Perjantaikombo: Median, politiikan ja teorian logiikkaa vasta-alkajille

TGIF Thank God It’s Friday. Kevyemmällä otteella.

Todellisuus versus moraalinen vaatimustaso Edellisessä kirjoituksessani kuvasin liberalistien tapaa asettaa moraalisesti tai poliittisesti kohtuuttomia vaatimuksia, jolloin todellisuus ei milloinkaan pääse niitä  lähellekään. Oleellinen argumentoinnin ala on tällöin juuri tuo tila, joka jää todellisuuden ja vaatimusten väliin. Mikäli uusia poliittisia voittoja saadaan, nostetaan vastaavasti vaatimustasoa. Suurin osa moralistisesta politiikasta mahtuu tuohon alaan, samoin kuin moralistinen akateeminen tutkimus. Muutamia esimerkkejä lähipäiviltä.

1. Suomi, maailma ja ihmisoikeudet Yle hengästytti heti tiistaiaamuna jutullaan Onko sana vapaa? Ovatko lapset turvassa? Vuosikausiin ei ole ollut enää tyylikästä väittää, että on lottovoitto syntyä Suomeen. Niinpä ei nytkään. Ilmeisesti ”datajournalismiin” kuuluvassa jutussa Suomi edustaa pahista ihmisoikeusasioissa, koska a) turvapaikanhakijat joutuvat odottamaan liian kauan, b) naisiin ja lapsiin kohdistuva väkivalta on kansallinen ongelma ja c) totaalikieltäytyjät vangitaan. Yhdysvallat näyttää olevan myös pääpahiksia, kuten Australiakin, vaikka toki Afrikan ja Lähi-Idän ongelmat osin tunnustetaan. Sanoihin ja ohjelmajulistuksiin kiinnittyminen tekojen ja todellisuuden sijaan ilmenee esimerkiksi näistä lausahduksista: ”Iso-Britannia kamppailee näkyvästi naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastaan.”, ”Brasilia on kansainvälisesti merkittävä demokratiatoimija…”, mitkä siis nostavat valtion tasoa ihmisoikeusasioissa.

Koska ihmisoikeusjulistajia kiinnostaa pääasiassa nimenomaan julistus, on selvää, että näkyvyys on oleellista. Mitä enemmän hyvät kansalaistoimijat, tutkijat ja muut ryhmät saavat rahaa hyvien teemojen tutkimiseen, selvittämiseen, kartoittamiseen tai kuvaamiseen, sitä paremmin kyseisessä asiassa menee. Mitä enemmän media käyttää palstoja näistä toimijoista kertomiseen tai ongelmien etsimiseen, sitä paremmin kyseisessä asiassa menee.

Ja kyllä, Ison-Britannian aivan absurdiksi kasvanut ”feminismi” saa paljon rahaa ja näkyvyyttä. Vääränlaista seksiä, seksismiä, ahdistelua ja väkivaltaa kitketään painokkaasti myös siellä, missä sitä ei lainkaan ole – ja pääasiassa juuri siellä. Esimerkiksi kampuksien päivystävät seksuaalisen ahdistelun uhreiksi joutuneiden palvelutoimistot ovat olleet aivan toimettomina. Pohjoismaalainen nainen toki nauraa tälle luokkayhteiskunnan feminismille: brittifeministien muita viimeaikaisia saavutuksia on muun muassa paljasta pintaa sisältävien lehtien (ei pornolehtien) saaminen peittävän folion sisään. Ehkä seuraavaksi kaappiin, kuten suomalaisten tupakat. Ja maailma paranee. ”Hyvän politiikka” ei keskity oleelliseen juuri koskaan, muuten se ei olisikaan sitä.

Väitin viime kirjoituksessa myös, että ketään ei tunnu kiinnostavan se, että turvakodit ovat täynnä maahanmuuttajia. Suomalaisen feminismin epäsolidaarisuuden on laittanut viime aikoina merkille moni, jopa  toimittaja. Toisaalta väittämä on epärehellinen sikäli, että kritiikin kohteena olevia feministejä ei kyllä liiemmin muutkaan maanläheiset ja todelliset ongelmat kiinnosta, vaan probleemat rakennetaan ennakko-oletusten ja ideologisten kiinnikkeiden varassa – kansallisuudesta tai maahanmuuttajastatuksesta riippumatta. Feministit tietävät aina ja iankaikkisesti, mikä maailmassa on pielessä. Ja kuten alussa sanoin, todellisuus ei koskaan kohtaa korkeaa vaatimustasoa. Johon meillä kuitenkin on oikeus. Oikeus. Oikeus…

Päästän siis kaikki jännityksestä: ei, naisilla ei koskaan tule menemään tarpeeksi hyvin. Vaikka jokainen reaalinen ongelma olisi ratkaistu, tarjoaa postmoderni maailmankatsomus aina mahdollisuuden strukturoida ja konstruoida niitä lisää. Kun on ongelma, täytyy olla myös oikeus, jolla tuo ongelma vältetään.

Tämä on ehkä kaikkein ikävystyttävin asia ns. kriittisessä yhteiskuntatieteessä: ongelmia on keksittävä lisää, koko ajan. Moraalinen vaatimustaso nousee koko ajan; se huitelee tähtitieteellisissä sfääreissä, joihin yksikään valtio tai tai vakavasti otettava yhteisö ei koskaan tule pääsemään. Suhteellisuudentajun puutettakin se voi olla: Ruotsi on ihmisoikeusasioiden suurin hylkiö, Yhdysvallat on maailman pahin valtio, naiset kärsivät nimenomaan länsimaissa, maahanmuuttajanaisten suurin ongelma liittyy identiteettiin. Mitä ihmettä!

Kyllä maahanmuuttajien tekemää/kokemaa väkivaltaakin joskus arvioidaan. Esimerkiksi ensi viikolla järjestetään loppuseminaari Oikeusministeriön rahoittamassa afrikkalaistaustaisten lähisuhdeväkivaltaa ehkäisemään pyrkivässä hankkeessa (Afaes ry: Perhe- ja lähisuhdeväkivallan ehkäiseminen afrikkalaistaustaisten keskuudessa Helsingissä, POCA). Yleensä tällaiset arviot lähestyvät kohdettaan nimenomaan maahanmuuton rajaamassa kehyksessä: ihmiseltä puuttuu jotakin, mikä selittää toiminnan. Ihminen saattaa olla väkivaltainen siksi, että on maahanmuuttaja – kaikki tämä vaino, stressi, paha olo, epäluottamus yhteiskuntaan ja niin edelleen vaikuttavat väkivallan tekoon. Oleellista on, että tästä on mahdollista irrottautua, erinäisin yhteiskunnan ja valtion tarjoamin avuin.

Suomalainen mies sen sijaan on yleensä verraten kroonisesti väkivaltainen, koska on a) suomalainen ja b) mies eikä tästä periaatteessa voi irrottautua muuta kuin tekemällä identitaarisen täyskäännöksen, aktiivisen katumusharjoituksen.

Ja suomalaisten väkivallasta tulee puhua. Paljon! Sitä tulee tutkia, selvittää, ruotia, pohtia, hanketta tulee toimittaa ja toimintaa evaluoida. Paljon! Ruotsissa, jossa jokainen järkevä mies oman etunsa vuoksi väittää olevansa feministi, tämä on ehkä viety kaikkein pisimmälle. Pinnallista ja äärettömän lapsellista, mutta sitähän liberaali politiikka on ja haluaakin olla.

Ja samaan aikaan tapahtuu paljon pahaa. Enkä nyt tietenkään tarkoita, etteikö lähisuhdeväkivalta sitten olisi pahaa.

2. Suomi ja paperittomat siirtolaiset Tämäkin aihe istuu samaan muottiin, jossa moraalista vaatimustasoa nostetaan, kun tietty politiikan taso on saavutettu. Niin kuin ”laillinen” maahanmuutto olisi jo ratkaistu – siirrytään eteenpäin, ”laittomiin” maahanmuuttajiin. Argumentit paperittomien terveyspalveluiden puolesta lähes itkettävät. Osapuolet eivät koskaan löydä toisiaan, koska hyvien rintama keskittyy yksilöihin ja heidän oikeuksiinsa, kun taas todellisuudessa enemmän operoivat vastustavat ajatusta yleisesti. Niinpä keskustelu pyörii sitten lähinnä rahassa ja sen riittävyydessä tai riittämättömyydessä: Vastuullista! Vastuutonta!

Mielestäni tämä ei kuitenkaan ole asian oleellisin tekijä: se, että rahaa ei ole, on konkretiaa, mutta vaatimuksia voi vastustaa myös siellä, missä niiden esittäjät ovat, periaatteen tasolla. Tämä leikki, jossa eräät nostavat itsensä pallille esittäessään universaalia maailmanpelastajaa, on umpikuja, vaikka rahaa olisi paljon enemmänkin. Äärimmäisen huonoa silmää tämä ”moraalille” flirttaileva leikki edustaa tietysti tällaisessa taloustilanteessa. Vieläköhän joku on kehdannut käyttää kuuluisaa ”ei se ole meiltä pois”-argumenttia… Voiko tasa-arvo enää pidemmälle mennäkään kuin pisteeseen, jossa iso liuta aikuisia ihmisiä oikeasti uskoo, että raha lisääntyy jaettaessa? Ihan niin kuin rakkaus…

Joka tapauksessa riippumatta siitä, meneekö ehdotus läpi (tai lähinnä kyse on siitä, milloin se menee läpi), laittomien ja laillisten välinen kategoria alkaa menettää merkitystään. Geneven sopimus on täysin vanhentunut eikä ole toiminut pitkään aikaan. Mikään oikea ratkaisu ei kuitenkaan ole sopimuksen muuttaminen käytäntöä vastaavaksi eli tunnistamaan, että maailman turvapaikanhakijoita ei pääasiassa aja poliittinen vaino vaan taloudellinen epäsuhta. Ennemminkin asiaa pitäisi lähestyä kokonaisvaltaisesti – mihin tällä oikein pyritään? Itseäni eniten hirvittää moralistinen ylenkatse todellisuutta kohtaan: ihan oikeastiko me kuvittelemme, että voisimme pelastaa koko maailman? Se, että liberaali suvaitsevaisto sattuu aina operoimaan juuri sen porukan kanssa, joka on täällä, ei muuta asiaa. Vaikka paperittomien terveyspalvelut koskisivat nyt vain pientä määrää ihmisiä, ongelma ei poistu. Moraalinenkaan ongelma ei poistu. Maailmassa kärsitään, kärsitään paljon. Eniten kärsivät eivät pääse pois, eivät päädy maahanmuuttajiksi, eivät laillisesti valituiksi eivätkä laittomasti päätyneiksi.

Miksi ihmisestä tulee niin tärkeä sillä hetkellä, kun hän ylittää meidän (Euroopan) rajan?

Hyvä ihminen vastustaa tällaista ajattelua ja kysyy: etkö siis pelasta yhtään ihmistä, jos et voi pelastaa heitä kaikkia? Hän ei ymmärrä yksilön ja kokonaisuuden eroa eikä periaatteen ja yksittäistapauksen merkityksiä muuta kuin silloin, kun se tukee hänen omaa kantaansa. Idealismi on usein yksinkertaista ja lapsellista. Niin kauan kuin taisteluareena on moraalinen, idealistit voittavat aina. Ei tarvita kokonaisuutta, ei pitkää aikaväliä, ei riiteleviä intressejä. Vain ihminen, ihminen, ihminen. Kaunista, kyllä, mutta usein niin sokeaa.

En toisaalta usko, että voimme pelastaa maailmaa myöskään kehitysyhteistyöllä tai muulla tuella, mutta kannatan sitä toki enemmän kuin tätä suurta maahanmuuton ihmiskoetta. En suhtaudu kylmästi inhimilliseen hätään ja siviilien kärsimykseen, mutta en usko, että asia on meidän vallassamme. Ongelma-alueet tarvitsevat vahvoja valtioita, jotka rakentuvat ihmisiä kunnioittavien regiimien ja demokratian ympärille. Tämä on edellytys sillekin, että talous voisi hyödyttää (kaikkia) ihmisiä – ilman legitiimiä valtaa talouskasvu ei tuo onnea. Humanitaarisen maahanmuuton ja kehitysyhteistyön sijaan länsimaita kannattaisi painostaa kaupan, investointien ja finanssikapitalismin alalla toimimaan moraalisemmin. Ajatus on tietysti täydellinen utopia – siksikin, että moralistista politiikkaa tekevät valtiot, mutta talouden rakenteet kehittyvät yhä enemmän muualle – mutta silti ainoa, mihin kannattaa (edes vähän) uskoa.

Jos ongelmavaltiot omaksuisivat edes pikkuosasen siitä ihmisen kunnioituksesta, josta täällä meillä liiaksi vaahdotaan, saattaisi olla, että tarvetta näille ajatuksille ei edes olisi.

3. Hesarin linjanmuutos Hesari on nostanut tasoaan uuden päätoimittajan myötä. Edelleenkin kyseessä on usein hengenahdistusta aiheuttava media, mutta muutokset ovat olleet jo pitkään selviä. Huvittavan asiasta tekee se, että ne samat toimittajat, jotka jokunen vuosi sitten nyyhkyttivät mitä suurinta diskurssimokutusta ja suvaitsevaisuutta, tekevät nyt jo ihan järkeviäkin juttuja. Oppia ikä kaikki vai raja se on hullutuksellakin? Esimerkiksi viime sunnuntain Nalbantoglun Ranska-juttu sai tarkistamaan muutamaan otteeseen, että luen todella Hesaria. Myös Hyvän Toimittajan kolumnit ovat jääneet jo aikaa sitten lehden sivuilta pois. Tilalle on tullut esimerkiksi datajournalismia, tiedeuutisia ja ihmissuhdepornoa.

Yhtäältä voisi kysyä (ja usein kysynkin), että mikä oikein on lehden integriteetti, jos se jälleen näin helposti seuraa politiikan heilahteluja (perussuomalaiset, maahanmuuttokritiikki ym.). Toisaalta en jaksa nillittää, vaan olen tyytyväinen, että edes joskus saan lukea jotakin hieman parempaa – omalla kielelläni, heti aamulla, etsimättä mitään.

Hesari- ja mediakriitikoiden ammus menee yleensä aina siksi vikaan, että he eivät tiedä mitään mediatalojen ns. arjesta. He yliarvioivat median ja politiikan suhdetta. Klikkailuhuoraaminen on usein paljon oleellisempaa kuin oikean politiikan ylläpitäminen, oli kyse sitten liberaalista ”laatulehdestä”, kovaäänisemmästä päiväversiosta tai jostakin muusta. Tutkijoiden ja monien poliitikkojen kauhuksi kansa näyttää nyt ”ostavan” yhä enemmän salonkikelpoista maahanmuuttokriittisyyttä. Huomenna ehkä jotakin muuta. Mikään muu lehti ei ole koskaan haistanut politiikan ja talouden tuulia yhtä tarkasti kuin Hesari. Hyvin tottelevaisia toimittajia. Erimieliset ovat pääasiassa jo lähteneet tai lähdetetty.

Mutta eipä nyt silti liioitella. Lasisesta talosta kuuluu edelleen myös ihan sitä itseään, nuorta ja naiivia (Somalien asumisvaatimukset), vanhaa ja antisemiittistä (Juutalaiskeskuksesta) sekä tietysti päivittäin höpöhöpö-poliitiikan kuuluttamista. Ja paljon keskitasoa kosiskelevaa iltapäivälehtitasoista muovia. Klik. Klik. Klik! Mutta se päälinja, se on muuttunut.

4. Erilaiset väkivallat ja rasismit Oulussa somalimies tappoi kirveellä kaksi ihmistä, mutta media ei kertonut edes ennen kiinniottoa miehen oleellisia tuntomerkkejä (kiinnioton jälkeenhän niitä ei median omien sääntöjen mukaan enää tarvitse kertoa). En tiedä oliko kyse allahu akbarista, terrorismista, rasismista vaiko ihan suomalaiseen kulttuuriin integroituneen ihmisen yksittäisteosta, mutta mietin kuitenkin. Kun yksi maahanmuuttaja kuoli ”epäselvästi” Saksassa, soivat kaikki hälytyskellot. Pegida, rasismi, maahanmuuton vastustus, syyllinen on löydettävä. Toisaalta viime päivinä on estetty lukuisia terrori-iskuja, sekä Jenkeissä että pitkin poikin Eurooppaa. Tästä eivät kunnon ihmiset liioin huutele, oleellisempaa on vastustaa vaikkapa verkkovalvontaa perus- ja ihmisoikeuksien vuoksi.

Tämä liberalismin kaksoisstandardi – erilainen väkivalta ja erilainen rasismi – kiinnostaa minua enemmän filosofisesti kuin käytännöllisesti. Siksikin, että käytännössä suhdetta hämärtää aina media; se, mitä se kulloinkin suvaitsee meille kertoa. Yrityksistäni huolimatta en ole kyennyt selvittämään asiaa kuitenkaan myöskään käytännön ulkopuolella, en kirjallisuuden enkä haastattelujen tai yleisen havainnoinnin perusteella. Eronteko oikeutettujen ja epäoikeutettujen ominaisuuksien ja piirteiden välillä on lipevä kuin saippua, ja vaikka se verhotaan filosofiseen ja fiksulta kuulostavaan muotoon, pohjalla lepää yleensä alaston poliittinen ideologia.

Äkkiseltään voisi arvella eron johtuvan enemmistön ja vähemmistön välisestä ikuisuuskysymyksestä – liberaalin luennan mukaan vähemmistö on aina ensisijaisesti uhriutettava ja enemmistö velvoitettava toimimaan toisin. Tämä logiikka ei kuitenkaan toimi loppuun saakka, sillä länsimainen ihminen on ”enemmistöä” myös silloin, kun on oikeasti vähemmistöä. Kaikki muutkin loogiset selitykset päätyvät umpikujaan. Suurta eroa ei lopulta ole siinä, tapahtuuko argumentaatio nuoren kaupunginvaltuutetun vai akateemisia meriittejä keränneen tieteilijän taholta, vaikka tyyli tietysti vaihtelee merkittävästi. Logiikka – tai siis sen puute – on samankaltainen. Hyvän politiikka on suurin arvo.

Luulenkin, että moraaliliberalismilla on tässäkin asiassa pieni viba, koska se ei selvästikään ole miettinyt asiaa ihan loppuun. Niinpä paremman puutteessa se tarkistaa leimansa jonkinlaisista ”Hyvä vai huono?”-korteista, joissa voi edetä huonosta vähitellen kohti yhä parempaa ja parasta. Esimerkiksi nainen on toki hyvä, mutta seksuaalivähemmistöön kuuluva nainen on merkittävästi parempi. Tätäkin parempi on seksuaalivähemmistöön kuuluva maahanmuuttajanainen.

Seksuaalivähemmistöön kuuluva musta maahanmuuttajanainen.

Seksuaalivähemmistöön kuuluva musta islaminuskoinen maahanmuuttajanainen.

Tätä voi ihan rauhassa jatkaa miten pitkälle tahansa. Ei kuitenkaan pääse yhtä pitkälle kuin akateeminen todellisuus jo tänään.

Jos ei osaa akateemista jargonia intersektionaalisuudesta, moneudesta tai liikkuvaisista identiteeteistä, voi sanoa ihan yksinkertaisesti näin:

Kyse on ihmisoikeuksista ja perusoikeuksista.

Niin Susanna Huovinenkin teki.

6 kommenttia artikkeliin ”Perjantaikombo: Median, politiikan ja teorian logiikkaa vasta-alkajille

  1. Muutenhan tämä oli varsin oikeaan osuva kirjoitus, mutta 1. kohdan henkeä, jossa tavoitteiden asettamista korkealle arvostellaan voisi hieman kritisoida. Jos tavoitteet eivät ole korkealla, edistystä välttämättä ei tapahdu tai se on vaatimatonta. Moni ihminen toteaisi muuten, että ”tämähän on melkein valmis, minua ei tarvita täällä enää”. Sellainen on ihmisluonto. Kun tehdään selväksi, että jossakin kaukana, vaikka sitten utopistisessa ideaalimaalimassa, asiat voisivat olla paljon, paljon paremmin ja sinne on vielä hyvin pitkä matka eikä kyseessä suinkaan ole mikään pieni loppurutistus, ihmiset tuppaavat pysymään paremmin tietoisina asiasta.

    Täydellisesti kirjoitukseen liittymätön esimerkki toisaalta, missä tätä täydellisyyden tavoittelua käytetään aivan lähtökohtaisesti hyväksi laajalti on valmistus/teknologiateollisuus. Jokainen ymmärtää, että 100% täydellisesti toimivaa laitetta tai tuotetta, jossa ei ole minkäänlaisia vikoja valmistusprosessissa tai lopputuotteessa ei voi käytännössä nuppineulaa monimutkaisemmilla kokonaisuuksilla saavuttaa. Mutta koska tavoite on niin korkealla, mitään ei jätetä korjaamatta eikä huomiotta, vaan jokainen, vaikka kuinka pieni, ongelma huomioidaan ja korjataan. Pienin askelin edetään kohti kullakin hetkellä määriteltyä täydellisyyttä, mutta kun tekniikoiden ja toimintaympäristöjen kehittyessä laitteiden ja tuotteiden laatu nousee ja tavoitteet alkavat olla lähes käden ulottuvilla, tavoitetasoa nostetaan, jotta ihmiset ja organisaatiot eivät tuudittaudu hyvän olon tunteeseen siitä, että kaikki tehtävissä oleva on tehty ja tavoitteet täytetty. Yksikään yritys, joka on todennut tehneensä täydellisen tuotteen ja sitten lopettanut sen parantelun, ei ole ollut pitkäikäinen, mutta ne, jotka ovat jatkuvasti nostaneet vaatimustasoaan lähes epärealistiselle tasolle, ovat menestyneet parhaiten.

    Tästä on kysymys myös silloin, kun mietitään keinoja kehittää yhteiskuntia ja kulttuuria.

    • Kiitos kommentista, Anonyymi.

      Aivan totta. Tietynlainen välimatka vaaditaan olemassa olevan ja tavoiteltavan väliin. Mikään politiikka ei olisi merkityksellistä, jos ainoa mahdollinen tapa toimia liittyisi senhetkisiin ”realistisiin” mahdollisuuksiin. Mitään näinkään hyvää yhteiskuntamallia ei koskaan olisi luotu ilman tietynlaista idealismia.

      Siinä, mitä kuvaan tekstissä, on kuitenkin kyse hieman erilaisesta asiasta. Ensinnäkin politiikan moralistinen ala on ennen muuta ”valittamista” kuin strategioiden luomista tai varsinaista päätöksentekoa. Jo lähtökohta on sellainen, että koskaan ei voida saavuttaa mitään lähellekään riittävää – esimerkiksi tarpeeksi moraalisesti toimivaa yksilöä, oikein ajattelevaa ihmistä. Välimatka politiikan tai todellisuuden ja ihanteen välillä on liian suuri, ja juuri tuo välimatka on se, mikä pitää vaatimukset käynnissä (ja akatemian sisällä ”tutkimuksen”, erityisesti erilaiset kosmopolitanistiset suuntaukset). Aina on syytä valittaa. Todellisuus on puutteellinen.

      Toisekseen ongelma on siinä, että samaan aikaan kun moralistinen liian vaativa politiikka vie mennessään, mahdolliset oleellisemmat asian jäävät paitsioon. On paljon vaikeampaa tehdä pragmaattisesti tuntuvia ratkaisuja kuin huikennella sen kanssa, että vaikka ”kaikilla ihmisillä on oikeus siihen ja siihen”.

      Teknologiavertauksesi oli hyvä. En kuitenkaan näe, että ihmisen moraalisuus tai kyky toimia yhä paremmin ja altruistisemmin kehittyisi samalla tavalla.

  2. Nykyisin liberalismin lipun alla on aika sekalaista seurakuntaa. Kun sosialismin vetovoima romahti 1980-luvulla, moni vasemmistolainen siirtyi ihmisoikeusdiskurssiin. Ruvettiin ajamaan sosialismia liberalismin keinoin. Vielä 1970-luvulla ihmisoikeudet olivat ”jenkkien juttu”, kun niitä käytettiin kylmän sodan lyömäaseena (esim. ETYK).

    • Kiitos kommentistasi, Anonyymi.

      Juuri näin. Kansainvälisissä suhteissa erottuu selvästi ns. ”vanha” liberalismi (USA:n ihmisoikeus- ja demokratiahankkeet yhdistettynä taloudelliseen hegemoniaan) ja sitten tämä uudempi, vasemmistolaisen kosmopolitanistinen (Eurooppakeskeinen, globaali ja pirstaleinen maailma) liberalismi. Jälkimmäinen on tullut aimoharppauksen vasemmistolaisesta rauhantutkimuksestakin ja liitelee aivan omissa sfääreissään, koko ajan yhä voimakkaampana. Sitten voidaan erottaa vielä kolmas, enemmän post-ajattelua suosiva (lähes anarkistinen) suuntaus, joka aivan oikein kritisoi em. liberalismeja, mutta huikentelee sitten omaan suuntaansa vielä kauemmaksi.

  3. Ensimmäiselle anonyymille kommentoisin sen verran, että liberaalien tavoitteet ja ideaalit eivät ole pelkästään epärealistisen korkeita, vaan myös pohjimmiltaan vääriä. Niitä kohti pyrkiminen on samantyyppinen virhe kuin se, että tietokonevalmistaja miettisi, ”Miten tämän tietokoneen prosessoria voidaan hidastaa ja sen toimintaa vaikeuttaa?”, Miten tämän tietokoneen muistikapasiteettia voidaan vähentää ja sen toimintavirheitä lisätä?, jne. Tämä jälkimmäinen on paljon suurempi ongelma kuin epärealistisen korkeat ideaalit tms.

  4. Mainioita pointteja. Rasismikeskustelu ns. suvisten kanssa on riemastuttavaa puuhaa. Vain kantaväestöhän voi harjoittaa rasismia, sen sijaan poikittaisrasismia tai vastarasismia ei ole olemassakaan. Kun huomautan, että kyllä esim. yliopiston tenttikirjankin aiheesta tehnyt John Solomos on sitä mieltä että kyllä voi olla, seuraa vaivaantunut hiljaisuus. Kuulemma vanhentunutta tietoa, koska valtaväestön hegemonia!

    Tuosta väännöstä seuraa lisäkysymyksiä. Kuten se, onko valtaväestön hegemonia aina ja iänkaikkisesti läsnä? Seuraako se ihonväriä ja historiallista painolastiaan myös ulkomaille tai värillispainotteiseen/vierasetnisiin mikroympäristöihin? Miten ns. vähemmistöjen harjoittamaa syrjintää sitten pitäisi kuvata, jos rasismin käsitettä ei sovi edes yrittää käyttää (leimautumatta rasistiksi?) ?

    Syrjintä on toki käsitteenä jotenkin jäykkä, höyhenenkepeä ja ikävän painolastittoman kuuloinen. Rasismi kuulostaa vakavammalta, hälyyttävältä ja tuomitsevalta, ikään kuin kutsuvalta tuomitsemaan ja hiljentämään vastapuoli. Eroista resurssien ja pääoman tyypien mukaankin on omiaan ruokkimaan rasismia, koska eihän se syrjintääkään voi (yksin) olla. Rasismista on hyvää vauhtia tulossa blankko-käsite, jolla voidaan kuvata pahoja intentioita ja johtolankoja ottamatta juuri kantaa siihen, onko syrjintäväite järkevässä mielessä relevantti vai ei. Rasismin pensseliä vilauttamalla saadaan ikävät kysymykset, erot ja väkivallan vastavuoroisuus kätevästi kaikelta todelliseta kriittisyydeltä piiloon.

    Sillä eihän kukaan halua olla rasisti. Eikä kukaan halua tukea rasismia. Mitenkään.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s