuuriin, uskontoon ja yhteiskuntajärjestelmään liittyvien tapojen ja mieltymysten kohdalla. Myös Suomessa on raportoitu ongelmista islamin eri ryhmien välillä, jopa vastaanottokeskuksissa, jonne turvapaikanhakijat pakenevat kotimaidensa levottomuutta.

Suurmoskeija ei siis lisää ”arjen dialogia” edes islamin sisällä. Meidän ei missään tapauksessa tulee edistää kyseisen uskonnon kuppikuntaisuutta tämän enempää

Avoin tili muslimimaassa

Rahoitukseen liittyvistä ongelmista on kirjoittanut varsin hyvin useampi mediatalo. Paikan päällä tilaisuutta todistaneena en voi olla hämmästelemättä, millaisella mahtailevuudella joukkio asiaansa esitti. Mikään ei näytä olevan selvillä – tai seikkoja ei ainakaan tuotu julki – vaan Jardi ja muut keskittyivät toistelemaan hyväksyttävyyttä henkiviä sanoja, kuten ”läpinäkyvyys” ja ”suomalaiset periaatteet”. Mitä ihmettä nämä tarkoittavat, kun tosiasia on, että rahanpesusta ja ääriliikekytköksistä tunnetussa maassa on avattu tili, jonne kuka tahansa voi lahjoittaa rahaa? Miten on tarkoitus taata, että rahoittajat eivät vaikuta moskeijan linjaan? Laitetaanko nettipoliisi seuraamaan perjantaisin striimattavaa rukoushetkeä tavoitteena poimia mahdollinen vihapuhe tai muuten epäilyttävä julistus?

Vaikuttaa selvältä, että Suomessa asuvat muslimit eivät ole tottuneet siihen, että heidän väitteitään kyseenalaistetaan mediassa. Mitenkään muuten en voi selittää sitä, että puuharyhmä lennättää paikalle Bahrainista henkilön – joka Wikipedian mukaan on muuten ”a staunch anti-Shia loyalist” – kertomaan, imaamin tulkatessa, kuinka hankkeen on tarkoitus parantaa Suomen ja Bahrainin välejä, ajaa Suomessa asuvien bahrainilaisten (6 henkilöä) etua ja taata, että muslimien asioihin ei liiaksi Suomessa puututa!

Muslimien palveluita mutta moskeija myös suomalaisille

Jardi kertoi, että moskeijan yhteyteen rakennettavasta palvelukeskuksessa on tarkoitus tuottaa muslimien tarvitsemia palveluita. Edes asiaa erikseen kysyttyäni en saanut selvää vastausta siihen, mitä nämä ovat. Uimahalli tarjoaa toki sukupuolet segregoivaa uimapalvelua – tämä kävi selväksi, mutta mitä muuta nämä palvelut sisältävät? Tuleeko rakennukseen ”monikulttuurisia” sosiaalipalveluita, halal-tuotteisin ja naisten peittämiseen tarkoitettuihin vaatekappaleisiin keskittyviä yrityksiä, erilaisia islamin oppien mukaisia koulutuspalveluita, islamilainen päiväkoti, sharian mukaista perheneuvontaa vai mitä?

Entä mistä ihmeestä nämä kustannettaisiin – onko ”avoimen tilin” tarkoitus olla pysyvä rahoituskanava? Kuulostaa kaikkea muuta kuin loppuun asti mietityltä, puhumattakaan avoimuudesta ja läpinäkyvyydestä.

Ikään kuin merkittävänä myönnytyksenä suomalaiselle kulttuurille ja yhteiskunnalle tuotiin myös esille, että suomalaiset ei-muslimit saavat vierailla rakennuksessa. Toki tällekin on useita rajoitteita, etenkin toisen sukupuolen kohdalla – sukupuolten erottelun lisäksi naisten tulisi tietenkin käyttää huivia.

Sukupuolten eriarvoisuus ”suomalaisten periaatteiden mukaan”

Kun kysyin sukupuolten välisestä erottelusta, Jardi vastasi käsittämättömällä tavalla esittäen, että uimahallissa ”miesten edessä alasti seisominen” ei ole tasa-arvoa tai että tasa-arvo ei ole ”pakko”. En tietenkään ollut esittänyt mitään ”pakollisesta tasa-arvosta”, toisaalta uimahalleissamme eivät naiset seiso alasti miesten edessä. Merkittävintä kuitenkin jälleen on se, millaisella huomattavan voimallisella ylpeydellä muslimit puolustavat maahamme sopimattomia käytäntöjään.

Tämä on mahdollista, koska Suomen yhteiskunnallisessa keskustelussa islamin kritisointi on leimattu rasismiksi.

Suurmoskeijan puolustukseksi Jardi esitti myös sen, että jo nyt muslimitytöt ja -naiset ovat segregoitu, ja että uusi uimahalli helpottaisi asiaa. Piikki oli selvästi osoitettu Helsingin kaupungille – ilmeisesti muslimien omien uimahalli- ja muiden vuorojen tarjoaminen on liian pienimuotoista. Logiikka tässä yhteydessä on tietysti yhtä ontuvaa kuin muissakin perusteluissa. Segregaatiota ei aiheuta sen paremmin Helsingin kaupunki kuin suurmoskeijan palvelukeskuksen puutekaan, vaan islamin uskonnollinen, kulttuurinen ja toimintaympäristöstä riippumaton käytännöllinen takapajuisuus, jopa naisviha.

En liene poikkeuksellinen pohjoismaalainen nainen kokiessani vastenmielisyyttä islamin naiskäsitystä kohtaan. Olen korkeintaan poikkeuksellinen siinä, että tuon asian kuuluvammin esille kuin monet.

Minulle on päivänselvää, että suomalaisen yhteiskuntamme ei millään tavalla tulisi edistää tai ylläpitää islamilaista naiskäsitystä. Moskeijaa on mahdotonta tehdä ”suomalaisten periaatteiden mukaisesti”.

”Yhdessä paremman yhteiskunnan ja tulevaisuuden puolesta”

Suurmoskeijahanketta perustellaan väitteillä siitä, että se poistaisi länsimaisen yhteiskunnan ja muslimien välisiä haasteita ja kotouttaisi maahanmuuttajia, tuoden heidät lähemmin osaksi yhteiskuntaa. On vaikea nähdä, mihin tällaiset väitteet perustuvat. Missään päin läntistä maailmaa muslimit eivät ole integroituneita uuteen yhteiskuntaan – eivät maahanmuuttoutopiassaan raadollisesti epäonnistuneissa maissa, kuten Ruotsissa, tai suvaitsevaisuudessaan vähemmän huikentelevaisissa valtioissa, kuten Tanskassa tai Belgiassa. Päinvastoin, eristäytyminen ja erilaiset rinnakkaisyhteisöt ovat todennäköisempiä vaihtoehtoja. Ongelmat koskevat myös, ja joskus jopa eritoten, toisia ja kolmansia sukupolvia.

Samaten olemme tietoisia moskeijoihin liittyvistä merkittävistä turvallisuusongelmista. Muista pohjoismaista, kuten juuri Ruotsista ja Tanskasta, kuuluu hyvin huolestuttavia tietoja moskeijoihin pesiytyneestä ääritoiminnasta ja terrorismiin läheisesti liittyvistä tahoista. Monien Euroopan terrori-iskujen kohdalla jonkinlainen sylttytehdas löytyy paikallisesta moskeijasta ja sen radikaalia oppia julistavasta imaamista.

Lopulta on siis aika yhdentekevää, edustaako moskeija wau-arkkitehtuuria tai sijaitseeko se Helsingin parhailla paikoilla vaiko ei. Kuten Jardikin totesi, eihän kyse ole rakennuksesta. Ei olekaan.

Kyse on islamista.

 

Epätodellinen maahanmuuttopolitiikkamme

/ Riikka / 11 kommenttia

Vihreillä menee kovaa, talous kasvaa, tulevaisuus näyttää valoisammalta. Kun samaan aikaan ainoa vaihtoehtopuolue on oppositiossa ja joutuu kamppailemaan saadakseen takaisin sen luottamuksen, jonka menetti kesäkuun tapahtumien johdosta, näyttää ymmärrettävältä, että kauniit ja tosi kauniit tarinat kaikuvat taas julkisuudessa yhä kovemmin. Vaikka Turun iskun myötä myös kokoomuksen ja keskustan puhuvat päät ovat tehneet asiaan kuuluvia ulostuloja vaatien ”kiristyksiä” ja ”viranomaistoimintaa” ja ”vakavaa keskustelua”, haihtuvat ne kuin hiipuvan hallituksen kuiskaukset aina.

orestis panagiotou

Pelastusliivit loppuivat kesken. (Photo by Orestis Panagiotou)

Niinpä olemme jälleen kerran tilanteessa, jossa rajaa laillisen ja laittoman maahanmuuton välillä halutaan madaltaa, jos ei suoranaisesti juridisesti, niin ainakin poliittisesti ja käytännöllisesti. Laittomien osakseen saamaa terveydenhuoltoa ja sosiaaliturvaa ollaan laajentamassa. Kiireellinen sosiaalihuolto pitää sisällään jo majoituksen, ruoan ja lääkkeet. Keskustelua käydään myös tilapäisten oleskelulupien palauttamisesta ja myöntämisestä tilanteisiin, joissa palauttaminen ei onnistu tai sitä ei saada täytäntöön.

Ja eihän se onnistu. Eikä sitä saada täytäntöön.

Kuinka monta kertaa olette kuulleet puhuvilta päiltä, että ”palauttamista pitää tehostaa”? Onko teille selvinnyt yhtään konkreettista ja perustuslain sekä EU-lainsäädännön mukaista tapaa tehdä niin?

Je suis idiot

Tämä on siis uutta suomalaista siirtolaispolitiikkaa tilanteessa, jossa perussuomalaiset ei istu hallituksessa.

Maahan jäämisen määrittäjäksi tulee yhä enemmän palauttamisen mahdottomuus (tai vaikeus tai epämukavuus tai julkisesti ikävä imago), ei kansainvälisen suojelun tarve.

Ja rinnalla kulkee oikeanlaisen puheen kontrolli – pitäisi käyttää vuosikymmenen typerintä termiä ”paperittomat”, joka ei millään tasolla vastaa referenttiään eli joko laittomasti maahan saapunutta tai laittomasti siellä oleskelevaa siirtolaista (joka aiemmin saattoi olla ollut turvapaikanhakija tai olla sitä olematta).

Säilöönoton pitäisi olla EU:ssa mahdollista kaikkien niiden kohdalla, jotka ylittävät Schengenin rajan laittomasti. Eli joko ilman matkustusasiakirjoja tai hakematta turvapaikkaa (jatkaakseen eteenpäin ja optimoidakseen haluamansa). Sen lisäksi kielteisen päätöksen saaneet, joiden voidaan olettaa ”häviävän”, olisi voitava ottaa säilöön, siihen saakka kunnes palautus toteutuu.

Kyllä, automaattisesti, ilman erityisiä henkilökohtaisia arvioita henkilöiden vaarallisuudesta. Koska, rehellisyyden nimissä, tämä valtio ei saa sellaisia kiinni edes silloin, kun tieto vaarallisuudesta valmiina tarjoillaan.

Mitä tapahtuu etelässä? Italiaan kohdistuva siirtolaispaine kasvaa edelleen. Tällä hetkellä suurin osa tulijoista tulee maista, kuten Nigeriasta ja Bangladeshista, joista saapuneille ei pitäisi tarvita antaa kansainvälistä suojelua. Myös Espanja alkaa korista Turkin–Kreikan rajan edelleen pysyessä melko vankkana. Ja Afrikka on täynnä, niin kovin täynnä.

Entä jos Italia päästää afrikkalaiset hakijat eteenpäin, kohti pohjoista? Kuten migrin tilastoista voi käydä katsomassa, edes kaikkia nigerialaisia ei saada palautettua.

Osalle tarjotaan turvapaikkaa, osa onnistuu saamaan työpaikan ja siirtyy kategoriasta toiseen (myös koulutuksen parissa on paljon nigerialaisia), osa jää ihmiskauppaepäilyjen myötä maahan (merkittävä osuus prostituoiduista on nigerialaisia), osalla on joku henkilökohtainen palauttamisen estävä ominaisuus tms.

Suomella ei ole Nigerian kanssa palautussopimusta eikä sitä ole myöskään toistaiseksi EU:lla, vaikka neuvotteluja on käyty jo pitkään. Mitä ihmettä tällaisessa tilanteessa pitäisi tehdä?

Entä sitten vaikkapa Marokko? Turun tapauksen herättämä ihmetykseni siitä, kuinka moni marokkolainen saa jäädä Suomeen, palkittiin maahanmuuttoasiantuntijoiden vastauksella näköalattomuudesta, toivolla paremmasta tulevaisuudesta ja hukkuneista papereista.

Ei, tätä en tarkoittanut. Kysyin miksi. Miksi Suomi antaa tämän tapahtua?

Sieppaa

Onko vihreillä tai muilla asiaan empaattisesti asennoituneilla joku ratkaisu? Ovatko kaikki he, jotka onnistuvat pääsemään tänne (EU/FIN) oikeutettuja jäämään, jos heitä ei voi palauttaa?

Ei ole sattumaa, että syyrialaisilla turvapaikanhakijoilla on viime vuosina ollut yleensä matkustusasiakirjat tallessa. Niitä ei ole mitään syytä hukuttaa, koska oikeus jäädä on muutenkin. Kaikilla muilla on motiivi paitsi hävittää paperinsa myös muilla tavoin vaikeuttaa turvapaikkaprosessia. Tähänkin olisi varsin yksinkertaisia ratkaisuja, mutta kenellekään ei liene yllätys, että Suomessa niitä ei haluta käyttää.

Samanlainen logiikka koskee myös viime päivinäkin surullisesti esillä ollutta kategoriaa ”yksintulleet alaikäiset”. Vaatimus palvella ja hoivata alle 18-vuotiaita tietyllä tavalla tulee EU:sta, mutta koko kategorian lähes täydellinen väärinkäyttö mahdollistaisi kyllä kansallisetkin ratkaisut.

”Yksintulleita alaikäisiä” koskevan lainsäädännön oli määrä suojella lapsia. Näinköhän on käynyt? En haluaisi yhtä ainutta aikuista miestä lasteni kouluun, mutta varsinkaan en haluaisi sinne murhaajia. Myös naapurimaassa Ruotsissa voi käydä katsomassa, miten ”yksintulleet alaikäiset” kotiutuvat – vaikka bkt:tahan se kyllä nostaa.

fire-102450_640

Ihan oikeastiko meidän kehittynyt Suomemme ei saa palautettua ihmistä, joka huutaa lentokentällä tai -koneessa liian kovaa? Laittaa marokkolaiset miehet kouluun lasten kanssa? Ihan oikeastiko korkeakoulutetut tädit paapovat aikuisia miehiä erilaisissa kotoutusleikeissä, koska näillä on ihmisoikeus saavuttaa parempi tulevaisuus juuri Suomessa?

Ja yhä suurempi osuus kielteisen saaneista jatkaa kotoperäisten empaatikkojemme avustuksella prosessiaan saada lottovoitto Suomeen tai sitten katoaa kokonaan.

Onko tämä meidän globaali pelastuspolitiikkamme todellista?

En tähän päivään ole tavannut ketään ihmistä, joka kykenisi älyllisesti tämän minulle perustelemaan, mutta kuten tavata sanotaan, näillä mennään.

Ainakin se on tullut selväksi, että järjellä on nykyaikana niin kovin vähän tekemistä yhtään minkään kanssa.

 

Ensimmäisen jälkeen

/ Riikka / 4 kommenttia

1.JPG

Vain muutamia minuutteja ennen Turun iskua liityin Twitterissä keskusteluun, jossa tutkija Erkka Railo huomautti, että islamistinen terrorismi ei eroa siitä, jota Suomessa on aiemmin esiintynyt. On totta, että tutkijoiden pitää liikkua korkeammalla ymmärryksen tasolla kuin siinä intuitiossa, minkä tavallinen kadunjamppa antaa itseään ohjailla. Tutkijalle kaikki ei aina ole sitä, miltä se näyttää. Yhtymäkohtia saattaa löytyä yllättävistä paikoista, toisaalta jokin pieni ero voi muuttua kaikkein oleellisimmaksi.

Tästä huolimatta en voi olla ihmettelemättä historiaan perehtyneiden ihmisten vimmattua halua laimentaa globaalin maailman todellisuutta. Viikottain toistuvat iskut, aikakaudella, jolloin me emme ole sodassa –  tämäkö on vain pitkää ihmisen inhimillisen elämän jatkumoa? Suomessa samaa väkivaltaa kuin kyyditykset, punainen terrori, valkoisten pikapäätökset tai joku muu?

2

Islamistinen terrorismi eroaa merkittävällä tavalla siitä, mitä täällä on aiemmin koettu. Elämme Suomessa nyt aikaa ensimmäisen jälkeen. Kuten olen useassa tekstissäni aiemmin kuvannut, moni asia on jo muuttunut. Miten paljon muuttuu nyt, se jää nähtäväksi. Toivottavasti akateeminen yhteisö jaksaa keskittyä näihin seikkoihin, niiden selvittämiseen ja tutkimiseen, eikä vain rimpuilemaan yhä ohuemmiksi käyvissä oljenkorsissaan.

3.JPG

 

  • Jihadismi ja islamilainen fundamentalismi ovat poikkikansallisia voimia ja ideologioita. Islam on nykyään hyvin globaali uskonto. Suomalaisia väkivallantekoja ei ole koskaan ennen ajanut näin vahvasti rajojen ulkopuolinen ideologia (Ei, Kominternin vaikutus tai ylirajainen kapitalismi eivät ole vastaavia ideologioita.). Sotia lukuun ottamatta valtion ulkopuoliset toimijat eivät ole toteuttaneet terroriin rinnastettavia tekoja.

 

  • Mikäli haluamme uskoa, että terrorismin takana ei olekaan islamistinen fundamentalismi, vaan esimerkiksi poliittisista konflikteista nousevat ongelmat, edellä esitetty ero Suomen historiaan ei muutu. Kyseiset poliittiset konfliktit ovat kansainvälisiä eikä Suomi ole niissä osallinen muuta kuin osana isoa järjestelmää.

 

  • Islamistisen terrorismin tärkein mekanismi perustuu sille, että tavalliset kansalaiset pelkäävät. Hyökkäykset ovat yllättäviä ja voivat kohdistua kehen tahansa. Vastaavasti varotoimenpiteitä pitää tehdä koko yhteiskunnassa. Vaikka vastaavaa mekanismia ovat käyttäneet monet muutkin terrorismiin tukeutuvat toimijat, ei sellaista ole ennen ollut Suomessa.

 

  • Islamistisen terrorismin kohde on länsimaisen yhteiskunnan (suojaamaton) asukas. Useissa viime aikojen terrorihyökkäyksissä, kuten nähtävästi myös Turussa, hyökkääjien kohteina ovat lapset ja naiset tai muut yhteiskunnan heikoimmiksi ajatellut. Sikäli kuin suomalaiset poliittiset väkivallanteot halutaan nähdä terrorina, ne tuskin olivat valikoinniltaan nykyaikaisen terrorismin kaltaisia. (Ei, tätä ei kumoa se, että punaisia naisia on ammuttu tai että poliitikon vaimo on kyyditetty.)

 

  • Ympäröivän yhteiskunnan erilaisuus. Elämme demokraattisessa hyvinvointiyhteiskunnassa. Eri poliittisten ryhmien pääsy politiikkaan ja demokraattiseen järjestelmään sekä erityisesti hyvinvointiyhteiskunnan vaikutus marginaalien, huono-osaisten ym. auttamisessa ovat olleet oleellisessa roolissa siinä, että Suomi on perinteisesti ollut sisäisesti rauhallinen ja turvallinen maa. Sen sijaan Suomen ulkopuolelta tulevien marginaalien, huono-osaisten, kulttuurisesti, uskonnollisesti ym. hyvin erilaisten ihmisten ”sisällyttäminen” suomalaiseen yhteiskuntaan on hyvin vaikeaa, ellei mahdotonta. Empiirisesti voimme todeta, että yleensä homogeeniset yhteiskunnat ovat rauhallisempia kuin heterogeeniset. Monimuotoistuvat yhteiskunnat myös näyttävät muuttuvan turvattomammiksi ja epävakaammiksi. (Sama argumentti pätee myös siinä tapauksessa, että hyökkäyksiin syyllistyjät halutaan nähdä vain mielenvikaisina, traumatisoituneina tms. henkilöinä. Suomella ei ole mahdollisuuksia (eikä velvollisuutta) hoitaa muiden maiden kansalaisia. Myös omassa mielenterveyspotilaspopulaatiossa on riskitapauksia ulkoisiin väkivallantekoihin liittyen.)

 

  • Islamistinen terrorismi perustuu monella eri tasolla rakennettuihin viholliskuviin hyökkäyksen kohteena olevasta yhteiskunnasta ja sen asukkaista. Toisaalta iskut tapahtuvat usein tuohon yhteiskuntaan jo ainakin näennäisesti integroituneiden islamistien toimesta. Siitä huolimatta uhka on ulkopuolinen, poikkikansallinen tai nykytermein ”monikulttuurinen”. Tekijät ovat siis erilaisia kuin Suomessa on koskaan ennen nähty. (Ei, yleistämisen tai essentialismin vastustus ei muuta asiaa – historian kirjoittaminen tai analyysi yhteiskuntatieteellisestä ymmärtämisestä puhumattakaan on mahdotonta ilman yksinkertaisten erottelujen ymmärtämistä.)

 

Vastustan #worldhijabday

/ Riikka / 5 kommenttia

hijab

Kuvakaappaus sivustolta  http://worldhijabday.com/

Tänään vietetään kansainvälistä Hijab-päivää. Tarkoituksena on viestittää maailmalle, että naisella on oikeus pukeutua hijabiin. Ja että se voimauttaa. Ja että se on kaunis.

Asiaan kuuluu, että myös muut kuin muslimit pukeutuvat tänään hijabiin. Some on jo täyttynyt kuvista, joissa ”solidaariset” länsimaiset naiset pukevat jopa muutaman vuoden ikäiset tyttölapsensa huiviin.

Tänä vuonna hijab-päivän tempauksissa on tarkoitus myös vastustaa Trumpia.

—

Juuri nyt tuntuu taas siltä, että sanat ovat loppu. Näen sairaalloista hulluutta. Ja sitä kumartavia, yhä syvemmälle.

—

Vastustan länsimaista hijabia, vastustan länsimaista hijab-päivää, vastustan islamisaatiota, niin sen aggressiivisissa kuin tällaisissa ”viihteellisissä” muodoissaan. Vastustan erityisesti sitä, että erilaisia alistamisen ja orjuuden muotoja lähestytään oikeuksien kautta.

Kannatan naisten ja miesten yhtäläisiä oikeuksia.

Minulle tämä on aina ollut päivänselvää. Mutta ehkä sitä pitäisi sitten vuonna 2017 jo alkaa huudella vähän kovempaa.

STAND FOR HER RIGHT TO BE FREE.

STAND FOR OUR RIGHT TO BE FREE.

STAND FOR OUR FREE COUNTRY.

STAND FOR EQUAL RIGHTS.

OPPOSE ISLAMISATION.

OPPOSE PATRIARCHALISM, OPPRESSIVE RELIGIONS AND SLAVERY.

OPPOSE HIJAB AND COVERING.

Your ”right to be covered”? Go ahead, but somewhere else.

—

Muita tekstejä samasta aihepiiristä:

Erilaisuuden sietäminen, suvaitseminen ja vastustaminen

Burkini kuin märkäpuku kuolleella triathlonistilla