Hätätila Helsingissä

Ei ehtinyt muste kuivua maailman ensimmäiseksi hiilineutraaliksi hyvinvointiyhteiskunnaksi täysillä tähtäävän hallituksen budjettikirjasta, kun kansalaisjärjestö Elokapina jälleen ilmoitti aikovansa asettua tukkimaan Helsingin pääväylää, tällä kertaa kymmeneksi päiväksi.

Vaikka hallitus oli vasta esitellyt Säätytalolla omaa ilmastoperformanssiaan ja julkaissut lisää maailman kunnianhimoisimman ilmastopolitiikan toimia, Elokapina ei ollut tyytyväinen. Poliisejakin uhkaileva ja kouluissa alaikäisiä värväävä järjestö haluaa, että Suomi julistaa ilmastohätätilan ja kantaa enemmän vastuuta. Sisäisen turvallisuuden ja poliisiasioiden vihreä ministeri Maria Ohisalo ei kolmestikaan kysyttäessä kyennyt kieltämään selkeästi laitonta toimintaa.  

Hallitus on vihreiden vanki. Vihreät on Elokapinan vanki. Eikä puolet oppositiostakaan kykene kuin nyökyttelemään.

Ennen vuoden 2019 eduskuntavaaleja kaikki puolueet perussuomalaisia lukuun ottamatta kirjasivat maailman kunnianhimoisimman ilmastopolitiikan tavoitteet tätä hallituskautta ohjaamaan.

Maailman kunnianhimoisin ilmastopolitiikka nostaa autoilun ja asumisen hintaa, ruoan hintaa, muun liikkumisen hintaa, yrittämisen hintaa, teollisuuden hintaa. Se syyllistää valinnoista ja ahdistaa tulevaisuudesta. Se kutsuu metsiämme hiilinieluiksi ja haaveilee kävelystä ja pyöräilystä valtion ensisijaisina liikkumismuotoina. Se antaa ohjaus- ja päätösvaltaa tahoille, joilla ei ole demokraattista mandaattia.

Vähemmän yllättäen Elokapinakin haluaa ”päivittää demokratiaa” eli antaa valtaa neuvostoille, joiden populistisesti arvellaan tuottavan ilmaston kannalta paremman ”kansan tahdon” kuin mihin edustuksellisen demokratian vaalit ja jähmeä parlamentaarinen järjestelmä kykenevät.

Hallituksen mukaan elinkeinoelämäkin on kunnianhimoisen ilmastopolitiikan takana. Totta kai se on, jos tarjolla on tuki- ja elvytysrahaa, kannusterahaa, vihreää kehitysrahaa, tutkimusrahaa, ilmastoinnovointirahaa – ja näiden kustannukset kantaa veronmaksaja. Siltikin tosiasiassa toimet osuvat moniin yrityksiin ja kansalaisiin kipeästi eikä kaikilla suinkaan riitä kukkarossa tai taseessa riittävästi ”kunnianhimoa”. 

Suomen taakse jäävät Ruotsi, Saksa, koko EU – ja kun kerran maailman ykköseksi tähdätään, koko muu maailma. Mutta siitä viis: Elokapina aikoo siltikin maata kadulla, hyödyntää niukkoja poliisin resursseja omiin viestinnällisiin tarpeisiinsa ja vaatia ilmastohätätilan julistamista. Ja hallitus vastaa vain seisovansa historian oikealla puolella.

EU:n ilmastopaketin myötä yhä todennäköisempi uhkakuva on, että suomalainen maksaa ensin oman hallituksensa kunnianhimot ja sitten vähän muidenkin. Esimerkiksi Italiassa ja Ranskassa kaivataan jo maksajaa yhä suuremmille ilmastolaskuille. Ketään ei varmasti yllätä, että Suomenkin grand old -ilmastopiireistä löytyy entisiä skdl:n jäseniä ja niitä, joille sosialismi on kaunista, mutta se ei vielä ole onnistunut.

Ilmastoministeri ja sisäministeri ovat haukan katseillaan löytäneet seuraavan kunnianhimon uhrin, suomalaisen maatalouden ja ruoantuotannon. Maailman kunnianhimoisin ilmastopolitiikka tulee tarkoittamaan myös yhä kalliimpaa kotimaista ruokaa. Vähemmän sen tuottajia. Heikentyvää omavaraisuutta, rapistuvaa huoltovarmuutta. Tai ehkä sitten lopulta ei kotimaista ruokaa lainkaan, sillä niinhän Suomen maatalouden päästöistä elokapinalogiikalla ainakin päästään.

Elokapinalle sallittakoon elokapinalogiikka ja maassa makaaminen. Hallitukselle sen sijaan toivoisi viisautta, kokonaisuuden hahmottamista ja suhteellisuudentajua.

(Kolumni on julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa 4.10.2021.)

Ilmastokunnianhimo, EU ja Saksan vaalit

Saksassa käydään viikonloppuna tärkeät vaalit. EU:n ja Euroopan ykkösvaltion johtohenkilön politiikka heijastuu koko maanosaan. EU:n voimakkaassa muutoksessa oleva tilanne ottaa Saksan vaaleista lisää vauhtia, perussuomalaisten näkökulmasta väärään suuntaan.

Armin Laschet on epäsuosittu CDU:n ehdokas. SPD:n Olaf Scholz, vahva ennakkosuosikki, on vielä Laschetiakin enemmän integraatiomyönteisellä linjalla. Nykyisellä Saksan valtiovarainministeri Scholzilla oli keskeinen roolinsa siinä, että maan hallitus ylipäätänsä hyväksyi viime vuonna yhteisvastuullisen koronapaketin. Yhteinen velanotto ja erityisesti sen suhde EU:n ilmastopakettiin ovat ydinkysymyksiä Saksan vaaleissa. Vaikka Scholz on lausunut, että koronapaketin kaltaisista velka- ja lahjapaketeista ei tule pysyvä mekanismi, ovat riskit suuret. Erityisesti mikäli vihreät pääsee hallitukseen, ei tämä kanta tule pitämään.

Unohda jo korona, nyt tulee ilmasto! Nimenomaan ilmastonmuutoksen vastainen taistelu on se teema, jonka siivellä seuraava yhteisvastuullinen, tulonsiirtoihin ja velkaan perustuva paketti meille syötetään. EU:n liittovaltiokehitys ottaa ilmastopaketin myötä aimoharppauksia.

Myös Ranskasta, Italiasta ja Espanjasta kohdistuu Saksaan kova paine. Kireät ilmastotoimet ovat lisänneet ja entisestään lisäävät EU-kansalaisten sähkö- ja kaasulaskun hintaa. Macron haluaa Brysselistä ratkaisun kiusalliseen keltaliiviongelmaan ennen omia tärkeitä vaalejaan. Suomessa kukaan muu kuin perussuomalaiset ei kanna huolta ilmastotoimien hintalapusta veronmaksajalle.

Mutta eipä Suomessa kukaan muu kuin perussuomalaiset kanna huolta EU:n liittovaltiokehityksestäkään – itsemääräämisoikeutemme rapautumisesta ja kasvavista kustannuksista.

Yhteisvastuita, verotusoikeutta, tulonsiirtoja ja unionin sosiaalipolitiikkaa – eli ilmastoköyhyyden korjaamista ylikansallisesti – ei tulla tekemään perussopimuksia muuttamalla. Näitä edistetään erityisjärjestelyin. Korona oli yksi, ilmasto on toinen.

Suomalaisten tehtävä on maksaa, ensin oman hallituksensa vielä EU:ta, Ruotsia ja Saksaa kunnianhimoisemman ilmastopolitiikan laskut, sitten köyhempien EU-maiden kansalaisten ilmastolaskuja. Omien kansalaistemme bensalaskuja tai lämmityskustannuksia tuskin tullaan EU:n tasolta kompensoimaan, mutta toisinpäin siis onnistuu. Sitä tarkoittaa EU:n sosiaalinen ilmastorahasto. Sinulle yhä kovempaa verotaakkaa ja suurempia laskuja arjen perusasioihin liittyen.

Myöskään metsiemme kohtalo ei ole vielä selvä. Bryssel haluaa hyötyä hiilinieluistamme ja määritellä puolestamme, mitä tarkoittaa lahopuu ja mikä on sopivan kokoinen avohakkuu. Pääministeripuolueen varassa lepää paljon. Toivottavasti Sanna Marin haluaa Euroopassa puolustaa metsiämme, suomalaista työtä ja teollisuutta, hyvinvointimme perustaa, eikä uhraa niitä ”historian oikealla puolella” olemiseen.

Kouluissa ja yliopistoissa jalansijaa saava Elokapina on jälleen asettunut makoilemaan Helsingin kaduille missionaan pelastaa maailma ilmastonmuutokselta yksi naurettavuus ja häiriö kerrallaan. Valitettavasti identiteettipoliittiset lapsellisuudet saavat vahvistusta myös Suomen hallituksesta.

Mikäli vihreät ja vasemmisto pääsevät myös Saksassa hallitukseen, Euroopan tulevaisuus näyttää entistä huolestuttavammalta.  

Alla muun muassa ilmastopolitiikkaa ja hallituksen budjettiriihtä käsitellyt puheenvuoroni 20. syyskuuta.

Uhkakuvia ja pelolla ratsastamista

Hälytyskellot soivat ihmiskunnalle. Nyt on viimeinen hetki toimia. Vai etkö halua maailman pelastuvan? Kriisi, katastrofi, tuho, maailmanloppu – kannattaakohan edes aamulla herätä?

Nuoret, muun väestön ohella, kärsivät mielenterveysongelmista yhä enemmän. Masennus, ahdistus ja vakavat psyykkiset häiriöt lisääntyvät koko ajan. Arvioiden mukaan jopa joka neljäs nuori kärsii mielenterveyden ongelmista, ja erityisesti ongelma on pahentunut 13–17-vuotiaiden kohdalla.

Opetusministeri – eli se, jonka työkenttä on kaikkein lähimpänä lapsia ja nuoria – kertoi muutama viikko sitten, että meillä on enää ”muutama yksittäinen vuosi” aikaa saada päästöt selvään globaaliin laskuun. Ministeri, tuore äiti itsekin, siis kertoi, että meillä on enää muutama vuosi aikaa.

Mitä sitten tapahtuu? Tuhoudummeko me? Globaalit päästöt nimittäin eivät lähde laskuun muutamassa vuodessa. Monissa ilmastopäästöjen kannalta oleellisissa maissa ne päinvastoin lisääntyvät. Suomi voi vääntää itsensä vaikka kokonaan kiinni ja sammuksiin – globaalit päästöt eivät siltikään vähene.

Suomessa ei saa politiikassa pelotella sen paremmin rahan loppumisella kuin siirtolaisvirroillakaan. Ei sovi maalata uhkakuvia katuväkivallasta tai poliisien resursseista. Ei koulujen oppimistulosten laskusta, vanhustenhoidosta tai siitä, että EU etenee liittovaltion suuntaan.

Suomessa saa pelotella ainoastaan yhdellä asialla, ja se on ilmastonmuutos. Kansainvälinen malli ihmelasten koululakkoineen ja elokapinoineen ohjaa voimakkaasti. YK:n pääsihteeri väitti IPCC:n uusimman raportin ilmestyttyä, että miljardit ihmiset ovat välittömässä vaarassa. Tämä ei pidä paikkaansa edes kyseisen raportin mukaan, puhumattakaan paneelin ilmastotieteilijöiden varsin kapean profession ulkopuolisten asiantuntijoiden mukaan.

Länsimaissa riehuva ilmastopelko saa jopa koulutettuja aikuisia säntäilemään ympäriinsä ja puhumaan kriisikieltä. Erityisesti olen kuitenkin huolestunut siitä, mitä se tekee lapsille ja nuorille. Niille, joilla on koko elämä ja tulevaisuus edessään, identiteetti rakentumassa ja psyyke usein muutenkin kovilla.

Ennen kuin itse sain ympäristöherätyksen yläasteella, pelkäsin Ronald Reaganin nappia, ydinaseita ja yleisesti sotaa. Toivoin hartaasti, että ydinsota ei käynnistyisi ainakaan keskellä päivää, jotta ei tarvitsisi mennä päiväkodin väestönsuojaan vaan että pääsisi äidin kanssa samaan. Valvoin miettien, miltä tuntuu, kun kaikki loppuu. Koska niinhän käy, kun riittävästi pommitetaan.

Missä menee raja tiedostamaan kasvattamisen ja pelkoon kasvattamisen välillä? Se on toisinaan hiuksenhieno. Ilmastokasvattamisen osalta raja on aikoja sitten ylitetty, ja maksamme hintaa päästövähennysten lisäksi pelkoepidemian leviämisestä. Kun samalla syyllistetään niin autoilijat, maalla asuvat, maataloustuottajat, metsänomistajat, lihansyöjät kuin lomalla kävijät, alkaa yhteiskunnan koheesio räjähdellä kuin metaani. Sellaisessa yhteiskunnassa ei ole lapsen hyvä kasvaa.

Eikä välttämättä aikuisenkaan. Kun kriisikommentaattorit sanoivat, että lastentekeminen on Suomessa ilmasto-ongelma, vastareaktio oli varsin laimea. Kun samalta suunnalta huomautettiin, että lemmikkikoira on sekin ilmastopahis, useammat vastustivat. Viekää vaikka tuhkat pesästä (pesät tosin pitäisi kieltää), mutta koiraa ette vie, sanoo suomalainen. 

Vakavat ympäristöongelmat täytyy ottaa vakavasti eikä niitä ole syytä vähätellä. Realistisesti ilmastopolitiikkaan suhtautuvat ymmärtävät mittakaavan, niin Suomen osalta kuin globaalisesti. Maailma on arvaamaton ja usein vaikea, ja sen huomaa jokainen vuorollaan. Etenkään lapsia ja nuoria meidän ei pidä enempää lietsoa pelkäämään ilmastoa. Pelko lamauttaa eikä ole eteenpäin vievä tai ratkaisuja luova tunne. Kasvualustana se on pahin mahdollinen.

(Kolumni julkaistu 3.9. Maaseudun Tulevaisuudessa.)

Talouskurjimus, elvytys ja ideologia: kuka uskaltaisi rakenteellisten ongelmien ja kroonisten menokohteiden kimppuun?

Hallituksen talousilmasto

Hallitus on kertonut tekevänsä finanssipolitiikkaa, joka reagoi suhdanteisiin sekä sitovansa menolisäyksiään työllisyysasteen nousuun. Mikäli työllisyysaste ei nouse riittävästi, menoja peruutetaan. Näin siis ennen koronaa.

Epidemian aiheuttaman vakavan reaalitaloudellisen kriisin myötä periaatteen luulisi olevan selkeiden taloudellisten ja terveydellisten korjaustoimien ja elvyttämispolitiikan jälkeen vieläkin ajankohtaisempi. Tällaisen ajattelun vahvistumisesta ei valitettavasti ole minkäänlaisia merkkejä. Uusin lisätalousarvio ja avainministereiden lausunnot, puolueiden muiden edustajien keskinäisestä nokittelusta puhumattakaan, viestivät miltei päinvastaisesta.

On mahdollista, että julkinen velka itsessään, varsinkaan näissä poikkeuksellisissa oloissa, ei ole syy olla kauhuissaan. Suurempi ongelma niin poikkeuksellisen suuressa neljännessä lisätalousarviossa kuin yleisestikin hallituksen budjettipolitiikassa on kuitenkin siinä, että se ei nojaa minkäänlaisille rakenteellisille uudistuksille tai kroonisten menokohteiden tarkastelulle. Epidemiaoloissakaan hallitus ei halua muuttaa hallitusohjelman tavoitteita eikä luopua sen paremmin suurhankkeistaan kuin pienemmistä kohdistuksista tai edes joustaa niiden ajankohdasta.

Lisätalousarviossa sen sijaan näkyy sellaisen koalitiohallituksen jälki, jossa puolueiden kannatukset menevät eri suuntiin. Jokaisella on tarve vetää kotiinpäin, omilla symbolihankkeillaan ja juuri sille leimallisin tavoittein. Näistä jokaista hallitus kutsuu elvytykseksi.

Perinteiset elvytyskohteet ovat investointeja, joilla on alku ja loppu. Sellaisiakin hallituksen listassa on, kuten monet yritystuet ja tie- ja rataverkkoon kohdistuvat parannukset ja hankkeet. Paljon vaikeammin elvytysmääritelmään sopivat monet sosiaalipolitiikan toimet. Voidaanko toimeentulotuen nostosta luopua määräajan jälkeen? Vihreille tärkeät luonnonsuojeluhankkeet ja valtavan ylimitoitetut panostukset kaupunkien julkiseen liikenteeseen tai vaikkapa demareille mieluisa Helsingin museohanke eivät ole koronatoimia vaan puhdasta puoluepolitiikkaa ja omien äänestäjien taloudellisesti kestämätöntä mielistelyä. Elinkeinoelämän ja kotitalouksien tukemisen ohella budjetissa on merkittävä määrä poliittista ideologiaa ja koalitiohallituksen moneen suuntaan vetäviä intressejä.  

Hallitus on ilmoittanut, että eduskuntaan tuodaan esityksinä vain kiireellisiä eli käytännössä koronakriisin terveydellisiä tai taloudellisia vaikutuksia varten tehtyjä esityksiä. Tämä periaate on rikottu monta kertaa, muun muassa maahanmuuttoa helpottavilla ja sen kustannuksia lisäävillä esityksillä. Neljäs lisätalousarvio rikkoo periaatteen suoraan budjettitasolla.

Mikäli hallitus ei suostu luopumaan ei-välttämättömistä hankkeistaan, jotka entisestään kurjistavat julkista taloutta ja lisäävät kuntien kamppailua, joudutaan leikkauksia hyvinvointivaltion perusrahoitukseen tekemään vielä tällä kehyskaudella. Sopeutustoimien ja tasapainoa kohti pyrkivien rakennemuutosten määrittelyn pitäisi tapahtua välittömästi. Suosionsa huipulla paistattelevan pääministerin pitäisi kyetä jarruttamaan hallituksensa puolueiden keulimista ja huolehtimaan siitä, että maan kokonaisetu säilyy epidemiasta noustessa kaikkein ja kaikkien tärkeimpänä tavoitteena.

Mikäli vihervasemmistolaiset voimat eivät kykene irrottautumaan sektori-intresseistään ja hiipuvan veronmaksajan rahojen tuhlaamisesta omiin ideologisiin hankkeisiinsa, muiden puolueiden täytyy ottaa Suomi-laiva hoidettavakseen.

Työllisyyslupauksia ja tilastokikkailua

Kuten olen aiemmin moneen kertaan kuvannut, on eri asia nostaa työllisyysprosenttia kuin rakentaa sellaista kestävää työllisyyttä, josta on hyötyä myös julkisen talouden tasapainon kannalta. Arviossa pitää huomioida erityisesti tuottavuus, bruttotulojen kehitys, se, kuka työllistyy, millaisiin töihin ja millaisin julkisin avuin sekä se, tuleeko palkalla toimeen vai vaatiiko se rinnalleen sosiaaliturvaa. Kokonaisuuteen liittyvät hyvin elimellisesti niin sosiaaliturvan kannustinongelmat kuin maahanmuuttokin.

Sen sijaan, että hallitus olisi julkaissut jonkinlaisia konkreettisia toimenpiteitä kestävän työllisyyden lisäämiseksi, se tyytyi vain nostamaan tavoitettaan uusien työpaikkojen lukumäärästä. Tavoitteiden kunnianhimon nostaminen ei ole politiikkatoimi.

Elvytystoimista

Sekä Suomen hallitus että EU korostavat elvytystoimissaan jälleen kerran digitaalisuutta ja ilmastoa. Mitä tulee ensin mainittuun, olen alkanut pitää sitä eräänlaisena kaatoluokkana, johon voidaan tiputtaa ja josta voidaan noukkia aina tarpeen mukaan. Kun valtio hakee säästöjä tai kustannushillintää millä tahansa sektorilla, avaimeksi muodostuu aina digitaalisuus ja sähköistyminen. Valitettavasti jälleen kerran tavoitteiden konkretisoituminen on harvinaisempaa kuin niiden toteutuminen. Yritystaloudellisena tavoitteena ajatus on toivottavasti pitävämpi.

Ilmastoelvytyksen suhteen en ole täysin pessimistinen. Nimenomaan jos pääpaino on yksityistaloudellisessa tuotannossa, suomalaisessa vähähiilisessä teknologiassa ja osaamisessa ja näiden viennissä, suhtaudun positiivisesti. On ilmastonkin kannalta monin verroin järkevämpää, että mittakaavaltaan mitättömässä Suomessa kansalaista ja yrittäjää ei kurjisteta enempää, vaan maa keskittyy viemään ilmastoystävällistä osaamista ja teknologiaa maihin, joissa hiilidioksiditonnien vähentäminen on edullisempaa ja oleellisempaa. Samaan aikaan hiilivuodon torjunnan tulee olla tärkeä prioriteetti. Samalla kun koronaepidemiasta viisastuttuamme haluamme nostaa omavaraisuuttamme ja huoltovarmuuttamme, meidän tulee tarkastella teollisuuden palaamisen edellytyksiä myös muilta osin. Tavoite ei ole helppo, varsinkaan kun lähes kaikki muut yhteiskunnan toimijat ovat liian arkoja edes keskustelemaan globalisaation haitallisista vaikutuksista.

Vientisektorimme ei ole vielä näyttänyt kärsivän merkittävästi koronasta, mutta tämänkin valitettavasti voi nähdä olevan edessä. Tukemalla uudistumiskykyisiä ja vahvoja yrityksiä erityisesti vientialalla voimme vahvistaa kasvua ja helpottaa nousuamme koronanjälkeisessä ajassa. Vientiyrityksemme ovat talouden veturi, ja myös hyvinvointijärjestelmämme on niistä oleellisella tavalla riippuvainen. Tutkimus- ja innovaatioinvestointien tukeminen ja uudenlaisen kilpailukyvyn kehittäminen ovat tärkeitä elvytystoimia.

Pidemmällä aikavälillä verojärjestelmien ja regulaatiopolitiikan uudistaminen ovat myös tarpeen. Missään tapauksessa kokonaisveroastetta ei tule nostaa. Aidosti hyödylliset julkiset hankkeet ovat myös hyvää elvytystä. Pyöräreittejä poikki Suomen ei ole syytä edistää, mutta teollisuuden ja yritysten toimintaedellytysten parantaminen ja kansalaisten käteen jäävien tulojen vahvistaminen ovat aina hyödyllisiä.

Jos ajatellaan, että hyvinvointi lisääntyy työn määrän ja tuottavuuden tulona, pitäisi meidän siis lisätä työn määrää ja tuottavuutta. Työllisyysasteen ja työllisten määrän nostamisessa rajat tulevat pian vastaan, mutta tuottavuuden kohdalla mahdollisuuksia kehitykseen on paljon enemmän.

Rakenteelliset ongelmat ja krooniset menokohteet

Suomalaisten heikko syntyvyys on rakenteellinen ongelma, jonka yksinkertaiseen korjautumiseen en usko. Olen kuitenkin sitä mieltä, että työllisyyteen, tulevaisuususkon vahvistamiseen ja nuorten aikuisten oman elämänsä vaikutusmahdollisuuksien lisäämiseen liittyvät toimet auttavat myös suomalaisten syntyvyyden nostamisessa.

Työntekemisen kannattamattomuus, etenkin alemmilla palkkatasoilla, on yksi maamme merkittävimmistä rakenteellisista ongelmista. Kyse ei ole vain sosiaaliturvan kannustinongelmista vaan työmarkkinoiden, yritysrakenteen ja esimerkiksi maahanmuuton vaikutuksista.  

Matalapalkkamaahanmuuton suhteen työn kannustinongelmat muodostavat pirullisen noidankehän: Yhtäältä merkittäviin reformeihin ei ole mielekästä ryhtyä niin kauan kuin maahanmuuttajien systeemisistä syistä (ainakin hetkellisesti) työmotivoitunut virta maahan jatkuu. Toisaalta ongelma ei milloinkaan lähde purkautumaan, mikäli maan sisällä olevien kannustimia ottaa vastaan sosiaaliturvan kanssa kilpailevaa työtä ei paranneta – eli siis mikäli sosiaaliturva näyttäytyy kouluttamattomille tai vähän koulutetuille niin helposti houkuttelevampana vaihtoehtona kuin työnteko.

Suomeen suuntautuva maahanmuutto on pääasiallisesti krooninen menokohde. Kun kyse on kehitysmaista saapuvasta siirtolaisuudesta, varsinaisella maahanmuuttajan statuksella ei ole pidemmällä aikavälillä merkittävästi väliä. Niin matalapalkka-aloille siirtyvä työperäinen kuin pakolaisaseman saava humanitaarinen maahanmuuttaja aiheuttavat huomattavia kustannuksia.

Niin kauan kuin Suomen hallitus ei suostu ymmärtämään maahanmuuton kokonaiskustannuksia ja puuttumaan niihin kovalla kädellä, ongelma säilyy ja pahenee. Ongelma on yhä rakenteellisempi eikä korjattavissa näennäisillä rajoituksilla tai maahanmuuttopolitiikan uudelleenkohdistamisilla. Olen hyvin skeptinen sen suhteen, että sen paremmin vasemmistolainen kuin kokoomuslainenkaan hallitus kykenisivät tai edes haluaisivat muuttaa suuntaa tarpeeksi. Siihen vaaditaan vahva perussuomalaisessa johdossa oleva maa – eikä se sittenkään ole helppoa, koska koko yhteiskuntaa on yli 20 vuotta rakennettu väärään suuntaan.

Neljänneksi rakenteelliseksi ongelmaksi nostan EU- ja eurojärjestelmän. Mitä lähemmäksi liittovaltiota siirrymme ja mitä näennäisempää itsemääräämisoikeutemme veronmaksajan rahojen käytön suhteen kasvavien yhteisvastuiden Euroopassa on, sitä merkityksellisemmäksi ongelma muodostuu.

Kuntien tilanteesta

Kuntatalous on historiallisen surkeassa jamassa. Varsinainen syy ei tietenkään ole koronavirus, mutta se on viimeistellyt kroonisten heikkouksien aiheuttaman alasajon. Kriisi on iskenyt erityisesti kuntien verotuloihin, mutta samalla se kasvattaa menoja ja lisää kuntien tulevia rahoitusvastuita. Velkaantuminen on rakenteellista. Jopa Espoon kaltaiset hyvien veronmaksajien ja yhteisöveron saajat ovat osin vapaassa luisussa. Helsingillä on vielä millä mällätä, mutta mikäli kaupungin johdossa ei pian oteta peiliä kauniiseen käteen – näin ei käyne huomioiden johdon koostumus – tilanne tulee kurjistumaan sielläkin.

Silmiinpistävää monessa kaupungissa ja perinteisesti hyvävointisessa kunnassa on verotulojen heikko kehitys, siis myös ennen koronaa, jopa väestönlisäyksestä huolimatta. Ikääntyminen on krooninen ja suuria kustannuksia aiheuttava tosiasia, mutta edes nuorten aikuisten muuttaminen kuntiin ei usein korjaa asiaa parempaan. Uudenmaalla, joka siis on kuitenkin maan talouden kannalta ensiarvoinen, nuorten aikuisten maksamat verot ovat romahtaneet. Tarkempana esimerkkinä voisin nostaa oman kuntani.

Kirkkonummi on perinteisesti houkutellut vetovoimallaan niin lapsiperheitä kuin joitakin huomattavan rikkaita ihmisiä. Monipuolista asumista niin maaseutumaisissa kuin kaupunkimaisissa olosuhteissa tarjoava kunta lähellä pääkaupunkiseutua on kuitenkin viime vuosina lipunut samanlaista jähmettyneisyyttä kohti kuin monet muut kunnat. Tälle on monia syitä, joista osa voidaan laskea ikäviin sattumuksiin (kuten valtavat sisäilmaongelmat ja epäonnistuneet investoinnit), osa rakenteellisiin (naapurikuntia kovempi ikääntyminen, etenkin ruotsinkielisen väestön kohdalla) ja osa ongelmallisiin päätöksiin (veroprosentin nosto, ”pakon” edessä).

Viime vuosina Kirkkonummella väkiluku on noussut (tosin jääden kauaksi huippuvuosista). Veroprosenttia nostettiin (tällä hetkellä 19,75 % ja kovia nousupaineita). Tästä huolimatta verotuotto on vähentynyt. Se kertoo yksinkertaisesti sitä karua sanomaa, että kunta ei enää houkuttele hyviä veronmaksajia, siis pääasiassa työssäkäyvää keskiluokkaa.

Myös maahanmuuttajien määrä on merkittävästi lisääntynyt, vaikka onneksi lähellekään pääkaupunkiseudun tilannetta emme pääse. Yhdessä kunnan keskuksessa eli Masalassa on tehty viime vuosina suuria kasvonkohotuksia asuntotarjontaan ja yleiseen viihtyvyyteen. Siitä huolimatta alueen vuokratalojen maahanmuuttoistuminen näkyy ja on jo vaikuttanut alueen perhehoukuttelevuuteen. Samaan aikaan koulujen pahat sisäilmaongelmat ja ruuhkaisuus ovat osuneet samaan kysyntään.

Masalasta alle kilometrin päässä sijaitsee Sundsberg, joka koostuu lähes kokonaan pientaloista ja on yhtä asumisoikeusyhtiötä lukuun ottamatta omistusasuntovaltainen. Alueen ulkomaalaisprosentti oli ainakin vielä muutama vuosi sitten kunnan korkein – mutta maahanmuuttajien koostumus on täysin eri kuin lähiöissä. He ovat keskiluokkaisia aasialaisia, venäläisiä, eurooppalaisia. Esimerkki osoittaa, miten oleellista on aina huomioida, millaisesta maahanmuutosta puhumme.

Sundsbergia kuvataan onnelliseksi kyläksi, jonka yhteisöllisessä ja luonnonläheisessä ilmapiirissä kaikki viihtyvät. Vaikka suurin osa ihmisistä on ”aivan tavallista” keskiluokkaa, on alue Suomen hyvätuloisin. Kunnan kannalta Sundsberg on kruununjalokivi, ehkä Porkkalassa asuvien miljonäärien ohella.

Myös Kirkkonummi on menossa kovalle kulukuurille. Korjausvelka, suuret investoinnit ja ikääntyminen painavat tulojen ja menojen tasapainoa. Siitä huolimatta äänenpainot hallituspuolueiden suunnilta kertovat samaa viestiä kuin valtakunnan politiikassakin. Yhtäällä on tarvetta paperittomien palveluille, toisaalla omalle kulttuuritarjonnalle, sitten merkittävälle luonnonsuojelualueiden lisäämiselle ja pyöräbaanoille. MAL-sopimus ja ehkä yleinen vasemmistolainen eetos (valtapuolueet ovat kylläkin kokoomus, vihreät ja RKP) vaativat rakentamaan pieniä asuntoja radan varteen ja edullisia asuntoja lähiöihin, muutti niihin kukaan tai ei.

Mikään muu ei tule Kirkkonummea tai kuntia yleensäkään pelastamaan kuin se, että kuntien tehtäviä vähennetään ja ne laitetaan tärkeysjärjestykseen.

Lopuksi

Sama koskee koko julkista taloutta – tehtävät ja tavoitteet on välttämättä pantava tärkeysjärjestykseen. Vaikka epidemiasta selviäminen voi joiltain osin tervehdyttää ainakin ajattelutapoja, en kuitenkaan jaksa olla perin optimistinen. Paisuva julkinen sektori korkeine veroasteineen ei pidemmän päälle sovi yhteen innovaatioita tuottavan ja uudistuvan yrityskentän kanssa. Avoimet rajat ja luottaminen maahanmuuttoon heikon tuottavuuden matalapalkka-aloilla yhdistettynä avokätiseen sosiaaliturvaan ja vähemmistöjä suosivaan monikultturistiseen palvelukokonaisuuteen eivät voi toteutua yhdessä. EU-järjestelmän vaatimukset siitä, että suomalainen yliverotettu kansalainen rahoittaa italialaisen elämää ja ranskalaisia pankkeja eivät ole kestäviä. Suomalaisten heikko syntyvyys ja kouluttamattomien vieraskielisten lukumäärän merkittävä kasvu niin maahanmuuton kuin kantaväestöä korkeamman syntyvyyden kautta lupaavat tulevaisuuden laaja-alaista kurjistumista. Kirsikkana kauhujen kakun päällä keikkuvat ikääntyminen, jatkuvasti heikkenevä taloudellinen huoltosuhde ja se tosiasia, että aivan liian monia ei oikein nappaa mennä töihin.