Sinivalkoinen siirtymä

Photo by Baptiste Valthier on Pexels.com

Viime ajat ovat osoittaneet, miten haavoittuva maailma on kriittisten riippuvuuksien, liian pitkien tuotanto- ja toimitusketjujen, globaalin kaupan ja äärimmäisen erikoistumisen myötä.

Maailma, jossa väitettiin, että rajoja ei tarvita ja kauppa hoitaa erimielisyydet, on ainakin vähäksi aikaa jäänyt taakse. Länsi ei kuitenkaan tällaistenkaan opetusten edessä ole oikeasti valmis myöntämään globalisaation virheitä.

Vapaus on tärkeämpää kuin vapaakauppa, totesi hyvin Naton pääsihteeri. Valitettavasti monet ovat kuvitelleet, että se, että saa helpolla halpaa, riittää vapaudeksi. 

Globalisaatio heikkenee ja siirtää länttä ainakin muutaman askeleen taaksepäin. Ei siksi, että mitään olisi opittu, vaan siksi että on pakko. Kun kansa vaatii kaikkea venäläistä suljettavaksi markkinoilta heti, on välttämätöntä löytää pian uusia vaihtoehtoja. Vaikka Venäjä on merkittävä raaka-ainetuottaja maailman halutuimpien raaka-aineiden osalta, kuten palladiumin, platinan, maakaasun, öljyn, hiilen, alumiinin, kuparin, uraanin, lannoitteiden, länsi selviää sen kanssa kuitenkin huomattavasti helpommalla kuin se selviäisi Kiinan kanssa. Jo nyt tullaan näkemään valtavia hinnankorotuksia ja monien raaka-aineiden saatavuuskriisejä.

Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Valtiot ja yritykset alkavat keskittyä globaalissa kaupassa toimitusvarmuuteen ja häiriöttömyyteen. Raaka-aineiden ja tuotteiden saatavuus, varmuus, kauppaa käyvien maiden keskinäinen luottamus ja liittolaisuudet nousevat uudelleen keskiöön. Kun ei ole varaa siihen riskiin, että kauppakumppani alkaakin murhata ja raiskata siviilejä, kauppasuhteita solmitaan vakaiden ja demokraattisten maiden välille. Ajaudumme uudenlaiseen blokkiajatteluun. Globalisaation aiheuttamia riippuvuuksia ja kestämättömästi tuotetun liian halvan krääsän ja likaisen energian aiheuttamia rakenteita on kuitenkin hyvin vaikea purkaa. En valitettavasti usko, että lännen yhtenäisyys pysyy riittävän voimakkaana riittävän kauan.

Suomen pitäisi olla rohkea ja ymmärtää, että nyt kannattaa tehdä ja valita toisin. Ei huutaa yhä kovempia päästövähennyksiä, käydä ilmastoteatteria ja antaa EU:n viedä metsiämme, vaan ajatella loogisesti ja rehellisesti sitä, miten pärjäämme parhaiten, myös tulevaisuudessa, myös poikkeusoloissa.

Juuri nyt on oikea hetki aloittaa sinivalkoinen siirtymä. Järkevästi Suomen etu edellä, suhteellisuudentajua käyttäen. Samalla meidän pitää palauttaa puhdasta teollisuutta ja työpaikkoja Suomeen ja parantaa kilpailukykyämme. Voimme viedä teknologista osaamista sinne, missä CO2-päästöjen vähentäminen on oleellisinta ja edullisinta.

Suomessa valmistetut tuotteet ovat kestäviä ja ilmastoystävällisempiä kuin useimpien kilpailijamaiden tuotteet. Suomalainen teollisuustuotanto on ilmastoteko, muiden etujen kuten työllisyyden ja verotulojen ohella. Kotimaista ruokaa ei päihitä mikään, mutta se ei synny ilmaiseksi tai pelkillä puheilla.

Nykyisessä maailmanajassa meidän tulee kyetä pohtimaan tuotantoketjujen varmuutta ja luotettavuutta myös turvallisuusnäkökulmasta. Hiilivuodon estäminen ja teollisuuden pysyminen Suomessa on myös turvallisuuspolitiikkaa.

(Kolumni on julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa 30.5.)

Toisenlaisia todellisuuksia

30.4.2022 Eduskunta, Puoluevaltuusto, kuvassa Riikka Purra. kuva Matti Matikainen

Ville ja Riina asuvat Vantaalla. Heillä on kaksi lasta, joista toinen tarvitsee erityistä tukea. Ville ajaa bussia ja joskus viikonloppuisin taksia. Taksin ajaminen on vähentynyt, sillä ei markkinoilla tahdo enää suomalainen pärjätä. Perheen tulot ylittävät juuri sen rajan, jonka alla he saisivat varsinaista tukea elämiseensä. Mutta kaikki menee, mikä tulee. Riinan mielestä Ville on aina töissä. Arki on taistelua, ei vähiten siksi, että erityislapsi ei saa niitä palveluita, joihin hän olisi oikeutettu.

Ei vain ole tarjolla, ei pääse, jonot ovat liian pitkät, koettakaa selvitä. Riina on hoitaja, mutta hän suunnittelee lopettavansa ja lähtevänsä opiskelemaan. Työ on liian raskasta palkkaan nähden, ja hänen pitää olla oman erityislapsensa kanssa, vaatia palveluita, kyseenalaistaa päätökset. Kaikkialla puhutaan työvoimapulasta, mutta palkassa se ei näy.

Lasten päiväkoti on täynnä maahanmuuttajia, hoitajat vaihtuvat koko ajan, tunnelma on yleensä rauhaton. Riina on varma, että lapsen tilanne on heikentynyt päiväkodissa. Villen ja Riinan vuokrataloyhtiössä he ovat kai ainoat, jotka maksavat itse vuokransa. Hinta on kova, mutta viihtyvyys laskee koko ajan. Naapurit elävät erilaista vuorokausirytmiä, öisin on vaikea nukkua. Oikeasti he elävät myös erilaista kulttuuria, vaikka ympäristö on sama. Tähän pitää vain tottua, kuten sanottiin, kun Ville soitti Vantaan vuokra-asuntoihin valittaakseen, että porraskäytävässä pidetään juhlia. TV:ssä ministeri kertoo, että kaikkien pitää laskea elintasoaan. Riina äänestää, mutta Ville ei enää jaksa. Ei mikään kuitenkaan muutu. Naapurin rauhattomat lapset käyvät terapiassa, ja sosiaalityöntekijä hakee heidät joka viikko uimahalliin.

Toinen perhe asuu Kiteellä. Mikon työmatka on päivässä 45 kilometriä suuntaansa, Anne selviää onneksi puolella siitä, mutta valitettavasti eri kellonaikaan. Vielä kotona oleva 17-vuotias ajaa myös ammattiopintoihin omalla autollaan, koska mitään muuta vaihtoehtoa ei ole. Nuorimman hakee koulubussi. Perheen bensalasku kasvaa koko ajan, ja on oikeastaan jo mahdoton. Anne miettii vakavissaan, kannattaako töissä enää käydä. Käteen jää 120 euroa enemmän kuin jos jäisi kotiin. Ei vain tahdo luonto antaa periksi sellaiselle.

TV:ssä ministeri kertoo kävelyn ja pyöräilyn edistämisestä ja sähköautoilusta. Mikko klikkaa Nettiautoon ja hakee: sähköauto, farmari, vetokoukku. Hän saa viisi hakutulosta. Niistä halvin on VW Golf vuosimallia 2016, hinta on 20 890 euroa. Loput ovat hintaluokkaa 44 000 euroa – 55 000 euroa. Ei tule kauppoja. Yksi auto maksaa moninkertaisesti sen, mitä Mikon ja Annen perheen kaikki autot yhteensä, ostettaessa.

TV:ssä ministeri kertoo, että sähköautoilu on todellisuutta. Mikon mielestä hän on täysin vieraantunut elämästä.

Anne miettii, kannattaako tässä maassa yrittää, tehdä töitä tai edes asua. Mutta mieluummin sentään täällä kuin pääkaupunkiseudulla. Vantaalle muuttanut sisko kertoo puhelimessa, millaista siellä on.

Villelle, Riinalle, Mikolle ja Annelle hallitus kertoo, että heidän pitää olla valmiita laskemaan elintasoaan. Heille kerrotaan, että suurin ongelmamme on ilmaston lämpeneminen. Että Suomi on oikeusvaltio, joka huolehtii heikoimmistaan ja takaa kaikkien ihmisoikeudet. Heille kerrotaan, että vaikka suomalaisten osuus Vantaalla vähenee ja tilalle tulee maahanmuuttajia, se on vain nykyaikaa. Asian suurempi ihmettely kannattaa tehdä hiljaa yksinään, ettei tulisi pelanneeksi enempää populistien hyväksi. Niiden, joiden mielestä Suomi on edelleen vuonna 2022 suomalaisten maa.

(Osa puoluevaltuuston puheenvuorosta 30.4.)

Vappupuhe Helsingissä 1.5.2022

1.5.2022 Helsinki, Perussuomalaisten vappu, kuvassa Riikka Purra. kuva Matti Matikainen

Arvoisat kuulijat, hyvä juhlakansa,

Tänäkään vappuna emme voi väittää elävämme normaalia kevättä. Yli kaksi vuotta jatkuneen kulkutaudin jälkeen ei koittanut politiikankaan arki. Uhka on tällä kertaa paljon virusta suurempi, ja turvallisuuspolitiikka sitä perinteisempää. Tähän vaaraan eivät auta kankaanpalat suun edessä tai eristäytyminen kotiin vaan sotilaallisen puolustuksen vahvistaminen, huoltovarmuudesta huolehtiminen, maanpuolustustahdon ylläpitäminen ja jäsenhakemus Natoon. Vaikka mielipiteitä on erilaisia, niin eduskunnassa kuin kansassakin, politiikan yhtenäisyys turvallisuuspolitiikan kysymyksissä on huomattavaa. Ulkoinen uhka kokoaa rivejä, joskin jokainen realisti tietää, että sellaista uhkaa ei olekaan, että tilaa politiikan ja talouden kähmintään ja omien etujen ajamiseen ei syntyisi.

En ajatellut kuitenkaan tätä vappupuheenvuoroa käyttää turvallisuuspolitiikasta tai ulkoisista uhista puhumiseen. Keskityn sen sijaan yhteiskuntamme sisäisiin asioihin ja niihin ongelmiin, joiden syntymiseen ja korjaamiseen voisimme vaikuttaa paljon enemmän kuin itänaapuriimme. Nimenomaan voisimme, mutta emme sitä tee.

Puheenvuoroni ihmettelee, miksi nykyajan sisäisiä uhkia on niin vaikea tunnistaa ja sellaisiksi tunnustaa.

Työ ei Suomessa kannata. Verotus on liian kovaa, monilla ei jää käteen juuri mitään. Kotona olemisella saattaa saada enemmän. Työmarkkinoiden rakenne, yrittämisen ja palkkaamisen byrokratia ja maahanmuutto lyövät naulansa samaan arkkuun.  

Niin kauan kuin näin on, järjestelmämme rahoituspohja heikkenee, keskiluokan veronmaksuhalukkuus vähenee, polarisaatio kasvaa ja yhteiskunnan koossapysyminen ja luottamus heikentyvät. Riippumatta siitä, miten korkeaksi työllisyysaste nimellisesti saadaan tai kuinka talous kasvaa.

Samaan aikaan yhteiskunnallinen motivaatio tehdä asioita tämän maan ja kansakunnan hyväksi on yhä pinnallisempaa. Jos et koe itseäsi yhteisösi osaksi tai näet muiden elävän siivellä, et välttämättä toimi sen hyväksi.

Kyse ei ole vain rahasta. Kokonainen työntekemisen ja kansalaisena olemisen kulttuuri on muuttunut. On aivan eri tavalla hyväksyttyä, jopa ihailtavaa, nojata valtioon niin uusien oikeuksien antajana kuin niiden toteuttamisen kustantajanakin. Kansaneläkelaitoksen hyväntuuliset somemainokset viimesijaisesta sosiaaliturvasta ja sen helposta hakemisesta ja saamisesta ovat oire seinään ajavasta yhteiskunnasta. Enkä tarkoita, etteikö tukeen oikeutettujen pitäisi sitä saada.

Myöskään kansalaisuuteen ei nähdä enää kuuluvan erityisiä velvollisuuksia tai juuri mitään muutakaan tärkeää juuri tähän yhteisöön sitovaa. Esillä ovat individualistit, joskin yleensä kollektiivin eli veronmaksajan rahalla. Kulttuurimme, isänmaamme, perintömme pelkistyy vaatimuksiin lisätä monimuotoisuutta eli lähinnä eri maalaisia ja eri värisiä ihmisiä silmiemme eteen, kaikkialle minne katsomme. Tätäkö se on, kansalaisuus ja kansalaistaidot vuonna 2022? Matalamielistä, juuretonta, pinnallista.

Emme tunnu arvostavan kansalaisuutta muutenkaan. Suomen kansalaisuuden voi saada helpommin kuin käytännössä missään muualla. Se ei vaadi käytännössä mitään muuta kuin sen, että on asunut maassa joitakin vuosia ja integroitunut Kansaneläkelaitoksen omakieliseen palvelunumeroon. Ja sen kyllä huomaa, joka päivä yhä enemmän, ihan vain ympärilleen katsomalla.

Mainosmiesten ja maailmankansalaisten toiveiden vastaisesti ihmiset kuitenkin tarvitsevat tunnistettavan yhteisönsä – ja kyllä, se edelleen usein on oma, omankielinen, omannäköinen, omankulttuurinen. Eli Suomessa suomalainen.

Perussuomalaiset on verorahoitteisen ja tuloja tasaavan hyvinvointijärjestelmän kannattajia. Juuri siksi olemme huolestuneita nykytilanteesta ja suunnasta. Ihminen, joka haluaa kantaa itsestään vastuuta ja kokee voivansa vaikuttaa omaan elämäänsä, voi hyvin. Kaikki eivät synny hyviin oloihin, rohkeuden, terveyden, hyvän itsetunnon ja sosiaalisen pääoman perheisiin, ja moni kokee elämässään vakavia vastoinkäymisiä. Siksi on tärkeää, että yhteiskuntamme pilarit ovat vahvoja ja tukisivat. Mutta valitettavasti mitä suuremmaksi kuvaamani ongelma muodostuu, sitä heikommin pilarit enää toimivat.

Kaikki ovat samaa mieltä siitä, että työllisyyttä pitää parantaa. Tämä on tosiasia, mutta keskustelussa hokemaksi muuttunut. On toissijaista paaluttaa työllisyysasteesta jonkinlaisia numeroita, mikäli samaan aikaan ei ymmärretä todellisuutta ja politiikkaa erilaisten numeroiden taustalla. Työllisyysaste on numerona jo varsin korkea, tosin työttömyyskin on, esimerkiksi pitkäaikaistyöttömyys. Pelkkien työllisyyslukujen tuijottaminen ei ole mielekästä.

Meidän on syytä tavoitella työllisyyttä, josta on hyötyä julkisen talouden tasapainon kannalta. Josta on hyötyä suomalaisten kansalaisten, yksilöiden, kannalta. Tuottavuuden ohella tärkeää on se, kuka työllistyy, millaisiin töihin ja millaisin julkisin avuin sekä se, tuleeko palkalla toimeen vai vaatiiko se rinnalleen sosiaaliturvaa. Julkisen sektorin paisuttaminen tai matalapalkkatyöntekijöiden rahtaaminen ulkomailta eivät tuota kestävää työllisyyttä tai parempaa Suomea, mutta rahaa ne vievät ja vaativat lisää velkaa.

Siinäkään ei ole mitään järkeä, että ihminen kouluttautuu neljään tutkintoon etuuksien avulla eikä kuitenkaan kannustimia työhön synny. Tai sellaisia työpaikkoja ei ole tarjolla. Suomi on ikuisten opiskelijoiden maa. Ehkä osaamista syntyy, mutta pitäisikö sen tulla jotenkin yhteiskunnankin käyttöön eikä palvella vain yksilön omaa kehitys- ja kilvoittelutarvetta?

Suomalaisen veronmaksajan asema on surkea. Eivät auta sloganit iloisesta veronmaksajasta, mikäli työ ei kannata, lisätunnit eivät tuota, 37,5 tunnin työssä uurastamisella saa saman tai vähemmän kuin kotona olemisella, arjen välttämättömyyshyödykkeet, kuten bensa, sähkö ja ruoka, maksavat koko ajan enemmän ja kaiken kukkuraksi, et kuitenkaan saa välttämättä palveluita tai apua sitä tarvitessasi. Ensin maksat verot, sitten maksat palvelumaksut, olipa kyse hammashoidosta, lapsesi puheterapiasta tai monesta muusta asiasta. Miksi maksamme tällaista määrää veroja ahneelle valtion, kunnan ja pian hyvinvointialueen verokarhulle, jos emme hyödy siitä?

Perussuomalaisten mielestä hyvinvointiyhteiskunta ei tarkoita vain korkeita veroja vaan sitä, että suomalaiset itse hyötyvät korkeista veroista. Että tiet ovat kunnossa, kouluissa saa hyvää opetusta, lääkärille pääsee, poliisi turvaa ja homma toimii. Perusasioita. Valitettavasti nykypäivänä usein luksusta.

Verotuksen ja arjen kustannusten kiristyminen johtaa kovempiin palkankorotusvaatimuksiin, kuten tämän hetken lakkosumastakin nähdään, mikä taas johtaa kilpailukyvyn heikkenemiseen ja maamme kustannustason karkaamiseen. Paisuva julkinen sektori korkeine veroasteineen ja koko maailmaa holhoava politiikka eivät sovi yhteen innovaatioita tuottavan, investoivan ja uudistuvan yrityskentän kanssa, joista kuitenkin juhlapuheissa puhutaan. Me näivetymme.

Verotusta on välttämättä kevennettävä. Tämä ei ole mahdollista ilman menojen karsimista. Perussuomalaisten ajatukset veronmaksajan kustantamien kohteiden tärkeysjärjestykseen laittamisesta ja omien kansalaisten hyvinvoinnin ja turvallisuuden priorisoimisesta ovat välttämättömiä. Emme kuitenkaan saa tukea konkreettisille esityksillemme. Niitä käsitellään kuin ne olisivat radikaaleja. Ne eivät ole radikaaleja.

Ajattelutavasta ja mentaliteetista, jossa suomalaisen tulee maksaa kansainvälisistä lisäpisteistä, moralisoinnista, milloin mitäkin tarkoittavasta solidaarisuudesta ja aina vain kiihtyvästä maailmanparantamisesta ikään kuin se olisi velvollisuutemme, on tullut vallitseva, vain muutamassa vuosikymmenessä, ja se on radikaalia.

Miksi näistä asioista ei puhuta? Miksi tämän aiheuttamista kustannuksista veronmaksajalle ja verotaakan kiristymisestä ei kerrota kovemmin? Miksi edes oikeisto ei kykene vastustamaan tätä uudenlaista sosialismia?

Juuri siksi kansalaiset eivät tunnista sisäistä uhkaa. He eivät siten riittävästi ymmärrä, mihin heidän rahojaan käytetään.

Suomeen ei synny riittävästi työpaikkoja. Talouden noidankehät, kannustamattomuus, verokiilat ja lyhytnäköisyys heikentävät tulevaisuuden näkymiä. Se, että Suomeen syntyy uutta yrittämistä, yritykset voivat kasvaa, investoida ja palkata työvoimaa, on kaiken perusta. Tämä edellyttää taloudellista kasvua ja järkevää vero-, yritys-, ilmasto-, koulutus- ym. politiikkaa.

Työllisyyskeskustelu keskittyy kuitenkin yhä enemmän välttämättömään tarpeeseen saada kymmeniä tuhansia, satoja tuhansia, kovimmissa väitteissä vieläkin suurempia määriä ulkomaalaisia tekemään maamme töitä, joihin oma kansa – tai edes ne maassa jo olevat ulkomaalaiset – eivät syystä tai toisesta taivu.

Kouluttamattoman työvoiman haaliminen kehitysmaista on suuri virhe, myös kansantalouden kannalta. Sosiaalisen maahanmuuton ohella tällainen työperäinen maahanmuutto lisää huono-osaisuutta, pienituloisuutta ja eriarvoisuutta. Suomi väittää vähentävänsä eriarvoisuutta, mutta niin kauan kuin maahanmuuttopolitiikka on tällaista, se lisää sitä. Voimakkaasti. Vieraskielisyys on yhä olennaisempi tekijä huono-osaisuuden ja eriarvoisuuden taustalla, katsoimmepa kouluun, asuinalueille, tulotasoon tai sosiaalisten ongelmien kertymiseen. Ja se maksaa, vietävästi.

Suomalaisissa kunnan- ja kaupunginvaltuustoissa on hyväksyttyä sanoa, että kunta haluaa houkutella hyviä veronmaksajia. Valtakunnan tasolla Suomen eduskunnassa ei kuitenkaan saa sanoa, että Suomen pitäisi houkutella hyviä veronmaksajia, ilman että tulee haukutuksi milloin kylmäsydämiseksi, milloin köyhien vihaajaksi. Sama data, samat luvut ovat kuitenkin kaikkien saatavilla. On vaikea ymmärtää, miten vähän niitä luetaan ja käsitetään.

Halpamaahanmuuton ongelmat kohdistuvat koko yhteiskuntaan ja sen perusrakenteisiin, koska kustannukset lankeavat kaikille. Jatkuvat vaatimukset kouluttamattoman ulkomaalaisväestön lisäämisestä ovat täydellisessä ristiriidassa myös sen kanssa, että haluamme Suomeen korkean osaamisen ja teknologian työpaikkoja, pääomaintensiivisyyttä ja innovaatioita. Samoin se on ristiriidassa rakennemuutoksen kanssa, sillä Suomesta, kuten muistakin länsimaista, on kadonnut satojatuhansia alhaisen osaamisen työpaikkoja ja katoaa koko ajan lisää.

Merkillisin hokema Suomessa 2020-luvulla kuuluu näin: mikäli haluamme säilyttää hyvinvointivaltion, tarvitsemme satojatuhansia maahanmuuttajia EU- ja Eta-maiden ulkopuolelta, siis lähinnä kehitysmaista, koska muualta heitä ei juuri tule, tekemään niitä töitä, joihin meneminen ei suomalaisille tai maassa oleville ulkomaalaisille ole kannattavaa.

Hokema on levinnyt läpi yhteiskunnan, mutta sen viesti on väärä. Matalapalkkamaahanmuuton voimakkaalla lisäämisellä tuhoamme koko hyvinvointivaltion ja sen mukana muutakin omaa ja tärkeää.

Miksi niin harva puolustaa Suomea? Miksi vasemmistokin on nielaissut tämän syötin? Ne, joiden piti puolustaa sekä hyvinvointijärjestelmää että suomalaista työtä, työllisyyttä ja työntekijää, ovat oikeiston ja elinkeinoelämän rinnalla vaatimassa edullisempaa ja nöyrempää työvoimaa Suomeen. Lisää hoidettavia ongelmia julkiselle sektorille. Tästä kärsivät eniten juuri duunarit ja ihan tavallinen pieni- ja keskituloinen kansa.

Miksi ne tekevät niin? Siksi että maahanmuuton huutaminen avuksi on helpompaa kuin järjestelmän uudistaminen. Siis päätöksentekijälle, joka haluaa varmistaa uudelleenvalintansa. Maahanmuuton vaikutus yhteiskuntaan ja kustannukset veronmaksajalle eivät näy kansalaiselle niin selvästi, että he osaisivat sitä vastustaa. Varsinkaan kun ongelmasta puhuu vain yksi puolue. Kyse on kuin sammakon keittämisestä. Vesi kuumenee vähitellen, ja lopulta sammakkoparka ei enää voi hypätä pois.

Julkiselle sektorille on syntynyt valtava kokonaan maahanmuuttoon keskittynyt voimakas lonkeronsa, jolla on omia byrokraattisia intressejä. Paljon siitä eivät eroa maahanmuuttoa ja ulkomaalaisten ihmisoikeuksia syleilevät kansalaisjärjestöt, jotka tekevät samaa samalla, veronmaksajan, rahalla. Puhumattakaan bisneksestä, esimerkiksi asuntosijoittamisessa, joka kukoistaa tämän ilmiön päällä. Ja kaikki veronmaksajan rahalla.

Matalapalkkamaahanmuuton suhteen työn kannustinongelmat muodostavat pirullisen noidankehän: Yhtäältä merkittäviin reformeihin ei ole mielekästä ryhtyä niin kauan kuin maahanmuuttajien virta maahan jatkuu. Toisaalta ongelma ei milloinkaan lähde purkautumaan, mikäli maan sisällä olevien kannustimia ottaa vastaan sosiaaliturvan kanssa kilpailevaa työtä ei paranneta.

Mikäli haluamme säilyttää nykyisen hyvinvointiyhteiskunnan palvelut ja etuudet, tarvitsemme taloutta vahvistavia toimia eikä meidän pidä tuottaa maahan ihmisiä, joiden työllisyys jää tai päätyy heikoksi ja osaaminen ja ansiot alhaisiksi. Maahanmuuttajavaltaisten alojen heikko palkkakehitys ja imago entisestään vaikeuttavat kantaväestön halua hakeutua niille. Tämä nähdään vuorotellen alalta toiselle. Puhumattakaan räikeistä rikkomuksista ja hyväksikäytön vakiintumisesta kaikilla maahanmuuttajavaltaisilla aloilla. Uudenlaista orjatyötä, Suomessa.

Matalapalkkamaahanmuutto ei ratkaise ainuttakaan ongelmaa suomalaisen työllisyyspolitiikan, työmarkkinoiden ja kestävyysvajeen taustalla vaan pahentaa niitä.

Eikä talous ole pelkkiä euroja. Talous on myös arvoja. Se on luottamusta. Se on luottamusta siihen, että yhteiskunta toimii, se on tunnistettava, oma. Katsokaa Ruotsiin. Siellä asiat eivät, vakaista toiveista huolimatta, ole menneet maahanmuuton suhteen oikein. Eivät myöskään niin sanotun työperäisen maahanmuuton. Tietyiltä alueilta eivät ole paenneet ainoastaan ruotsalaiset vaan sieltä pakenevat myös yritykset. Liian vaarallista yrittää.

Perussuomalaiset ei halua luokkayhteiskuntaa, sen paremmin etnisin kuin muinkaan perustein. Haluamme säilyttää turvallisen, rauhallisen, tunnistettavan Suomen. Mikä siinä voi olla niin väärin?

Suomi on hylännyt omansa. Liian moni kamppailee. Huomaatko sitä lukemalla aamun uutisia? Etpä juuri. Siellä on aivan eri aiheet, silloinkin kun kyse on Suomesta ja suomalaisista.

On aika vaatia tätä maata, veronmaksajan rahoja, poliittista energiaa, huolemme ja huomiomme kohdetta palautettavaksi Suomeen ja suomalaisiin. Jos et pidä ajatusta radikaalina vaan tavallisena ja tavoiteltavana, tule mukaan. Lähde tekemään kanssamme sellaista Suomea!

Arvoisat kuulijat, kiitos huomiostanne, toivotan teille hyvää vappua, suomalaisen työn juhlaa!

Yli kipurajan

Perussuomalaiset esitti viime syksynä, että hallituksen ajamaa maailman kunnianhimoisinta ilmastopolitiikkaa pitää maltillistaa niin, että hiilineutraalisuustavoite siirretään vuoteen 2050 eli samaan vuoteen kuin EU:n tavoite. Liian kovasta kunnianhimosta seuraa ongelmia ja ylimääräisiä kustannuksia eivätkä tavoitteena olevat imagovoitot näitä kompensoi. Pienen maan, jossa etäisyydet ovat pitkiä, ilmasto kylmä ja julkinen talous rapakunnossa, pitäisi tehdä asiat vakaalla harkinnalla eikä lähteä keulimaan kansainvälisten lisäpisteiden toivossa. Varsinkaan kun itse ongelmaan eli ilmastonmuutokseen Suomen muita suuremmalla ”kunnianhimolla” ei ole vaikutusta.

Photo by cottonbro on Pexels.com

Sähkön ja liikennepolttoaineiden hinta on ylittänyt aikoja sitten monien ihmisten kipurajan. Yhä useampi pitkiä etäisyyksiä töihin ajava joutuu miettimään, kannattaako työnteko. Hiilineutraalisuustavoitteen maltillistamisesta on saatavissa säästöjä, joita voidaan käyttää esimerkiksi veronalennuksiin, joilla kansalaisten selviämistä koko ajan kallistuvien elinkustannusten kanssa voidaan helpottaa.

Suomelle kertyi vuonna 2021 päästöoikeuksien huutokaupoista yhteensä noin 409 miljoonaa euroa tuloja. Päästöoikeuksien voimakkaasti nousseen hinnan vuoksi huutokauppatulot lähes kaksinkertaistuivat verrattuna edelliseen vuoteen, jolloin huutokauppatulot olivat 220 miljoonaa euroa. Todennäköisesti päästökauppatulot ovat tänä vuonna vielä selvästi enemmän, vaikka turpeen osuus vähenee. 

Näitä rahoja komissio haluaa rahoittamaan ilmastososiaalirahastoa. EU haluaa kerätä lisätuloja nappaamalla joka vuosi 12 miljardia euroa jäsenmaiden päästökauppatuloista. Suomen hallitus on sanonut suhtautuvansa ilmastorahastoon ”hyvin kriittisesti”, mutta kuinka pitkälle tällä päästään?

Suomen ei pidä antaa päästökauppatulojaan EU:lle, mutta ei myöskään käyttää niitä mihinkään muuhun kuin ilmastopolitiikasta kärsivien ihmisten ja alojen tukemiseen. Suomen päästökauppatuloja on ohjattava Suomen ja suomalaisten hyväksi.

Suomen hallitus peesaa komissiota päästökaupan kovempaan kiristämiseen vetämällä oikeuksia pois markkinoilta. Päästöoikeuksien määrä vähenee 2,2 prosenttia vuodessa vuodesta 2021 alkaen. Tämä osaltaan lisää nousupainetta päästöoikeuden hintaan – ja niinhän sen on tarkoituskin. Päästöoikeuksien lisääminen tai edes ennallaan pitäminen vaikuttaisi sähkön ja polttoaineiden hintaan alentavasti, ilman että EU:n tyylin mukaisesti pohjoisen maat pääsevät taas maksumiehiksi tukipakettien ja rahastojen kautta.

Jostakin suunnasta ongelmaa on alettava helpottaa. Hallitus ei voi jatkaa ihmisten ostovoiman tuhoamista sekä ilmastokurjistamisella että kansalaisiamme ja maamme suhteellista kilpailukykyä romuttavalla EU-politiikalla.

Ruotsi aloitti kotitalouksien liikaa kallistuneiden sähkölaskujen tukemisen 585 miljoonalla eurolla. Myös Norja ja moni muu Euroopan maa maksaa kansalaisilleen energiatukea liikaa kallistuneiden sähkölaskujen takia. Valtiovarainministeri Annika Saarikko muistutti kyselytunnilla, että Suomessa voi hakea toimeentulotukea. Elinkeinoministeri komppasi, ettei hallitus ole suunnittelemassa sen paremmin suomalaisten sähkö- kuin bensalaskujenkaan tukemista.

Kyllä kannattaisi.

(Kolumni on julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa 31.1.)

Miksi aluevaaleissa ei puhuttu rahasta?

Photo by Markus Spiske on Pexels.com

Aluevaalit on taputeltu. Perussuomalaiset ei menestynyt. Emme saaneet kannattajiamme liikkeelle. Sote ei kiinnostanut edes enemmistöä äänioikeutetuista. Joko he eivät pidä uudistuksesta tai eivät usko voivansa vaikuttaa. Edellisen ymmärrän hyvin. Jälkimmäinen kertoo pettymyksestä politiikkaan, poliitikkoihin ja siihen, että mikään ei kuitenkaan muutu.

Sotepalvelut ja pelastustoimi ovat tärkeitä ja maksavat paljon. Tämä varmasti on kaikille käynyt selväksi. Mutta mitä aluevaltuustoissa sitten oikeasti voidaan tehdä? Alueiden rahoitus on suoraa valtionrahoitusta. Sillä mennään eikä mitään jää, mutta niukkuutta on pakko jakaa. Hankalat päätökset ja palveluiden saatavuuden karsiminen alkavat pian. Valtuusto laatii hyvinvointialuestrategian ja palvelustrategian. Suurimmat päätökset liittyvät siihen, ostetaanko palveluita ulkoa, ehkä toiselta hyvinvointialueelta vai tuotetaanko itse.

Ja siihen se sitten oikeastaan jää.

Ne kaikki kymmenet ja kymmenet lupaukset, huolenaiheet, ”satsausta” ja ”panostamista” vaativat soten ja pelastustoimen osa-alueet ovat uudistuksen jälkeen melko tavalla samassa jamassa. Hallituksen hyvät päätökset takuista ja mitoituksista eivät käytännössä toimi, mikäli raha ei riittävästi seuraa. Vuosien säästäminen ja tehostaminen ja trimmaaminen ovat ajaneet hyvinvointijärjestelmämme monilta osin kelvottomaan tilaan.

Ei suinkaan kokonaan, sillä moni asia toimii. Mutta niitä ongelmia – niitä on lastensuojelussa, vanhustenhoidossa niin kotona kuin laitoksissa, lääkärille pääsyssä, mielenterveyspalveluissa, usean sektorin hoitajapulassa, sosiaalityöntekijäpulassa, lääkärivajeessa, pelastajapulassa. Luettelo jatkuu.

Perussuomalaisten kampanja oli monien mielestä liian negatiivinen. Ymmärrän, tosiasioiden sanominen on karua ja ikävää eikä lainkaan aina politiikassa se voittava kortti. On merkillistä, että tarkimman todellisuuden kuvauksen puoluetta haukutaan populistiseksi. Minun on vaikea nähdä, että alkaisimme unelmahötön tarjoajiksi edes tämän vaalituloksen jälkeen.

Perussuomalaisten kampanja oli monien mielestä epäonnistunut myös siksi, ettemme kertoneet, miten alueilla voidaan soten ongelmat korjata. Syy on siinä, että ongelmia ei voida korjata alueilla eikä aluevaltuustoissa. Joka muuta väittää puhuu vähintäänkin epätotta.

Totta kai jotakin voidaan tehdä. Hoitoprosesseja voidaan tehostaa ja työhyvinvointia parantaa. Sillä saattaa olla vaikutuksensa esimerkiksi hoitajien pysymiseen alalla – eli siihen ”pitovoimaan”. Hyvin tehdyt hankinnat ja uudet innovaatiot saattavat olla oikeasti hyödyllisiä ja säästää myös rahaa.

Mutta totuuden nimissä, ei tässä uudistuksessa ole näihinkään muutoksiin mitään erityisiä työvälineitä. Jos uudistuksia olisi ollut helppo tehdä, ne olisi jo tehty, kunnissa, sairaanhoitopiireissä ja kuntayhtymissä. Hyvät johtajat saavat toisinaan ihmeitä aikaan, ja toivottavasti mahdollisimman monelle hyvinvointialueelle saadaan johtajia, jotka huolehtivat palveluiden laadusta ja veronmaksajan edusta enemmän kuin omasta byrokratiastaan.

Mikäli sotessa ei puhuta rahasta, ei puhuta mistään. Siksi perussuomalaiset pyrki siirtämään keskustelua soten rahoitukseen. Miten oikeasti korjataan niitä ongelmia, joiden korjaamisen tärkeydestä kaikki puolueet näyttivät olevan samaa mieltä?

Tästä ei päästy puhumaan kuin viimeisinä päivinä ennen varsinaista vaalipäivää. Monet jopa väittivät, että se ei kuulu asiaan. Koska aluevaltuustot eivät päätä niistä.

Edes politiikassa nähdään harvemmin yhtä paljon oleellisimpia kysymyksiä välttelevää keskustelua. Mutta pulinat pois, sillä ääniä tällä linjalla ainakin sai.

Muutaman vuoden päästä nähdään, onko jokin muukin asia parantunut kuin puolueiden oma rahoitus.

(Kolumni on julkaistu Alfauutisissa 26.1.)

Aluevaalien jälkeen

Pilvi, Sydän, Taivas, Sininen, Valkoinen, Rakkaus

Sunnuntain aluevaalien vaalitulos jäi perussuomalaisten osalta selvästi valtakunnallisen kannatuksemme luvuista. Lopullinen tulos 11,1 prosenttia on valitettavasti varsin yhdenmukainen äänestysaktiivisuuden kanssa. Aluevaalien kokonaisäänestysaktiivisuusprosentti jäi 47,5 prosenttiin eli vielä selvästi alemmalle tasolle kuin kesäkuun kuntavaalien ”historiallisen huono” 55,1 prosenttia. Näin heikolla yleisellä kiinnostuksella perussuomalaisten vain välttävä menestys ei ollut yllätys. Innokkaiden ja varmojen äänestäjien puolueet vastaavasti hyötyivät.

Enemmistö äänioikeutetuista ei halunnut äänestää lainkaan. He kokevat uudistuksen turhaksi tai huonoksi. He eivät näe äänestämistä mielekkäänä tai eivät usko voivansa vaikuttaa. Vaalien tarkoitus jäi kaukaiseksi. Osa ei välitä ja osa protestoi. Tämän pitäisi huolettaa kaikkia puolueita, riippumatta siitä, hyötyvätkö vai kärsivätkö ne alhaisesta aktiivisuudesta.

Teknisenä näyttäytyvä hallinnonuudistus ja soteasiat eivät kiinnostaneet perussuomalaisten perinteisiä kannattajia. Vaaleissa hyvin menestyivät sotealan työntekijät, ja keskustelu keskittyi pitkälti alan kysymyksiin. Perussuomalaisten kritiikki siitä, että mikäli ei puhuta isoista asioista eli rahasta, ei puhuta mistään, ei purrut. Kolmesta suurimmasta etenkin sosialidemokraatit ja keskusta keskittyivät luettelemaan parannuskohteita ja huolenaiheita, vailla konkretiaa. Tähän ongelmaan ja yleiseen tyytymättömyyteen hallitusta kohtaan onnistui iskemään oppositiosta vaalivoittaja kokoomus.

Koronaepidemia haittasi selvästi perussuomalaisten vaalityötä. Olemme aina olleet ykköstoripuolue, mutta nyt emme ole voineet tehdä tätä tärkeää vaalityötämme monella alueella vaalien alla lainkaan. Epidemia vaikutti myös toisella tapaa: koronapolitiikka ja rajoitustoimet jakoivat perinteisiä perussuomalaisten kannattajia, ja menetimme kannattajia molempiin suuntiin. Harvassa eivät olleet ne tilanteet, kun meitä syytettiin kahdesta keskenään päinvastaisesta asiasta samaan aikaan. Korona jakaa koko yhteiskuntaa entistä enemmän myös muuten kuin poliittisesti. Mikäli eduskuntavaalitkin jouduttaisiin vielä käymään tällaisissa poikkeusoloissa, tilanne voisi kärjistyä.

Pehmeitä arvoja vai kovaa rahaa?

Perussuomalaiset vastusti tätä uudistusta ja näitä vaaleja alusta alkaen. Uudistus ei mielestämme tule vastaamaan niihin ongelmiin, jotka ennen kaikkea ratkaisua vaativat. Sen varjolla on edistetty montaa muuta asiaa, kuten puoluepoliittisia intressejä ja uutta puoluetukea. Näillä eittämättä on vaikutuksensa myös seuraaviin vaaleihin.  

Sote poliittisena teemana kuvastaa pehmeyttä ja välittämistä. Läpi pääsi paljon soteammattilaisia ja selvästi enemmän naisia kuin miehiä. Voittava sanoma oli juuri se, jota itse eniten kritisoin – pelkkien toivekuvien esittämistä ja huolenaiheiden retorista julistamista. Perussuomalaiset ei ole parhaimmillaan tässä viestinnässä. Puhumme taloudesta, maahanmuutosta ja turvallisuudesta. Viestimme siitä, että toissijaisesta on pakko leikata, mikäli haluamme säilyttää ”sen hyvän ja pehmeän”, vaatii edelleen kehittämistä.

Asetelma, jossa puolue yrittää saada peruskannattajansa aktivoitumaan ylipäätänsä vaaleja kohti, aiheessa, joka ei iske, oli äärettömän haastava. Olisiko kannatusta ollut mahdollista saada ”sotettamalla” voimakkaammin vai olisiko se johtanut entistä vähäisempään kiinnostukseen jäänee epäselväksi.

Syytös siitä, että puhuimme asioista, joista ei päätetä aluevaltuustoista, on merkillinen. Niin puhuimmekin, ja näistä asioista juuri pitäisikin puhua. Suorassa valtionrahoituksessa olevat aluevaltuustot, jotka tulevat jakamaan puutetta ja eioota, eivät päätä tosiasiassa juuri mistään. Niiden liikkumavara on hyvin rajallinen. Todenpuhuminen ei antanut näissä vaaleissa menestystä, mutta katteettomien lupausten tai harhaanjohtamisen tiellekään emme aio lähteä.

Loppuiko bensa?

Vallan vahtikoira media toimi näissäkin vaaleissa ennen muuta perussuomalaisten vahtikoirana. Se valitettavasti onnistui tällä kertaa viestintämme ja esiin nostamiemme aiheiden vesittämisessä ja naurunalaistamisessa. Bensan hinta, jota siis käsiteltiin yhdessä mainoksessamme – osana hallituksen ilmastokurjistamista, jolla on nyt ja tulee aina olemaan vaikutuksensa ihmisten elämään ja myös soteen – nostettiin ykkösteemaksemme. Väite oli, että aiomme vaikuttaa aluevaltuustoissa bensan hintaan. Missään ei tietenkään tällaista ollut luvattu, mutta teema lähti liitämään, kuten joskus tapana on. En tainnut olla yhden yhdessä haastattelussa tai keskustelussa, jossa toimittaja ei olisi ivallisesti bensan hintaa esiin nostanut – ja yleensä vielä niin, etten saanut siihen edes vastata.

Polttoaineiden hinta ei ole kaikille tärkeä asia. Kaupunkilaistoimittajan voi olla hyvin vaikea käsittää, että maakunnissa kolmivuorotyötä tekevä hoitaja joutuu laskemaan, kannattaako töissä enää käydä.

Perussuomalaisten mainonta ja iskulauseet ovat aina erityishuomion kohteena. Mikäli keskusta pantaisiin perustelemaan, mikä ihmeen ”se kotimainen” tai demarit selittämään vaivaannuttavaa hyvinvointipornoansa tai kokoomus retoriikkansa persuuntumista, tilanne olisi tasapuolisempi. Tai jos muidenkin puolueiden täysin tuntemattomien edustajien tekemisiä ja sanomisia vahdittaisiin yhtä tarkasti – ja nostettaisiin niistä jopa pääuutisia.

Media voitti vaaleissa

Toisaalta me olemme tottuneet selviytymään tällaisessa ympäristössä, ja kuten illan kiitospuheessani totesin, siksi meistä on tullut niin vahvoja ja sinnikkäitä. Me emme kilpaile vain muita puolueita vastaan. Tällaisina hetkinä asia kiukuttaa enemmän, mutta pian ovat taas kynnet terävinä. Ja aina virheistä on syytä oppia. Muuten ei pärjää.

Näissä vaaleissa vihamielisesti toimiva media, olipa kyse sitten suoran puheoikeuden rajoittamisesta vaalikeskusteluissa tai muusta epätasapuolisesta kohtelusta ja vääristä väitteistä, vahvisti asemiaan. Sisäsyntyisesti perussuomalaista arvomaailmaa ja maailmankatsomusta vastustavat toimittajat tulevat seuraavien viikkojen ja kuukausien aikana tekemään kaikkensa, jotta ne saisivat perussuomalaiset polvilleen. Sotevaaleja käytetään symbolisesti nostamaan voittajia, mutta tässä tapauksessa erityisesti laskemaan häviäjiä.

Antaa tulla, hermot kestävät. Ainakin minulla ja toivottavasti myös joukkueellani.

Useaan otteeseen viime viikkojen aikana olen muistellut Seinäjoen puoluekokouksen haastatteluja. Miltei jokainen niistä alkoi toimittajan epäuskoisella ja pikkusieluisella loukkaantumisella siitä, miksi Halla-aho käytti merkittävän osan päätöspuheenvuorostaan median haukkumiseen. Minua pyydettiin kertomaan, miksi perussuomalaiset inhoavat mediaa niin paljon. Niin, ajatella! Olisikohan väistyvällä puheenjohtajalla jäänyt jotakin hampaankoloon.

Kuten olen aiemminkin lukuisat kerrat todennut, minun puolestani meitä saa iskeä ihan kuinka paljon tahansa, kunhan muita iskettäisiin saman verran. Päättömän vastustamisen ja mustamaalaamisen sijaan median ja poliittisen journalismin tehtävä on kuitenkin tulkita ja vahtia valtaa, ottaa puolueita ja poliitikkoja kiinni tyhjistä lupauksista, harhaanjohtamisesta ja valheista, vaatia vastauksia kaikkein vaikeimpiin kysymyksiin ja edellyttää avoimuutta. Näin ei Suomessa käynyt ainakaan näissä vaaleissa.

Hulluinta on se, että lehdistö alkoi ylipäätänsä kirjoittaa sotelupausten rahoituksen ongelmista vasta pari päivää ennen varsinaista vaalipäivää. Sama lehdistö myös kannatti puolueille kanavoitavaa uutta tukea, mitä voidaan pitää jo kansainvälisestikin katsoen käsittämättömänä – maailmalla kun lehdistö päinvastoin käräyttelee poliitikkoja ja puolueita oman taloudellisen edun ajamisesta.

Medialle oli aivan ookoo, että keskustelu pyöri vanhustenhuollon ja lastensuojelun tilanteen voivottelun ympärillä, sen sijaan, että se olisi esimerkiksi miettinyt, miten tähän on tultu ja etenkin, miten siitä voisi päästä pois.

Suomalaisissa toimittajissa on vaikka kuinka osaavia, ammattitaitoisia ja älykkäitä henkilöitä, mutta valitettavasti näkyvimmät poliittisen journalismin egoilijat ovat lähinnä noloja ja hoksottimiltaan kovin yksinkertaisia. Mutta valtaa, sitä heillä on, paljon enemmän kuin eilen valituilla aluevaltuutetuilla.

Perussuomalaisille: kiitos

Loppuun toistan vielä kiitokseni omalle puolueelleni ja sen aktiiveille – teitte todella hienon työn. Melkein heti kuntavaalien jälkeen olitte valmiit venymään uudelleen, vaikka tilanne näytti välillä lohduttomalta. Kiitos sydämestäni perussuomalainen kenttä ja kaikki yli 1500 ehdokastamme koko maassa. Kiitos koko puoluetoimisto ja muu puoluejohto. Onnittelut perussuomalaisille valituille!

Mikään ei tule ilmaiseksi eikä helpolla. Me kuitenkin tiedämme, mitä teemme. Olemme Suomen ainoa puolue, jonka tärkeysjärjestys on selvä ja jolle suomalainen tulee ensin, kaikissa vaaleissa ja kaikilla päätöksenteon tasoilla. Meidän sanomamme koskettaa ihmisiä. Me puhumme oleellisista asioista. Me teemme tätä muuttaaksemme maamme suuntaa, pelastaaksemme Suomen ennen kuin on liian myöhäistä, turvataksemme suomalaisten hyvinvoinnin ja turvallisuuden omassa maassaan. Näissä vaaleissa se riitti tähän tulokseen, seuraavissa toivottavasti ykköspuolueen paikkaan asti. Me tiedämme, että puolellamme ovat tyhjien lupausten sijaan tosiasiat, retoriikan sijaan suora puhe, poliittisen omaneduntavoittelun sijaan maan tulevaisuudesta huolen kantaminen.

Ei kannata lannistua, sillä kukaan ei luvannut tämän olevan helppoa – niin sanotaan jopa periaateohjelmassamme.

Kiitos.

Kenelle suomalainen sote on tarkoitettu?

Kun puhumme maahanmuuton kustannuksista, puhumme erityisesti sote-palveluiden ja tulonsiirtojen suuresta käytöstä ja selvästä yliedustuksesta kaikilla verorahoitteisilla ”hyvinvoinnin” sektoreilla. Vain murto-osa kustannuksista syntyy varsinaisista maahanmuuton kustannuksista, kuten vastaanoton ja kotouttamisen kuluista. Juuri siksi muille kuin perussuomalaisille on niin kovin vaikeaa ymmärtää kokonaisuutta. Kustannukset ”piiloutuvat” valtion budjetin momenteille.

Juuri tänään lauantaina Helsingin Uutisissa (ks. näköislehti) on aiheesta erittäin kuvaava ja huolestuttava juttu – yhdeltä soten tärkeältä sektorilta, lasten sairaanhoidosta.

Jutussa kerrotaan, että Helsingin uuden lastensairaalan päiväkeskuksen potilaista 53 prosenttia on vieraskielisiä. Keskuksessa tutkitaan ja hoidetaan lapsia, joilla on autismikirjon häiriö tai muita neurologisia vaikeuksia.

Ylilääkäri sanoo, ettei tiedä, mistä yliedustus johtuu, mutta että sitä selvitetään.

Tästä samasta aiheesta olen jo yli vuosi sitten saanut ”epävirallisia reittejä” tietoja, kuten aina niin monelta muultakin sektorilta. Meidän poliitikkojen on kuitenkin mahdottoman vaikea tuoda tietoja ja esimerkkejä esille, mikäli lehdistö ei tee työtään ensin.

Jutussa käsitellään vieraskielisten osuutta myös muilla lastensairaalan yksiköissä. Esimerkiksi infektio-osastolla 48 prosenttia, hammasvastaanotolla 33 prosenttia. Aiemmin samassa lehdessä kerrottiin siitä, että kolmasosa omaishoidontuista maksetaan vieraskielisille. Helsingin vammaisten sosiaalityön päällikkö totesi silloin, että osa maahanmuuttajista tulee maahan turvatakseen lapsensa aseman ja oikeudet, jotka eivät lähtömaassa toteudu esimerkiksi lapsen kehitysvammaisuuden takia.

Ei, kyse ei ole siitä, etteikö kaikkia sairaita ja apua tarvitsevia pitäisi Suomessa hoitaa. Tietenkin pitää hoitaa, etenkin lapset.

Suomi ja sen veronmaksajat eivät kuitenkaan voi rahoittaa kaikkien halukkaiden elämää hyvinvointiyhteiskunnassa – jonka HUOM. omatkin palvelut eri soten sektoreilla ovat enemmän tai vähemmän heikentyneet ja julkinen talous rapakunnossa.

Meidän on PAKKO keskustella siitä, kenelle järjestelmämme on tarkoitettu. Kehitysmaista saapuvat maahanmuuttajat ovat selvästi huono-osaisempia vielä vuosikymmenten jälkeen ja seuraavassakin sukupolvessa, ja tämä maksaa hyvin paljon.

Kun perussuomalaiset puhuvat tästä aiheesta, meidät tuomitaan rasisteiksi ja väitetään, että haluamme jättää lapset kuolemaan ja olemme ihmisvihaajia ja mitä ikinä.

Pötyä. Olemme realisteja, ja puhumme asiasta, josta on välttämätöntä puhua. Jos hyvinvointiyhteiskunta halutaan pelastaa, sen piiriin pääsyä on pakko rajoittaa.

Tämä on yksi soten oleellisimpia kysymyksiä, mutta ei siitäkään näissä vaaleissa saa puhua.

Jos ette puhu rahasta, ette puhu mistään

14.1.2022 Helsinki, Tuumaustunti, kuvassa Riikka Purra. kuva Matti Matikainen

Torstai-illan Ylen suuressa vaalikeskustelussa päästiin viimein puhumaan edes vähän taloudesta eli sotepalveluiden rahoittamisesta. Tentin juontaja Annika Damström aloitti vahvasti ja vaati alussa puheenjohtajia kertomaan rahoituksesta – mistä otetaan rahat.

Kuten moni on pannut somessa merkille, tähän ei kyennyt kuin perussuomalaiset. Kaikki muut tehostivat, panostivat, satsasivat ja lisäsivät. Mikäli nämä toimenpiteet olisivat mahdollisia ja niillä jotakin oikeasti säästyisi, me emme olisi tällaisessa kurjimuksessa jakamassa niukkuutta.

Perussuomalaiset esitti yksiselitteisesti, että sote tarvitsee rahaa, ja että tuota rahaa voidaan ilman velanottoa kehysten sisällä saada ainoastaan leikkaamalla toissijaisesta. Perussuomalaisten tärkeysjärjestys eli suomalainen ensin on tässä ohjaava periaate. Kasvun tukeminen ja työllisyyden nostaminen ovat ehdottoman tärkeitä, mutta ilman menojen välillä tapahtuvaa muutosta sote tulee entisestään vain heikkenemään. On välttämätöntä leikata jostakin. Se, mistä me leikkaisimme, on selvää. Olen viime viikkojen aikana hyvin harvoin päässyt puhumaan maahanmuutosta, kehitysavusta tai liian ”kunnianhimoisista” ilmastotoimista. Ne kuulemma eivät kuulu aluevaaleihin. Mitä ihmettä! On välttämätöntä puhua allokaatiosta – siitä, mihin rahaa pannaan – jos puhumme sotesta.

Eilisessä tentissä nostin esille kehitysavun, johon menee lähes 1,3 miljardia joka vuosi. Alijäämästä, siis velaksi. Yhdellä miljardilla taas olisi mahdollista saada 20 000 soteammattilaista vuodeksi!

Toissapäivän tentissä sain lyhyesti mainittua ilmastopolitiikasta tehtävistä säästöistä, joita käsittelin tuumaustunnilla tarkemmin viikko sitten. Mikäli valtavasti kasvaneita päästökauppatuloja kanavoitaisiin suomalaiseen soteen, esimerkiksi italialaisten energiaköyhyyden ratkaisun sijaan, saisimme soten ja pelastustoimen rahoitusvajeeseen helpotusta.

Maahanmuuton valtaviin kustannuksiin en edes ole päässyt. Taloudellisesti haitallista maahanmuuttoa (kehitysmaista) merkittävästi rajoittamalla säästäisimme valtavasti veronmaksajan euroja. Ulkomaalaistaustaiset ovat yliedustettuja soten palveluiden ja tulonsiirtojen saajina.

Valitettavasti tentin kuluessa toimittajan ote tästä soten tärkeimmästä kysymyksestä eli rahasta kirposi. Pian puheenjohtajat olivat jokailtaisessa moodissaan, jossa he vain luettelevat erilaisia kohteita ja vaadittavia parannuksia, jotka kaikki maksavat. Toimittaja ei enää vaatinut kertomaan, mistä rahat otetaan.

Esimerkiksi pääministeri Sanna Marin, muutamien muiden ohella, on korostanut ilta toisensa jälkeen omalääkärijärjestelmää. Kyllä, se olisi monelta kantilta katsoen hyvä uudistus. Mutta kyseessä on malli, ja malli itsessään ei hoida eikä paranna. Suomessa nimenomaan on ollut käytössä omalääkärijärjestelmä, juuri tuolla nimellä, mutta siltä vedettiin enemmän tai vähemmän pohja pois liiallisella säästämisellä ja tehostamisella. Mikäli omalääkärillä on valtava määrä potilaita, ei kyseessä ole enää hyvä malli. Omalääkärimalli ei siis ratkaisisi yhtään mitään – vaan soteen eli vaikkapa tähän malliin osoitettava rahoitus.

Sama koskee ennaltaehkäisyä. Totta kai varsinkin jokainen kuntapoliitikko tietää, että monissa ongelmissa ennaltaehkäisy tulee lopulta edullisemmaksi. Mutta kun juuri siitä on leikattu, on tehostettu ja säästetty, vaikeutettu ennaltaehkäisyä. Suunta on kaikilla sektoreilla päinvastoin kohti kalliimpia palveluita, erikoissairaanhoitoa, sitä, että ihmisistä ei saada koppia riittävän ajoissa. Miten ihmeessä ennaltaehkäisyyn tämän uudistuksen myötä olisi enemmän rahaa? Ei hallintouudistus tee tätä temppua.

Miljardiluokan satsauksia vaaditaan myös mielenterveyspalveluihin, lastensuojeluun, vanhustenhoitoon, hoitoon pääsyyn ja perusterveydenhuollon saatavuuteen. Mistä rahat?

Alueilla voidaan tehdä parannuksia ja korjaamisia, mutta nämä ovat aivan mitättömiä, jos samaan aikaan ei lisätä resursseja. Puheenjohtajien vaatimuksille ei siis ole taloudellista selkänojaa. Lupaukset ovat tyhjiä.

Uudistus ei itsessään korjaa mitään – varsinkaan kun edes sen käynnistys- ja muutoskustannuksiin ei ole varattu riittävästi rahaa. Se, voidaanko alueilla tehdä hyviä muutoksia esimerkiksi hoitoprosesseihin ja käytäntöihin, ei riipu hallintouudistuksesta, vaan siitä, että tekemässä olisi oikeita ihmisiä, siis hyviä johtajia, innokkaita uudistajia – niitä, joiden suurin motivaattori ei ole oman byrokratian kasvattaminen vaan tehokkaat palvelut ja veronmaksajan etu. Julkishallintoa ja terveydenhuoltoa voidaan tehostaa. Ongelma on siinä, että tämä uudistus ei anna siihen itsessään mitään välineitä. Kaikki jää taas alueilla toimivien varaan, poliittisten luottamushenkilöiden, virkakunnan, lääkärien.

Edellä kuvaamani ongelma koskee yhtä lailla vasemmistoa ja oikeistoa. Vaalien ylivoimainen ennakkosuosikki kokoomus on näistä asioista ihan yhtä hiljaa kuin punavihreät. Jopa enemmän hiljaa.

Nimittäin kaikki tietävät, että vasemmalla halutaan nostaa veroja. Eilisessä paneelissakin nämä puolueet sen auliisti myönsivät. Suomalaisen työssäkäyvän punaista huutava kokonaisveroaste pitäisi näiden puolueiden mielestä olla vielä korkeampi. Rahaa julkiseen talouteen, valtio päättämään, pois ihmisen oma vastuu. Sossuvaltiossa on ihmisen hyvä olla, ne ajattelevat.

Mutta kokoomus – mitä se aikoo, jotta sen esittämät veronalennukset JA palveluiden parannukset saadaan kuitattua? Tästä ei ole kuultu mitään. Puheenjohtaja Orpo esittää aivan samanlaisia parannuksia soteen kuin muutkin, terapiatakuusta pelastustoimen resursseihin. Mutta kokoomus ei kerro mitään siitä, mistä rahat otetaan. Perussuomalaisten esitykset eivät kokoomukselle kelpaa. Tämä on tullut monta kertaa selväksi, sillä niin maailmanparantamiseen kuin ilmastokurjistamiseenkin on vain rahaa kokoomuksen mielestä löydyttävä. Kuitenkaan sen esittämät työllisyystoimet (etuusleikkaukset, halpamaahanmuutto ym.), kannustaminen tai pelkkä kasvu eivät riitä – tai eivät lopulta edes vaikuttaisi oikeaan suuntaan. Ei niistä tule sellaisia summia, että niillä voitaisiin kattaa veronalennukset ja palveluiden parantamiset. Varsinkin kun kasvumme tulee taas pian olemaan äärimmäisen nihkeää.

Koko aluevaalien ja tämän uudistuksen suurin ongelma kilpistyy edellä kuvattuun rahasta puhumisen sivuuttamiseen. On demokratian irvikuva, että äänestäjiä jälleen kerran niin kovasti höynäytetään.

Miten voi olla taas niin, että populistipuolueeksi haukuttu on ainoa, joka puhuu tästä oleellisesta asiasta ja tarjoaa ratkaisuja?  

Älä alistu vaan aktivoidu – aluevaalit 2022

Suomen ensimmäiset hyvinvointialuevaalit ovat aivan kohta. Kuten kaikki muistamme, oikeasti kyse on maakunnista ja niiden uudenlaisesta hallinnosta, mutta koska sana ”maakunta” alkoi saada osakseen liian negatiivista kaikua, se piti vaihtaa. Valitettavasti saman taudin on saanut koko sote. Vaikka asiat ovat tärkeitä, suuriksi yhteiskunnallisiksi teemoiksi niistä ei tunnu olevan.

5.12.2021 Hämeenlinna, Riikka Purra. kuva Matti Matikainen

Kun sotesta keskustelee kansalaisten kanssa, heitä hallintomallin sijaan kiinnostavat omat lähipalvelut, mikä on tietenkin erittäin ymmärrettävää. Maakunnissa kiertäessä ihmisten mietteissä ovat olleet erityisesti se, mikä kyseistä kuntaa tai aluetta uudistuksessa uhkaa. Monet kertovat vaikeuksista lääkärille pääsyssä. Tai valtavan pitkistä taksimatkoista.

Vaaleja ja tätä historiallisen suurta maakuntauudistusta valmistellaan kuin verhon takana. Media on jo kertonut, että vaalit eivät kiinnosta äänestäjiä eikä uudistuksen tarkoituksista olla myöskään tietoisia.

Vaalien teknisyys ja epäpoliittisuus tietenkin aiheuttavat juuri sen, että asia nähdään tylsänä, vaikeaselkoisena, epäkiinnostavana ja valitettavasti myös turhana.

Eikä sitä ainakaan poliitikkojen sotejargon auta. Mitoitus, integraatio ja takuu eivät hoida ketään. Jos kaikki puolueet lupaavat puolustaa lähipalveluita ja ovat yhtä huolissaan vanhuspalveluista, mistä vaaleissa äänestetään? Jos ja kun alueet ovat suoran valtionrahoituksen alla, mistä siellä siis päätetään? Ainakaan kannustimia säästää tai pidäkkeitä kuluttaa ei ole lainkaan.

Joillakin alueilla kuulemma hallintosääntöön on suunniteltu kirjausta siitä, että viranhaltijapäätöksellä voisi muuttaa (eli supistaa) palveluverkkoa. Samaan aikaan on neuvoteltu runsaskätisistä puolueryhmien aluevaltuustorahoista, yhtä hissukseen tietenkin.

Suomessa terveydenhoito on jakautunut kuin kahdelle kastille, palvelut ovat osassa maata käytännössä romahtaneet, vanhusten- ja vammaistenhoidossa on järkyttäviä epäkohtia, nuoret eivät pääse mielenterveyspalveluihin, keskituloisia ohjataan suoraan yksityiselle, resursseja menee jatkuvasti enemmän ongelmallisen maahanmuuton palveluihin. Ja verotus on tapissa. Mikä mättää?

Näistä asioistahan meidän pitäisi puhua. Ja ne ovat valtakunnan tason asioita.

Sillä, mitä puolue ajaa valtakunnan tasolla, millaista talouspolitiikkaa, millaista tärkeysjärjestystä, millaisia arvovalintoja – sillä on selvä yhteytensä siihen, mitä kyseinen puolue oikeasti voi luvata alue- ja paikallistasolla. Tämä ei tietenkään kaikkia pidättele, vaan maakuntien vaalikentillä jotkut ovat taas luvanneet kuuta taivaalta, vaikka juuri on valitettu rahan puutetta eduskunnalle.

Mikäli aluevaalien äänestysaktiivisuus jää uhatun alhaiseksi, aluevaltuustojen demokratia ei ole kriisissä vaan käytännössä sammunut. Hyvinvointialueiden käynnistymiseen liittyy paljon epävarmuuksia ja on hyvin mahdollista, että kaikkea ei saada ajoissa valmiiksi.

Suomalaiselle demokratialle ja kansalaisten aktivoimiselle voisimme antaa piristysruiskeen yhdistämällä tulevaisuudessa sekä paikallis- että aluevaalit eduskuntavaaleihin. Näin puolueiden lupauksia ja tavoitteita olisi helpompi arvioida ja niiden realistisuutta punnita.

Tulisi lisäksi politiikka politiikkaan. Sillä siitähän on oikeasti kyse.

(Teksti on julkaistu ensimmäisen kerran Maaseudun Tulevaisuudessa 3.1.)

Venäjänpelkoinen Suomi ja taas yksi kertaluonteinen EU-temppu

19.12.2021 Kokkola, Riikka Purra. kuva Matti Matikainen

EU:n elpymispakettia nimitettiin poikkeuksellisen ja vakavan koronavirusepidemian ainutkertaiseksi ja toistumattomaksi korjauskeinoksi. Tarvittiin yhteisvelkaa, tulonsiirtoja, lahjoituksia ja uusia veroja – sekä paljon vihreän siirtymän välttämättömyyttä korostavaa kaunopuhetta.

Korona ei ollut paketin ainoa perustelu. EU:lla on jo kauan ollut voimakas taipumus edetä velka- ja tulonsiirtounionin suuntaan, vaikka se edelleen virallisesti ei ole Suomen kannan mukaista. Suomen EU-politiikassa suu puhuukin koko ajan aivan muuta kuin mitä kädet ja jalat tekevät. Suomen surkea EU-linja nojaa hokemiin, joissa ei ole luuta eikä lihasta.

Voimassa olevan EU-selonteon mukaisesti ”Suomen vahvuutena on aloitteellinen, johdonmukainen ja eurooppalaiseen yhteistyöhön myönteisesti suhtautuva linja”. Tämä ei tarkoita mitään.

Suomen hallitus ei kyennyt määrittelemään edes yhteistä kantaa metsätaksonomiaan, puhumattakaan siitä, että se olisi jotenkin aloitteellisesti edistänyt metsäisen maamme kansallisia intressejä. Suomi ei ole edes yrittänyt sanoa ei.

Suomi on johdonmukainen tasan siinä, että se hyväksyy mukisematta kaiken, mitä Brysselistä tarjoillaan ja kutsuu sitä yhteistyökykyisyydeksi.

Miksi me annamme tällä tavalla kävellä ylitsemme? Jos me Venäjää pelkäämme, ei tämä ole ratkaisu. Eihän EU kykene pystypäin edes torjumaan idästä tulevaa hybridivaikuttamista. Kätensä likaa maa, jota Bryssel pitää oikeusvaltiorikkojana.

Kun me vastustimme kertaluonteiseksi ja tarkkarajaiseksi väitettyä elpymispakettia ja puolustimme suomalaisen veronmaksajan rahoja ja maamme suvereniteettia, meidän kerrottiin olevan impivaaralaisia ja pelaavan Putinin pussiin. Maalasimme kuulemma tarpeettomia uhkakuvia mekanismien muuttumisesta pysyviksi.

Elpymispaketti oli päänavaus uusille tukipaketeille. Elpymisrahastossa on kyse pitkän aikavälin työkalusta eikä koronakriisin korjausliikkeestä. EU-komissio ja Euroopan keskuspankki ovat jo pitkään, ainakin eurokriisistä lähtien, yrittäneet saada aikaiseksi yhteistä budjettia ja ”eurobondeja”.

Covid-hätätilasta tuli oiva mahdollisuus toteuttaa sitä politiikkaa, jota EU:ssa muutama suuri jäsenmaa kädet syyhyten on vuosikaudet halunnut toteuttaa. Samaan suuntaan on askeltanut myös Suomi, joka halusi kaikkiin ytimiin, pöytiin, mukavien uusien tehtävien pariin, ja jota nykyinenkin hallitus ja osa oppositiosta haluaa kannattaa. Muutokseen ei tarvita perussopimusten avaamista – jota Suomi siis virallisesti vastustaa – sillä kaikki tapahtuu niiden ulkopuolella.

EU ei noudata omia sääntöjään ja periaatteitaan, mutta lukee tilanteen tullen aina joustavasti strategiakirjaa siitä, mistä voitaisiin löytää enemmän unionia, vähemmän kansallisvaltiota.

Iso temppu tehdään ilmastopolitiikan varjolla. Ylikansallista sääntelyä, tukipaketteja, maksettavaa pohjoisen kansoille, yhteisvelkaa ja tulonsiirtoja on tulossa nimenomaan ilmaston ja vihreän siirtymän kääreisiin peitettynä. EU:n liittovaltiokehitys ottaa ilmastopaketin myötä muutenkin aimoharppauksia. Energiakriisi, nousevat sähkö- ja kaasulaskut ja esimerkiksi eteläeurooppalaisten heikompi motivaatio vähentää omia päästöjään ovat käteviä perusteluita. Ja onhan Suomella paljon enemmän metsää kuin muilla.

Tai sitten solidaarisuus, tuo EU-politiikan sveitsiläinen veitsi, joka käy perusteluksi kaikkeen, turvapaikanhakijoista tukipaketteihin. Kuka nyt haluaisi olla epäsolidaarinen, kysyvät tähtilippujen alla poskisuudelleet. Korkeintaan tympeät persut, jotka muistuttavat, että tässäkin tapauksessa ”solidaarisuus” tarkoittaa suomalaisille kansallisen liikkumatilan kapenemista, kiristyvää verotusta, entistä heikompaa julkista taloutta ja epävakaampaa tulevaisuutta.

EU:n ja euron puolustajat väittävät, että sisämarkkinat ja euro ovat itsessään julkishyödykkeitä, ja niistä täytyy olla valmis maksamaan. Näin saattaa olla, sillä EU:sta on ollut meille myös kiistatonta hyötyä.

Mutta tarkoittaako tämä, että meidän pitää hyväksyä myös kaikki epämieluisa, jotta saamme pitää kiinni hyödyistä. Kuinka paljon meidän täytyy olla valmiit maksamaan muiden maiden velkoja, huonoa ja holtitonta ja populistista taloudenpitoa, veronkiertoa ja yleistä lyhytjänteistä hedonismia? Miksi metsäpolitiikkammekin valuu unionin kouriin? Miksi meidän pitää ensin kurjistua omasta ilmastopolitiikastamme ja sitten vielä maksaa muidenkin laskuja?

Suomalaiset sanoivat EU:lle vuonna 1995 kyllä. Nähdäkseni me emme kuitenkaan ole sitoutuneita sanomaan kyllä kaikelle, mitä unionista esitetään. Tai mikäli olemme, se pitäisi kertoa myös äänestäville kansalaisille.

Euroopan unioni ei valitettavasti ole enää se ”upea länsi”, johon Suomi halusi kurkottaa.

(Näkökulma on julkaistu alfauutisten verkossa 29.12.)