Toimintaohje perussuomalaisista kiinnostuneelle kansalaiselle vaalikamppailun virittämässä ympäristössä

Mitä lähemmäksi vaaleja mennään, sitä kovemmaksi tiettyjen tahojen vääristely menee. Perussuomalaisia pelätään. Kun argumentit alkavat olla vähissä, otetaan muut keinot käyttöön. Valitettavasti toimet ovat hyvin tehokkaita. Kun väärää asiaa huutavat muut puolueet yhteen ääneen ja kaikkein suurimmat valtamedian tuutit antavat sille tukea, moni hämmentyy. Me politiikassa toimivat henkilöt olemme tottuneita siihen. Mutta sillä pyritään vaikuttamaan muihin, tavallisiin ihmisiin, äänestäjiin. Kestääkö heidän kanttinsa?

1. Perehdy asioihin. Mikäli kuulet tai luet perussuomalaisista jotakin outoa, mene alkulähteille. Katso, mitä on oikeasti sanottu, tehty tai linjattu. Älä usko, mitä poliittiset kilpailijamme tai median vääristelevät tahot väittävät sanotun, tehdyn tai linjatun. Seuraa perussuomalaisten OMIA somekanavia. Klikkaa uutisten VIDEO auki äläkä hämmenny toimittajan siitä tekemästä uutisesta.  

2. Muista, että me emme voi vaikuttaa siihen, mitä media meistä sanoo tai miten esittämämme asian välittää. Voimme ainoastaan huolehtia siitä, mitä sanomme, teemme, linjaamme itse. Media tekee jatkuvasti virheitä – joko tahallaan tai tahattomasti. Viikossa teemme hyvinkin kymmenen erilaista oikaisupyyntöä pelkästään isoihin medioihin. Viimeksi perjantai-iltana Yle väitti minun otsikkoa myöten väittäneen asian, jota en ollut väittänyt. En edelleenkään tiedä, oliko kyse toimittajan aidosta ymmärtämättömyydestä (aika hankalan) asian kanssa vai jostakin muusta. Joka tapauksessa lopulta yöllä klo 0:00 jälkeen Yle suostui korjaamaan virheensä ja oikaisemaan otsikon. Kuinka monen luulet näkevän sen? Lukijalle jää aina mieleen ensimmäinen – ja tässäkin tapauksessa se levisi kulovalkean tavoin. Oikaisuja ei huomaa juuri kukaan.

3. Muista, että laumassa seisominen ei vaadi mitään, mutta yksin seisominen vaatii sitäkin enemmän. Vaikka tuntuu, että KAIKKI ovat perussuomalaisia vastaan, asia ei ole niin. Ole rohkea, ajattele omilla aivoillasi. Perussuomalaiset on yksi Suomen suurimmista puolueista. Meillä on paljon kannatusta, vaikka se ”ei näy” missään. Monille on edelleen riski ilmoittaa kannattavansa meitä ja linjojamme. Onneksi Suomessa on kuitenkin suljettu äänestys eikä uurnilla kukaan ole katsomassa nenän vartta pitkin niitä satoja tuhansia suomalaisia, jotka meitä kannattavat.

4. Tiedämme olevamme oikeassa monissa niissäkin asioissa, joissa kaikki muut ovat eri mieltä. Valitettavasti oikeassa olemisesta ei saa lisäpisteitä. Jälleen: perehdy asioihin itse, ota selvää, lue, katso lukuja. Pohjaamme linjauksemme tosiasioihin, emme toiveisiin. Perussuomalaiset on vuosien varrella ollut oikeassa useita kertoja – ja juuri sellaisissa asioissa, joista kaikki muut ovat vastakkaista mieltä.

5. Älä pelkää. Emme mekään. Teemat, joita pidämme esillä, kuten maahanmuutto, ilmastopolitiikka, rikospolitiikka, EU, valtion rahankäyttö, gender-ideologia ym. ovat kaikki sellaisia, joissa käytännössä kaikki muut ovat kanssamme eri mieltä. Usein hyvin voimakkaasti. Vaihtoehto ei ole muuttaa mieltään ja siirtyä sopuliksi sopulilaumaan, vaan jatkaa sitä, mitä teemme.

Photo by Baptiste Valthier on Pexels.com

Kaksi tuoretta esimerkkiä:

1. Iltalehden videossa toissa viikolla minulta kysyttiin, onko perussuomalaisten vuoden 2019 EU-ohjelman kirjaus pitkän tähtäimen EU-erosta strategisena tavoitteena edelleen voimassa. Koska ohjelma on edelleen voimassa (uusi julkaistaan aina EU-vaalien yhteydessä eli seuraavan kerran ensi vuonna), vastasin, että kyllä se on. Samalla totesin, että linjaus ei ole ajankohtainen ja kerroin, että kansalaiset kannattavat EU:ta enemmän kuin koskaan.

Miten asiasta kerrottiin uutisissa ja poliittisissa kommenteissa?

Perussuomalaisten ja Purran linjaus hätkähdyttää. Purran uusi linjaus EU-erosta. Perussuomalaiset haluaa erota EU:sta. Perussuomalaiset ajaa eduskuntavaaleissa EU-eroa.

Pääministeriä myöten asia esitettiin noin. Korjasin ja me korjasimme. Täsmensin asian monta kertaa.

Muut puolueet eivät halua puhua EU:n ongelmista ja edessä olevista jälleen uusista tulonsiirto- ja yhteisvelkapaketeista tai päätösvaltaamme vievistä metsä- ja ilmastopaketeista. Hyökkäämällä perussuomalaisia kohtaan väittämällä, että ajamme tällä hetkellä ja näissä vaaleissa EU-eroa, he saavat itse suojan olla vastaamatta vaikeisiin kysymyksiin.

Ihan saman asian ohjelmastamme totesin muuten viimeksi elokuussa, mutta silloin se ei vielä kiihottanut ketään. Vaaleihin oli pitkä aika eikä kannatuksemme ollut näin korkealla.

2. Kaikissa työperäiseen maahanmuuttoon liittyvissä ulostuloissamme ja ohjelmissamme sanotaan, että vastustamme sellaista ”työperäistä” maahanmuuttoa, joka nojaa sosiaaliturvaan ja joka aiheuttaa veronmaksajalle lisärasitetta. Me emme kannata julkisen talouden ongelmia lisäävää maahanmuuttoa. Kutsumme sitä haitalliseksi maahanmuutoksi. Sen sijaan meillä ei ole mitään sitä vastaan, että maahan tullaan tekemään töitä, elämään omalla palkalla ja integroitumaan yhteiskuntaan. Meillä on tarkat, virallisiin tilastoihin perustuvat selvitykset aiheesta ja perustelut linjallemme.

Tästä huolimatta viime päivinä niin ”yritysjohtajat” (median termi) kuin muutkin tahot ovat väittäneet, että vastustamme kaikenlaista siirtolaisuutta ja ulkomaalaisia. Miksi juuri eräs ”yritysjohtaja” laittoi liikkeelle tällaisen väitteen – ja samanmielinen lauma komppasi – johtuu siitä, että ohjelmassamme tikunnokkaan nostettiin juuri hänen oma bisneksensä. Vastustamme veronmaksajan rahalla ja lainsäädäntömme porsaanreikien kautta tehtävää bisnestä, joka naamioidaan jonkinlaiseksi hyveelliseksi toiminnaksi.

Jälleen sekä Yle että muu valtamedia toisti typerryttävän vääristelynsä kuin yhdestä kurkusta. Kuinka moni sen uskoi? Kuinka moni jaksoi ottaa selvää? Kuinka moni on niin rohkea, että uskaltaa olla eri mieltä?

Se tosiasia, että JOTKUT hyötyvät valtavasti veronmaksajalle ja koko yhteiskunnalle haitallisesta maahanmuutosta, kannattaa muistaa. Eikä siinä ole mitään uutta. Siitähän me olemme vuosikausia varoittaneet! Mutta kun muutama ”suuri ihminen” sanoo jotakin, lauma seuraa perässä. Eikä media jaksa tai halua tai ehdi keskittyä tosiasioihin. Se rakastaa konflikteja ja klikkejä tuovia tunteita.

Mutta vaikka kaikki huutaisivat tuota samaa typerää ja naiivia huutoa maahanmuuton autuudesta, me emme lannistu. Osoitamme ongelmat, jotka vaativat ratkaisuja. Osoitamme vaatimusten onttouden ja virheellisyyden. Osoitamme toiveiden utopistisuuden. Tosiasioihin perustuen.

Ja otamme iskut vastaan.

Galgojen päivä

Kuva: Pixabay.

Tänään vietetään jälleen galgojen päivää, dia del galgo. Galgot ovat espanjalaisia metsästyskoiria, joita tapetaan kiduttamalla vuosittain kymmeniä tuhansia, kun metsästyskausi päättyy. Mikäli haluat yksityiskohtia aiheesta, löydät niitä googlaamalla. Varoitus: karmeaa luettavaa.

Olen viime vuosina useasti nostanut galgot esille. Perheelläni on rescuekoira Romaniasta, ja vaikka hänkin on elänyt kurjan pentuelämän Bukarestissa, on galgojen elämä vielä jotain aivan muuta.

Muutama vuosi sitten hämmästelin sosiaalisessa mediassa, miten on mahdollista, että EU:ssa on jäsenmaa, jossa tällainen systemaattinen koirien kidutus on hyväksyttyä, ja miksi asiaan ei ole puututtu. Maa, jossa kuitenkin on tehty toimia härkätaisteluidenkin lopettamiseksi, jatkaa koirien kidutuskarnevaaleja. Suomalaisen median – ja poliittisten vastustajiemme – reaktio ulostulooni oli ala-arvoinen ja vahingoniloinen: Persu vaatii EU:ta puuttumaan, vaikka EU on niin surkea. Eikö persu tiedä, että tämä ei kuulu EU:lle?

No, se tulikin taas todistettua, sillä ei EU, sen paremmin kuin Espanja itse, ole tehnyt asialle mitään. Sairas perinne jatkuu kuten ennenkin.

Ja tänäkin vuonna näitä kauniita ja viisaita koiria tapetaan kymmeniä tuhansia. Jopa satoja tuhansia. Kivittämällä, polttamalla, hakkaamalla, hirttämällä. Määrät ovat järjettömiä ja aiheutettu kärsimys sanoinkuvaamatonta. Koirilta halutaan ensin palveluksia, sen jälkeen ne tapetaan kiduttamalla. Kuten aihetta käsitellyt Ylen juttu vuodelta 2017 kertoo, hylätyt galgot eivät ole edes yhden luodin arvoisia.

Järjettömintä on, että Espanjassa on menossa läpi eläinsuojelulainsäädännön uudistus, joka saattaa vielä entisestäänkin heikentää galgojen asemaa. Sosialistien johdolla tehdyssä muutoksessa metsästyskoirat halutaan jättää lainsäädännön ulkopuolelle. Tällöin esimerkiksi eutanasiaa ja pentujen teettämistä koskevat määräykset eivät koskettaisi lainkaan metsästyskoiria.

Laista olisi ymmärtääkseni määrä päättää ihan lähipäivinä. 

Lue lisää galgoista koira- ja eläinyhdistysten sivuilta. Anna näille hiljaisille koirille ääni.

Kiinnostu siitä, mitä et näe

Kuva: Matti Matikainen

Samaan aikaan, kun politiikka henkilöityy yhä vahvemmin ja media keskittyy pintapuolisiin seikkoihin ja tunteisiin asiakysymysten penkomisen sijaan, äänestäjien mielenkiinto yhteiskunnan isoihin kysymyksiin heikkenee. Imago, mielikuvat ja yksinkertaisten hokemien tasolle kärjistetyt vaatimukset saavat enemmän tilaa.

Yksi politiikan ja yhteiskunnan toimivuuden kannalta ensiarvoisen tärkeä asia on julkinen talous eli se verorahoilla pyöritettävä kokonaisuus, josta puhuttaessa miljardit lentelevät. Valitettavasti julkisen talouden rakenne ja koko sekä meno- ja tulopolitiikka eivät oikeasti kiinnosta juuri ketään. Keskustelu taloudesta on pelkistetty joko yksinkertaistettuun puheeseen esimerkiksi työllisyysasteesta (joka ei ole kovin hyvä mittari) ja työvoimapulasta (ilman arviota sen varsinaisista syistä tai tekosyistä) tai sitten miljardipuheeseen. Miljardipuhe saattaa olla tosiasiallisesti tarkkaa ja oikeaa, mutta se ei avaudu kovin monelle. Harva ihminen jaksaa miettiä, millaisia lukuja esimerkiksi valtion velkaantumisen määrä tai vuosittainen budjetin alijäämä oikeasti ovat. Luvut ovat niin suuria, että ne käytännössä menevät yli hilseen. Tämä on ymmärrettävää, joskin kohtalokasta.

Suomen julkinen talous on retuperällä ja krooniset ongelmat – pelkistetysti liikaa menoja, liian vähän tuloja – ovat niin massiivisia, että asian pitäisi kiinnostaa kaikkia. Sen pitäisi olla politiikan tärkein teema. Mutta vaikka taloudesta näennäisesti puhutaan paljon, se on kaikkea muuta kuin tärkeä teema.

Suomi kuluttaa koko ajan enemmän kuin mihin sillä on varaa. Myös veroaste on Suomessa korkea. Erityisen korkea se on siihen nähden, että useimmat verorahoitteiset hyvinvointiyhteiskunnan palvelumme terveydenhuollosta vanhustenhoitoon ja lastensuojeluun eivät toimi. Korkea verotus ei sen paremmin näy kouluissa tai teiden kunnossa. Maksetuille veroille ei tule vastinetta. Mutta jonnekin ne rahat menevät.

Yleensä puolueet eivät suostu kertomaan, mistä pitäisi leikata eli toisin sanoen mitä menoja pitäisi vähentää. Edes kokoomus, jonka imago kiertyy talousteeman ympärille, ei yleensä sano mitään konkreettista. Eduskunnan salin toisen laidan mukaan mitään ongelmaa ei edes ole. Päinvastoin niiden mielestä aina voisi kuluttaa enemmän. Tosiasia kuitenkin on, että järjestelmämme ei kestä tätä. Lopulta hyvinvointiyhteiskunta murtuu kokonaan. Mikään talouskasvu ei kykene kustantamaan koko ajan kiihtyviä menoja.

Perussuomalaisten ”leikkauslistat” maahanmuutosta, kehitysavusta, EU:sta, Ylestä, höpöjärjestöjen tukemisesta tai alati paisuvasta valtion ja kuntien hankehumpasta aiheuttavat muissa puolueissa ja mediassa naureskelua ja epäuskoisuutta. Ne väittävät, että näistä ei voi leikata (miksi ihmeessä ei voi?). Toinen ongelman sivuuttava tapa on väittää, että kaikenlainen leikkaaminen kohdistuu aina johonkin suomalaisen kannalta oleelliseen, perusturvaan, terveydenhuoltoon, kouluihin. Väitteellä ei ole mitään pohjaa. Kyse on poliittisista valinnoista.

Julkisen talouden tasapainottaminen ja tulevaisuuden hyvinvoinnin varmistaminen nojaavat suomalaiselle toissijaisten ja turhien menojen karsimiseen. On järjetöntä, että koko ajan velkaantuva maa ottaa lisää velkaa lähettääkseen sitä Afrikkaan valtavia määriä. Haitallinen maahanmuutto on vielä suurempi ongelma.

Moni äänestäjä kokee maahanmuuton ongelmaksi vain, kun näkee omilla silmillään sen aiheuttamia ongelmia. Sen sijaan sen vaikutus valtiontalouteen ja siten joka ikisen kansalaisen elämään ei kiinnosta välttämättä lainkaan. Suomalaiset maksavat veroja selvästi mielellään, mutta eivät välitä vaatia niille vastinetta. Vaikka ei jaksaisi lukea valtion budjettikirjaa, kaikkien pitäisi kiinnostua tästä huonosti voivasta virtahevosta valtion salongeissa.

(Kolumni on julkaistu Perussuomalainen-lehdessä 8/2022.)

Metsämme ovat meidän

From Wikimedia Commons, the free media repository

Vaikka jotkut niin kuvittelevat, suurin suomalaisiin metsiin kohdistuva uhka ei tule Ponssen motojen suunnalta vaan Euroopan unionista. Erilaisia metsänomistajiin, metsätalouteen ja metsäteollisuuteen kohdistuvia vaatimuksia synnytetään Brysselissä yhä suuremmalla raivolla. Mitä kauempana Keski-Euroopan maat ovat sen paremmin hiilineutraalisuuden saavuttamisesta kuin vaikkapa polttomoottoriautojen kieltämisestä, sitä tarkkaavaisemmin EU kohdistaa huomionsa sinne, missä on eniten metsää ja kaikkein suurinta kunnianhimoa.

Voi Suomi-poloa tässä kolonialisoivassa ilmastohöykytyksessä.

Metsien Suomi, suomaa, vihreä kulta – sen perässä on moni. Kyse on sekä rahasta, päästöjen ja nielujen laskentatavasta että toimivallan siirtämisestä Suomelta EU:lle. EU tunkee ahneet kouransa Suomen metsiin, vaikka sekään ei sille oikeasti kuulu.

Ajankohtaisia metsäasioita EU:ssa ovat esimerkiksi biodiversiteettiä eli luonnon monimuotoisuutta parantava strategia ja osin vielä kesken olevat EU:n taksonomian säädökset, joilla EU määrittelee, mitkä metsiin liittyvät sijoituskohteet ovat hyviä ilmaston ja ympäristön kannalta.

EU haluaa tehdä luonnon ennallistamisesta pakollista ja erityisesti Suomelle hyvin vaativaa. Komission esityksessä kuvattu ennallistamistavoite on mittakaavaltaan valtava ja sen seuraukset turmiollisia. Yksikään komission papereihin perehtynyt ei voi olla miettimättä, kuinka on mahdollista, että Brysselissä ymmärretään Suomea ja metsiemme merkitystä näin vähän.

Valitettavasti kaikki kotimaassakaan eivät puolusta metsiämme. Eduskunnassa on paljon kettingeillä itsensä honkaan sitoneiden henkisiä jälkeläisiä, jotka kuvittelevat, että virkistys ja suojelu muuttuvat kompensoiviksi euroiksi. Heitä ei haittaa ajatus siitä, että suuri osa metsistämme pitää ennallistaa esiteolliselle ajalle.

Ennallistamisen vaikutukset Suomelle olisivat BKT:hen suhteutettuna koko EU:n korkeimmat, miljardiluokkaa vuodessa. Tämäkin arvio on maltillinen. Kaikissa ilmastotoimissa pitää ensin laskea niiden välitön kustannus – ja sitten perään kustannuksen kompensaatio esimerkiksi metsänomistajille. Veronmaksaja kuittaa.

Ilmastopolitiikka maksaa koko ajan yhä enemmän, mutta vieläkään en ole kuullut muiden puolueiden tätä oikeasti myöntävän. EU:lle ilmastopolitiikka on yhä varteenotettavampi perustelu haalia valtaa, lisätä tulonsiirtoja ja yhteistä velkaa. Taakanjako ei toimi, kuten se ei toimi missään muussakaan asiassa. Kuuliaiset tekevät kaiken. Globaali ongelma ei ratkea sillä, että Suomi lakkaa toimimasta.

Miksi vastustusta tämän hulluuden edessä kuuluu niin vähän? Siksi, että Suomessa kaikkien kunnollisten tahojen kuuluu kannattaa sekä EU:ta että kunnianhimoisia ilmastotoimia. Tuli mitä tuli, maksoi mitä maksoi. Imagotappioon ei ole varaa. Harva uskaltaa sanoa, että nyt on menty liian pitkälle.

Tällaisissa tilanteissa perussuomalaisten tehtävä on kertoa, että keisarilla ei ole vaatteita. EU on mennyt liian pitkälle. Ilmastovaatimukset ovat menneet liian pitkälle. Peli pitää viheltää poikki.

EU:lle ei kuulu metsäpolitiikka eikä se saa määrätä, mitä metsissämme tehdään. Vaatimukset, jotka Suomen metsiin kohdistuvat, ovat kertakaikkisen hulluja. Niitä ei saa hyväksyä, ja Suomen tulee vaikka yksin niitä vastustaa.

(Kolumni on julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa 27.6.2022)

Yli kipurajan

Perussuomalaiset esitti viime syksynä, että hallituksen ajamaa maailman kunnianhimoisinta ilmastopolitiikkaa pitää maltillistaa niin, että hiilineutraalisuustavoite siirretään vuoteen 2050 eli samaan vuoteen kuin EU:n tavoite. Liian kovasta kunnianhimosta seuraa ongelmia ja ylimääräisiä kustannuksia eivätkä tavoitteena olevat imagovoitot näitä kompensoi. Pienen maan, jossa etäisyydet ovat pitkiä, ilmasto kylmä ja julkinen talous rapakunnossa, pitäisi tehdä asiat vakaalla harkinnalla eikä lähteä keulimaan kansainvälisten lisäpisteiden toivossa. Varsinkaan kun itse ongelmaan eli ilmastonmuutokseen Suomen muita suuremmalla ”kunnianhimolla” ei ole vaikutusta.

Photo by cottonbro on Pexels.com

Sähkön ja liikennepolttoaineiden hinta on ylittänyt aikoja sitten monien ihmisten kipurajan. Yhä useampi pitkiä etäisyyksiä töihin ajava joutuu miettimään, kannattaako työnteko. Hiilineutraalisuustavoitteen maltillistamisesta on saatavissa säästöjä, joita voidaan käyttää esimerkiksi veronalennuksiin, joilla kansalaisten selviämistä koko ajan kallistuvien elinkustannusten kanssa voidaan helpottaa.

Suomelle kertyi vuonna 2021 päästöoikeuksien huutokaupoista yhteensä noin 409 miljoonaa euroa tuloja. Päästöoikeuksien voimakkaasti nousseen hinnan vuoksi huutokauppatulot lähes kaksinkertaistuivat verrattuna edelliseen vuoteen, jolloin huutokauppatulot olivat 220 miljoonaa euroa. Todennäköisesti päästökauppatulot ovat tänä vuonna vielä selvästi enemmän, vaikka turpeen osuus vähenee. 

Näitä rahoja komissio haluaa rahoittamaan ilmastososiaalirahastoa. EU haluaa kerätä lisätuloja nappaamalla joka vuosi 12 miljardia euroa jäsenmaiden päästökauppatuloista. Suomen hallitus on sanonut suhtautuvansa ilmastorahastoon ”hyvin kriittisesti”, mutta kuinka pitkälle tällä päästään?

Suomen ei pidä antaa päästökauppatulojaan EU:lle, mutta ei myöskään käyttää niitä mihinkään muuhun kuin ilmastopolitiikasta kärsivien ihmisten ja alojen tukemiseen. Suomen päästökauppatuloja on ohjattava Suomen ja suomalaisten hyväksi.

Suomen hallitus peesaa komissiota päästökaupan kovempaan kiristämiseen vetämällä oikeuksia pois markkinoilta. Päästöoikeuksien määrä vähenee 2,2 prosenttia vuodessa vuodesta 2021 alkaen. Tämä osaltaan lisää nousupainetta päästöoikeuden hintaan – ja niinhän sen on tarkoituskin. Päästöoikeuksien lisääminen tai edes ennallaan pitäminen vaikuttaisi sähkön ja polttoaineiden hintaan alentavasti, ilman että EU:n tyylin mukaisesti pohjoisen maat pääsevät taas maksumiehiksi tukipakettien ja rahastojen kautta.

Jostakin suunnasta ongelmaa on alettava helpottaa. Hallitus ei voi jatkaa ihmisten ostovoiman tuhoamista sekä ilmastokurjistamisella että kansalaisiamme ja maamme suhteellista kilpailukykyä romuttavalla EU-politiikalla.

Ruotsi aloitti kotitalouksien liikaa kallistuneiden sähkölaskujen tukemisen 585 miljoonalla eurolla. Myös Norja ja moni muu Euroopan maa maksaa kansalaisilleen energiatukea liikaa kallistuneiden sähkölaskujen takia. Valtiovarainministeri Annika Saarikko muistutti kyselytunnilla, että Suomessa voi hakea toimeentulotukea. Elinkeinoministeri komppasi, ettei hallitus ole suunnittelemassa sen paremmin suomalaisten sähkö- kuin bensalaskujenkaan tukemista.

Kyllä kannattaisi.

(Kolumni on julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa 31.1.)

Turvallisuuspolitiikasta ja #keskustelu’sta

Politiikassa asioiden pelkistyminen silkaksi somehuuteluksi ja hästägeiksi, äärimmäinen yksinkertaistaminen ja myyviin mielikuviin tarrautuminen perusteellisten argumenttien, pohdinnan ja ajatustenvaihdon sijaan on jokapäiväistä todellisuutta ja arkipäivää. Kyse ei ole pelkästä sosiaalisesta mediasta, vaan myös valtamedian syvään juurtuneesta logiikasta juosta helppojen, myyvien, vähänlaisesti lukijan omaa perehtyneisyyttä vaativien kantojen ja ilmiöiden perässä. Media jättää huomiotta yhtä, voimakkaasti ylitulkitsee toista ja kolmanneksi rakentaa alusta loppuun omia diskurssiuutisiaan, joiden toivoo muuttuvan lihaksi ja luuksi eli niin sanotuksi todellisuudeksi. Ja näin usein käykin.

Tämä ilmiö on sellaiselle politiikassa mukana olevalle ihmiselle, joka mielellään olisi perusteellisempi, harkitsevampi ja viihteettömämpi, toisinaan vaikea pala purra.

Erityisen vaikeaksi ja vastenmieliseksi se muuttuu, kun kohteena on Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka eli kun klikkiotsikot, somehuutelu ja hästägit liikkuvat alueella, joka koskee Suomen valtion eksistenssiä, suvereniteettia ja maamme ulkoista turvallisuutta.

High politics riensi twitteriin

Suomettuneeseen aikaan, ja monesti muulloinkin, ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa tavattiin pitää niin vaikeana ja monimutkaisena, että juuri kenelläkään ei uskottu olevan siihen kompetenssia. Kansalaiskeskustelua ei syntynyt eikä sitä kukaan kaivannut. 2000-luvun kriittiseksi väitetyssä individualismissa, jossa kansalaisen ”aktiivista osallistumista” erityisesti omalla sohvalla maaten pidetään suuressa arvossa, olemme siirtyneet toiseen ääripäähän. Siellä riittävän valistuneen kannan voi esittää kuka tahansa – ja varmistaakseen nopean etenemisen läpi kiirehtivän median mieluiten vielä joko ylimielisesti tai aggressiivisesti. Samaan aikaan monia muita merkittäviä kiista-asioita ei haluta alistaa esimerkiksi kansanäänestyksille – ja jopa pelkkää keskustelua pelätään tai pidetään populistisena.

Kuuntelin tasavallan presidentti Sauli Niinistön uudenvuodenpuheen, kuten useimmat muutkin suomalaiset. Puhe oli hyvä. Se oli myös varsin yllätyksetön. Yllätyksistä vastasivatkin puheen analysaattorit. Luin kolumneja ja näkökulmia ja ihmettelin. Sitten luin presidentin puheen vielä kertaalleen. En itse nähnyt siinä sitä, mistä otsikot kertoivat. Useimmat suomalaiset analyysit havainnoivat puheessa selvää liikettä Naton suuntaan ja enemmän tai vähemmän selkeää linjanmuutosta. Ulkomaiset kommentaattorit vetivät vielä vähän pidemmälle: Niinistö haluaa Natoon! Odotetusti presidentti sitten kolmantena päivänä puheen jälkeen päättikin korjata tehtyjä tulkintoja.

Saattaa tosiaan olla, että presidentin kannattaisi alkaa puhua vähemmin metoforin ja yksinkertaisemmin, mikäli hän haluaa varmistaa viestinsä perillemenon jo ensimmäisellä kerralla. Toisaalta kuten kaikki tietävät, epätarkkuus ei ole aina poliitikon taitamattomuutta vaan erityisesti herkissä kysymyksissä nimenomaista taitavuutta. Ainakin mikäli koltiaiset eivät kiirehdi tekemään siitä oitis kovaäänisiä, esittäjälleen epämieluisia tulkintoja.

Vuosi vuodelta leimahtavammaksi ja harkintaan kykenemättömämmäksi muuntuva ”someyleisö” on omavaltainen eikä juuri lainkaan puheiden ja argumenttien alkuperäisten esittäjien hallittavissa. Se kääntää halutessaan mustankin valkoiseksi, joko omin voimin tai itäisten maiden ohjauksessa. Tämä ei suinkaan päde vain nyt käytävässä turvallisuuskeskustelussa vaan monessa muussakin politiikan teemassa. Kaiken lisäksi tilannetta kärjistää se, että käymme vaaleja – vaikka sitä eivät kaikki tahdokaan muistaa – millä on aina vaikutuksensa sekä keskustelun intensiteettiin että puolueiden ja poliitikkojen muihin valintoihin.

Turvallisuuspolitiikan peruslinja

Suomella on mahdollisuus liittoutua sotilaallisesti ja hakea sotilasliitto Naton jäseneksi, mikäli siihen päädymme, ja näin pitää olla. Asiaa ei kuitenkaan päätetä vaalikeskusteluissa, sosiaalisessa mediassa eikä varsinkaan Venäjällä. Ulko- ja turvallisuuspoliittinen linjamme, sen vakaus, ennustettavuus ja toisaalta pidättyväisyys, ovat vahvuuksiamme. Suomi ei ole koskaan ollut sinisilmäinen geopoliittisissa tai geostrategisissa kysymyksissä. Linjaa ei ole syytä muuttaa jokaisesta rasahduksesta.

Perussuomalaisen puolueen näkökulma on perinteisesti korostanut sotilaallista liittoutumattomuutta ja uskottavaa kansallista puolustusta sekä Nato-option säilyttämistä. Kuten useimmissa puolueissa, meilläkin on erilaisia näkemyksiä. Kansalaiset yleisesti ovat gallupien perusteella edelleen selvästi Nato-jäsenyyttä vastaan.

Mikäli ”Nato-median” annettaisiin kehittyä yhtä pintapuoliseksi ja älyllisesti epärehelliseksi kuin millainen ”EU-media” on jo muutaman vuosikymmenen ollut, en epäilisi hetkeäkään, etteikö kansalaiskannatuskin saataisi riittävään nousuun. Euroatlantin tuulet eivät kuitenkaan vielä ole tarttuneet varovaisten impivaaralaisten pehkoihin.

Itse toivon, että kokoomuksen puheenjohtaja Orpon käyttämä fraasi Suomen tarpeesta ”olla mukana pöydissä” (IL 30.12.) olisi ennemminkin hälytyskello: Ei, ei enempää näitä pöytiä! Vaadimme edes oikeita ja konkreettisia argumentteja. Pitäkää pöytänne, jotka vievät meiltä rahan ja itsenäisyyden.

Valmistelemme puolueessa tälle vuodelle uutta turvallisuus- ja puolustuspoliittista ohjelmaa, mutta minulla ei ole tarjota kohupaljastuksia siitä. Emme valmistele sitä akuutisti muuttuneen turvallisuusympäristön vuoksi vaan siksi, että edellinen on vuodelta 2015, ja paljon kaikenlaista on tapahtunut.  

Joka tapauksessa omalta osaltani toivoisin, että turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa ei pelkistettäisi aivan arkipolitiikan ilmiöiden tasolle. Kyse on kuitenkin maamme turvallisuudesta ja olemassaolosta eikä mistä tahansa eteen tulevasta hallituksen esityksestä, omantunnonkysymyksestä tai puoluepolitiikasta.

Tämä ei tarkoita, että haluaisin hillitä harkittujen näkökulmien esilletuomista. Päinvastoin. Toivotan ulko- ja turvallisuuspoliittisen ja kansainvälisen politiikan keskustelun lämpimästi tervetulleeksi. OIen saanut koulutukseni siitä enkä arkaile keskusteluun osallistumista. Kerroin ennen puheenjohtajaksi valintaani (kysyttäessä), että olisin nähnyt Suomen Naton jäsenenä mieluiten heti 1990-luvulla. Se aika kuitenkin on mennyt, ja nyt on nyt.

Sen sijaan twitterin ”nyt todella Natoon tai olet Putinin kätyri”-kannanottoihin suhtaudun yhtä kielteisesti kuin silloinkin, kun niitä viljellään muissa yhteyksissä, esimerkiksi EU-keskustelussa.

Yleisestä Euroopan turvallisuustilanteesta, EU:sta ja Venäjästä

Venäjä ja Yhdysvallat neuvottelevat ensi viikolla Genevessä. Sitä ennen kokoontuvat esimerkiksi Naton ulkoministerit, Etyj ja Nato sekä Nato-Venäjä-neuvosto. EU:lla ei ole roolia keskusteluissa, mikä vahvistaa venäläisten käsitystä siitä, että EU on mitätön ulko- ja turvallisuuspoliittinen vaikuttaja. Tämä tehtiin selväksi myös EU:n ulkopoliittisen edustajan Josep Borrellin nöyryyttävällä kohtelulla tämän Moskovan vierailulla alkuvuonna 2021.

Euroopan Unioni ei kykene luomaan yhtenäistä linjaa Venäjän suhteen, koska etenkin Saksa on vastuuttoman energiapolitiikkansa takia täysin riippuvainen venäläisestä maakaasusta. Baltian maat ja Puola taas haluavat ajaa EU-Venäjä-suhteet lähelle katkeamispistettä, jota ei voida pitää Suomenkaan etuna. Energiapolitiikkaan ja sitä myötä myös ilmastokunnianhimoon liittyy useita turvallisuuspoliittisia elementtejä, joista ei varsinkaan Suomessa juuri keskustella. Huolestunut olen myös suomalaisen maatalouden edessä olevista ”kunnianhimoisista” heikennyksistä, joilla tulee todennäköisesti olemaan kielteinen vaikutuksensa kotimaisen ruoan saatavuuteen ja huoltovarmuuteemme.

Vaikka Saksa ja Ranska puhuvat paljon EU:n yhteisen ulkopolitiikan tarpeesta, kumpikin maa harjoittaa omaa aktiivista kahdenvälistä diplomatiaansa Venäjän suuntaan ohi muun EU:n. Tämänkin vuoksi on tärkeää, että Suomi pitää auki riittävän toimivat suhteet Venäjän suuntaan – Brysselin kakofoniassa Suomen ääni ei kuulu lainkaan. Yksimielisyyden vaatimuksesta EU:n ulkopolitiikassa ei tule missään olosuhteissa luopua.

Yhdysvallat ei tule antamaan periksi Venäjän etupiirivaatimuksille. Sillä ei kuitenkaan ole halua joutua suoraan aseelliseen konfliktiin Venäjän kanssa, minkä takia Ukrainaa ei olla Nato-jäseneksi lähiaikoina ottamassa. Yhdysvallat on asetoimitusten osalta tarjonnut ukrainalaisille vain kalustoa, jota voi käyttää puolustustarkoituksessa.

Venäjä voitti jo yhden erän saadessaan lännen takajaloilleen ja neuvottelupöytiin, mutta toisaalta silläkään ei ole kovin monia hyviä vaihtoehtoja.

Venäjän yleisesti heikentynyt asema hidastuneen talouskasvun, elintason nousun pysähtymisen, sisäisen tyytymättömyyden ja ulkopoliittisten ongelmien puristuksessa on ajanut sen tilanteeseen, jossa se on valmis uhkaamaan ennaltaehkäisevällä hyökkäyssodalla. Sillä, haluaako Venäjä ensisijaisesti hämätä vai rakentaa verukkeita johonkin muuhun, ei varsinkaan Suomen kannalta juuri ole merkitystä.

Kuten ei silläkään, onko etupiiriuhkailun ja sen lietsoman Natoa apuun huutavan kansalaiskeskustelun tarkoitus strategisesti lisätä esimerkiksi Suomen sisäisiä jännitteitä, vai onko kyseessä vain itänaapurille mieluinen sivuseuraus. Yllätyksenä se ei ainakaan tullut.

Suomen pitää tietenkin voimakkaasti tyrmätä Venäjän haaveet muodostaa etupiirejä, kuten on tehtykin, erityisesti tasavallan presidentin toimesta. Venäjä ei sanele suvereeneille valtioille niiden mahdollisuuksia. Suomi tukee muun lännen kanssa Ukrainan itsenäisyyttä ja alueellista koskemattomuutta. Pidän kuitenkin suoraa sotilaallista hyökkäystä Ukrainaan epätodennäköisenä.

Venäjän valtaapitävien tarkoituksena on lietsoa kansallishenkeä ihannoimalla neuvostomenneisyyttä ja yhdistämällä kansan rivejä aggressiivisella ulkopolitiikalla, jonka kärkenä on niin sanottujen lähiulkomaiden, mm. Ukrainan ja Valko-Venäjän, sitominen pysyvästi Venäjän vaikutuspiiriin. Putinista täytyy ymmärtää, että hän ei ole, kuten monet väittävät, isovenäläinen etninen nationalisti, vaan pikemminkin reaktionisti, joka haaveilee uudesta Neuvostoliitosta poliittisessa muodossa. Eikä narsistista persoonallisuuttakaan tietenkään voi sivuseikkana pitää.

Tosiasia on, että Itä-Ukrainan konflikti on käynnissä kahdeksatta vuotta. Siinä on kuollut tuhansia siviilejä ja ukrainalaisia sotilaita. Venäjä on puolustellut interventiotaan Itä-Ukrainassa venäjänkielisten ukrainalaisten suojelulla.

Euroopan epävakauteen on tietenkin vaikuttanut myös Yhdysvaltojen muuttunut asema, jossa se keskittyy mieluummin muunlaisiin omiin kansainvälisiin haasteisiinsa esimerkiksi Lähi-itään, Etelä-Aasiaan ja Kiinaan liittyen, sekä lukuisat muut EU:n ja omat ongelmamme.

Näistä lähtökohdista käynnistyi vuosi 2022, ja sillä meidän on mentävä.

Ilmastokunnianhimo, EU ja Saksan vaalit

Saksassa käydään viikonloppuna tärkeät vaalit. EU:n ja Euroopan ykkösvaltion johtohenkilön politiikka heijastuu koko maanosaan. EU:n voimakkaassa muutoksessa oleva tilanne ottaa Saksan vaaleista lisää vauhtia, perussuomalaisten näkökulmasta väärään suuntaan.

Armin Laschet on epäsuosittu CDU:n ehdokas. SPD:n Olaf Scholz, vahva ennakkosuosikki, on vielä Laschetiakin enemmän integraatiomyönteisellä linjalla. Nykyisellä Saksan valtiovarainministeri Scholzilla oli keskeinen roolinsa siinä, että maan hallitus ylipäätänsä hyväksyi viime vuonna yhteisvastuullisen koronapaketin. Yhteinen velanotto ja erityisesti sen suhde EU:n ilmastopakettiin ovat ydinkysymyksiä Saksan vaaleissa. Vaikka Scholz on lausunut, että koronapaketin kaltaisista velka- ja lahjapaketeista ei tule pysyvä mekanismi, ovat riskit suuret. Erityisesti mikäli vihreät pääsee hallitukseen, ei tämä kanta tule pitämään.

Unohda jo korona, nyt tulee ilmasto! Nimenomaan ilmastonmuutoksen vastainen taistelu on se teema, jonka siivellä seuraava yhteisvastuullinen, tulonsiirtoihin ja velkaan perustuva paketti meille syötetään. EU:n liittovaltiokehitys ottaa ilmastopaketin myötä aimoharppauksia.

Myös Ranskasta, Italiasta ja Espanjasta kohdistuu Saksaan kova paine. Kireät ilmastotoimet ovat lisänneet ja entisestään lisäävät EU-kansalaisten sähkö- ja kaasulaskun hintaa. Macron haluaa Brysselistä ratkaisun kiusalliseen keltaliiviongelmaan ennen omia tärkeitä vaalejaan. Suomessa kukaan muu kuin perussuomalaiset ei kanna huolta ilmastotoimien hintalapusta veronmaksajalle.

Mutta eipä Suomessa kukaan muu kuin perussuomalaiset kanna huolta EU:n liittovaltiokehityksestäkään – itsemääräämisoikeutemme rapautumisesta ja kasvavista kustannuksista.

Yhteisvastuita, verotusoikeutta, tulonsiirtoja ja unionin sosiaalipolitiikkaa – eli ilmastoköyhyyden korjaamista ylikansallisesti – ei tulla tekemään perussopimuksia muuttamalla. Näitä edistetään erityisjärjestelyin. Korona oli yksi, ilmasto on toinen.

Suomalaisten tehtävä on maksaa, ensin oman hallituksensa vielä EU:ta, Ruotsia ja Saksaa kunnianhimoisemman ilmastopolitiikan laskut, sitten köyhempien EU-maiden kansalaisten ilmastolaskuja. Omien kansalaistemme bensalaskuja tai lämmityskustannuksia tuskin tullaan EU:n tasolta kompensoimaan, mutta toisinpäin siis onnistuu. Sitä tarkoittaa EU:n sosiaalinen ilmastorahasto. Sinulle yhä kovempaa verotaakkaa ja suurempia laskuja arjen perusasioihin liittyen.

Myöskään metsiemme kohtalo ei ole vielä selvä. Bryssel haluaa hyötyä hiilinieluistamme ja määritellä puolestamme, mitä tarkoittaa lahopuu ja mikä on sopivan kokoinen avohakkuu. Pääministeripuolueen varassa lepää paljon. Toivottavasti Sanna Marin haluaa Euroopassa puolustaa metsiämme, suomalaista työtä ja teollisuutta, hyvinvointimme perustaa, eikä uhraa niitä ”historian oikealla puolella” olemiseen.

Kouluissa ja yliopistoissa jalansijaa saava Elokapina on jälleen asettunut makoilemaan Helsingin kaduille missionaan pelastaa maailma ilmastonmuutokselta yksi naurettavuus ja häiriö kerrallaan. Valitettavasti identiteettipoliittiset lapsellisuudet saavat vahvistusta myös Suomen hallituksesta.

Mikäli vihreät ja vasemmisto pääsevät myös Saksassa hallitukseen, Euroopan tulevaisuus näyttää entistä huolestuttavammalta.  

Alla muun muassa ilmastopolitiikkaa ja hallituksen budjettiriihtä käsitellyt puheenvuoroni 20. syyskuuta.

Afganistanista

Muutama ajatus Afganistanista

Afganistanin ongelmat ovat hyvin syviä ja syvällisiä. Taliban ei ole niistä ainoa, joskin tällä hetkellä akuutein ja vakavin. Näitä ongelmia sekä Yhdysvaltain liittouma että kansainvälinen yhteisö, Suomi mukaan lukien, ovat vuosia ja vuosikymmeniä yrittäneet korjata.

Yhtäältä maan ongelmia on aiheutettu niin suurvaltakamppailun kuin muunkinlaisten intressien edistämisen kautta. Toisaalta valtio ja kulttuuri vaikuttavat olevan kykenemättömiä yksin tai voimakkaastikaan autettuna kehittymään sellaiseksi, että ihmisillä, varsinkaan naisilla ja lapsilla, olisi maassa hyvä ja turvallista olla. Tämä on tosiasia, mutta ei Suomen tai muiden länsimaiden korjattavissa.

Meillä on edessämme jälleen yksi sotilaallisen ja humanitaarisen intervention epäonnistuminen, jonka jälkipyykkiä pestään vielä kauan, niin Yhdysvaltain sisäpolitiikassa kuin muuallakin. Vanhan hallinnon ja järjestyksen kaatuminen muutamassa päivässä aiheuttaa vakavaa pohdintaa sen suhteen, mihin energiaa ja resursseja kannattaa käyttää.

Suomen kannalta merkittävin uhka tässä akuutissa tilanteessa on se, että Afganistanista saattaa ja todennäköisesti lähtee merkittävät turvapaikanhakijavirrat kohti Eurooppaa. Mukaan virtoihin liittyy turvapaikanhakijoita ja siirtolaisia muualta maailmasta, pakenivatpa nämä konflikteja, henkilökohtaista vainoa tai huonoa elintasoa. Vuoden 2015 tapahtumat ovat lähellä toistua. Eurooppa, EU, saati Suomi, ei kestä sitä.

Suomi on pannut Afganistaniin kahden vuosikymmenen aikana kriisinhallinnan, humanitaarisen ja kehitysavun kautta noin 850 miljoonaa euroa. Joissakin arvioissa puhutaan yli miljardista eurosta. Suomeen on saapunut myös merkittävä määrä turvapaikanhakijoita Afganistanista, ja nämä ovat pääsääntöisesti jääneet maahan. Kustannukset ja muut seuraukset ovat erittäin merkittävät. Vaikka alueella on varmasti jotakin hyvääkin saatu aikaiseksi, ovat tulokset laihoja – ja juuri nyt nekin ovat mitä ilmeisimmin tuhottu.

Nykyisin Suomi maksaa Afganistanille kehitysapua noin 28 miljoonaa euroa vuodessa eli enemmän kuin millekään muulle maalle.

Kansainvälisen yhteisön ja yksittäisten maiden kaiken humanitaarisen energian ja resurssien pitäisi nyt keskittyä sen varmistamiseen, että maasta ei lähde laajamittaisia turvapaikanhakijavirtoja Eurooppaan. Iran ja Pakistan ja muut lähialueen maat voivat vastaanottaa turvaa tarvitsevia ihmisiä, mikäli Afganistanin sisällä ei turvallisia alueita enää ole. Akuutin suojelun tarjoaminen sekä maantieteellisesti että kulttuurisesti läheltä on paras vaihtoehto. Eri maiden, kuten Venäjän ja Kiinan, intressit ongelmavyyhdin suhteen on syytä realistisesti ottaa huomioon.

Humanitaarinen maahanmuutto ei ole ratkaisu, ei nyt eikä yleisesti. Se ei ole ratkaisu yksittäisiin konflikteihin, jotka seuraavat toinen toisiaan eivätkä koskaan lopu, eikä se ole ratkaisu globaaleihin elintasoeroihin. Kansainvälinen suojelu tai sitä koskevat sopimukset eivät velvoita tarjoamaan suojaa tietystä maasta eikä suojan antamisen kuulu tarkoittaa oikeutta jäädä maahan ja saada kansalaisuutta. Turvapaikanhakemisen, kansainvälisen suojelun ja kansalaisuuden saamisen välinen yhteys on purettava.

Mikäli ja kun Suomi haluaa auttaa afganistanilaisia ja maailman hätää kärsiviä, lähialueilla ja paikan päällä tapahtuva kriisiauttaminen on aina moninkertaisesti humanitaarista maahanmuuttoa tehokkaampaa, koska pienemmillä summilla saadaan autettua suurempaa määrää ihmisiä. On kaikin tavoin myös eettisesti kestävämpää turvata suuremmalle määrälle ihmisiä elämän perusedellytykset kriisialueiden lähellä kuin pienemmälle joukolle hyvinvointiyhteiskunnan palvelut.

Yhtä totta on, että Suomi on jo ”syytänyt sinne aivan jäätäviä summia”, kuten tutkija Ilona Kuusi on todennut, saamatta aikaiseksi mitään kovin merkittävää. Olisiko aika keskustella tästäkin asiasta?


Kerjäläisten Helsinki

Seisoin hieman ennen aamuyhdeksää Helsingin rautatieasemalla kahvilan jonossa. Muutaman metrin päässä päivysti nuori romanikerjäläisnainen kipponsa kanssa. Ei ole kovin tavallista, että heitä on asemarakennuksen sisällä – vaan sitäkin enemmän sen ulkopuolella ja oikeastaan kaikkialla Helsingin keskustassa ja useilla muilla alueilla.

Seurasin katseellani, kun kauempaa saapui vanha, huonosti kävelevä mies rollaattoria työntäen. Kun mies oli kohdallani, kerjäläinen lähestyi tätä välittömästi ja toi kuppinsa hyvin lähelle. Mies ei reagoinut, pudisti korkeintaan päätään, ja yritti kiirehtiä askeleitaan. Huomasin, että kerjäläinen skannasi tilanteen ja havainnoi hyvin nopeasti, että miehestä voisi hyötyä muulla tavoin – rollaattorin korissa oli kassi.

Rollaattorimies oli kävelemässä kohti ulko-ovea Asema-aukion suuntaan. Kerjäläisnainen lähti perään. Siinä vaiheessa luovutin paikkani kahvilan jonossa ja lähdin myös perään. Ehdin ottaa puhelimen käteeni ja kuvata vähän. Videosta näkee selvästi, kuinka kerjäläinen kohdistaa huomionsa rollaattorin koriin ja ehkä miettii strategiaa.

Oviaukon kohdalla nainen näki tilaisuutensa tulleen. Hän ei kuitenkaan ollut huomannut, että olin aivan takana. Keskeytin tapahtuman alkamalla huutaa naiselle (englanniksi). Naisen huomio rollaattorimiehen kassiin herpaantui, tilanne hajosi ja mies pääsi pakoon. Kerjäläisnainen keskittyi seuraavaksi minuun kalattamalla kiukkuisena jotakin, mistä en ymmärtänyt.

Koin tarpeelliseksi kääntyä kannoiltani ja palasin asemahalliin. Huomasin, että myös nainen tuli takaisin samalle kytispaikalle. Yksi papparainen pelastui, seuraava ehkä ei.

Soitin poliisille. Tilanne ja henkilöt löydettiin myös valvontakameroiden nauhoista. Muusta jatkosta en tiedä.

Todistamani tilanne ei ole ainutlaatuinen. Liikkuvan väestön eli yleensä vapaan liikkuvuuden avulla maahamme saapuneiden Keski-ja Itä-Euroopan romanien osallisuus näpistyksissä, taskuvarkauksissa ja myös isommissa rikoksissa on merkittävä. Jokunen vuosi sitten syntyi kohu, kun joku sanoi, että kerjäläiset tekevät rikoksia. Pöyristyneiden mukaan rikoksen tekijät eivät ole kerjäläisiä vaan aivan muita romaneita. Kerjäläiset ovat viattomia Ison Numeron myyjiä ja kaduilla istujia. Kuten tänäänkin nähtiin, ainakin tältä kerjäläisnaiselta onnistui varsin helposti vaihtaa roolia, kun sopiva tilaisuus käveli kohdalle.

Poliisi toimi tänäänkin erinomaisen hyvin ja tehokkaasti, mutta itse ilmiöön heillä on hyvin vähän mahdollisuuksia vaikuttaa. Helsinkiläiset ovat ilmeisesti liian turtuneita kerjäläisilmiöön eikä ongelman laajuudesta – ja esimerkiksi rikoksista, kuten näpistyksistä, ryöstöistä, ihmiskaupasta, väkivallasta, huumekaupasta – riittävästi puhuta. Olisi ehkä syytä?

Maksa, älä kysele – EU-politiikan epädemokraattisuudesta

Heinäkuu on vaihtumassa elokuuksi. Poliitikot ovat kesälomillaan, ja EU-huippukokouksen päätös elpymisrahastosta alkaa esiintyä lehtien sivuilla yhä vähemmän. Tulipahan tehtyä taas, ja katsotaan sitten syksyllä? Kuka nyt jaksaisi repivää keskustelua kesken kesäkauden, varsinkin kun perussuomalaiset puhuvat niin rumasti.

Photo by Nick Bondarev on Pexels.com

Neuvottelutulos on henkilöity suosittuun pääministeriin, ikään kuin hänen kaudellaan Suomen liikkumatila ja valta EU:ssa mahdollistaisi jotakin tavallisesta poikkeavaa. Näin ei tietenkään ole. Pääministerin tehtävä, virkamiehistön ja avustajajoukon tukemana, on neuvotella yötä myöten ja venyä, riippumatta sukupuolesta ja iästä. Kokonaisuutta tai jäsenyytemme suurta kuvaa se ei muuta, yhdenkään pääministerin kaudella. Periaatteellinen muutos velasta unionin rahoittajana ja yhteisvastuut ohjaavat meitä sellaiseen suuntaan, jossa Suomi ei voi olla voittaja. Tähän tosiasiaan nähden täysin toissijaista on Suomen neuvottelustrategia tai edes varsinaiset saannot (siis se, minkä osuuden maksuista saamme takaisin).

EU(ro)-järjestelmä ei tarjoa voittoja Suomelle

Teknistä saantokeskustelua on mahdollista käyttää häivyttämään sitä tosiseikkaa, että unionin rooli on täysin muuttunut – ja sitä, että pääministerihenkilö ei suinkaan juuri pelastanut Suomen tulevaisuutta vaan jatkoi sen heikentämistä. Uskoa toimittajien asiantuntemukseen ovat nakertaneet erityisesti ne uutisotsikot, joissa kirkuvin kirjaimin kerrotaan Suomen saaneen jotakin. Totuus tietenkin on, että niin kauan kuin me olemme nettomaksaja – eli niin kauan kuin me olemme unionin jäsen – me maksamme, emme saa. Me kierrätämme omaa rahaamme unionin kautta. Asia voi muuttua toiseksi ainoastaan tilanteessa, jossa taloutemme on romahtanut banaanivaltion tasolle.

EU on nyt periaatteellisesti hyväksynyt velanoton rahoitusmekanismiksi. Samalla keskeiset toimintaa ohjaavat säännökset on haudattu, joko virallisesti tai laajentamalla tulkintaa. Vakaus- ja kasvusopimus, ”no-bailout”-sääntö (avustamiskielto), EKP:n rahoituskielto ja artikla 310 (tulot ja menot tasapainossa), mikään ei ole de facto voimassa. Uusien välineiden suhdetta Suomen perustuslakiin ei myöskään ole selvitetty. Konflikti Suuren Valiokunnan ja Perustuslakivaliokunnan välillä kytee eikä sitä ole ratkaistu – muuta kuin passittamalla kansanedustajat viettämään kesää. Oppositio katsokoon hallituksen tiedotustilaisuuksia verkkoyhteydellä ja purkoon kynsiään.

Suomen perustuslaki puolustaa kansallista budjettisuvereniteettia eli sitä, että Suomi päättää itse, mihin veronmaksajilta kerätyt rahat käytetään. Uusi rahasto rikkoo tätä periaatetta, ja Suomi saatetaan tilanteeseen, jossa se ei ole enää perinteisessä mielessä täysivaltainen. En haluaisi uskoa, että Suomen perustuslaki on yhtä joustava kuin EU:n omat säännöt – hyvin useinhan muunlaisissa asioissa kuulemme, että perustuslakimme on ehdoton.

Pelastuspaketti ei pelasta

Huippukokouksen maata ravistelevat päätöksetkään eivät kuitenkaan riitä. Vaikuttaa selvältä, että toimenpiteet eivät jää kertaluontoisiksi. Covid-hätätilasta tuli oiva mahdollisuus toteuttaa sitä politiikkaa, jota EU:ssa muutama suuri jäsenmaa kädet syyhyten on vuosikaudet halunnut toteuttaa. Edes 750 miljardin paketti ei korjaa niitä ongelmia, joita sen haluttaisiin tai väitetään korjaavan. Se vain rauhoittaa vähän, niin markkinoita kuin niitäkin, jotka pelkäävät etenkin Italian EU-kriittisen rintaman vahvistumista. Elvytysrahasto on tukipaketti, jolla pidetään euroa pystyssä.

Kaikki keskeiset ongelmat jäävät: Etelä-Euroopan rakenteelliset ja hallinnon ongelmat, kilpailukykyongelmat EU-maiden välillä ja suhteessa Yhdysvaltoihin ja Kiinaan, velkaantuminen, budjettialijäämät, epäsuhtaisuus, tehottomuus ja varojen väärinkäyttö esimerkiksi koheesiopolitiikassa. Riippumatta siitä, mitä puolueita on Italian hallituksessa ja mihin suuntaan populismi on kääntynyt, maa ei tule tekemään päätöksiä, jotka tulisivat auttamaan sitä. Valtava harmaa talous, veronkannon ongelmat, mafia ja muu korruptio rehottavat, ja maalla on suuri intressi hakea unionilta helpotusta – ja kiristää sitä, kuten Italian pääministerin lausunnoista huippukokouksessa saattoi nähdä.

On vastenmielistä, että Suomi, joka on isoissa veloissa omankin elvyttämisensä ja talouden ongelmiensa kanssa, joutuu rahoittamaan vuoron perään kutakin huonosti asiansa hoitanutta maata. Vielä vastenmielisempää kuitenkin on se, että asiasta päättävät väittävät sen olevan Suomen edun mukaista. Miksi ne tekevät niin?

EU(ro) on krooninen kustannus

Suomi liittyi unioniin kansanäänestyksen ohjaamana 25 vuotta sitten ja euroon vuonna 2002. Euro syntyi tiedostettuine valuvikoineen, joiden kanssa nyt vain eletään – jotkut hyötyvät ja toiset kärsivät. Yhteinen rahapolitiikka, velkaantuminen, hidas kasvu, kotimaiset korkeat kustannukset ovat suistaneet meidät tielle, jossa koronastakin taloutemme toipuu jopa euro-alueen hitaimmin. Pitkällä tähtäimellä annamme pois hyvinvointivaltion, sanoo entinen Valtiovarainministeriön rahoitusmarkkinaosaston ylijohtaja, Suomen Pankin neuvonantaja, valtiotieteiden tohtori Peter Nyberg, joka kannattaa Suomen eroamista eurosta, jota hän pitää ”talouden pakkopaitana”.

Viimeisen reilun kymmenen vuoden muutokset EU:n toiminnassa ovat niin merkittäviä ja laajakantoisia, että on täysin oikeutettua sanoa, että EU on nykyään eri asia kuin vuonna 1995. Kaikki nuo muutokset on tehty ilman asioiden altistamista kansalaiskeskustelulle, demokraattisista päätöksistä puhumattakaan.

Photo by eberhard grossgasteiger on Pexels.com
EU-politiikka on epädemokraattista

Se, että päätöksiä tekee kulloinenkin hallitus tai pääministeri, ei takaa aitoa demokraattisuutta ja kansan valintaa useammastakaan syystä. Ensinnäkään EU ei ole riittävän merkittävä – tai ollenkaan merkittävä – teema eduskuntavaaleissa. EU-myönteisille puolueille tämä on tietenkin etu. Toinen, edelliseen liittyvä seikka on se, että meillä ei ole juuri sen paremmin mediaa kuin muutakaan kansalaiskeskustelua tai edes kriittisen arvioinnin kulttuuria, joka tarkastelisi EU:ta useammasta näkökulmasta. Mikäli EU:sta puhuttaessa abstraktit, jopa mystiset ”hyödyt” aina otetaan annettuna eikä konkreettisia kustannuksia ja muita negatiivisia seurauksia lasketa ja yksilöidä, tulos on juuri tämä. EU:sta kriittisesti puhuvat leimataan ”populisteiksi”, ikään kuin vaatimus asian monipuolisemmasta tarkastelusta olisi itsessään poliittisesti löyhää ja vähemmän nokkelia äänestäjiä kosiskelevaa. Näin ei tietenkään ole.

Suomalaisen EU-kriittisen puolueen se asettaa myös vaikeaan asemaan. Yhdelläkään puolueella ei ole resursseja ja mahdollisuuksia itse yksin muuttaa asetelmaa. Tilanne, jossa se samaan aikaan joutuu rakentavasti sekä kyseenalaistamaan konsensusajattelun, tuottamaan ja analysoimaan kyseenalaistamista tukevan datan että levittämään sitä, on hyvin haasteellinen. Ei ole mikään yllätys, että voitolla on edelleen hyvin lempeä EU-näkemys, lähinnä retorinen – jotain sellaista, jota vastassa ovat vain Venäjä ja Putin, pitkät passijonot ja perussuomalaisten tympeä impivaaralaisuus.

Populistileimakirves ja jäsenyyden luonnollisuus

Suomalaisten EU-myönteisyys on ollut huipputasolla ja jopa noussut eurokriisin ja Kreikka-pakettien jälkeen. Tämä on hyvin hämmentävää, mutta täysin selitettävissä edellä kuvaamillani seikoilla. Aivan viime aikoina muutamat medioiden tilaamat mielipidetiedustelut ovat alkaneet näyttää vahvistuvaa kriittisyyttä EU:n uusia toimintatapoja, kuten velaksi toimimista ja ”elpymisvälinettä” kohtaan. Tässä ollaan kuitenkin vasta aivan alussa.

Tervehdinkin suurella ilolla valtamediassa, tutkijakentässä ja (etenkineläköityneiden joukossa) virkamiestasolla nyt syntynyttä kriittisempää tarkasteluotetta. Samalla on syytä ymmärtää, että kriittisesti suhtautuvien asema on aina vaikea – vaatii paitsi vankkaa selkänojaa myös itseluottamusta esittää Euroopan Unionin autuutta haastavia näkemyksiä. Vähimmillään voi saada mainitun populistin leiman (jopa persuleiman), pahimmillaan asiasta seuraa urakehityksen tyssääminen, kuten muutama asiantuntija on kuvannut. Tämä on ikävää, mutta ei millään tavalla yllättävää. EU tarjoaa sekä poliitikoille että monille muille erilaisia hyödyllisiä asemia, suoranaisia urapolkuja, usein erinomaisella palkalla ja mukavilla verkostoilla.

Kolmas seikka, joka selittää EU-keskustelun heikkoutta Suomessa, liittyy tietysti aiheen yleiseen tylsyyteen. EU ei kosketa tavallisia ihmisiä, juuri muuten kuin usein perustelemattomana ”hyvänä juttuna” tai toisinaan ”välttämättömänä pahana”. Brysselistä kantautuvat asiat ovat vaikeaselkoisia ja kaukaisia. Jäsenyyttä pidetään luonnollisena, jopa luonnontieteellisenä – se vain on, kuten tuuli ja sade, ei sille mitään voi.

Tällainenkin asetelma hyödyttää erityisesti EU-mielisiä puolueita ja tahoja. Niin kauan kuin esimerkiksi kustannuksista veronmaksajalle tai itsemääräämisoikeuden puutteesta vaikkapa maahanmuuttopolitiikassa ei selvästi puhuta, ”hyödyt” jäävät automaattisesti voitolle. Yhteinen velka ja muut liittovaltiopolitiikan mekanismit toisaalta aivan oikeastikin tekevät EU:sta koko ajan ”luonnollisemman” – mahdollinen ero on koko ajan yhä kauempana, yhä vaikeampaa ja lähinnä yksittäisten ”populistien” hullunkurisen mielikuvituksen varassa.

Miksi eduskunta ei kokoonnu keskustelemaan?

Perussuomalaiset vaati viime viikolla, että eduskunnan pitäisi palata istuntotauolta keskustelemaan elpymisrahastosta. Tähän ei suostuttu. Muutamissa arvioissa vaatimuksemme leimattiin poliittiseksi teatteriksi. Tällainen kuvaa näiden tahojen äärimmäistä ylenkatsetta demokratiaa ja kansan informoimista kohtaan. Tapahtunutta on mahdotonta ylikorostaa – EU:ssa on juuri tehty erittäin merkittävä päätös koskien velan ottamista, velkavastuita, massiivisia tulonsiirtoja, joiden vain väitetään liittyvän koronan hoitoon, ja tulevaa omaa verotusoikeutta, mutta edes eduskuntaa ei saada koolle. Koko kevään yritimme saada tulevaa pakettia esille ja teimme vastalauseita ja eriäviä mielipiteitä, mutta toimittajat eivät juuri korvaansa lotkauttaneet.

Eduskunta on vähäisemmistäkin asioista palannut istuntotauolta saliin Eurooppa-neuvoston huippukokouksen jälkeen. Vuonna 2012 eduskunta kokoontui heinäkuussa käsittelemään tiedonantoa koskien Espanjan rahoitusjärjestelmän vakautusohjelmaa ja siihen liittyvää valtiontakausta. Tällöin pääkirjoituksissa kirjoitettiin esimerkiksi näin:

Espanjan pankeille osoitetun tuen kaltaisissa suurissa ratkaisuissa ja Suomen roolissa euroalueen kriisinhoidossa ovat täydellinen avoimuus ja laaja raportointi vähintä, mihin Suomen poliittisen johdon on syytä suostua. Eduskunnan kutsuminen töihin kesken poikkeuksellisen pitkän loman on sekin perusteltua. Jos herää pienikin epäily huippukokouksen neuvottelijoiden valtuuksien rajojen ylityksistä ja Suomen linjausten muutoksista, on kaikkien etu selvittää asia perinpohjin ja pikimmiten. ” (Ilkka-Pohjalainen 3.7.2012)

Tällä kertaa vain muutama median edustaja jaksoi puolustaa eduskunnan oikeutta käsitellä – myös istuntotauollaan – kansakunnan kannalta merkittäviä asioita ja päätöksiä. Sen sijaan monia on jälleen enemmän kiinnostanut se, millaisia rumia sanoja perussuomalaiset ovat käyttäneet. Vakiintuneena periaatteena voidaankin pitää sitä, että mitä suurempia asioita yhteiskuntamme kannalta on tekeillä tai tehty, sitä enemmän media ja poliittiset vastustajamme keskittyvät siihen, mitä perussuomalaiset ovat sanoneet. (Kannatan tietenkin kansanedustajien korrektia kieltä ja käytöstapoja – mutta vielä enemmän kannatan sitä, että media vahtii isompia asioita.)

Aitoa kansalaiskeskustelua ja demokraattista käsittelyä ei synny, ennen kuin kaikki edellä nostamani seikat korjaantuvat. Ennen sitä on todellakin täysin tuuleen huutelua edes puhua kansanäänestyksistä, ja sekös monia ilahduttaa.

Paljonko tämä kaikki maksaa?

Suomen EU-politiikka on siis hyvin kaukana demokraattisesta. Kuten sanoin A-studiossa, ongelmiin jouduttaisiin kansan kanssa heti, kun pääministerin pitäisi perustella edes oman puolueensa kannattajille, miksi ei tule eläkeläisille satasta eikä hoitajamitoitusta, mutta tulee valtava lisälasku italialaisten holtittomuuden ja Keski-Euroopan pankkien vuoksi. Marin vastasi närkästyneenä, että kyllä lupaukset pidetään. Niinpä, mutta oleellista olisi tietää, millä rahalla näin aiotaan tehdä.

Kuinka paljon veromme nousevat? Kuinka paljon enemmän suomalaista työssäkäyvää voidaan enää verottaa, varsinkin kun yhä pienempi osa tuosta määrästä tuntuu menevän häntä ja hänen läheisiään hyödyttäviin, edes välttämättömiin kohteisiin, kuten hyvinvointiyhteiskunnan peruspalveluihin?

Kannattaisiko meidän keskustella siitä, miten meidän tulee suhtautua kasvavaan liittovaltioon? Pitäisikö meidän puhua asioista niiden oikeilla nimillä?

Suomi ei ole ajautunut vaan se on ajettu tähän tilanteeseen

Tosiasia on, että suomalaiset eivät ole sitoutuneita tällaiseen Euroopan Unioniin, velka- ja tulonsiirtounioniin, finanssiliittoon, joka täysin omalakisesti etenee kohti liittovaltiota.

EU:hun sinisilmäisesti suhtautuvat haluavat usein muistuttaa, että paluuta menneisyyteen ei ole. Ei tietenkään ole, ja kuka sinne edes haluaisi? Ainakin omassa katsannossani kyse on nimenomaan Suomen tulevaisuudesta.

Me elämme todellakin vuotta 2020. Kykenemme sijaitsemaan poliittisesti, kulttuurisesti ja emotionaalisesti Länsi-Euroopassa, ilman että peesaamme muutaman jäsenvaltion suurvaltaprojektia, joka on naamioitu ainoaksi vaihtoehdoksemme. Ikään kuin me ilman sitä sijoittuisimme geopoliittisesti aivan väärin. Kansallinen itsetuntomme on jo riittävän hyvä ajattelemaan itse.