Ihmisoikeuksien ja tasa-arvon kysyntäfunktio

Valtiomme säästökuuri on suuri ja kirpaiseva. Viime viikolla joukko professoreja ja muita tieteilijöitä ilmaisi valituksensa siitä, että hallituksen (säästö-)ohjelmasta puuttuu tasa-arvonäkökulma ja että naiset maksavat säästöistä liikaa. Tänään saimme puolestaan lukea muutaman oikeustieteilijän moitteen siitä, että hallituksen menoleikkaukset sivuuttavat perus- ja ihmisoikeudet.

Arvokriitikoille tasa-arvon ja ihmisoikeuksien supistuminen allokaatioiden ja redistribuutioiden tasolle ei ole yllätys. Juuri näinhän on. Retorisella tasollaan ne kaikki pyrkivät tekemään vahvan hajuraon mihinkään rahaan liittyvään – ne ikään kuin leijuvat omassa todellisuudessaan, jossa asiat, arvot, suhteet ja merkitykset määrittyvät autonomisesti, johonkin universaaliin totuuteen viitaten. Käytäntö on kuitenkin toinen: ne purkautuvat pala kerrallaan, mikäli niiden taloudellinen vitaliteetti vähenee. Koska yhteiskunnassa kaikki maksaa, etenkin julkisuus, tarkoittaa rahan pois ottaminen usein asian hiljentymistä. Näin ollen esimerkiksi se, että ”naisiin kohdistuva väkivalta” ei saa lisää määrärahoja, tarkoittaa,  että ongelma hiljenee suhteessa muihin. Tästä sitten arvokannattajien mukaan seuraa tasa-arvon heikkeneminen.

Arvojen ja rahan välillä on kiikkerä suhde. Arvot väitetään vahvoiksi, mutta niitä voidaan yks kaks uuden hallituksen myötä rapauttaa.

Se, että arvomme tarvitsevat rahaa, on tietysti osin päivänselvää ja hyväksyttävää. Niin kutsuttu liberaali demokratiamme, joka tasaa edellytyksiä ja kustannuksia, toimii pitkälti juuri sen varassa, mihin ”arvoihin” se haluaa panostaa. Näin tekevät myös huomattavasti Suomea uusliberalistisemmat vallat. Toisaalta erilaisten segmenttien ja sektaarien sivusta huutelu kuuluu moniääniseen yhteiskuntaan.

Tasa-arvosta huolestuneiden professorien julkilausumassa pisti silmään muutamakin asia. Ensinnäkin lähes kaikki allekirjoittaneet olivat joko täyspäiväisiä feministejä tai muuten vain julkisesti vasemmistolaisia, toki mukana joukko erittäin nimekkäitä tieteilijöitä, joita itsekin arvostan paljon. Tasa-arvo, jota puolustetaan, tiivistyy näin ollen saajapuolelle: se nimenomaisesti on vain rahaa, jota siirretään oikeille saajille.

Toisekseen vasemmistofeministinen hyvin atomistinen ihmiskäsitys näkyi selvästi: Esimerkiksi sen, että vanhempainvapaa heikkenee, nähtiin sortavan naisia, koska naiset käyttävät enemmän vanhempainvapaata. Kuitenkin (onneksi) tosiasiassa, se on yleensä perhe, joka yhteistuumin päättää lisääntymisestä ja näin ollen voidaan olettaa, että taloudellisetkin uhraukset kannetaan yhdessä. Leikkaus kohdistuu siis perheisiin. Joissa niissäkin on hyvin usein vielä mukana miehiä. Tällaisia seikkoja feministit harvemmin tosin ottavat huomioon, sillä ihmiskäsitys nojaa vahvan konfliktiseen ajattelutapaan. Koska perhe itsessään on jo usein sortava instituutio, ei sen varaan voida laskea mitään. Noin kärjistäen, feminismi tarjoaa vain ”itsellisille” naisille herkkuja.

Oikeustieteilijöiden valitus ei merkittävästi eroa feministien valituksesta. Molemmat keskittyvät siihen, että tulevat leikkaukset kohdistuvat vääriin tahoihin – oikeustieteilijöiden mukaan ”heikoimmassa asemassa oleviin”.

”Euroalueen talouskriisin aikana on tehty useita tutkimuksia, joissa julkisen talouden suuret menoleikkaukset etenkin heikoimmassa ja haavoittumassa asemassa olevien perus- ja ihmisoikeuksiin on todettu ongelmallisiksi tai jopa ihmisoikeussopimusten vastaisiksi”, [Helsingin yliopiston valtiosääntöoikeuden professori Tuomas] Ojanen sanoo.

Me tiedämme hyvin, miten fleksibiilejä ihmisoikeudet ovat. Kuinka moninaisiin ryhmiin tämä oikeudellinen leima yhtäkkiä tuleekaan kohdistaa. Suotta ei silti ole viime aikoina sormet alkaneet osoittaa keisaria, jolla ei mene kovin hyvin yhä ”populistisemmaksi” kääntyvässä yhteiskunnallisessa eetoksessamme: mitä ihmeen ihmisoikeuksia? Ihan todellako ”ihmisoikeussopimukset” – nuo retoriset paisuvaiset sanakokoelmat – ovat se, mihin meidän tulee politiikkamme perustoimetkin suhteuttaa.

”Ratkaisujen Suomi” ei ole perusoikeus- ja ihmisoikeusmyönteinen Suomi. Tästä kielii jo yksin se, että sana “talous” erilaisine johdannaisineen esiintyy hallitusohjelmassa 98 kertaa ja ”turvallisuus” 41. Ihmisoikeuksille taas kertyy viisi viittausta. Erityisesti taloudellisessa kriisissä keskeiselle ”yhdenvertaisuudelle” kertyy kaksi mainintaa, joista toisessa on kyse viittauksesta paikalliseen sopimiseen tarkoituksella varmistaa työnantajien yhdenvertainen kohtelu, missä taas viitataan kintaalla perustuslain 18 §:stä ilmenevälle vaatimukselle, jonka mukaan ketään ”ei saa ilman lakiin perustuvaa syytä erottaa työstä”. Sanaa ”oikeudenmukaisuus” saa vieläkin enemmän hakea. Lopulta lukijan on luovutettava, koska sitä ei mainita kertaakaan. (Perustuslakiblogi, Ojanen & Lavapuro)

Ennen vanhaan puhuttiin oikeistosta ja vasemmistosta, sosiaalituen heikennyksestä tai pääoman omistajien suosimisesta. Nyt puhutaan tasa-arvosta ja ihmisoikeuksista. Politiikka ei ole hävinnyt minnekään, vastakkaiset intressit eivät ole hävinneet minnekään. Kaikki on vain kuorrutettu tyhjillä sanoilla, uupuneilla käsitteillä ja uupuneiden käsitteiden suhteita kuvaavilla käsitteillä. Semanttisuutta ei ole, kaikki on syntaksia.

”Ihmisoikeudet” ja ”tasa-arvo” eivät istu taloudelliseen kuvaan. Niitä nimittäin vaaditaan sitä enemmän, mitä kalliimpia ne ovat.

Paperittomat, lääkärit ja ihmisoikeudet

doctor-563428_640Hesarissa on ollut käynnissä jännittävä lääkärien välinen kilpajuoksu siitä, pitäisikö paperittomia hoitaa jonkinlaisen kollektiivisen ”lääkärinetiikan” alla vaiko ei. Alun perinhän tilanne lähti siitä, että Pälve ja kumppanit julkaisivat mielipiteen, joka ikään kuin edusti kaikkia lääkäreitä: sen viesti oli, että kyllä, lääkärit noudattavat etiikkaansa ja hoitavat paperittomat, se on heidän moraalinen sekä käytännöllinen velvollisuutensa, ja tästä seuraa, että Lääkäriliitto kannattaa lakimuutosta. Sittemmin iso joukko lääkäreitä irtisanoutui tästä jalomielisestä myöntyvyydestä ja kommentoi jotakin siihen suuntaan, että lääkärinkin täytyy toimia olemassa olevien rationaliteettien (ml. raha) varassa. Toisinajattelijalääkärit myös muistuttivat, että se toimintaympäristö, jossa lääkärit nykyään joutuvat priorisoimaan, ei lainkaan vastaa sitä kaunista ajatusta vapaasta tilasta, jossa lääkäri vain etiikkaansa noudattaen hoitaa kaiken, mikä kohdalle osuu.

Tänään – yli kuukausi edellisen kirjoituksen jälkeen – Pälve ja kumppanit astuvat esiin uusilla taikasanoilla. Lääkäri ei saa lipsua tasa-arvon periaatteesta.

Lää­kä­rin­etii­kan mu­kaan lää­kä­rin tu­lee koh­del­la po­ti­lai­taan ta­sa-ar­voi­si­na, ei­kä hän saa an­taa ro­dun, us­kon­non, po­liit­tis­ten mie­li­pi­tei­den tai yh­teis­kun­nal­li­sen ase­man vai­kut­taa toi­min­taan­sa hei­tä koh­taan.

Ta­sa-ar­von pe­ri­aa­tet­ta ei saa rik­koa sil­loin­kaan, kun prio­ri­soi­daan. Ih­mis­ten yh­den­ver­tai­suu­den pe­ri­aat­tees­ta lip­su­mi­nen joh­taa ko­ke­muk­sen mu­kaan po­lul­le, jo­ta em­me ha­lua kul­kea.

Huuh, pelottava pimeä nationalistinen ja fasistinen polku!

”Tasa-arvo” tahtoo olla tyhjä termi kansallisessa politiikassakin, mutta absoluuttisen tyhjä se on silloin, kun huomion kohteenamme on koko maailma – puhumattakaan ”yhdenvertaisuudesta”. Mikä prinsiippi sanelee sen, että meillä (tai lääkäreillä) on jonkinlainen velvollisuus tehdä yhtään mitään ihmisille, jotka sattuvat ilmaantumaan paikalle, mutta ei mitään niille ihmisille, jotka eivät satu ilmaantumaan paikalle? Se, että ihmisillä on nykyään mahdollisuus siirtyä paikasta toiseen, johtuu ennen muuta kuljetuksen ja liikenteen kehittymisestä ja niiden hinnan suhteellisesta laskusta. Moraalisessa kyvykkyydessämme sen sijaan ei ole tapahtunut vastaavaa kehitystä, mikä usein unohtuu nykypäivän huikentelevaisia ihmisoikeuskertomuksia lukiessa.

Niinpä ihmisoikeustasolta nolla on mahdollista siirtyä ihmisoikeustasolle sata, vain astumalla laivaan tai lentokoneeseen. Velvollisuus on kohteessa. Kun ihmiskunnan edustaja astuu oikean valtion maaperälle, työntyvät ”tasa-arvo” ja ”ihmisoikeus” ja ”velvollisuus” häntä oitis syleilemään! Miksi lähtömaalla ei ole velvollisuuksia?

Oikea valtio on avainkäsite. Tuo nationalistinen, patriarkaattinen, sortava jäänne, joka tahdotaan valjastaa enää moraalisiin ristiretkiin. Kukaan ei koputa Somalian tai Jemenin rajaportteja ja vaadi ihmisoikeuksia ja tasa-arvoa. Kukaan ei kuvittele, että Somalia tai Jemen voisivat antaa jollekin tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta. Ne ovat vääriä valtioita, jos edes valtioita. Mutta me, meiltä se onnistuu. Miksi? Siksikö, että olemme signeeranneet ison joukon erinäisiä sopimuksia, joiden ylevät periaatteet on sitten sisällytetty kansalliseen lainsäädäntöömme, jonka noudattamista valvoo virkamiesten armeija ja melkoinen ihmisoikeus-infrastruktuuri?

Ymmärrän toki, mitä lääkärinetiikka tarkoittaa, siis etiikkana eli oppina siitä, miten moraalinen toimija toimii. Mutta en ymmärrä, mitä tekemistä tällä on valtion kanssa. Lääkäri toki voi etiikkaansa noudattaen hoitaa ihan ketä tahansa – sitä kutsutaan vaikkapa vapaaehtoistyöksi tai hyväntekeväisyydeksi. Sitä, että lääkäri jättää menemättä yksityispraktiikalle ja jää vapaaehtoisesti hoitamaan vanhuksia, köyhiä, juoppoja ja hulluja terveyskeskukseen, ei ole tavattu kutsua hyväntekeväisyydeksi, mutta profession kehittymistä seuratessa näyttää ilmeiseltä, että tämä oletus on väärä.

Mutta tästä Pälve ei ole lainkaan niin kiinnostunut. Moraalisia ristiretkiä ei juuri nykypäivänä käydä omien puolesta.

Lää­kä­rin­etii­kal­la ei saa teh­dä po­li­tiik­kaa, mut­ta ter­veys­po­liit­ti­sia rat­kai­su­ja teh­täes­sä lää­kä­rin­etiik­ka tu­lee huo­mioi­da.

Mitä tämä virke tarkoittaa? Ei saa tehdä politiikkaa, mutta pitää tehdä politiikkaa? Oikeasti Pälve tarkoittaa, että ei saa tehdä politiikkaa muuta kuin siinä tapauksessa, että politiikka on oikeamielistä ja palvelee sekä ideologista sisältöä että tästä hyötyvien ryhmien intressejä.

Maahanmuutto on siitä ihmeellinen asia, että se toimii sekä sisä- että ulkopolitiikan tavoin. Se on sekä sisällä että ulkona. Kulloinkin noudatettava logiikka riippuu lähinnä siitä, missä kyseinen henkilö X on tietyllä ajanhetkellä t. Jos henkilö X on kaoottisessa kotimaassaan, hän ei juurikaan soittele moraalikelloja täällä pohjolassa. Hieman enemmän, jos hän on pakolaisleirillä. Jos hän sen sijaan on liikkeellä kohti Eurooppaa ja sen pohjoista, kellot soivat jo kovaa. Ja sillä hetkellä, kun hän ylittää rajan, kellot hakkaavat kuin viimeistä päivää: moraalinen hätätila, meidän ovellamme! Ei ole ihme, että hyviin valtioihin pääsemisen eteen tehdään vaikka mitä. Eikä se ole tänne haluajien vika.

Jos sen sijaan olisimme moraalisesti rehellisiä, voisimme yksinkertaisella laskutoimituksella määrittää, kuinka paljon moraalista ihmisoikeussuojaamme tarvitsevia ihmisiä maailmassa vielä on. Meidän ei tarvitse laskea yhteen kuin kaikki liikkeellä olevat humanitaariset maahanmuuttajat, pakolaisleireillä olevat maahanmuuttajat, muut IDP:t (internally displaced persons), turvapaikanhakijat sekä kaikkien kehittymättömien, autoritaaristen, köyhien ja konfliktisten valtioiden/alueiden kaikki ihmiset. Tämä summa (aika monta miljardia) on sitten se määrä ihmisiä, johon myös Heikki Pälven lääkärinetiikka tosiasiassa ulottuu, mikäli luemme sitä, kuten mies itse lukee. Koska lääkäri ei saa lipsua tasa-arvon periaatteesta.

Mikä sitten on oikeasti ihmisoikeuksien merkitys maailmassa? Niitä koskevat sopimukset ovat lisääntyneet eksponentiaalisesti, ja hallinnollinen, semihallinnollinen ja ei-valtiollinen infrastuktuuri on yhä vahvempi. Tärkeimmät sopimukset on laadittu vuosina 1969, 1976, 1981, 1987, 1990, 2003, 2008 ja 2010, ja joinain vuosina sopimuksia on tehty useampi kuin yksi. Ensimmäisessä sopimuksessa erilaisia ihmisoikeuksia kirjattiin löytyvän 20 kappaletta, mutta kasvu on ollut jäätävää: uusimmissa sopimuksissa tunnustettavia ihmisoikeuksia on jo yli 300.

Mutta mitä sitten on tapahtunut käytännössä? Onko ihmiskunnan elämä parantunut samassa mittakaavassa? Ei tietenkään. Maailma on täynnä sotia, julmuutta, rodun, uskonnon, sukupuolen ja ihmisryhmän perusteella toteutettavaa kidutusta ja sortoa, lapsityöntekijöitä, orjia, seksuaalista hyväksikäyttöä. Myöskään sananvapaus, lehdistönvapaus tai muut demokraattiset oikeudet eivät merkittävästi lisäänny, osin päinvastoin. Väestörikkaimmista maista ainoastaan Yhdysvaltoja ja Japania voi pitää liberaalidemokratioina. Väestönkasvu juuri niillä ongelmallisilla alueille takaa sen, että parannusta ei ole luvassa. Valtiot, jotka noudattavat ihmisoikeuksia, noudattivat niitä pitkälti jo ennen ainuttakaan sopimusta –  jo ennen kuin ihmisoikeusretoriikan hyökkäys trivialisoi koko teeman.

Ja sitä valitettavasti tekee paperittomien sairaudenhoidosta keskustelukin. Trivialisoi sen, mitä oikeasti on ihmisoikeus tai perusoikeus tai oikeus saada hoitoa. Maailmalla ei ole sellaista legitiimiä (tai vakavasti otettavaa) globaalia instituutiota tai maailmanhallitusta, jonka voisimme haastaa legitiimiin (tai vakavasti otettavaan) maailmanoikeuteen siitä, että jonkun ihmisen oikeuksia on rikottu. Ainoa legitiimi, pakkovaltaa käyttävä instituutio on valtio. Ja kuten edellä toin ilmi, tietynlainen valtio. Sen lisäksi, että tällainen valtio on liberaalidemokraattinen ja banaalisti ilmaisten hyvä, se myös aktiivisesti rajoittaa sitä, keillä on oikeus tulla sen territoriolle ja toimi- ja lainkäyttövallan alle.

Yksikään valtio ei voi olla sekä hyvä että avoin kaikille. Yksikään valtio ei voi asettaa samalle viivalle omia kansalaisiaan ja muukalaisia. Jos valtio väittää suojelevansa muukalaisten ihmisoikeuksia, kyseessä on joko suuri bluffi tai sitten valtio on matkalla kohti loppuaan.

Joissakin pelottavissa tapauksissa tuntuu, että molemmat voivat olla totta samaan aikaan.

Illegal immigration as a human rights issue

It is estimated that the number of third-country nationals illegally staying in the EU vary between 5 and 14 million. In Finland, there are approximately 4000 illegal immigrants. The border of acceptable and legal fluctuates and is easily reformulated by limiting, restricting and regulating state policies. While also a technical issue, even small shifts in legal frameworks and practices are liable to have significant impacts on the construction of immigration in general. The EU is particularly strong to determine the frames of admissible immigration. The asymmetries inside the EU are notable and the main reason for the dual formulation of the immigration regime.

The EU’s ’comprehensive migration policy’ has taken illegal immigration as one of its main targets. The separation between legal and illegal is also one of the most crucial and sensitive matters concerning migration in many European and other Western states more generally. It has been an important issue in policy-making and public debate over the last three decades, but gained particular importance on the EU agenda only after the Amsterdam Treaty in 1999. While immigration politics of states is far from a matter of straightforward entailments of morality – except at their rhetorical level – even seemingly minimal ’reconsiderations’ have wide repercussions for the actual (non-)occurrences of humanitarianism and human rights.

However, not all states are pursuing more restrictive policies. For instance in Finland, there have been strong demands to grant illegal immigrants access to public health care. The issue is not framed as concerning the legal/illegal dichotomy by its proponents, but as one concerning basic human and fundamental rights. If those not entitled to a legal status may take advantage of benefits and services generally directed at legal migrants (and citizens), the division between legality and illegality shifts. The more willing the state is to see the immigration question as a human rights issue (and the more inclusive and generous its welfare system is), the more irrelevant the actual division between legal and illegal becomes. The fuzzy ”illegal” only comes to mean the conceptual detail of not being legal, which of course is the aim of the “Nobody is illegal” advocacy front. Human rights, as their story goes, do not recognise artificial groups but only human beings. States, who for the foreseeable future are the only capable actors of safeguarding those rights, then act inhumanely when they pursue policies based on this basic difference.

But human rights are flexible, they belong to the otherside as well. Their universal appeal is evident in the case of controlling immigration, especially in the EU, too. For instance, the Schengen system has severe problems particularly because of illegal immigration – officially these are argued to be undesirable side effects of the principle of free movement. Even in this case, the EU has made a virtue out of necessity, as the principle of removal and detention of undesirables has turned normative in itself, as illegal immigrants shall be returned “in a humane manner and with full respect for their fundamental rights and dignity.” The Qualification Directive goes to the heart of the Geneva Convention and aims to combine its scope with subsidiary protection – that is to say, humanitarian but non-refugee-based issues defined particularly in the European Convention on Human Rights and the UN Convention Against Torture. In short, one of the main harmonising functions is to cut ’asylum shopping’ and to avoid the phenomena of ’refugees in orbit’ inside the Union – illegal and irregular immigration in other words. While the rationale is first and foremost to control, the matter is framed in terms of immigrants’ rights, human rights and humanitarianism.

The construction of illegal immigration as a human rights issue is also evident in relation to trafficking and smuggling:

The Communication [of the Commission] frames solutions to irregular migration in humanitarian terms, associating irregular migration with human smuggling, human trafficking and exploitation and justifying measures against irregular migration as ultimately being in the interest of irregular migrants. (Kraler & Rogoz 2011, 21.)

It has also been stated that the EU has to control illegal immigration because “the countries of origin [of illegal immigrants] suffer badly from the brain drain” (EuropeAid 2008) caused by the emigration of illegal immigrants. Of course, this is absurd in relation to the EU’s desire for highly educated immigrants who certainly cause a brain drain effect, contrary to illegal immigrants who rarely have any education. But human rights don’t know what absurdity is.

In general, there is a tendency to muddle the distinction between involuntary trafficking and immigration through illegal assistance (smuggling) both at the level of the EU and in Finland. Trafficking is rare in Finland, while smuggling is remarkably widespread everywhere – it is much more common to arrive with some kind of illegal assistance than without. Smuggling is something the immigrant agrees and for which he usually pays, while trafficking is coerced. While they share similar features, especially in relation to organised crime, their victimhoods are notably different – violated innocents versus illegal immigrants.

It is rather easy to get an impression that the amount of policies and programmes designed to fight against human trafficking (especially of women and children) and other severe forms of being both illegal and a victim, as well as the intensity of public discourses surrounding them, are disproportionate in relation to the scope of the problem, especially in Northern Europe, while abuses in the labour market, both in relation to individuals and the overall system, deserve much less attention and are mainly treated more inconspicuously by state bureaucracies. As with many other issues concerning illegal immigration, also this matter needs much more clarification and research. It is highly sensitive and thus even more prone to emotional lobbying than other immigration-related issues. Human rights love emotional commitment.

The discourse of human rights in the issue of legals/illegals could never be so strong, if it wasn’t backed by economic matters. Capitalist global markets and neoliberal states really do not care if newcomers are “illegal” or good fits in some other way. As the prevailing motive for immigration is nowadays economic – thus the deviation from the political motive of refugees – there is a deep but unequal interconnection between immigrants and rich states. Illegal immigration is officially rejected but tacitly accepted – it goes with the same effort as legal humanitarian immigration and also benefits same actors, moral crusaders, politicians and firms seeking cheap labour. Persons without legal conditions may live (and work) within foggy social structures for years – as do many legal immigrants who have failed to integrate into the broader society. States and economies mostly care about the hierarchy of immigrants – that is, their relational differences. Some are poor drifters, some highly educated cosmopolitans, most something between. Their exact status is often important only officially – and morally.

Here, it is easy to see the parallel goals of states, businesses and activists despite the fact that their motives and ideals differ fundamentally.

Strange bedfellows make human rights blossom.

(And all other nice things, too.)