Epätodellinen maahanmuuttopolitiikkamme

Vihreillä menee kovaa, talous kasvaa, tulevaisuus näyttää valoisammalta. Kun samaan aikaan ainoa vaihtoehtopuolue on oppositiossa ja joutuu kamppailemaan saadakseen takaisin sen luottamuksen, jonka menetti kesäkuun tapahtumien johdosta, näyttää ymmärrettävältä, että kauniit ja tosi kauniit tarinat kaikuvat taas julkisuudessa yhä kovemmin. Vaikka Turun iskun myötä myös kokoomuksen ja keskustan puhuvat päät ovat tehneet asiaan kuuluvia ulostuloja vaatien ”kiristyksiä” ja ”viranomaistoimintaa” ja ”vakavaa keskustelua”, haihtuvat ne kuin hiipuvan hallituksen kuiskaukset aina.

orestis panagiotou

Pelastusliivit loppuivat kesken. (Photo by Orestis Panagiotou)

Niinpä olemme jälleen kerran tilanteessa, jossa rajaa laillisen ja laittoman maahanmuuton välillä halutaan madaltaa, jos ei suoranaisesti juridisesti, niin ainakin poliittisesti ja käytännöllisesti. Laittomien osakseen saamaa terveydenhuoltoa ja sosiaaliturvaa ollaan laajentamassa. Kiireellinen sosiaalihuolto pitää sisällään jo majoituksen, ruoan ja lääkkeet. Keskustelua käydään myös tilapäisten oleskelulupien palauttamisesta ja myöntämisestä tilanteisiin, joissa palauttaminen ei onnistu tai sitä ei saada täytäntöön.

Ja eihän se onnistu. Eikä sitä saada täytäntöön.

Kuinka monta kertaa olette kuulleet puhuvilta päiltä, että ”palauttamista pitää tehostaa”? Onko teille selvinnyt yhtään konkreettista ja perustuslain sekä EU-lainsäädännön mukaista tapaa tehdä niin?

Je suis idiot

Tämä on siis uutta suomalaista siirtolaispolitiikkaa tilanteessa, jossa perussuomalaiset ei istu hallituksessa.

Maahan jäämisen määrittäjäksi tulee yhä enemmän palauttamisen mahdottomuus (tai vaikeus tai epämukavuus tai julkisesti ikävä imago), ei kansainvälisen suojelun tarve.

Ja rinnalla kulkee oikeanlaisen puheen kontrolli – pitäisi käyttää vuosikymmenen typerintä termiä ”paperittomat”, joka ei millään tasolla vastaa referenttiään eli joko laittomasti maahan saapunutta tai laittomasti siellä oleskelevaa siirtolaista (joka aiemmin saattoi olla ollut turvapaikanhakija tai olla sitä olematta).

Säilöönoton pitäisi olla EU:ssa mahdollista kaikkien niiden kohdalla, jotka ylittävät Schengenin rajan laittomasti. Eli joko ilman matkustusasiakirjoja tai hakematta turvapaikkaa (jatkaakseen eteenpäin ja optimoidakseen haluamansa). Sen lisäksi kielteisen päätöksen saaneet, joiden voidaan olettaa ”häviävän”, olisi voitava ottaa säilöön, siihen saakka kunnes palautus toteutuu.

Kyllä, automaattisesti, ilman erityisiä henkilökohtaisia arvioita henkilöiden vaarallisuudesta. Koska, rehellisyyden nimissä, tämä valtio ei saa sellaisia kiinni edes silloin, kun tieto vaarallisuudesta valmiina tarjoillaan.

Mitä tapahtuu etelässä? Italiaan kohdistuva siirtolaispaine kasvaa edelleen. Tällä hetkellä suurin osa tulijoista tulee maista, kuten Nigeriasta ja Bangladeshista, joista saapuneille ei pitäisi tarvita antaa kansainvälistä suojelua. Myös Espanja alkaa korista Turkin–Kreikan rajan edelleen pysyessä melko vankkana. Ja Afrikka on täynnä, niin kovin täynnä.

Entä jos Italia päästää afrikkalaiset hakijat eteenpäin, kohti pohjoista? Kuten migrin tilastoista voi käydä katsomassa, edes kaikkia nigerialaisia ei saada palautettua.

Osalle tarjotaan turvapaikkaa, osa onnistuu saamaan työpaikan ja siirtyy kategoriasta toiseen (myös koulutuksen parissa on paljon nigerialaisia), osa jää ihmiskauppaepäilyjen myötä maahan (merkittävä osuus prostituoiduista on nigerialaisia), osalla on joku henkilökohtainen palauttamisen estävä ominaisuus tms.

Suomella ei ole Nigerian kanssa palautussopimusta eikä sitä ole myöskään toistaiseksi EU:lla, vaikka neuvotteluja on käyty jo pitkään. Mitä ihmettä tällaisessa tilanteessa pitäisi tehdä?

Entä sitten vaikkapa Marokko? Turun tapauksen herättämä ihmetykseni siitä, kuinka moni marokkolainen saa jäädä Suomeen, palkittiin maahanmuuttoasiantuntijoiden vastauksella näköalattomuudesta, toivolla paremmasta tulevaisuudesta ja hukkuneista papereista.

Ei, tätä en tarkoittanut. Kysyin miksi. Miksi Suomi antaa tämän tapahtua?

Sieppaa

Onko vihreillä tai muilla asiaan empaattisesti asennoituneilla joku ratkaisu? Ovatko kaikki he, jotka onnistuvat pääsemään tänne (EU/FIN) oikeutettuja jäämään, jos heitä ei voi palauttaa?

Ei ole sattumaa, että syyrialaisilla turvapaikanhakijoilla on viime vuosina ollut yleensä matkustusasiakirjat tallessa. Niitä ei ole mitään syytä hukuttaa, koska oikeus jäädä on muutenkin. Kaikilla muilla on motiivi paitsi hävittää paperinsa myös muilla tavoin vaikeuttaa turvapaikkaprosessia. Tähänkin olisi varsin yksinkertaisia ratkaisuja, mutta kenellekään ei liene yllätys, että Suomessa niitä ei haluta käyttää.

Samanlainen logiikka koskee myös viime päivinäkin surullisesti esillä ollutta kategoriaa ”yksintulleet alaikäiset”. Vaatimus palvella ja hoivata alle 18-vuotiaita tietyllä tavalla tulee EU:sta, mutta koko kategorian lähes täydellinen väärinkäyttö mahdollistaisi kyllä kansallisetkin ratkaisut.

”Yksintulleita alaikäisiä” koskevan lainsäädännön oli määrä suojella lapsia. Näinköhän on käynyt? En haluaisi yhtä ainutta aikuista miestä lasteni kouluun, mutta varsinkaan en haluaisi sinne murhaajia. Myös naapurimaassa Ruotsissa voi käydä katsomassa, miten ”yksintulleet alaikäiset” kotiutuvat – vaikka bkt:tahan se kyllä nostaa.

fire-102450_640

Ihan oikeastiko meidän kehittynyt Suomemme ei saa palautettua ihmistä, joka huutaa lentokentällä tai -koneessa liian kovaa? Laittaa marokkolaiset miehet kouluun lasten kanssa? Ihan oikeastiko korkeakoulutetut tädit paapovat aikuisia miehiä erilaisissa kotoutusleikeissä, koska näillä on ihmisoikeus saavuttaa parempi tulevaisuus juuri Suomessa?

Ja yhä suurempi osuus kielteisen saaneista jatkaa kotoperäisten empaatikkojemme avustuksella prosessiaan saada lottovoitto Suomeen tai sitten katoaa kokonaan.

Onko tämä meidän globaali pelastuspolitiikkamme todellista?

En tähän päivään ole tavannut ketään ihmistä, joka kykenisi älyllisesti tämän minulle perustelemaan, mutta kuten tavata sanotaan, näillä mennään.

Ainakin se on tullut selväksi, että järjellä on nykyaikana niin kovin vähän tekemistä yhtään minkään kanssa.

 

Kansalaisjärjestöt ja määrittelyvalta: mitä meidän tulee ajatella ihmisoikeuksista ja turvapaikanhakijoista

aaa

Kansalaisyhteiskunta ja demokratia

Vilkas kansalaisyhteiskunta on jokaisen oikean demokratian yksi kulmakivi. Kansalaisten vapaa toiminta ja etenkin halu ja kyky operoida tärkeiden asioiden parissa kertovat terveestä valtion rinnalla (tai joissain näkemyksissä ala- tai yläpuolella) toimivasta yhteiskunnasta.

Autoritaarisissa maissa ja diktatuureissa kansalaisyhteiskunnan rooli on yleensä aina heikko. Järjestöt eivät voi toimia vallan kyseenalaistajina eikä niiden järjestäytyminen ole vapaata. Samalla yleensä myös median toiminta on hyvin rajoitettua, ja toisinajattelijoiden asema vaikea.

Neuvostoliiton hajoamisen ja itäblokin murtumisen myötä kansalaisjärjestöjen ja ylipäätänsä kansalaisyhteiskunnan – joissain tapauksissa jopa globaaliseksi väitetyn – rooli vahvistui ympäri maailmaa. Useissa tapauksissa niiden nähtiin olevan uuden demokraattisen mallin airut, liberalismin kuljetin ja vahvistaja. Näkemykset maailman edistymisestä ja etenemisestä kohti liberaalia ja demokraattista ihannetta olivat vahvoja ja varmoja.

Samaan aikaan Maslowin tarvehierarkiamallissa ylätasoille päässeet kehittyneet länsimaat alkoivat kaivata enemmän “jälkiteollisia” kohteita kansalaistoiminnalleen. Poikkikansallisella tasolla toimivat suuret ympäristöjärjestöt ja muun muassa ihmisoikeuksien kanssa työskentelevät järjestöt nousivat yhä tunnetummiksi. Vahvimmillaan ne tarjosivat postmodernistuvalle yksilölle mallin globaalista kansalaisesta, jonka fokus, siteet tai huolet eivät ole rajoittuneet kansallisvaltioihin. Nykyään tällaisten organisaatioiden rooli kansainvälisessä politiikassa on vakiintunut.

Vaikka monien suurten poikkikansallisten järjestöjen voi sanoa erkaantuneen ruohonjuuritason toiminnasta, on niiden asema rahoituspohjan suhteen toisaalta usein ongelmattomampi. Koska ne eivät useinkaan vastaanota tukea valtioilta, elinkeinoelämältä tai edes valtioidenvälisiltä järjestöiltä, toteutuu riippumattomuus selvästi paremmin kuin esimerkiksi valtioihin läheisesti yhdistyneillä järjestöillä.

Valtioon sidotut järjestöt

Osin tai toisinaan jopa kokonaan rahoituksensa valtiolta tai “puolivaltiollisilta” toimijoilta saavien järjestöjen asema on vahvistunut etenkin vahvojen, tuloja voimakkaasti tasaavien valtioiden sisällä. Esimerkiksi Suomessa on normaalia, että vain alle 10 prosenttia järjestöjen toimintavaroista tulee yksityisiltä lahjoittajilta ja jäsenistöltä – kaikki loput eri ministeriöiltä, kehitysyhteistyövaroista, EU:lta, Raha-automaattiyhdistykseltä ja/tai valtioidenvälisiltä organisaatioilta, kuten YK:lta ja sen eri ohjelmilta.

Kuten suurten NGO:iden, myös pääasiassa kansallisella tasolla toimivien järjestöjen rooli on ammattimaistunut ja toisaalta usein fragmentoitunut, niin että yksi järjestö saattaa toimia useassa eri toimintasegmentissä. Organisaatioiden jäsenjärjestöjen ja muiden yhteistyömallien kautta syntyy moniin asiakysymyksiin tiheä verkko, jonka näkyvyys ja kuuluvuus yhteiskuntapolitiikassa ja erilaisissa spesifeissä asiakysymyksissä on huomattava. Järjestöissä toimivat johtohenkilöt muodostavat virallisia ja epävirallisia verkostoja ja esiintyvät usein julkisuudessa legitiimeinä ja objektiivisina substanssinsa hallitsijoina. Järjestöjä käytetään asiantuntijaorganisaatioina niin lainvalmistelussa ja -arvioinnissa, mediassa kuin muissakin yhteyksissä.

Universaalien ihmisoikeuksien asiantuntijat ja valtio

Substanssin osaaminen kattaa vahvimmillaan ja näkyvimmillään aiheet, joita voidaan kuvata sanoilla poikkikansallinen, globaali ja myös liberaali, sen tietyssä merkityksessä. Enemmistö, jollei kaikki, näistä voidaan asettaa yhteisen nimittäjän, ”universaalit ihmisoikeudet”, alle. Maahanmuutto, turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten oikeudet, muihin vähemmistöihin liittyvät teemat, tasa-arvo, naisten oikeudet ja muut välittömästä kansallisvaltioperspektiivistä irrotetut teemat ovat yleisiä. Toisaalta järjestökenttää halkoo merkittävä osa pienempiä organisaatioita, joiden tehtävät vaihtelevat yleisestä aiheen esillä pidosta valtioille ja kunnille kuuluvien tehtävien hoitoon.

Valtion ja erilaisten järjestöjen välille on muodostunut monimutkainen ja usealla eri tasolla toimiva palvelu-, tieto- ja vaikuttamisjärjestelmä. Sitä ylläpitää ja edistää paitsi yleinen kansalaisyhteiskunnalle ja demokraattiselle osallistumiselle annettava arvo, myös valtion ja kuntien tehtävien delegointi, “yksityistäminen”, ei-valtiollistaminen, “osaamispohjaisten” ja ruohonjuuritasoa korostavien politiikkaohjelmien esiinnousu.

Mihin järjestöjen tiedollinen ja määrittelyyn perustuva valta, usein jopa hegemonia, sitten perustuu? Pohjimmiltaan se nojaa yleisluontoiseen ajatukseen kansalaistoiminnan legitimiteetistä – siihen, että “asian parissa” toimivat kansalaiset, vaikkakin usein virkamiestasoista palkkaa nauttivina työsuhteisina, tietävät ja tuntevat asian läheisesti, “omakohtaisesti”.

Määrittelyjen kautta syntyy erilaisia intuitiivisia mutta usein vahvistamatta jääneitä dikotomioita ihmisten hyvää edistävien kansalaistoimijoiden ja valtion, politiikan, poliitikkojen, talouden tai yleisen järjestelmän kasvottomuutta, tehokkuutta ja rationaalisuutta edustavien toimien välille. Vaikka näkemys yleisellä tasolla on totta – kansalaisyhteiskunta on välttämätön osa toimivaa demokratiaa ja tasapainoista yhteiskuntaa – on se myös nykymaailmassa, erityisesti Suomen kaltaisten inklusiivisten hyvinvointiyhteiskuntien tapauksessa, hyvin naiivi.

Valtio tarvitsee legitimiteetin

Järjestöt, joiden toiminta perustuu käytännössä erilaisiin valtion keräämiin verotuloihin – tai näiden kierrättämiseen erilaisten yhteenliittymien kautta – ovat kulkeneet hyvin pitkän matkan varsinaisista kansalaisyhteiskunnan toimijoista. Tämä ei voi olla näkymättä niiden toiminnassa ja luonteessa. Kyse ei useinkaan ole siitä, etteivätkö ne olisi kriittisiä valtiovaltaa kohtaan. Päinvastoin, usein ne edelleen ovat, mutta asetelma on vähintäänkin lukkiutunut ja siitä puuttuu luonteva kansalaistoimijalle kuuluva vaikuttaminen.

Valtion edun mukaista on, että se saa (esimerkiksi maksamalla oikeille toimijoille) legitimiteetin kansalaisyhteiskunnalta. Politiikka näyttäytyy kuten sen täytyy 2000-luvulla näyttäytyä – ainakin näennäisesti ruohonjuuri- ja kansalaistasoa sekä välitöntä substanssia edustavien kannanottojen huomioimisena. Politiikasta tulee “moniäänistä”.

Samaan aikaan kuitenkaan monissa teemoissa ei toteudu oikea moniäänisyys, vaan ainoastaan sellainen äänisyys, joka kykenee edistämään asiaa “oikein”. Se, miten tämä “oikea” toteutuu tai on toteutumatta aktuaalisessa politiikassa, on toinen asia.

Otan esimerkiksi maahanmuuton, joka itselleni on kaikkein läheisin. Valtiota lähellä olevien kansalaistoimijoiden tuotosta ja toimintaa seuraamalla saa käsityksen, että teema on täysin yksisuuntainen, epäpoliittinen, yksinkertainen ja että sen ainoat “haasteet” liittyvät siihen, että valtio ei toimi tarpeeksi humaanisti. Tietenkään asia ei ole näin. Maahanmuutto on mitä poliittisin ja normatiivisin teema, ja myös sen humanitaarisessa merkityksessä vahvasti erilaisten intressi- ja etukonfliktien värittämä.

Pakolaisia ja turvapaikanhakijoita edustavat tahot, joiden määrittelyvalta asian “oikeanlaisessa” ymmärtämisessä on huomattava, edustavat nimenomaan pakolaisia ja turvapaikanhakijoita. Kyseessä on eräänlainen etujärjestö, jolla on tietysti myös itsellään merkittäviä intressejä. Itse asiassa juuri maahanmuuttoon keskittyvä järjestökenttä on monitasoisuudessaan, rahoituspohjassaan ja määrittelyvallassaan erityisen keskittynyt ja dominoiva.

Ihanteista todellisuuteen

Voiko rubriikin “ihmisoikeudet” alla sitten todella olla objektiivinen? Ehkä, mikäli liikumme todella abstraktilla tasolla. Mutta välittömästi kun siirrymme abstraktilta tasolta alemmaksi, ihmisoikeudet muuttuvat konkreettisemmiksi, poliittisiksi ja hyvin usein taloudellisiksi asioiksi. Kenen hyväksi tuloja siirretään? Mitkä ryhmät hyötyvät verovaroista? Keiden ihmis- ja perusoikeuksia edustetaan – koko universuminko, tuskinpa vain? Miten ihmisoikeuksia tulkitaan? Mille kansalaistoimijoille osoitetaan toiminta-avustuksia?

Ottaessamme kontekstiksi konkreettisen maailman – joka usein on merkittävästi huonompi kuin abstraktinen paras maailma, jossa oikeudet todella ovat jakamattomia, ikuisia ja kyseenalaistamattomia – esimerkiksi turvapaikanhakijoiden oikeudet eivät näyttäydykään objektiivisina. Ne ovat yksi puoli asiasta – konkreettisella tasolla toisille annettavat oikeudet nimenomaan saattavat olla joiltakin toisilta pois ja tämäkin on vain yksi osa laajaa kokonaisuutta.

Oleellista on myös ymmärtää, että ainoat todelliset ihmisoikeuksia takaavat toimijat ovat valtioita ja niillä on välttämättä myös muita intressejä kuin “universaalit ihmisoikeudet”.

Totta on kuitenkin myös se, että käytännössä “universaalit ihmisoikeudet” toimivat ainoastaan silloin, kun ihminen sattuu onnistumaan pääsemään kyseisen valtion alueelle. Indokiinasta käsin on melko turha huudella valtiollemme kuuluvista ihmisoikeuksista, vaikka niiden määritelmällisesti kuuluisi kuulua myös sinne – ihmisoikeuksien abstraktiossa ei edes tarvita valtioita, vaan Taka-Intian niemimaa on osa maailmaa, kuten Jämsäkin.

Käytäntö vain on pitkälti toinen, ja tämä ei edes aina ole huono asia. Se vain on niin ja tulee aina olemaan.

Kaiken tämän toteaminen ei tietenkään tarkoita, etteikö esimerkiksi pakolaisten oikeuksia edistämään pyrkiviä tahoja tulisi olla olemassa ja aktiivisesti haastamassa valtio- ja muuta politiikkaa. Yhtä lailla järjestökentän kuuluisi täyttyä erilaisten ryhmien etuja ajavista ja ongelmia esillä pitävistä toimijoista.

“Oikean” tiedon purkaminen

Oleellista on kuitenkin ymmärtää, että tietyn näkökulman nostaminen ainoaksi hyväksytyksi, vakavasti otettavaksi ja valtiota ja muita “vääriä” voimia haastavaksi on kyseenalaista, puhumattakaan siitä, että valtio mahdollisesti tukee rahallisesti vain yhtä kantaa. Kansalaisjärjestöiksi kehutuilla mutta todellisuudessa enemmän etujärjestöjä muistuttavilla toimijoilla ei voi olla hegemoniaa selvästi erilaisia intressejä ja vahvaa poliittista ja moraalista luonnetta edustavissa asiakysymyksissä.

Pakolaisten kanssa työskentelevillä ihmisillä mitä ilmeisimmin on oleellista tietoa siitä, miten turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten elämä ruohonjuuritasolla sujuu. Heillä epäilemättä on vastuu ja myös oikeus pyrkiä edistämään näiden oikeuksia ja hyvinvointia. Kaikkea tätä valtio voi käyttää hyödyksi muotoillessaan näitä ryhmiä koskettavaa politiikkaa. Tässä ei ole mitään epäselvää.

Tästä huolimatta pakolaisten kanssa työskentelevillä ihmisillä ei ole eikä voi olla yksinomaista tietoa ja määrittelyvaltaa sen suhteen, mitä maahanmuutosta, kansainvälisestä turvapaikkaoikeudesta, valtioiden toiminnasta ja resurssien allokaatiosta yleisesti tulisi ajatella. On yksinkertaisen selvää, että toimija, jonka tehtävänä on ajaa pakolaisten etua ja yleisesti liberaalia turvapaikkapolitiikkaa, kuuluu poliittisella kartalla tiettyyn kohtaan. Tätä vastassa on erilaisia toimijoita, sillä aihe, josta puhutaan, ei ole yksiulotteinen.

Ruudulle auki kirjoitettuna asia vaikuttaa päivänselvältä. Tosiasiassa se ei kuitenkaan ole sitä, ja käytännön yhteiskunnan toimissa se unohtuu liian usein. Määrittelyvallan keskittyminen on erittäin oleellinen ongelma myös Suomessa. Monissa asiakysymyksissä siihen liittyy myös demokratian ongelmia, sillä näyttää siltä, että kansalaisten enemmistö ei useinkaan ole samanmielinen kansalaistoimijakenttää edustamaan ripustettujen toimijoiden kanssa.

Puoluepolitiikan monipuolistuminen on osaltaan helpottanut tilannetta, mutta puolueet ovat vain yksi osa demokratian kanavista eivätkä tuskin enää 2000-luvulla voi korvata kansalaiskentän suorempaa ääntä.

Kansalaistoimijat, asiantuntijat ja liberaali maahanmuuttopolitiikka

Politiikan tutkimuksissa on todettu, että valtiot, joissa maahanmuuttoa kannattavien järjestöjen ja toimijoiden kenttä on vahva, toteuttavat liberaalimpaa maahanmuuttopolitiikkaa. On myös osoitettu, että vaikka valtiot olisivat “kovia” puheissaan ja aikeissaan, valuu kovuus usein hukkaan – koska liberaali valtio on sitonut kätensä sisältäpäin, muun muassa juuri rajoituksiin “luonnostaan” kriittisesti suhtautuvan kansalaiskentän kautta. Toisaalta on havaittu, että maahanmuuttopolitiikka on usein sitä liberaalimpaa, mitä enemmän se tapahtuu suljettujen ovien takana, pois julkisesta poliittisten toimijoiden ja kansalaisten keskustelusta.

Myös Suomessa maahanmuuton asiantuntijat, niin julkisuudessa kuin piilossakin, ovat jo useamman vuosikymmenen olleet asiaan tietyllä tapaa suhtautuvia “aktivisteja”.

Se, nojaako “aktivismi” ensisijaisesti teoreettiseksi väitettyyn yksipuoliseen maailmankuvaan tai eri konteksteissa toteutuviin faktoihin (tutkijat), tietyn ryhmän etujen ajamiseen (kansalaisjärjestöt) vai vain “oikeaksi” määritellyn näkökulman edustamiseen (esimerkiksi media) on tässä tapauksessa toissijaista. Tulos on yleensä aina samankaltainen.

Näin ollen kriittiselle havainnoijalle ei ole tullut yllätyksenä, että lopulta yksipuolista katsantoa vastustamaan on syntynyt vastavoimia, olivatpa kyseessä sitten yleisluontoinen poliittinen ”populismi” tai kyseenalaisinkin keinoin vastapoolien etuja esille tuomaan ja edistämään pyrkivät tahot.

On selvää, että yksipuolinen “aktivismi” ei voi tarjota sen enempää objektiivista tietoa kuin mikään muukaan yksipuolinen näkökulma. Se, että se sattuu olemaan hyvää – eli moralistisesti tai “universaaleihin ihmisoikeuksiin” vedoten oikeaa – ei valitettavasti muuta asiaa.

On myös oleellista ymmärtää, että yksittäisen valtion toiminta ei ole eikä koskaan voi olla objektiivista siinä mielessä, että se suhtautuisi tasapuolisesti kansalaistensa ja “kaikkien muiden” oikeuksiin. Tässä mielessä “aktivismin” instrumentaalinen merkitys valtiopolitiikan legitimoijana on ilmeistä.

Niinpä sisäasiainministeriö ei tule oikeasti koskaan toiminnallisesti sisäistämään pakolaisoikeusjärjestön “oikeaa” näkökulmaa, vaikka se sitä “kriittisellä korvalla” kuinka kuuntelisi. Se ei voi, onneksi.

Lopuksi

Innoituksen kirjoitukselle sain viikko sitten, kun osallistuin jälleen yhteen maahanmuuttoseminaariin, jossa yhteen ottivat aktivistit ja “väärä maailma”. Väärää maailmaa paikalla edustivat muun muassa sisäministeri ja poliisihallitus ja osin myös “liian paljon valtiota myötäilevä” tutkimus, muutamaa populistia unohtamatta.

Sen sijaan usea muu valtiollisen tahon edustaja oli onnistuneesti niellyt aktivismidiskurssin, ainakin juuri tuota tilaisuutta varten – eikä toimijoiden välille löytänyt eroa muuta kuin rinnassa keikkuvaa nimilappua tarkastelemalla. Kansalaisjärjestöjen – tai toisaalta esimerkiksi evankelisluterilaisen kirkon – ylläpitämä diskurssi ja tieto esitettiin absoluuttisesti ainoana oikeana, ja tähän kaikkien muiden toimijoiden tuli jollain tapaa suhteuttaa itsensä. Keskustelu turvapaikanhakijoiden palauttamisesta muuttui, jälleen kerran, eri toimijoiden moraalisen kilven kiillottamiseksi.

Lopulta saimme todistaa suoranaista kansalaistoimijoiden masinoimaa apologiatempausta, jossa useampi maahanmuuttoviranomainen miltei pyysi anteeksi hirmuista ja illiberaalia politiikkaa, jota paikalla toimensa puolesta joutui edustamaan.

Kenellekään ei jäänyt epäselväksi, missä ja kenen hallussa oikea tieto ja määrittelyvalta ovat.

Burkini kuin märkäpuku kuolleella triathlonistilla

Ranska on islamofobinen. Ranska sakottaa burkinipukuisia naisia mutta ei märkäpukuun sonnustautuneita surffaajia. Ranska kieltää burkinit mutta ei ristiriipuksia. Islaminuskoinen ei saa pukeutua burkiniin, mutta jos ranskalainen haluaa pukeutua koko vartalonsa (paitsi päänsä) peittävään uimapukuun, se on mahdollista.

Bikinitkö sitten eivät alista? Kuka on kysynyt minulta, haluanko esitellä itseäni?

Ranskassa on meneillään moraalipaniikki. Taas valtio on naisten kimpussa. Yhden vaatekappaleen takia. Jonka tarkoitus oli vapauttaa naisia, uimaan ja uimarannalle. Miksi Ranska haluaa laittaa naiset takaisin sisätiloihin?

Toiseuttamista. Miksi verhottu nainen on vaarallinen? Miksi ei kielletä uimashortseja? Miksi nainen ei saa peittää itseään? Miksi aina miehet päättävät?

Tämä tarina on moneen kertaan kerrottu, ja päläpälä-julkaisuissa kuvattu. Naurettavaa! Kaksinaismoralistista! Pikkumaista! Ajatella, siellä ne ranskalaiset jahtaavat uimarannalla naisia!

Vaan kun ei ole. Nimittäin kun juuri te – jotka ette käsitä, mitä eroa on ristiriipuksilla, märkäpuvuilla tai burkineilla – olette saaneet aikaan sen, että demokratioissamme ei voida enää tehdä tarkoituksenmukaista politiikkaa. Juuri te, jotka olette vuosikaudet julistaneet, että länsimainen kulttuuri ei ole mitään, kansallisvaltiot eivät ole mitään, mikään ei ole mitään, ei ole mitään ”meitä”, ja että pitää puhua oikeilla sanoilla mutta vääristä asioista – juuri teidän ansiostanne kaikenlainen poliittinen toiminta on taantunut vain sarjaksi ruutuhyppelyä ja sanaleikkejä.

Burkinien sakottaminen ranskalaisilla uimarannoilla on ruutuhyppelyä. Kun pääministeri joutuu selittelemään, mitä eroa on ristiriipuksella ja burkinilla, ollaan keskellä sanaleikkiä.

Tämä parodia on liberaalin monikulttuurisen, kosmolitanistisen, isänmaattoman ja kodittoman identiteettipolitiikan aikaansaannos. Postmoderni keikaus, kaikki itsessään, ei mitään muuta. Tyhjää.

Tyhjää.

Matkalla ei minnekään. Maailmaan, jossa toiset nauravat heille, joiden mielessä tässä kaikessa oli vielä jotain puolustettavaa.

 

burkini

 

C’est ridicule?

Se on naurettavaa vain ihmiselle, joka ei ymmärrä historiaa, kulttuuria eikä ihmisten välisen todellisuuden hienosyisempiä ominaisuuksia. Joka ei ymmärrä yksilönvapauden, demokratian tai sukupuolten välisen tasa-arvon mekanismeja tai edellytyksiä.

Joka ei ymmärrä uskonnoista, Euroopasta, valtioista. Hyvinvoinnista, sananvapaudesta, ilmaisunvapaudesta, (v)aatteenvapaudesta.

Joka ei arvosta osakseen saatua, etuoikeuksiaan, yltäkylläistä.

Jonka sodasta on liian pitkä aika.

Kompleksiseksi väitetyssä maailmassamme moni asia on hyvin yksinkertainen, mikäli kykenee katsomaan ruutuhyppelyjen ja sanaleikkien taakse. Burkineista sakottamiselle ei tarvitse hakea selitystä kymmenistä vasemmistointellektuellien konstruoimista toiseuttamis-, fobioimis-, politisoitumis-, seksuaalisjabbadabbaistumis- tai muista pyrkimyksistä. Liberalismin aivopesemä ”individualisti” ei tarjoa asiaan hyvää selitystä, ei liioin feministiksi luokiteltu monikulttuurisuusaktivisti. He vain lisäävät kaaosta. Niin kauan kuin turvallisuusvastaavakin on pakotettu puhumaan vallitsevan konvention mukaisella termistöllä, emme saa aikaiseksi kuin somessa kiitäviä meemejä.

Miten olisi vaihtoehtoisesti näin:

Onpa hyvä, että Ranska puuttuu burkineihin, sillä eiväthän ne sinne kuulu. Kuten eivät kuulu tännekään. Moniin maailman valtioiden ne ilmiselvästi kuuluvat, mikä on ehkä ihan ookoo. (Tai sitten ei, mutta otetaan nyt tämä oma paikka ensin.) Vaikka burkini nyt on vain pieni osa koko ongelmaa, niin parempi kai siihen puuttuminen kuin ei mihinkään puuttuminen?

Kas noin. En tarvinnut yhtään teoreettista tsydeemiä, en perustuslaillista kannanottoa, en hulvatonta Libera-logiikkaa enkä laïcité’n kehitystä pohtivaa analyysia.

Ei ihme, että populismi on muodissa. Se on nimittäin uskomattoman helppoa!

Yhdestä asiasta me voimme kai kaikki olla samaa mieltä. Kyse ei todellakaan ole vain yhdestä vaatekappaleesta!

 

(aiheesta aiemmin: Erilaisuuden sietäminen, suvaitseminen ja vastustaminen)

 

 

 

Hyvinvointivaltio, äitiyspakkaus ja ilmainen koulutus

Pohjoismaat tottuivat roikkumaan erilaisten hyvää elämää mittaavien indeksien ja tutkimusten kärjessä. Olipa kyseessä sukupuolten tasa-arvo, ihmisoikeudet, luottamus valtioon tai koulumenestys, pohjoisen hyvinvointivaltiot olivat kärjessä. Sittemmin osa saavutuksista on heikentynyt, ja yhä ”kompleksisemman” maailman paineessa hyvinvointivaltio on alkanut purkautua eri kulmistaan. Edelleen me kuitenkin kuulumme priimusvaltioiden ryhmään – tiedämme sen itse ja sen tietävät myös monet muut ihmiset, jotka haluaisivat päästä osallisiksi sen onnesta ja autuudesta.

Useissa tutkimuksissa on arveltu etnisen, uskonnollisen ja kulttuurisen homogeenisyyden olevan merkittävä tekijä paitsi praktisen hyvinvointivaltion myös yhteisön korkean sisäisen ja eliittiin ja valtioon kohdistuvan luottamuksen takana. Vaikka asia vaikuttaa useimpien ihmisten mielestä lähes intuitiivisen selvältä, akateeminen tutkimus on pääasiassa lähestynyt asiaa nurinkurin: tutkimalla mitä etninen ja muunlainen moninaisuus saa aikaan yhteisöjen ja valtioiden tasolla. Vaikka yksittäisissä tutkimuksissa saadaankin keskenään ristiriitaisia tuloksia, alkaa vaaka kallistua sille puolen, että  liian suuren erilaisuuden tuottaminen samaan yhteisöön heikentää mm. luottamusta valtioon ja toisiin kansalaisiin sekä vähentää sitä ”liimaa”, joka valtiota ja yhteisöä pitää kasassa.

Korkeaan verotukseen, suuriin tulonsiirtoihin ja laajaan julkisten hyödykkeiden tuottamiseen nojaavan valtion tapauksessa tuon ”liiman” puuttuminen näkyy ennen pitkää muun muassa veronmaksuhalukkuuden rapautumisena, luottamuksen ”yksilöllistymisenä”, sosiaaliturvan väärinkäyttämisenä ja erilaisina eriytymisen ja eriyttämisen mekanismeina.

Koska suurin osa ”liiman” ja luottamuksen tutkimuksesta kohdistuu valtioihin, joissa ei vuosikymmeniin (tai -satoihin) ole ollut pohjoismaihin rinnastettavaa homogeenisyyttä (eikä hyvinvointivaltiota), johtopäätöksenä on usein ”vahinko on jo tapahtunut”. Toisaalta pohjoismaiden kiinnostus (tai uskallus) ymmärtää omaa ekseptionalismiaan tai sen perusteita on ollut heikkoa, myös tutkimuksellisesti – erityislaatuisuutta on käytetty lähinnä eräänlaisen narsistisen brändin muokkaajana, etenkin Ruotsissa. Priimusvaltioiden halu profiloitua korkealle kaikissa hyvän ideologioissa – kuten monikultturismissa – ei sovi yhteen rajattuun valtioon sidotun valtiollisen hyvän kanssa. Kipuilu tämän tosiasian kanssa saa ajasta ja paikasta riippuen erilaisia ilmentymiä, mutta itse seikka ei muutu mihinkään.

On mahdollista, että asiaan herätään myös Suomessa vasta, kun ”vahinko on jo tapahtunut” samassa laajuudessa kuin muissa maissa. Toisaalta tämäkin ajatus saattaa olla liian optimistinen, sillä – kuten blogissakin on usein tuotu ilmi – ”muuttuva toimintaympäristö” hyödyttää niin monia toimijoita niin monien erilaisen mekanismien kautta, että on täysin mahdollista, että kansa ja demokratia sivuutetaan tässä kehityskulussa. Toisaalta hyvinvointivaltionarsismiin kuuluu pohjaton usko omiin kykyihin ja mahdollisuuksiin: ehkäpä me voisimmekin onnistua siinä, missä kukaan muu ei ole koskaan onnistunut.

Ilmainen kouluruoka, ilmainen terveydenhuolto, ilmainen koulutus, äitiyspakkaus – tässä muutama huikea suomalaisen ekseptionalismin lippulaiva. Ne ovat merkittäviä ensinnäkin siksi, että ne ovat niin harvinaisia. Hyödykkeiden ja palveluiden edessä keikkuva adjektiivi ”ilmainen” on ollut korostettuna, vaikka jokaisen luulisi ymmärtävän, mitä se tarkoittaa. Näin ei kuitenkaan ole, ei aina edes lainsäätäjiemme, jotka päättävät rahakirstun käyttötavoista, kohdalla.

Äitiyspakkaus on iso laatikko täynnä vaatteita ja vauvanhoitoon tarvittavia välineitä. Sisältö ei ole mitään ihmeellistä: perusvaatetta ja tavaraa, joita voi ostaa toki myös kaupasta. Ihmeellistä sen sijaan on se, että valtio tarjoaa tämän sosiaaliturvaetuutena kaikille odottaville äideille (tai vaihtoehtoisesti 140 euroa verottomasti).

Vastaava ”ihmeellisyys” toteutuu esimerkiksi ilmaisen koulun ja koulutuksen kohdalla. Joskus peruskoulumme onnistui tasaamaan varsin merkittävästi väestön erilaisista lähtökohdista johtuvaa eriarvoisuutta ja teki tämän korkeiden oppimistulosten ohessa. Nyt moni seikka on muuttunut eikä se sitä enää tee. Toisaalta ilmainen korkeakoulutus oli hyvin rajattua eikä avointa kaikille halukkaille – ja sen funktio oli jotakin muuta kuin toimia Suomi-brändinä (HS 7.3. Lukukausimaksut voivat tahrata Suomen brändiä).

Laki äitiysavustuksesta säädettiin jo vuonna 1937, mutta vuoteen 1949 asti se oli tarkoitettu vain vähäosaisille – tosin ryhmään laskettiin heti kaksi kolmasosaa synnyttävistä. Nykyään äitiyspakkauksen arvo on jo yli 300 euroa. Toisaalta suomalaislasten ensisänkynä toimiva pahvilaatikko on osa kulttuuria ja yhteistä historiaa, ja sikäli rahalla mittaamaton.

Äitiysavustuksesta säätämisen motiivina oli saada suomalaisten syntyvyys nousuun – ja kuten tiedämme, näin myös tapahtui. Nykyaikana olemme oppineet ymmärtämään, että suomalaisten hedelmällisyys laskee jälleen kuin lehmänhäntä eikä sille voida tehdä mitään. Lienee syytä panna merkille, että joskus suomalaisten syntyvyyttä haluttiin poliittisilla päätöksillä vilkastuttaa.

Viime vuosina eri maiden mediat ovat useaan kertaan innostuneet suomalaisesta mallista: ilmaiseksi noin paljon kaikkea! Tämä on aiheuttanut sen, että myös suomalaiset ovat nostaneet katsettaan esimerkiksi äitiyspakkauksen ympärillä: heureka, äitiysavustus on jotakin suurta! Asiaa ovat toki pitäneet pinnalla myös esimerkiksi lukuisat äitibloggaajat sekä erilaiset vauva-asiaan liittyvät tahot, ylipäätänsä siis raskauden ja vauva-ajan mediallistuminen.

Tänä vuonna uuden äitiyspakkauksen lanseeraaminen noteerattiin Helsingin Sanomien ja Ylen etusivuilla. Jo monetta vuotta peräkkäin pääkirjoituksissa ja mielipiteissä kysellään, miksi äitiyspakkauksesta (ja koulutuksesta) ei tehtäisi huippuvientituotetta, uutta nokiaa, Suomi-brändin keulakuvaa, maailman parhaan valtion sitä taikka tätä. Vanhaan maailmaan ilmiselvästi juuttunut Kela vain toteaa, että pakettia ei voida myydä, koska se ei ole kaupallinen tuote. Innovaattorit ja brändääjät narisevat huonosta itsetunnosta ja muistuttavat, kuinka sauna ja joulupukkikin on varastettu Ruotsiin.

Mutta tietenkään äitiyspakkaus ei ole kaupallinen tuote. Se on sosiaaliturvaetuus, kaikkia odottavia äitejä koskeva subjektiivinen etuus. Vaikka sauna ja joulupukki saadaan vaivatta kantamaan sekä kulttuurista, inhimillistä että taloudellista arvoa, ei tämä tarkoita, että äitiyspakkaus pystyisi samaan. Tai ilmainen koulutus.

Toisaalta kauppa, joka jakaa ilmaiseksi ämpäreitä, saa ihmisiä, jotka haluavat ämpäreitä. Yliopisto, joka antaa ilmaista opetusta kaikille halukkaille, saa ihmisiä, jotka haluavat ilmaista opetusta.  Ihmisillä kun on yleensä ajasta ja paikasta riippumatta halu saada asioita ilmaiseksi. Mitään brändiä tällaisen varaan tuskin kannattaa rakentaa – vaikka ”Suomessa kaikki on ilmaista”-brändi toteutuu kyllä jo surullisenkuuluisasti monissa naiiveissa poliittisissa tunnepyrskähdyksissä.

Se, että Suomessa on olemassa tällaisia järjestelyjä, on hienoa. Sekin on ehkä hienoa, että saamme arvollemme kuuluvaa suitsutusta asiasta. Mutta mitä se on saanut meidät ymmärtämään? Että valtiossamme on poikkeuksellisia verotukseen ja tulonsiirtoihin perustuvia etuuksia ja oikeuksia, joista monet muut maailman ihmiset voivat vain haaveilla? Tämä epäilemättä olisi oleellisin asia ymmärtää, viimeistään nyt.

Mutta ei. Nykyinen uusmoraalinen eetos uskoo, että järjestelmä voidaan laajentaa koskemaan kaikkia maailman ihmisiä – ainakin heitä, jotka onnistuvat rajoillemme pääsemään ja mahtumaan oikeanlaiseen apua tarvitsevan ihmisen muottiin. Hyvä ei kulu jakamalla, he ajattelevat, eivätkä tarkoita rakkautta.

Nykyinen uusliberaali eetos aiheen ympärillä sen sijaan keskittyy muihin seikkoihin. Se väittää ja olettaa esimerkiksi, että itse tuote – kuten se vaatetta ja tavaraa täynnä oleva laatikko – olisi jotakin erinomaista ja suurta. Että sitä täytyisi alkaa myydä ulkomaille. Ja että tämä olisi hyväksi taloudellemme – ja sille maagiselle Suomi-brändille.

Mutta eikö kyseessä ole kaksi täysin eri asiaa? Mikäli joku yritys kokee, että voisi olla kannattavaa pakata laatikkoon yhdenmukaisia vaatteita ja tavaroita ja myydä niitä kannattavasti muualle, se ehkä olisi jo tehty. Kyllä erilaisia vauvan ”start packeja” myydäänkin kaikkialla maailmassa – ei tuotteiden sullominen samaan laatikkoon mikään innovaatio voi olla.

Toisaalta se, voidaanko peruskoulu myydä ulkomaille ja miten, riippuu muista asioista kuin innovatiivisista myyjistä ja konsepteista. Idea ”suomalaisesta peruskoulusta” toimii ainoastaan valtionlaajuisena, rajattuna, universaalina hyödykkeenä, tietynlaisessa yhteisössä. Se, että opetusmetodeita ja pulpetteja onnistutaan myymään ja siirtämään, ei ole ”suomalaisen peruskoulun” myymistä. Hyvinvointivaltio istuu erittäin nihkeästi kaupalliseen toimintaan, innokkaiden talousmiesten ja -naisten toiveista riippumatta.

Vielä nihkeämmin se istuu kuitenkin ideaan avoimesta maailmasta ja oikeuksiemme inklusiivisuudesta.

Sosiaaliturvaetuudesta tai universaalista oikeudesta ei tule vientituotetta. Toisaalta liian avoimessa maailmassamme siitä saattaa tulla tuojatuote eli vetovoimatekijä. Mutta kuten on laita kaikkien etujen, oikeuksien ja hyvyyksien kanssa, jossakin täytyy olla raja, kuinka monelle ja kuinka laajasti niitä annetaan. Vanhassa maailmassa tuo raja oli yksiselitteinen. Enää se ei ole. Mutta olemassa se on, aina.

Joskus se tulee vastaan ikään kuin salakavalasti. Sitten etuutta, oikeutta tai hyvyyttä ei tarjota enää kenellekään. Hyvinvointijärjestelmä kaatuu joka tapauksessa, tässä prosessissa, lopulta.

Jos ei muuta, olisi meidän vähitellen ymmärrettävä pohjoismaisten ja suomalaisten poikkeuksellisuuksien perusteet;  sitä, miten ja missä olosuhteissa ne ovat mahdollisia ja sitä, mitä niiden tuottaminen ja ylläpito vaativat. Kahtalaisen maineen – yhtäältä itseään suuremman, toisaalta pienemmän – saaneet äitiyspakkaus ja ilmainen koulutus ovat vain kaksi tuon suuren kokonaisuuden osaa.

Toisaalta me voisimme ymmärtää, että kyllä, politiikalla ja poliittisilla päätöksillä, vastuuntuntoisilla päättäjillä ja ”yhteisten asioiden hoitamisella” on jotakin merkitystä. Sitä niillä voisi olla myös ”uudessa, avoimessa ja kompleksisessa” maailmassa – me voisimme päättää ja tehdä toisin. Jos vain haluaisimme.

 

Miksi naisella ei ole pelastusliiviä?

Lapin Kansassa oli sunnuntaina perin joutava juttu salakuljettajista. Huomioni kiinnitti kuitenkin jutun kuva, joka esittää Kreikan Mytilini-saarelle rantautuvia syyrialaisia. Miksi paatin ainoalla naisella ei ole pelastusliivejä? Miehillä on. Naisen vieressä on myös kaksi lasta. Heilläkään ei näyttäisi olevan.

Photo by: Orestis Panagiotou, Text by: Riikka Purra

Why doesn’t the woman have a life vest like the men do? What about the children? (Photo by Orestis Panagiotou)

Suomeenkin saapuvien siirtolaisten miesvoittoisuudesta on ollut puhetta, myös tässä blogissa ja tämän blogin ansiosta. Julkinen argumentti esittää asian niin, että matka on vaarallinen ja nuoret miehet laitetaan tekemään se. Naiset, lapset ja muut heikommat saapuvat sitten perässä.

Väite on varmasti osin oikea – matka on pitkä ja vaarallinen, ja fyysisesti vahvemmalla sukupuolella lienee suurempi todennäköisyys selviytyä siitä. Toisaalta naisten ja tyttöjen asema suurimmassa osassa näitä yhteiskuntia, joista siirtolaiset saapuvat, on huono. Miksi tämä ei vaikuttaisi asiaan?

Ensinnäkin patriarkaattisissa yhteiskunnissa voidaan ajatella, että nainen ei kykene tekemään itsenäisiä päätöksiä. Koska hän ei ole itsellinen, vaan joko suoraan tai epäsuoremmin isän/aviomiehen/muun miespuolisen vallan alla, ei hän edes voi itse päättää lähteä. Esimerkiksi Irakissa muslimimies on perheen pää ja hänen sanaansa on toteltava. Vain silloin, jos naisen suku on erityisen rikas, hänellä saattaa olla sananvaltaa. Siirtolaislaivoissa ei liiemmin sinkkunaisia ole. Ne harvat naiset, jotka Eurooppaan saapuvat, ovat äitejä tai ainakin vaimoja.

Jos alueella on vaarallinen konflikti tai muuten vaikeat elinolosuhteet, eikö ole loogista, että päätösvaltainen ja suuremmassa arvossa oleva ihminen lähtee kohti parempia oloja? Yksinäiseltä naiselta, joka kykenee lähtemään vieraiden miesten matkassa, vaaditaan erityisen suurta rohkeutta ja selviytymiskykyä. Ehkä myös huomattavaa uimataitoa.

Toisekseen nainen ja tyttö ovat monissa yhteiskunnissa vähempiarvoisia kuin mies ja poika – länsimaisen sanaston keinoin, heidän ihmisoikeutensa on alhaisempi.  Vaikka seikka on yhä paremmin meidän tiedossamme, aiheuttaa se yleensä kitkeriä vastalauseita länsimaisten liberalistien ja feministienkin parissa. Tosiasiaa yritetään kiertää ja kaartaa lukuisilla tavoilla. Meillä on islamfeminismiä (jopa Suomen Akatemian tutkimushankkeena, 425 000,-), on ”kyllä suomalainenkin mies”-taivastelua, on selittelyä ja kiertelyä – tosiasioiden ääneen sanominen on vaikeaa. Sukupuolisesti primitiivisiä yhteiskuntia ja kulttuureja ei saa sanoa sellaisiksi. Erityisesti täällä tapahtuvien seksuaalirikosten kohdalla pää menee vikkelästi pensaaseen.

Vasta ilmestynyt kirja Aikamme monta islamia pyrkii myös kumoamaan ”harhaluuloja islamista” ja kertoo esimerkiksi, että Iranissa on yliopistoissa naisenemmistö, minkä siis pitäisi kertoa naisen hyvästä asemasta islamissa. En ole lukenut kirjaa enkä tiedä, kerrotaanko siellä myös, että Amnestyn mukaan iranilaisnaiset ovat lastentekokoneita eivätkä ihmisoikeudellisia ihmisiä, he eivät saa opiskella edes yliopistossa mitä haluavat, heidän osuutensa työssäkäyvistä on vain noin 16 prosenttia, he eivät saa halutessaan avioeroa, he pukeutuvat yhä enemmän täyssäkkeihin, heitä on kansanedustajista vain 3 prosenttia, heille on oma osasto bussin takaosassa ja metroissa, heille sallitut ammatit ovat hyvin säädeltyjä, kunniaväkivalta on yleistä, myös valtion toimesta naisia (kuten miehiäkin) kivitetään kuoliaaksi, laillisuusperiaate tai demokratia ei suojaa ja niin edelleen.

(Ja tämä siis Iran, joka on kuitenkin kehittynyt kehitysmaa. Esimerkiksi YK:n tasa-arvoindeksi tarjoaa kattavaa tietoa eri maiden tilanteista.)

Sukupuolinen vääristymä ja epätasa-arvo (rehellisemmin sanoen: miesten ylivalta) ovat päivänselviä asioita myös maahanmuuttoilmiössä. Usein esiintuotu seikka, että kaikista maailman pakolaisista naisia on noin puolet, on toisarvoinen, koska suurin osa kaikista maailman pakolaisista ei koskaan pääse länsimaihin.

Kuten olen aiemmin todennut konflikteista (mihin ne ihmisten väliltä tuolla matkalla häviäisivät?), totean myös sukupuolten välisistä arvoasetelmista: mihin miesten ylivalta yhtäkkiä tuolla matkalla häviäisi? On selvää, että maahanmuuttajanaisten asema on usein heikompi kuin miesten. Suhteessa länsimaisiin naisiin voinemme todeta sen usein olevan jopa säälittävä. Toisaalta lienee järkevää kysyä: voimmeko me, tasa-arvoisen yhteiskuntamme avulla, todella muuttaa tällaisen asetelman?

Tässä on jälleen yksi asia, joka ei valtavirtajulkisuutta juuri saa. Se ei liiaksi kiinnosta tutkijoita (poikkeuksia toki on) eikä se varsinkaan kiinnosta kiljukaulaisia feministejä, jotka käyttävät kaiken energiansa länsimaisten miesten osoitteluun tai omiin post-pyrintöihinsä. Myöskään valtamedia ei liiaksi räjäyttele otsikoita aiheen parissa, pienemmät aviisit onneksi yhä enemmän. Olen kirjoittanut aiheesta esimerkiksi täällä ja täällä. Mikäli (tai kun) yhteiskunnastamme on nyt tulossa niin vahvasti monikulttuurinen, asian pitäisi ehdottomasti olla yksi tärkeimmistä, joita käsitellään.

Eikä kyse ole edes vain arvoista. Naisten asemaa sietää tarkastella myös muun muassa työmarkkinoiden kannalta (esim. somalialaisten naisten työllisyysaste 14.3 %).

Mutta jos ei edes pelastusliiviä… Mitä oikeasti voimme tehdä?

Lopuksi huomautettakoon, että en ole lainkaan pahoillani, jos joku asiasta enemmän tietävä kertoo jonkinlaisen hyväksyttävän syyn sille, että kuvan naisella ei ole pelastusliiviä. Jos hän esimerkiksi todella on pitkänmatkan huippu-uimari ja kategorisesti kieltäytynyt käyttämästä pelastusliiviä. Tai jos hän on juuri ennen valokuvan ottamista riisunut liivinsä, koska manner on jo niin lähellä. Tai jos hänen verryttelytakkinsa alla onkin kellupuku, sellainen kuin monilla lapsilla nykyään…

Ihmisoikeuksien ja tasa-arvon kysyntäfunktio

Valtiomme säästökuuri on suuri ja kirpaiseva. Viime viikolla joukko professoreja ja muita tieteilijöitä ilmaisi valituksensa siitä, että hallituksen (säästö-)ohjelmasta puuttuu tasa-arvonäkökulma ja että naiset maksavat säästöistä liikaa. Tänään saimme puolestaan lukea muutaman oikeustieteilijän moitteen siitä, että hallituksen menoleikkaukset sivuuttavat perus- ja ihmisoikeudet.

Arvokriitikoille tasa-arvon ja ihmisoikeuksien supistuminen allokaatioiden ja redistribuutioiden tasolle ei ole yllätys. Juuri näinhän on. Retorisella tasollaan ne kaikki pyrkivät tekemään vahvan hajuraon mihinkään rahaan liittyvään – ne ikään kuin leijuvat omassa todellisuudessaan, jossa asiat, arvot, suhteet ja merkitykset määrittyvät autonomisesti, johonkin universaaliin totuuteen viitaten. Käytäntö on kuitenkin toinen: ne purkautuvat pala kerrallaan, mikäli niiden taloudellinen vitaliteetti vähenee. Koska yhteiskunnassa kaikki maksaa, etenkin julkisuus, tarkoittaa rahan pois ottaminen usein asian hiljentymistä. Näin ollen esimerkiksi se, että ”naisiin kohdistuva väkivalta” ei saa lisää määrärahoja, tarkoittaa,  että ongelma hiljenee suhteessa muihin. Tästä sitten arvokannattajien mukaan seuraa tasa-arvon heikkeneminen.

Arvojen ja rahan välillä on kiikkerä suhde. Arvot väitetään vahvoiksi, mutta niitä voidaan yks kaks uuden hallituksen myötä rapauttaa.

Se, että arvomme tarvitsevat rahaa, on tietysti osin päivänselvää ja hyväksyttävää. Niin kutsuttu liberaali demokratiamme, joka tasaa edellytyksiä ja kustannuksia, toimii pitkälti juuri sen varassa, mihin ”arvoihin” se haluaa panostaa. Näin tekevät myös huomattavasti Suomea uusliberalistisemmat vallat. Toisaalta erilaisten segmenttien ja sektaarien sivusta huutelu kuuluu moniääniseen yhteiskuntaan.

Tasa-arvosta huolestuneiden professorien julkilausumassa pisti silmään muutamakin asia. Ensinnäkin lähes kaikki allekirjoittaneet olivat joko täyspäiväisiä feministejä tai muuten vain julkisesti vasemmistolaisia, toki mukana joukko erittäin nimekkäitä tieteilijöitä, joita itsekin arvostan paljon. Tasa-arvo, jota puolustetaan, tiivistyy näin ollen saajapuolelle: se nimenomaisesti on vain rahaa, jota siirretään oikeille saajille.

Toisekseen vasemmistofeministinen hyvin atomistinen ihmiskäsitys näkyi selvästi: Esimerkiksi sen, että vanhempainvapaa heikkenee, nähtiin sortavan naisia, koska naiset käyttävät enemmän vanhempainvapaata. Kuitenkin (onneksi) tosiasiassa, se on yleensä perhe, joka yhteistuumin päättää lisääntymisestä ja näin ollen voidaan olettaa, että taloudellisetkin uhraukset kannetaan yhdessä. Leikkaus kohdistuu siis perheisiin. Joissa niissäkin on hyvin usein vielä mukana miehiä. Tällaisia seikkoja feministit harvemmin tosin ottavat huomioon, sillä ihmiskäsitys nojaa vahvan konfliktiseen ajattelutapaan. Koska perhe itsessään on jo usein sortava instituutio, ei sen varaan voida laskea mitään. Noin kärjistäen, feminismi tarjoaa vain ”itsellisille” naisille herkkuja.

Oikeustieteilijöiden valitus ei merkittävästi eroa feministien valituksesta. Molemmat keskittyvät siihen, että tulevat leikkaukset kohdistuvat vääriin tahoihin – oikeustieteilijöiden mukaan ”heikoimmassa asemassa oleviin”.

”Euroalueen talouskriisin aikana on tehty useita tutkimuksia, joissa julkisen talouden suuret menoleikkaukset etenkin heikoimmassa ja haavoittumassa asemassa olevien perus- ja ihmisoikeuksiin on todettu ongelmallisiksi tai jopa ihmisoikeussopimusten vastaisiksi”, [Helsingin yliopiston valtiosääntöoikeuden professori Tuomas] Ojanen sanoo.

Me tiedämme hyvin, miten fleksibiilejä ihmisoikeudet ovat. Kuinka moninaisiin ryhmiin tämä oikeudellinen leima yhtäkkiä tuleekaan kohdistaa. Suotta ei silti ole viime aikoina sormet alkaneet osoittaa keisaria, jolla ei mene kovin hyvin yhä ”populistisemmaksi” kääntyvässä yhteiskunnallisessa eetoksessamme: mitä ihmeen ihmisoikeuksia? Ihan todellako ”ihmisoikeussopimukset” – nuo retoriset paisuvaiset sanakokoelmat – ovat se, mihin meidän tulee politiikkamme perustoimetkin suhteuttaa.

”Ratkaisujen Suomi” ei ole perusoikeus- ja ihmisoikeusmyönteinen Suomi. Tästä kielii jo yksin se, että sana “talous” erilaisine johdannaisineen esiintyy hallitusohjelmassa 98 kertaa ja ”turvallisuus” 41. Ihmisoikeuksille taas kertyy viisi viittausta. Erityisesti taloudellisessa kriisissä keskeiselle ”yhdenvertaisuudelle” kertyy kaksi mainintaa, joista toisessa on kyse viittauksesta paikalliseen sopimiseen tarkoituksella varmistaa työnantajien yhdenvertainen kohtelu, missä taas viitataan kintaalla perustuslain 18 §:stä ilmenevälle vaatimukselle, jonka mukaan ketään ”ei saa ilman lakiin perustuvaa syytä erottaa työstä”. Sanaa ”oikeudenmukaisuus” saa vieläkin enemmän hakea. Lopulta lukijan on luovutettava, koska sitä ei mainita kertaakaan. (Perustuslakiblogi, Ojanen & Lavapuro)

Ennen vanhaan puhuttiin oikeistosta ja vasemmistosta, sosiaalituen heikennyksestä tai pääoman omistajien suosimisesta. Nyt puhutaan tasa-arvosta ja ihmisoikeuksista. Politiikka ei ole hävinnyt minnekään, vastakkaiset intressit eivät ole hävinneet minnekään. Kaikki on vain kuorrutettu tyhjillä sanoilla, uupuneilla käsitteillä ja uupuneiden käsitteiden suhteita kuvaavilla käsitteillä. Semanttisuutta ei ole, kaikki on syntaksia.

”Ihmisoikeudet” ja ”tasa-arvo” eivät istu taloudelliseen kuvaan. Niitä nimittäin vaaditaan sitä enemmän, mitä kalliimpia ne ovat.

Paperittomat, lääkärit ja ihmisoikeudet

doctor-563428_640Hesarissa on ollut käynnissä jännittävä lääkärien välinen kilpajuoksu siitä, pitäisikö paperittomia hoitaa jonkinlaisen kollektiivisen ”lääkärinetiikan” alla vaiko ei. Alun perinhän tilanne lähti siitä, että Pälve ja kumppanit julkaisivat mielipiteen, joka ikään kuin edusti kaikkia lääkäreitä: sen viesti oli, että kyllä, lääkärit noudattavat etiikkaansa ja hoitavat paperittomat, se on heidän moraalinen sekä käytännöllinen velvollisuutensa, ja tästä seuraa, että Lääkäriliitto kannattaa lakimuutosta. Sittemmin iso joukko lääkäreitä irtisanoutui tästä jalomielisestä myöntyvyydestä ja kommentoi jotakin siihen suuntaan, että lääkärinkin täytyy toimia olemassa olevien rationaliteettien (ml. raha) varassa. Toisinajattelijalääkärit myös muistuttivat, että se toimintaympäristö, jossa lääkärit nykyään joutuvat priorisoimaan, ei lainkaan vastaa sitä kaunista ajatusta vapaasta tilasta, jossa lääkäri vain etiikkaansa noudattaen hoitaa kaiken, mikä kohdalle osuu.

Tänään – yli kuukausi edellisen kirjoituksen jälkeen – Pälve ja kumppanit astuvat esiin uusilla taikasanoilla. Lääkäri ei saa lipsua tasa-arvon periaatteesta.

Lää­kä­rin­etii­kan mu­kaan lää­kä­rin tu­lee koh­del­la po­ti­lai­taan ta­sa-ar­voi­si­na, ei­kä hän saa an­taa ro­dun, us­kon­non, po­liit­tis­ten mie­li­pi­tei­den tai yh­teis­kun­nal­li­sen ase­man vai­kut­taa toi­min­taan­sa hei­tä koh­taan.

Ta­sa-ar­von pe­ri­aa­tet­ta ei saa rik­koa sil­loin­kaan, kun prio­ri­soi­daan. Ih­mis­ten yh­den­ver­tai­suu­den pe­ri­aat­tees­ta lip­su­mi­nen joh­taa ko­ke­muk­sen mu­kaan po­lul­le, jo­ta em­me ha­lua kul­kea.

Huuh, pelottava pimeä nationalistinen ja fasistinen polku!

”Tasa-arvo” tahtoo olla tyhjä termi kansallisessa politiikassakin, mutta absoluuttisen tyhjä se on silloin, kun huomion kohteenamme on koko maailma – puhumattakaan ”yhdenvertaisuudesta”. Mikä prinsiippi sanelee sen, että meillä (tai lääkäreillä) on jonkinlainen velvollisuus tehdä yhtään mitään ihmisille, jotka sattuvat ilmaantumaan paikalle, mutta ei mitään niille ihmisille, jotka eivät satu ilmaantumaan paikalle? Se, että ihmisillä on nykyään mahdollisuus siirtyä paikasta toiseen, johtuu ennen muuta kuljetuksen ja liikenteen kehittymisestä ja niiden hinnan suhteellisesta laskusta. Moraalisessa kyvykkyydessämme sen sijaan ei ole tapahtunut vastaavaa kehitystä, mikä usein unohtuu nykypäivän huikentelevaisia ihmisoikeuskertomuksia lukiessa.

Niinpä ihmisoikeustasolta nolla on mahdollista siirtyä ihmisoikeustasolle sata, vain astumalla laivaan tai lentokoneeseen. Velvollisuus on kohteessa. Kun ihmiskunnan edustaja astuu oikean valtion maaperälle, työntyvät ”tasa-arvo” ja ”ihmisoikeus” ja ”velvollisuus” häntä oitis syleilemään! Miksi lähtömaalla ei ole velvollisuuksia?

Oikea valtio on avainkäsite. Tuo nationalistinen, patriarkaattinen, sortava jäänne, joka tahdotaan valjastaa enää moraalisiin ristiretkiin. Kukaan ei koputa Somalian tai Jemenin rajaportteja ja vaadi ihmisoikeuksia ja tasa-arvoa. Kukaan ei kuvittele, että Somalia tai Jemen voisivat antaa jollekin tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta. Ne ovat vääriä valtioita, jos edes valtioita. Mutta me, meiltä se onnistuu. Miksi? Siksikö, että olemme signeeranneet ison joukon erinäisiä sopimuksia, joiden ylevät periaatteet on sitten sisällytetty kansalliseen lainsäädäntöömme, jonka noudattamista valvoo virkamiesten armeija ja melkoinen ihmisoikeus-infrastruktuuri?

Ymmärrän toki, mitä lääkärinetiikka tarkoittaa, siis etiikkana eli oppina siitä, miten moraalinen toimija toimii. Mutta en ymmärrä, mitä tekemistä tällä on valtion kanssa. Lääkäri toki voi etiikkaansa noudattaen hoitaa ihan ketä tahansa – sitä kutsutaan vaikkapa vapaaehtoistyöksi tai hyväntekeväisyydeksi. Sitä, että lääkäri jättää menemättä yksityispraktiikalle ja jää vapaaehtoisesti hoitamaan vanhuksia, köyhiä, juoppoja ja hulluja terveyskeskukseen, ei ole tavattu kutsua hyväntekeväisyydeksi, mutta profession kehittymistä seuratessa näyttää ilmeiseltä, että tämä oletus on väärä.

Mutta tästä Pälve ei ole lainkaan niin kiinnostunut. Moraalisia ristiretkiä ei juuri nykypäivänä käydä omien puolesta.

Lää­kä­rin­etii­kal­la ei saa teh­dä po­li­tiik­kaa, mut­ta ter­veys­po­liit­ti­sia rat­kai­su­ja teh­täes­sä lää­kä­rin­etiik­ka tu­lee huo­mioi­da.

Mitä tämä virke tarkoittaa? Ei saa tehdä politiikkaa, mutta pitää tehdä politiikkaa? Oikeasti Pälve tarkoittaa, että ei saa tehdä politiikkaa muuta kuin siinä tapauksessa, että politiikka on oikeamielistä ja palvelee sekä ideologista sisältöä että tästä hyötyvien ryhmien intressejä.

Maahanmuutto on siitä ihmeellinen asia, että se toimii sekä sisä- että ulkopolitiikan tavoin. Se on sekä sisällä että ulkona. Kulloinkin noudatettava logiikka riippuu lähinnä siitä, missä kyseinen henkilö X on tietyllä ajanhetkellä t. Jos henkilö X on kaoottisessa kotimaassaan, hän ei juurikaan soittele moraalikelloja täällä pohjolassa. Hieman enemmän, jos hän on pakolaisleirillä. Jos hän sen sijaan on liikkeellä kohti Eurooppaa ja sen pohjoista, kellot soivat jo kovaa. Ja sillä hetkellä, kun hän ylittää rajan, kellot hakkaavat kuin viimeistä päivää: moraalinen hätätila, meidän ovellamme! Ei ole ihme, että hyviin valtioihin pääsemisen eteen tehdään vaikka mitä. Eikä se ole tänne haluajien vika.

Jos sen sijaan olisimme moraalisesti rehellisiä, voisimme yksinkertaisella laskutoimituksella määrittää, kuinka paljon moraalista ihmisoikeussuojaamme tarvitsevia ihmisiä maailmassa vielä on. Meidän ei tarvitse laskea yhteen kuin kaikki liikkeellä olevat humanitaariset maahanmuuttajat, pakolaisleireillä olevat maahanmuuttajat, muut IDP:t (internally displaced persons), turvapaikanhakijat sekä kaikkien kehittymättömien, autoritaaristen, köyhien ja konfliktisten valtioiden/alueiden kaikki ihmiset. Tämä summa (aika monta miljardia) on sitten se määrä ihmisiä, johon myös Heikki Pälven lääkärinetiikka tosiasiassa ulottuu, mikäli luemme sitä, kuten mies itse lukee. Koska lääkäri ei saa lipsua tasa-arvon periaatteesta.

Mikä sitten on oikeasti ihmisoikeuksien merkitys maailmassa? Niitä koskevat sopimukset ovat lisääntyneet eksponentiaalisesti, ja hallinnollinen, semihallinnollinen ja ei-valtiollinen infrastuktuuri on yhä vahvempi. Tärkeimmät sopimukset on laadittu vuosina 1969, 1976, 1981, 1987, 1990, 2003, 2008 ja 2010, ja joinain vuosina sopimuksia on tehty useampi kuin yksi. Ensimmäisessä sopimuksessa erilaisia ihmisoikeuksia kirjattiin löytyvän 20 kappaletta, mutta kasvu on ollut jäätävää: uusimmissa sopimuksissa tunnustettavia ihmisoikeuksia on jo yli 300.

Mutta mitä sitten on tapahtunut käytännössä? Onko ihmiskunnan elämä parantunut samassa mittakaavassa? Ei tietenkään. Maailma on täynnä sotia, julmuutta, rodun, uskonnon, sukupuolen ja ihmisryhmän perusteella toteutettavaa kidutusta ja sortoa, lapsityöntekijöitä, orjia, seksuaalista hyväksikäyttöä. Myöskään sananvapaus, lehdistönvapaus tai muut demokraattiset oikeudet eivät merkittävästi lisäänny, osin päinvastoin. Väestörikkaimmista maista ainoastaan Yhdysvaltoja ja Japania voi pitää liberaalidemokratioina. Väestönkasvu juuri niillä ongelmallisilla alueille takaa sen, että parannusta ei ole luvassa. Valtiot, jotka noudattavat ihmisoikeuksia, noudattivat niitä pitkälti jo ennen ainuttakaan sopimusta –  jo ennen kuin ihmisoikeusretoriikan hyökkäys trivialisoi koko teeman.

Ja sitä valitettavasti tekee paperittomien sairaudenhoidosta keskustelukin. Trivialisoi sen, mitä oikeasti on ihmisoikeus tai perusoikeus tai oikeus saada hoitoa. Maailmalla ei ole sellaista legitiimiä (tai vakavasti otettavaa) globaalia instituutiota tai maailmanhallitusta, jonka voisimme haastaa legitiimiin (tai vakavasti otettavaan) maailmanoikeuteen siitä, että jonkun ihmisen oikeuksia on rikottu. Ainoa legitiimi, pakkovaltaa käyttävä instituutio on valtio. Ja kuten edellä toin ilmi, tietynlainen valtio. Sen lisäksi, että tällainen valtio on liberaalidemokraattinen ja banaalisti ilmaisten hyvä, se myös aktiivisesti rajoittaa sitä, keillä on oikeus tulla sen territoriolle ja toimi- ja lainkäyttövallan alle.

Yksikään valtio ei voi olla sekä hyvä että avoin kaikille. Yksikään valtio ei voi asettaa samalle viivalle omia kansalaisiaan ja muukalaisia. Jos valtio väittää suojelevansa muukalaisten ihmisoikeuksia, kyseessä on joko suuri bluffi tai sitten valtio on matkalla kohti loppuaan.

Joissakin pelottavissa tapauksissa tuntuu, että molemmat voivat olla totta samaan aikaan.

Illegal immigration as a human rights issue

It is estimated that the number of third-country nationals illegally staying in the EU vary between 5 and 14 million. In Finland, there are approximately 4000 illegal immigrants. The border of acceptable and legal fluctuates and is easily reformulated by limiting, restricting and regulating state policies. While also a technical issue, even small shifts in legal frameworks and practices are liable to have significant impacts on the construction of immigration in general. The EU is particularly strong to determine the frames of admissible immigration. The asymmetries inside the EU are notable and the main reason for the dual formulation of the immigration regime.

The EU’s ’comprehensive migration policy’ has taken illegal immigration as one of its main targets. The separation between legal and illegal is also one of the most crucial and sensitive matters concerning migration in many European and other Western states more generally. It has been an important issue in policy-making and public debate over the last three decades, but gained particular importance on the EU agenda only after the Amsterdam Treaty in 1999. While immigration politics of states is far from a matter of straightforward entailments of morality – except at their rhetorical level – even seemingly minimal ’reconsiderations’ have wide repercussions for the actual (non-)occurrences of humanitarianism and human rights.

However, not all states are pursuing more restrictive policies. For instance in Finland, there have been strong demands to grant illegal immigrants access to public health care. The issue is not framed as concerning the legal/illegal dichotomy by its proponents, but as one concerning basic human and fundamental rights. If those not entitled to a legal status may take advantage of benefits and services generally directed at legal migrants (and citizens), the division between legality and illegality shifts. The more willing the state is to see the immigration question as a human rights issue (and the more inclusive and generous its welfare system is), the more irrelevant the actual division between legal and illegal becomes. The fuzzy ”illegal” only comes to mean the conceptual detail of not being legal, which of course is the aim of the “Nobody is illegal” advocacy front. Human rights, as their story goes, do not recognise artificial groups but only human beings. States, who for the foreseeable future are the only capable actors of safeguarding those rights, then act inhumanely when they pursue policies based on this basic difference.

But human rights are flexible, they belong to the otherside as well. Their universal appeal is evident in the case of controlling immigration, especially in the EU, too. For instance, the Schengen system has severe problems particularly because of illegal immigration – officially these are argued to be undesirable side effects of the principle of free movement. Even in this case, the EU has made a virtue out of necessity, as the principle of removal and detention of undesirables has turned normative in itself, as illegal immigrants shall be returned “in a humane manner and with full respect for their fundamental rights and dignity.” The Qualification Directive goes to the heart of the Geneva Convention and aims to combine its scope with subsidiary protection – that is to say, humanitarian but non-refugee-based issues defined particularly in the European Convention on Human Rights and the UN Convention Against Torture. In short, one of the main harmonising functions is to cut ’asylum shopping’ and to avoid the phenomena of ’refugees in orbit’ inside the Union – illegal and irregular immigration in other words. While the rationale is first and foremost to control, the matter is framed in terms of immigrants’ rights, human rights and humanitarianism.

The construction of illegal immigration as a human rights issue is also evident in relation to trafficking and smuggling:

The Communication [of the Commission] frames solutions to irregular migration in humanitarian terms, associating irregular migration with human smuggling, human trafficking and exploitation and justifying measures against irregular migration as ultimately being in the interest of irregular migrants. (Kraler & Rogoz 2011, 21.)

It has also been stated that the EU has to control illegal immigration because “the countries of origin [of illegal immigrants] suffer badly from the brain drain” (EuropeAid 2008) caused by the emigration of illegal immigrants. Of course, this is absurd in relation to the EU’s desire for highly educated immigrants who certainly cause a brain drain effect, contrary to illegal immigrants who rarely have any education. But human rights don’t know what absurdity is.

In general, there is a tendency to muddle the distinction between involuntary trafficking and immigration through illegal assistance (smuggling) both at the level of the EU and in Finland. Trafficking is rare in Finland, while smuggling is remarkably widespread everywhere – it is much more common to arrive with some kind of illegal assistance than without. Smuggling is something the immigrant agrees and for which he usually pays, while trafficking is coerced. While they share similar features, especially in relation to organised crime, their victimhoods are notably different – violated innocents versus illegal immigrants.

It is rather easy to get an impression that the amount of policies and programmes designed to fight against human trafficking (especially of women and children) and other severe forms of being both illegal and a victim, as well as the intensity of public discourses surrounding them, are disproportionate in relation to the scope of the problem, especially in Northern Europe, while abuses in the labour market, both in relation to individuals and the overall system, deserve much less attention and are mainly treated more inconspicuously by state bureaucracies. As with many other issues concerning illegal immigration, also this matter needs much more clarification and research. It is highly sensitive and thus even more prone to emotional lobbying than other immigration-related issues. Human rights love emotional commitment.

The discourse of human rights in the issue of legals/illegals could never be so strong, if it wasn’t backed by economic matters. Capitalist global markets and neoliberal states really do not care if newcomers are “illegal” or good fits in some other way. As the prevailing motive for immigration is nowadays economic – thus the deviation from the political motive of refugees – there is a deep but unequal interconnection between immigrants and rich states. Illegal immigration is officially rejected but tacitly accepted – it goes with the same effort as legal humanitarian immigration and also benefits same actors, moral crusaders, politicians and firms seeking cheap labour. Persons without legal conditions may live (and work) within foggy social structures for years – as do many legal immigrants who have failed to integrate into the broader society. States and economies mostly care about the hierarchy of immigrants – that is, their relational differences. Some are poor drifters, some highly educated cosmopolitans, most something between. Their exact status is often important only officially – and morally.

Here, it is easy to see the parallel goals of states, businesses and activists despite the fact that their motives and ideals differ fundamentally.

Strange bedfellows make human rights blossom.

(And all other nice things, too.)