Yli kipurajan

Perussuomalaiset esitti viime syksynä, että hallituksen ajamaa maailman kunnianhimoisinta ilmastopolitiikkaa pitää maltillistaa niin, että hiilineutraalisuustavoite siirretään vuoteen 2050 eli samaan vuoteen kuin EU:n tavoite. Liian kovasta kunnianhimosta seuraa ongelmia ja ylimääräisiä kustannuksia eivätkä tavoitteena olevat imagovoitot näitä kompensoi. Pienen maan, jossa etäisyydet ovat pitkiä, ilmasto kylmä ja julkinen talous rapakunnossa, pitäisi tehdä asiat vakaalla harkinnalla eikä lähteä keulimaan kansainvälisten lisäpisteiden toivossa. Varsinkaan kun itse ongelmaan eli ilmastonmuutokseen Suomen muita suuremmalla ”kunnianhimolla” ei ole vaikutusta.

Photo by cottonbro on Pexels.com

Sähkön ja liikennepolttoaineiden hinta on ylittänyt aikoja sitten monien ihmisten kipurajan. Yhä useampi pitkiä etäisyyksiä töihin ajava joutuu miettimään, kannattaako työnteko. Hiilineutraalisuustavoitteen maltillistamisesta on saatavissa säästöjä, joita voidaan käyttää esimerkiksi veronalennuksiin, joilla kansalaisten selviämistä koko ajan kallistuvien elinkustannusten kanssa voidaan helpottaa.

Suomelle kertyi vuonna 2021 päästöoikeuksien huutokaupoista yhteensä noin 409 miljoonaa euroa tuloja. Päästöoikeuksien voimakkaasti nousseen hinnan vuoksi huutokauppatulot lähes kaksinkertaistuivat verrattuna edelliseen vuoteen, jolloin huutokauppatulot olivat 220 miljoonaa euroa. Todennäköisesti päästökauppatulot ovat tänä vuonna vielä selvästi enemmän, vaikka turpeen osuus vähenee. 

Näitä rahoja komissio haluaa rahoittamaan ilmastososiaalirahastoa. EU haluaa kerätä lisätuloja nappaamalla joka vuosi 12 miljardia euroa jäsenmaiden päästökauppatuloista. Suomen hallitus on sanonut suhtautuvansa ilmastorahastoon ”hyvin kriittisesti”, mutta kuinka pitkälle tällä päästään?

Suomen ei pidä antaa päästökauppatulojaan EU:lle, mutta ei myöskään käyttää niitä mihinkään muuhun kuin ilmastopolitiikasta kärsivien ihmisten ja alojen tukemiseen. Suomen päästökauppatuloja on ohjattava Suomen ja suomalaisten hyväksi.

Suomen hallitus peesaa komissiota päästökaupan kovempaan kiristämiseen vetämällä oikeuksia pois markkinoilta. Päästöoikeuksien määrä vähenee 2,2 prosenttia vuodessa vuodesta 2021 alkaen. Tämä osaltaan lisää nousupainetta päästöoikeuden hintaan – ja niinhän sen on tarkoituskin. Päästöoikeuksien lisääminen tai edes ennallaan pitäminen vaikuttaisi sähkön ja polttoaineiden hintaan alentavasti, ilman että EU:n tyylin mukaisesti pohjoisen maat pääsevät taas maksumiehiksi tukipakettien ja rahastojen kautta.

Jostakin suunnasta ongelmaa on alettava helpottaa. Hallitus ei voi jatkaa ihmisten ostovoiman tuhoamista sekä ilmastokurjistamisella että kansalaisiamme ja maamme suhteellista kilpailukykyä romuttavalla EU-politiikalla.

Ruotsi aloitti kotitalouksien liikaa kallistuneiden sähkölaskujen tukemisen 585 miljoonalla eurolla. Myös Norja ja moni muu Euroopan maa maksaa kansalaisilleen energiatukea liikaa kallistuneiden sähkölaskujen takia. Valtiovarainministeri Annika Saarikko muistutti kyselytunnilla, että Suomessa voi hakea toimeentulotukea. Elinkeinoministeri komppasi, ettei hallitus ole suunnittelemassa sen paremmin suomalaisten sähkö- kuin bensalaskujenkaan tukemista.

Kyllä kannattaisi.

(Kolumni on julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa 31.1.)

Miksi aluevaaleissa ei puhuttu rahasta?

Photo by Markus Spiske on Pexels.com

Aluevaalit on taputeltu. Perussuomalaiset ei menestynyt. Emme saaneet kannattajiamme liikkeelle. Sote ei kiinnostanut edes enemmistöä äänioikeutetuista. Joko he eivät pidä uudistuksesta tai eivät usko voivansa vaikuttaa. Edellisen ymmärrän hyvin. Jälkimmäinen kertoo pettymyksestä politiikkaan, poliitikkoihin ja siihen, että mikään ei kuitenkaan muutu.

Sotepalvelut ja pelastustoimi ovat tärkeitä ja maksavat paljon. Tämä varmasti on kaikille käynyt selväksi. Mutta mitä aluevaltuustoissa sitten oikeasti voidaan tehdä? Alueiden rahoitus on suoraa valtionrahoitusta. Sillä mennään eikä mitään jää, mutta niukkuutta on pakko jakaa. Hankalat päätökset ja palveluiden saatavuuden karsiminen alkavat pian. Valtuusto laatii hyvinvointialuestrategian ja palvelustrategian. Suurimmat päätökset liittyvät siihen, ostetaanko palveluita ulkoa, ehkä toiselta hyvinvointialueelta vai tuotetaanko itse.

Ja siihen se sitten oikeastaan jää.

Ne kaikki kymmenet ja kymmenet lupaukset, huolenaiheet, ”satsausta” ja ”panostamista” vaativat soten ja pelastustoimen osa-alueet ovat uudistuksen jälkeen melko tavalla samassa jamassa. Hallituksen hyvät päätökset takuista ja mitoituksista eivät käytännössä toimi, mikäli raha ei riittävästi seuraa. Vuosien säästäminen ja tehostaminen ja trimmaaminen ovat ajaneet hyvinvointijärjestelmämme monilta osin kelvottomaan tilaan.

Ei suinkaan kokonaan, sillä moni asia toimii. Mutta niitä ongelmia – niitä on lastensuojelussa, vanhustenhoidossa niin kotona kuin laitoksissa, lääkärille pääsyssä, mielenterveyspalveluissa, usean sektorin hoitajapulassa, sosiaalityöntekijäpulassa, lääkärivajeessa, pelastajapulassa. Luettelo jatkuu.

Perussuomalaisten kampanja oli monien mielestä liian negatiivinen. Ymmärrän, tosiasioiden sanominen on karua ja ikävää eikä lainkaan aina politiikassa se voittava kortti. On merkillistä, että tarkimman todellisuuden kuvauksen puoluetta haukutaan populistiseksi. Minun on vaikea nähdä, että alkaisimme unelmahötön tarjoajiksi edes tämän vaalituloksen jälkeen.

Perussuomalaisten kampanja oli monien mielestä epäonnistunut myös siksi, ettemme kertoneet, miten alueilla voidaan soten ongelmat korjata. Syy on siinä, että ongelmia ei voida korjata alueilla eikä aluevaltuustoissa. Joka muuta väittää puhuu vähintäänkin epätotta.

Totta kai jotakin voidaan tehdä. Hoitoprosesseja voidaan tehostaa ja työhyvinvointia parantaa. Sillä saattaa olla vaikutuksensa esimerkiksi hoitajien pysymiseen alalla – eli siihen ”pitovoimaan”. Hyvin tehdyt hankinnat ja uudet innovaatiot saattavat olla oikeasti hyödyllisiä ja säästää myös rahaa.

Mutta totuuden nimissä, ei tässä uudistuksessa ole näihinkään muutoksiin mitään erityisiä työvälineitä. Jos uudistuksia olisi ollut helppo tehdä, ne olisi jo tehty, kunnissa, sairaanhoitopiireissä ja kuntayhtymissä. Hyvät johtajat saavat toisinaan ihmeitä aikaan, ja toivottavasti mahdollisimman monelle hyvinvointialueelle saadaan johtajia, jotka huolehtivat palveluiden laadusta ja veronmaksajan edusta enemmän kuin omasta byrokratiastaan.

Mikäli sotessa ei puhuta rahasta, ei puhuta mistään. Siksi perussuomalaiset pyrki siirtämään keskustelua soten rahoitukseen. Miten oikeasti korjataan niitä ongelmia, joiden korjaamisen tärkeydestä kaikki puolueet näyttivät olevan samaa mieltä?

Tästä ei päästy puhumaan kuin viimeisinä päivinä ennen varsinaista vaalipäivää. Monet jopa väittivät, että se ei kuulu asiaan. Koska aluevaltuustot eivät päätä niistä.

Edes politiikassa nähdään harvemmin yhtä paljon oleellisimpia kysymyksiä välttelevää keskustelua. Mutta pulinat pois, sillä ääniä tällä linjalla ainakin sai.

Muutaman vuoden päästä nähdään, onko jokin muukin asia parantunut kuin puolueiden oma rahoitus.

(Kolumni on julkaistu Alfauutisissa 26.1.)

Venäjänpelkoinen Suomi ja taas yksi kertaluonteinen EU-temppu

19.12.2021 Kokkola, Riikka Purra. kuva Matti Matikainen

EU:n elpymispakettia nimitettiin poikkeuksellisen ja vakavan koronavirusepidemian ainutkertaiseksi ja toistumattomaksi korjauskeinoksi. Tarvittiin yhteisvelkaa, tulonsiirtoja, lahjoituksia ja uusia veroja – sekä paljon vihreän siirtymän välttämättömyyttä korostavaa kaunopuhetta.

Korona ei ollut paketin ainoa perustelu. EU:lla on jo kauan ollut voimakas taipumus edetä velka- ja tulonsiirtounionin suuntaan, vaikka se edelleen virallisesti ei ole Suomen kannan mukaista. Suomen EU-politiikassa suu puhuukin koko ajan aivan muuta kuin mitä kädet ja jalat tekevät. Suomen surkea EU-linja nojaa hokemiin, joissa ei ole luuta eikä lihasta.

Voimassa olevan EU-selonteon mukaisesti ”Suomen vahvuutena on aloitteellinen, johdonmukainen ja eurooppalaiseen yhteistyöhön myönteisesti suhtautuva linja”. Tämä ei tarkoita mitään.

Suomen hallitus ei kyennyt määrittelemään edes yhteistä kantaa metsätaksonomiaan, puhumattakaan siitä, että se olisi jotenkin aloitteellisesti edistänyt metsäisen maamme kansallisia intressejä. Suomi ei ole edes yrittänyt sanoa ei.

Suomi on johdonmukainen tasan siinä, että se hyväksyy mukisematta kaiken, mitä Brysselistä tarjoillaan ja kutsuu sitä yhteistyökykyisyydeksi.

Miksi me annamme tällä tavalla kävellä ylitsemme? Jos me Venäjää pelkäämme, ei tämä ole ratkaisu. Eihän EU kykene pystypäin edes torjumaan idästä tulevaa hybridivaikuttamista. Kätensä likaa maa, jota Bryssel pitää oikeusvaltiorikkojana.

Kun me vastustimme kertaluonteiseksi ja tarkkarajaiseksi väitettyä elpymispakettia ja puolustimme suomalaisen veronmaksajan rahoja ja maamme suvereniteettia, meidän kerrottiin olevan impivaaralaisia ja pelaavan Putinin pussiin. Maalasimme kuulemma tarpeettomia uhkakuvia mekanismien muuttumisesta pysyviksi.

Elpymispaketti oli päänavaus uusille tukipaketeille. Elpymisrahastossa on kyse pitkän aikavälin työkalusta eikä koronakriisin korjausliikkeestä. EU-komissio ja Euroopan keskuspankki ovat jo pitkään, ainakin eurokriisistä lähtien, yrittäneet saada aikaiseksi yhteistä budjettia ja ”eurobondeja”.

Covid-hätätilasta tuli oiva mahdollisuus toteuttaa sitä politiikkaa, jota EU:ssa muutama suuri jäsenmaa kädet syyhyten on vuosikaudet halunnut toteuttaa. Samaan suuntaan on askeltanut myös Suomi, joka halusi kaikkiin ytimiin, pöytiin, mukavien uusien tehtävien pariin, ja jota nykyinenkin hallitus ja osa oppositiosta haluaa kannattaa. Muutokseen ei tarvita perussopimusten avaamista – jota Suomi siis virallisesti vastustaa – sillä kaikki tapahtuu niiden ulkopuolella.

EU ei noudata omia sääntöjään ja periaatteitaan, mutta lukee tilanteen tullen aina joustavasti strategiakirjaa siitä, mistä voitaisiin löytää enemmän unionia, vähemmän kansallisvaltiota.

Iso temppu tehdään ilmastopolitiikan varjolla. Ylikansallista sääntelyä, tukipaketteja, maksettavaa pohjoisen kansoille, yhteisvelkaa ja tulonsiirtoja on tulossa nimenomaan ilmaston ja vihreän siirtymän kääreisiin peitettynä. EU:n liittovaltiokehitys ottaa ilmastopaketin myötä muutenkin aimoharppauksia. Energiakriisi, nousevat sähkö- ja kaasulaskut ja esimerkiksi eteläeurooppalaisten heikompi motivaatio vähentää omia päästöjään ovat käteviä perusteluita. Ja onhan Suomella paljon enemmän metsää kuin muilla.

Tai sitten solidaarisuus, tuo EU-politiikan sveitsiläinen veitsi, joka käy perusteluksi kaikkeen, turvapaikanhakijoista tukipaketteihin. Kuka nyt haluaisi olla epäsolidaarinen, kysyvät tähtilippujen alla poskisuudelleet. Korkeintaan tympeät persut, jotka muistuttavat, että tässäkin tapauksessa ”solidaarisuus” tarkoittaa suomalaisille kansallisen liikkumatilan kapenemista, kiristyvää verotusta, entistä heikompaa julkista taloutta ja epävakaampaa tulevaisuutta.

EU:n ja euron puolustajat väittävät, että sisämarkkinat ja euro ovat itsessään julkishyödykkeitä, ja niistä täytyy olla valmis maksamaan. Näin saattaa olla, sillä EU:sta on ollut meille myös kiistatonta hyötyä.

Mutta tarkoittaako tämä, että meidän pitää hyväksyä myös kaikki epämieluisa, jotta saamme pitää kiinni hyödyistä. Kuinka paljon meidän täytyy olla valmiit maksamaan muiden maiden velkoja, huonoa ja holtitonta ja populistista taloudenpitoa, veronkiertoa ja yleistä lyhytjänteistä hedonismia? Miksi metsäpolitiikkammekin valuu unionin kouriin? Miksi meidän pitää ensin kurjistua omasta ilmastopolitiikastamme ja sitten vielä maksaa muidenkin laskuja?

Suomalaiset sanoivat EU:lle vuonna 1995 kyllä. Nähdäkseni me emme kuitenkaan ole sitoutuneita sanomaan kyllä kaikelle, mitä unionista esitetään. Tai mikäli olemme, se pitäisi kertoa myös äänestäville kansalaisille.

Euroopan unioni ei valitettavasti ole enää se ”upea länsi”, johon Suomi halusi kurkottaa.

(Näkökulma on julkaistu alfauutisten verkossa 29.12.)

Oikeutta ja kohtuutta

12.12.2021 Heinävesi, Riikka Purra. kuva Matti Matikainen

Koko sen ajan, kun olen aktiivisesti seurannut politiikkaa tai ollut mukana siinä, olen tapahtuma kerrallaan havainnut, kuinka mahdollisuudet päätöksentekoon murenevat tai jopa häviävät. Euroopan unioni on tietenkin vienyt osansa – antaen tilalle tähtilipun ja ne kuuluisat yhteiset pöydät.

Vielä suuremman palan on kuitenkin haukannut hankalammin hahmotettava kokonaisuus. Siihen kuuluvat monenlaiset oikeudet, kansainväliset sopimukset, perustuslaki ja muut hyvin käyttäytyvien valtioiden normistot. Maallisuudestaan huolimatta niiden asema vaikuttaa lähes jumalalliselta. Ihmisoikeusoppia meille yksinkertaisille ja tietämättömille sanoittavat valtiosääntö- ja perustuslakioppineet, eräänlaiset pappismiehet.

Perustuslaki, oikeusjärjestelmän ylin säädös, muistuttaa yhä enemmän jonkinlaista uskonnollista opinkappaletta. Iankaikkista totuutta ei sovi kyseenalaistaa, ja vain erityisen kilvoittelun ja vihkiytymisen – oikeustieteellisen koulutuksen ja (yleensä) riittävän vasemmistolaisen maailmankuvan – myötä siitä voi edes keskustella.

Niinkin iankaikkisena perustuslakiamme pidetään, että oikeusministeri kuuluisan pappismiehen auktoriteetilla tuettuna esitti muutama viikko sitten, että tietyt perustuslain pykälät pitäisi kokonaan jäädyttää. Eli että niitä ei voisi lainkaan muuttaa – ei edes sen vaikean ja pitkäkestoisen prosessin kautta, jolla nyt perustuslakia voidaan muuttaa. Nyt on siis hyvä ja täydellinen.

Suomen perustuslain mukaan jokaisella on oikeus turvallisuuteen, ja Suomi on EU:n jäsen. Kansainvälisten sopimusten erilaiset oikeuksien luettelot paisuvat vuosi vuodelta, mutta velvollisuuksia on vähemmänlaisesti.

Oikeasti kyse ei kuitenkaan ole jumalallisesta sanasta. Kuten muuhunkin lainsäädäntöön, siihen on vaikuttanut ympäröivä maailma, toimijoiden arvot ja politiikka, erilaisten asiantuntijoiden näkemykset ja maailmankuva.

Tietenkin me arvostamme oikeusvaltiota ja tarkasti säädeltyjä perus- ja ihmisoikeuksia. Lainsäätäjää pitääkin rajoittaa. Mutta asialla on myös toinen puolensa:

Todistamme kerta toisensa jälkeen, että roistojen ihmisoikeudet ovat Suomessa paremmin säädellyt kuin uhrien. Että poliisin pitää olla hyvin varovainen roistojen kanssa, jotta oikeuksia ei vain rikottaisi. Että järjestäytyneellä rikollisjengillä täytyy olla oikeus rakentaa rikoksista saadulla rahalla talo kenenkään estämättä. Että lastaan raiskaajalta puolustava isä saa vankeutta.

Tällä hetkellä, kun Valko-Venäjä moukaroi ihmisaseilla eli laittomilla siirtolaisilla Puolan rajaa ja pyrkii horjuttamaan kohdemaita ja koko unionia, ihmisoikeusnormistot näyttävät erityisen ongelmalliset puolensa. Ministerit punastelevat aitiossa, koska tietävät puhuvansa puppua väittäessään, että Suomi voisi tämän normiston puitteissa suojella itseään. Jos se pitää niistä kiinni kynsin ja hampain – ja tietysti pitää, jos pappismiehiltä kysytään – ei voi.

Maa, joka pitää niistä kiinni kynsin ja hampain, ei ole enää suvereeni. Tätä et kuule pappismiehiltä, mutta se on totta. Kun Puola toimii ja pitää laittomat maahantulijat ulkona, EU on hiljaa ja salaa tyytyväinen. Seuraavan päivän kokouksessa hymistellään sitten taas prinsiipeistä, EU:n yhtenäisestä linjasta ja syödään viinereitä.

Valiokunnan kuulemisessa ministeriön virkamies esitti meille, että vaikka Suomessa olisi sota tai kansakunnan elämää uhkaava yleinen hätätila, turvapaikkaoikeudesta kirjaavista sopimuksista emme voisi poiketa.

Jos näin olisi, sotiin ei enää tarvittaisi ruutia. Pelkät ihmiset riittäisivät.

(Kolumni on julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa 29.11.)

Kirjeitä ja kunniavelkaa

(Kolumni on julkaistu lokakuun 2021 Perussuomalainen-lehdessä.)

Olen 73-vuotias nainen. Hoidin miestäni omaishoitajana siihen saakka, kun hän kuoli muutama vuosi sitten. Polvileikkauksessa meni jokin asia pieleen, enkä pysty liikkumaan ilman kovia kipuja. Minulla on takana pitkä työura, olen kasvattanut neljä lasta, työeläkkeeni on pieni. En saa kotiin mitään apua. En kuulemma ole tarpeeksi huonossa kunnossa. Olen hakenut taksikorttia monta kertaa, mutta sitä ei myönnetä. Linja-autoja ei täällä juuri kulje. Keväällä on pakko laittaa talo myyntiin, koska en enää selviä. Talojen arvo täällä on melkein olematon. En tiedä, mitä tästä kaikesta tulee. En jaksa enää hakea apua, kun en sitä koskaan saa.

Olen yläkouluikäisen tytön äiti. Tyttäreni alkoi viime vuonna käyttää kannabista, ehkä jotain muutakin. Ensin tuli poissaoloja koulusta, sitten hän alkoi olla öitäkin hukassa. Lopulta sai kakaistua, että juo ja polttaa, koska muuten ahdistaa. Hän on käynyt pari kertaa kuraattorilla ja saimme paikan terapiaan, mutta se on loppumassa, koska oli vain kolmeksi kuukaudeksi. Olen yrittänyt saada tyttöä kunnon hoitoon ja osastollekin, koska on itsetuhoinen. Ei kuulemma ole tarpeeksi sairas. Lastensuojelusta on tarjottu uimahallikäyntejä ja väläytetty huostaanottoa. Pelkään aina, kun hän ei ole kotona. Olen joutunut jäämään sairauslomalle itsekin. Kukaan ei auta.

Kirjoitan sinulle täältä Etelä-Savosta. Asuin monta vuotta pääkaupunkiseudulla ja ajoin taksia, mutta taksiuudistus vei elannon. Opiskelin sitten uudelle alalle lähihoitajaksi ja tulin töihin tänne kotiseudulle. Töitä kyllä on, mutta kyllä hirvittää, miten vähän elämän ehtoopuolella olevien hyväksi olemme valmiit tekemään. Olin kotihoidon puolella aluksi, mutta ei sitä iljennyt normaalilla moraalilla tehdä, kun mummot ja papat melkein jäivät heitteille, kun kiire paikasta toiseen oli niin kova. Jos jäi aikataulusta, piti raportoida työnantajalle, eikä tietenkään palkkaa saanut. Nyt on vähän parempi paikka ja tilanne, mutta kyllä minä itselleni vanhana melkein eutanasiaa toivon ennemmin kuin päätymistä tällaisiin paikkoihin. Ei ole ihmisarvoista elämää se, vaikka me hoitajat teemme parhaamme. Ei vaan veny enempää.

Samaan aikaan toisaalla:

Suomi on vastaanottanut 8000 uutta avunpyyntöä Afganistanista, ja nyt pitää pohtia, kuinka laajat velvollisuudet Suomella on afganistanilaisten auttamiseksi, ministeri kertoo. Hallitus tekee kaikkensa, jotta perheenyhdistämistä saadaan helpotettua, hän vakuuttaa. Meidän pitää kantaa vastuumme ja huolehtia erityisesti naisten ja tyttöjen suojelusta, entinen presidentti jyrähtää. Suomen hallitus huolehtii AINA ihmisoikeuksista ja siitä, että ilmastotoimet ovat maailman kunnianhimoisimpia. Me haluamme nostaa pakolaisten määrää ja kehitysapua. Suomella on siihen varaa. Meidän tulee olla suunnannäyttäjiä globaalissa maailmassa.

– Puheenjohtaja Purra, ymmärrättekö lainkaan, että hallitukseen voi olla vaikeuksia päästä tuollaisella ihmiskuvalla?

Kyllä, valitettavasti.

– Mikä sitten on perussuomalaisten ratkaisu maailman ongelmiin?

Ei meillä ole ratkaisuja niihin.

– Eikö tuo ole todella julmaa ja kapeakatseista?

Olemme suomalainen puolue, joten meidän tärkeimmät huolenaiheemme liittyvät Suomeen ja suomalaisiin. Meidän ensisijaiset velvollisuutemme ovat täällä. Suomessa on paljon ongelmia ja tarvetta verorahojen käytölle. Olemme valmiit ratkaisemaan erityisesti suomalaisten ongelmia.

– Entä kunniavelka?

On, paljon.