Kohtuuden rappio ja kovaäänisyys

Julkinen maailmamme on ähkyssä. Liberaali ideaali tukehtuu vaatimuksiin, joiden esittäjillä, asettajilla tai huutajilla on vain yksi tavoite: näkyvyys ja kuuluvuus, oman erinomaisen tarpeen ja oikeuden esiintuominen.

Liberaalin utopismin ytimessä on kaiken (hyväksytyn) yhtäläinen hyväksyttävyys. Ilmeisestä kehämäisyydestään huolimatta väitteeseen sisältyy vahva ja merkittävä poliittisideologinen lataus. Kaikki se, mikä on liberaalin arvopolitiikkamme puolesta legitiimiä (ja vain se), tulee hyväksyä ja asettaa tasa-arvoiseen asemaan. Liberaalissa utopiassa ei varsinaisesti tarvita politiikkaa, kuten sen perinteisesti ymmärrämme.

Suvaitsevan yhteiskuntamme perusarvoina kaikuvat tasa-arvoisuus, syrjimättömyys ja yksilön oikeudet. Suvaitsevaisuus näyttäytyy yhteiskuntapolitiikassa ja kulttuurissa ennen muuta kahdella tavalla, diskursiivisesti sekä käytäntöjen vakiintumisen kautta. Esimerkiksi lainsäädännön yksityiskohtainen merkitys – muuta kuin julistuksellisesti – lienee paljon vähäisempi, pääasiassa siksi, että sitä ei osata käyttää tarpeeksi hyväksi.

Kaikki oikeudet, vaatimukset ja tarpeet ovat ytimeltään samanarvoisia, kunhan ne voidaan muotoilla sanallisesti. Tästä voi seurata kaksi asiaa, näkökannasta riippuen.

Ensimmäinen on se, että mikään oikeus, vaatimus tai tarve ei oikeastaan ole minkään arvoinen, jos kaikki ovat samanarvoisia. Se, että eri arvojen välille ei voitaisi tehdä minkäänlaista hierarkiaa tai erottelua, saa aikaan tyhjyyden. Politiikka tyhjyydessä muuttuu lopulta turhaksi – oikeastaan sitä ei enää ole, sillä politiikka on erottelujen tekemistä, strategiaa, toisten arvojen nostamista toisia ylemmäksi. Tietenkään tosiasiassa politiikka ei häviä, se vain muodostuu toisenlaiseksi – sellaiseksi kuin sen tänään usein näemme.

Harva suoranaisesti hyväksyy nihilistisen ajautumisen kohti ei mitään -maailmaa. Kuitenkin yhteiskuntamme kulttuurinen pohja lähestyy yhä selvemmin tällaista tilaa.

Kun kohtaat vaatimuksen, pääset siitä yli ainoastaan vaatimalla itsellesi (tai ryhmällesi, heimollesi, intressillesi) yhä kovempaa ja näkyvämmin. Ilmiötä ei siis voi ratkaista, sitä voi vain siirtää. Ja ta-dam, elämme todeksi itsensä toteuttavaa profetiaa maailmasta, joka vain on tällainen, kova- ja moniääninen. Ja että se on kivaa, kunhan sen kanssa oppii elämään! Jos et opi elämään sen kanssa, ongelma on sinun.

Toisen näkökulman mukaan arvoähkyssä ei siis olekaan mitään ongelmaa, se on väistämätöntä. Monimutkainen ja -muotoinen maailmamme ei voi elää minkään muunlaisen todellisuuden kuin arvojen pluraliteetin ja samanarvoisuuden varassa. Kaikki (huom. hyväksytyt) arvot ovat yhtä hyviä eikä niiden välille tosiasiallisesti voi tehdä eroja:

Kansalaisuutta ei voida asettaa ylempään rooliin määritettäessä perusoikeuksia verrattuna kansalaisuudettomuuteen, koska ihmisoikeudet ovat universaaleja. Heteroavioliittoa ei voida asettaa ylempään rooliin määritettäessä avioliittoinstituution alaa verrattuna ei-heteroihin, koska rakkaus ja avioliitto ovat universaaleja. Kehitysmaita ei voida tuomita naisvihamielisiksi, koska länsimaissakin on niin paljon tasa-arvo-ongelmia.

Feministiäideillä on oikeus voimaantua synnytyksen aikana. Isillä on oikeus on käyttää prostituoituja. Lapsilta ei saa ottaa puhelinta pois tunneilla. Kaikilla on oikeus ja koskemattomuus, itsemääritelmällisesti (paitsi heillä, joilla ei sitä ole).

Toki jokainen osaa kertoa, että edellä mainituista moni ei ole perus- eikä ihmisoikeus. Tälläkään ei lopulta ole (käytännöllistä) merkitystä. Niitä voidaan kuitenkin perustella yksilöstä lähtevien tarpeiden ja oikeuksien merkityksellisyydellä, puuttumattomuudella, yksityisyydensuojalla, autonomialla, jokaisen elämän täydellisyydellä. Minä ja minun tarpeeni ovat merkityksellisiä juuri tässä ja nyt.

Perinne, moraali, valtio, kansakunta, uskonto, kohtuus ja muut pahat – halveksittujen jäänteiden joukkoon! Tilalle minä (ja nuo muut minät) ja tämä meidän monimutkainen, -muotoinen, -kulttuurinen, -alainen maailmamme!

Änkyrävänkyräinen yhteiskunnallinen keskustelumme on jakautunut kahteen osaan, joista kumpikin on yhtä väärä mutta voimakas.

Ensinnä tulee oikeuden vaatimukset, joissa volyymi, seksikkyys (laajasti ymmärrettynä) ja toiston määrä ovat merkittävimmät elementit. Kun tiettyä arvoa hoetaan tarpeeksi paljon ja kovaa, myös lapset oppivat sen, mikä onkin tässä kuvatunlaisen yhteiskunnan ”kehityksen” välttämätön edellytys. Kun tietty arvo esitetään tarpeeksi kauniissa kehyksissä, siitä tulee seksikäs – ei laimea vaan rouhea ja räiskyvä, ei perinteinen vaan perinteitä alati kyseenlaistava, yksinkertaisesti mahdoton vastustaa. Toiset vaativat oikeuksien takaajaa muista ihmisistä tai yhteiskunnasta, toiset elävät vain vallitsevan ideologian mukaan: valinnanvapaus, vapaaehtoisuus, vapaus.

Toisekseen keskustelu voi olla välttämättömyyteen nojaavaa, jolloin argumentti lepää vääjäämättömään ja esiintyy usein hallinnollisena tai teknokraattisena seikkana. Emme enää puhu arvoista vaan pragmaattisista ”valinnoista”, joille ei ole vaihtoehtoja. Tätä metodia käyttävät ennen muuta talousihmiset ja suuri osa poliitikoista.

Meillä on vain talous ja vain moraali. Valitse omasi.

Kun arvo tai oikeus onnistuu hyödyntämään nämä molemmat voimistamistoimet, on sen voittokulku esteetön. Edes se ei haittaa, että toimet ja etenkin niihin liittyvät ideologiset kiinnikkeet ovat useimmiten keskenään ristiriidassa – pääasia, että tavoite on molemmilla sama. Mikäli ylimääräistä perustelua joku kehtaa vaatia, voi ”hyvä ihminen” aina vedota talouteen ja saada sieltä ”kovaa evidenssiä”. Yhtälailla talousmies voi boostata uskottavuuttaan ”hyvien ihmisten” moraalilla: tämä valinta kun sattuu vielä olemaan eettisesti oikea.

Kohtuus edellyttäisi jonkinlaista nöyryyttä, ja mikään ei taida olla halveksitumpaa nykyaikana kuin nöyryys. Nöyryys ei innovoi eikä kerro jatkuvista oikeuksistaan ja niiden puutteista. Se on joskus hiljaa ja ymmärtää, että mielipidettäkään ei aina tarvitse olla. Nöyryys harkitsee ja osaa käyttää sydäntä ja päätä.

Vuosien jälkeen päätin palata yhteiskunnalliseen bloginpitoon. Jostakin on aloitettava, joten vaikka sitten tästä. Edellä oleva teksti kuvaa ehkä niitä virtoja, joita aion jatkossa seurata teksteissäni. Pääpaino on politiikassa ja yhteiskunnassa, enemmän akateemisesti kuin Twitterin päivämyrskyjä kommentoiden. Kiukkuni on vuosien varrella laantunut, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi.

Blogin avainsanoja:

yhteiskunta valtio politiikka teoria yhteiskuntatiede valtiotiede filosofia kansainväliset suhteet kansainvälinen oikeus sosiologia taloustiede kasvatustiede koulutuspolitiikka kirjallisuus kritiikki kulttuuri media

Kirjoitusten sävy tullee vaihtelemaan puhtaan asiallisesta irvailevaan. Sarkasmia pyrin aktiivisesti välttämään, sillä olen kasvanut siitä yli. Toki joskus järjettömyyttä/sydämettömyyttä/logiikan puutetta/kaksinaismoralismia ei voi oman mielenterveytensä takia lähestyä millään muulla tavalla…

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s