Vastustan #worldhijabday

hijab

Kuvakaappaus sivustolta  http://worldhijabday.com/

Tänään vietetään kansainvälistä Hijab-päivää. Tarkoituksena on viestittää maailmalle, että naisella on oikeus pukeutua hijabiin. Ja että se voimauttaa. Ja että se on kaunis.

Asiaan kuuluu, että myös muut kuin muslimit pukeutuvat tänään hijabiin. Some on jo täyttynyt kuvista, joissa ”solidaariset” länsimaiset naiset pukevat jopa muutaman vuoden ikäiset tyttölapsensa huiviin.

Tänä vuonna hijab-päivän tempauksissa on tarkoitus myös vastustaa Trumpia.

Juuri nyt tuntuu taas siltä, että sanat ovat loppu. Näen sairaalloista hulluutta. Ja sitä kumartavia, yhä syvemmälle.

Vastustan länsimaista hijabia, vastustan länsimaista hijab-päivää, vastustan islamisaatiota, niin sen aggressiivisissa kuin tällaisissa ”viihteellisissä” muodoissaan. Vastustan erityisesti sitä, että erilaisia alistamisen ja orjuuden muotoja lähestytään oikeuksien kautta.

Kannatan naisten ja miesten yhtäläisiä oikeuksia.

Minulle tämä on aina ollut päivänselvää. Mutta ehkä sitä pitäisi sitten vuonna 2017 jo alkaa huudella vähän kovempaa.

STAND FOR HER RIGHT TO BE FREE.

STAND FOR OUR RIGHT TO BE FREE.

STAND FOR OUR FREE COUNTRY.

STAND FOR EQUAL RIGHTS.

OPPOSE ISLAMISATION.

OPPOSE PATRIARCHALISM, OPPRESSIVE RELIGIONS AND SLAVERY.

OPPOSE HIJAB AND COVERING.

Your ”right to be covered”? Go ahead, but somewhere else.

Muita tekstejä samasta aihepiiristä:

Erilaisuuden sietäminen, suvaitseminen ja vastustaminen

Burkini kuin märkäpuku kuolleella triathlonistilla

Seksi, miehet & syylliset

males-1002779_960_720

pixabay.com

TEORIA

Liberaalissa ajattelutavassa on vallalla kaksi oletusta siitä, miten maailman epäkohtia ja huonoja asioita voidaan parantaa, ensinnäkin rakentamalla parempia instituutioita ja toisekseen kouluttamalla. Liittyipä ongelma mihin ikinä, nuo kaksi asiaa eri muodoissaan voivat sen periaatteessa ratkaista. Tosiasiassa uudet (liberaalit) instituutiot tai kouluttaminen eivät useinkaan – tai yleensä koskaan – tietenkään ratkaise ongelmia, mutta tärkeintä onkin se, että ongelmia ainakin näennäisesti yritetään ratkaista, mainituilla kahdella tavalla. Lisäksi oleellista on, että ongelmia ei yritetä ratkaista millään muulla tavalla.

Liberaali ajattelutapa ei pidä sisällään mahdollisuutta epäonnistua. Koska ihminen on hyvä ja hyvään kykenevä (kunhan instituutiot ja koulutus ovat siis kunnossa), hän on myös kehityskelpoinen. Ja koska ihmiset ovat kehityskelpoisia, kaikki ihmisten väliset yhteisöt ovat myös kehityskelpoisia. Koska liberalismi uskoo universaaliuteen, koko maailma on kehityskelpoinen. Progressio syntyy ajan kulumisen myötä. Kunhan instituutiot ja koulutus…

Koska liberalismi uskoo aatteettomuuteen, uskonnottomuuteen, rationalismiin ja niin edelleen, se ei välitä minkäänlaisten ”vääränlaisten” uskomusten vaikutuksesta ihmisen käytökseen ja toimintaan. Myöskään kulttuuri ei ole merkittävä tekijä, sillä liberalismin kaikki näkemykset lähtevät ihmisyksilöstä. Ihmisyksilön nähdään olevan olennaisilta osiltaan universaali tyyppi, ja parhaiten sen asemaa kaikissa ajoissa, paikoissa ja olosuhteissa parannetaan keskittymällä (liberaaleihin) ihmisoikeuksiin.

Vaikka liberalismille kaikki on hoidettavissa, edellä mainittujen keinojen avulla, sen maailmankuva on kuitenkin kaukana konfliktittomasta. Liberalistinen maailma on täynnä ongelmia, ja niitä tulee lisäksi koko ajan lisää. Samaan tapaan tulee koko ajan uusia oikeuksia, joita tulee ajaa ja edistää – oikeuksia olla kärsimättä uusista ongelmista. Vaikka instituutiot ja koulutus ovat osassa maapalloa saaneet hoitaa ongelmia jo vuosisatoja, ei maailma ole kaiken kaikkiaan liberalistien mukaan siis juuri kaunistunut. Liberalismin viholliset ovat edelleen liikaa voimissaan, esimerkiksi taantumus, kulttuurit, uskonnot, perhe, valtio, kansakunta, rotu, etnisyys, älykkyys- ja muut yksilöiden väliset erot, sukupuolierot, konventiot, ennakkoluulot ja niin edelleen. Tarvitaan siis lisää instituutioita ja koulutusta yksilöitä ohjaamaan, jotta (liberalistisesti toimiva) puhdas järki voisi olla ainoa merkittävä yksilön toimintaa ja olemista määrittävä tekijä.

KÄYTÄNTÖ

Ihmiset ovat erilaisia. Ihmisten välisiä eroja ei koskaan saada kokonaan poistumaan instituutioiden ja koulutuksen avulla. Ongelmia, jotka juontavat ihmisten eroista, tulee olemaan aina. Samalla kun joitain ongelmia poistetaan, syntyy tilalle uusia. Vaikka hyvä yhteiskunta kykenee merkittävästi poistamaan ihmisten välisiä eroja, eivät mitkään instituutiot ja koulutus kykene tekemään niistä loppua.

Kaikki ihmiset eivät ole yhtä hyviä tai yhtä pahoja. Ihmisten, kuten kaiken muunkin välille, voi tehdä myös laadullisia eroja erilaisten ominaisuuksien perusteella. Se, mihin hyvää ja pahaa verrataan, vaihtelee yhteisöstä toiseen. Hyvä ja paha eivät ole samoja kaikissa yhteisöissä eivätkä tule koskaan olemaan.

Ihmiset ovat aina luoneet ja tulevat aina luomaan yhteisöjä, jotka perustuvat rajantekemiselle ja ekskluusiolle. Empiirisesti näyttää selvältä, että erilaisista yhteisöistä ja yhteenliittymistä vahvat, demokraattisesti rakennetut kansallisvaltiot kykenevät tarjoamaan asukkailleen ”ihmisarvoisimman” elämän, myös liberalistisesti tulkiten.

Ihmiset elävät kulttuureissa ja uskovat uskontoihin, ideologioihin ja vastaaviin. Kulttuurien, uskontojen, valtioiden, tapojen ja konventioiden välillä on eroja, ja niitä voidaan vertailla. Politiikka on pohjimmiltaan erilaisten ideoiden, arvojen, intressien ja tavoitteiden edistämistä, ja se on siksi aina konfliktista.

Maailma ei välttämättä edisty. Aika vain etenee. Kehitys saattaa hyvin taantua. Kaikki ihmiset ja kulttuurit eivät välttämättä ole kehityskelpoisia sillä tavalla kuin liberalismi uskoo. Kaikki ihmiset eivät halua sellaista edistystä, mitä liberalismi haluaa, eikä tämä välttämättä johdu instituutioiden ja koulutuksen puutteesta.

Liberalismi ei käytännössä toimi omien ihanteidensa pohjalta. Mukana on aina politiikkaa, ristiriitoja, ideologiaa, ”järjettömyyttä”.

TAPAUS

Primitiivisistä (siis ei-liberaaleista) yhteisöistä ja kulttuureista (vaihtoehtoisesti: heikoista valtioista) kulkeutuvan maahanmuuton myötä Suomeen on tullut uudenlaista naisvihamielisyyttä, joka ilmenee esimerkiksi kyvyttömyytenä ymmärtää (liberaalin) maamme tasa-arvovaatimuksia sekä suoranaisena naisiin kohdistuvana seksuaalisena ym. väkivaltana. Asia on yllätyksetön – sillä kulttuuri, uskonto ja ”konteksti” eivät poistu ihmisestä maantieteellistä sijaintia vaihtamalla – ja sitä on käsitelty blogissa lukuisia kertoja.

Kuten ennenkin, tietyt tahot pyrkivät peittämään ikävät tosiasiat vetoamalla seksuaalirikosten ja häirinnän ”iankaikkisuuteen” sekä mustamaalaamalla suomalaisia miehiä. Mitä enemmän evidenssiä naisvihamielisyyden kasvusta tulee esille (esimerkiksi uudenvuoden tapahtumat, seksuaalirikosten kasvu), sitä voimallisemmin tietyt tahot haluavat korostaa ongelman ”todellista” luonnetta eli siirtää huomiota toisaalle. Motiivi ei kuitenkaan ole ilmiön syvempi ymmärtäminen, vaan tavoitteellinen tiettyjen ihmisryhmien (”toiset”) vapauttaminen syytteistä toisten (”me”) kustannuksella. Toimintamalli on täysin identtinen tapauksesta ja ajasta toiseen, ja liberalistis(feministis)elle luennalle kaikkein ominaisin.

Yksi merkittävimmistä ristiriidoista, edellä käsiteltyjen liberalismin ”perusristiriitojen” ohella, joka seksuaalikulttuuri-ilmiöstä voidaan johtaa, liittyy mainittuihin instituutioihin ja koulutukseen. Nehän ovat – tietysti – jälleen ne keinot, joilla ongelmaa (sikäli kuin sitä on) aiotaan hoitaa.

Miten tämä tapahtuu?

Seksuaalipedagogiikan, selvitysten ja toimenpiteiden avulla. Turvapaikanhakijoita koulutetaan naisten oikeuksista, heille tehdään opastavia videoita, heidän puhelimensa täyttyy ohjaavista sovelluksista, heitä neuvotaan, valistetaan ja koulutetaan erilaisilla kursseilla toimimaan ”oikein”. On perustettu selvitysryhmiä, pidetty seminaareja ja kokouksia, on mietitty, pohdittu ja ounasteltu. Laadittu muutama uusi ohjelma, keksitty pari käsitettä sekä kuultu ”asiantuntijoita”. On tuomittu ja otettu kantaa ja nollatoleranssi. Naisen asema. Tasa-arvo. Ei saa kouria eikä raiskata. Täytyy uskoa sanaa ja antaa ihmisoikeus.

Vaikka kriittinen ihminen ymmärtää oitis, että tällainen toiminta on hyväuskoista ja naiivia (ja usein väärin kohdennettua) kuvitellessaan ihmisen näin yksiulotteiseksi ja ontoksi, on vaikea keksiä mitään muutakaan keinoa. Onhan tuokin nyt jotakin, vai? Pääasia, että tehdään. Että puututaan.

Ydinasiahan on tietysti se, että liberalismi ei näe mitään ongelmaa siinä, että erilaisia kulttuureita ja ihmisiä ja tapoja ja ideoita sekoitetaan yhteen. Ei varsinkaan silloin, kun niitä sekoitetaan sen oman logon alla, siis liberaaleissa länsimaissa. Koska tätä sekoittamista jo itsessään pidetään luonnollisena, ongelmattomana ja ennen kaikkea toivottavana, ei jäljelle jää muuta keinoa. Jos kerran näin tehdään, pakkohan ”erilaisia” on sitten kouluttaa ja opastaa. Pakkohan meidän on sitten säätää erilaisia instituutioita, jotka palvelevat tätä uudenlaista tavoitetta. Koska sekoittamistahan on joka tapauksessa tehtävä ja edistettävä. Miksipä ei – ovathan ihmiset kaikkialla perustyypiltään samanlaisia, haluavat samanlaisia asioita ja ovat ohjattavissa kohti hyvää ja kehityskelpoista, näinhän meitä on juuri opastettu.

Vaikka väitänkin, että ajatus menee jo alkulähteiltään puhtaasti ja peruuttamattomasti vikaan, annetaan horinan vielä hetken jatkua. Se nimittäin onnistuu ihan itse rakentamaan vielä paljon ilmeisemmän ristiriidan väitteisiinsä:

Jos kerran näillä koulutuksilla ja instituutioilla on mahdollista muuttaa maahanmuuttajien toimintaa, miten on mahdollista, että ne sitten eivät ole toimineet suomalaismiesten kohdalla?

Vai ovatko ne sittenkin toimineet? Eikö tällöin pitäisi olla sitä mieltä, että suomalainen mies ei olekaan (enää) paha?

Loogisesti on siis kaksi vaihtoehtoa. Joko koulutus ja instituutiot – joita on naisen aseman edistämiseksi ja turvaamiseksi rakennettu vuosisatoja, suurella vimmalla useita vuosikymmeniä – ovat todella onnistuneet, ja näin ollen suomalaismiehet ovat selvästi laadullisesti parempia kuin primitiivisistä maista – joissa ei ole tällaisia instituutioita ja koulutuksia – tulevat maahanmuuttajat.

Tällöin lisäämällä panoksia uusien asukkaidemme kohdalla, voimme joskus ehkä mahdollisesti olettaa samanlaista parannusta.

Tai sitten toinen vaihtoehto on se, että koulutus ja instituutiot eivät olekaan onnistuneet, minkä vuoksi suomalaismiehet eivät ole kouliintuneet. Ja ovat edelleen sellaisia, alkukantaisia sovinistisia testosteronisäiliöitä. Tällä perusteella olisi sitten syytä olettaa, että ne eivät onnistu jatkossakaan, primitiivisistä maista tulevien miesten kohdalla.

Joten kannattaisiko yrittää jotain muuta?

Molemmat eivät ilmeisesti voi olla totta samaan aikaan. Vaikka sitähän meille juuri syötetään: suomalaismiehet häiriköivät naisia luonnostaan ja jatkuvasti ja iankaikkisesti, mutta maahanmuuttajia pitää opastaa sovelluksilla ja pullamammojen esitelmillä olemaan tekemättä niin. Let’s have our cake and eat it too. Oikeamielisten mahdollisuuksien horisontti ei sovi tämän todellisuuden koordinaatistoon.

(Totta puhuen, onhan toki muitakin vaihtoehtoja. Kuten että maahanmuuttajamiehet ovat jotenkin koulutusmyönteisempiä ja huokoisempia kuin suomalaismiehet, ja siksi heidän hoitovasteensa tulee olemaan parempi. Heidän naisystävällisyytensä ja tasa-arvotavoitteensa ovat ikään kuin koko ajan olleet ”siellä” ja odottaneet vain meidän (tottakai meidän) toimiamme niiden aktivoimiseksi. Niinpä jo jonkin ajan kuluttua ehkä he suojelevat meitä teiltä. Sitten ”rasististen katupartioiden” en usko enää olevan kiellettyjä.)

Naurettavaa.

Vai onko?

RINNAKKAISTODELLISUUDET

Samaan aikaan kun liberaalit keskittyvät kiistelemään siitä, kuinka paha suomalaismies nyt lopulta olikaan ja tuomitsiko henkilö A sen ja sen asian nyt tarpeeksi voimallisesti ja että mitäs nyt pitikään tänään eniten halveksia, on maahamme syntynyt kuin huomaamatta toinen todellisuus. Se ei juurikaan näy somessa, keskustelufoorumeilla, lööpeissä. Siitä ei välttämättä edes puhuta.

Siellä todellisuudessa naisia ja tyttöjä ahdistellaan kaduilla, kaupoissa, kulkuneuvoissa, uimahalleissa, kouluissa. Ahdistelu, raiskaukset, ryöstöt, näpistykset, huutelu, kaikki on lisääntynyt. Siellä todellisuudessa turvasumutteet on myyty loppuun, itsepuolustuskursseille on jonoa. Katupartiot keräävät joukkojaan, rasistisesti tai ilman. Isät ja miehet ajavat tyttäriään ja naisiaan autolla paikasta toiseen. Lasten harrastusmatkat ja muut vähenevät. Reittejä valitaan uusiksi, ehkä vaatteitakin. Katseen paikkaa junassa ja metrossa sovitellaan. Taksit hakevat ravintoloiden edestä. Joku ehdottaa turvatakkeja ja laukeavia hälyttimiä naisille eikä kukaan pidä sitä kai edes ihmeellisenä.

”Soitathan heti, kun pääset perille?” ”Onhan puhelin mukana?” ”Älä vastaa, jos joku kysyy jotakin.” ”Ethän katso kohti?” ”Mene toiseen vaunuun, jos siellä on… jotakin.”

Tavalliset ihmiset! Tavalliset, normaalit, läheisistään huolta kantavat ihmiset. Äidit, isät, mummit, papat, siskot, veljet, ystävät. Jotka eivät ole rasisteja, eivät taantumuksellisia, eivät pahoja.

Monet eivät edes viitsi puhua asiasta, koska julkidiskurssi kertoo heidän olevan väärässä tai rasisteja.

Ihmiset tuijottelevat epäluuloisesti kaikkia maahanmuuttajamiehiä. Nuoria tummia miehiä väistellään, juostaan karkuun, kartetaan, pelätään. Tässä rinnakkaistodellisuudessa suomalaiset vahtaavat jo toisiaankin: katsoiko tuo nyt liian aggressiivisesti tuota maahanmuuttajaa, aikookohan se hyökätä sen päälle? Hiljainen toive kaupungilla: kunpa nyt ei tapahtuisi mitään; yksikään maahanmuuttaja ei tekisi mitään, yksikään suomalainen ei tekisi mitään.

Ja tässä tilanteessako ei saisi kysyä:

Eikö mitenkään voisi saada sitä vanhaa takaisin?

LOPUKSI

Liberalismi – joka siis huolehtii julkisesta vastaamisesta kaikkiin ongelmiimme sekä niiden määrittelemisestä – on usein täydellisessä ristiriidassa sen kanssa, mitä sanojen, periaatteiden, käsitteiden ja linjausten ulkopuolella tapahtuu. Julkitasolla puhutaan aivan eri asioista ja eri tavoin kuin käytännöllisen elämän tasolla, siellä ruohonjuurella. Motiivitkin ovat erilaiset – toisaalla sanoja ja tekijä itse pitää saada näyttämään tietynlaiselta, toisaalla taas tavoitteena on saada aikaan tai estää jotain konkreettista.

Kuinka kauan tällaiset rinnakkaistodellisuudet voivat elää yhdessä? Mitä sitten tapahtuu? Nämä ovat mielestäni kiinnostavimmat ja oleellisimmat kysymykset. Julkitason kiljukauloilla ei ole niihin mitään vastattavaa. Antaa niiden kiljua keskenään.

Vaikka median, somen ja muun paukutus on nyt tauotonta ja itse kutakin kuumottavaa, henkilökohtainen neuvoni on kuitenkin antaa sille mahdollisimman vähän huomiota. Erilaisiin kohuihin ja henkilöihin keskittyneisiin diskurssileikkeihin ei kannata tuhlata energiaa. ”Hyvien ihmisten”, feministien ym. näytökset eivät koskaan lopu, ja aina kun luulet nähneesi jo kaiken, pitää sinun rakentaa uusia voimallisempia adjektiiveja kuvaamaan sitä, mitä taas näet. Kyseessä on yksinkertainen poliittinen ja ideologinen mekanismi, jolle digitaalinen ym. kehitys on antanut rutkasti lisää voimaa. Vaikka tämä onkin itsessään osa nykyisenlaista todellisuutta, kehottaisin kaikkia keskittymään silti enemmän siihen, mitä on sen ulkopuolella. Sieltä löytyvät oleellisuudet. Lukekaa vaikka hyviä kirjoja, historiaa ja kulttuuria – perspektiivikin auttaa.

Ja te, suurin osa miehistä, koettakaa tekin kestää. Älkää luulko, että kaikki ajattelevat niin kuin julkisuudessa huudetaan.

Vaikka onhan tämä ihan julmetun surullista.

Pervopolitiikkaa ja pervoteoriaa

grimace-388987_1280

Homoliitoista kukaan järkevä ihminen ei omalla nimellään sano mitään julkisen diskurssin vastaista, ja ovathan homot muutenkin kohta jo aika eilispäivää. YLE:n toimittaja oli eilen keksinyt tuon jälkimmäisen asian, mutta ei sisäistänyt edellistä, ja niinpä syntyi pieni kärhämä. Loukkaannuttu on, oikeuksia on vaadittu, päiväjärjestys sikäli normaali. Ehkä vähän ojennusta saatuaan ymmärtää jatkossa kirjoittaa muista asioista.

Mikäli seuraa mediaa ja tutkimusta maamme ulkopuolella, on jo aikaa sitten voinut huomata, miten erilaiset transihmiset ja queerihmiset(* ovat valloittaneet homojen pallit ns. ykköstykkeinä. Muun muassa Britanniassa tapahtuneet julkilynkkaukset eivät enää jaksa edes hämmentää – transyhteisö on aina valmis ampumaan väärämieliset ja -puheiset. Itseäni kiinnostaa lähinnä akatemian sisällä tapahtuneet muutokset.

Genderistähän kaikki alkoi. Feminismistä ja genderistä. Vielä reilu kymmenen vuotta sitten operoimme sellaisten termien kanssa kuin valtavirtaistaminen (gender mainstreaming) ja tasa-arvo (gender equality), jotka olivat tulleet jo aika harppaukset klassisemmista feminismeistä, yhtäältä teknokraattiseen ja hallinnolliseen suuntaan, toisaalta ns. kriittisen teorian ytimeen pääomaan ja omistamiseen liittyvien käsitteiden tilalle.

Oppiaine toisensa perään kysyi ”Why is there no gender theory in [joku oppiala]?” Ja pianhan se tuli. Tuli jopa niin vakiintuneeksi, että opiskelijapienokaiset jo peruskursseilla laitettiin lukemaan uusista, erilaisista ja moraalisesti paremmista teorioista. Jokaiseen oppikirjaan liitettiin osio feministeistä tai muunlaisia ”vähemmistöjä” sympatiseeraavista teorioista ja tutkijoista. Eikä kaikki tietenkään huonoa ollut.

Silmät oli nyt sitten avattu. Kaikenmaailman kauheuksille. Bill Clinton, Ilkka Kanerva, roomalaisten orgiat, seksiorjat, YK ja autonomia, raiskaus ja insesti, palkkaero, kotityöt. Kaikelle sille, minkä valtavirta oli sivuuttanut keskittyessään ainoastaan valtavirtavaltaan, valtavirtaväkivaltaan, valtavirtavaltioon, valtavirtaihmiseen… Nauraa ei saanut.

Akatemiassa ”liian erilaiset” ovat aina olleet melko tavalla omassa karsinassaan. Aivan kuten kukaan järkevä ihminen ei sano mielipidettään homoliitoista, mikäli se ei ole valtavirtainen, ei kukaan järkevä tutkija kritisoi feministejä tai vastaavia. Heidän annetaan olla. Heillä on omat kestinsä, lehtensä, paneelinsa, tutkimushankkeensa, joille saatetaan kyllä salaa naureskella, mutta ei koskaan tieteen foorumeilla. Feministit toki kritisoivat muita – siitähän koko oppiala syntyy – mutta heitä ei kritisoida. Tämän vuoksi tieteessä normaalisti luonnostaan oleva tarkistusmekanismi ei toimi lainkaan. Joskus joku juntti uskaltaa kyseenalaistaa post-se-ja-sen relevanssin asian X ymmärtämisessä, mutta koska junteilla harvemmin on tieteen lyriikka hallussa, vain juntti kuolee. Toisaalta joskus täysin tarkoittamatonkin feministien areenalle tuleva sivallus voi saada karun vastaanoton: saatat menettää vaikka työpaikkasi. Anteeksipyyntökään ei ehkä auta, mikäli on jo liikaa loukkaannuttu. Esimerkkejä on suuresta maailmasta lukuisia.

Trans- tai queer- tai keho- tai affekti- tai *keksi oma* diskursseissa ei lopulta ole mitään uutta. Jatkumo on sama, vaikka tottakai rankkuuden aste on kasvanut sitten niiden feministien, jotka olivat kiinnostuneita – melkein tunnen jo nostalgiaa – naisista. Yleisesti ottaen kun osaat yhden ”teorian”, osaat ne kaikki, osaat jopa tehdä niitä lisää. Mikäli vielä seuraat aikaasi ja opit uudet oikeat käsitteet, tie on auki. Ja nyt saa nauraa, toisin kuin feministien kierroksella. Queer on hauskaa, ihanaa, teatteria. Nauretaan ja ollaan hiphip, peffa heilumaan ja viikset vahaan!

Iloinen ja hauska queer tulee lyömään paljon kovempaa kuin kuivakka feminismi, koska sen suudelma liberalismin ja talouden kanssa on paljon intohimoisempi. Se on paljon seksikkäämpää, se on pornoa. Hallittujen käsitteiden penetroimaa ja voimaannuttavaa hedonistista riehakointia!

Käsitteitä voi myös sekoittaa keskenään aivan eri tapaan kuin perinteisemmissä feminismeissä. Mikäli samaan paperiin onnistuu mahduttamaan esimerkiksi termit gender trans queer resistance poststructuralism/post-something affect emotional equality diversity, on lottorivi tehty voittamaan. Alemmaksi teoriatornista, to the everyday, pääsee esimerkiksi olemalla concerned about * joku paha ismi* tai vaatimalla toimenpiteitä, jotka kohdistuvat väärämielisiin.

En minä siis ainakaan hämmästynyt, kun kansainvälisten suhteiden eurooppalaisesta ykkösjournaalista pamahti juuri verkkokalvoilleni artikkelin otsikko ”Why is there no Queer International Theory?” tai kun toisessa kysyttiin ”What’s Queer About Political Science?” ja kolmannessa liikuttiin yhtä suurin harppauksin ”Toward Trans-gendering International Relations”.  Mitä siihen voi sanoa, kun etabloituneet tutkijat väittävät, että pervoteoria on keskeistä yhteiskunta- ja humanistisissa tieteissä ja että se on edelleen marginaalissa, vaikka sen tulisi olla keskiössä tai että sen käyttöala on erityisesti näissä: hyper- and in-visibility, liminality, crossing, and disidentification! 

Jos vastalause on intuitiivista, yritäpä laittaa se mustaksi valkoiselle.

On tietysti helppo ilkkua, kuten erilaisille aina. Itse olen kuitenkin ihan rehellisesti yrittänyt ymmärtää, osallistua keskusteluun ja kontemploida itsekseni. Mutta en käsitä. Minunkaan maailmani ei näyttäydy ongelmattomana – ei naisille, lapsille, homoille, ei myöskään miehille, maahanmuuttajille tai nautaeläimille – mutta siitä huolimatta en ymmärrä tätä. Tulen yksinomaan sairaaksi. En usko, että älyni on vajavaista, sillä ymmärrän hirvittävän paljon muita vaikeita asioita.

Nuorempana jaksoi puuttua ja vastustaa, enää ei juurikaan. Olen ymmärtänyt viimein, miksi kannattaisi vain olla hiljaa. Taistelua ei voi voittaa, se on mahdotonta. Kyseessä on vain liberalismin yksi lonkero, ja se ulottuu kaikkialle. Toiset se imee mukaansa, toiset vaientaa, toiset saa raivostumaan ja epäuskoisena haukkomaan henkeään. Kaikki on kuitenkin yhtä merkityksetöntä.

Surullista tässä on myös se, että aika monia fiksuja ihmisiä se saa pakenemaan yliopistolta, jäljelle jääneet näpertelemään omiin karsinoihinsa. Tieteen fundamenteista juuri kukaan ei jaksa jaaritella – kaikki käy, kunhan olet oikealla laitoksella.

Ja toisaalta se saa myös populistit hyökkäämään kaikkea yhteiskuntatiedettä, taidetta tai ei-instrumentaalista sivistystä vastaan. En osaa syyttää heitä.

Ei muuta kuin mukaan vaan, honk honk. Autoetnografialla tuotettu jymypaukku makaa ruoskalaatikossani.

 

*) Käytän näitä termejä. En tiedä ovatko ne du jour normiston mukaan sallittuja vai kiellettyjä, ok vai loukkaavia. Puhun yleisestä tasosta, en tartu yksilöihin. Olen kiltti, kohtelias ja huomaavainen ihminen, mutta en alistu uuskielen vaatimuksiin. Olen käyttänyt elämästäni lukuisia päiviä sen perustelemiseen, miksi käytän myös termiä ”laiton maahanmuuttaja” (illegal immigrant) enkä korrekteja (ja faktaa kiertäviä tai tekopyhää kumartavia) käsitteitä, kuten paperiton (sans papier). Palaan tähän joskus.