EU:n elpymispakettia nimitettiin poikkeuksellisen ja vakavan koronavirusepidemian ainutkertaiseksi ja toistumattomaksi korjauskeinoksi. Tarvittiin yhteisvelkaa, tulonsiirtoja, lahjoituksia ja uusia veroja – sekä paljon vihreän siirtymän välttämättömyyttä korostavaa kaunopuhetta.

Korona ei ollut paketin ainoa perustelu. EU:lla on jo kauan ollut voimakas taipumus edetä velka- ja tulonsiirtounionin suuntaan, vaikka se edelleen virallisesti ei ole Suomen kannan mukaista. Suomen EU-politiikassa suu puhuukin koko ajan aivan muuta kuin mitä kädet ja jalat tekevät. Suomen surkea EU-linja nojaa hokemiin, joissa ei ole luuta eikä lihasta.

Voimassa olevan EU-selonteon mukaisesti ”Suomen vahvuutena on aloitteellinen, johdonmukainen ja eurooppalaiseen yhteistyöhön myönteisesti suhtautuva linja”. Tämä ei tarkoita mitään.

Suomen hallitus ei kyennyt määrittelemään edes yhteistä kantaa metsätaksonomiaan, puhumattakaan siitä, että se olisi jotenkin aloitteellisesti edistänyt metsäisen maamme kansallisia intressejä. Suomi ei ole edes yrittänyt sanoa ei.

Suomi on johdonmukainen tasan siinä, että se hyväksyy mukisematta kaiken, mitä Brysselistä tarjoillaan ja kutsuu sitä yhteistyökykyisyydeksi.

Miksi me annamme tällä tavalla kävellä ylitsemme? Jos me Venäjää pelkäämme, ei tämä ole ratkaisu. Eihän EU kykene pystypäin edes torjumaan idästä tulevaa hybridivaikuttamista. Kätensä likaa maa, jota Bryssel pitää oikeusvaltiorikkojana.

Kun me vastustimme kertaluonteiseksi ja tarkkarajaiseksi väitettyä elpymispakettia ja puolustimme suomalaisen veronmaksajan rahoja ja maamme suvereniteettia, meidän kerrottiin olevan impivaaralaisia ja pelaavan Putinin pussiin. Maalasimme kuulemma tarpeettomia uhkakuvia mekanismien muuttumisesta pysyviksi.

Elpymispaketti oli päänavaus uusille tukipaketeille. Elpymisrahastossa on kyse pitkän aikavälin työkalusta eikä koronakriisin korjausliikkeestä. EU-komissio ja Euroopan keskuspankki ovat jo pitkään, ainakin eurokriisistä lähtien, yrittäneet saada aikaiseksi yhteistä budjettia ja ”eurobondeja”.

Covid-hätätilasta tuli oiva mahdollisuus toteuttaa sitä politiikkaa, jota EU:ssa muutama suuri jäsenmaa kädet syyhyten on vuosikaudet halunnut toteuttaa. Samaan suuntaan on askeltanut myös Suomi, joka halusi kaikkiin ytimiin, pöytiin, mukavien uusien tehtävien pariin, ja jota nykyinenkin hallitus ja osa oppositiosta haluaa kannattaa. Muutokseen ei tarvita perussopimusten avaamista – jota Suomi siis virallisesti vastustaa – sillä kaikki tapahtuu niiden ulkopuolella.

EU ei noudata omia sääntöjään ja periaatteitaan, mutta lukee tilanteen tullen aina joustavasti strategiakirjaa siitä, mistä voitaisiin löytää enemmän unionia, vähemmän kansallisvaltiota.

Iso temppu tehdään ilmastopolitiikan varjolla. Ylikansallista sääntelyä, tukipaketteja, maksettavaa pohjoisen kansoille, yhteisvelkaa ja tulonsiirtoja on tulossa nimenomaan ilmaston ja vihreän siirtymän kääreisiin peitettynä. EU:n liittovaltiokehitys ottaa ilmastopaketin myötä muutenkin aimoharppauksia. Energiakriisi, nousevat sähkö- ja kaasulaskut ja esimerkiksi eteläeurooppalaisten heikompi motivaatio vähentää omia päästöjään ovat käteviä perusteluita. Ja onhan Suomella paljon enemmän metsää kuin muilla.

Tai sitten solidaarisuus, tuo EU-politiikan sveitsiläinen veitsi, joka käy perusteluksi kaikkeen, turvapaikanhakijoista tukipaketteihin. Kuka nyt haluaisi olla epäsolidaarinen, kysyvät tähtilippujen alla poskisuudelleet. Korkeintaan tympeät persut, jotka muistuttavat, että tässäkin tapauksessa ”solidaarisuus” tarkoittaa suomalaisille kansallisen liikkumatilan kapenemista, kiristyvää verotusta, entistä heikompaa julkista taloutta ja epävakaampaa tulevaisuutta.

EU:n ja euron puolustajat väittävät, että sisämarkkinat ja euro ovat itsessään julkishyödykkeitä, ja niistä täytyy olla valmis maksamaan. Näin saattaa olla, sillä EU:sta on ollut meille myös kiistatonta hyötyä.

Mutta tarkoittaako tämä, että meidän pitää hyväksyä myös kaikki epämieluisa, jotta saamme pitää kiinni hyödyistä. Kuinka paljon meidän täytyy olla valmiit maksamaan muiden maiden velkoja, huonoa ja holtitonta ja populistista taloudenpitoa, veronkiertoa ja yleistä lyhytjänteistä hedonismia? Miksi metsäpolitiikkammekin valuu unionin kouriin? Miksi meidän pitää ensin kurjistua omasta ilmastopolitiikastamme ja sitten vielä maksaa muidenkin laskuja?

Suomalaiset sanoivat EU:lle vuonna 1995 kyllä. Nähdäkseni me emme kuitenkaan ole sitoutuneita sanomaan kyllä kaikelle, mitä unionista esitetään. Tai mikäli olemme, se pitäisi kertoa myös äänestäville kansalaisille.

Euroopan unioni ei valitettavasti ole enää se ”upea länsi”, johon Suomi halusi kurkottaa.

(Näkökulma on julkaistu alfauutisten verkossa 29.12.)