Miksi päivähoidon ei pidä olla maksutonta

koala-61189_960_720

Päivähoito ja perhevapaat ovat yllättäen nousseet korkealle poliittisen kiinnostuksen tasolle. Naisia (anteeksi sukupuolinen stereotypisointi) ne ovat toki kiinnostaneet aina, mutta nyt ne ovat mukana myös äijätasolla. Mitä enemmän äijä on kyseessä, sitä ponnekkaammin tulee korostaa tasa-arvovaikutuksia, työllisyysvaikutuksia, palkkavaikutuksia, uravaikutuksia ja niin edelleen.

Vasemmisto ja oikeisto ja useimmat siinä välillä ovat löytäneet jälleen aiheen, josta ne ovat samaa mieltä – vaikkakin yleensä ihan eri syistä. Mukaan mahtuu oman tulkintani mukaan myös iso liuta ns. hyödyllisiä idiootteja, jotka eivät selvästikään aivan ymmärrä, mitä ajamallaan politiikalla todennäköisesti tulevat saamaan aikaan.

Älkää ymmärtäkö väärin. Päivähoito ja perhevapaat eivät todellakaan ole pikkujuttuja. Se, miten ja missä lapset hoidetaan, on iso yhteiskunnallinen, kulttuurinen, sosiaalinen ja taloudellinen päätös. Se, millaisia isejä ja äitejä lapsilla on, on suurin tulevaisuuteen vaikuttava seikka – oikeasti paljon tärkeämpi kuin yksikään soteuudistus.

Onnellisista lapsista, jotka ovat saaneet nauttia vakaasta, turvallisesta ja rakastavasta vanhemmuudesta, tulee kaikkein todennäköisimmin hyvin selviäviä aikuisia, jotka käyvät töissä, maksavat veroja – ja hoitavat lapsiaan hyvin. Tämä hyvin konkreettinen ja kaikkialla selvästi näkyvä ketju on usein piilossa tiiviissä hyvinvointiyhteiskunnassa, jossa valtiolle on sälytetty yhä enemmän tehtäviä ja vastuuta. Siellä se kuitenkin aina on. Mikään verotuotettu malli ei kykene ylittämään tuon ketjun merkitystä.

Tämä oleellinen seikka on harvoin poliittisen keskustelun kohteena, edes epäsuorasti. Sen sijaan päivähoidon ja perhevapaan uudistuksia perustellaan kaikilla muilla paitsi lapseen itseensä perustuvilla argumenteilla.

Palvelut eivät ole ilmaisia

Niin kuin ei ole ilmaista lounasta, ei ole yhteiskunnassa myöskään ilmaisia palveluita. Kuten kaikki tietävät, päivähoito on Suomessa vahvasti valtion subventoimaa. Yhden päivähoitopäivän kustannus on noin 62 euroa. Korkeinkin päivähoidon maksu on Helsingissä 290,- kuukaudessa.

Kaikkein pienituloisimmat eivät maksa päivähoitomaksuja lainkaan. Muidenkin alimpien ryhmien maksuja on alennettu. Päivähoito on näille ryhmille siis käytännössä jo nyt  maksutonta. Toisaalta korkeimpaan maksuluokkaan pääsee verraten helposti – kaksi työssäkäyvää, keskitasoa selvästi alemmillakin tuloilla, tai yksi korkeatuloinen. Päivähoitomaksut joustavat siis vain toiseen suuntaan.

Päivähoitomaksut saattavat aiheuttaa kannustinloukkuja, etenkin monilapsisissa keskituloisissa perheissä. Mikäli äidin ei kannata ottaa vastaan työtä, koska käteen jäävä tulo korkeiden päivähoitomaksujen ja tippuneiden avustusten myötä laskee liian alas, säilyy insentiivi pysyä kotona. Toisaalta pienituloisilla, esimerkiksi työttömillä, säilyy kannustin viedä lapsi aina päiväkotiin, koska se ei maksa mitään. Sama ongelmallinen kannustin tulisi voimaan kaikilla ryhmillä, mikäli päivähoidosta tehtäisiin maksutonta.

Toisaalta näkemykset, joiden mukaan äitien kannustaminen (ilmainen päivähoito) tai kepittäminen (lyhyempi kotonaoloaika) lisäävät työmarkkinoiden joustoja (tai tasa-arvoa tai jotakin muuta hyvää asiaa), eivät usein ota huomioon esimerkiksi osa-aikatyöstä seuraavaa tarvetta joka tapauksessa käyttää sosiaaliturvaa. Lisää pysyviä, kokoaikaisia työpaikkoja kun ei näissä uudistuksissa synnytetä.

Työelämän joustavoittaminen yritysten näkökulmasta ei aina tarkoita kehitystä kokonaiskustannusten kannalta. Esimerkiksi Saksaan ja Ruotsiin luotu osa-aikasektori pitää yllä työssäkäyvien köyhien luokkaa. Suomeen on hinku saada vastaavaa talouden dynamiikkaa, vaikka asiaa perustellaankin kauniimmin sanamuodoin.

Yhtä kaikki, kaikissa julkisissa palveluissa tulisi olla jonkinlainen maksu. En kannata maksuttomuutta terveydenhuoltoon, joukkoliikenteeseen tai päivähoitoon. ”Ilmainen” kannustaa aina liika- ja väärinkäyttöön.

Maksuttomuus maksaa paljon

Yksinkertaisin syy vastustaa maksutonta päivähoitoa on taloudellinen. Maksuttomuus tulisi huomattavan kalliiksi, ja on vaikea nähdä, mistä resurssit saataisiin tilanteessa, jossa monissa kaupungeissa päivähoito ja varhaiskasvatus ovat jo nyt merkittävien vajeiden puristuksessa. Vaadittavat investoinnit olisivat huomattavan suuria, niin tiloihin kuin tekijöihin.

Toisekseen on syytä kysyä, miksi hyvätuloiset pitäisi vapauttaa päivähoitomaksuista. Kuten sanottua, pienituloisille muutos ei olisi suuri, koska päivähoito on näissä ryhmissä jo hyvin edullista tai maksutonta. Hyvätuloisille se olisi sen sijaan merkittävä maksuhuojennus – mutta toisaalta samaan aikaan verorasitus kasvaisi. Huomionarvoista on myös ehkä se, että lapsettomien ihmisten verorasitus kasvaisi.

Vielä muutama vuosi sitten kokoomus oli selväsanaisesti vastaan maksutonta päivähoitoa – kuten muitakin vasemmiston ”avaa lompsa, mulle ilmaista”-provokaatioita. Tänään on toisin. Ainoastaan perussuomalaiset vastustaa päivähoidon maksuttomuutta.

Maksuttomuus luo vääriä kannusteita

Mikäli lääkäriin pääsisi ”ilmaiseksi”, syntyisi turhia lääkärikäyntejä. Päivähoidon kohdalla ongelma on kuitenkin paljon laajempi – olettaen, että ihminen pitää lapsen kannalta tärkeänä sitä, miten ja missä tämä hoidetaan. Erilaiset arvot nousevat tässä yhteydessä esiin.

On ihmisiä, joiden mukaan lapset ”kuuluu” hoitaa päiväkodissa, jopa heti vanhempainvapaan jälkeen eli alle 1-vuotiaasta alkaen – siellä heistä tulee reippaita, itsenäisiä, luovimaan oppivia selviytyjiä, jotka eivät liiaksi roiku äidin helmoissa tai herkistele turhia. Nämä lapset päiväkoti opettaa kuivaksi, puhumaan, syömään, nukkumaan ja (joskus) käyttäytymäänkin. Päiväkodintäti saattaa todistaa ensiaskeleet. Hyvin pieni osa suomalaislapsista menee alle 1-vuotiaana päiväkotiin.

Toisaalta on paljon ihmisiä, jotka näkevät pienen lapsen kotihoidon ensiarvoisen tärkeänä. Monelle äidille (miksei isällekin) ajatus vauvan viemisestä muualle hoitoon on vastentahtoinen ja täysin luonnoton. Jo 1.5-vuotias saattaa olla paljon valmiimpi siihen, 2-vuotias jo hyvin usein. Yli 2-vuotiaista suomalaislapsista jo valtaosa onkin päivähoidossa, 3-vuotiaista lähes 70 prosenttia. Kaikkein pisimmät hoitovapaat ovat vähiten koulutetuilla, pienituloisilla naisilla.

Jos päivähoito olisi ilmaista, sitä aivan varmasti käytettäisiin ”liikaa”. Paitsi että se lisäisi kustannuksia, olisi se ennen kaikkea lapsenedun vastaista, keskimäärin. Toiseen suuntaan kannustaa monissa kaupungeissa voimassa oleva tuntiperusteinen laskutus, jossa perheet maksavat ainoastaan toteutuneista hoitotunneista. Päivähoitotunnit ovat kaikkiaan laskeneet. Tämä on nähdäkseni parasta mahdollista tehostamista.

On olemassa ryhmiä, esimerkiksi maahanmuuttajien ja heikosti pärjäävien perheiden lapsia, joiden päivähoito voi kaikissa tapauksissa olla hyödyllisempää kuin kotihoito. Tämä pitäisi kuitenkin mielestäni ymmärtää erityistapauksena, päivähoito sosiaalisin perustein – eikä tähän tule ainakaan kannustaa. Normaali, hyvinvoiva lapsi, joka elää tasapainoisessa perheessä, ei kuulu päiväkotisäilytykseen muuten vain. Vanhemmuuden laatu on oleellista. Päivähoitojärjestelmä on kehitetty, jotta nainen voi työskennellä kodin ulkopuolella ja osallistua palkkatyöhön. Mikäli näin ei ole, syytä ainakaan pienen lapsen päivähoidolle ei ole. Siinä iässä, kun varhaiskasvatuksesta on hyötyä jo kaikille, 5-6-vuotiaana, asia voi olla toinen. Tällöinkin mielestäni 20 tuntia viikossa, kuten esikoulussa, lienee riittävää.

Vastuunkantoon pitäisi kannustaa, ei sen laiminlyömiseen

Joillekin ihmisille se, että yhteiskunta ”hoitaa lapset” ja jopa maksaa niiden tekemisestä, on positiivinen kannustin lisääntyä. Vaikka tämä monessa mielessä saattaa olla hyväkin asia – sen vastakohtana olisi se, että vain hyvätuloisilla olisi varaa perustaa perhe – on siinä myös kyseenalaisempi puolensa: Kaikki ihmiset eivät edes yritä kantaa vastuuta, eivät taloudellista tai muutakaan, omista lapsistaan. Liian salliva ja ”kannustava” järjestelmä kantaa aina kyseenalaista osaa mukanaan, olipa kyse sitten sosiaaliturvasta tai päivähoidosta. Kokonaisuuden kannalta tämän merkitys ei ehkä ole suuri, mutta olemassa se on silti aina.

Mitä avoimempi yhteiskuntajärjestelmä meillä on ja muun muassa mitä enemmän muunlaisella mentaliteetilla varustettuja ihmisiä maahamme saapuu, sitä suuremmaksi ongelma muodostuu. Keskimääräinen veronmaksaja ei halua kustantaa vieraiden ihmisten oleilua ja lisääntymistä, varsinkaan jos hän itse ei enää hyödy mitenkään ”solidaarisesta” yhteiskunnasta.

On helppo nähdä, milloin järjestelmä on vääristävä. Se mekanismi, joka keskiluokassa olevaa perhettä estää tekemästä esimerkiksi kolmatta lasta, ei välttämättä toimi alemmissa tuloluokissa. Kun työssäkäyvällä perheellä ei olisi varaa ostaa isompaa asuntoa, saa toinen sosiaalitukien varassa elävä perhe vahvasti subventoitua asumista isommassa vuokra-asunnossa. Kun työssäkäyvällä perheellä ei olisi varaa kolmansiin päivähoitomaksuihin, saa toinen perhe päivähoidon ilmaiseksi – vaikka se ei sitä edes tarvitsisi.

Tähän perustuu ajatus ”sossuvaltiosta” – se näyttää välillä kannustavan ihmisiä aivan väärällä tavalla. Vai eikö esimerkiksi sitä, että perhe kykenee itse tulemaan toimeen, voida pitää hyvänä ja kannatettavana -kannustettavana – asiana? Eikö sitäkin, että päivähoidosta – joka on yhteiskunnalle kallista – kykenisi ja ehkä jopa haluaisi maksaa jotakin?

Lasten tekeminen vaatii uhrauksia, myös taloudellisia. Se on oleellinen osa aikuisuuteen liittyvää vastuullisuutta.

Viitisen vuotta sitten muuan kokoomusnuori meni pohtimaan liian julkisesti tätä problematiikkaa – keitä pitäisi kannustaa lisääntymään – ja käytti lisäksi kiellettyjä termejä. Asiasta nousi valtava haloo, ja toki syystäkin. Itse asiaa vaikeneminen ei kuitenkaan poista. Keskiluokka – se, joka selviää, vaikka usein nippanappa – on se, joka nyt häviää. Paitsi että se häviää tietysti yläluokalle, alkaa se yhä useammin hävitä myös alaluokalle. Jos järjestelmä ei enää palkitse oikein eikä kannusta hyvään suuntaan, kääntyvät kaikki prosessit kohti huonoa.

Vanhemmuuden puute, lasten yhä suurempi huonovointisuus, päiväkotien ja koulujen vakavat käytösongelmat ja mielenterveyshäiriöt sekä valtavaksi paisunut eriarvoisuus lasten välillä eivät ratkea maksuttomalla päivähoidolla eivätkä maailman parhaalla varhaiskasvatuksella. Perusasioita ei vain kannata mennä sörkkimään.

Ja kuten sanottua, tämän suurempia perusasioita ei olekaan.


 

Riikka Purra, ehdolla Kirkkonummella, nro 101.

Oikeasti lasten ja perheiden hyvinvoinnin asialla!

Ylen vaaligalleria

HS:n vaalikone

Hyvinvointivaltio, äitiyspakkaus ja ilmainen koulutus

Pohjoismaat tottuivat roikkumaan erilaisten hyvää elämää mittaavien indeksien ja tutkimusten kärjessä. Olipa kyseessä sukupuolten tasa-arvo, ihmisoikeudet, luottamus valtioon tai koulumenestys, pohjoisen hyvinvointivaltiot olivat kärjessä. Sittemmin osa saavutuksista on heikentynyt, ja yhä ”kompleksisemman” maailman paineessa hyvinvointivaltio on alkanut purkautua eri kulmistaan. Edelleen me kuitenkin kuulumme priimusvaltioiden ryhmään – tiedämme sen itse ja sen tietävät myös monet muut ihmiset, jotka haluaisivat päästä osallisiksi sen onnesta ja autuudesta.

Useissa tutkimuksissa on arveltu etnisen, uskonnollisen ja kulttuurisen homogeenisyyden olevan merkittävä tekijä paitsi praktisen hyvinvointivaltion myös yhteisön korkean sisäisen ja eliittiin ja valtioon kohdistuvan luottamuksen takana. Vaikka asia vaikuttaa useimpien ihmisten mielestä lähes intuitiivisen selvältä, akateeminen tutkimus on pääasiassa lähestynyt asiaa nurinkurin: tutkimalla mitä etninen ja muunlainen moninaisuus saa aikaan yhteisöjen ja valtioiden tasolla. Vaikka yksittäisissä tutkimuksissa saadaankin keskenään ristiriitaisia tuloksia, alkaa vaaka kallistua sille puolen, että  liian suuren erilaisuuden tuottaminen samaan yhteisöön heikentää mm. luottamusta valtioon ja toisiin kansalaisiin sekä vähentää sitä ”liimaa”, joka valtiota ja yhteisöä pitää kasassa.

Korkeaan verotukseen, suuriin tulonsiirtoihin ja laajaan julkisten hyödykkeiden tuottamiseen nojaavan valtion tapauksessa tuon ”liiman” puuttuminen näkyy ennen pitkää muun muassa veronmaksuhalukkuuden rapautumisena, luottamuksen ”yksilöllistymisenä”, sosiaaliturvan väärinkäyttämisenä ja erilaisina eriytymisen ja eriyttämisen mekanismeina.

Koska suurin osa ”liiman” ja luottamuksen tutkimuksesta kohdistuu valtioihin, joissa ei vuosikymmeniin (tai -satoihin) ole ollut pohjoismaihin rinnastettavaa homogeenisyyttä (eikä hyvinvointivaltiota), johtopäätöksenä on usein ”vahinko on jo tapahtunut”. Toisaalta pohjoismaiden kiinnostus (tai uskallus) ymmärtää omaa ekseptionalismiaan tai sen perusteita on ollut heikkoa, myös tutkimuksellisesti – erityislaatuisuutta on käytetty lähinnä eräänlaisen narsistisen brändin muokkaajana, etenkin Ruotsissa. Priimusvaltioiden halu profiloitua korkealle kaikissa hyvän ideologioissa – kuten monikultturismissa – ei sovi yhteen rajattuun valtioon sidotun valtiollisen hyvän kanssa. Kipuilu tämän tosiasian kanssa saa ajasta ja paikasta riippuen erilaisia ilmentymiä, mutta itse seikka ei muutu mihinkään.

On mahdollista, että asiaan herätään myös Suomessa vasta, kun ”vahinko on jo tapahtunut” samassa laajuudessa kuin muissa maissa. Toisaalta tämäkin ajatus saattaa olla liian optimistinen, sillä – kuten blogissakin on usein tuotu ilmi – ”muuttuva toimintaympäristö” hyödyttää niin monia toimijoita niin monien erilaisen mekanismien kautta, että on täysin mahdollista, että kansa ja demokratia sivuutetaan tässä kehityskulussa. Toisaalta hyvinvointivaltionarsismiin kuuluu pohjaton usko omiin kykyihin ja mahdollisuuksiin: ehkäpä me voisimmekin onnistua siinä, missä kukaan muu ei ole koskaan onnistunut.

Ilmainen kouluruoka, ilmainen terveydenhuolto, ilmainen koulutus, äitiyspakkaus – tässä muutama huikea suomalaisen ekseptionalismin lippulaiva. Ne ovat merkittäviä ensinnäkin siksi, että ne ovat niin harvinaisia. Hyödykkeiden ja palveluiden edessä keikkuva adjektiivi ”ilmainen” on ollut korostettuna, vaikka jokaisen luulisi ymmärtävän, mitä se tarkoittaa. Näin ei kuitenkaan ole, ei aina edes lainsäätäjiemme, jotka päättävät rahakirstun käyttötavoista, kohdalla.

Äitiyspakkaus on iso laatikko täynnä vaatteita ja vauvanhoitoon tarvittavia välineitä. Sisältö ei ole mitään ihmeellistä: perusvaatetta ja tavaraa, joita voi ostaa toki myös kaupasta. Ihmeellistä sen sijaan on se, että valtio tarjoaa tämän sosiaaliturvaetuutena kaikille odottaville äideille (tai vaihtoehtoisesti 140 euroa verottomasti).

Vastaava ”ihmeellisyys” toteutuu esimerkiksi ilmaisen koulun ja koulutuksen kohdalla. Joskus peruskoulumme onnistui tasaamaan varsin merkittävästi väestön erilaisista lähtökohdista johtuvaa eriarvoisuutta ja teki tämän korkeiden oppimistulosten ohessa. Nyt moni seikka on muuttunut eikä se sitä enää tee. Toisaalta ilmainen korkeakoulutus oli hyvin rajattua eikä avointa kaikille halukkaille – ja sen funktio oli jotakin muuta kuin toimia Suomi-brändinä (HS 7.3. Lukukausimaksut voivat tahrata Suomen brändiä).

Laki äitiysavustuksesta säädettiin jo vuonna 1937, mutta vuoteen 1949 asti se oli tarkoitettu vain vähäosaisille – tosin ryhmään laskettiin heti kaksi kolmasosaa synnyttävistä. Nykyään äitiyspakkauksen arvo on jo yli 300 euroa. Toisaalta suomalaislasten ensisänkynä toimiva pahvilaatikko on osa kulttuuria ja yhteistä historiaa, ja sikäli rahalla mittaamaton.

Äitiysavustuksesta säätämisen motiivina oli saada suomalaisten syntyvyys nousuun – ja kuten tiedämme, näin myös tapahtui. Nykyaikana olemme oppineet ymmärtämään, että suomalaisten hedelmällisyys laskee jälleen kuin lehmänhäntä eikä sille voida tehdä mitään. Lienee syytä panna merkille, että joskus suomalaisten syntyvyyttä haluttiin poliittisilla päätöksillä vilkastuttaa.

Viime vuosina eri maiden mediat ovat useaan kertaan innostuneet suomalaisesta mallista: ilmaiseksi noin paljon kaikkea! Tämä on aiheuttanut sen, että myös suomalaiset ovat nostaneet katsettaan esimerkiksi äitiyspakkauksen ympärillä: heureka, äitiysavustus on jotakin suurta! Asiaa ovat toki pitäneet pinnalla myös esimerkiksi lukuisat äitibloggaajat sekä erilaiset vauva-asiaan liittyvät tahot, ylipäätänsä siis raskauden ja vauva-ajan mediallistuminen.

Tänä vuonna uuden äitiyspakkauksen lanseeraaminen noteerattiin Helsingin Sanomien ja Ylen etusivuilla. Jo monetta vuotta peräkkäin pääkirjoituksissa ja mielipiteissä kysellään, miksi äitiyspakkauksesta (ja koulutuksesta) ei tehtäisi huippuvientituotetta, uutta nokiaa, Suomi-brändin keulakuvaa, maailman parhaan valtion sitä taikka tätä. Vanhaan maailmaan ilmiselvästi juuttunut Kela vain toteaa, että pakettia ei voida myydä, koska se ei ole kaupallinen tuote. Innovaattorit ja brändääjät narisevat huonosta itsetunnosta ja muistuttavat, kuinka sauna ja joulupukkikin on varastettu Ruotsiin.

Mutta tietenkään äitiyspakkaus ei ole kaupallinen tuote. Se on sosiaaliturvaetuus, kaikkia odottavia äitejä koskeva subjektiivinen etuus. Vaikka sauna ja joulupukki saadaan vaivatta kantamaan sekä kulttuurista, inhimillistä että taloudellista arvoa, ei tämä tarkoita, että äitiyspakkaus pystyisi samaan. Tai ilmainen koulutus.

Toisaalta kauppa, joka jakaa ilmaiseksi ämpäreitä, saa ihmisiä, jotka haluavat ämpäreitä. Yliopisto, joka antaa ilmaista opetusta kaikille halukkaille, saa ihmisiä, jotka haluavat ilmaista opetusta.  Ihmisillä kun on yleensä ajasta ja paikasta riippumatta halu saada asioita ilmaiseksi. Mitään brändiä tällaisen varaan tuskin kannattaa rakentaa – vaikka ”Suomessa kaikki on ilmaista”-brändi toteutuu kyllä jo surullisenkuuluisasti monissa naiiveissa poliittisissa tunnepyrskähdyksissä.

Se, että Suomessa on olemassa tällaisia järjestelyjä, on hienoa. Sekin on ehkä hienoa, että saamme arvollemme kuuluvaa suitsutusta asiasta. Mutta mitä se on saanut meidät ymmärtämään? Että valtiossamme on poikkeuksellisia verotukseen ja tulonsiirtoihin perustuvia etuuksia ja oikeuksia, joista monet muut maailman ihmiset voivat vain haaveilla? Tämä epäilemättä olisi oleellisin asia ymmärtää, viimeistään nyt.

Mutta ei. Nykyinen uusmoraalinen eetos uskoo, että järjestelmä voidaan laajentaa koskemaan kaikkia maailman ihmisiä – ainakin heitä, jotka onnistuvat rajoillemme pääsemään ja mahtumaan oikeanlaiseen apua tarvitsevan ihmisen muottiin. Hyvä ei kulu jakamalla, he ajattelevat, eivätkä tarkoita rakkautta.

Nykyinen uusliberaali eetos aiheen ympärillä sen sijaan keskittyy muihin seikkoihin. Se väittää ja olettaa esimerkiksi, että itse tuote – kuten se vaatetta ja tavaraa täynnä oleva laatikko – olisi jotakin erinomaista ja suurta. Että sitä täytyisi alkaa myydä ulkomaille. Ja että tämä olisi hyväksi taloudellemme – ja sille maagiselle Suomi-brändille.

Mutta eikö kyseessä ole kaksi täysin eri asiaa? Mikäli joku yritys kokee, että voisi olla kannattavaa pakata laatikkoon yhdenmukaisia vaatteita ja tavaroita ja myydä niitä kannattavasti muualle, se ehkä olisi jo tehty. Kyllä erilaisia vauvan ”start packeja” myydäänkin kaikkialla maailmassa – ei tuotteiden sullominen samaan laatikkoon mikään innovaatio voi olla.

Toisaalta se, voidaanko peruskoulu myydä ulkomaille ja miten, riippuu muista asioista kuin innovatiivisista myyjistä ja konsepteista. Idea ”suomalaisesta peruskoulusta” toimii ainoastaan valtionlaajuisena, rajattuna, universaalina hyödykkeenä, tietynlaisessa yhteisössä. Se, että opetusmetodeita ja pulpetteja onnistutaan myymään ja siirtämään, ei ole ”suomalaisen peruskoulun” myymistä. Hyvinvointivaltio istuu erittäin nihkeästi kaupalliseen toimintaan, innokkaiden talousmiesten ja -naisten toiveista riippumatta.

Vielä nihkeämmin se istuu kuitenkin ideaan avoimesta maailmasta ja oikeuksiemme inklusiivisuudesta.

Sosiaaliturvaetuudesta tai universaalista oikeudesta ei tule vientituotetta. Toisaalta liian avoimessa maailmassamme siitä saattaa tulla tuojatuote eli vetovoimatekijä. Mutta kuten on laita kaikkien etujen, oikeuksien ja hyvyyksien kanssa, jossakin täytyy olla raja, kuinka monelle ja kuinka laajasti niitä annetaan. Vanhassa maailmassa tuo raja oli yksiselitteinen. Enää se ei ole. Mutta olemassa se on, aina.

Joskus se tulee vastaan ikään kuin salakavalasti. Sitten etuutta, oikeutta tai hyvyyttä ei tarjota enää kenellekään. Hyvinvointijärjestelmä kaatuu joka tapauksessa, tässä prosessissa, lopulta.

Jos ei muuta, olisi meidän vähitellen ymmärrettävä pohjoismaisten ja suomalaisten poikkeuksellisuuksien perusteet;  sitä, miten ja missä olosuhteissa ne ovat mahdollisia ja sitä, mitä niiden tuottaminen ja ylläpito vaativat. Kahtalaisen maineen – yhtäältä itseään suuremman, toisaalta pienemmän – saaneet äitiyspakkaus ja ilmainen koulutus ovat vain kaksi tuon suuren kokonaisuuden osaa.

Toisaalta me voisimme ymmärtää, että kyllä, politiikalla ja poliittisilla päätöksillä, vastuuntuntoisilla päättäjillä ja ”yhteisten asioiden hoitamisella” on jotakin merkitystä. Sitä niillä voisi olla myös ”uudessa, avoimessa ja kompleksisessa” maailmassa – me voisimme päättää ja tehdä toisin. Jos vain haluaisimme.