When is it justified to securitise immigration?

A typical characteristic of contemporary immigration both in national and international contexts is its close relationship with security and politics of security. This has been true especially after the 9/11 terrorist attacks. Since then, there have been numerous terrorist attacks in Europe, implemented by first and second generation immigrants, even asylum seekers, most in the name of Jihadism and Islamist extremism.

After the attacks in Paris and Brussels (2015, 2016), there have been many restrictions on immigration, national border checks and states of emergencies – and of course constant fears of further attacks. Actually, there is a general trend of restrictions particularly after severe terrorist attacks.

Furthermore, the connection between immigration and other types of security, for instance societal security, problems in integration and crime, has arisen to the fore in many states, where the number of immigrants is high or rapidly increasing. Meanwhile, the asylum system has become invariably interlinked with the phenomenon of “irregular” migration, terrorism, smuggling and trafficking. This connection is also one that has drawn a wide range of studies, theories and arguments within different academic fields.

Many of these arguments revolve around the concept of (de-)securitisation, which has also started to find resonance within elites outside the ivory towers of the academia.

Securitisation is about making some particular issue to reflect security concerns. If a particular issue is about security or not depends on constructing it in that way. Desecuritisation, then, refers to acts that aim at removing security aspects of a particular issue, thus leading to a situation where there is no threat or no general discourse of threat.

Securitisation is not only about making some matter a security issue, but making it a security issue in a way that is seen as illegitimate, extreme, immoral or otherwise wrong.(* In a way, securitisation is a rather incessant and inherent feature of the state rule, in its symbolic and practical struggle against “the other” and all things seen as threatening.

Unsurprisingly, in the case of immigration, securitisation is seen as an “indiscreet” and illegitimate practice of domination or exclusion by decision-makers and other elites towards immigrants. According to this view, it is ethically wrong as well as empirically unfounded to frame migration in security terms, either because, it is argued, there simply are no independent security threats concerning immigration (in other words, the matter is merely represented by political actors as such by selecting certain empirical evidence or political propaganda) or because securitisation as a policy practice is said to increase and exacerbate threats experienced by migrants themselves.

What needs to be done, according to liberal theorists, then, is to de-securitise, both analytically and as a political practice: to remove the security aspects of immigration and to shift the focus from the state and its antagonistic objectives concerning “itself” and its citizens to the rights of immigrants and other “others”.

Desecuritising implies that the threat issue is taken back to the realm of ”normal” politics – which sees immigration more neutrally, without any big controversies, merely in terms of integration and ”our” responses. Almost unnoticeably, the focus is shifted from our security to their rights and our obligations to safeguard those rights.

In some parts of the liberal, critical and/or left-leaning scholarship, the obsession with (de-)securitisation has been that substantial that there has been no discussion or understanding of actual security – that taking place in the real world – but exclusively of the (wrong kind of) rhetorics, speech-acts and policy restrictions generated by populist decision-makers, evil police, border officials, selfish security professionals and other wrong-headed  elites. Assuming that humanitarian immigration could really be a security threat is then seen as a myth and “deeply ironic”.

In other words, it is taken as a self-evident premise that there is no real independent security element in immigration, but that all is constructed, more or less for self-interested and xenophobic reasons, thus intervening in otherwise neutral and unproblematic human mobility.

Given the actualised events and negative phenomena connected to immigration throughout the Western world – and how people feel about it – this kind of ideological obscuration is, I suggest, shameful. In addition, it greatly decreases the overall plausibility of the securitisation thesis, no matter how essential its general concern is.

In any case, this is what the liberal academia is – even in 2016 – busy of accomplishing, more and more hiding behind overly abstract and linguistically complex understandings of ”mobility”, ”rights”and ”morality”, detached from any concrete aspects of human life and its realistic aspirations.

Although securitisation is mostly seen as a practice of state apparatuses, it is often seemed to derive from the conception and attitudes of the public. For more realistic audiences, it appears understandable that perceived threats to the security of native population are increasing, as there have been (and continues to be) fundamental changes in the societies and cultures of Western states produced by immigration, besides those events of extreme violence – many of which still ignored and disdained by political elites. To the annoyance of tolerant liberals, the process of transforming nation-states into multicultural diverse communities is far from painless, if possible at all.

More importantly, according to more realistic studies, perceived failings of state institutions and elites to protect citizens from attacks and security threats are likely to be undermining general confidence in state institutions and decision-makers. Again, many liberals disdain these public feelings and anxieties and merely present the emotions of fear and anger as somehow distorted and “populist” – either as expressions of self-interest or irrationality, and as unintentionally supporting the endeavour of “bad guys”, that is terrorists. It may be even forbidden to describe fear and anxiety. Instead, we just need to go on and be brave. Go on and be brave.

On the other hand, given that states have now so fundamentally failed to deliver policy objectives on safeguarding the populations from terrorist attacks by people of immigrant-origin, it might be reasonable to ask, if there ever was actual securitisation at all, outside the plain discourses of various actors. Actually, it seems, states were not securitising enough. 

I hear no apologies from those insisting that securitisation was extreme, pointless and harmful.

Similarly, liberal approaches tend to think that citizens of Western states only oppose mass immigration, if they themselves feel somehow unsatisfied or threatened, in their irrational fear of the different, the alien. For them, opposing mass immigration merely signals deficits in those opposing, not something in the phenomenon itself – and hence, opposition is actually a fallacy of misunderstanding individuals. This view has many pathways, but one important stems from the common anti-state or anti-community bias of contemporary social sciences:

As long as it is assumed that there are no explicit values attached to a particular state, its culture, population, history and identity besides its instrumental and “humanist” values, there is no way to understand that someone might want to defend it, even in case there is no additional existential threat associated with its transformation.

The fact that the state’s most basic function is to protect and defend its citizens – instead of safeguarding rights of everybody else – should not make it captive in the analyses of immigration. Moreover, it should not be the case that all negative observations of immigration are deemed to become acts of securitisation or some other vicious “-isation”.

All in all, isn’t the present situation with recurring attacks and other immigration related problems in Europe too severe to let idealism alone control it?

If not, what has to happen in order it to be severe enough? How many attacks? How many victims?

How much fear, until it is justified to tell that immigration threatens the security of Europe? Or, more bluntly, that it has actually already destroyed a great symbolic part of it.


*) The threat of extreme right, neo-nazis or Soldiers of Odin is never illegitimate in this sense. It might perhaps be extreme or exaggerated, but never an object in need of desecuritisation.

Erilaisuuden sietäminen, suvaitseminen ja vastustaminen


Kirjoitin eilen viimeistä edellisen bloggauksen kommenttiin näin: ”Onneksi en ole Suomessa nähnyt burkinia. Romahtaisin mahdollisesti.” Asia liittyi ylen juttuun, joka oli otsikoitu näin: Uimahallit ovat jämähtäneet 1970-luvulle

Tulin jälkeenpäin miettineeksi taas erästä asiaa, joka tällaiseen ”erilaisuuden” kohtaamiseen liittyy.

Meitähän on vuosikausia valistettu siitä, että erilaisuus on rikkaus, sitä ei saa kavahtaa, pelätä tai vältellä. Sitä kohti täytyy mennä, koska se on luonnollista. Maailma on nykyään sellainen, ja samanlaisuuden, homogeenisyyden tai yhdenmukaisuuden aika on ohi. Myös Suomessa.

Uudempien standardien mukaan edes erilaisuuden sietäminen (suvaitseminen) ei enää kelpaa, vaan asiaa pitää eri tavoin juhlistaa, edistää ja korostaa.

Eikä siinäkään kaikki. Erityisesti tietynlainen erilaisuus on kannatettavaa. Toisenlainen erilaisuus (esimerkiksi mielipiteissä) ei ole lainkaan kannatettavaa. Usein esitetään myös vaatimuksia siitä, että yksinomaan meidän tulee suvaita erilaisuuksia, mutta näiden erilaisuuksien ei niinkään tule suvaita meitä – siis näitä meidän ”erilaisuuksia” suhteessa heihin. Monikultturismissa on oleellisena, joskin usein ääneen lausumattomana, prinsiippinä se, että ”valtakulttuurin” tulee joustaa. Niinpä kukaan ei syö sianlihaa tai kukaan ei laula virsiä, jos joku ei syö sianlihaa tai joku ei laula virsiä.

Mutta minun mielestäni kaikkea erilaisuutta ei todellakaan tule sietää, puhumattakaan juhlistaa.

Erilaisuuksien välille on voitava tehdä laadullisia eroja. Se, minkä värinen ihminen on, kuuluu epäolennaisuuksien joukkoon. Mutta se, onko nainen vapaa vai eikö ole, ei kuulu.

Jos minä siis sanon, että romahtaisin, jos näkisin lasteni kanssa uimahallissa burkinissa polskivan naisen, en ole erilaisuuden kammoaja. En kavahda toiseutta. En ole rasisti.

Kavahdan väärää. Aivan kuten kavahdan, jos kanssani samanlainen ihminen joutuu vääryyden tai epäoikeudenmukaisuuden kohteeksi.

Minä en kavahda toisen värisiä ihmisiä,  en erilaista ruokaa enkä vaatetusta, en mielipiteitä enkä kovaakaan verbaalista päänauontaa, en erilaisista sukupuolista tykkääviä tai omassaan liikkuvaisia. Erilaisuus voi olla ihan ookoo, usein onkin.

Näen kuitenkin, että monikulttuurisuuteen liittyy lukuisa määrä ongelmia, joista on syytä puhua.

Eikä vain puhua. Vaan vastustaa. Olla suvaitsematta. Kieltää! Kieltää lainsäädännön tasolla.

Ja se burkini.

Että minun maassani, jossa naisen ihmisoikeus on sama kuin miehen, asuu nykyään naisia, jotka joutuvat (tai jotka on indoktrinoitu) peittämään itsensä uidessa, jos edes uida saavat, sekö minun pitäisi hyväksyä?

Että täällä on pieniä tyttöjä, jotka joutuvat peittämään itsensä. Koulussa, kaduilla, uimahalleissa. Että koripalloseurassa pelaa 10-vuotias tyttö, joka on kentällä peitetty ranteita, nilkkoja ja päätä myöten. Että kadulla kävelee tunnistamattomia mustia säkkejä, jotka tunnistaa ihmisiksi vain siitä, että ne yleensä vetävät perässään pieniä ihmisiä.

Että on olemassa maailmanuskonto, jonka mielestä tuo on sopivaa ja vaadittavaa, ja että kun tuon maailmanuskonnon edustajat muuttavat tänne, heillä pitää olla oikeus jatkaa näitä kulttuurisia ja uskonnollisia ”erilaisuuksiaan”. Tänne pohjoiseen, jossa naisen asema on kulttuurisesti vakiinnutettu ja yhteiskunnallisesti institutionalisoitu ikuisuus sitten!

Ja että toimittaja – verorahoillamme tuotetusta puljusta – kertoo meille, että uimahallimme ovat jämähtäneet! Jämähtäneet? Se tarkoittaa siis, että ne eivät ole kehittyneet!

Mitä ihmeen kehitystä on se, että naiset peitetään?

Se ei ole kehitystä, se on pahemman luokan taantumusta. Sitä ei tule hyväksyä, kannattaa eikä edistää. Ei erilaisuuden eikä minkään muunkaan iskulauseen perusteella.

Miksi meidän pitäisi hyväksyä tällaista erilaisuutta? Miksi erilaisuus siitä, että nainen ei ole vapaa, nainen on huonompi, heikompi, tahdottomampi, kykenemättömämpi ja  vaaraksi, pitäisi hyväksyä? Puhumattakaan, että sitä pitäisi korostaa, juhlistaa, suosia, kannattaa? Täällä, Suomessa?

(En erityisesti haluaisi hyväksyä sitä missään muuallakaan, mutta koska olen realisti, en usko kykyymme tai mahdollisuuksimme vaikuttaa muihin maihin niin paljon. Henkilökohtaisesti voin huolehtia asiasta esim. niin, että en matkusta maissa, joissa on räikeitä ihmisoikeusloukkauksia ja väkivaltainen kulttuuri. Riippumatta siitä, onko siellä upeita ostoskeskuksia, jatkuva helle, loistavat sukellusmahdollisuudet ja ”erilainen kulttuuri”.)

Minä en hyväksy burkineita. En hyväksy säkkejä enkä kaapuja, en erityisesti huiviakaan, mutta ei mennä nyt siihen. En haluaisi nähdä yhtä ainutta.

Niiden näkemisestä tulee paha olo, inho, kiukku, sääli. Minä en halua niitä tänne.

Onko tässä jotakin epäselvää?

Naiset, tehkää jotakin!


Niin maisin miettehin

Viime viikot ovat tarjonneet kriittiselle bloggaajalle materiaalia yltäkylläisesti. Jopa niin yltäkylläisesti, että on tullut ähky eikä mitään ole syntynyt. Sanottavaa olisi vaikkapa tasa-arvosta, seksuaalirikoksista ja niiden ehkäisystä, ihmisoikeuksista, kotouttamisesta, politiikan siirtymistä. Toisaalta, olen kaikesta jo kirjoittanut eikä mikään juuri ole muuttunut – ei ympäristössä tai omissa mietteissäni. Toistaisinko sanomaani vain siksi, että muutkin toistavat? Pitäisikö aina jaksaa sanoa vastaan?

Mutustelen tähän sen sijaan hieman jotain erilaista.

Syntyykö Eurooppaan tai Suomeen uuskristillinen liike monikultturismin ja islamin vahvistumisen vastareaktiona? Onko hengellisyyden rippeistä vielä löydettävissä vastausta ihmisten avuttomuuteen, pelkoon ja tarpeeseen tuntea yhtenäisyyttä? Voisiko kristinusko ylittää maallistuneen tunneilmaston ja individualismin vain puolustaakseen ansaitusti jotain eurooppalaista, pohjoismaalaista, suomalaista?

Kirkosta eroaminen ei ole vähentynyt, mutta ilmiö ei välttämättä kiinnitykään valtiokirkkoon. Evankelisluterilainen kirkkommehan on yksi vankimmista monikulttuurisuuden kannattajista. Se tukee moskeijaa, sydämellistä ekumeniaa, kaikkea ”monikulttuurista” hyvää. Tunnen useita ihmisiä, jotka ovat eronneet pääasiassa tämän asian vuoksi.

Mutta kuka jaksaa enää vastustaa hihhuleita, jos rationaaliset liberaaliateistit tuottavat meille tätä – tunnistamatonta monimuotoista hybristä, jossa kaikki leijuu irrallaan, ei tule mistään eikä mene minnekään? Kuka haluaa lisää sitä, mikä ei ole enää meidän – annettavaksi heille, jotka sen röyhkeimmin kehtaavat viedä!

Otaksun, että esimerkiksi kristillisdemokraatit vielä Sari Essayahin johdolla löytävät lähivuosien nosteen juuri tästä. Jos uskaltavat. Itsetuhon siemen ei ole kristinuskossa itsessään, vaan siinä, miten se yhteiskunnallisessa elämässä luetaan.

Näin joulun alla merkkejä jonkinlaisesta kristillistymisestä löytää laajalti. Toiveet omien perinteidemme, suomalaisuuden tunteen ja olemassa olon puolesta tuntuvat hyväksyttävämmiltä. Asiaan saattaa vaikuttaa maahanmuuton roima kasvu ja monien ihmisten ensimmäinen havahtuminen siihen, että jotakin on muuttunut. Joulu tarjoaa ihanan mahdollisuuden. Hyvän siirtäminen kuten me olemme oppineet, tottuneet ja tavanneet. Me!

Niinpä enkeli taivaan saa taas ehkä lausua, kovaa ja kunnialla. Se lausuu meille valoa ja lohtua pimeyteen, taloushuolien, pakolaiskriisien, työttömyyden, näköalattomuuden, turhuuden keskelle. Kansallistunteiden kokeminen on sallitumpaa osana kristillistä arvopohjaa – joka kuitenkin aina ottaa kaikki ihmiset ihmisinä, Jumalan lapsina eikä unohda inhimillisyyden rajattomuutta – kuin esimerkiksi politiikkana tai kulttuurisena asennoitumisena.

Monet ihmiset suhtautuvat lähes polttavalla intohimolla esimerkiksi Suvivirteen, mutta eivät lainkaan tunnista paljon suurempia uhkia ”meidän” tavoillemme, perinteillemme tai ennen muuta arvoillemme. Vielä.

Relativistisen ja pöyhkeyttä älynä pitävän kulttuurieliitin huikeimmat visiot eivät ehkä enää kauan välky, vaan mätkähtävät maihin kaikkialla muualla paitsi pienen piirin kollektiivisissa hengennostatuksissa. Niille jo naureskellaan. Mutta tällainen on maailma, kuuluu huokaus. Ikään kuin olisi välttämätöntä, että päättäjät ja eliitti elävät muovailuvahatodellisuudessa. Ikään kuin olisi välttämätöntä, että me kaikki fraasitamme samaa teennäistä höpsistä, vaikka emme siihen usko! Aimo miesi, eikö ole jo aika nousta yli kirjanoppineiden ja politiikan rabbiinien!

Toisaalta joulun kristillisyys saattaa olla pitkälti nykyihmisen emootioleikkiä, eräänlaista psykologista mindfulnessia, jossa varpuset ja enkelit ja taianomaiset hanget (ja glögi) tuovat kiireiseen ja somen turruttamaan mieleen jotakin autenttiseksi uskottua. Tämä kaikki on hiipuva mielestä viimeistään välipäiviksi, jolloin napa on taas noussut. Tähän väliin kirkkokin yrittää iskeä – ennen kuin minä ja itse taas ryntäävät ja vievät me-hengen, lämmön, solidaarisuuden ja  yhtenäisyyden. Niin kiire on pastorilla silloin harvoin kun kirkkosali on täynnä, että sylki lentää jo kaikesta kertoessa: hyvää mieltä ja armoa varmaa, joulun rauhaa, mutta muistakaa nyt maksaa myös!

Hyvää joulua kaikille lukijoilleni.


Pelko, riski ja todellisuus



Aikoinaan kanssani samaan aikaan gradun tarkistusvaiheessa oli tutkielma, jota kuulopuheiden mukaan toinen professoreista ei suostunut lukemaan, puhumattakaan hyväksymään, sen ensimmäisen virkkeen vuoksi. Siinä sanottiin jotakuinkin näin:

”Todellisuutta ei ole olemassa.”

En tiedä, suostuiko opiskelija lopulta muuttamaan virkkeensä (post-tieteellistä näkökulmaansa tuskin) vai mitä tapahtui, mutta maisteri hänestäkin tuli. Yhteiskuntatieteissä todellisuus tai sen arvostaminen validina argumenttien ja havaintojen tekopaikkana ei ole sitä ennen eikä sen jälkeen kuitenkaan ollut aina kovin selvää. Sama kyseenalainen ilmiö on levinnyt muuallekin yhteiskuntaan. Näkökulmasta riippuen sitä kutsutaan esimerkiksi ”kriittiseksi”, ”humaaniksi” tai ”moniulotteiseksi” tavaksi katsoa maailmaa. Kun todellisuus ei ole sellainen kuin toivoisi, se on syytä kieltää tai kiertää.

Viime päivinä olen todistanut kyseisenlaista toimintatapaa mediassa suhteessa Pariisin terrori-iskuihin ja terrorismin uuteen uhkaan. Räikeimmillään todellisuuden konstruktiosta julisti Kari Huhta Hesarissa (22.11):

Terrorismi ja pakolaiskriisi eivät ole Euroopalle todellisia uhkia, mutta niiden herättämä pelko voi olla.

Suu vaahdossa saman lehden toimittajat, useimpien medioiden säestäessä, ovat kertoneet, että me emme saa pelätä. Onpa useaan kertaan todettu sekin, että emme me pelkääkään. Emmekä varsinkaan vihaa tai katkeroidu. Juttuja ymmärtääkseen on saanut leikkiä salapoliisia, kun holhoavaa ideologista kuorrutusta on pitänyt raaputtaa piilotettujen tosiseikkojen päältä.

Kenen suulla tässä taas oikein puhutaan? Mitä muuta kuin pelkoa on varuillaan olo, odottaminen, hengityksen pidättäminen? Miten niin me emme pelkää? Miten niin terrorismi ei ole todellinen uhka? Siksikö, että sen uhrina on niin epätodennäköistä päättää päivänsä? Kuinka monta ihmistä sen pitäisi tappaa, jotta se olisi riittävän todellinen?

Tavalliset ihmiset ympäri maailmaa tuntevat tavallisia asioita. Pelko, joka on monta kertaa osoittautunut aiheelliseksi, kuuluu tällaisiin tunteisiin. Näin on siitäkin huolimatta, että pelko ehkä vaikeuttaa elämää enemmän kuin on syytä. Harvat ihmiset toimittavat todennäköisyyslaskentaa mennessään ulos tai astuessaan metroon tai konserttiin. Harva vertaa riskiään päästä hengestään siihen mielihyvään tai hyötyyn, jonka hän saa konsertista tai metromatkasta. Toisaalta monikin saattaa hävetä sitä, että on kavahtanut samaan metrovaunuun tullutta äärimuslimia. Pelko on tunne, usein intuitiivinen, jolla on konkreettisia vaikutuksia, aivan kuten Huhta ymmärtää.

Toisaalta terrorismin pelollamme ei ole mitään yhteyttä siihen, että pelkäämme ehkä myös suojatielle kaahaavia autoja – asiat ovat erillisiä. Suojatielle kaahaavien autojen todennäköisyys murjoa meidät tai läheisemme ei vaikuta terrorismin todennäköisyyteen. Se, että ihminen joutuu pelkäämään sekä suojatielle kaahaavia autoja että terrorismia, lisää hänen pelkoaan. Se, että auton alle on todennäköisempää jäädä kuin kuolla terrorismin uhrina, ei välttämättä saa aikaan sitä, että edellistä pelätään enemmän kuin jälkimmäistä.

Juuri tällaisia vaikutuksia terrorismilla on, sen lisäksi, että se konkreettisesti tappaa, tuhoaa, särkee, murtaa ja hajottaa. Todellisella terrorismilla on todellisia seurauksia. Se vaikuttaa ihmisten ja yhteiskuntien elämään lukuisilla eri tasoilla. Jo pelkkä uhka vaikuttaa. Kyse on terrorismin vaikutuksista, ei vain pelon vaikutuksista. Samaan tapaan toimivat esimerkiksi sellaiset ilmiöt kuin sota, lama tai vaikkapa pakolaiskriisi. Kaikilla on sekä kouriintuntuvia mutta myös paljon syvempiä ja vaikeammin havaittavia vaikutuksia, jotka saattavat ulottua hyvin pitkälle, monien sukupolvien yli.

Myös salaman iskemäksi joutumisen pelko on todellista, vaikka uhan todennäköisyys on hyvin pieni. Salaman uhka on todellinen, etenkin kesällä, kun kylmempi ilmamassa kiilautuu lämpimän alle ja aiheuttaa ukkosen. Jos tällöin oleskelee esimerkiksi vesialueilla tai golf-kentällä, riski on jo merkittävä. Sillä, mitä mieltä olemme veneilystä tai golfin peluusta ylipäätänsä, ei pitäisi olla vaikutusta siihen, kuinka vaarallista näemme niiden olevan ukkossäässä.

Sama asia koskee terrorismin uhkaa ja sen pelkoa. Meillä on syytä pelätä sitä, etenkin valtioissa, jotka osallistuvat konfliktialueilla sotatoimiin ja joissa on paljon muslimimaahanmuuttajia, segregaatiota, kytevää tyytymättömyyttä ja nuoria ihmisiä. Terrorismia on syytä pelätä sitä enemmän, mitä enemmän itse tai läheisensä viettää aikaa suurissa kaupungeissa ja niiden julkisissa tiloissa. Preskriptiivisesti voimme arvioida, että on järjetöntä osallistua konfliktialueilla sotatoimiin tai täyttää lähiöt muslimimaahanmuuttajilla, mutta tosiasioita koskevat havaintomme eivät ole riippuvaisia siitä, mitä mieltä olemme.

Terrorismin pelkoon liittyy myös sellainen seikka, että meillä on syytä pelätä sitä koko ajan enemmän, koska terrorismin todennäköisyys näyttää kasvavan. Ajatus siitä, että lapsiemme ja lastenlapsiemme pitää pelätä sitä tulevaisuudessa vielä meitäkin enemmän, aiheuttaa monilla myös huomattavan suurta ahdistusta, joka on erittäin todellista ja jolla saattaa olla hyvin merkittäviä vaikutuksia myös laajemmin yhteiskunnassa.

Juuri tällä tavalla terrorismi vaikuttaa. Tätä on terrorismi, joka tapahtuu järjestäytyneissä länsimaissa. Ongelma ei muutu todelliseksi vasta sitten, kun se tappaa x % väestöstä.

Vaikka yksittäiselle ihmiselle on siis melko epätodennäköistä joutua niin terrorismin kuin salamankaan tappamaksi, ei se ole mahdotonta. Silloinkin kun pelko on riski huomioiden ”irrationaalista” (pelon määrä on suurempi kuin riski, joka koostuu sen esiintymisen todennäköisyydestä ja todennäköisyyden täyttyessä tapahtuvan menetyksen koosta), se on todellista. Suuri osa ihmisen tunteista on ”irrationaalisia” tässä mielessä. Emme ole koneita emmekä useinkaan tunne ”rationaalisesti”. Vaikka todennäköisyys joutua uhriksi on hyvin pieni, menetys on valtava ja mittaamaton (oma tai läheisen kuolema). Tämä lisää pelkoa, ei vähennä sitä.

Koska muslimiterrorismin tavoite on tappaa vääräuskoisia vihollisia ja tuhota näiden yhteiskuntia, se onnistuu tässä paradoksaalisesti jo silloin, kun se ei onnistu. Emme tarvitse Tavastian räjäytystä ymmärtääksemme, että uhka on todellinen tai pelätäksemme ”oikeutetusti”. Myös täysin epäonnistunutkin yritys riittää aiheuttamaan tuhoa. Ongelman siemen on jo kylvetty, nyt vain odotamme.

Se, onko pelosta mitään hyötyä, on toinen asia. Pelon tuntemisen biologisella merkityksellä lienee jotain tekemistä selviytymisen ja puolustautumisen kanssa. Strateginen pelko vaikuttaa ihmisen toimintaan ja valintoihin, mutta useinkaan pelko ei ole strategista. Toisaalta toiminnat ja valinnat, joita ihminen pelossaan tekee, eivät välttämättä tosiasiallisesti vaikuta hänen kohtaamansa riskin määrään.

Sekä terrorismia että salamaa vastaan voi suojautua yksilötasolla (välttämällä julkisia tiloja/olemalla menemättä ulos, jos on luvassa ukkosta), mutta edellisen kohdalla siltä suojautuminen on normaalin elämän edellyttämällä tavalla usein varsin rajallista. Jos haluan elää normaalisti kaupunkioloissa, otan välttämättä (jonkin kokoisen) riskin siitä, että saatan joutua terrorihyökkäyksen kohteeksi – sen lisäksi, että kaupunkielämä muutenkin on vaarallisempaa, vaikkapa nyt niiden suojatielle kaahaavien autojen vuoksi.

Koska ihmislähtöinen terrorismi on ominaispiirteiltään – paitsi ehkä esiintymistodennäköisyydeltään – täysin erilainen ilmiö kuin tappava mutta ihmisestä riippumaton ukkonen, on erittäin järkeenkäypää, että sitä pelätään enemmän. Se vaikuttaa laajemmin, syvemmin ja täydellisemmin. Terrorismi on todellinen uhka. Sen todellisuus riippuu vain osittain siitä, milloin tai millä voimalla uhka aktualisoituu.

Eikä kaikki nytkään synny vain ihmisten päiden sisällä. Myös materiaalinen todellisuus näyttää toisenlaiselta.

Euroopan suuria kaupunkeja on pysähdyksissä. Brysselissä ei toimi mikään, joulukuusi pystytettiin poliisivartiossa, koulut ovat kiinni, joukkoliikenne ei kulje, EU-instituutiot ovat suuremmassa vartiossa kuin mikään maailmassa koskaan ennen. Moni valtio, Yhdysvallat mukaan lukien, on kiristänyt matkustussuosituksiaan. Suurin osa länsimaista tekee terrorismin vuoksi korjaavia toimia. Emme tiedä, mitä kulissien takana tapahtuu. Eikö tämä ole todellista?

Pelkoa kutsutaankin valtiotasolla usein varautumiseksi, joskus myös varustautumiseksi.

Toivoa vielä sopii, että valtioiden pelko on tarpeeksi strategista eikä vain julistavaa ja reaktiivista. Joskus politiikalla voitiin vaikuttaa todellisuuteen. Miten on nyt?

Pariisi, islam, liberalismi ja Houellebecq

Minulla on ollut jonkin aikaa mielessä kirjoittaa Michel Houellebecqin uudesta kirjasta Alistuminen (alkuteos Soumission, suomentaja Lotta Toivanen, WSOY 2015). Pariisin uusimmat terrori-iskut antavat ajatukselle kalmankelmeän ja oksettavan hehkun. Vaikka Auschwitzin jälkeen ei pitänyt olla runoutta, Pariisin jälkeen on syytä olla Houellebecqia. Yhden nihilistin tuottama fiktio tarjoaa tapahtumille paljon suurempia selityksiä kuin itseään vihaavan lännen ”faktuaalinen” uutistuotanto. Selitys ei ole kaunis.

Lehdet ovat kysyneet perjantai-illasta alkaen, miksi taas näin kävi. Mitä meille on tapahtumassa? Samat kysymykset toistuvat jokaisen karmean terrori-iskun jälkeen. Korkeaotsaisten toimittajien, tutkijoiden ja asiantuntijoiden avulla ruoskimme itseämme muutaman päivän. Terrorismi toki tuomitaan, mutta samalla tuomitaan se maailma, missä me elämme. Länsi.

Tänä aamuna HS kertoi otsikossaan Pariisin olevan jo toipumassa – muutama vuorokausi iskun jälkeen. Tutkija kertoi, että terrorismin seuraus on aina reaktioissa ja että niitä pitää nyt hillitä. Mitä konkreettisesta, ruumiista, elämän päättymisestä. Ei se olekaan ase ja mies sen varressa, joka tekee terrorismin – se on reaktiomme, joka konstituoi uuden todellisuuden. Häpeä länsi. Häpeä!

Mikä auttaa pientä poloa? Rakastetaan enemmän. Ei pelätä! Muistetaan oikea hashtag ja trikolori. Ranska kuuluu kaikille!

Liikaa ei sovi surra siksikään, että täytyyhän tämä suhteuttaa muihin iskuihin. Ensinnäkin niihin, joita tapahtuu koko ajan maissa, joista ihmiset tänne pakenevat (#welovelibyasyriairaqafghanistan). Toisekseen Norjaan.

(Ja avatkaa nyt ne Pariisin kuppilat, kaupat ja kohteet jo! C’est la vie! Muutenhan Euroopan kaunein kaupunki saattaa turisteille näyttää siltä, mitä se oikeasti pitkälti onkin: monikulttuurinen kaaos.)

Eikä yhtäläisyyksiä asioiden kesken saa tehdä, moralistit varoittavat. Ei sillä ole mitään tekemistä sen kanssa. Toistan: ei sillä ole mitään tekemistä sen kanssa! Koska tyhmä kansa kuitenkin niin luulee – epärationaalisen ja valaistumattoman päättelykykynsä varassa – on sitä syytä ohjailla muutaman päivän ajan hieman pontevammin. Otetaan käyttöön kansaan uppoavia symboleja: passi, raja, turvallisuus. Kyllä me teistäkin pidämme huolen. Mutta maailma nyt vain on tällainen, nykyään.

Liberalismi on kaikessa oikeassa. Paitsi silloin kun se ei ole. Julmetun usein nykyään se ei ole. Quo vadis, länsimainen ihanne? Hautaanhan minä, älkää suotta muistelko. Sietäähän sitä lähteäkin, jos näin heikko on.

Imperiumi kaatuu sisältäpäin. Me kutsumme heitä tuhoamaan meidät.

Liberalistien ja islamistien maailmankatsomuksissa on pelottavia yhtäläisyyksiä. Kummatkin vihaavat länttä suvereenina johtoajatuksenaan. Edelliset polttavasta syyllisyydentunnostaan, jälkimmäiset sen tyhjyyden, arvottomuuden ja puolustushaluttomuuden vuoksi.

Häpeä kotouttamispolitiikka, häpeä äärioikeisto, häpeä Yhdysvallat, häpeä rasistinen kulttuurimme. Me vihaamme itse itseämme. Katsokaa, kuinka paljon me vihaamme itseämme, katsokaa nyt!

Mutta ei niin huonoa, ettei jotakin hyvääkin: Koska teitä me emme vihaa, käsittäkää se. Älkää ampuko meitä, me emme vihaa teitä, me emme halua teille muuta kuin hyvää. Me haluamme pelastaa teidät! Anteeksi, kun emme voineet pelastaa teitä. Nyt te näytätte meille, mitä te joudutte koko ajan kestämään. Tämä on niin oikein meille sioille!

Houellebecqin kirjassa Ranskaan tulee islamilainen valta 2020-luvulla. Presidentinvaalien toisella kierroksella vastakkain ovat Muslimiveljeskunnan Mohammed Ben Abbes ja Kansallisen rintaman Marine Le Pen. Vasemmisto liittoutuu kokonaan muslimien taakse, mutta myös osa oikeistosta. Ben Abbes voittaa ylivoimaisesti.

Lopullista ratkaisua ennen muslimit ovat jo täyttäneet koulutushallinnon. Eihän ranskalaisia sellainen edes kiinnosta! Yhdessä hetkessä koulutusjärjestelmä muuttaa muotoaan, sukupuolet erotetaan, tyttöjen koulunkäynti muuttuu korostamaan koti- ja avioliittotaitoja. Myöhemmin yliopistot muutetaan islamilaisiksi, ja työntekijöiltä (miehiltä) vaaditaan kääntymys islamin uskoon. Saudi-Arabian raha on pyhää ja runsasta.

Muslimit eivät valtaa Ranskaa väkivallalla, vaikka kuolleitakin väistämättä tulee. He valtaavat Ranskan ranskalaisten tuella. Jääkö joku kaipaamaan Ranskaa, ei kerrota. Juutalaiset ja naiset katoavat. Päähenkilö jää hetkeksi kaipaamaan sitä, että ei voi enää katsella naisten takamuksia kadulla eikä kaataa sänkyyn nuoria opiskelijatyttöjä… Vain hetkeksi.

Onnekkaille uusi valta tarjoaa mahdollisuuksia, hienoja mahdollisuuksia. Kuten useita vaimoja ja suojaikärajan alittavia seksikumppaneita. Edes alkoholia ja mässäilyä ei tarvitse lopettaa, sillä uusi islam on strategista. Arvot syntyvät suoraan edellisten tyhjien päälle. Valta syntyy alhaalta ylöspäin. Uuden presidentin ei tarvitse kuin nyökkäillä.

Länsi alistuu islamille, mutta paljon oleellisempaa on se, että naiset alistuvat miehille. Islam ymmärtää, että koko maailma syntyy kotoa. Ihmisen suurin onni löytyy alistumisesta, naisen miehelle, miehen jumalalle. Liberalismi on laittanut alulle sen, minkä islam vain viimeistelee. Koska ihmiset ovat lopulta inhimillisiä.

Ja jumala kyllä joustaa, tarvittaessa. Se on liberalismin ainoa perintö.

Vasemmisto antaa Ranskan pois – aivan kuten näemme omassa maassammekin joka ikinen päivä. Lehdistö on hiljaa, vääriä mielipiteitä ja totuudellista kerrontaa pimitetään. Yhteiskunnan rakenteet alkavat siirtyä vähitellen uuteen järjestykseen. Mutta jos joku luulee, että huikentelevainen ja moralistinen vasemmisto tähän yksin kykenisi, on hän surullisella tavalla väärässä.

Konservatiivit ja epäpoliittiset intellektuellit ovat myös täysin kyllästyneitä arvotyhjään Ranskaan, liian feminiiniin kristinuskoon ja sivistyksen tilaan, velttoihin, tyhmiin ja passiivisiin ihmisiin – ja vasemmistoon. Tai jos eivät olekaan, mitä sitten. Voi olla, että he eivät välitä enää mistään, paitsi omista fyysisistä tarpeistaan. Muutos tuo ainakin jotakin jännittävää. Kaunista konkreettista pahoinvointia aiheuttavan abstraktin sijaan.

Estetiikka lepää ennen muuta muslimitytön alusvaatteissa ja alistuneissa ruumiinaukoissa, ei enää ranskalaisnaisen minihameessa ja korkokengissä. Kaikkeahan ei voi saada (liberalismi meni tässäkin niin pieleen).

Houellebecq muistuttaa jokaisessa kirjassaan, että mihinkään ei kannata uskoa. Ei sääntöihin, arvoihin tai sopimuksiin. Ei vihaan, rakkauteen tai edes uskoon. Ranskan muuttuminen islamilaiseksi ei vaadi mitään, se tapahtuu tuossa tuokiossa. Kirjallisuudesta, naimisesta ja syömisestä kiinnostunut päähenkilö rakentaa olemuksensa uudelleen. Muutos vapauttaa hänet katumasta mitään, se antaa uuden elämän.

Vaikka Houellebecq saa usein täyslaidallisen oikeamielisiltä feministeiltä, on hänen mieskuvansa se kaikkein kammottavin. Ja vaikka hän on sanonut, että islam on sairain uskonto, on hänen arvionsa liberalismista vielä paljon surullisempi. Kuten olen itsekin tässä blogissa monesti korostanut: me teemme sen ihan itse.

Alistuminen on saanut yhä edellisiäkin kirjoja enemmän huomiota. Ei vähiten siksi, että sen ilmestymispäivänä tapahtui terrori-isku Charlie Hebdo -lehden toimitukseen. Kuvaavaa kuitenkin on, että kirjassa on paljon vähemmän mässäilyä kuin monissa muissa Houellebecqin kirjoissa. Kaikki tapahtuu kauniisti, säröttömästi, kuin ennalta kirjoitetun mukaisesti. Kirjan voi jopa lukea samanlaisen nihilismin vallassa kuin mikä sen sanoma on: no jaa, Ranskasta tuli islamilainen valtio, onkohan minulla edes paha olo?

Ja samaan tapaan jo muutaman päivän päästä kollektiivinen muistimme on määrittänyt Pariisin tapahtumat sopimaan hyväksyttyyn kertomukseen. Rakenne on nytkähtänyt uuteen asentoonsa, pelko ja odotus ovat uusia normaaleja. Mietitäänpä taas, mikä meitä oikein vaivaa. Sillä täytyyhän MEITÄ joku vaivata, kun meille näin tehdään!

Ja vaivaahan meitä: meitä vaivaa ensi sijassa se, että me edes mietimme, mikä meitä vaivaa. Nuo, jotka tulevat tänne meitä tappamaan – heitä vaivaa! Meitä vaivaa se, että me pyydämme anteeksi, vaikka meidän pitäisi puolustaa itseämme. Meillä oli joskus muuta kuin tämä kolkko ”vapaus”, nenäkkäät oikeamieliset ja seuraavan päivän apologeettinen islamin puolustus. Tällä kaikella oli joskus sisältö, meillä oli arvoja ja tavoitteita.

Nihilisti ajattelee, että antakaa sitten sitä konkretiaa. Antakaa abstraktin tilalle verta, kuolemaa, tuskaa! Antakaa ahdistuksen tilalle pakkoa, verhoa, kaapua! Antakaa tyhjyyden tilalle jotakin.

Ja kyllä joku antaa. Siihen voi sentään luottaa. Kaunokirjallisuudessa ja tosimaailmassa.

Että sellaiset hautajaiset.

Samasta aiheesta:
Charlie Hebdon jälkeen kirjoitettu Islamistaistelijan probleema, liberalismin nimeen
Terroristien hyveellisyys ja jihad grooming
Maahanmuutto, yhteisö ja henkilökohtaisen poliittisuus

Terroristien hyveellisyys ja jihad grooming

”Nii­tä, jot­ka kään­ty­vät ji­ha­dis­miin, lei­maa liial­li­nen ha­lu teh­dä oi­kein. He ovat mo­raa­li­sia nuo­ria, jot­ka tus­kin sai­sisi­vat tyy­dy­tys­tä ka­tu­jen­giin liit­ty­mi­ses­tä. Heil­lä on vah­va tar­ve elää mer­ki­tyk­sel­li­nen elä­mä”, Daw­son huo­maut­taa.

Ji­ha­dis­tien net­ti­pro­pa­gan­da on hy­vin te­ho­kas­ta.

Tur­val­li­suus­tut­ki­muk­sen pro­fes­so­ri, ter­ro­ris­min tut­ki­ja Mia Bloom Mas­sa­chu­sett­sin yli­opis­tos­ta kut­suu Isis-vär­vä­rei­tä on­li­ne-saa­lis­ta­jik­si. He käyt­tä­vät nuor­ten ikä­to­ve­rei­ta pu­he­mie­hi­nä ja har­ras­ta­vat mo­nen­lai­sia ve­dä­tyk­siä.

”Nuo­ret ovat eri­tyi­sen alt­tii­ta Isi­sil­le, kos­ka vär­väys ta­pah­tuu so­siaa­li­ses­sa me­dias­sa ja vies­tien si­säl­tö muo­toil­laan juu­ri nuo­riin ve­toa­vak­si”, Bloom se­lit­tää.

HS 18.2.2015: Hyveellinen nuori haksahtaa Isisiin

Kirjoitin aiemmin islamistitaistelijan fundamentaalista ongelmasta: hänen pyhyydellistä motiiviaan palvella uskontonsa arvoja ei suostuta ymmärtämään, vaan se tehdään liberalistisen tulkinnan avulla tyhjäksi kerta toisensa jälkeen. Liberalismilla ei ole välineitä kohdata uskonnon tai muun ”irrationaalisen” arvojärjestelmän aiheuttamia konkreettisia seurauksia. Sen on välttämätöntä muokata toimijoiden motiivit omaa maailmankatsomustaan vastaaviksi – se liberaalistaa sille vieraat motiivit ja uskomukset. Toisaalta sen vähemmistödiskurssi on niin dominoiva, että minkäänlainen pahuus ei kykene tunkeutumaan sen sisälle – pahuus jää varatuksi ainoastaan enemmistötoimijoille ja näiden yksilöllisille ja kollektiivisille ominaisuuksille.

Yllä olevissa lainauksissa pahuuden tyhjäksi tekeminen – suoranainen moraalinen liberaalistaminen – on ehkä viety pisimmälle. Kanadalainen sosiologian professori Lorne Dawson kuvaa jihadismiin kääntyviä nuoria erityisen moraalisiksi ihmisiksi, joita ei perinteisempi kehittymättömistä aivoista johtuva nuoruudenrieha, kuten jengiytyminen, kiinnosta. He haluavat merkityksellisen elämän.

Ensimmäinen väite on empiirisesti katsoen väärä, sillä useilla, ellei useimmilla, jihadin kääntyneillä sotureilla on ennen taisteluretkeään ollut merkittäviä ongelmia ja suuria vaikeuksia integroitua kotimaahansa. Liberalistinen luenta toki väistää tämän seikan: Ensinnäkin se uskoo, että maahanmuuttajien tai näiden jälkeläisten ongelmat johtuvat aina kantaväestön ja yhteiskunnan syrjivistä toimintatavoista. Toisekseen monikulttuurinen etiikka nimenomaan ymmärtää, että moraaleja on monenlaisia. Niinpä nuorukaisten erilainen ”moraali” on selvästi parempaa, merkityksellisempää ja syvempää kuin länsimaisella keskikastilla.

Huomionarvoista on, että liberalismin omien ihanteiden ohuus on ongelmallista ainoastaan silloin, kun sitä verrataan muihin, tässä tapauksessa jihadismiin kääntyneiden arvomaailmaan. Lorne Dawson näkee tavallisen, liberaalin ”normaaliuden” merkityksettömänä, tyhjänä, kun taas aitoa tyydytystä islamista hakevan nuoren arvomaailma on syvää ja merkityksellistä, moraalista.

Vaikka jihadismiin siis suhtaudutaan periaatteessa negatiivisesti, annetaan tälle kuitenkin eräänlainen moraalinen myönnytys: onhan se sentään jotakin, verrattuna oman maailmamme tarjoamaan tyhjyyteen. Näin ollen islamistitaistelijatkin ovat moraalisiahe noudattavat omia hyveitään absoluuttisesti, toisin kuin me, jotka voimme vain vedota milloin ihmisoikeuksiin, tasa-arvoon, milloin muihin hyveellisiin abstraktioihin.

Jihadistinuorten hyveellisyys, kuten liberaalin eliitin edustaja sen kuvaa, olisi kuitenkin ehkä liian paksu väite tavalliselle kansalle kohdattavaksi. Sellaisen sisäistäminen ja ymmärtäminen vaatisi kehittynyttä kykyä moukaroida intuitiivista ajattelua sekä vääntää ristiriidat ongelmattomiksi ja välttämättömyydet hyveiksi. Siksi tuokin Hesarin juttu oli tiedesivuilla, ei ulkomaanosiossa. Professori tekee tiedettä; jihadistinuorten hyveellisyys on tieteellinen tosiseikka, koska arvovaltainen tieteilijä niin sanoo.

Sen sijaan tavallisella logiikalla käyvä kansakin ymmärtää viattomien houkuttelun. Grooming on manipulatiivista hyväksikäyttöä, jota nuoriin voidaan kohdistaa oikeasti pahojen ihmisten toimesta, yleensä netissä. Perinteinen grooming on seksuaalista hyväksikäyttöä. Wikipedian mukaan ”prosessin osana voi olla esimerkiksi ystävällisyyttä, hellyyttä ja lahjojen antamista, ja lapsi on yleensä vapaaehtoisesti luomassa suhdetta. Myöhemmin kuvaan voi astua mukaan esimerkiksi kiristys.”

Kun ilmiö ymmärretään näin, on helppo nähdä, että värvätyt (houkutellut) tarvitsevatkin rangaistuksen sijaan apua, kuten esimerkiksi Ruotsissa on jo tunnistettu. Vain inhimillisyydelle sokea voisi esittää groomingin uhreille rangaistusta. Nuoren aivothan ovat kehittymättömät, kuten lainatussa jutussakin korostetaan, ja kyseessä on hyväksikäyttö.

Oleellinen ero seksuaalisen ja jihad-groomingin välillä on siinä, että seksuaalinen grooming johdetaan aina yksilöllisiin taipumuksiin, henkilön tai rajatun henkilöryhmän pahuuteen ja asemaan perustuvaan dominoivaan rooliin. Harvoin olemme kuulleet, että kulttuurimme erityisesti kannustaisi tähän, läpitunkevasta seksualisaatiosta huolimatta – päinvastoin tiedämme, että länsimaat ovat lapsille ja nuorille maailman turvallisimpia maita. Groomingin lisääntymisen syynä nähdäänkin ennen muuta sen mahdollistavien teknologioiden kehittyminen.

Sen sijaan islam ja sen opit pyhästä sodasta ja yksilön voimaantumisesta taistelun kautta eivät nojaa yksilöllisten toimijoiden henkiseen järkkymiseen, vaan paljon laajempaan kulttuuriseen, uskonnolliseen, historialliseen ja sosiaaliseen kontekstiin – huolimatta siitä, että kaikki muslimit eivät niitä kannata. Liberaalit kuitenkin jälleen tarvitsevat selityksen sille, miksi ”tavalliset nuoret” (”moraalisten nuorten” maltillisempi luenta) lähtevät jihadiin, päätyvät sotimaan tai terroristeiksi. Miksi he eivät halua olla kuin me?

Lorne Dawson on tutkinut myös muita ”yksinäisiä susia”, kuten vallitseva eufemismi kuuluu, esimerkiksi kouluampujia. On kuitenkin melko selvää, ettei heitä hänen mukaansa leimaa liiallinen halu tehdä hyvää. Tai että he olisivat erityisen moraalisia ja elämälleen merkitystä etsiviä.

Oliko tässä nyt joku ristiriita? Oli ja ei. Liberalismin aate perustuu ristiriidoille, joten se, että niitä syntyy sen avulla, ei varsinaisesti enää ole ristiriita.

Mustavalkoiset selitykset menevät yleensä aina metsään, niin kotoperäisten kouluampujien kuin muuperäisten terroristien suhteen. Kriittisen ihmisen tulee ymmärtää loogisia perusasioita sekä osata tulkita usein monikausaalisia suhteita. Mutta se järjetön ideologinen vimma, jolla käärmettä pyssyyn ajavat liberaalit (jopa tieteen edustajat) suhtautuvat islamin hirveyksiin, riippumatta tosiseikoista, on surullista ja samalla myös pelottavaa. Ensinnäkin se antaa väärintekijöille yhä suuremman kannusteen korottaa pahuuden astetta. Toisekseen se nimenomaisesti vahvistaa alla olevan havainnon:

meidän hyveemme ovat tyhjiä, kaikuvat pimeään.

Islamistitaistelijan probleema, liberalismin nimeen


Je suis idiot


On yhdentekevää, kuinka paljon hän huutaa Allahu akbaria tai tekee muita oman jumalansa nostoja. On yhdentekevää, kuinka eksplisiittisesti hän vastustaa muita uskontoja, kulttuureja ja ideologioita oman uskontonsa, kulttuurinsa ja ideologiansa puolesta. On yhdentekevää, vaikka hän täysin yksiselitteisesti kuvin, sanoin, lipuin, opein ja teoin toteuttaisi katsomuksensa mukaista politiikkaa ja sodankäyntiä.

Ei toimi! Se ei ole totta! Ei täällä! Ei meidän maailman parhaissa ja inklusiivisimmissa liberaaleissa onneloissamme.

Pam pam, kuole vääräuskoinen. Pam pam, kärsi toisinajattelija. Pam pam, meidän säännöt. Viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen, vuodesta toiseen.

Mutta ei, turhaan.

Hän on yksinäinen susi. He ovat yksinäisiä susia. Hän kärsii mielenterveysongelmista (kuten 35 prosenttia muistakin ihmisistä). Yksittäisiä hulluja! Teolla ei kertakaikkiaan ole mitään tekemistä islamin kanssa. Eikä kulttuurin. Eikä minkään muunkaan, paitsi sen huonosti kotiutetun yksilön! Terroristi on syntynyt, kovin valitettavaa, me teimme terroristin. Miksi emme saaneet häntä rakastamaan meitä? Haluamaan olla meidän kaltaisemme? Miksi farkut, tosi-tv ja kauppakeskus eivät riittäneet? Voi raukkoja, mitä me teimme väärin?

Kyllä vituttaisi olla islamisti. Tee mitä tahansa, niin nuo tekevät tekosi tyhjäksi. Usko siinä sitten Allahiin, kun kukaan ei usko, että uskot. Väitä olevasi korkealla, korkean edessä, kaatuvasi korkean edestä – ja nuo väittävät, että et tiedä mitä haluat, olet hukassa, hullukin ehkä.

Toimiiko logiikka missään muussa asiassa? Kokeillaan.

Miksi on olemassa katolisia pedofiilipappeja? Saastainen kristinusko!

Miksi naisista tehdään synnytyskoneita lahkolaisuudessa? Yksilön edun unohtava takapajuinen uskonto!

Miksi kaikki eivät kannata homoliittoja? Kirkko ja muut hihhulijuntit!

Miksi Suomessa tapahtuu perhesurmia? Koska yhteiskunta on niin sovinistinen, miehet ovat väkivaltaisia eikä lähisuhdeväkivallan uhkaa oteta tosissaan ja turvakodit ovat aliresurssoituja (tekijä mies).

Koska perheillä on niin rankkaa, monet äidit uupuvat ja hyvinvointiyhteiskunta ei auta (tekijä nainen).

Vaikka naisten ja islamistien (maahanmuuttajien) tekoja lievennetään usein samantyylisesti, ei naisilla (maahanmuuttajilla) ole samanlaista probleemaa. Heidän etunsa mukaista on, että teko neutraloidaan ja laitetaan johtumaan systeemistä. Sen sijaan islamistitaistelijaa vituttaa entistä enemmän: mahtaako Allah edes päästää paratiisiin, jos kukaan ei usko, että halusit sinne hänen vuokseen?

Ilmiö kertoo jotakin merkittävää liberalismin ja sille nojaavien yhteiskuntiemme ylimielisyydestä ja tyhmyydestä. Liberalismia ei voi vastustaa, se on mahdotonta. Kaunis idea ”ideologittomasta ideologiasta” pitää sisällään ajatuksen, että täydellinen vapaus syntyy kaiken ulkoapäin tulevan väärän sisäänottamisesta. Liberalismi tahtoo olla iso ja turvallinen muumimamma, joka ottaa syleilyynsä kaiken. Jokainen kiukku, raivo ja ilkku muuttuu lojaaliksi tai ainakin hiljentyy muumimamman rakastavassa ja lämpimässä syleilyssä. Halin jälkeen saa kirsikkakakkua. Muumilaakso, onnen laakso. Kaikki vieraat ovat tervetulleita.

Liberalismi ei ota huomioon – se ei voi ottaa huomioon – että kaikki eivät halua kakkua. Kaikki eivät halua halia muumimammaa, vaikka muumilaaksossa onkin kaikkea kivaa. Liberalismi uskoo rationaalisuuteen ja siihen, että tarkalla ja pitkäjänteisellä työllä vahvimmatkin vastaansanojat saadaan nujertumaan. Ja hyvinhän se siinä onnistuukin, kun houkuttimena on markkinahyvä ja vuosisatojen aikana kehittyneet, vahvasti normitetut ja anteeksi antavat yhteiskunnat. Mutta kakku ei riitä elämän sisällöksi – eihän se tahdo riittää alkuperäisillekään laakson asukkaille. Imelää ja lihottavaa, tappaa energian ja luovuuden. Vaarallisempia sirkushuveja on saatava.

Jos liberalismi välittäisi historiasta eikä vain tästä hetkestä, jos se olisi perehtynyt siihen, mitä on olla ihminen eikä vain siihen, mitä on olla länsimainen kunnon ihminen, se ei olisi näin sokea. Se ei kuvittelisi voittavansa uskontoja tarjoamalla farkkuja ja tosi-tv:tä, se ei kuvittelisi integroivansa miljoonia muukalaisia koulutuksella ja tapakasvatuksella. Jos liberalismi ei olisi niin jumalattoman tyhmä, se saattaisi olla nöyrempi itselleen ja tiukempi muille. Se saattaisi arvostaa sitä, mitä tänne on aikaansaatu, se saattaisi pitää kiinni siitä, taistella sen puolesta.

Mutta niin se ei tee. Islamistin probleema on liberaalin voitto. Kunnes se ei enää ole. Mutta niin pitkällehän ei tarvitse nyt ajatella.

Liberalismin nimeen, amen.