Maahanmuuttoa, Kongeriget Danmark?

Tanska kiristää yhä maahanmuuttopolitiikkaansa. Miten se on enää mahdollista? Onko kyseessä pohjoismaa lainkaan?

Hvordan kunne du gøre det, Kongeriget Danmark?

IMG_6571

Lego Nyhavn

Tanska alkoi jo muutama vuosikymmen sitten sangen merkittävästi erkaantua pohjoismaisesta maahanmuuttomallista, ensin suhteessa Ruotsiin, sitten myös Suomeen ja Norjaan. Viimeisen kymmenen vuoden aikana Tanskan maahanmuuttopolitiikka on tiukentunut selvästi, ja viime vuonna alkaneen turvapaikanhakijavirtojen kiihtymisen myötä siihen on edelleen tehty kiristyksiä.

Oleellista mielestäni on ennen muuta se, että tanskalaisessa mallissa ei ole kyse vain turvapaikkapolitiikasta, vaan koko maahanmuuttopolitiikan ja kansallisuuden ja valtion “ideologia” on tietyllä tapaa erilainen. Siinä on aina korostettu huomattavasti enemmän integroivia, jopa assimiloivia seikkoja, ja muutenkin lähtökohta on ollut kansallisvaltiokeskeinen – tanskalainen. Tanskalaiset poliitikot eivät etenkään kylmän sodan päättymisen jälkeen ole kainostelleet puhua kansallisesta edusta, työperäisen maahanmuuton ja tanskalaisten etujen ensisijaisuudesta tai “hyväntekemisen” haittapuolista.

Jo 1980-luvulla Tanskassa on käyty keskustelua hyvinvointivaltion ja maahanmuuton välisestä suhteesta ja hieman myöhemmin on systemaattisesti alettu laskea maahanmuuttoon liittyviä kuluja ja toisaalta myöhemmin sen rajoittamisesta koituvia säästöjä. Myös monessa muussa maahanmuuttajien tilastointiin ja rekisteröintiin liittyvässä asiassa Tanska on poikkeuksellinen pohjoismaa.

(Suomen Migristä käytiin keväällä ottamassa Tanskasta oppia. Ehkä saamme myöhemmin nähdä, kantaako oppi hedelmää.)

Hvad Søren laver du her…

Toisaalta siinä missä Tanska rajoittaa maahanmuuttoa muun muassa korjatakseen kestävyysvajettaan, Suomi on nähnyt asian päinvastoin – maahanmuuttoa tulee lisätä kestävyysvajeen ja demografisen ongelman korjaamiseksi, ehkä jopa levittää punaisia mattoja tänne haluaville. Mahdollisesti siksi maahanmuuton kustannusten laskemisen kanssakaan ei ole välitetty täällä olla niin tarkkoja.

Nuivahkosta suhtautumisesta huolimatta Tanska on ollut selvästi “hyvä” valtio ulospäin. Jo 1970-luvulla se pääsi kehitysavun tasossa toivottavaan 0,7 prosenttiin bruttokansantulosta, 20 vuotta myöhemmin suhde oli jo 1 %. Toisaalta Tanskan osallistuminen Yhdysvaltain rinnalla humanitaarisiin väliintuloihin ja sotatoimiin on lisännyt valtion roolia kansainvälisellä kentällä. Joidenkin arvioiden mukaan sen juuri tästä syystä tulisi osallistua enemmän myös turvapaikanhakijoiden vastaanottamiseen.

louis-poulsen-ph5-lamp-classic-design-MAIN_2

Tanskalaista valaistumista, LP PH-5 kuva täältä

Siinä missä esimerkiksi Australian politiikka nojaa erilaisiin non-arrival-toimiin ja offshore-prosesseihin, joilla estetään turvapaikanhakijoita saapumasta, Tanska on keskittynyt korjaamaan vetotekijöitään ja laatimaan yleisesti rajoittavampia sääntöjä. Tanskan maahanmuuttolainsäädäntöä voi kuvata hyvin dynaamiseksi, jopa ketteräksi, sillä maalla on tapana muuttaa sitä usein.

Viimeisen 15 vuoden aikana ulkomaalaislakeja on muutettu keskimäärin jopa muutaman kuukauden välein. Vaikka tiukat politiikat ovat tietysti aiheuttaneet  kritiikkiä, ovat monet Euroopan maat seuranneet Tanskan nopeita toimia ällistyksellä. Paitsi että Tanska onnistuu nopeasti laittamaan rajansa kiinni – jo vuonna 2011 se sulki väliaikaisesti Saksan vastaisen rajansa huolimatta siitä, että sen nähtiin rikkovan Schengen-säädöksiä – se kykenee myös säätämään uusiin tilanteisiin sopivia lakeja.

Myös muut pohjoismaat ovat alkaneet, hitaasti mutta varmasti, siirtyä monessa asiassa Tanskan tielle. Kunhan Tanska pysyy kuitenkin aina muutaman virstanmitan edellä, voi moraalisen närkästyksen edelleen kohdistaa sinne.

Kuten monessa maassa, myös Tanskassa yllyke moniin muutoksiin on lähtenyt yhdestä puolueesta tai sen kasvavaan suosioon sopeutumisesta. Muut tärkeät puolueet ovat yleensä seuranneet perässä. Myös vasemmistopuolueiden maahanmuuttokannoissa on tapahtunut merkittäviä muutoksia tiukempaan suuntaan. Tanskan kansa on antanut tiukalle politiikalle sangen selvän mandaatin viimeksi viime vuonna, kun maahanmuuttokriittisin kansanpuolue nousi oikeistoblokin suurimmaksi puolueeksi, mutta jättäytyi silti oppositioon. Yksiselitteisenä tavoitteena hallituksella on vähentää merkittävästi turvapaikanhakijoiden määrää ja samalla säästää vähintään miljardi kruunua (134 miljoonaa euroa) vuosittain.

IMG_6499

Verrattuna esimerkiksi naapurimaihin Ruotsiin ja Saksaan, Tanskaan saapuu – tai jää – huomattavasti vähemmän turvapaikanhakijoita. Tanskan pakolaiskiintiö on viime vuosina ollut noin 500 eli sekin selvästi pienempi kuin esimerkiksi Suomessa.

Tärkeimmät Tanskan humanitaarista maahanmuuttopolitiikkaa rajoittamaan pyrkivät toimet ovat rajakontrollin lisäämisen ohella perheenyhdistämisen kiristäminen, sosiaali- ja muiden etuuksien merkittävä heikentäminen ja sitominen integroinnin onnistumiseen, oleskelulupien väliaikaisuuden lisääminen, vastamainonta, kansalaisuuden saamisen vaikeuttaminen sekä viime aikoina myös niin sanottu “majoitusmaksu” ja vastaanottotoiminnan standardien lasku.

Tanska myös tulkitsee pakolaissopimusta yleisesti tiukemmin: se oli muun muassa yksi ensimmäisistä maista, joka kielsi turvapaikan sillä perusteella, että hakija saapui turvallisen maan kautta. Tämä ns. tanskalainen lauseke päätyi myöhemmin, tosin maltillisempana, myös Dublinin ja Schengenin sopimuksiin.

Myös muilla politiikan sektoreilla on tehty muutoksia, jotka heikentävät maahanmuuttajien asemaa. Maassa on muun muassa suunniteltu vankeusrangaistuksen “ulkoistamista” tiettyihin kolmansiin maihin, kuten Puolaan, Romaniaan ja Liettuaan, tapauksissa, joissa vankeutta kärsivää maahanmuuttajaa ei voida palauttaa. Myös ulkonaliikkumiskielto vastaanottokeskusten alaikäisille nousi otsikoihin nuorisofestivaalilla tapahtuneiden seksuaalirikosten myötä, ja kaikki suuret puolueet kannattivat tätä. Voisiko kukaan normaali poliitikko ehdottaa tällaista esimerkiksi Suomessa?

Perheenyhdistämiseen tehtävistä rajoituksista merkittävin koskee ajanjaksoa, jonka jälkeen yhdistämistä voi hakea: se pidennettiin yhdestä vuodesta kolmeen. Oikeuteen liittyy myös velvoitteita muun muassa integraation suhteen, kuten myös tulo- ja asumiskriteerejä sekä eräänlainen “vakuusmaksu”.

Viime viikkoina on nähty, että Tanska ei ole vielä lopettanut: se kiristää ehtoja entisestään halutessaan olla vähemmän houkutteleva kuin esimerkiksi muut pohjoismaat tai Saksa. Kriitikot eivät ymmärrä hoppua: miksi nyt enää pitää kiristää, kun juuri ketään ei ole tulossakaan (esim. HS, maksumuuri). Juuri siksi, sanovat tanskalaiset. He varautuvat ja ennakoivat.

Race to the bottom – ja ihan avoimesti.

Ja – samalla kun Tanska muuttuu vähemmän houkuttelevaksi, muut pohjoismaat, Suomi mukaan lukien, muuttuvat suhteellisesti houkuttelevammiksi. 

tumblr_mumq63m6XF1sonzrko1_500

Perheenyhdistäminen on useasti nostettu yhdeksi tärkeimmistä keinoista vaikuttaa sekä saapuvien turvapaikanhakijoiden määrään että yleiseen maahanmuuttoon. Ero esimerkiksi Suomeen on tässä mielessä huomattava – Suomessa perheenyhdistämistä ei pitkään ole edes laskettu mukaan humanitaarisen maahanmuuton alaan, vaikka se moninkertaistaessaan saapuvien määrän on ehdottomasti yksi sen merkittävin osa.

Myös sosiaali- ja muiden etuuksien pienentäminen on ollut oleellinen keino vähentää vetotekijöitä. Muun muassa työttömyysturva tai vastaava on alle 7 vuotta maassa olleiden kohdalla muutettu “integraatiotueksi”, joka on noin 55 prosenttia alkuperäisestä – siis kansalaisten saamasta – etuudesta. Integraatiotukea on kuitenkin mahdollista saada tietyissä tapauksissa korotettuna, esimerkiksi neljänneksellä, kun tanskan kielikoe on läpäisty.

Parhaillaan Tanskan hallitus on suunnittelemassa yhä uusia kiristyksiä etuuksiin, ja ministerit ovat todenneet, että politiikka on täysin riippuvaista siitä, minkä verran turvapaikanhakijoita maahan saapuu. Jos virta taas alkaa kiihtyä, on mahdollista tehdä hyvin nopeita heikennyksiä.

Tanskan politiikan lähettämä viesti on merkittävä. Lainsäädännöllinen vauhdikkuus ja käytännölliset ratkaisut kertovat paitsi salakuljettajille ja maahan pyrkiville myös muille valtioille, että Tanska on tosissaan. Yksinkertaisuudestaan huolimatta tämä seikka on tärkeä. Jo pelkästään tanskalaisten poliitikkojen erilainen puhetapa – jossa turvapaikka nähdään poikkeuksena, ei sääntönä, jossa ymmärretään punnita hyötyjä haittoihin, jossa korostetaan kansallista etua ja niin edelleen – vaikuttaa siihen, että maahanmuuttopolitiikka näyttää voimakkaalta. Näyttäessään voimakkaalta se myös on voimakasta. Tanska on selvästi omapäinen, myös suhteessa EU:hun.

Tanskan suorittama vastamainonta on myös laajaa ja kohdistuu sekä konflikti- ja lähtöalueille, sosiaaliseen mediaan että kotimaahan. Tanska on pyrkinyt vaikuttamaan suoraan salakuljettajiin, jotka tarjoavat turvapaikanhakijoille tietoa eri maiden käytännöistä. Myös tämän se tekee hyvin avoimesti eikä juuri pyri peittelemään intressejään moralistisen kielen alle. Se ei piilota rajoituksiaan eikä selittele niitä, vaan sen sijaan jopa ylikorostaa niiden merkitystä. Tanska haluaa vähemmän humanitaarisia maahanmuuttajia, yksinkertaisesti, ja tuo tämän kaikin tavoin esille. Uudet rajoitukset ovat myös merkittävästi vähentäneet ihmisten tuloa. Tosin asiaan vaikuttavat luonnollisesti myös muiden Euroopan maiden käyttöön ottamat rajatarkastukset ja muut liikettä patoavat toimet.

18143912

Koska tanskalaisessa mallissa kansalaisia on vuosikymmenien ajan informoitu maahanmuutosta kattavasti ja todenmukaisesti, myös median kautta, on poliittinen ilmapiiri sangen erilainen kuin esimerkiksi Ruotsissa. Tätä taustaa vasten ei vaikuta yllättävältä, että solidaarisuudestaan kuuluisassa pohjolassa on kansa, joka äänestää maahanmuuton kiristämisen puolesta – ja on monessa muussakin asiassa rohkeampi ja itsenäisempi.

Ehkä eniten huomiota viimeisen vuoden sisällä on saanut Tanskan päätös takavarikoida turvapaikanhakijoiden arvoesineitä ja kaikki yli 1370 euroa ylittävät varat. Tätä on perusteltu sillä, että turvapaikanhakijoiden tulee edes tältä osin osallistua vastaanottamisen kuluihin – tästä syystä siis nimitys “majoitusraha”. Kesäkuussa yhdeltä turvapaikanhakijaseurueelta lopulta takavarikoitiin 3400,- /henkilö, yhteensä hieman yli 17 000,- Tällä summalla kyseisen seurueen ylläpito vastaanottokeskuksessa kustannetaan alle kahden kuukauden ajan.

Toimi olisi ollut mahdollinen jo olemassa olevien lainsäädännöllisten säädösten pohjalta, mutta jälleen kerran valtio pelasi varman päälle ja muutti vastaanottoon liittyvää lakia. Siitä huolimatta kritiikki on ollut kovaa ja usein myös vääristelevää. Turvapaikanhakijoilta ei ole poistettu vihkisormuksia tai muita tunne-esineitä ja puhelimiakin on poistettu muiden syiden takia – jotta saataisiin paremmin selville, mistä ja mitä kautta turvapaikanhakija saapuu. Tämän jälkeen puhelin on palautettu.

Myös tässä on siis merkittävä ero useisiin muihin maihin. Tanskan järjestelmä ei luota yksilön kertomukseen yhtä paljon, etenkään paperittomien tapauksessa. Puhelinten takavarikointia on käytetty useissa tapauksissa todistamaan, että henkilö ei tule sieltä (yleensä Syyriasta), mistä väittää tulevansa. Myös sitä, että henkilöpaperit ovat hukkuneet, mutta puhelin ei, on käytetty hakijan asemaa heikentävänä seikkana – ei viranomaisten työtä lisäävänä, kuten Suomessa.

94e8ab27625cdc368c903af3c28acfc0

Tanskassa maahanmuuttopäätöksiä tehdään myös useassa eri instanssissa. Oikeusministeriön alainen maahanmuuttovirasto tekee näistä vain noin 10 prosenttia. Poliisien ja muiden viranomaisten läsnäolo prosessissa on tiiviimpi, samaten viranomaisten välinen tiedonantovelvollisuus on korkea.

Majoitusrahan saama huomio herättää ihmetystä siksi, että asiassa ei varsinaisesti ole mitään dramaattista. Jos niin tahdottaisiin, myös Suomen laki sallisi tulkinnan, jossa turvapaikanhakijan omat varat vaikuttaisivat vastaanottorahaan. Vastaanottolain 19 § toteaa, että vastaanottorahaa annetaan välttämättömän toimeentulon turvaamiseksi, jos henkilö on tuen tarpeessa eikä hänellä ole omia tuloja tai varoja, ja 20 §, että hakijan tulot ja varat otetaan huomioon vastaanottorahaa myönnettäessä. Vastaava kohta löytynee useimpien Euroopan maiden lainsäädännöstä, koska se on myös EU-direktiivissä.

Tanskan mallia leimaa myös paperittomien ja muiden turvapaikanhakijoiden yhä selvempi erottaminen toisistaan. Edellisten prosessi kestää kauemmin, koska henkilöllisyys halutaan saada selville voimakkaammin kuin useimmissa muissa maissa. Toisaalta mikäli hakija ei pyri auttamaan viranomaisia selvityksessä, hänen asemansa kärsii siitä konkreettisesti. Paperittomille turvapaikanhakijoille ollaan suunnittelemassa erityisiä varmuusleirejä, joista ei olisi vapaata kulkua ulos, ennen kuin henkilöllisyys on selvitetty. Myös Dublinin sopimuksen perusteella palautettavat on tarkoitus saattaa tällaisiin keskuksiin, koska aiemmin heistä suurin osa on kadonnut.

Palauttamiseen liittyvät ongelmat ovat Tanskassa olleet vastaavia kuin muuallakin, mutta näihin on alettu kiinnittää yhä enemmän huomiota. Säilöönotosta tullee seuraava suuri kritiikin kohde. Sitäkään ei silti ole mahdotonta sopeuttaa voimassa olevien sopimusten alaan – juuri siksi, että paperittomien tapauksessa useinkaan kysymys ei ole pakolaissopimuksen määrittämistä pakolaisista. Syyriasta saapuvilla turvapaikanhakijoilla henkilöllisyyden todistavat asiakirjat ovat yleensä tallessa.

Uusien kiristysten jälkeen myös oleskelulupien väliaikaisuutta ollaan lisäämässä. On myös ehdotettu, että pysyvään oleskelulupaan vaadittaisiin aina vähimmäiskielitaito ja työpaikka. Toisaalta työperäisten oleskelulupien rakenne on monisyinen. Myös humanitaarisilla maahanmuuttajilla on periaatteessa mahdollisuus osallistua muutamiin työperäisiin kategorioihin. Työllistymisessä yleisesti on kuitenkin samanlaisia haasteita kuin muuallakin, joten ero humanitaarisen ja työperäisen maahanmuuton välillä on edelleen huomattava.

Ei ole yksiselitteistä, onko vastaanottotoiminnan heikentämisellä vaikutusta vetotekijöihin, mutta toisaalta niitä voidaan perustella puhtaasti taloudellisilla seikoilla. Muun muassa telttamajoitus ja yleisesti edullisimpien vuokrien perässä siirtyminen ovat vaikuttaneet vastaanottotoiminnan kustannuksiin. Hallitus on myös todennut, että mikäli turvapaikanhakijamäärät jälleen nousevat ennätyksellisiksi, vastaanottotoiminnasta on mahdollista kiristää edelleen.

Tanska on saanut paljon kritiikkiä osakseen. Euroopan neuvosto on esittänyt, että Tanskan toimet saattavat olla Euroopan ihmisoikeussopimuksen vastaisia – ainakin maa toimii “sopimusten raja-alueilla”. Kansalliset ja kansainväliset ihmisoikeustoimijat ovat luonnollisesti myös hyökänneet toimia vastaan ja korostaneet, mitä se tekee Tanskan imagolle ja kansainväliselle roolille. YK:n pakolaisjärjestö on todennut, että sosiaaliavustukset lähes puolittava laki on pakolaissopimuksen vastainen ja syrjivä. Tanska on joutunut selittelemään toimiaan myös Euroopan parlamentissa, muun muassa juuri syrjintäväitteiden vuoksi. Tanskan on myös väitetty toimivan vastoin sekä eurooppalaisia että pohjoismaisia arvoja.

Euroopan tasolla huomionarvoisen asiasta tekee se, että Tanska, vaikkakin EU:n jäsenmaa, ei osallistu oikeus- ja sisäasiainneuvoston toimiin turvapaikka- tai maahanmuuttoasioissa. Se ei siis myöskään ole hyväksynyt mitään näihin liittyvää direktiiviä eikä sitä sido Euroopan tuomioistuimen päätökset tällä alueella. Monien asiantuntijoiden mukaan jotkut Tanskan turvapaikka- ja perheenyhdistämispolitiikat eivät olekaan EU-lain mukaisia. Toisaalta kuten edellä on kuvattu, Tanska on toiminut aina melko omapäisesti – eikä maahanmuutto ole ainoa sektori – ja voidaankin olettaa, että vaikka Tanska olisi mukana EU:n turvapaikkapolitiikassa, se siltikin noudattaisi omaa linjaansa. Lienee kuitenkin selvää, että itsenäisyyttään tarmokkaasti vaaliva maa on hyötynyt poikkeuksellisesta asemastaan – jonka se on ihan itse valinnut.

Pohjolan ja keskisen Euroopan välissä sijaitsee pikkuruinen maa, jolla näyttää menevän hyvin melkein kaikessa. Tanskassa asuu maailman onnellisin kansa ja paikka on tunnettu ilmapiiristään, jota kuvataan sanalla hygge. Oman maan ja kansan arvostaminen ei olekaan ”nuivaa” – puhumattakaan vähemmän mairittelevista ilmaisuista – vaan ihan normaalia, edellytys kaikelle muulle. Realismi tuntuu vallitsevan lähes yhtälailla Köpiksen hipsterialueilla kuin lilliputtivaltion reuna-alueillakin – ja punavalkolippu liehuu.

 

 

 

(perustuu raporttiin ”Kansainvälinen pakolaisinstituutio ja valtioiden mahdollisuudet: Imagon suojelusta rajojen suojeluun”)

Tolkku, kansainväliset sopimukset ja suunnanmuutos

legal-1143114_960_720

pixabay.com

Kansainväliset tai EU-sopimukset eivät itsessään ole mikään autuaaksi tekevä asia. Kyse on aina valtioiden tulkinnasta. Ihmisoikeuksien suhteen ei ole edes rumasti sanottu, että valtiot tulkitsevat sopimuksia ja kansainvälistä lakia kuten tahtovat. Se, että maamme, muiden pohjoismaiden rinnalla, yleensä noudattaa sopimuksia ja tulkitsee niitä suotuisasti (eli noudattaa korkeampia standardeja kuin velvoitetaan), ei tarkoita sitä, että koko maailma toimisi näin. Edes koko EU ei toimi näin. Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, suurin osa ”hyvistä” valtioista noudattaisi ihmisoikeuksia myös ilman sopimuksia – suurin osa ”pahoista” valtioista ei noudata niitä edes, vaikka ovat mukana sopimuksissa. Tämä sitten monissa yhteyksissä aiheuttaa vapaamatkustajuutta ja sitä, että toisten taakka vain on kohtuuttomasti suurempi.

Presidentti Niinistö kritisoi paljon julkisuutta saaneessa puheessaan sitä, että ihmisillä tuntuu olevan subjektiivinen oikeus tulla maahan vain sillä perusteella, että he osaavat sanoa asylum raja-alueella. Tottahan se on. Ihmisillä ei pakolaissopimuksen perusteella vain tunnu olevan vaan on subjektiivinen oikeus hakea turvapaikkaa minkä tahansa valtion rajalla. Tähän seikkaan monet lakimoralistit ovatkin tarttuneet. Asia ei kuitenkaan ole läheskään näin yksinkertainen, ja toivon, että presidenttiä olisi informoitu asiasta, jotta hän olisi kyennyt ärtymyksestään huolimatta puolustamaan kantaansa paremmin puheesta ”hämmentyneitä” tai siitä yöunensa menettäneitä vastaan.

Valtiot eivät koskaan suostuisi allekirjoittamaan pakolaissopimusta, joka velvoittaisi heitä ottamaan vastaan kaikki rajoille saapuvat ihmiset. Vaikka Geneven sopimus on allekirjoitettu oloissa, jotka olivat tälle poikkeuksellisen otolliset – toisen maailmansodan jälkeen, juutalaiskysymyksen kolkutellessa länsimaiden kollektiivisia omiatuntoja – edes silloin valtiot eivät olisi suostuneet luovuttamaan niin oleellista osaa suvereniteetistaan. Jos sopimusta neuvoteltaisiin nyt, siitä ei missään nimessä tulisi lähellekään niin vahva. Kyseessä on aikansa tuote, joka soveltuu 2010-luvulle hyvin huonosti, monestakin syystä. Kriitikot tietävät tämän hyvin, mutta siitä huolimatta huutelevat ”sopimuksen parantelun” perään, kuten kansainvälisen oikeuden professori Martti Koskenniemikin perjantaina aamu-TV:ssä.

Mielestäni on ihmeellistä, että Koskenniemi, jonka akateemisen uran suurin idea on nimenomaan ollut se, että kansainvälistä lakia ohjaa politiikka, unohtaa tämän analysoidessaan tilannetta. Minusta tuntuu, että kansainväliseen lakiin ja ihmisoikeuksiin keskittyneillä tutkijoilla ja asiantuntijoilla ovat menneet puurot ja vellit sekaisin. Todellisuutta eletään edelleen politiikan, vallan ja intressien määrittämässä maailmassa, ei akateemikoiden kaunopuheisessa fraseologiassa. Tosimaailmassa jokaisella oikeuden haltijalla tulee olla vastassaan myös se, joka on tuon oikeuden velvoitettu täyttämään. Kirjoissa ja utooppisissa maailmankuvauksissa näin ei tarvitse olla. Siellä on vain kullattuja oikeuksia oikeuksien perään sekä narinaa siitä, kuinka valtiot tai näiden yhteenliittymät eivät koskaan kykene kohoamaan näiden vaatimusten tasolle. Ad infinitum.

Tämän tosiseikan tunnustaminen ei tietenkään vielä itsessään vie asiaa yhtään eteenpäin. Päinvastoin sen pitäisi vain olla pohja, jonka päälle kaikki muu analyysi ja tavoitteet voidaan muotoilla.

Geneven pakolaissopimus siis todellakin säätää (subjektiivisesta) oikeudesta hakea turvapaikkaa. Se ei kuitenkaan säädä oikeudesta saada eikä velvollisuudesta antaa turvapaikkaa tietyssä valtiossa. Vastaavanlaista sisältöä voidaan löytää kaikista muistakin ihmisoikeuksia koskevista sopimuksista. Pakolaissopimuksen tärkein periaate on non-refoulement, joka tarkoittaa sitä, että ihmistä ei saa palauttaa alueelle, jossa tämä oletetusti voisi joutua vainon tai vainon uhan kohteeksi, sen jälkeen, kun hän on sieltä tullut pois. Ihminen, joka juuri paraikaa kärsii alueella eikä siis ole ylittänyt rajaa, on paljon heikommin kansainvälisen lain suojeluksessa, oikeastaan ei ollenkaan.

Toisekseen kansainväliset pakkosiirtolaisuuteen keskittyvät sopimukset, myös EU-tasolla, kirjaavat taakanjaosta. Kuten viime kuukausina olemme EU:n tasolla nähneet, taakanjako ei onnistu edes näennäisesti samankaltaisten ja vapaaehtoisesti yhteen liittyneiden maiden tasolla. Mikäli se onnistuisi, se olisi todennäköisesti sekä eettisin että tehokkain tapa hoitaa pakolaisongelmaa. Tällöin pakolaisiksi pääsisivät heikoimmassa asemassa, henkilökohtaisen vainon kohteena olevat ihmiset, ja kaikki (”hyvät”) valtiot jakaisivat kustannukset ja muun taakan.

Kyse on kuitenkin jälleen valitettavan kaukaisesta haaveesta. Systemaattista taakanjakoa (sijoitus ja/tai rahallinen korvaus) ei tulla saamaan aikaiseksi, pakolaisiksi ei tule valikoitumaan heikoimmassa asemassa olevia eikä muiden ihmisten liikettä voida padota. Se, että kiintiöitä kasvatettaisiin ja taakanjakoa edistettäisiin samalla, kun laiton, epäsäännöllinen ja hallitsematon maahanmuutto yhä pyörii voimalla, olisi järjetöntä. Näin Suomi kuitenkin näyttää ainakin osin tehneen. Maamme on ensimmäisenä ollut ”kantamassa vastuuta” eurooppalaisessa taakanjaossa. Tätä myös lakimoralistit vaativat: he haluavat, että Geneven sopimusta tai EU-tason lainsäädäntöä muutetaan niin, että taakanjako tulee tehokkaaksi ja velvoittavaksi, mutta että samaan aikaan ”vapaa liikkuvuus” (eli kaikenlaisiin kategorioihin kuuluvien ihmisten turvapaikanhakuoikeus) säilyy.

Sama koskee ns. humanitaarista viisumia. Jos se toimisi, se todennäköisesti olisi moraalisesti paras ja tehokkain keino hoitaa pakolaisuutta. Mutta koska se ei toimi (koska muita liikkumisia ei saada samaan aikaan padottua), sen ehdottaminen nykyjärjestelmän rinnalle on silkkaa hulluutta. Toisaalta taakanjako olisi moraalista ainoastaan silloin, kun jakaisimme todellisia avuntarvitsijoita. Jos jaamme kynnelle kykeneviä, voimakkaimpia, varakkaimpia, jopa röyhkeimpiä – silloin kannattaa sanoa ei.

Ja näin valtiot usein tekevätkin. Taakanjako on taakansiirtoa: meidän ovi säppiin. Toisaalta se aiheuttaa valtioille vahvan kannusteen sekoittaa tavallista maahanmuuttoa ja humanitaarista maahanmuuttoa sekä niihin kohdistettuja toimia. Valtioiden (ja EU:n) kannattaa tehdä niiden rajoille pääsemisestä vaikeaa. Jos tämä ei ole mahdollista (Kreikka), kannattaa vain pitää omat vetotekijät kurissa ja päästää liike läpi.

Geneven sopimus ei suoraan velvoita hakemaan turvapaikkaa ensimmäisestä turvallisesta maasta – eli jälleen yksilön subjektiivinen oikeus on korkea. Mutta se asettaa lukuisia ehtoja ja viittaa epäsuorasti siihen, mille valtioille ”vastuu” lankeaa. Kapeimman tulkinnan mukaan turvapaikkaa tulisi hakea lähimmästä turvallisesta maasta, jonne tulee siirtyä suoraan. Näin ei kuitenkaan yleensä tapahdu – konfliktien keskeltä tulevat (esim. Syyria) siirtyvät yleensä lähialueiden leireiltä kohti Eurooppaa, mutta vielä paljon oleellisempaa on se, että Geneven sopimuksen mukaiselta pakolaisstatukseltaan häilyväiset ryhmät (esim. taloudellisin syin liikkuvat) siirtyvät suoraan monen maan läpi – eli ihmiset liikkuvat ensin kuin tavalliset siirtolaiset, mutta muuttuvat humanitaarisiksi kohdatessaan sen rajan, jolta aikovat turvapaikkaa hakea.

Kansainvälisessä laissa huomioidaan kyllä myös se, onko ihminen vain siirtynyt maiden läpi ja olisiko hän voinut hakea turvapaikkaa (esim. rekan perävaunussa matkustaminen rajojen yli on usein tarkoittanut sitä, että henkilö ei olisi voinut hakea turvapaikkaa matkan aikana) vai onko hän ehkä saanut suojelua toisessa maassa. Jälleen jää valtioiden kontolle tulkita asiaa.

Viimeisimpään kategoriaan menevät esimerkiksi viimeaikaiset Venäjällä vuosia asuneet, ”suojelua” saaneet ihmiset. Viime kuussa Migri teki päätöksen olla käsittelemättä heidän hakemuksiaan.

Paljon vaikeampia tapauksia ovat sitten muut, usean maan läpi tulleet turvapaikanhakijat. Räikein tapaus on tietysti Ruotsin (ja sitä ennen monen muun valtion) kautta tulleet turvapaikanhakijat. Sekä Dublinin että Geneven kirjaimia selvästi rikotaan, mutta Suomi hoitaa osuutensa suotuisammin (sitä ei tietenkään Dublinin sopimuksessakaan kielletä, päinvastoin poikkeama kuuluu suvereenisuuden alle).

Näyttää siis siltä, että mikään ei saa estää hakijoita hakemasta suojelua – Suomesta.

Mikäli Suomen suotuisinta tulkintaa arvioidaan globaalisesti, kaikilla Suomen rajoille pääsevillä ihmisillä, jotka eivät ole hakeneet turvapaikkaa muualla (ainakaan Venäjällä; ns. geopoliittinen, ei poliittismoraalinen seikka), on oikeus saada suojelua Suomen valtiolta.

Geneven sopimus antaa valtioille selvää joustavuutta tulkita turvallisen maan käsitettä. Mutta se ei velvoita toimimaan tietyllä tapaa. Niinpä kaikkein oleellisin seikka ei ole siinä, että me joko noudatamme tai emme noudata Geneven sopimusta, vaan siinä, miten me sitä noudatamme.

Sama asia pätee myös EU:ssa, jossa vain lain kirjaimessa kaikilla mailla on samanlainen turvapaikkamääritelmä ja samanlaiset velvollisuudet. Dublinin kaatuminen de facto oli vain looginen seuraus siitä, että yhdenmukaisuus ei toimi. Lopullisesti ”yhteinen turvapaikkajärjestelmä” kaatui rajavalvonnan, valtioiden omien turvapaikkamääritelmien ja Schengenin järjestelmään nähden aivan liian suurien ihmisvirtojen myötä. Toisaalta koska pelkällä rajavalvonnalla ongelma ei ratkea, Suomen ei pitäisi uskotella itselleen, että muiden valtioiden passientarkastus auttaisi jotenkin meitäkin. Turvapaikanhakijoita ”kiersi” pitkin EU:ta kyllä silloinkin, kun rajatarkastukset vielä olivat pystyssä.

Kansainväliset sopimukset eivät yleensä kaadu kertaryminällä – eivätkä valtiot lähde niistä ovet paukkuen. Kuten EU:n tasolla olemme viime kuukausina nähneet, sopimukset murtuvat vähitellen, niin että valtio toisensa jälkeen lakkaa toimimasta sopimuksen määräämällä tavalla. Yksittäisellä valtiolla, kuten Suomella, olisi lukuisa määrä erilaisia keinoja, joilla se voisi ”kiristää” omaa tulkintaansa sopimuksesta, ilman että sen suoranaisesti voisi sanoa rikkovan sitä. Liikkumavaraa olisi, mutta sitä ei useinkaan ole käytetty. Jo siinä vaiheessa kun ”yhtenäisyyttä” eurooppalaisten järjestelmien välillä rakennettiin, Suomi veti eri suuntaan ja oli aina suotuisampi.

Se, mitä Suomen tulee tehdä, riippuu siitä, mitä haluamme, tosimaailmassa vai haavemaailmassa. Haluammeko ratkaista pakolaisongelman (vaikeaa) vai huolehtia, että ongelma koskettaa valtiotamme mahdollisimman vähän (helpompaa, mutta tietysti ”itsekästä”)?

Haavemaailmassa Suomen tulisi edistää EU- ja muilla valtioidenvälisillä areenoilla tehokasta taakanjakojärjestelmää, lisätä pakolaiskiintiötä, vaikuttaa konfliktien hoitoon lähtöalueilla, lisätä tehokasta kehitysyhteistyötä sekä edistää globaalia taloutta, joka mahdollistaa köyhien ja kehittymättömien maiden nousun. Haavemaailmassa ei tarvitsisi välittää Frontexista, liikennöitsijöille määrätyistä uhkasakoista laittomien siirtolaisten kuljettamisesta tai sormenjäljistä. Solidaarisuus olisi yhteistä tahtoa.

Tietenkään haavemaailman politiikka ei ole loogisesti mahdotonta. Mutta se on hyvin vaikeaa ja erittäin epätodennäköistä. Niin kauan kuin valtioilla ei ole erityisiä intressejä ratkaista pakolaisongelmaa (kuten esimerkiksi toisen maailmansodan jälkeen ja kylmän sodan aikana oli), johdonmukaiset vastaukset ovat epätodennäköisiä. Lisäksi on syytä muistaa, että tässä kyse on vain länsimaiden vastauksista; se, mitä ongelmavaltiot ja -alueet tekevät, on vielä täysin toinen asia.

Sen sijaan tosimaailmassa Suomen tulisi varmistaa, että sen vetotekijät ovat huomattavan vähäiset, mm. taloudellisten etujen suhteen. Sen tulisi laatia täysin yhtenäiset (tai kireämmät) turvallisen maan luettelot muiden pohjoismaiden (ja mahdollisesti EU:n, mikäli kyseinen luomus tosimaailmassa vielä on pystyssä) kanssa. Sen tulisi neuvotella erillinen sopimus Venäjän kanssa. Sen tulisi palauttaa kaikkien rajojensa kautta tulevat hakijat, Ruotsiin, (Norjaan), Viroon ja Venäjälle, koska kaikki nämä maat ovat turvallisia ja kaikista niistä maista turvapaikanhakija voisi hakea turvapaikkaa. Pussinperä-retoriikasta tulisi todellinen realistinen suvereenisuustoimi, ja kaikkien sopimusten mukainen.

Todennäköinen ja mahdollinen politiikka todennäköisesti sijoittuisi jonnekin noiden väliin. Mutta vaarana tässä ”mahdollisessa” politiikassa on juuri se, mitä nyt näemme: täysin reaktiivista politiikkaa, jossa ajaudumme lastuna lainehilla, aina huomioiden vain juuri sen ongelman, jonka kulloinkin kohtaamme. Erilaiset toimijat ja näiden intressit määräävät vuorollaan suunnan; koherenttiutta ei ole. Moralistit tuomitsevat usein status quo -politiikan konservatiiviseksi ja muutokseen kykenemättömäksi, mutta harvoin tulee huomattua, että asia on näin myös toisesta suunnasta katsoen: ilman strategiaa, ”hyvää” tai ”realistista”, mikään ei toimi.

Pakolaiskriisin ollessa tässä vaiheessa tosimaailmasta näyttää tulleen yhä tärkeämpi referentti. Näin yleensä käy, kun kierrokset alkavat kasvaa. Jopa ”humanitaarinen suurvalta” Ruotsi on joutunut nöyrtymään ja ottamaan harkintaan mahdollisuuden, että todellisuudella onkin merkitystä. Olen onnellinen ruotsalaisten puolesta, mutta syystä peloissani siitä, mitä maassa vielä tapahtuukaan. Kulissien alla on ehtinyt tapahtua jo paljon pahaa.

Suomessa ns. realistinen suhtautuminen maahanmuuttopolitiikkaan alkaa myös olla vallitsevaa suunnalla jos toisella, pois lukien tietysti moralistien ja suvaitsevimpien (ei aina sama asia) äärimmäisin laita, joka on ikuinen, ideologiassa tai toisessa. Näin ainakin retorisella tasolla.

Kun yli kuusi vuotta sitten ihmettelin Helsingin Sanomissa humanitaarisen maahanmuuton todellista tai moraalista merkitystä ja peräänkuulutin tosiasiapohjaista suhtautumista ja politiikkaa, en saanut juuri lainkaan julkista tukea, en asiantuntijoilta, tutkijoilta tai poliitikoilta. Sen sijaan sain osakseni suvaitsevaiston suoraa paheksuntaa, ja toisaalla kohtasin tolkullisempien ihmisten hiljaisuuden muurin. Jouduin viikkokausia kohtaamaan erilaisissa yhteyksissä vaivaantunutta hiljaisuutta, supatusta, ”ehkä, mutta silti”-selityksiä. Osa kyseli, miksi teen moista itsemurhaa ja käski olla hiljaa (”vaikka tottahan se on”). Suurin osa näistä ihmisistä on sittemmin yhtäkkiä löytänyt tolkun, monet jopa nyt suorastaan julistavat realismiansa. ”Radikaaleissa”, jopa rasistisissa, ajatuksissa ei enää olekaan mitään radikaalia, ne ovat tolkullisia, järkeviä ja ”realistisia”. Ne sopivat median pääareenoille, pääkirjoituksiin, kunnon ihmisten puheisiin, politiikan keskikaistalle.

Mistä se sitten oikein nyt tuli? Mikään ei kuitenkaan oikeasti ole muuttunut, eivät kansainväliset sopimukset, ei EU-tason eikä Suomen lainsäädäntö, ei moraali, ei maailmassa apua tarvitsevien määrä. Se, mikä tietysti on muuttunut, on liikkuvien ihmisten volyymi. Kuitenkin lähes vastaavia ”pakolaiskriisejä” on ollut lukuisia aiemminkin, puhumattakaan pakkosiirtolaisuutta tuottavista konflikteista. Koko ilmiö on ollut nähtävissä vuosia, vuosikymmeniä. Eikä se sitten tähän jäänyt, päinvastoin.

Yhtäältä muutosta voisi toki lähestyä kiittävään sävyyn – nytkö sitten on järki löytynyt, emme voi pelastaa kaikkia. Olen vain valitettavasti moiseen arvioon hieman liian kyyninen. Osa toimijoista seuraa kansan mielipidettä kuin hai laivaa, osa karttaa sitä yhtä voimakkaasti. Edellisessä kyse silti harvemmin on kansansuvereenisuuden periaatteen noudattamisesta, vaan vain politiikan ja poliittisen mielipiteen normaalista opportunistisesta luonteesta tai yksinkertaisesta sopuli-ilmiöstä, josta tutkijat tai asiantuntijatkaan harvoin ovat vapaita. Kansan mielipiteestä erkaantuvaa puolta taas ohjaa halu löytää korkeampi moraalinen ja intellektuaalinen taso kuin mihin ”kansa” koskaan voisi kyetä. Todellisuuden – sikäli kuin tällainen voidaan erottaa esimerkiksi poliittisesta retoriikasta ja erilaisista maailmaamme kuvaamaan pyrkivistä konstruktioista – vaikutus on silti kummassakin rintamassa vähäinen. Motiivit ovat pääasiassa sisäsyntyisiä.

Realismia tulee toki kiittää – mikäli siitä seuraa jotakin. Ymmärrystä omasta asemastamme niin Euroopassa kuin koko maailmassa. Mahdollisuuksistamme, vaihtoehdoistamme. Politiikan ja moraalin erosta. Harkintaa ja johdonmukaisia politiikkoja.

Mutta on myös mahdollista, että kaikki jää retoriikan tasolle. Tällöin sillä, että joku sanoo jotakin ”realistista”, ei ole mitään merkitystä. Seuraavaksi vain joku sanoo jotain ”ei-realistista”, ja näin nämä kaksi poolia leijuvat yläpuolellamme. Te liittoudutte sinne, me tänne. Ja sitten heitellään lisää ilmapalloja.

Eikä parane mikään, ei valtiomme asema eikä maailman ahdinko.

Mutta tulipa taas sanottua, ja sehän se on niin mahtavaa.

Pariisi, islam, liberalismi ja Houellebecq

Minulla on ollut jonkin aikaa mielessä kirjoittaa Michel Houellebecqin uudesta kirjasta Alistuminen (alkuteos Soumission, suomentaja Lotta Toivanen, WSOY 2015). Pariisin uusimmat terrori-iskut antavat ajatukselle kalmankelmeän ja oksettavan hehkun. Vaikka Auschwitzin jälkeen ei pitänyt olla runoutta, Pariisin jälkeen on syytä olla Houellebecqia. Yhden nihilistin tuottama fiktio tarjoaa tapahtumille paljon suurempia selityksiä kuin itseään vihaavan lännen ”faktuaalinen” uutistuotanto. Selitys ei ole kaunis.

Lehdet ovat kysyneet perjantai-illasta alkaen, miksi taas näin kävi. Mitä meille on tapahtumassa? Samat kysymykset toistuvat jokaisen karmean terrori-iskun jälkeen. Korkeaotsaisten toimittajien, tutkijoiden ja asiantuntijoiden avulla ruoskimme itseämme muutaman päivän. Terrorismi toki tuomitaan, mutta samalla tuomitaan se maailma, missä me elämme. Länsi.

Tänä aamuna HS kertoi otsikossaan Pariisin olevan jo toipumassa – muutama vuorokausi iskun jälkeen. Tutkija kertoi, että terrorismin seuraus on aina reaktioissa ja että niitä pitää nyt hillitä. Mitä konkreettisesta, ruumiista, elämän päättymisestä. Ei se olekaan ase ja mies sen varressa, joka tekee terrorismin – se on reaktiomme, joka konstituoi uuden todellisuuden. Häpeä länsi. Häpeä!

Mikä auttaa pientä poloa? Rakastetaan enemmän. Ei pelätä! Muistetaan oikea hashtag ja trikolori. Ranska kuuluu kaikille!

Liikaa ei sovi surra siksikään, että täytyyhän tämä suhteuttaa muihin iskuihin. Ensinnäkin niihin, joita tapahtuu koko ajan maissa, joista ihmiset tänne pakenevat (#welovelibyasyriairaqafghanistan). Toisekseen Norjaan.

(Ja avatkaa nyt ne Pariisin kuppilat, kaupat ja kohteet jo! C’est la vie! Muutenhan Euroopan kaunein kaupunki saattaa turisteille näyttää siltä, mitä se oikeasti pitkälti onkin: monikulttuurinen kaaos.)

Eikä yhtäläisyyksiä asioiden kesken saa tehdä, moralistit varoittavat. Ei sillä ole mitään tekemistä sen kanssa. Toistan: ei sillä ole mitään tekemistä sen kanssa! Koska tyhmä kansa kuitenkin niin luulee – epärationaalisen ja valaistumattoman päättelykykynsä varassa – on sitä syytä ohjailla muutaman päivän ajan hieman pontevammin. Otetaan käyttöön kansaan uppoavia symboleja: passi, raja, turvallisuus. Kyllä me teistäkin pidämme huolen. Mutta maailma nyt vain on tällainen, nykyään.

Liberalismi on kaikessa oikeassa. Paitsi silloin kun se ei ole. Julmetun usein nykyään se ei ole. Quo vadis, länsimainen ihanne? Hautaanhan minä, älkää suotta muistelko. Sietäähän sitä lähteäkin, jos näin heikko on.

Imperiumi kaatuu sisältäpäin. Me kutsumme heitä tuhoamaan meidät.

Liberalistien ja islamistien maailmankatsomuksissa on pelottavia yhtäläisyyksiä. Kummatkin vihaavat länttä suvereenina johtoajatuksenaan. Edelliset polttavasta syyllisyydentunnostaan, jälkimmäiset sen tyhjyyden, arvottomuuden ja puolustushaluttomuuden vuoksi.

Häpeä kotouttamispolitiikka, häpeä äärioikeisto, häpeä Yhdysvallat, häpeä rasistinen kulttuurimme. Me vihaamme itse itseämme. Katsokaa, kuinka paljon me vihaamme itseämme, katsokaa nyt!

Mutta ei niin huonoa, ettei jotakin hyvääkin: Koska teitä me emme vihaa, käsittäkää se. Älkää ampuko meitä, me emme vihaa teitä, me emme halua teille muuta kuin hyvää. Me haluamme pelastaa teidät! Anteeksi, kun emme voineet pelastaa teitä. Nyt te näytätte meille, mitä te joudutte koko ajan kestämään. Tämä on niin oikein meille sioille!

Houellebecqin kirjassa Ranskaan tulee islamilainen valta 2020-luvulla. Presidentinvaalien toisella kierroksella vastakkain ovat Muslimiveljeskunnan Mohammed Ben Abbes ja Kansallisen rintaman Marine Le Pen. Vasemmisto liittoutuu kokonaan muslimien taakse, mutta myös osa oikeistosta. Ben Abbes voittaa ylivoimaisesti.

Lopullista ratkaisua ennen muslimit ovat jo täyttäneet koulutushallinnon. Eihän ranskalaisia sellainen edes kiinnosta! Yhdessä hetkessä koulutusjärjestelmä muuttaa muotoaan, sukupuolet erotetaan, tyttöjen koulunkäynti muuttuu korostamaan koti- ja avioliittotaitoja. Myöhemmin yliopistot muutetaan islamilaisiksi, ja työntekijöiltä (miehiltä) vaaditaan kääntymys islamin uskoon. Saudi-Arabian raha on pyhää ja runsasta.

Muslimit eivät valtaa Ranskaa väkivallalla, vaikka kuolleitakin väistämättä tulee. He valtaavat Ranskan ranskalaisten tuella. Jääkö joku kaipaamaan Ranskaa, ei kerrota. Juutalaiset ja naiset katoavat. Päähenkilö jää hetkeksi kaipaamaan sitä, että ei voi enää katsella naisten takamuksia kadulla eikä kaataa sänkyyn nuoria opiskelijatyttöjä… Vain hetkeksi.

Onnekkaille uusi valta tarjoaa mahdollisuuksia, hienoja mahdollisuuksia. Kuten useita vaimoja ja suojaikärajan alittavia seksikumppaneita. Edes alkoholia ja mässäilyä ei tarvitse lopettaa, sillä uusi islam on strategista. Arvot syntyvät suoraan edellisten tyhjien päälle. Valta syntyy alhaalta ylöspäin. Uuden presidentin ei tarvitse kuin nyökkäillä.

Länsi alistuu islamille, mutta paljon oleellisempaa on se, että naiset alistuvat miehille. Islam ymmärtää, että koko maailma syntyy kotoa. Ihmisen suurin onni löytyy alistumisesta, naisen miehelle, miehen jumalalle. Liberalismi on laittanut alulle sen, minkä islam vain viimeistelee. Koska ihmiset ovat lopulta inhimillisiä.

Ja jumala kyllä joustaa, tarvittaessa. Se on liberalismin ainoa perintö.

Vasemmisto antaa Ranskan pois – aivan kuten näemme omassa maassammekin joka ikinen päivä. Lehdistö on hiljaa, vääriä mielipiteitä ja totuudellista kerrontaa pimitetään. Yhteiskunnan rakenteet alkavat siirtyä vähitellen uuteen järjestykseen. Mutta jos joku luulee, että huikentelevainen ja moralistinen vasemmisto tähän yksin kykenisi, on hän surullisella tavalla väärässä.

Konservatiivit ja epäpoliittiset intellektuellit ovat myös täysin kyllästyneitä arvotyhjään Ranskaan, liian feminiiniin kristinuskoon ja sivistyksen tilaan, velttoihin, tyhmiin ja passiivisiin ihmisiin – ja vasemmistoon. Tai jos eivät olekaan, mitä sitten. Voi olla, että he eivät välitä enää mistään, paitsi omista fyysisistä tarpeistaan. Muutos tuo ainakin jotakin jännittävää. Kaunista konkreettista pahoinvointia aiheuttavan abstraktin sijaan.

Estetiikka lepää ennen muuta muslimitytön alusvaatteissa ja alistuneissa ruumiinaukoissa, ei enää ranskalaisnaisen minihameessa ja korkokengissä. Kaikkeahan ei voi saada (liberalismi meni tässäkin niin pieleen).

Houellebecq muistuttaa jokaisessa kirjassaan, että mihinkään ei kannata uskoa. Ei sääntöihin, arvoihin tai sopimuksiin. Ei vihaan, rakkauteen tai edes uskoon. Ranskan muuttuminen islamilaiseksi ei vaadi mitään, se tapahtuu tuossa tuokiossa. Kirjallisuudesta, naimisesta ja syömisestä kiinnostunut päähenkilö rakentaa olemuksensa uudelleen. Muutos vapauttaa hänet katumasta mitään, se antaa uuden elämän.

Vaikka Houellebecq saa usein täyslaidallisen oikeamielisiltä feministeiltä, on hänen mieskuvansa se kaikkein kammottavin. Ja vaikka hän on sanonut, että islam on sairain uskonto, on hänen arvionsa liberalismista vielä paljon surullisempi. Kuten olen itsekin tässä blogissa monesti korostanut: me teemme sen ihan itse.

Alistuminen on saanut yhä edellisiäkin kirjoja enemmän huomiota. Ei vähiten siksi, että sen ilmestymispäivänä tapahtui terrori-isku Charlie Hebdo -lehden toimitukseen. Kuvaavaa kuitenkin on, että kirjassa on paljon vähemmän mässäilyä kuin monissa muissa Houellebecqin kirjoissa. Kaikki tapahtuu kauniisti, säröttömästi, kuin ennalta kirjoitetun mukaisesti. Kirjan voi jopa lukea samanlaisen nihilismin vallassa kuin mikä sen sanoma on: no jaa, Ranskasta tuli islamilainen valtio, onkohan minulla edes paha olo?

Ja samaan tapaan jo muutaman päivän päästä kollektiivinen muistimme on määrittänyt Pariisin tapahtumat sopimaan hyväksyttyyn kertomukseen. Rakenne on nytkähtänyt uuteen asentoonsa, pelko ja odotus ovat uusia normaaleja. Mietitäänpä taas, mikä meitä oikein vaivaa. Sillä täytyyhän MEITÄ joku vaivata, kun meille näin tehdään!

Ja vaivaahan meitä: meitä vaivaa ensi sijassa se, että me edes mietimme, mikä meitä vaivaa. Nuo, jotka tulevat tänne meitä tappamaan – heitä vaivaa! Meitä vaivaa se, että me pyydämme anteeksi, vaikka meidän pitäisi puolustaa itseämme. Meillä oli joskus muuta kuin tämä kolkko ”vapaus”, nenäkkäät oikeamieliset ja seuraavan päivän apologeettinen islamin puolustus. Tällä kaikella oli joskus sisältö, meillä oli arvoja ja tavoitteita.

Nihilisti ajattelee, että antakaa sitten sitä konkretiaa. Antakaa abstraktin tilalle verta, kuolemaa, tuskaa! Antakaa ahdistuksen tilalle pakkoa, verhoa, kaapua! Antakaa tyhjyyden tilalle jotakin.

Ja kyllä joku antaa. Siihen voi sentään luottaa. Kaunokirjallisuudessa ja tosimaailmassa.

Että sellaiset hautajaiset.

Samasta aiheesta:
Charlie Hebdon jälkeen kirjoitettu Islamistaistelijan probleema, liberalismin nimeen
Terroristien hyveellisyys ja jihad grooming
Maahanmuutto, yhteisö ja henkilökohtaisen poliittisuus

Pakolaiset, intressit, moraali, politiikka (ja yksi dystopia)

Seuraava pitkä kirjoitukseni lähestyy humanitaarisen maahanmuuton teemaa hyvin monesta suunnasta. Osiot voi lukea itsenäisesti, mutta kokonaisuus tarjoaa kuvan siitä, millaisia seikkoja ilmiössä oikeasti tulisi mielestäni ottaa huomioon. Pyrin jatkossa syventämään jokaisen osa-alueen käsittelyä yksittäisissä blogiteksteissä. Lisäksi aion käsitellä tarkemmin muun muassa EU:n politiikkaa.

keräyspiste

Muut kuin taloudelliset intressit & mitä voidaan tehdä

Saksa ei noudata Dublin-menettelyä syyrialaisten kohdalla. Merkel ja Saksa ovat päässeet vaivalla ansaittuun moraaliseen kiitoon eurooppalaisessa sentimentaalisessa mediassa ja politiikassa. Tarpeeseen ne tulevatkin – esimerkiksi Kreikka-kriisissä menetetyt kasvot tarvitsevat kohotusta. Saksa on myös suoraan ilmoittanut, että sen vastauksen pakolaiskriisiin on määrä auttaa Kreikkaa. Harmi vain, että yli 40 prosenttia maahan saapuvista turvapaikanhakijoita ei tule Kreikan tai eteläisen Euroopan suunnalta vaan Balkanilta. Kuinka kauan Saksan ”moraalinen johtajuus” jaksaa loistaa?

Kun yksi ryhmä asetetaan erityisasemaan turvapaikkamenettelyssä, prosessi usein yksinkertaistuu. Ensisijainen jako on syyrialaiset ja muut. Koska on oletettavaa, että nimenomaan syyrialaiset ovat se joukko, joka todennäköisimmin täyttää pakolaisuuden määritelmän, on toiminta kannatettavaa, sekä tehokkuuden että humanitaarisuuden kannalta. Myös Suomen kannattaisi tehdä vastaavanlainen linjaus ja ”kantaa vastuunsa” nimenomaan sotaa ja vainoa pakenevien ihmisten auttamisen myötä. Valitettavasti Suomeen suuntautuu huomattavan vähän syyrialaisia (osin juuri Keski-Euroopan em. vetotekijöiden vuoksi) ja sitä enemmän muita, somaleita, afganistanilaisia ja erityisesti irakilaisia.

Syyrialaisten mukanaolo helpottaa myös muualta tulevien siirtolaisten eteenpäin pääsyä ja suojelun saamista – mitä suurempi siirtolaisvirta, sitä helpompi myös heillä, jotka eivät pakene ensisijaista sotaa ja vainoa, on edetä. Monet siirtolaisryhmät voivat kiittää syyrialaisia myös siitä, että he ovat ”avanneet länsimaisten sydämet” apposen auki – mahtuuhan sinne sitten samalla muitakin kuin ”aitoja” pakolaisia. Kolmannekseen mitä suurempi paine valtion turvapaikkaviranomaisiin kohdistuu, sitä enemmän vipuvoimaa hakijat yleensä saavat. Myöskään Suomessa viranomaisten resursseja ei lukuisista toiveista huolimatta tulla lisäämään siinä määrin, että tutkiminen – tai esimerkiksi palauttamiskäytännöt – oikeasti olisivat tehokkaita. Toisaalta myöskään syyrialaisten joukko ei ole ongelmaton: mukana on erittäin todennäköisesti muun muassa ISISin joukoissa taistelleita, mutta asiaan puuttuminen on hyvin vaikeaa.

Se, että yksi ryhmittymä on asetettu erityisasemaan mutta samalla salakuljettajien toimintaan ei ankarasti puututa, on omiaan lisäämään ongelmia. Dublinin pätemättömyys tiettyjen ryhmien kohdalla saa muut turvautumaan salakuljettajien apuun yhä enemmän, jotta merkintä ennen tavoitemaata jää puuttumaan. Mitä tämä sitten tarkoittaisi tilanteessa, jossa muutenkin lähes 100 prosenttia tulijoista tulee salakuljettajien avustuksella – mahdollisesti lisää kuolonuhreja salakuljettajien yhä ahneempien toimintatapojen myötä. Joka tapauksessa järkevä politiikka suuntautuisi ennen muuta olojen tasapainottamiseen lähtöalueilla, pakolaisten auttamiseen lähialueilla sekä salakuljettajien toiminnan vaikeuttamiseen. EU:n rooli etenkin kahdessa jälkimmäisessä on oleellinen.

Perustavammanlaatuiset, joskin epätodennäköiset, parannuskeinot liittyisivät globaalin talousjärjestelmän tasapainoisemmaksi muuttamiseen sekä suurvaltojen ja EU:n ulkopolitiikkaan. Humanitaarinen maahanmuutto ei tule asioita muuttamaan, päinvastoin. Se ei vaikuta lähtömaihin muuta kuin negatiivisesti ja toisaalta se lisää ongelmia kohdemaissa.

On oleellista ymmärtää, että konfliktien ratkaisun keinot ovat hyvin erilaisia kuin taloudellisen huono-osaisuuden vähentämiseen tarvittavat keinot. Vaikka Lähi-idän tilanne vaikuttaa kaoottiselta, on sen ratkeaminen kuitenkin merkittävästi todennäköisempää kuin maailman köyhyyden poistuminen. Näiden kahden ongelman tuottamat maahanmuuttovirrat ovat toisistaan poikkeavat. Mikäli meillä on ”vastuu” maailman pakolaisista, missä määrin meillä on sitä maailman köyhistä ja miksi?

Saksan eriyttävän toiminnan seurauksista muille ryhmille ei vielä voida sanoa mitään yksiselitteistä. Otaksun silti, että muiden ryhmien suojelun saanti tulee vähenemään. On kuitenkin päivänselvää, että suurvaltojen ”pakolaispolitiikkaa” ei voida analysoida ilman poliittisten ja strategisten intressien ymmärtämistä. Ylipäätänsä Lähi-idän monimutkaisia ja kansainvälisiä kriisejä ei voi tarkastella ilman tätä näkökulmaa.

Toisenlaisia intressejä voidaan etsiä Ruotsista, joka on alkanut kääntää ihmisvirtojaan Suomea kohti. Vaikka Ruotsin intressit EU-tasolla ovat näiltä osin samansuuntaiset kuin Saksan – liittovaltiollistuminen pakolaiskysymyksessä eli tasainen taakanjako – saattaa mukana olla myös sisäpoliittisia virtauksia. Ruotsidemokraattien edelleen nousevat käyrät kertovat pahaa kieltään siitä, miten kansa yhä enemmän ajattelee. Jossain vaiheessa raja tulee aina vastaan, ja vallassa olevat puolueet tai niiden osat alkavat siirtyä kohti uutta painopistettä. Siirtolaisvirtojen ohjaaminen muualle paineen vähentämiseksi ei ole lainkaan huono idea valtapuolueiden kannalta.

Myös aikaisemmin Ruotsin tekemät muutokset ovat näkyneet Suomessa, esimerkiksi somalialaisten suojeluhakemusten kohdalla. Ketjuvaikutus humanitaarisissa maahanmuuttovirroissa on ilmiselvä.

Halpatyövoima ja köyhyys

Massamaahanmuuton – niin laillisen kuin näennäisesti laittoman mutta sormien läpi katsottavan – ja ”globalisaation” seuraukset työmarkkinoilla ja sosiaalisessa ja taloudellisessa hyvinvoinnissa ovat kiistattomat. Saksan halpatyövoimamarkkinat ovat kasvaneet merkittävästi – jo vuonna 2008 halpatyövoimamarkkinoiden osuus oli yli 20 prosenttia, EU15-ryhmän toiseksi suurin. Köyhien osuus Saksan työssäkäyvistä kaksinkertaistui vuosien 2005 ja 2013 välillä ja on tällä hetkellä jopa 10 prosenttia. Britanniassa muutos on ollut kuudessa vuodessa 250 prosenttia (osuus nyt noin 6 %). Kaikista kotitalouksista kuudesosa on köyhiä.

Saksa imee kouluttamattomatkin maahanmuuttajat töihin paljon tehokkaammin kuin esimerkiksi pohjoismaat. Toisaalta se osaa valikoida myös muita kuin kouluttamattomia. Esimerkiksi nyt saapuvat syyrialaiset ovat suhteellisesti ottaen huomattavasti koulutetumpia kuin muut humanitaariset ryhmät – jälleen yksi selitys uudelle ”moraaliselle” Dublinin säännön kiertämiselle.

Halpamarkkinoissa meidän ei kuitenkaan tarvitse katsoa keskiseen Eurooppaan, vaan hälytys soi myös lähempänä. Ruotsissa – tuolla taloudellisen loisteen maassa, jonka tuottavuudesta me suomalaiset saamme vain haaveilla – työssäkäyvien köyhyys on kaksinkertaistunut alle kymmenessä vuodessa ja työmarkkinat ovat jo erittäin eriytyneet. Suomessakin on arvioitu olevan jo 500 000 työssä käyvää köyhää, vaikka ilmiötä ei virallisesti tunnustetakaan. Kerroksiset työmarkkinat ovat täyttä totta – humanitaarinen ja halpatyövoimainen maahanmuutto toimivat verrattomina fasadeina. Hyvinvointivaltiosta näennäisesti huolta kantavat korostavat, että tämä on ainoa vaihtoehto.

Ero keskisen ja etenkin eteläisen Euroopan ja pohjoismaiden työssä käyvien köyhien (tai köyhien ylipäätänsä) välillä on tietenkin siinä, että pohjoisen hyvinvointivaltioissa toimii oleellinen väliintuleva tekijä, valtio. Valtio ”kompensoi” työmarkkinoiden kyvyttömyyttä tarjota ihmisille riittävää elantoa. Oli kyse sitten harkinnanvaraisista tuista tai enemmän subjektiivisista oikeuksista, pohjoisen valtiot ovat aina kärjessä – huolimatta leikkauksista ja kiristyksistä. Lapsilisän keskimääräinen reaaliarvo on nyt 30 prosenttia alempi kuin kaksikymmentä vuotta sitten. Samoin esimerkiksi kotihoidon tuen taso on huomattavasti matalampi kuin 20 vuotta sitten.

Edelleenkin tuet ja etuudet ovat eurooppalaisittain korkeita, globaalisesti ajatellen lähes päättömän korkeita. Mikään ei ole suurempi vetotekijä. Turvallinen maa, jossa valtio on vahva. Jos tuet olisivat edelleen samalla tasolla kuin 80-luvulla, pakolaisten saapumistahti olisi 500 000 viikossa.

Kumpi oli ensin, muna vai kana? Talouden uusliberalisoituminen ja globalisaatio olisivat voimaltaan pieni murto-osa nykyisestä, mikäli ihmismassat eivät liikkuisi. Toisaalta on päivänselvää, että maahanmuutto ei ole syy talous- ja sosiaalijärjestelmien muutoksille. Se on välttämätön mutta ei riittävä tekijä. Juuri tämä ”monimutkaisuus” takaa, että poliitikoilla on paljon liikkumavaraa: he voivat tarkastella aina vain yhtä asian puolta ja tehdä kokonaisuudesta arvioita tämän pohjalta.

Valtion politiikka on yhä enemmän ”talouden realiteettien” sanelemaa. Nuo ”realiteetit” edellyttävät jatkuvaa halpatyövoiman lisäämistä. Hallituksen eilen linjaamat muutokset muun muassa työn ehtoihin alleviivaavat samaa asiaa: mitä heikommaksi käy suomalaisen duunarin työ – ennen muuta miesvaltaisten teollisuuksien ulkopuolella – sitä varmemmin valtio ja elinkeinoelämä pitävät huolen siitä, että maahan virtaa uusilla ehdoilla ja palkalla töitä mielihyvin tekevää porukkaa. Halpamaahanmuutto on sisäpolitiikan Kiina-ilmiö. Sen vaikutukset tulevat olemaan moninkertaiset.

Moralistisen hyväntekemisen politiikan tavoite on taas ”pelastaa ihmisiä”, ei suinkaan varmistaa nöyrän halpatyövoimareservin olemassaoloa. Koska samat ihmiset (=”pakolaiset”) voivat toimia nukkeina molemmille rintamille, tilanne on täydellinen win–win – uusliberaali oikeisto paiskaa kättä uusmoraalisen vasemmiston kanssa. Tämä on kuitenkin tappava cocktail hyvin monille – suomalaisuutta vaaliville, hyvinvointiyhteiskuntaa vaaliville, kotia, uskontoa ja isänmaata vaaliville, työmoraalia ja ansaittua oikeutta vaaliville. Kyseessä on nykyaikaisen liberalismin ydin, toiminnan primus motor.

Kriittinen ihminen voi toki ihmetellä, kumpi on pahempi, uusliberaali oikeisto, joka haluaa tuet ja oikeudet minimiin kaikilta vai moralistinen vasemmisto, joka haluaa nuo tuet ja oikeudet kaikille.

Pahuudesta en mene sanomaan, mutta selvää on, että oikeisto toimii järkiperäisesti: Elinkeinoelämä – oikeiston perusta – on ainoastaan rationaalinen, omien intressiensä mukainen. Se tosiseikka, että nuo intressit eivät useinkaan ole yhteneväiset valtion kansalaisten intressien kanssa, on julkisessa keskustelussa täysin toissijaista.

Vasemmiston intressit ovat sen sijaan enemmän tai vähemmän hukassa. Se syyttää kriittisiä ihmisiä ”hyvinvointisovinismista” – kaikille ei haluta sallia samoja oikeuksia (rahaan) – ja ihmettelee, mihin kannatus häviää. Kansa ei ole koskaan niin ”moraalista” kuin paimenensa. Mutta kyllä punainen vasemmistokin vielä oppii. Vihreä sen sijaan ei opi – mutta sen ei tarvitsekaan. Miksi? No siksi, että tämä kaikki on sen intressien mukaista.

Lopputulos on kuitenkin sama eikä kukaan voi sille yhtään mitään: näillä mennään, koska millään muulla ei mennä.

Mahtuuhan tänne

Kuten edellisessä kirjoituksessani mainitsin, on yksinkertaisesti typerää verrata kehittyvien tai ei-liberaalien maiden siirtolaisten sisäänottomääriä hyvinvointivaltioiden sisäänottomääriin. Turkki, Libanon ja Jordania eivät kompensoi sosiaalisen, kulttuurisen tai taloudellisen hyvinvoinnin puutteita maahanmuuttajille – ne onnistuvat mahdollisesti ainoastaan tarjoamaan enemmän perustavaa turvallisuutta kuin lähtömaa tai -alue (eikä tämäkään ole aina selvää, sillä monet pakolaisleirit ovat yksilöille hyvin turvattomia). Niiden tärkein vetotekijä on kuitenkin se, että ne ovat kauttakulkumaita.

Olen viimeisen viikon aikana lukenut suomalaisista sanomalehdistä yhteensä 12 kirjoitusta, joissa eksplisiittisesti sivuutettiin tuo ymmärrys eri valtioiden eroista. Pahimmissa laskettiin, kuinka paljon Suomessa on maantieteellistä tilaa ottaa uutta väestöä, toisin kuin vaikka Libanonissa. ”Mahtuuhan tänne”-teoria on suosittua myös akateemisessa maailmassa.

Tällaista keskustelun todellisuutta on hyvin vaikea seurata ilman, että omakin argumentaatio taantuu satiirin puolelle. Ihminen turvautuu mustaan huumoriin, kun kaikki muut välineet on todettu jo turhiksi.

Aikaperspektiivin merkitys

Valtiomme ei ole onnela tänne muuttaville turvapaikanhakijoille. Töitä on niukalti tai ne ovat heikosti palkattuja. Syrjäytyminen ja segregaatio vallitsevat. Erot suomalaiseen keskiluokkaan vain kasvavat. Kulttuuri on erilaista. Salakuljettajien ja propagandan tarjoamat lupaukset eivät täyty. Lapsista ei tule lääkäreitä. Elämä on taloudellisesti turvatumpaa kuin ennen, mutta harvalle se näyttäytyy sellaisena kuin ennen liikkeelle lähtöä uskottiin. Kulttuuriset ongelmat kärjistyvät. 1980-luvun hyvinvointionnelaa tästä maasta ei koskaan enää tule.

Britannian ulkoministeri Hammond totesi muutama viikko sitten, että kehitysmaista tuleva siirtolaisuus on uhka eurooppalaiselle elintasolle ja sosiaaliselle infrastruktuurille (ja aiheutti luonnollisesti myrskyn). Kaikista ilmeisimpiä (ja helposti todennettavia) asioita ei saa sanoa ääneen. Eliitillä ja ylemmällä keskiluokalla menee kuitenkin aina hyvin.

Vaikka moraalipuhe näyttää nyt olevan kaikkein korkeimmalla, häviää se kuitenkin taloudelle aina, kun puhutaan ihmisjoukoista, joiden intressit eivät ole täysin yhteneväisiä.

Moralisteja eriarvoisuuden asia ei kuitenkaan enää haittaa. Moralistinen politiikka on kiinnostunut välittömistä asioista, sitä ei kiinnosta pitkän ajan näkymä. Se välittää poseeraamisesta ja pisteistä – sitä eivät kiinnosta rakenteelliset ongelmat muuta kuin siinä tapauksessa, että niillä voidaan uhriuttaa vähemmistöjä. Moralistinen politiikka on kiinnostunut ad hoc – juuri nyt se haluaa lisää maahanmuuttajia. Nyt! Lisää! Avatkaa sydämenne ja talonne! Myöhemmin se voi valittaa, että tukia ei saa leikata tai että rasismi kukkii. Mutta oikeisto on vahvempi ja sen argumentti kiistattomasti totta: eihän tällaisen populaation kohdalla ja tällaisessa maailmassa hyvinvointivaltiota voi enää ylläpitää!

On yksinkertaisesti järjetöntä, että tämänhetkinen pakolaiskeskustelu keskittyy ainoastaan tähän hetkeen. Media ynnäilee vastaanottotoiminnan kustannuksia ja piirtää punaisia otsikoita siitä, kuinka pakolaiset eivät sittenkään saa niin kamalasti rahaa. Poliitikot korostavat, kuinka suhteellisen edullista kaikki on ja että kyse on inhimillisyydestä. Maahanmuuton kustannusten laskeminen on edelleen lapsenkengissä eikä valmiita malleja edes ole. Pitkittäisseuraaminen on mahdotonta.

Humanitaarisen maahanmuuton taloudelliset, sosiaaliset ja kulttuuriset kustannukset ja ongelmat ovat paljon pitempiaikaisia ja haasteet suurempia kuin välitön vastaanottoon liittyvä toiminta antaa ymmärtää. Mikäli kyse tosiaan olisi vain ”sydämien avaamisesta” nyt – ja että esimerkiksi repatriaatio olisi todennäköinen eli siis että pakolaisuus loppuisi aikanaan, kun olot kotimaassa ovat parantuneet – tilanne olisi varsin yksinkertainen. Mutta näin ei ole. Suurimmat haasteet niin yksilöille kuin vastaanottavalle yhteiskunnalle alkavat vasta myöhemmin. Maahanmuutto ilmiönä ei myöskään useinkaan ”lopu”, tunteikkaista vaatimuksista huolimatta. Esimerkiksi haasteet toisen sukupolven kanssa saattavat monilla ryhmillä olla merkittävämpiä kuin laupeuteen välittömämmin kiinnittyneellä ensimmäisellä sukupolvella.

Joka tapauksessa on selvää, että tällaiset ihmisvirrat tekevät Suomesta ja Euroopasta hyvin erilaisen paikan verrattuna siihen, mitä ne olisivat saapumisten ollessa maltillisempia. Kokonaan toinen lukunsa on Euroopan kulttuurinen ja uskonnollinen muutos ja esimerkiksi se, mitä muslimien osuuden kasvu kymmeneen prosenttiin vuoteen 2050 mennessä aiheuttaa.

Keskustelusta

Pakolaisteeman vyörytys on päätä huimaavaa. Julkisuuden toimijat kertaavat kerta toisensa jälkeen, kuinka keskustelua tarvitaan ja että asia on monimutkainen – ja tämän sanottuaan jättävät itse tekemästä sen, mitä juuri korostivat. Saamme lukea keskustelun keskustelun keskustelun analyyseja, suoranaista propagandaa, näennäisesti punnittuja ”yhtäältä inhimillisyys, toisaalta ongelmista pitää voida puhua”-kirjoituksia, joissa kuitenkaan koskaan ei puhuta ongelmista – paitsi niistä, mitkä liittyvät nettirasisteihin ja vihapuheeseen. Valtamedian infantiilit analyysit, jotka ovat yleensä täysin kyvyttömiä kurkottamaan ajassa niin taakse- kuin eteenpäinkään, tekevät monien olon aiheellisesti surulliseksi ja voimattomaksi.

Mitä ihmettä tällaisessa tilanteessa tekee normaali, sydämen ja järjen omistava suomalainen?

Henkilökohtaisesti en lainkaan ihmettele, jos vihapuhe ja ylilyönnit lisääntyvät. Ongelma on hyvin pitkälti eliitin itsensä luoma. Ihmiset, joilla ei ole keinoja kestää tilannetta, reagoivat helpoimmalla mahdollisella tavalla.

Toisaalta sitä joukkoa, joka hyvää hyvyyttään uskoo olevansa avuksi, koska ”pakolaisia vaan nyt tulee niin paljon”, ei tietenkään pidä syyttää. Mikäli hyväsydäminen ja suomalaiseen vastavuoroisuuteen tottunut ihminen on julkidiskurssin varassa, hän todellakin haluaa kuljettaa lastenvaatenyssyköitä vastaanottokeskuksen keräykseen ja avata kotinsakin kärsiville. Ei tämä kaaos heidän vikansa ole.

Onkohan kukaan sentimentaalisen politiikan masinointia järjestävä taho pohtinut sitä, kuinka kauan ihmisten hyväsydämisyys kestää? Ihmisvirroille ei näy nimittäin loppua. Mitä sitten, kun seuraa auttamisähky ja todellisuus hyppää silmille? Siirrytäänkö suoraan SPR:n kontilta nettiin kirjoittamaan vihakirjoituksia vai käydäänkö jonkin välivaiheen kautta? Onko Saksankaan Willkommenskultur ikuista?

Yhteiskunnalliset ongelmat

Yhteiskunnan homogeenisen luonteen menettäminen ei sureta ketään – päinvastoin, siitä pääsemistä pidetään väistämättömänä ja kannatettavana voittona. Homogeenisyyteen – olipa tuo etnistä, uskonnollista, kulttuurista tai mitä ikinä – viittaamista pidetään rasistisena tai myyttisenä. Asialla on kuitenkin lukuisia tosimaailmallisia seurauksia, tunnustettiinpa ne julkisessa politiikassa ja keskustelussa tai ei.

Taloustilanteemme ei tule sallimaan merkittäviä lisäyksiä integraatio- tai kotouttamispalveluihin. Toisaalta erilaiset leikkikerhot eivät vastaa tarvetta. Kotoutumispolitiikan voittajia ovat erilaiset järjestöt ja yksityiset yritykset. Yliliberaali integraatiopolitiikka – tai oikeammin vasemmistosuvaitsevainen monikultturismi – on aivan liian kesyä ja myötämielistä, erityisesti yhdistettynä yhä auliiseen hyvinvointiyhteiskuntaan. Integraation pitäisi olla paljon selvemmin assimiloivaa ja tulijan omaa vastuuta korostavaa. Toisaalta esimerkiksi kielenopetus ja suomalaisen kulttuurin välittäminen tulisi olla huomattavasti laaja-alaisempaa ja syvempää. Maltillinen oman kulttuurin säilyttäminen – esimerkiksi lasten oikeus lukea ensikieltä koulussa – on mahdollista yhdistää vahvemmin sulauttavaan politiikkaan. Tämä on kaikkien edun mukaista, niin tänne saapuvien kuin täällä jo olevien. Suomen pitäisi olla rohkea ja terveellä tavalla ylpeä itsestään, ja ajaa maahanmuuttopolitiikkaa näiden arvojen päälle.

Väestöpohjan yhä moninaistuessa on myös taloudellisesti mahdotonta säilyttää vallitsevaa monikulttuurisuuspolitiikkaa – ja kuten edellä selitin, myös hyvinvointiyhteiskuntapolitiikkaa. Aulis liberaali hyvinvointivaltio ei voi pitää rajojaan auki, vallankaan kun ekonomistien fantasiat maahanmuuttajien aikaansaamasta työllisyyden ja tuottavuuden kasvusta eivät tule toteutumaan. Globaalissa maailmassa hyvinvointiyhteiskunnan voi olla vaikeaa olla pystyssä edes rajat kiinni – kielikuvani tarkoittaa hyvinvointipalveluiden eksklusiivisuutta, ei konkreettista liikkumisen kieltoa – mutta rajat auki se ei tule onnistumaan sitäkään vähää. Kuulettehan jo korinan?

Yhteiskunnan alatasot kapinoivat ensin. Ollaanko nyt sitten vihapuhevaiheessa? Historiallisesti tarkastellen se on toki hyvin maltillista. Jossain vaiheessa puhe saattaa kuitenkin muuttua teoiksi. Oleellisinta ei ole se, ovatko kapinoijat kantasuomalaisia vai maahanmuuttajia, vaan se, että yhteiskuntarauha rapisee. Toisaalta maahanmuuttajien kapinointi lisää kulttuurista identifikaatiota oman ryhmän suuntaan. Valtio, jossa ei enää ole etnis-kansallista yhtenäisyyttä, mutta ei myöskään riittävää identifioitumista esimerkiksi poliittisiin etnisesti ”sokeisiin” instituutioihin (ns. perustuslaillinen patriotismi), on hyvin heikoilla. Monikultturistinen eriyttävä politiikka vähentää nimenomaan jälkimmäistä, koska valtio nähdään ennen muuta oman ryhmittymän pyrkimysten takaajana.

Mutta myös keskiluokka alkaa liikehtiä, esimerkiksi lapsiperheet. Ihmiset huomaavat, että he saavat veroillaan yhä vähemmän. Lasten koulu ei ole itsestäänselvyys, vaan sekin pitää valikoida, ehkä myös ostaa, esimerkiksi muuttamalla oikealle alueelle. Eriarvoistumisen myötä muitakin koulu- ja oppimispalveluita pitää ehkä ostaa. Päiväkotien ryhmät pullistuvat ja lapset voivat huonosti. Yksityiset tarjoajat tunkeutuvat alueelle yhä voimakkaammin ja kysyntä kasvaa. Vähennysoikeuksia tiukennetaan ja omavastuut kasvavat – onhan teillä varaa. Lapsilisät ja perheoikeudet heikkenevät. Tarveharkinta lisääntyy ja hyvinvointiyhteiskunnan subjektiiviset ja universaalit oikeudet puretaan. Lääkäripalveluiden saatavuus on paikoin heikkoa, ja ainakin lapsilla pitää olla yksityinen vakuutus, joka takaa hyvän hoidon yksityislääkärillä. Lukuisat muutkin aiemmin valtion takaamat palvelut, vanhusten ja vammaisten hoidosta lasten puheterapiaan, alkavat olla heikkoja, ja keskiluokka joutuu hankkimaan palvelunsa yhä enemmän yksityiseltä sektorilta.

Jos samaan aikaan yhä kasvava joukko – maahanmuuttajia ja suomalaisia syrjäytyneitä – kerää sosiaalivaltion jäänteet itselleen, missä kulkee veronmaksajien sietokyvyn raja? Mihin valtiota enää tarvitaan? En usko, että keskiluokka muuttuu väkivaltaiseksi. Se vain yksinkertaisesti ei enää halua maksaa, koska kompromissi ei ole enää reilu. Yhteiskunnan sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja luottamus vähenevät, vastavuoroisuus murtuu, heikoimmista huolehtimisen periaatteet särkyvät, pohjoismaalainen hyvinvointiyhteiskunta ja mentaliteetti loppuvat. Kyse ei taaskaan ole vain taloudesta, vaan myös kulttuurisesta identifikaatiosta. Tutkimusten mukaan heterogeenisyys vähentää motivaatiota harjoittaa oikeudenmukaisuutta oman ryhmän ulkopuolisten hyväksi. ”Avointen sydämien politiikka” ei tule kestämään, koska ihmisten moraaliset ja inhimilliset kyvyt eivät ole merkittävästi parantuneet globalisaation ja kansainvaellusten myötä – ihmiset ovat edelleen ihmisiä, eivät suvaitsevaisia maailmankansalaisrobotteja. Valtio on pakkojärjestelmä: hyvä valtio on mahdollisesti hyvä pakkojärjestelmä, paha on vain pakkojärjestelmä. Pohjoismaisen mallin piti olla hyvä.

Se, mitä täällä on aikaansaatu, ei ole ilmaista eikä itsestään selvää. Se kaikki voi loppua eikä se ole edes kovin vaikeaa.

Eikä kukaan kerää sitten enää vaatenyssyköitä kenellekään.

Vastuunkanto ja ad hoc -politiikka

Humanitaarinen maahanmuutto on vahvasti normatiivinen kysymys. Oikeamieliselle ihmiselle sen nostattama moraalinen aivomyrsky on niin voimakas, että muut ajattelun ja toiminnan sektorit ajautuvat vajaatoimintaan. Politiikka sen sijaan – vaikkakin myös normatiivista – toimii erilaisella logiikalla. Politiikka ei ole yhteisten asioiden hoitoa kuin utooppisissa kuvauksissa kaukaa sota-ajoilta, vaan lyhytjänteistä poukkoilua, tulipalojen sammuttamista, nelivuotiskausien strategioita, uudelleen valinnan varmistamista ja lehmänkauppoja. Jos kyseessä on ylikansallinen EU-politiikka, kaikki edelleen kärjistyy, niin moraaliset myrskyt kuin byrokraattiset mustat aukot ja politiikan lyhytnäköisyys. Varsinaisia päätöksiä tehdään yhä vähemmän, mutta kun niitä tehdään, kukaan ei varsinaisesti tiedä miksi tai mitä hyötyä niistä on. Päätöksiä tehdään, jotta erinäiset ilmiöt näyttäisivät toisenlaisilta – ei siksi, että ongelmiin pyrittäisiin saamaan ratkaisuja.

Poliitikot, tutkijat ja media kuvaavat maailmaamme poikkeuksellisen kompleksiseksi. He esittävät, että kaikki on nykyään niin monimutkaista, että mitään ei oikein voikaan tehdä. Kaikki on epävarmaa, asiat riippuvat liikaa toisistaan, olemme keskinäisriippuvaisia ja kaikki on sekavaa. Historiasta tiedämme, että lähes kaikilla ”sekavilla” aikakausilla on aina puhuttu samanlaisin sanamuodoin. Enemmän kuin maailman järjettömästä kompleksisuudesta kyse on päätöksentekijöiden kyvyttömyydestä tehdä merkittäviä päätöksiä.

Jos EU päättää saattaa voimaan kiintiöt XX XXX maahanmuuttajasta, maailman köyhyys ei poistu. Afrikka ei tyhjene eikä parane. Hukkumiset eivät lopu. Maailman suistuneet valtiot eivät korjaannu, ihmisoikeusloukkaukset eivät lopu. Sen sijaan elämä kurjistuu myös Euroopassa. Moralistit eivät näe maahanmuutossa mitään negatiivista – sen vuoksi maahanmuuton merkittäväkään lisääminen ei tuottaisi ongelmia. Rehellisemmät ihmiset sen sijaan tietävät, että hyvä yhteiskunta kykenee kantamaan vain tietyn määrän erilaisuutta pysyäkseen yhä hyvänä.

Onko EU:n vastuulla pyrkiä helpottamaan kaikkien maailman ihmisten oloja? Onko EU:lla velvollisuus lievittää väestöräjähdystä levittämällä ihmisiä tyhjemmille seuduille? Pitääkö EU:n kantaa vastuuta ihmisistä, joiden omat valtiot eivät saa aikaiseksi mitään? Onko ylikansallisella talousliitolla todellakin suurempi vastuu maailman köyhistä kuin näiden omilla valtioilla? Kysymyksiä, joita harvemmin kuulemme. Esimerkiksi akatemian sisällä kyllä-vastaus on niin ilmeinen, että sitä ei edes tarvitse erikseen mainita. Jos lapsia kasvatettaisiin vastuuseen ja vastuullisuuteen yhtä skitsofreenisella logiikalla, he olisivat menetettyjä tapauksia viimeistään kouluikään mennessä.

Maailman suurin ongelma on väestönkasvu. Ongelman erityispiirre on siinä, että sen vaikutukset eivät lievenny, vaikka ongelman esiintyvyyttä tasoitettaisiin. Sen vaikutukset lisääntyvät ja ne ongelmat, joita täällä ei ennen ollut, ovat täällä nyt. Ja ne ovat yhä edelleen siellä toisaallakin. Maahanmuuttoa tai maailman ongelmia ei voi tarkastella enää vuonna 2015 ilman, että ymmärtää jotakin kantokyvystä, niin ympäristöllisestä, sosiaalisesta, kulttuurisesta kuin taloudellisestakin.

Vuosikymmenestä toiseen nämä valtiot ja alueet liukuvat sosiaaliseen, taloudelliseen ja humanitaariseen tuhoon. Sitä eivät paranna maahanmuutto, eivät seuraavaan vuoteen tähyävät toimenpideohjelmat eivätkä utooppiset ihmisoikeusraportit. Muutoksen on ensisijaisesti tapahduttava näiden valtioiden sisältä, siellä asuvien ihmisten toimesta. Eivät nämä ihmiset siellä ole syyttömiä eikä vääryys vain ”tupsahda” – sen enempää kuin se on tupsahtanut Kreikkaan, natsi-Saksaan, Suomen sisällissotaan tai Ruotsin lähiöihin. Länsimaailman mahdollisuus auttaa yhä miljoonampia yksilöitä on hyvin rajallinen, ja näin vanha humanitarismi on asian nähnytkin – sen vuoksi pakolaissopimuksen määritelmäkin on hyvin tiukka. Köyhyyttä ja kaaosmaisia yhteiskuntia taakseen jättävät ihmiset eivät ole pakolaisia eikä heistä sellaisia saa tehdä. He tekevät inhimillisiä päätöksiä ajatuksenaan saavuttaa parempaa – koska löperö maahanmuuttopolitiikkamme sen heille sallii. Sen sijaan, että he jäisivät rakentamaan omia yhteiskuntiaan.

Ensijaisesti muutoksen on siis lähdettävä itse heikoista valtioista. Toissijaisesti muutos tarvitsee avukseen globaalin talouden oikeudenmukaisempia mekanismeja. Siinä länsimaat voivat auttaa enemmän kuin missään.

Vaarallisimpia poliittisia päätöksiä tehdään a) foorumeilla, joita leimaa vahva byrokratia ja suuri välimatka oikeaan täytäntöönpanoon ja sen seurauksiin b) asioissa, joita on mahdollista tulkita ainoastaan moraalisessa rekisterissä, mutta joiden vaikutukset kaikilla konkreettisilla osa-alueilla ovat silti huomattavat. Tällainen kokonaisuus on EU ja maahanmuutto. On järisyttävää, että olemme nyt todellakin tilanteessa, jossa aikuiset ihmiset pokerinaamalla kertovat uudesta ”hankkeesta”, johon meillä kaikilla on nyt velvollisuus osallistua, ja että tälle vielä aplodeerataan onnistuneena politiikkana, joka vihdoin kuuntelee yksilöä ja on moraalisesti oikein. Ja miksi? Siksi, että Facebookissakin mainostavat salakuljettajat kauppaavat turvapaikkaturisteille matkoja Eurooppaan paateilla, jotka eivät olekaan Silja Tallinkin tyyliä. Vaan kaatuvat ja taas ihmisiä hukkuu.

Minun tekisi mieleni kysyä, kuinka yksikään älyllisesti normaali ihminen kykenee moiseen itsepetokseen. Helpottaako hyväosaisen syyllisyydentuntoa, jos tietää, että 15 kilometriä itäänpäin on asuinalue, johon on kuljetettu muutama sata ”ei-hukkunutta”? Entä tunteeko ihminen iloa, kun uskoo, että yhteiskunnan dynaamisuus on taas lisääntynyt? Uskooko hän, että hän on nyt auttanut helpottamaan tätä ”yhtäkkistä massiivista ihmisten tulvaa”? Kun hän näkee toisen, läikähtääkö hänen rinnassaan, että hänen valtionsa on pelastanut tuon ihmisen köyhyydestä?

Politiikka, jota väitetään vastuulliseksi, on vastuuttominta, mitä tehdä saattaa. Odottaisin sen loppuhuipennusta – sitä, että tämä itsekorostuksellinen pelleily päättyy – mutta pahoin pelkään, että sitä ei koskaan tule. Ei ole sellaista lopputulosta, jonka kaoottisuus, tyhjyys, epätoivoisuus, turvattomuus lopulta kertoisi moralisteille, että ei olisi kannattanut. Ei olisi kannattanut hurskastella eikä unelmoida kuin keskenkasvuinen, olisi kannattanut keskittyä tähän, meihin. Ei, ei sellaista lopputulosta tule. Tulee aina vain seuraava mahdollisuus esittää, kuinka moraalinen sitä onkaan.

Taakanjako ja moraali

Tässä pieni pähkinä ratkaistavaksi. Minkä värinen kartasta tulee, jos siitä tehdään tasa-arvoinen? http://fsi.fundforpeace.org/rankings-2014

Minkä värinen kartasta tulee, jos siitä tehdään tasa-arvoinen? Failed states index

EU on sorvaamassa maahanmuuttoon niin sanottua taakanjakoa vakavammin kuin vielä koskaan aiemmin. Taakanjakomalli koostuisi pakollisesta kiintiöjärjestelmästä, joka määrittäisi, esimerkiksi kohdemaan väkiluvun tai siellä jo olevien pakolaisten määrän perusteella, kuinka paljon humanitaarisia maahanmuuttajia valtion on otettava. Koska esimerkiksi Suomen väkiluvun kasvu on käytännössä jo nyt  maahanmuuton varassa, nostaisi maahanmuuttajien määrä yhä edelleen maahanmuuttajien määrää. Toisaalta koska turvapaikan saaneita on suhteessa niin vähän, lisäys olisi erittäin merkittävä. Toisaalta taakanjakomalli perustuisi unionin yhteiselle turvapaikkapolitiikalle. Tällöin esimerkiksi EASO:n (European Asylum Support Office) mandaatti ja toimivalta olisi vastaava tai vielä vahvempi kuin EKP:lla, ja maahanmuutosta (ja sosiaaliasioista) tulisi aidosti unionitason politiikkaa.

Erilaisia taakan/vastuun/solidaarisuuden määrittämistä kuvaavia ”avaimia” (distribution key) on esitelty useita erilaisia – yleensä akateemisessa maailmassa hahmotellut ovat kaikkein radikaaleimpia, kun taas byrokraatit nikkaroivat maltillisempia. On selvää, että mikään näistä ei ole esimerkiksi Suomen edun mukainen. Toisaalta koko suunnitelma on järjetön, koska se ei ota huomioon maahanmuuton perustavia syitä eikä sitä, miten jo nyt jatkuvasti kasvava siirtolaisuus tällaisen hankkeen myötä välittömästi moninkertaistuisi. Turvapaikkaa hakevia ihmisiä on tällä hetkellä  liikkeellä enemmän kuin toisen maailmansodan jälkeen. Kuitenkin paljon merkittävämpi kuin lukumäärä on sen laatu: vaikka alueelliset konfliktit, kuten tällä hetkellä tärkeimpänä Syyria, tuottavat merkittäviä määriä turvapaikanhakijoita, on ”humanitaarisuuden” pohja nykyään vahvasti taloudellinen. Vaikka itse asia – ihmisten kärsimys ja globaali siirtolaisuus – tämän ymmärryksestä ei muuksi muutukaan, on sillä merkittäviä vaikutuksia siihen, miten ”vastuu” määritetään. Toisaalta maahanmuuton suhteen joko moraalista kilpeä tai intressiä (tai usein molempia) kantavat toimijat pyrkivät hämärtämään ”vastuun” sisältöä. Usein se tarkoittaakin vain ajatusta absoluuttisesta tasa-arvoisuudesta – hyvän tasa-arvoisuus maahanmuuttajille ja ikävän tasa-arvoisuus heitä vastaanottaville valtioille.

Elvytin vanhaan blogiini vuonna 2009 kirjoittamani tekstin, joka käsittelee näitä teemoja:

Globaalietiikassa lähdetään liikkeelle yleensä siitä näkemyksestä, että koko ihmiskunta tai ihmiskunta ja tähän likeisesti liitettävä elollinen ympäristö täytyy ottaa moraalisen ajattelun ja hyvään tähtäävän toiminnan kohteeksi. Valtiot tai muut ”keinotekoiset” yhteisöt eivät voi tai saa toimia ihmis- ja elämäkunnan edustajina. Globaalietiikan, kosmopolitanismin, maailmankansalaisuuden, ei-valtiollisuuden jne. erilaisia versioita on lukuisia. Tarkastelen tässä yhtä, edellisiin helposti liitettävää näkemystä, jonka mukaan valtiollisuudesta (valtioiden välisistä rajoista) ja valtiojärjestelmän olemassaolosta (suvereniteetista) voidaan löytää syy mm. pakolaisuudelle, maahanmuuton ongelmille ja globaalille eriarvoisuudelle. Ajatteluun on tapana liittää kapitalistisen ja uusliberalistisen järjestelmän arvostelua, mutta kritiikin pääpaino on talouden sijaan selkeästi valtiollisuudessa.

Kansalaisyhteiskunnan tasolla open borders -ajattelu ilmenee esimerkiksi Vapaa liikkuvuus -järjestössä, jonka manifestissa puolustetaan avointa ihmisten liikettä ja siirtolaisuuden ja maahanmuuton kontrollin lopettamista. Kritiikissään järjestö keskittyy Suomen ja EU:n epäinhimilliseen maahanmuuttajien kohteluun. Käytännössä muistamme järjestön mm. siitä, että se majoitti Rajasaareen joitakin Helsingin vainoamia romanikerjäläisiä.

Vasta ilmestyneessä Euroopasta ei mitään uutta? Kansalaiset Euroopan unionia etsimässä -teoksessa (toim. Hanna Kuusela ja Otto Bruun) Vapaa liikkuvuus -järjestön toimija Jukka Könönen kirjoittaa EU:n maahanmuuttopolitiikasta – tosin tällä kertaa enemmän tutkija- kuin aktivisti-nimikkeen takaa (en tosin tiedä, mitä eroa näillä tässä tapauksessa on). Pamflettiartikkeli on sitä itseään: paha valtio, paha EU, paha talous – hyvä, viaton, sorrettu siirtolainen. Artikkelissa ei puhuta mitään esimerkiksi rahasta, siis avoimen politiikan kustannuksista. Se sisältää vain käytännön politiikan arvostelua siitä eettisestä näkökulmasta, että ihmiset eivät ole tasa-arvoisia/hyvinvoivia/tms., koska eivät saa vapaasti liikkua minne mielivät. Kuudessa vuodessa argumentointi ei ole muuttunut muuta kuin äänenvoimakkuudeltaan. Jopa vahvasti valtion kanssa toimintasuhteessa (raha, imago, asiantuntemus, lobbaus) olevat järjestöt kannattavat nykyään vapaata maahanmuuttoa.

Vapaiden rajojen puolesta kampanjointi ei kuitenkaan jää vain aktivistien tai muiden tiedostavien harteille, sillä myös huomattavan heterogeenisessa siirtolaisuuden ja maahanmuuton tutkimuksessa näkemyksellä on puolustajansa. Nähdäkseni tässä kunnostaudutaan sitä enemmän, mitä abstraktimpaa ja kauempana empiirisestä maailmasta kyseinen oppiaine on. Esimerkiksi filosofiassa globaalin vastuun ja globaalin oikeudenmukaisuuden ideoita avaavat teoriat ovat erittäin vahvoja. Tällaiset teoriat rakentuvat idealismin kaikkivoipaisuuteen – jos mikään ei rajoita utopiaa, ei mikään ole myöskään liian huikentelevaista. Välittömästi kun mukaan otetaan pohdinta tosimaailmasta, rakennelma sortuu. Mutta tästä ei ole huolta, koska – tosimaailmaa ei koskaan oteta rehelliseen pohdintaan.

Myös muut kuin filosofit konstruoivat hyvyyden utopioitaan. Ehkä vaarallisimmillaan nämä ovat juuri silloin, kun niihin näennäisesti on liitetty mukaan jotain tosimaailmallista. Näkökulma voi rakentua esimerkiksi siitä suunnasta, että ihmisten liikkumisen rajoittaminen on liian kallista ja työlästä ja tulee kuitenkin lopulta epäonnistumaan – globalisaation edetessä valtio siis vääjäämättä epäonnistuu tässä tehtävässään. Toisaalta normatiivisemmin ajatellen näkökulmaa voidaan rakentaa sitä kautta, että rajoitusten nähdään yksinkertaisesti olevan moraalisesti vääriä. Vaihtoehtoisesti talouteen rinnastaen on mahdollista vaatia ihmisille samat oikeudet kuin pääomalle ja tavaroille (ja kasvihuonekaasuille). Edelleen näkökulmaa voi tukea systeemitasolta lähtien, esimerkiksi korostamalla globaaliajan ongelmien valtiorajoja arvostamatonta luonnetta. Samanlaista argumentaatiota käytetään politiikan ja kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa yleisemminkin, vaikkakin erityisesti jälkimmäinen on pääosin hiljaa maahanmuutosta ja keskittyy mieluummin ”aidompiin” globaaliongelmiin, kuten ilmastonmuutokseen. Kaasut kun kunnioittavat rajoja vielä vähemmän kuin ihmissalakuljettajat.

Yleinen silta eettisen taivaanrannan ja lakia ja perinnettä arvottavan institutionaalisuuden välille rakennetaan näissä teoretisoinneissa yleensä käsitteiden kautta: Jos kaikki saavat kulkea, ei ole enää laittomia siirtolaisia (esim. Steve Cohen). Jos valtiorajoja ei ole, kukaan ei ole pakolainen (esim. Emma Haddad). Jos ei ole kansallisuuksia, on vain ihmisiä (esim. Nigel Harris). Utooppisella haavekuvalla on siis ikään kuin jotakin konkreettistakin tarjottavaa. Tosiasiassa käsiteleikissä on kyse vain postmodernistisesta purkamisesta – käsite on vain käsite, joka ei ole antikäsite. Identiteetin muokkautumisen perusteet voidaan määritellä teoriakirjoissa, ja toimijalle jää sitten vain sen päättäminen, miten ’ihminen’ tuntee tai on eri tavalla kuin ’kansalainen’. Laiton/laillinen-dikotomian välillä ongelma on tietysti todellisempi – EU:ssa ja Yhdysvalloissa tekopyhyys asian ympärillä on koko maahanmuuttohurmion moottori. Merkille pantavaa on, että Välimereen ei huku laittomia siirtolaisia, vaan esimerkiksi paperittomia pakolaisia tai yksinkertaisesti ihmisiä.

Käsitteellisen taituroinnin ohella toinen suostutteluun pyrkivä keino on vedota tunteisiin, pääosin meidän koulutettujen hyväosaisten helposti horjutettavaan syyllisyydentuntoomme. Kun itse saan lukea kosmopoliittisen professorismiehen teoksesta itkunsekaista vuodatusta siitä, kuinka rankka turvatarkastus on lentokentällä ja miten sitä ei vaan kestä, niitä rajoja siis, koen lähinnä ärtymystä. Elitistinen valtio- ja establishmentti-inho on onneksi pääosin teoreettista eikä koskaan pääse sellaiseen kiitoon, että vauhti riittäisi mihinkään todelliseen – kunhan meitä hulluja lukijoita kiusaavat. Niin harva lukee akateemisia teoksia, vielä harvempi kriittisesti.

Lienee kuitenkin oikeutettua väittää, että kosmopoliitin kokema kiusa lentokentän passintarkastuksessa ja työtä etsivän ”humanitaarisen” siirtolaisen matka yli meren ja läpi Euroopan ovat eri moraaliluokan asioita. Puhumattakaan, jos siirtolainen oikeasti pakenee henkilökohtaista vainoa.

Filosofinen pohdiskelu on useinkin hyödyllistä. On äärettömän tarpeellista, että joku huomauttaa moraalisista virhepäätelmistä, osoittaa kolisevia luurankoja ja nauraa arkirationaalisuuden puutteillemme. Yhtä hyödyllistä kansalaisyhteiskunnan ja moniäänisen systeemin toiminnalle lienee sekin, että joidenkin tehtävänä on vain maalata taivaanrantaa (ja vain sitä). He, jotka kykenevät oikeasti astumaan edes jonkinlaisesti ideaalisfääristä todellisuuteen, ovat harvassa. Erityisen harvassa he ovat vapaat rajat -ajattelun piirissä. Mikä on se todellisuus, jossa voi rakentaa vilpittömiä kuvaelmia siitä, että maailma olisi parempi (ja miksi olisi), jos rajoja ei olisi? Jos lähdemme siitä, että referentti tosiaan on koko ihmiskunta, voimmeko silti perustella nykyisen järjestelmän huonommuutta yksilöiden kokemuksista käsin, mutta toivotun systeemin autuutta kokonaisuuden kannalta? Väite siitä, että valtio on keinotekoinen ja tästä ikään kuin loogisesti seuraa, että valtiota ei saa olla, on perverssi. Samalla tavalla voitaisiin väittää, että perhe on keinotekoinen, koska ihminen voi kyllä lisääntyä muutenkin. (Hetkinen, näinhän todellakin jo väitetään. Mutta se on toisen kirjoituksen aihe.)

Harvardilainen professori, Princetonista väitellyt Mathias Risse saa mitalin arvostettavasta yrittämisestä. Hän nimittäin on rakentanut indeksin (eräänlainen distribution key), joka kertoo, kuinka paljon maahanmuuttajia kunkin valtion tulee ottaa. Tässä ”egalitaarisessa omistusoikeudessa” lähdetään siitä, että lasketaan valtion pinta-ala ja asukkaiden määrä neliökilometrillä sekä ”luonnonvarojen” arvo. Koko luonnollinen maapallo on ihmiskunnan yhteinen (yhteiskunnan, kulttuurin tai muun ”rakennetun” arvosta hän ei kvantifioi). Joten tästä helposti saadaan, että ihmiset pitäisi sijoitella maapallollemme tasaisesti sen mukaan, miten ”arvokas” on valtion yhteenlaskettu maa-ala.

Äkkiä arvioiden Suomeen tarvittaisiin (passiivilause) tai siis moraali tarvitsisi (aktiivilause) jokunen 35 miljoonaa maahanmuuttajaa, jos kylmyydestä saa hyvityspisteitä (vähennyspisteitä?). Jos ei saa, oikea summa lienee 70 miljoonaa. Suhde luontoon on täysin instrumentaalinen – esimerkiksi metsillä ei ole muuta merkitystä kuin niiden taloudellinen arvo. Alas ja asujaimistoa tilalle.

[It] follows that what we do with the space we control must matter for assessing immigration policy. It further follows in particular that, given that by global standards the population of the United States is too small relative to the amount of space to which it claims exlusive control, illegal immigrants should be naturalized and more widespread immigration should be permitted. (Ethics & International Affairs 22:1)

Paitsi että artikkelissaan On the Morality of Immigration Risse ei huomioi yhteiskuntien tai kulttuurien aikaansaannoksia (tai niiden puutteita), demokratian merkitystä tai juuri mitään muutakaan ihmislähtöistä, hän ei myöskään ota huomioon esimerkiksi syntyvyyden vaihteluita alueittain ja/tai kulttuureittain. Jos valtioon tai johonkin vastaavaan keinotekoiseen yhteisöön kuuluminen on vain illegitiimi konstruktio, joka estää ihmiskunnan kokonaisvaltaista emansipaatiota, täytyy kulttuuriseen tai uskonnolliseen ryhmään kuulumisenkin olla sitä. Enää tarvitaan siis kaava, joka kertoisi, mikä määrä lapsia on moraalisesti oikea. Ehkä sekin voitaisiin määrittää jotenkin malthusilaisittain kantokyvyn mukaan – harmi vain, että tulos nykyisen väestöpommin aikana lienee jo negatiivinen.

Tosiasiahan on, että jos esimerkiksi tämä filosofinen kyhäelmä eli distribution key (joka kirjoittajan mukaan – älkää kertoko EU:lle – on käytännöllisesti relevantti) tehtäisiin todelliseksi, ihmiskunta kyllä harvenisi ihan luonnostaan väestönsiirtojen seurauksena. Paitsi tietenkin jos aktualisoinnin mukana seuraisi myös ihmisen rakennemuutos eli esimerkiksi lajimme fundamentaali rauhoittuminen, tasapainoistuminen, uskonnottomuus, altruismi, testosteronin merkittävä alentuminen sekä genetiikan huomattava tasa-arvoistuminen.

Moraalinen valtiovastaisuus – tai kuten sitä tapaan kutsua, state bashing – on äärettömän naiivia. Olisiko ihminen muka niin konstruoitu kiinni valtioon ja maailman rajallisuuteen, että koko identiteetti muuttuisi pelkästään luopumalla näistä rajoitteista? Ei tietenkään, olihan sotia ja pakolaisiakin jo paljon ennen kansallisvaltioiden syntyä.

Ongelma täytyy siis olla ihmisyydessä, joka on jotain muuta kuin eläimellisyyden korkein aste. Mutta muutos on aina mahdollinen, muistuttaa Risse ja muut samanmieliset. Mitä vain voi tapahtua, jos haluamme.

[One] should not be too dismissive (—) because we do not currently have all the empirical insights available to think it through conclusively. (Ethics & International Affairs 22:1)

Aktivistien harjoittamaa kansalaistottelemattomuutta esimerkiksi talonvaltauksen merkeissä voidaan perustella moraalisesti. Samaan tapaan Risse argumentoi artikkelissaan laittoman maahanmuuton moraalisesta oikeutuksesta tapauksessa, jossa hänen laatimansa kaava antaa tälle syyn – valtioon mahtuu lisää ihmisiä. Tietty määrä maahanmuuttajia voi tässä tapauksessa ottaa maan tai alueen haltuunsa, ja tämä on moraalisesti hyväksyttävää. Se, mikä tai kuka, lopulta määrittäisi moraalisen hyväksyttävyyden rajat, ei tietenkään ole pohdinnan kohteena. En usko meneväni pahasti metsään, jos arvioin, että liberaalit professorit – erilaisten uhrien lisäksi – ovat korkealla tämän instanssin rekrytointiprosessissa.

Lopputuloksen kannalta on aivan yhdentekevää, perusteleeko valtio rajansa moraalin vai intressin avulla. Muutos perustellaan moraalin avulla. Jännittävää kyllä, liberaaleissa arvioissa hyvästä moraalista seuraa aina jotain intressien mukaista, ainakin kaikille muille paitsi väärinajatteleville.

Moraaliin tai oikeudenmukaisuuteen vetoavat siirtymät omistamiseen liittymisissä kysymyksissä tuntuvat epäonnistuneen kautta historian. Koska omistamiskysymyshän tämäkin on – kuka omistaa oikeuden asua jossakin, oikeuden kansalaisuuteen, oikeuden oikeuksiin. Teoria, jota näin rakennetaan, on äärimmilleen vietyä kulttuuritonta ja epäinhimillistä marxismia, vaikka sen tekijät eivät olisi Marxia koskaan lukeneet ja kuuluisivat poliittisesti oikeistoon. Moraalinen hybris pysyy käynnissä ainoastaan silmät kiinni ja kovaa huutaen.

EU:n taakanjakomekanismin suhteen olemme nurinkurisessa tilanteessa – samanlaisessa kuin huikentelevaisten professorien kanssa. Juuri se, että EU – tai jenkkiproffa – ei oikeasti kykene yhtään mihinkään, saattaa koitua pelastukseksemme.

Illegal immigration as a human rights issue

It is estimated that the number of third-country nationals illegally staying in the EU vary between 5 and 14 million. In Finland, there are approximately 4000 illegal immigrants. The border of acceptable and legal fluctuates and is easily reformulated by limiting, restricting and regulating state policies. While also a technical issue, even small shifts in legal frameworks and practices are liable to have significant impacts on the construction of immigration in general. The EU is particularly strong to determine the frames of admissible immigration. The asymmetries inside the EU are notable and the main reason for the dual formulation of the immigration regime.

The EU’s ’comprehensive migration policy’ has taken illegal immigration as one of its main targets. The separation between legal and illegal is also one of the most crucial and sensitive matters concerning migration in many European and other Western states more generally. It has been an important issue in policy-making and public debate over the last three decades, but gained particular importance on the EU agenda only after the Amsterdam Treaty in 1999. While immigration politics of states is far from a matter of straightforward entailments of morality – except at their rhetorical level – even seemingly minimal ’reconsiderations’ have wide repercussions for the actual (non-)occurrences of humanitarianism and human rights.

However, not all states are pursuing more restrictive policies. For instance in Finland, there have been strong demands to grant illegal immigrants access to public health care. The issue is not framed as concerning the legal/illegal dichotomy by its proponents, but as one concerning basic human and fundamental rights. If those not entitled to a legal status may take advantage of benefits and services generally directed at legal migrants (and citizens), the division between legality and illegality shifts. The more willing the state is to see the immigration question as a human rights issue (and the more inclusive and generous its welfare system is), the more irrelevant the actual division between legal and illegal becomes. The fuzzy ”illegal” only comes to mean the conceptual detail of not being legal, which of course is the aim of the “Nobody is illegal” advocacy front. Human rights, as their story goes, do not recognise artificial groups but only human beings. States, who for the foreseeable future are the only capable actors of safeguarding those rights, then act inhumanely when they pursue policies based on this basic difference.

But human rights are flexible, they belong to the otherside as well. Their universal appeal is evident in the case of controlling immigration, especially in the EU, too. For instance, the Schengen system has severe problems particularly because of illegal immigration – officially these are argued to be undesirable side effects of the principle of free movement. Even in this case, the EU has made a virtue out of necessity, as the principle of removal and detention of undesirables has turned normative in itself, as illegal immigrants shall be returned “in a humane manner and with full respect for their fundamental rights and dignity.” The Qualification Directive goes to the heart of the Geneva Convention and aims to combine its scope with subsidiary protection – that is to say, humanitarian but non-refugee-based issues defined particularly in the European Convention on Human Rights and the UN Convention Against Torture. In short, one of the main harmonising functions is to cut ’asylum shopping’ and to avoid the phenomena of ’refugees in orbit’ inside the Union – illegal and irregular immigration in other words. While the rationale is first and foremost to control, the matter is framed in terms of immigrants’ rights, human rights and humanitarianism.

The construction of illegal immigration as a human rights issue is also evident in relation to trafficking and smuggling:

The Communication [of the Commission] frames solutions to irregular migration in humanitarian terms, associating irregular migration with human smuggling, human trafficking and exploitation and justifying measures against irregular migration as ultimately being in the interest of irregular migrants. (Kraler & Rogoz 2011, 21.)

It has also been stated that the EU has to control illegal immigration because “the countries of origin [of illegal immigrants] suffer badly from the brain drain” (EuropeAid 2008) caused by the emigration of illegal immigrants. Of course, this is absurd in relation to the EU’s desire for highly educated immigrants who certainly cause a brain drain effect, contrary to illegal immigrants who rarely have any education. But human rights don’t know what absurdity is.

In general, there is a tendency to muddle the distinction between involuntary trafficking and immigration through illegal assistance (smuggling) both at the level of the EU and in Finland. Trafficking is rare in Finland, while smuggling is remarkably widespread everywhere – it is much more common to arrive with some kind of illegal assistance than without. Smuggling is something the immigrant agrees and for which he usually pays, while trafficking is coerced. While they share similar features, especially in relation to organised crime, their victimhoods are notably different – violated innocents versus illegal immigrants.

It is rather easy to get an impression that the amount of policies and programmes designed to fight against human trafficking (especially of women and children) and other severe forms of being both illegal and a victim, as well as the intensity of public discourses surrounding them, are disproportionate in relation to the scope of the problem, especially in Northern Europe, while abuses in the labour market, both in relation to individuals and the overall system, deserve much less attention and are mainly treated more inconspicuously by state bureaucracies. As with many other issues concerning illegal immigration, also this matter needs much more clarification and research. It is highly sensitive and thus even more prone to emotional lobbying than other immigration-related issues. Human rights love emotional commitment.

The discourse of human rights in the issue of legals/illegals could never be so strong, if it wasn’t backed by economic matters. Capitalist global markets and neoliberal states really do not care if newcomers are “illegal” or good fits in some other way. As the prevailing motive for immigration is nowadays economic – thus the deviation from the political motive of refugees – there is a deep but unequal interconnection between immigrants and rich states. Illegal immigration is officially rejected but tacitly accepted – it goes with the same effort as legal humanitarian immigration and also benefits same actors, moral crusaders, politicians and firms seeking cheap labour. Persons without legal conditions may live (and work) within foggy social structures for years – as do many legal immigrants who have failed to integrate into the broader society. States and economies mostly care about the hierarchy of immigrants – that is, their relational differences. Some are poor drifters, some highly educated cosmopolitans, most something between. Their exact status is often important only officially – and morally.

Here, it is easy to see the parallel goals of states, businesses and activists despite the fact that their motives and ideals differ fundamentally.

Strange bedfellows make human rights blossom.

(And all other nice things, too.)

Maahanmuuton faktoista, terminologiasta ja kynnyksistä

itsenäisyyspäivä

Helsinkiläisen parturin näyteikkuna itsenäisyyspäivän aattona

Euroopan parlamentin tiedotustoimisto ja EMN (European Migration Network) järjestivät tänään kolmatta kertaa vuotuisen seminaarinsa. Aiheena oli ”Faktat puhuvat? Eurooppalainen maahanmuuttopolitiikka mediassa”, ja esiintyjinä muun muassa meppejä, toimittajia ja virkamiehiä. Aihe on tietysti kutkuttava, mutta ehkä tärkein syy täydemmälle salille kuin koskaan aiemmin oli kuitenkin siinä, että lavalle nousi Jussi Halla-aho. Toistaiseksi ”maahanmuuttokriittisin” henkilö kyseisessä tapahtumassa on ollut toissavuonna esiintynyt Sampo Terho.

Kuten tämänlaisissa seminaareissa usein, minkäänlaista yhteisnäkemystä ei tietenkään saatu aikaiseksi. Ihmisten lähtökohdat, ammatilliset ja henkilökohtaiset positiot ovat toisistaan liian poikkeavat. Poliittiset ja ideologiset näkemykset suhtautuvat toisiinsa vihamielisesti. Kun yhdet puhuvat ilmiöstä nimeltä maahanmuutto, ampuvat toiset sen (tai puhujan) alas puhumalla ihmisistä nimeltä maahanmuuttajat. Tai kuten tänään, korostamalla jopa, että termi maahanmuuttaja on jollain tapaa pejoratiivinen, ja että pitäisi käyttää esimerkiksi termiä maassa-asuja.

Ilmiö on täysin identtinen akatemian sisällä tapahtuvan ”maahanmuuttokeskustelun” kanssa. Jo se, että on kiinnostunut maahanmuutosta eikä maahanmuuttajista, on monien mielestä raskauttavaa. Kuten sekin, että käyttää ns. tieteellisiä metodeja eikä esimerkiksi etnografisia halailuja. Pahinta on valtiokeskeisyys – sitä noudattavat ovat joko arveluttavia teknisen ja kvantitatiivisen luonteensa takia tai vielä pahempaa, olemattoman moraalinsa vuoksi.

Päivän seminaarissa edeltäviä edusti harmiton mutta ajattelematon ”virkataso” (eli esimerkiksi EMN:n keräämä raakadata maahanmuuttajista), jälkimmäisiä pääasiassa Halla-aho, mutta myös ”liian perussuomalaista tulkintaa” tehnyt Eduskuntatutkimuksen keskuksen Matti Välimäki, joka ei muistanut riittävästi paheksua saamiaan ”tutkimustuloksia” median ja maahanmuuton yhteydestä.

”Oikeiden” näkemysten mukaan ihmiset, ihmisarvo ja universaalisuus ylittävät merkityksessään jonkin ”keinotekoisen” kategoriarakennelman, jossa vain tapahtuu jotakin – kuten nyt maahanmuutossa tapahtuu.  Se, että maahanmuutto ei ole tärkeää, tahtoo tietysti sanoa, että valtioiden rajojen ylittäminen ei ole – tai sen ei pitäisi olla – oleellista. Useimpien maahanmuuttotutkijoiden mukaan vain ihminen on merkityksellinen. Ja joskus hän nyt vain sattuu astumaan valtion rajan yli muu kuin matkustus mielessään. Näin ollen maahanmuutosta puhuminen syö tyhjäksi sen moraalisen hyvän, mikä maasta toiseen muuttavista ihmisistä puhumisessa itsearvoisesti on. Globaali liike, globaali moninaisuus, erilaisuus, diversity.

Faktat, joita seminaarin nimessä peräänkuulutettiin, merkitsevät kovin erilaisia asioita eri ihmisille. Joidenkin mukaan fakta on aina se, mitä tietty mittari sanoo eikä muuta. Toisten mukaan oleellista on katsantokulma, asian tulkinta tietystä (oikeasta) näkemyksestä käsin.

Seminaarissa vähemmistövaltuutetun toimiston virkamies puuttui voimakkaasti median (ja muiden toimijoiden) käyttämiin vääriin käsitteisiin, ja sai suurta kannatusta muun muassa toimittajilta ja kansalaisjärjestön edustajilta. Epämoraalisten termien käytön nähtiin olevan siis faktojen vastaista. Suurta huomioita saivat erityisesti termit laiton maahanmuuttaja ja laiton maahanmuutto.

Uskaltauduin puolustamaan kyseisiä termejä – pääasiassa niiden legaalisen ja deskriptiivisen validiteetin takia – ja kerroin käyttäväni niitä edelleen itse kuvatessani kyseisiä kategorioita; siis esimerkiksi  maahanmuuttajia, jotka ovat maassa lainvastaisesti, yleensä joko siksi, että heidän maahantulonsa on tapahtunut laittomasti tai siksi, että he kyllä ovat tulleet maahan laillisesti, mutta heidän oikeutensa oleskella maassa on joko loppunut tai sitä ei ole lainkaan annettu.

Käännytykseni terminologian suhteen on vuosien varrella ollut kovaa. Jopa niin kovaa, että kaikki muu – teoria, empiria, tutkimus – on usein jäänyt tämän varjoon. Terminologiaan on helppo tarttua; kaikkihan sen osaavat, vaikka itse asiasta eivät mitään ymmärtäisi. Vaikka usein selitän jo etukäteen, miksi käytän kyseistä termiä ja että se ei todellakaan ole harkitsematonta tietämättömyyttä tai lipsahdus, suurin osa saamastani palautteesta kohdistuu aina ”väärään” terminologiaan. Nimi todellakin laitonta maahanmuuttajaa pahentaa!

Tietysti ymmärrän myös, että kyseessä on yksi notkea kikka, jolla voidaan varmistaa, että mistään oleellisesta ei tarvitse puhua. Niin tänäänkin. Niin niin usein aiemminkin. Niin niin niin kovin usein Euroopan unionissa. Sen lisäksi kyse on moraalisesta poseeraamisesta. Kun puhun oikein, olen hyvä. Kun kerron haluavani hyviä asioita oikein nimetyille toimijoille, olen hyvä. Politiikkaa ja teatteria, ei sen kummempaa.

Lopulta vain kaikkein itsepäisimmät puhuvat enää ”väärin” ja kieltäytyvät alistumasta uuskielisyyden loputtomille vaatimuksille. Joko silkkaa periksiantamattomuuttaan tai siksi, että tällä todellakin on merkitystä. Koska sillä on – erityisesti tieteessä käsitteillä on hyvin merkittävä rooli, ja muillakin areenoilla kuvaustapojen yhtenäisyys on kovasti kanssakäymistä helpottava tekijä.

Hesarin vieraskynäkirjoituksessa jouduin  oikeatermisen sensuurin hampaisiin, kun laiton maahanmuutto muutettiin paperittomiksi. ”Paperiton” on uusista termeistä ehkä kaikkein huonoin – irregular on parempi, mutta sekin kuvaa vain ilmiön yhtä puolta, sen epäsäännöllisyyttä. Detalji tai ei, kyseessä on esimerkki siitä, miten sananvalta toimi.

Minä en ole kiinnostunut maahanmuuttajien papereista. En edes siitä, onko heillä niitä vai ei. Olen kiinnostunut valtioista, jotka määrittävät sen, ketkä saavat valtioon tulla, milloin ja millä ehdoilla. Papereilla tai ilman.  Olen kiinnostunut ilmiöstä nimeltä maahanmuutto, vaikka tiedän yhtä ja toista jännittävää myös niistä papereista.

Paperit tai niiden puute eivät ole oleellisin asia koko ilmiössä, riippumatta siitä, mitä mieltä minä tai joku muu on. Itse asiassa niihin keskittyminen on usein harhaanjohtavaa.

Myös käytännössä ”paperittomuuden” merkitys vähenee, koska se rajaa yhä vähemmän – esimerkiksi Suomessa niillekin, joilla ei ole ”papereita”, haluttaisiin samat oikeudet kuin paperillisille maahanmuuttajille. Perusoikeushuikentelevaiset eivät ole aikoihin keskittyneet maahanmuuttajiin yleensä vaan nimenomaan paperittomiin. Jälleen sama asia akatemiassa. Kyynikko kysyy vain, mitä paperittomien jälkeen? (eikä uskalla vastata, vaikka aavistaakin)

Seminaarissa minua valistettiin, että surkeaa paperiton-termiä todellakin jo suositellaan instanssissa jos toisessa – eiköhän se siellä journalistin etiikassakin jo ole edustettuna. Huomio oleellisessa, niinhän se oli! Ja niissä faktoissa!

Seminaarin virallinen aihe, median maahanmuuttopolitiikasta raportoimisen todenmukaisuus, olisi ollut herkullinen, mutta valitettavasti siihen ei päästy juuri lainkaan. Kuten niin usein ennenkin, mediaa kritisoitiin siitä, että maahanmuuttajia ja heidän näkökulmiaan on liian vähän esillä. Syiksi löydettiin tällä kertaa muun muassa seuraavia:

Maahanmuuttajan mukaan maahanmuuttajat pelkäävät. Toimittajan mukaan tämä pelko on totta, ja niinpä maahanmuuttajia on vaikea saada haastateltavaksi. Toisessa yhteydessä sekä kyseinen toimittaja että maahanmuuttaja olivat sitä mieltä, että maahanmuuttaja-statuksella tai nimityksellä ei ole merkitystä, koska olemme kaikki ihmisiä. Virkamies mainitsi jälleen tähän väliin, että termien kanssa pitää olla tarkkana. Innokas meppi kommentoi kerrattuaan ensin sukunsa maahanmuuttohistorian, että ihmisiä ei pidä määrittää rahan kautta ja että maailma pysähtyisi ilman maahanmuuttajia. Lieksasta puhuttiin useaan otteeseen.

Lähes kaikki perinteiset kliseet käväisivät joko esiintyjien tai kommentoijien puheissa. Luulin, että niitä ei voi kuulla enää missään. Kuinka väärässä olinkaan!

Mutta yksi asia oli silti muuttunut.

Kukaan ei enää sanonut minkäänlaisia vastalauseita Halla-ahon analyysille siitä, että Ruotsissa on katastrofaalinen tilanne, pääasiassa maahanmuuton ja maahanmuuttopolitiikan takia.

Kukaan ei väittänyt, että Ruotsissa on asiat paremmin.

Kukaan ei kehottanut meitä ottamaan mallia Ruotsista.

Kukaan ei kieltänyt, etteikö ruotsalainen maahanmuuttopolitiikka olisi epäonnistunut.

Kukaan ei vaatinut kotoutumiseen samanlaisia toimia kuin Ruotsissa.

Kukaan ei vaatinut Suomeen lisää maahanmuuttajia, koska Ruotsissa on niin paljon.

Ehkä tätä pitäisi kutsua edistymiseksi? Vai olisiko mikään muu enää mahdollistakaan, kun armas länsinaapuri on pahemmassa poliittisessa umpikujassa kuin ehkä koskaan?

Mielestäni kyse on eräänlaisista kynnyksistä. Ne pätevät monessa asiassa. Kun tarpeeksi yleisen mielipiteen tai ”faktan” vastaista tietoa ja evidenssiä alkaa tulla, mielipide tai ”fakta” ei suinkaan ala vähitellen muuttua – sehän olisi noloa, se vaatisi väärässä olemisen myöntämistä. Tämä pätee niin mediaan kuin vaikka puoluepolitiikkaan ja osin jopa tutkimukseen. Muutos tulee usein yhtäkkiä, melkein kuin yhdessä yössä.

Yhtäkkiä Suomessa onkin ”huonoja kouluja”, vaikka juuri äsken kaikki koulut olivat hyviä – ja tämä  uusi totuuus vaatii tietysti uusia toimia.

Yhtäkkiä maahanmuuttajiin liittyykin ongelmia, vaikka juuri hetki sitten niitä ei ollut – ja tämä vaatii tietysti uusia toimia.

Ja nyt, Ruotsissa on kuin onkin ongelmia – ne ovat niin selviä, että niistä ei mieluusti tarvitse edes puhua – vaikka juuri hetki sitten Ruotsi oli se maa, josta meidän piti ottaa oppia. Ja – nyt on kai jo selvää – tämä tietysti vaatii erityisiä uusia toimia.

Tänään kuulimme myös, että kotoutumispolitiikkamme on sittenkin onnistunut kohtuullisesti, kunhan vain otamme tarpeeksi pitkän tarkastelujakson. Tai vertaamme… Ruotsiin!

Hesarin pääkirjoituksissa tämä Ruotsi-kynnys ylittynee lähiaikoina. Yhtenä aamuna vain saamme lukea, että ”koska Ruotsissa maahanmuuttopolitiikka on epäonnistunut, tulee meidän…” ja niin edelleen. Kaksi päivää sitten jo saimme lukea, että Ruotsin pitää nyt oppia uusia tapoja. Ajatelkaa, Hesari ojentaa ruotsalaisia siitä, miten toisinajattelevaa puoluetta tulee kohdella!

Mitä tulee mediaan, tuo kertoo juuri sen integriteetin – ei sitä ole. YLE on omassa sarjassaan, mutta muita medioita kiinnostaa vain klikkaukset ja vallassa olevan talouden tai politiikan tai molempien myötäily. Klikkauksia nyt sattuu välillä saamaan maahanmuuttovastaisilla ja välillä maahanmuuttomyönteisillä jutuilla – ihan sama, mitä niin kutsutussa todellisuudessa tapahtuu. Suomessa on tapahtunut – pääasiassa perussuomalaisten nousun myötä – eräänlainen spill over: puolueiden on pakko myötäillä uutta linjaa, median on pakko myötäillä uutta linjaa, eliitin on pakko myötäillä uutta linjaa. Mutta vain sopivasti ja tarkasti häivyttäen – juuri sen verran kuin on pakko.

Tällaista sopivaa ja tarkasti häivytettyä myötäilyä on myös se, että juuri hetki sitten vielä paholaisen viittaan puettu Jussi Halla-aho päästetään keskustelemaan oikeamielisten ihmisten kanssa.

Lopuksi kiitetään kauniisti (onhan se sentään meppi) ja myös todetaan, että ei kyllä persujen ikkunoita saa rikkoa (onhan tämä kuitenkin demokratia).

Ja kaikesta täytyy voida puhua! Kunhan muistaa terminologian ja faktat.