kohtuus

Ikiliikkuja kiihtyy, bloggaaja ei

/ Riikka / 9 kommenttia

Olen useaan otteeseen kirjoituksissani kuvannut sitä, miten osin itseään toteuttavasti humanitaarisen maahanmuuton lisäämisen tuottama hyöty tietyille ihmisille ja ryhmille tapahtuu. On lapsellista kuvitella, että moraalinen auttamisenhalu tai empatia ajaisivat kaikkia näitä tahoja.

Selvimmillään asia ilmenee tietysti taloudellisena hyötynä. Saamme nyt päivittäin lukea lehdistä, kuinka esimerkiksi vastaanottotoimintaan tulee yhä uusia toimijoita, niin politiikan, bisneksen kuin muidenkin areenoiden ihmisistä. Periferian pystyyn kuolleita hotelleja ja kylpylöitä muutetaan vastaanottokeskuksiksi, hoiva- ja muiden alojen olemassa olevat firmat perustavat uusia keskuksia, sijoittajat ovat äkänneet sammon jos toisenkin. Länsinaapurimme on taas edellä, kuinkas muuten – siellä vastaanotossa tehdään jo miljonäärejä.

Entä sitten muut kiinteistöt ja asujaimistot – täällä olisi mahdollisuuksia haistaa rahaa ja tuottoa. Vai mihin nuo kaikki ihmiset asutetaan vastaanoton jälkeen? Jos ehdotat, että periferian tyhjillään oleviin asuntoihin, olet kyllä ihan orpo.

Väsähtänyt kyynikko voi tähän tosin todeta, että mitäpä sitten. Eihän hommassa ole mitään uutta. Näinhän valtiomme pitkälti monessa muussakin asiassa toimii, kun lukuisat palvelut on yksityistetty: se maksaa yksityisille toimijoille siitä, että ne täyttävät valtiolle lainsäädettyjä velvollisuuksia. Turha sitä nyt on valittaa, kun järjestelmä on jo kasassa ja pyörii vimmatusti.

Vaan maahanmuuttopa on kuitenkin eri asia – pääasiassa siksi, että sille ei ole luontaista päätepistettä, se ei itsestään lopu. Sitä tuotetaan rajojen toiselta puolen, valtioyhteisön ulkopuolelta.

Raha liikkuu. Valtiolta eli siis veronmaksajilta yrityksille ja yksityisille toimijoille. Bkt kasvaa, kun joku jossain kuluttaa. Oikein suurta rahaa tullaan jatkossa myös kierrättämään EU:n kautta. Sekään ei ole ilmaista, vaikka löysää onkin.

Mutta kotouttamistoiminta se vasta bisnes onkin. Jos likimääräisesti lasketaan, että pääasiallisiin kotouttamistoimiin kuluu noin nelinkertainen summa suhteessa vastaanoton kuluihin, kannattaisi nyt bisnesnenäisten olla tarkkana, sillä rahaa on kohta tarjolla. Yksityiset yritykset opettavat kotoutettaville muun muassa luku- ja kirjoitustaitoa, suomen kieltä, kulttuuria, yhteiskuntaa, pesäpalloa sekä elämäntaitoja.

No entä kansalaisjärjestöt, nuo leikkauksista mielensä pahoittaneet. Ei hätiä mitiä, parempaa on luvassa. Valtio ei mitenkään kykene täyttämään velvollisuuksiaan ihmis- ja perusoikeuksien saralla eikä yrityksistä ole tekemään kaikkea kotoutumista. Lisää rahaa on luvassa. Katsokaa noita saapuvia määriä, työ ei lopu.

Eikä siinä tietenkään kaikki. Taloudellisten seikkojen lisäksi maahanmuuton ja muun humanitaarisen toiminnan parissa operoivat toimijat hyötyvät muuta kautta. Järjestöillä on näkyvyyttä ja valtaa, yhä enemmän valtaa. Niiden johtajat määrittävät tosiasioita, he ovat asiantuntijoita, koska he ovat asiassa. Ei ole olemassa minkäänlaista väliin tulevaa tarkistusmahdollisuutta, vaan maahanmuuton todellisuus syntyy juuri näin. Suurimmat kansalaisjärjestöt eivät tosiasiassa ole ei-valtiollisia organisaatioita, vaan niiden olemassaolo ja rahoitus nojaavat erittäin vahvasti valtion tukeen. Joidenkin valta niiden omistamassa asiassa on niin ehdoton, että harva edes muistaa, että ne ovat ”vain” kansalaisjärjestöjä. Miten politiikka tai demokratia kykenisi edes niille vastaamaan?

On täysin toimijoiden intressien mukaista kasvattaa maahanmuuttoa ja kaikkea siihen liittyvää toimintaa. Tällä ei välttämättä ole mitään tekemistä ihmisten auttamisen kanssa. Saattaa olla ja toivottavasti usein onkin, mutta ei tarvitse olla. Prosessi etenee ilman sitäkin. Ihan itsestään.

Entä sitten kaikki muut tahot? Niitä on valtava määrä eikä mikään instanssi pidä niistä kirjaa, laske kuluja tai arvioi suhteita, yhteyksiä tai riippuvuuksia. Koulutus, tutkimus, hallinnonalan sivupolut, kuntien ja kaupunkien maahanmuuton parissa operoivat yksiköt, kirkko, maahanmuuttajien omat järjestöt… Meillä ei ole valitusoikeutta. Tämä on nyt.

Entä sitten ihan vain työpaikat? Kyllä monelle tavalliselle ihmiselle työpaikka on yksi tärkeimmistä asioista eikä silloin asian moraalia tai järkeä kysellä. Jos periferiaan syntyy työpaikkoja, eikö se ole hyvä? Jos työttömiä suomalaisia työllistyy, eikö se ole hyvä? Jos monikulttuurisuuden ja maahanmuuton tuottama monikulttuurisuuden ja maahanmuuton tuottama monikulttuurisuuden ja maahanmuuton tuottama… … … ja niin edelleen… tekee työpaikkoja, eikö se hyvänen aika ole hyvä!

Bloggaaja neuvoo: menkää ja hyötykää, se on järkevää!

Me kyvyttömät jäänteet jäämme tänne vikisemään, vanhan maailman dinosaurukset.

Kohtuuden rappio ja kovaäänisyys

/ Riikka / Jätä kommentti

Julkinen maailmamme on ähkyssä. Liberaali ideaali tukehtuu vaatimuksiin, joiden esittäjillä, asettajilla tai huutajilla on vain yksi tavoite: näkyvyys ja kuuluvuus, oman erinomaisen tarpeen ja oikeuden esiintuominen.

Liberaalin utopismin ytimessä on kaiken (hyväksytyn) yhtäläinen hyväksyttävyys. Ilmeisestä kehämäisyydestään huolimatta väitteeseen sisältyy vahva ja merkittävä poliittisideologinen lataus. Kaikki se, mikä on liberaalin arvopolitiikkamme puolesta legitiimiä (ja vain se), tulee hyväksyä ja asettaa tasa-arvoiseen asemaan. Liberaalissa utopiassa ei varsinaisesti tarvita politiikkaa, kuten sen perinteisesti ymmärrämme.

Suvaitsevan yhteiskuntamme perusarvoina kaikuvat tasa-arvoisuus, syrjimättömyys ja yksilön oikeudet. Suvaitsevaisuus näyttäytyy yhteiskuntapolitiikassa ja kulttuurissa ennen muuta kahdella tavalla, diskursiivisesti sekä käytäntöjen vakiintumisen kautta. Esimerkiksi lainsäädännön yksityiskohtainen merkitys – muuta kuin julistuksellisesti – lienee paljon vähäisempi, pääasiassa siksi, että sitä ei osata käyttää tarpeeksi hyväksi.

Kaikki oikeudet, vaatimukset ja tarpeet ovat ytimeltään samanarvoisia, kunhan ne voidaan muotoilla sanallisesti. Tästä voi seurata kaksi asiaa, näkökannasta riippuen.

Ensimmäinen on se, että mikään oikeus, vaatimus tai tarve ei oikeastaan ole minkään arvoinen, jos kaikki ovat samanarvoisia. Se, että eri arvojen välille ei voitaisi tehdä minkäänlaista hierarkiaa tai erottelua, saa aikaan tyhjyyden. Politiikka tyhjyydessä muuttuu lopulta turhaksi – oikeastaan sitä ei enää ole, sillä politiikka on erottelujen tekemistä, strategiaa, toisten arvojen nostamista toisia ylemmäksi. Tietenkään tosiasiassa politiikka ei häviä, se vain muodostuu toisenlaiseksi – sellaiseksi kuin sen tänään usein näemme.

Harva suoranaisesti hyväksyy nihilistisen ajautumisen kohti ei mitään -maailmaa. Kuitenkin yhteiskuntamme kulttuurinen pohja lähestyy yhä selvemmin tällaista tilaa.

Kun kohtaat vaatimuksen, pääset siitä yli ainoastaan vaatimalla itsellesi (tai ryhmällesi, heimollesi, intressillesi) yhä kovempaa ja näkyvämmin. Ilmiötä ei siis voi ratkaista, sitä voi vain siirtää. Ja ta-dam, elämme todeksi itsensä toteuttavaa profetiaa maailmasta, joka vain on tällainen, kova- ja moniääninen. Ja että se on kivaa, kunhan sen kanssa oppii elämään! Jos et opi elämään sen kanssa, ongelma on sinun.

Toisen näkökulman mukaan arvoähkyssä ei siis olekaan mitään ongelmaa, se on väistämätöntä. Monimutkainen ja -muotoinen maailmamme ei voi elää minkään muunlaisen todellisuuden kuin arvojen pluraliteetin ja samanarvoisuuden varassa. Kaikki (huom. hyväksytyt) arvot ovat yhtä hyviä eikä niiden välille tosiasiallisesti voi tehdä eroja:

Kansalaisuutta ei voida asettaa ylempään rooliin määritettäessä perusoikeuksia verrattuna kansalaisuudettomuuteen, koska ihmisoikeudet ovat universaaleja. Heteroavioliittoa ei voida asettaa ylempään rooliin määritettäessä avioliittoinstituution alaa verrattuna ei-heteroihin, koska rakkaus ja avioliitto ovat universaaleja. Kehitysmaita ei voida tuomita naisvihamielisiksi, koska länsimaissakin on niin paljon tasa-arvo-ongelmia.

Feministiäideillä on oikeus voimaantua synnytyksen aikana. Isillä on oikeus on käyttää prostituoituja. Lapsilta ei saa ottaa puhelinta pois tunneilla. Kaikilla on oikeus ja koskemattomuus, itsemääritelmällisesti (paitsi heillä, joilla ei sitä ole).

Toki jokainen osaa kertoa, että edellä mainituista moni ei ole perus- eikä ihmisoikeus. Tälläkään ei lopulta ole (käytännöllistä) merkitystä. Niitä voidaan kuitenkin perustella yksilöstä lähtevien tarpeiden ja oikeuksien merkityksellisyydellä, puuttumattomuudella, yksityisyydensuojalla, autonomialla, jokaisen elämän täydellisyydellä. Minä ja minun tarpeeni ovat merkityksellisiä juuri tässä ja nyt.

Perinne, moraali, valtio, kansakunta, uskonto, kohtuus ja muut pahat – halveksittujen jäänteiden joukkoon! Tilalle minä (ja nuo muut minät) ja tämä meidän monimutkainen, -muotoinen, -kulttuurinen, -alainen maailmamme!

Änkyrävänkyräinen yhteiskunnallinen keskustelumme on jakautunut kahteen osaan, joista kumpikin on yhtä väärä mutta voimakas.

Ensinnä tulee oikeuden vaatimukset, joissa volyymi, seksikkyys (laajasti ymmärrettynä) ja toiston määrä ovat merkittävimmät elementit. Kun tiettyä arvoa hoetaan tarpeeksi paljon ja kovaa, myös lapset oppivat sen, mikä onkin tässä kuvatunlaisen yhteiskunnan ”kehityksen” välttämätön edellytys. Kun tietty arvo esitetään tarpeeksi kauniissa kehyksissä, siitä tulee seksikäs – ei laimea vaan rouhea ja räiskyvä, ei perinteinen vaan perinteitä alati kyseenlaistava, yksinkertaisesti mahdoton vastustaa. Toiset vaativat oikeuksien takaajaa muista ihmisistä tai yhteiskunnasta, toiset elävät vain vallitsevan ideologian mukaan: valinnanvapaus, vapaaehtoisuus, vapaus.

Toisekseen keskustelu voi olla välttämättömyyteen nojaavaa, jolloin argumentti lepää vääjäämättömään ja esiintyy usein hallinnollisena tai teknokraattisena seikkana. Emme enää puhu arvoista vaan pragmaattisista ”valinnoista”, joille ei ole vaihtoehtoja. Tätä metodia käyttävät ennen muuta talousihmiset ja suuri osa poliitikoista.

Meillä on vain talous ja vain moraali. Valitse omasi.

Kun arvo tai oikeus onnistuu hyödyntämään nämä molemmat voimistamistoimet, on sen voittokulku esteetön. Edes se ei haittaa, että toimet ja etenkin niihin liittyvät ideologiset kiinnikkeet ovat useimmiten keskenään ristiriidassa – pääasia, että tavoite on molemmilla sama. Mikäli ylimääräistä perustelua joku kehtaa vaatia, voi ”hyvä ihminen” aina vedota talouteen ja saada sieltä ”kovaa evidenssiä”. Yhtälailla talousmies voi boostata uskottavuuttaan ”hyvien ihmisten” moraalilla: tämä valinta kun sattuu vielä olemaan eettisesti oikea.

Kohtuus edellyttäisi jonkinlaista nöyryyttä, ja mikään ei taida olla halveksitumpaa nykyaikana kuin nöyryys. Nöyryys ei innovoi eikä kerro jatkuvista oikeuksistaan ja niiden puutteista. Se on joskus hiljaa ja ymmärtää, että mielipidettäkään ei aina tarvitse olla. Nöyryys harkitsee ja osaa käyttää sydäntä ja päätä.

—

Vuosien jälkeen päätin palata yhteiskunnalliseen bloginpitoon. Jostakin on aloitettava, joten vaikka sitten tästä. Edellä oleva teksti kuvaa ehkä niitä virtoja, joita aion jatkossa seurata teksteissäni. Pääpaino on politiikassa ja yhteiskunnassa, enemmän akateemisesti kuin Twitterin päivämyrskyjä kommentoiden. Kiukkuni on vuosien varrella laantunut, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi.

Blogin avainsanoja:

yhteiskunta valtio politiikka teoria yhteiskuntatiede valtiotiede filosofia kansainväliset suhteet kansainvälinen oikeus sosiologia taloustiede kasvatustiede koulutuspolitiikka kirjallisuus kritiikki kulttuuri media

Kirjoitusten sävy tullee vaihtelemaan puhtaan asiallisesta irvailevaan. Sarkasmia pyrin aktiivisesti välttämään, sillä olen kasvanut siitä yli. Toki joskus järjettömyyttä/sydämettömyyttä/logiikan puutetta/kaksinaismoralismia ei voi oman mielenterveytensä takia lähestyä millään muulla tavalla…