ideologia

Metsämme ovat meidän

/ Riikka / 5 kommenttia
From Wikimedia Commons, the free media repository

Vaikka jotkut niin kuvittelevat, suurin suomalaisiin metsiin kohdistuva uhka ei tule Ponssen motojen suunnalta vaan Euroopan unionista. Erilaisia metsänomistajiin, metsätalouteen ja metsäteollisuuteen kohdistuvia vaatimuksia synnytetään Brysselissä yhä suuremmalla raivolla. Mitä kauempana Keski-Euroopan maat ovat sen paremmin hiilineutraalisuuden saavuttamisesta kuin vaikkapa polttomoottoriautojen kieltämisestä, sitä tarkkaavaisemmin EU kohdistaa huomionsa sinne, missä on eniten metsää ja kaikkein suurinta kunnianhimoa.

Voi Suomi-poloa tässä kolonialisoivassa ilmastohöykytyksessä.

Metsien Suomi, suomaa, vihreä kulta – sen perässä on moni. Kyse on sekä rahasta, päästöjen ja nielujen laskentatavasta että toimivallan siirtämisestä Suomelta EU:lle. EU tunkee ahneet kouransa Suomen metsiin, vaikka sekään ei sille oikeasti kuulu.

Ajankohtaisia metsäasioita EU:ssa ovat esimerkiksi biodiversiteettiä eli luonnon monimuotoisuutta parantava strategia ja osin vielä kesken olevat EU:n taksonomian säädökset, joilla EU määrittelee, mitkä metsiin liittyvät sijoituskohteet ovat hyviä ilmaston ja ympäristön kannalta.

EU haluaa tehdä luonnon ennallistamisesta pakollista ja erityisesti Suomelle hyvin vaativaa. Komission esityksessä kuvattu ennallistamistavoite on mittakaavaltaan valtava ja sen seuraukset turmiollisia. Yksikään komission papereihin perehtynyt ei voi olla miettimättä, kuinka on mahdollista, että Brysselissä ymmärretään Suomea ja metsiemme merkitystä näin vähän.

Valitettavasti kaikki kotimaassakaan eivät puolusta metsiämme. Eduskunnassa on paljon kettingeillä itsensä honkaan sitoneiden henkisiä jälkeläisiä, jotka kuvittelevat, että virkistys ja suojelu muuttuvat kompensoiviksi euroiksi. Heitä ei haittaa ajatus siitä, että suuri osa metsistämme pitää ennallistaa esiteolliselle ajalle.

Ennallistamisen vaikutukset Suomelle olisivat BKT:hen suhteutettuna koko EU:n korkeimmat, miljardiluokkaa vuodessa. Tämäkin arvio on maltillinen. Kaikissa ilmastotoimissa pitää ensin laskea niiden välitön kustannus – ja sitten perään kustannuksen kompensaatio esimerkiksi metsänomistajille. Veronmaksaja kuittaa.

Ilmastopolitiikka maksaa koko ajan yhä enemmän, mutta vieläkään en ole kuullut muiden puolueiden tätä oikeasti myöntävän. EU:lle ilmastopolitiikka on yhä varteenotettavampi perustelu haalia valtaa, lisätä tulonsiirtoja ja yhteistä velkaa. Taakanjako ei toimi, kuten se ei toimi missään muussakaan asiassa. Kuuliaiset tekevät kaiken. Globaali ongelma ei ratkea sillä, että Suomi lakkaa toimimasta.

Miksi vastustusta tämän hulluuden edessä kuuluu niin vähän? Siksi, että Suomessa kaikkien kunnollisten tahojen kuuluu kannattaa sekä EU:ta että kunnianhimoisia ilmastotoimia. Tuli mitä tuli, maksoi mitä maksoi. Imagotappioon ei ole varaa. Harva uskaltaa sanoa, että nyt on menty liian pitkälle.

Tällaisissa tilanteissa perussuomalaisten tehtävä on kertoa, että keisarilla ei ole vaatteita. EU on mennyt liian pitkälle. Ilmastovaatimukset ovat menneet liian pitkälle. Peli pitää viheltää poikki.

EU:lle ei kuulu metsäpolitiikka eikä se saa määrätä, mitä metsissämme tehdään. Vaatimukset, jotka Suomen metsiin kohdistuvat, ovat kertakaikkisen hulluja. Niitä ei saa hyväksyä, ja Suomen tulee vaikka yksin niitä vastustaa.

(Kolumni on julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa 27.6.2022)

Kirjeitä ja kunniavelkaa

/ Riikka / 2 kommenttia

(Kolumni on julkaistu lokakuun 2021 Perussuomalainen-lehdessä.)

Olen 73-vuotias nainen. Hoidin miestäni omaishoitajana siihen saakka, kun hän kuoli muutama vuosi sitten. Polvileikkauksessa meni jokin asia pieleen, enkä pysty liikkumaan ilman kovia kipuja. Minulla on takana pitkä työura, olen kasvattanut neljä lasta, työeläkkeeni on pieni. En saa kotiin mitään apua. En kuulemma ole tarpeeksi huonossa kunnossa. Olen hakenut taksikorttia monta kertaa, mutta sitä ei myönnetä. Linja-autoja ei täällä juuri kulje. Keväällä on pakko laittaa talo myyntiin, koska en enää selviä. Talojen arvo täällä on melkein olematon. En tiedä, mitä tästä kaikesta tulee. En jaksa enää hakea apua, kun en sitä koskaan saa.

Olen yläkouluikäisen tytön äiti. Tyttäreni alkoi viime vuonna käyttää kannabista, ehkä jotain muutakin. Ensin tuli poissaoloja koulusta, sitten hän alkoi olla öitäkin hukassa. Lopulta sai kakaistua, että juo ja polttaa, koska muuten ahdistaa. Hän on käynyt pari kertaa kuraattorilla ja saimme paikan terapiaan, mutta se on loppumassa, koska oli vain kolmeksi kuukaudeksi. Olen yrittänyt saada tyttöä kunnon hoitoon ja osastollekin, koska on itsetuhoinen. Ei kuulemma ole tarpeeksi sairas. Lastensuojelusta on tarjottu uimahallikäyntejä ja väläytetty huostaanottoa. Pelkään aina, kun hän ei ole kotona. Olen joutunut jäämään sairauslomalle itsekin. Kukaan ei auta.

Kirjoitan sinulle täältä Etelä-Savosta. Asuin monta vuotta pääkaupunkiseudulla ja ajoin taksia, mutta taksiuudistus vei elannon. Opiskelin sitten uudelle alalle lähihoitajaksi ja tulin töihin tänne kotiseudulle. Töitä kyllä on, mutta kyllä hirvittää, miten vähän elämän ehtoopuolella olevien hyväksi olemme valmiit tekemään. Olin kotihoidon puolella aluksi, mutta ei sitä iljennyt normaalilla moraalilla tehdä, kun mummot ja papat melkein jäivät heitteille, kun kiire paikasta toiseen oli niin kova. Jos jäi aikataulusta, piti raportoida työnantajalle, eikä tietenkään palkkaa saanut. Nyt on vähän parempi paikka ja tilanne, mutta kyllä minä itselleni vanhana melkein eutanasiaa toivon ennemmin kuin päätymistä tällaisiin paikkoihin. Ei ole ihmisarvoista elämää se, vaikka me hoitajat teemme parhaamme. Ei vaan veny enempää.

Samaan aikaan toisaalla:

Suomi on vastaanottanut 8000 uutta avunpyyntöä Afganistanista, ja nyt pitää pohtia, kuinka laajat velvollisuudet Suomella on afganistanilaisten auttamiseksi, ministeri kertoo. Hallitus tekee kaikkensa, jotta perheenyhdistämistä saadaan helpotettua, hän vakuuttaa. Meidän pitää kantaa vastuumme ja huolehtia erityisesti naisten ja tyttöjen suojelusta, entinen presidentti jyrähtää. Suomen hallitus huolehtii AINA ihmisoikeuksista ja siitä, että ilmastotoimet ovat maailman kunnianhimoisimpia. Me haluamme nostaa pakolaisten määrää ja kehitysapua. Suomella on siihen varaa. Meidän tulee olla suunnannäyttäjiä globaalissa maailmassa.

– Puheenjohtaja Purra, ymmärrättekö lainkaan, että hallitukseen voi olla vaikeuksia päästä tuollaisella ihmiskuvalla?

Kyllä, valitettavasti.

– Mikä sitten on perussuomalaisten ratkaisu maailman ongelmiin?

Ei meillä ole ratkaisuja niihin.

– Eikö tuo ole todella julmaa ja kapeakatseista?

Olemme suomalainen puolue, joten meidän tärkeimmät huolenaiheemme liittyvät Suomeen ja suomalaisiin. Meidän ensisijaiset velvollisuutemme ovat täällä. Suomessa on paljon ongelmia ja tarvetta verorahojen käytölle. Olemme valmiit ratkaisemaan erityisesti suomalaisten ongelmia.

– Entä kunniavelka?

On, paljon.  

Hätätila Helsingissä

/ Riikka / 6 kommenttia

Ei ehtinyt muste kuivua maailman ensimmäiseksi hiilineutraaliksi hyvinvointiyhteiskunnaksi täysillä tähtäävän hallituksen budjettikirjasta, kun kansalaisjärjestö Elokapina jälleen ilmoitti aikovansa asettua tukkimaan Helsingin pääväylää, tällä kertaa kymmeneksi päiväksi.

Vaikka hallitus oli vasta esitellyt Säätytalolla omaa ilmastoperformanssiaan ja julkaissut lisää maailman kunnianhimoisimman ilmastopolitiikan toimia, Elokapina ei ollut tyytyväinen. Poliisejakin uhkaileva ja kouluissa alaikäisiä värväävä järjestö haluaa, että Suomi julistaa ilmastohätätilan ja kantaa enemmän vastuuta. Sisäisen turvallisuuden ja poliisiasioiden vihreä ministeri Maria Ohisalo ei kolmestikaan kysyttäessä kyennyt kieltämään selkeästi laitonta toimintaa.  

Hallitus on vihreiden vanki. Vihreät on Elokapinan vanki. Eikä puolet oppositiostakaan kykene kuin nyökyttelemään.

Ennen vuoden 2019 eduskuntavaaleja kaikki puolueet perussuomalaisia lukuun ottamatta kirjasivat maailman kunnianhimoisimman ilmastopolitiikan tavoitteet tätä hallituskautta ohjaamaan.

Maailman kunnianhimoisin ilmastopolitiikka nostaa autoilun ja asumisen hintaa, ruoan hintaa, muun liikkumisen hintaa, yrittämisen hintaa, teollisuuden hintaa. Se syyllistää valinnoista ja ahdistaa tulevaisuudesta. Se kutsuu metsiämme hiilinieluiksi ja haaveilee kävelystä ja pyöräilystä valtion ensisijaisina liikkumismuotoina. Se antaa ohjaus- ja päätösvaltaa tahoille, joilla ei ole demokraattista mandaattia.

Vähemmän yllättäen Elokapinakin haluaa ”päivittää demokratiaa” eli antaa valtaa neuvostoille, joiden populistisesti arvellaan tuottavan ilmaston kannalta paremman ”kansan tahdon” kuin mihin edustuksellisen demokratian vaalit ja jähmeä parlamentaarinen järjestelmä kykenevät.

Hallituksen mukaan elinkeinoelämäkin on kunnianhimoisen ilmastopolitiikan takana. Totta kai se on, jos tarjolla on tuki- ja elvytysrahaa, kannusterahaa, vihreää kehitysrahaa, tutkimusrahaa, ilmastoinnovointirahaa – ja näiden kustannukset kantaa veronmaksaja. Siltikin tosiasiassa toimet osuvat moniin yrityksiin ja kansalaisiin kipeästi eikä kaikilla suinkaan riitä kukkarossa tai taseessa riittävästi ”kunnianhimoa”. 

Suomen taakse jäävät Ruotsi, Saksa, koko EU – ja kun kerran maailman ykköseksi tähdätään, koko muu maailma. Mutta siitä viis: Elokapina aikoo siltikin maata kadulla, hyödyntää niukkoja poliisin resursseja omiin viestinnällisiin tarpeisiinsa ja vaatia ilmastohätätilan julistamista. Ja hallitus vastaa vain seisovansa historian oikealla puolella.

EU:n ilmastopaketin myötä yhä todennäköisempi uhkakuva on, että suomalainen maksaa ensin oman hallituksensa kunnianhimot ja sitten vähän muidenkin. Esimerkiksi Italiassa ja Ranskassa kaivataan jo maksajaa yhä suuremmille ilmastolaskuille. Ketään ei varmasti yllätä, että Suomenkin grand old -ilmastopiireistä löytyy entisiä skdl:n jäseniä ja niitä, joille sosialismi on kaunista, mutta se ei vielä ole onnistunut.

Ilmastoministeri ja sisäministeri ovat haukan katseillaan löytäneet seuraavan kunnianhimon uhrin, suomalaisen maatalouden ja ruoantuotannon. Maailman kunnianhimoisin ilmastopolitiikka tulee tarkoittamaan myös yhä kalliimpaa kotimaista ruokaa. Vähemmän sen tuottajia. Heikentyvää omavaraisuutta, rapistuvaa huoltovarmuutta. Tai ehkä sitten lopulta ei kotimaista ruokaa lainkaan, sillä niinhän Suomen maatalouden päästöistä elokapinalogiikalla ainakin päästään.

Elokapinalle sallittakoon elokapinalogiikka ja maassa makaaminen. Hallitukselle sen sijaan toivoisi viisautta, kokonaisuuden hahmottamista ja suhteellisuudentajua.

(Kolumni on julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa 4.10.2021.)

Uhkakuvia ja pelolla ratsastamista

/ Riikka / 2 kommenttia

Hälytyskellot soivat ihmiskunnalle. Nyt on viimeinen hetki toimia. Vai etkö halua maailman pelastuvan? Kriisi, katastrofi, tuho, maailmanloppu – kannattaakohan edes aamulla herätä?

Nuoret, muun väestön ohella, kärsivät mielenterveysongelmista yhä enemmän. Masennus, ahdistus ja vakavat psyykkiset häiriöt lisääntyvät koko ajan. Arvioiden mukaan jopa joka neljäs nuori kärsii mielenterveyden ongelmista, ja erityisesti ongelma on pahentunut 13–17-vuotiaiden kohdalla.

Opetusministeri – eli se, jonka työkenttä on kaikkein lähimpänä lapsia ja nuoria – kertoi muutama viikko sitten, että meillä on enää ”muutama yksittäinen vuosi” aikaa saada päästöt selvään globaaliin laskuun. Ministeri, tuore äiti itsekin, siis kertoi, että meillä on enää muutama vuosi aikaa.

Mitä sitten tapahtuu? Tuhoudummeko me? Globaalit päästöt nimittäin eivät lähde laskuun muutamassa vuodessa. Monissa ilmastopäästöjen kannalta oleellisissa maissa ne päinvastoin lisääntyvät. Suomi voi vääntää itsensä vaikka kokonaan kiinni ja sammuksiin – globaalit päästöt eivät siltikään vähene.

Suomessa ei saa politiikassa pelotella sen paremmin rahan loppumisella kuin siirtolaisvirroillakaan. Ei sovi maalata uhkakuvia katuväkivallasta tai poliisien resursseista. Ei koulujen oppimistulosten laskusta, vanhustenhoidosta tai siitä, että EU etenee liittovaltion suuntaan.

Suomessa saa pelotella ainoastaan yhdellä asialla, ja se on ilmastonmuutos. Kansainvälinen malli ihmelasten koululakkoineen ja elokapinoineen ohjaa voimakkaasti. YK:n pääsihteeri väitti IPCC:n uusimman raportin ilmestyttyä, että miljardit ihmiset ovat välittömässä vaarassa. Tämä ei pidä paikkaansa edes kyseisen raportin mukaan, puhumattakaan paneelin ilmastotieteilijöiden varsin kapean profession ulkopuolisten asiantuntijoiden mukaan.

Länsimaissa riehuva ilmastopelko saa jopa koulutettuja aikuisia säntäilemään ympäriinsä ja puhumaan kriisikieltä. Erityisesti olen kuitenkin huolestunut siitä, mitä se tekee lapsille ja nuorille. Niille, joilla on koko elämä ja tulevaisuus edessään, identiteetti rakentumassa ja psyyke usein muutenkin kovilla.

Ennen kuin itse sain ympäristöherätyksen yläasteella, pelkäsin Ronald Reaganin nappia, ydinaseita ja yleisesti sotaa. Toivoin hartaasti, että ydinsota ei käynnistyisi ainakaan keskellä päivää, jotta ei tarvitsisi mennä päiväkodin väestönsuojaan vaan että pääsisi äidin kanssa samaan. Valvoin miettien, miltä tuntuu, kun kaikki loppuu. Koska niinhän käy, kun riittävästi pommitetaan.

Missä menee raja tiedostamaan kasvattamisen ja pelkoon kasvattamisen välillä? Se on toisinaan hiuksenhieno. Ilmastokasvattamisen osalta raja on aikoja sitten ylitetty, ja maksamme hintaa päästövähennysten lisäksi pelkoepidemian leviämisestä. Kun samalla syyllistetään niin autoilijat, maalla asuvat, maataloustuottajat, metsänomistajat, lihansyöjät kuin lomalla kävijät, alkaa yhteiskunnan koheesio räjähdellä kuin metaani. Sellaisessa yhteiskunnassa ei ole lapsen hyvä kasvaa.

Eikä välttämättä aikuisenkaan. Kun kriisikommentaattorit sanoivat, että lastentekeminen on Suomessa ilmasto-ongelma, vastareaktio oli varsin laimea. Kun samalta suunnalta huomautettiin, että lemmikkikoira on sekin ilmastopahis, useammat vastustivat. Viekää vaikka tuhkat pesästä (pesät tosin pitäisi kieltää), mutta koiraa ette vie, sanoo suomalainen. 

Vakavat ympäristöongelmat täytyy ottaa vakavasti eikä niitä ole syytä vähätellä. Realistisesti ilmastopolitiikkaan suhtautuvat ymmärtävät mittakaavan, niin Suomen osalta kuin globaalisesti. Maailma on arvaamaton ja usein vaikea, ja sen huomaa jokainen vuorollaan. Etenkään lapsia ja nuoria meidän ei pidä enempää lietsoa pelkäämään ilmastoa. Pelko lamauttaa eikä ole eteenpäin vievä tai ratkaisuja luova tunne. Kasvualustana se on pahin mahdollinen.

(Kolumni julkaistu 3.9. Maaseudun Tulevaisuudessa.)

Talouskurjimus, elvytys ja ideologia: kuka uskaltaisi rakenteellisten ongelmien ja kroonisten menokohteiden kimppuun?

/ Riikka / 9 kommenttia

Hallituksen talousilmasto

Hallitus on kertonut tekevänsä finanssipolitiikkaa, joka reagoi suhdanteisiin sekä sitovansa menolisäyksiään työllisyysasteen nousuun. Mikäli työllisyysaste ei nouse riittävästi, menoja peruutetaan. Näin siis ennen koronaa.

Epidemian aiheuttaman vakavan reaalitaloudellisen kriisin myötä periaatteen luulisi olevan selkeiden taloudellisten ja terveydellisten korjaustoimien ja elvyttämispolitiikan jälkeen vieläkin ajankohtaisempi. Tällaisen ajattelun vahvistumisesta ei valitettavasti ole minkäänlaisia merkkejä. Uusin lisätalousarvio ja avainministereiden lausunnot, puolueiden muiden edustajien keskinäisestä nokittelusta puhumattakaan, viestivät miltei päinvastaisesta.

On mahdollista, että julkinen velka itsessään, varsinkaan näissä poikkeuksellisissa oloissa, ei ole syy olla kauhuissaan. Suurempi ongelma niin poikkeuksellisen suuressa neljännessä lisätalousarviossa kuin yleisestikin hallituksen budjettipolitiikassa on kuitenkin siinä, että se ei nojaa minkäänlaisille rakenteellisille uudistuksille tai kroonisten menokohteiden tarkastelulle. Epidemiaoloissakaan hallitus ei halua muuttaa hallitusohjelman tavoitteita eikä luopua sen paremmin suurhankkeistaan kuin pienemmistä kohdistuksista tai edes joustaa niiden ajankohdasta.

Lisätalousarviossa sen sijaan näkyy sellaisen koalitiohallituksen jälki, jossa puolueiden kannatukset menevät eri suuntiin. Jokaisella on tarve vetää kotiinpäin, omilla symbolihankkeillaan ja juuri sille leimallisin tavoittein. Näistä jokaista hallitus kutsuu elvytykseksi.

Perinteiset elvytyskohteet ovat investointeja, joilla on alku ja loppu. Sellaisiakin hallituksen listassa on, kuten monet yritystuet ja tie- ja rataverkkoon kohdistuvat parannukset ja hankkeet. Paljon vaikeammin elvytysmääritelmään sopivat monet sosiaalipolitiikan toimet. Voidaanko toimeentulotuen nostosta luopua määräajan jälkeen? Vihreille tärkeät luonnonsuojeluhankkeet ja valtavan ylimitoitetut panostukset kaupunkien julkiseen liikenteeseen tai vaikkapa demareille mieluisa Helsingin museohanke eivät ole koronatoimia vaan puhdasta puoluepolitiikkaa ja omien äänestäjien taloudellisesti kestämätöntä mielistelyä. Elinkeinoelämän ja kotitalouksien tukemisen ohella budjetissa on merkittävä määrä poliittista ideologiaa ja koalitiohallituksen moneen suuntaan vetäviä intressejä.  

Hallitus on ilmoittanut, että eduskuntaan tuodaan esityksinä vain kiireellisiä eli käytännössä koronakriisin terveydellisiä tai taloudellisia vaikutuksia varten tehtyjä esityksiä. Tämä periaate on rikottu monta kertaa, muun muassa maahanmuuttoa helpottavilla ja sen kustannuksia lisäävillä esityksillä. Neljäs lisätalousarvio rikkoo periaatteen suoraan budjettitasolla.

Mikäli hallitus ei suostu luopumaan ei-välttämättömistä hankkeistaan, jotka entisestään kurjistavat julkista taloutta ja lisäävät kuntien kamppailua, joudutaan leikkauksia hyvinvointivaltion perusrahoitukseen tekemään vielä tällä kehyskaudella. Sopeutustoimien ja tasapainoa kohti pyrkivien rakennemuutosten määrittelyn pitäisi tapahtua välittömästi. Suosionsa huipulla paistattelevan pääministerin pitäisi kyetä jarruttamaan hallituksensa puolueiden keulimista ja huolehtimaan siitä, että maan kokonaisetu säilyy epidemiasta noustessa kaikkein ja kaikkien tärkeimpänä tavoitteena.

Mikäli vihervasemmistolaiset voimat eivät kykene irrottautumaan sektori-intresseistään ja hiipuvan veronmaksajan rahojen tuhlaamisesta omiin ideologisiin hankkeisiinsa, muiden puolueiden täytyy ottaa Suomi-laiva hoidettavakseen.

Työllisyyslupauksia ja tilastokikkailua

Kuten olen aiemmin moneen kertaan kuvannut, on eri asia nostaa työllisyysprosenttia kuin rakentaa sellaista kestävää työllisyyttä, josta on hyötyä myös julkisen talouden tasapainon kannalta. Arviossa pitää huomioida erityisesti tuottavuus, bruttotulojen kehitys, se, kuka työllistyy, millaisiin töihin ja millaisin julkisin avuin sekä se, tuleeko palkalla toimeen vai vaatiiko se rinnalleen sosiaaliturvaa. Kokonaisuuteen liittyvät hyvin elimellisesti niin sosiaaliturvan kannustinongelmat kuin maahanmuuttokin.

Sen sijaan, että hallitus olisi julkaissut jonkinlaisia konkreettisia toimenpiteitä kestävän työllisyyden lisäämiseksi, se tyytyi vain nostamaan tavoitettaan uusien työpaikkojen lukumäärästä. Tavoitteiden kunnianhimon nostaminen ei ole politiikkatoimi.

Elvytystoimista

Sekä Suomen hallitus että EU korostavat elvytystoimissaan jälleen kerran digitaalisuutta ja ilmastoa. Mitä tulee ensin mainittuun, olen alkanut pitää sitä eräänlaisena kaatoluokkana, johon voidaan tiputtaa ja josta voidaan noukkia aina tarpeen mukaan. Kun valtio hakee säästöjä tai kustannushillintää millä tahansa sektorilla, avaimeksi muodostuu aina digitaalisuus ja sähköistyminen. Valitettavasti jälleen kerran tavoitteiden konkretisoituminen on harvinaisempaa kuin niiden toteutuminen. Yritystaloudellisena tavoitteena ajatus on toivottavasti pitävämpi.

Ilmastoelvytyksen suhteen en ole täysin pessimistinen. Nimenomaan jos pääpaino on yksityistaloudellisessa tuotannossa, suomalaisessa vähähiilisessä teknologiassa ja osaamisessa ja näiden viennissä, suhtaudun positiivisesti. On ilmastonkin kannalta monin verroin järkevämpää, että mittakaavaltaan mitättömässä Suomessa kansalaista ja yrittäjää ei kurjisteta enempää, vaan maa keskittyy viemään ilmastoystävällistä osaamista ja teknologiaa maihin, joissa hiilidioksiditonnien vähentäminen on edullisempaa ja oleellisempaa. Samaan aikaan hiilivuodon torjunnan tulee olla tärkeä prioriteetti. Samalla kun koronaepidemiasta viisastuttuamme haluamme nostaa omavaraisuuttamme ja huoltovarmuuttamme, meidän tulee tarkastella teollisuuden palaamisen edellytyksiä myös muilta osin. Tavoite ei ole helppo, varsinkaan kun lähes kaikki muut yhteiskunnan toimijat ovat liian arkoja edes keskustelemaan globalisaation haitallisista vaikutuksista.

Vientisektorimme ei ole vielä näyttänyt kärsivän merkittävästi koronasta, mutta tämänkin valitettavasti voi nähdä olevan edessä. Tukemalla uudistumiskykyisiä ja vahvoja yrityksiä erityisesti vientialalla voimme vahvistaa kasvua ja helpottaa nousuamme koronanjälkeisessä ajassa. Vientiyrityksemme ovat talouden veturi, ja myös hyvinvointijärjestelmämme on niistä oleellisella tavalla riippuvainen. Tutkimus- ja innovaatioinvestointien tukeminen ja uudenlaisen kilpailukyvyn kehittäminen ovat tärkeitä elvytystoimia.

Pidemmällä aikavälillä verojärjestelmien ja regulaatiopolitiikan uudistaminen ovat myös tarpeen. Missään tapauksessa kokonaisveroastetta ei tule nostaa. Aidosti hyödylliset julkiset hankkeet ovat myös hyvää elvytystä. Pyöräreittejä poikki Suomen ei ole syytä edistää, mutta teollisuuden ja yritysten toimintaedellytysten parantaminen ja kansalaisten käteen jäävien tulojen vahvistaminen ovat aina hyödyllisiä.

Jos ajatellaan, että hyvinvointi lisääntyy työn määrän ja tuottavuuden tulona, pitäisi meidän siis lisätä työn määrää ja tuottavuutta. Työllisyysasteen ja työllisten määrän nostamisessa rajat tulevat pian vastaan, mutta tuottavuuden kohdalla mahdollisuuksia kehitykseen on paljon enemmän.

Rakenteelliset ongelmat ja krooniset menokohteet

Suomalaisten heikko syntyvyys on rakenteellinen ongelma, jonka yksinkertaiseen korjautumiseen en usko. Olen kuitenkin sitä mieltä, että työllisyyteen, tulevaisuususkon vahvistamiseen ja nuorten aikuisten oman elämänsä vaikutusmahdollisuuksien lisäämiseen liittyvät toimet auttavat myös suomalaisten syntyvyyden nostamisessa.

Työntekemisen kannattamattomuus, etenkin alemmilla palkkatasoilla, on yksi maamme merkittävimmistä rakenteellisista ongelmista. Kyse ei ole vain sosiaaliturvan kannustinongelmista vaan työmarkkinoiden, yritysrakenteen ja esimerkiksi maahanmuuton vaikutuksista.  

Matalapalkkamaahanmuuton suhteen työn kannustinongelmat muodostavat pirullisen noidankehän: Yhtäältä merkittäviin reformeihin ei ole mielekästä ryhtyä niin kauan kuin maahanmuuttajien systeemisistä syistä (ainakin hetkellisesti) työmotivoitunut virta maahan jatkuu. Toisaalta ongelma ei milloinkaan lähde purkautumaan, mikäli maan sisällä olevien kannustimia ottaa vastaan sosiaaliturvan kanssa kilpailevaa työtä ei paranneta – eli siis mikäli sosiaaliturva näyttäytyy kouluttamattomille tai vähän koulutetuille niin helposti houkuttelevampana vaihtoehtona kuin työnteko.

Suomeen suuntautuva maahanmuutto on pääasiallisesti krooninen menokohde. Kun kyse on kehitysmaista saapuvasta siirtolaisuudesta, varsinaisella maahanmuuttajan statuksella ei ole pidemmällä aikavälillä merkittävästi väliä. Niin matalapalkka-aloille siirtyvä työperäinen kuin pakolaisaseman saava humanitaarinen maahanmuuttaja aiheuttavat huomattavia kustannuksia.

Niin kauan kuin Suomen hallitus ei suostu ymmärtämään maahanmuuton kokonaiskustannuksia ja puuttumaan niihin kovalla kädellä, ongelma säilyy ja pahenee. Ongelma on yhä rakenteellisempi eikä korjattavissa näennäisillä rajoituksilla tai maahanmuuttopolitiikan uudelleenkohdistamisilla. Olen hyvin skeptinen sen suhteen, että sen paremmin vasemmistolainen kuin kokoomuslainenkaan hallitus kykenisivät tai edes haluaisivat muuttaa suuntaa tarpeeksi. Siihen vaaditaan vahva perussuomalaisessa johdossa oleva maa – eikä se sittenkään ole helppoa, koska koko yhteiskuntaa on yli 20 vuotta rakennettu väärään suuntaan.

Neljänneksi rakenteelliseksi ongelmaksi nostan EU- ja eurojärjestelmän. Mitä lähemmäksi liittovaltiota siirrymme ja mitä näennäisempää itsemääräämisoikeutemme veronmaksajan rahojen käytön suhteen kasvavien yhteisvastuiden Euroopassa on, sitä merkityksellisemmäksi ongelma muodostuu.

Kuntien tilanteesta

Kuntatalous on historiallisen surkeassa jamassa. Varsinainen syy ei tietenkään ole koronavirus, mutta se on viimeistellyt kroonisten heikkouksien aiheuttaman alasajon. Kriisi on iskenyt erityisesti kuntien verotuloihin, mutta samalla se kasvattaa menoja ja lisää kuntien tulevia rahoitusvastuita. Velkaantuminen on rakenteellista. Jopa Espoon kaltaiset hyvien veronmaksajien ja yhteisöveron saajat ovat osin vapaassa luisussa. Helsingillä on vielä millä mällätä, mutta mikäli kaupungin johdossa ei pian oteta peiliä kauniiseen käteen – näin ei käyne huomioiden johdon koostumus – tilanne tulee kurjistumaan sielläkin.

Silmiinpistävää monessa kaupungissa ja perinteisesti hyvävointisessa kunnassa on verotulojen heikko kehitys, siis myös ennen koronaa, jopa väestönlisäyksestä huolimatta. Ikääntyminen on krooninen ja suuria kustannuksia aiheuttava tosiasia, mutta edes nuorten aikuisten muuttaminen kuntiin ei usein korjaa asiaa parempaan. Uudenmaalla, joka siis on kuitenkin maan talouden kannalta ensiarvoinen, nuorten aikuisten maksamat verot ovat romahtaneet. Tarkempana esimerkkinä voisin nostaa oman kuntani.

Kirkkonummi on perinteisesti houkutellut vetovoimallaan niin lapsiperheitä kuin joitakin huomattavan rikkaita ihmisiä. Monipuolista asumista niin maaseutumaisissa kuin kaupunkimaisissa olosuhteissa tarjoava kunta lähellä pääkaupunkiseutua on kuitenkin viime vuosina lipunut samanlaista jähmettyneisyyttä kohti kuin monet muut kunnat. Tälle on monia syitä, joista osa voidaan laskea ikäviin sattumuksiin (kuten valtavat sisäilmaongelmat ja epäonnistuneet investoinnit), osa rakenteellisiin (naapurikuntia kovempi ikääntyminen, etenkin ruotsinkielisen väestön kohdalla) ja osa ongelmallisiin päätöksiin (veroprosentin nosto, ”pakon” edessä).

Viime vuosina Kirkkonummella väkiluku on noussut (tosin jääden kauaksi huippuvuosista). Veroprosenttia nostettiin (tällä hetkellä 19,75 % ja kovia nousupaineita). Tästä huolimatta verotuotto on vähentynyt. Se kertoo yksinkertaisesti sitä karua sanomaa, että kunta ei enää houkuttele hyviä veronmaksajia, siis pääasiassa työssäkäyvää keskiluokkaa.

Myös maahanmuuttajien määrä on merkittävästi lisääntynyt, vaikka onneksi lähellekään pääkaupunkiseudun tilannetta emme pääse. Yhdessä kunnan keskuksessa eli Masalassa on tehty viime vuosina suuria kasvonkohotuksia asuntotarjontaan ja yleiseen viihtyvyyteen. Siitä huolimatta alueen vuokratalojen maahanmuuttoistuminen näkyy ja on jo vaikuttanut alueen perhehoukuttelevuuteen. Samaan aikaan koulujen pahat sisäilmaongelmat ja ruuhkaisuus ovat osuneet samaan kysyntään.

Masalasta alle kilometrin päässä sijaitsee Sundsberg, joka koostuu lähes kokonaan pientaloista ja on yhtä asumisoikeusyhtiötä lukuun ottamatta omistusasuntovaltainen. Alueen ulkomaalaisprosentti oli ainakin vielä muutama vuosi sitten kunnan korkein – mutta maahanmuuttajien koostumus on täysin eri kuin lähiöissä. He ovat keskiluokkaisia aasialaisia, venäläisiä, eurooppalaisia. Esimerkki osoittaa, miten oleellista on aina huomioida, millaisesta maahanmuutosta puhumme.

Sundsbergia kuvataan onnelliseksi kyläksi, jonka yhteisöllisessä ja luonnonläheisessä ilmapiirissä kaikki viihtyvät. Vaikka suurin osa ihmisistä on ”aivan tavallista” keskiluokkaa, on alue Suomen hyvätuloisin. Kunnan kannalta Sundsberg on kruununjalokivi, ehkä Porkkalassa asuvien miljonäärien ohella.

Myös Kirkkonummi on menossa kovalle kulukuurille. Korjausvelka, suuret investoinnit ja ikääntyminen painavat tulojen ja menojen tasapainoa. Siitä huolimatta äänenpainot hallituspuolueiden suunnilta kertovat samaa viestiä kuin valtakunnan politiikassakin. Yhtäällä on tarvetta paperittomien palveluille, toisaalla omalle kulttuuritarjonnalle, sitten merkittävälle luonnonsuojelualueiden lisäämiselle ja pyöräbaanoille. MAL-sopimus ja ehkä yleinen vasemmistolainen eetos (valtapuolueet ovat kylläkin kokoomus, vihreät ja RKP) vaativat rakentamaan pieniä asuntoja radan varteen ja edullisia asuntoja lähiöihin, muutti niihin kukaan tai ei.

Mikään muu ei tule Kirkkonummea tai kuntia yleensäkään pelastamaan kuin se, että kuntien tehtäviä vähennetään ja ne laitetaan tärkeysjärjestykseen.

Lopuksi

Sama koskee koko julkista taloutta – tehtävät ja tavoitteet on välttämättä pantava tärkeysjärjestykseen. Vaikka epidemiasta selviäminen voi joiltain osin tervehdyttää ainakin ajattelutapoja, en kuitenkaan jaksa olla perin optimistinen. Paisuva julkinen sektori korkeine veroasteineen ei pidemmän päälle sovi yhteen innovaatioita tuottavan ja uudistuvan yrityskentän kanssa. Avoimet rajat ja luottaminen maahanmuuttoon heikon tuottavuuden matalapalkka-aloilla yhdistettynä avokätiseen sosiaaliturvaan ja vähemmistöjä suosivaan monikultturistiseen palvelukokonaisuuteen eivät voi toteutua yhdessä. EU-järjestelmän vaatimukset siitä, että suomalainen yliverotettu kansalainen rahoittaa italialaisen elämää ja ranskalaisia pankkeja eivät ole kestäviä. Suomalaisten heikko syntyvyys ja kouluttamattomien vieraskielisten lukumäärän merkittävä kasvu niin maahanmuuton kuin kantaväestöä korkeamman syntyvyyden kautta lupaavat tulevaisuuden laaja-alaista kurjistumista. Kirsikkana kauhujen kakun päällä keikkuvat ikääntyminen, jatkuvasti heikkenevä taloudellinen huoltosuhde ja se tosiasia, että aivan liian monia ei oikein nappaa mennä töihin.

Somenarsistit, maahanmuutto ja suomalaisuus

/ Riikka / 13 kommenttia

Kuvaan termillä ”somenarsisti” sellaisia ihmisiä, jotka kuvittelevat, että kaikki asiat ja kannanotot koskevat heitä itseään. Somenarsisteilla on taipumuksena loukkaantua hyvin monenlaisista asioista. Tästä huolimatta he eivät yleensä vaikuta kovin herkiltä tai empaattisilta, vaan päinvastoin aggressiivisilta, kun kyse on näkemyksistä, joita he eivät jaa.

Somenarsistit uskovat usein olevansa sivistyneitä ja kannattavansa dialogia. Näin ei kuitenkaan käytännössä ole.

Somenarsistit osallistuvat yhteiskunnalliseen keskusteluun aktiivisesti, mutta eivät kykene irrottamaan omaa persoonaansa tai henkilöhistoriaansa laajemmasta kuvasta. He siirtyvät keskusteluihin oma napa edellä, mikä väistämättä tekee kaikesta yhteiskunnallisesta keskustelusta mahdotonta ja muuttaa sen kovaäänisten yksilöiden mellakaksi, jossa yhtäältä taputetaan samanmielisille ja toisaalta isketään toisinajattelijoita.

Itsekeskeisyytensä vuoksi somenarsistit eivät usein ymmärrä, mikä ero on yksilöllä ja kokonaisuudella, heidän omalla elinpiirillään ja kaikkien elinpiirillä, mikro- ja makrotasolla. He pitävät usein ymmärtämättömyyttään jopa hyveenä – se väitetysti kuvastaa heidän liberalismiaan, jossa yksilö ja sen tarpeet ja halut (ja loukkaantuminen) menevät kaiken muun edelle. Mikäli heitä informoi siitä, mikä arvo on tilastoilla, keskiarvoilla ja mediaaneilla, he vastaavat, että nekin koostuvat yksilöistä.

Käytännössä kyvyttömyys ymmärtää yksittäisten ihmisten ja esimerkiksi tilastojen välistä eroa saa nämä ihmiset tuomaan esille oman kokemuksensa ja/tai loukkaantumisensa jokaiseen sellaiseen sosiaalisessa mediassa esitettyyn näkökulmaan, joka ei edusta heidän omaa elämäänsä ja kokemusmaailmaansa tai johon he eivät voi henkilökohtaisesti samaistua. Tällainen toiminta johtaa ”kuplautumiseen”, jonka uskotaan tuottavan yhteiskunnallista polarisaatiota. 

Osa somenarsisteista on vain tavattoman itsekeskeisiä ja kovaäänisiä. Heille yhteiskunnallinen läsnäolo tarkoittaa samaa kuin jatkuva itsensä ja kokemustensa esilletuonti.

Osa somenarsistien kanssa samalla tavalla toimivista ei välttämättä ole itsekeskeisiä vaan ennakkoluuloisia. On olemassa monenlaisia ennakkoluuloja, jotka sumentavat ihmisten järjen ja käytöstavat. Mikäli ihminen ei ole tarpeeksi rohkea kyseenalaistamaan omia ennakkoluulojaan – olivatpa ne syntyneet mistä tahansa – on vaarana, että hän ajautuu toistamaan itseään ja vahvistamaan kokemuksiaan ikään kuin se olisi itsessään yhteiskunnallinen argumentti.

Osa somenarsisteista on yksinomaan typeriä. Kaikkien ihmisten kognitiiviset kyvyt eivät riitä ymmärtämään, mikä ero on yksilöllä ja kokonaisuudella, minun kokemuksellani ja keskiarvolla, kavereideni kokemuksilla ja tilastoilla. Mikäli typeryyteen yhdistyy vielä halu pitää itseään esillä, lopputulos on sosiaalisen median yhteiskunnallisen keskustelun kannalta melko toivoton.

Nykypolitiikka tuntuu suosivan emotionaalisuutta ja itsekeskeisyyttä sekä erilaisia performansseja. Ilman sosiaalista mediaa tämä ei olisi mahdollista. Somessa esiintyvä tahallinen ja tahaton väärinymmärtäminen, narsismi ja näihin takertuvat laajemmat kannanotot ruokkivat nopeasyklistä ja aggressiivista yhteiskunnallista ilmapiiriä.

Monet poliitikot, ehkä kuvitelmistanne huolimatta, eivät ole tyhmiä. Mikäli kansanedustaja sortuu somenarsismiin, hän tuskin tekee sitä tyhmyyttään, vaan juuri siksi, että nykypolitiikka usein palkitsee sellaisesta. Tunteita, loukkaantumista, identiteettiä, minä, minä, minä – ja minun äänestäjäni!

Maahanmuutosta ja juuri sinusta

Kun kirjoitan sosiaalisessa mediassa maahanmuuton aiheuttamista ongelmista ja eri maiden (yleensä Suomen ja Ruotsin) väestöpohjan muutoksista virallisiin tilastoihin pohjautuen, löytävät paikalle kymmenet, sadat loukkaantuneet ja kiukustuneet. Yksi epäilee, että vien hänen ihmisoikeutensa, kun hänen isänsä on saksalainen. Toinen kysyy, eikö hänen lapsillaan ole oikeutta olla Suomessa, koska appivanhemmat ovat italialaisia. Kolmas kertoo, että vastustan suomalaisia Ruotsissa ja englantilaisia Suomessa, ja että olen natsi, fasisti ja rasisti. Neljäs kertoo, että vaikka hän on Somaliasta, on hän enemmän suomalainen kuin minä. Joku vaatii minulle geenitestiä, toinen kuulaa kalloon, kolmas sanoo kantelevansa jonnekin, neljäs haluaa poistaa kansalaisuuteni.

En ole tietääkseni koskaan kritisoinut saksalaisia Suomessa tai vastustanut kansainvälisyyttä. Kautta aikain tapahtuvalla normaalilla siirtolaisuudella, kohdemaata ja yksilöä hyödyttäen, ja kehitysmaista tapahtuvalla massamaahanmuutolla, joka jää kohdemaan kansalaisten maksettavaksi, on eronsa, ja se ero on sitä suurempi, mitä enemmän veroja maassa käytetään epätasa-arvon tasaamiseen ja ihmisten hyvinvointiin. Pohjoismainen hyvinvointivaltiomalli on aivan omassa luokassaan.  

Monikultturismi ja massamaahanmuutto ovat eri asioita kuin kansainvälisyys. Ne ovat kokonaisvaltaisia ideologioita ja/tai joidenkin tahojen taloudellisia tai muita intressejä. Suhtaudun niihin hyvin kriittisesti.

En ole milloinkaan kohdistanut kritiikkiä yksittäisiä maahanmuuttajia kohtaan. Kohteenani on poliittinen järjestelmä ja maahanmuuttopolitiikka. Yhtäältä valtio, joka kuvittelee, että se voisi säilyttää avokätisen sosiaaliturvansa ja hyvinvointijärjestelmänsä samaan aikaan, kun se kutsuu maailman sisään. Toisaalta kritisoin liberalismin ideologiaa, joka kuvittelee selviävänsä ”monikulttuurisuudesta” voittajana, vaikka se vähitellen integroi itseensä yhä enemmän ei-liberaaleja asioita.

Niin, sinä somenarsisti. Minä en puhunut sinusta enkä saksalaisesta isästäsi. Puhuin Suomelle (ja Ruotsille) haitallisesta maahanmuutosta. Jos sinä et tiedä, mitä maahanmuuton haitat ovat, suosittelen perehtymään aiheeseen. Sekä Suomi että etenkin Ruotsi tarjoavat mahdottoman paljon esimerkkejä.

Mikäli sinä osallistut yhteiskunnalliseen keskusteluun ja louskutat erinomaisella suomen kielelläsi perussuomalaiselle Twitterissä, otaksun, että olet integroitunut melko hyvin. En puhu sinusta.

Eikä sinunkaan, vihreän paikallispoliitikon, kannattaisi olla huolissasi, että nyt on 30-luku täällä ja pian tulevat kaasukammiot, koska varapuheenjohtaja Purra julkaisee tilastoja. Ja tiedänhän minä, ettet sinä oikeasti olekaan. Kunhan teet politiikkaa, likaista politiikkaa.

Väistele ja iske

Kun somenarsistille kertoo, että tilastojen mukaan toimeentulotukiasiakkaista x prosenttia on maahanmuuttajia, hän kertoo tuntemistaan maahanmuuttajista, jotka eivät nosta toimeentulotukea vaan tienaavat enemmän kuin allekirjoittanut. Jos hänelle kertoo, että tilastojen mukaan tietyn maahanmuuttajaryhmän edustajan keskimääräinen elinkaarikustannus julkiselle taloudelle on x miljoonaa euroa, hän kertoo minulle, että se johtuu siitä, että perussuomalaiset eivät arvosta näitä maahanmuuttajia.

Kun hänelle kertoo maahanmuuttajien yliedustuksesta rikostilastoissa, hän vastaa, kuinka paljon suomalainen – tai perussuomalainen – tekee rikoksia. Vaihtoehtoisesti hän kertoo tuttavistaan, jotka ovat rehellisiä ja kunnollisia.

Ja jos somenarsisteille siis kertoo, kuinka paljon vieraskielisten (so. maahanmuuttajien ja maahanmuuttajataustaisten) määrä lisääntyy koko ajan, he kysyvät, vastustanko englantilaisia, saksalaisia tai japanilaisia. Entä ihmisoikeuksia? Ja että enkö salli, että suomalainen tekee lapsia kiinalaisen kanssa.

Idealismi ja realismi

”Jakamaton ihmisarvo” tai ”universaalit ihmisoikeudet” ovat abstrakteja asioita, jotka konkretisoituvat vasta, kun joku taho – yleensä aina valtio – takaa ne. Tuo takaaminen voi tarkoittaa poliittisia oikeuksia ja vapautta, mutta länsimaissa, etenkin pohjoismaiden hyvinvointivaltioissa, se tarkoittaa aina myös taloudellisia oikeuksia saada tietty elintaso ja muita lukuisia ”oikeuksia”.

Useimmista vasemmistolaisista minut erottaa se, että ymmärrän realistisesti, että käytännön maailmassa jakamaton ihmisarvo tarkoittaa aina sitä, että jollakin on velvollisuus maksaa tuon jakamattoman ihmisarvon abstraktista erottuvat maalliset sovellukset. Suomeen (ja Ruotsiin ja moneen muuhun länsimaahan) kohdistuva maahanmuutto maksaa erittäin paljon rahaa.

Näin ei tietenkään tarvitsisi olla – kyse ei ole siitä, että maahanmuutto itsessään olisi kustannus, vaan tietenkin siitä, että tietynlainen maahanmuutto on kustannus. Sen edellyttäminen, että maahanmuutosta olisi hyötyä eikä haittaa, ei ole fasismia. Jos tätä ei ymmärrä, ei voi mitään.

Jotenkin vain soisi, että siinä tapauksessa ei tulisi huutamaan natsia ja kuulaa kalloon ihmiselle, joka ymmärtää.

Poliittinen realismi ja oman maan ja kansalaisten edelle laittaminen ei ole pahuutta eikä se ole itsekkyyttä. Se on täysin perusasia kansakunnalle. Erityisen perusasia se on tällaiselle maalle, jossa on korkea verorahoin taattava hyvinvointi.

Muun maailman hoivaamiseen ei ole olemassa erillistä kassaa, vaan raha tulee samasta paikasta kuin suomalaisten tukeminen ja auttaminen – eli veronmaksajilta. Mikäli kulutamme useamman miljardin vuodessa maahanmuuttoon, se on varmasti pois jostakin muualta.

Olen ajatuksiltani anti-sosialisti, ja mielestäni valtion ei tule kaataa rahaa sinne tänne, vaan käyttää ne suomalaisten hyvinvointiin ja niiden turvaverkoksi, jotka eivät itse itsestään voi huolehtia.

Toisaalta ei kaikessa ole kyse rahasta, vaan myös arvoista. Oikeudenmukaisuuskäsitykseeni ei mahdu, että hoivaamme nuoria miehiä, jotka ovat jopa saaneet kielteisen turvapaikkapäätöksen, mutta jätämme omia ihmisiämme vaille apua ja hoitoa ja huomiota. Tiedän, että hyvin moni suomalainen ajattelee samoin.

En puhu näin ilkeyttäni. En ole kylmä tai tunteeton. En kohtele ihmisiä ikävästi. En vihaa ketään. En vastusta kansainvälisyyttä tai normaalia eri ihmisten ja kulttuureiden välistä kanssakäymistä ja liikettä valtioiden välillä.

Enkä edes somessa kiusaa ketään.

Kuka on suomalainen?

Tämä on maahanmuutosta keskustelua – sitä, miten eri maista ihmiset muuttavat toisiin maihin. Sillä ei ole tekemistä ihonvärin tai geenien kanssa. Politiikkani – tai perussuomalaisen puolueen politiikka – ei ulotu sille asteelle, ja se on täysin selvää.

En ota osaa somen suomalaisuuskeskusteluihin. Ne eivät kiinnosta minua eikä minulla ole niihin aikaa. Suomalaisuus – filosofisesti, biologisesti, kulttuurihistoriallisesti ym. – on tietysti kiinnostava asia, mutta käytännön poliittisessa työssäni näille ajatuksille ei ole tilaa eikä käyttöä. En peukuta sen paremmin niitä, joiden mukaan afrikkalaisesta tulee suomalainen, kun hän saa kansalaisuuden, kuin niitäkään, jotka haluavat tarkastella geenejä ja ihmisten sukuhistoriaa kyetäkseen määrittämään suomalaisen.  

Mikäli huonosti suomea osaava ja kulttuuriamme halveksiva ihminen väittää somessa olevansa suomalainen, väittäköön sitten. En varmasti ole samaa mieltä, mutta en koe mielekkääksi tai poliittisia tavoitteitani edistäväksi jäädä vänkäämään asiasta – en tuon suomalaiseksi haluavan, häntä kannustavien enkä häntä vastustavienkaan kanssa.

Ennemmin haluaisin huolehtia esimerkiksi siitä, että Suomen kansalaisuutta ei saisi jo muutaman vuoden jälkeen, kuin liukuhihnalta.

Toisaalta saanhan minäkin väittää halutessani olevani vaikka lumileopardi. Eri asia on, ottaako asiaa kukaan lisäkseni vakavasti ja mitä väliä silläkään on.

Ylipäätänsä en ymmärrä, mikä hinku ihmisillä on olla juuri suomalaisia ja saada sille varmistus minulta tai muilta perussuomalaisilta. Luulenkin, että kyse on enemmän politiikasta kuin siitä, että jotakuta oikeasti kiinnostaisi, onko herra x tai rouva y nyt varmasti perussuomalaisen poliitikon mielestä riittävän suomalainen.

Ja riittävän suomalainen mihin?

Oikeuksia ja sosiaaliturvaa täällä saa (valitettavasti) ihan vain astumalla sisään ja kansalaisuudenkin siis muutamassa vuodessa. Vaikka tekisi käytännössä mitä. Mitä lisähyötyä on siitä, pitääkö persu sinua suomalaisena?

Eli vielä niille somenarsisteille, jotka roikkuvat perässäni kyselemässä, ovatko he tai heidän puolisonsa tai heidän lapsensa mielestäni suomalaisia (tai lumileopardeja): en osaa sanoa eivätkä kiistelynne kiinnosta.

Lopuksi

Vielä muutama sana tasapainottamaan viestiäni.

Vaikka tässä kirjoituksessa yksinomaan arvosteltiin minun kimpussani olevia ihmisiä, tiedän toki, että vastaavanlaisia ihmisiä on myös toisenlaista poliittista linjaa edustavien kimpussa.

Koska tapanani on olla kriittinen kaikkea kohtaan, totean, että suhtaudun sometrolleihin ja -kiusantekijöihin ja tahalliseen väärinymmärtämiseen ja polarisaation lisäämiseen kaikilla puolilla poliittista kenttää yhtä negatiivisesti.

Mielestäni politiikassa on aivan riittävästi tekemistä muutenkin.

Pakolaisteollisuuden nyyhkytarinat ja ”paperittomien uusi ryhmä”

/ Riikka / 8 kommenttia

Ja taas uusi ”paperittomien” ryhmä, kertoo Hesari tänään.

Diakonissalaitoksen johtaja Marja Pentikäinen paljastaa, että nämä uudet ”paperittomat” ovat ihmisiä, joiden oleskelulupaa ei ole jatkettu. Siis jotka ovat saaneet kielteisen päätöksen.

Mitä?

”Vuonna 2016 Suomi tiukensi maahanmuuttopolitiikkaansa siten, että humanitaarinen suojelu ei enää ollut yksi perustelu myöntää oleskelulupa. Uusi paperittomien ryhmä on siis niitä ihmisiä, jotka aiemmin ovat saaneet tällä perusteella määräaikaisen luvan asettua maahan, mutta lupaa ei ole sitten enää uusittu.”

keräyspiste

Muutama pointti.

1. Tällainen ”paperiton” ei ole paperiton. Hänellä on yksiselitteinen paperi, jossa kerrotaan, että hänellä ei ole oikeutta jäädä maahan.

2. ”Paperiton” on laittomasti maassa. Hänellä ei ole oikeutta olla maassa. Hänen pitää poistua maasta.

3. Se, että lakia muutetaan, ei TEE kenestäkään ”paperitonta” tai mitään muutakaan.

4. Turvapaikkapolitiikan nimenomaan PITÄÄ toimia niin, että uutta oleskelulupaa haettaessa tutkitaan, onko oikeus jäädä Suomeen muuttunut. Puolueeni maahanmuuttolinja ottaa tähän vahvasti kantaa. Turvapaikkainstituutio EI OLE siirtolaisuuden kanava. Näillä somaleilla ei ole eikä saa olla mitään muuta perustetta jäädä Suomeen.

”Tällä on yksi erikoinen seuraus. Ryhmään kuuluvat ovat kaikki jonkin kunnan asukkaita Suomessa. He ovat siis jo virallisesti esimerkiksi helsinkiläisiä, eli heillä on oikeus esimerkiksi samaan sosiaaliturvaan, päivähoitoon tai koulutukseen kuin kaikilla muillakin helsinkiläisillä.”

Tässä ei ole mitään erikoista. Suomen lainsäädäntö on sellainen. Maahanmuuttopolitiikassa ei pidä jaella mitään säälilupia sillä perusteella, että ”ihminen on helsinkiläinen”.

5. Maahanmuuttajalla on laillisesti maassa ollessaan oikeus sosiaaliturvaan (tosin tämäkin pitäisi muuttaa). Tästä ei seuraa, että hänellä laittomasti maassa ollessaan pitäisi olla oikeus jäädä maahan, koska hänellä on laillisesti maassa ollessaan ollut oikeus sosiaaliturvaan.

6. Yhdenkään median ei pitäisi näin sokeasti uskoa sitä, mitä pakolaisteollisuuden edustajat ja intressiryhmät keksivät höpöttää.

”Tyypillistä myös on, että keskuksen kävijät ovat eniten kiinnostuneita siitä, miten he voisivat päästä tekemään työtä. Se on siis sallittua silloin kun ihminen hakee oleskelulupaa, muttei tilanteessa, jossa lupa on evätty.”

7. Ottaen huomioon maassa laillisestikin olevien maahanmuuttajien puutteelliset työhalut ja -kyvyt, puhumattakaan matalapalkka-alojen muista ongelmista, en usko hetkeäkään edellä olevan lainauksen totuudenmukaisuuteen.

”Merkittävä osa paperittomista on vuonna 2015 Suomeen saapuneita ihmisiä, jotka eivät ole saaneet Suomesta turvapaikkaa, siis erityisesti irakilaisia nuoria miehiä.”

8. He EIVÄT ole paperittomia. He ovat tahallisesti hukanneet henkilöpaperinsa maahan tullessaan vaikeuttaakseen asiansa käsittelyä ja pitkittääkseen maassa oleskelua. Koska he ovat saaneet kielteisen päätöksen turvapaikkahakemukseensa ja kuitenkin edelleen ovat maassa, he ovat laittomasti maassa.

9. Laittomasti maassa olevat pitää ottaa säilöön, josta  pääsee vain yhteen suuntaan, pois maasta. Luulen, että kyky ja halu palata Irakiin tai jonnekin muualle löytyisi hyvin pian. On kohtuutonta, että meitä kiristetään tällaisilla asioilla. Mikäli ihmisellä ei ole oikeutta turvapaikkaan, hänellä ei ole oikeutta.

”Paperittomat eivät ole mikään yksinäinen ryhmä, heitä on vauvasta vaariin. He ovat keskenään hyvin erilaisissa tilanteissa, osa on jo esimerkiksi kotoutuneita Suomeen. Mutta kaikkien tilanne on epäinhimillinen”.

10. Me tarvitsemme järkevää ja tehokasta maahanmuuttopolitiikkaa emmekä näitä nyyhkytarinoita. Kukaan ei enää usko teitä. Meillä on paljon tehokkaampia ja parempia keinoja auttaa, mikäli niin kansa haluaa tehdä.

Turvapaikkainstituution väärinkäyttö, maahanmuuton jäätävä hinta veronmaksajan kukkarolle ja tiettyjen maahantulijoiden aiheuttamat muut ongelmat ovat nyt osoittaneet sen, että tämä touhu on lopetettava.

***

PS. Hesarissa oli tänään onnistunutkin juttu. Kirjoitin siitä Facebookissa. Lue täältä.

***

Klikkaa sivupalkista ”laiton maahanmuutto”, mikäli haluat lukea muita ”paperittomista” kertovia kirjoituksiani.

Muutama video aiheesta:

 

Maahanmuutto, raha ja arvot

/ Riikka / 3 kommenttia

directory-281478_640

Yle julkaisi eilen melko poikkeuksellisen haastattelun perussuomalaisista naisista, minusta ja puoluesihteeristä. Saimme vapaasti jutella tärkeistä aiheista pitkään. Vain pieni osa aiheista päätyi juttuun, mutta näinhän se aina on.

***

”Pyydämme Purraa määrittelemään, onko hän maahanmuuttokriittinen vai maahanmuuttovastainen. Purra vastaa olevansa maahanmuuttovastainen. Hän perustelee kantaansa maahanmuuton kustannuksilla.”

Perustelin asiaa taloudellisten syiden ohella myös sosiaalisilla, kulttuurisilla ja turvallisuuteen liittyvillä syillä. Kuten aina teen.

Suomi – kuten moni muukin länsimaa – on niin syvällä suossa, että en valitettavasti usko, että pelkkä ”kritiikki” enää on riittävää. Toinen syy on siinä, että politiikka on – etenkin ennen vaaleja – täynnä ”maahanmuuttoon kriittisesti suhtautuvia”.

En kuulu tähän vaalikarjalle kuiskuttelevaan porukkaan.

***

Yleisesti ottaen karsastan kaikenlaisia mediasta tai muualta annettavia leimoja ja nimityksiä. Minulle on suhteellisen yhdentekevää, vaikka minua kutsuttaisin polymekaaniseksi käänteisattribuutiksi, kunhan tavoitteeni ja arvomaailmani pysyvät vakaina ja johdonmukaisina. Tämä on paljon oleellisempaa kuin se, millä nimellä mikäkin taho kutsuu tai haluaa määritellä ihmisiä.

Lisäksi yksinkertaisten määritelmien tavoite on politiikassa liian usein vain pahantahtoinen. Ne eivät johda parempaan keskusteluun tai suurempaan ymmärrykseen, vaan ainoastaan tarjoavat lyömäaseita ihmisille, jotka eivät jaksa paneutua asioihin.

***

Korostin haastattelussa useaan otteeseen, että vastustukseni on järjestelmätasoista. En ”vastusta” tai ”kritisoi” kadulla vastaan tulevia yksittäisiä ihmisiä, vaan järjestelmäämme, joka tuottaa maahan ongelmallista maahanmuuttoa ja idealisoi monikulttuurisuutta.

Toisaalta juuri se, mitä kadulla näen, vaikuttaa vahvasti siihen, mitä järjestelmästä ajattelen. Minun on vaikea ymmärtää ihmisiä, jotka haluavat luopua siitä hyvästä, mitä meillä on ollut. Ihmisiä, jotka eivät välitä.

***

Välinpitämättömät ihmiset ovat itsekkäitä. Tiettyyn asemaan yhteiskunnassa päässyt henkilö voi paeta sen ongelmia – omiin kupliinsa, aitojen taakse, parempiin kouluihin, turvallisille asuinalueille. Osa voi jopa hyötyä taloudellisesti toisten kurjuudesta ja turvattomuudesta. Perustella sen ideologisesti ja eettisesti.

Näitä kuplia minä erityisesti haluan puhkoa.

***

Kehitysmaista ja kulttuurisesti hyvin erilaisista yhteisöistä saapuva siirtolaisuus on suurin ja vakavin yhteiskuntiamme muokkaava ilmiö. Se vaikuttaa kaikilla sektoreilla, ja siksi sen huomioiminen kaikilla politiikan osa-alueilla on oleellista ja välttämätöntä.

Raha ja arvot ovat tärkeimmät tekijät, joiden kautta maahanmuutto vaikuttaa kaikkiin muihin asioihin. Mikäli joku sanoo, että maahanmuutto on vain yksi asia, hän on täysin hakoteillä – joko tietämättään tai muista syistä.

Tämä on toinen asia, jota erityisesti haluan tuoda esille ja kertoa ihmisille.

Moni yhteiskunnallinen prosessi etenee rinnakkain, samaan suuntaan, ja hyvin moni näistä – elleivät kaikki – linkittyy maahanmuuttoon, monikulttuurisuuteen ja taloudelliseen globalisaatioon.

***

”Mutta ärhäkkä hän on itsekin. Kirkkonummelainen Riikka Purra istuu oman kuntansa valtuustossa ja kertoo, että siellä ei puhuta maahanmuutosta. ”Siitä onnellisesta syystä, ettei Kirkkonummella ole maahanmuuttajia”.”

Kirkkonummella on paljonkin maahanmuuttajia, mutta ei (vielä) juuri sellaisia maahanmuuttajia, joista tarvitsisi kantaa huolta.

Mutta varuillaan pitää aina olla, esimerkiksi siitä syystä, että valtion ja kunnan byrokratialla on taipumus haluta kasvaa aina, kun siihen on vähänkin mahdollisuutta.

Ei ole sosiaalisektoria tai perusturvabyrokratiaa, joka ei keksisi muutamaa lisävakanssia tai uutta projektia vain siksi, että kunnassa sattuu olemaan joitakin ”kotoutettavia”. Näin myös Kirkkonummella.

YK:n uusi maahanmuuttosopimus (GCM) ja Suomi

/ Riikka / 9 kommenttia

Suomen osalta GCM:n (Global Compact for Safe, Orderly and Regular Migration) ujuttaminen maahanmuuttopolitiikan osaksi alkoi 19. syyskuuta 2016, kun Helsingistä kohti New Yorkia lähti korkean tason delegaatio. YK:n 71. yleiskokous järjestettiin 20-24.9.2016.

Suomen valtuuskuntaa johti tasavallan presidentti Sauli Niinistö. Mukana olivat ministerit Timo Soini, Kai Mykkänen ja Pirkko Mattila.

4

Soini ja Mattila kuuluivat tuolloin perussuomalaisiin. Perussuomalaisten eduskuntaryhmää ei informoitu kokousten maahanmuuttoasioista tai käyntiin saatetusta GCM-prosessista, kuten ei usein muistakaan ministeriryhmän tekemisistä.

New Yorkissa pidettiin kaksi pakolaisiin ja maahanmuuttoon keskittyvää kokousta, joista toista isännöi YK:n pääsihteeri Ban Ki-moon ja toista Yhdysvaltain presidentti Barack Obama. Molempiin kokouksiin osallistuivat Timo Soini ja Kai Mykkänen.

Monet pakolaistutkijat ja kansalaisjärjestötoimijat odottivat New Yorkin kokoontumiselta jopa Geneven sopimuksen tasoista uutta ”suvaitsevampaa” asiakirjaa, josta tulisi valtioita velvoittava – siis koko turvapaikka- ja pakolaisinstituution muovaamista uudelleen, heijastelemaan ”uutta todellisuutta”, jossa pakolaiskriisi, Euroopan turvapaikkakriisi ja esimerkiksi Syyrian konflikti olivat merkittävässä roolissa.

Barack Obaman isännöimästä kokouksesta, johon osallistui 17 kehittynyttä maata ja joukko vähemmän kehittyneitä, saatiin neuvottelutulokseksi 4,5 miljardia dollaria lisää rahaa pakolaisten auttamiseen ja lasten kouluttamiseen. Osallistujamaat lupasivat tarjota uudelleensijoituspaikan 360 000 pakolaiselle.

6

Ban Ki-moon ehdotti omassa kokouksessaan – siis GCM:ää alustavasti valmistelevassa valtioiden kokoontumisessa – että YK:n jäsenmaat ottaisivat vuosittain vastaan kymmenen prosenttia maailman kaikista liikkeellä ja leireillä olevista pakolaisista. Tähän ei suostuttu.

Kokouksesta toimitettiin julistus, jossa kirjataan vuonna 2018 pidettävästä (Marrakechin) kokouksesta. Julistuksen muu teksti on hyvin tyypillistä YK-kieltä: kaunista puhetta, ihmisoikeuksia, kunnioittamista, tarpeita, tarkastelua, keskittymistä, sitoutumista, mahdollisuuksia, lupaamista, pakolaisia, siirtolaisia, muukalaisvihaa, hyvin vähän konkretiaa.

Mobility, horizons, rights, needs, dignity, global sitä ja global tätä.

Tällaiset tekstit on helppo sivuuttaa, koska niissä ei oikeasti sanota mitään. YK – ja nykyään pitkälti myös EU – tuottaa vastaavaa tekstiä ja jargonia sivukaupalla joka päivä. Niitä lukevat lähinnä virkamiehet ja opinnäytteitä tekevät opiskelijat.

Juuri tähän GCM:n puolustajatkin ovat vedonneet: asiakirjassa ei oikeasti sanota tai velvoiteta mitään.

Väitteeseen kiteytyy aika paljon koko globaalin byrokratian mielettömyyttä – miksi ihmeessä näitä abstrakteja käsitekokoelmia sitten hirveällä rahalla ja energialla väännetään, jos niillä ei ole mitään vaikutusta?

En kuitenkaan niele velvoittamattomuuden väitettä tämän kompaktin kohdalla.

The Global Compact carries a strong human dimension to it, inherent to the
migration experience itself.

Lisää ideologista vipuvoimaa maahanmuuton edistämiseksi

Koko maahanmuuttoa ja siirtolaisuutta edistävä ideologia, monikultturismi, globalismi ja nykyään myös liberalismi perustuvat pitkälti nimenomaan julistuksellisuuteen ja epäselvään kieleen. Abstraktit ja pinnalliset käsitteet ja muotoilut muuttuvat voimakkaiksi jatkuvan toiston avulla.

Toistoa suorittavat oikeamieliset poliitikot, kansalaisjärjestöt, poikkikansalliset ja hallitustenväliset elimet, liberaali media, valtava oikeustoimijoiden, kuten pakolaislakimiesten ja ihmisoikeusaktivistien, joukko sekä yhä enemmän myös kaupalliset toimijat, jotka käyttävät ”eettisyyttä” brändäykseen eli siis mainontakeinona.

The Global Compact builds upon its recognition that migration is a multidimensional reality of major relevance for the sustainable development of countries of origin, transit and destination, which requires coherent and comprehensive responses.

Tällä käsitteiden aikaansaamalla dynamiikalla ja erilaisilla arkitoimintaan siirtyneillä käytännöillä on lopulta huomattavan suuri rooli maahanmuuttopolitiikan muotoutumisessa, etenkin juuri Suomen kaltaisissa maissa. Kuten olen aiemminkin selittänyt, Suomen ei olisi tarvinnut lainsäädäntönsä tai kansainvälisten sopimustensa puitteissa noudattaa läheskään niin liberaalia maahanmuuttopolitiikkaa kuin se on yli 20 vuotta jo noudattanut. Maahanmuuttopolitiikkamme on – syistä, joiden avaaminen ei mahdu tähän kirjoitukseen – huomattavasti liberaalimpaa, kaikilla osa-alueillaan, kuin mihin pelkkä erilainen lainsäädännöllinen ja oikeudellinen tulkinta antaisivat mahdollisuuksia.

Mitä laajemmalle levinnyttä ja voimakkaampaa maahanmuuttoteollisuus ja byrokratia ovat, sitä enemmän vipuvoimaa liberaali ”suvaitsevaisuus” saa suhteessa rajoittavaan politiikkaan. Tämä on nähty muutaman viime vuoden aikana Suomessa monta kertaa. Pelkkä tarpeeksi kovaa huutava kansalaisjärjestö- ja mediakenttä saa polvilleen niin maahanmuuttoviraston kuin sisäministeriönkin. Ehkä jopa tuomioistuimet?

5

Globaalin liikkumisen periaate: irti maahanmuuton eri kategorioista

Oleellisin kansallinen ja kansainvälinen muutos maahanmuuttopolitiikan käsitteellisellä ja käytännöllisellä tasolla on viime vuosina ollut se, että turvapaikan ja kansainvälisen suojelun hakeminen linkitetään jollain tavalla sellaiseen pääasiassa kehitysmaista lähtevään siirtolaisuuteen tai ihmisten liikkumiseen, jota ei aja suojeluntarve.

Kyse ei valitettavasti ole siitä, että vihdoin ymmärrettäisiin, miten paljon esimerkiksi Eurooppaan suuntautuneissa ”mixed migration”-virroissa on muita kuin aidosti suojaa tarvitsevia tai kuinka merkittäviä tekijöitä kohdemaan sosiaaliturva, hyvinvointijärjestelmä ja liberaali maahanmuuttopolitiikka ovat ihmisvirtojen suuntaamisessa ja salakuljettajien ansaintalogiikassa. Myöskään kyse ei ole siitä, että vihdoin ymmärrettäisiin, miten toimimaton järjestelmä koko turvapaikkainstituutio on.

Ei, kyse on päinvastoin siitä, että niille alemman kehitysasteen maista saapuville ihmisille, jotka eivät saa kansainvälistä suojelua – mutta jotka usein silti hakevat sitä – vaaditaan nyt samoja oikeuksia kuin suojeluaseman saaneille. Vielä rautalangasta vääntäen: Kaikki rajojemme yli saapuvat halutaan nähdä ”yhtä tärkeinä”, riippumatta siitä, mitä turvapaikkaselvityksestä ilmenee. Kielteisellä turvapaikkapäätöksellä ei tässä ajatuksessa ole mitään merkitystä. Se ei saa siis toimia maahanmuuttoa rajaavana elementtiä.

Promote multi-lingual, gender-responsive and evidence-based information campaigns and organize awareness-raising events.

Tosiasia on, että kielteinen turvapaikkapäätös on jo nyt menettänyt merkityksensä. Kielteisen päätöksen saaneita ei haluta palauttaa, kielteisen päätöksen saaneille halutaan antaa työlupa, kielteisen päätöksen saaneita kutsutaan ”paperittomiksi”, joille taas täytyy saada lukuisia oikeuksia ja palveluita. Usein kaikkia rajan yli saapuvia turvapaikkaa hakevia ihmisiä kutsutaan ”pakolaisiksi” ja käsitellään julkisessa keskustelussa samalla tavalla. Näitä kaikkia tapauksia yhdistää se, että niissä vedotaan ihmisoikeuksiin. Paikoin maahan jäämistä voidaan perustella myös esimerkiksi vaivattomuudella, työllisyysnäkökulmilla tai vain vaihtoehdottomuudella. Mikään näistä ei kestä kriittistä tarkastelua, mutta sillä ei ole merkitystä maahanmuuttodiskurssissa, jota ohjaavat aivan muut seikat kuin tosiasiat.

GCM:n korostama tarve saada aikaan nimenomaan säännöllistä (”regular”) maahanmuuttoa epäsäännöllisen (”irregular”) sijaan edustaa juuri tätä. Selkokielelle muunnettuna se tarkoittaa, että kehitysmaiden ihmisillä täytyy olla ”laillisia reittejä” tulla maahan, jotta heidän ei tarvitsisi tulla rajalle hakemaan turvapaikkaa. Turvapaikanhakua pidetään yleisesti vaarallisena ja kalliina, sen nähdään tukevan salakuljettajia ja muuta rikollista toimintaa sekä aiheuttavan epävakautta. Näiden maasta toiseen kulkevien ihmisten, jotka eivät pakene hengenhädässä, pitäisi – tämän politiikan mukaan – päästä maahan muuta reittiä.

Raja yhtäältä laillisen ja laittoman ja toisaalta humanitaarisen ja ei-humanitaarisen maahanmuuttajan välillä on koko ajan häilyvämpi, ja tämä nimenomaan on sekä maahanmuuttoon ideologisesti että taloudellisesti suhtautuvien intressien mukaista. Juuri tähän väliin iskee GCM-sopimus.

Develop and improve national policies and programmes relating to international labour mobility.

Vastaavasti ”työperäisen” maahanmuuton kategoria eroaa yhä vähemmän muista ryhmistä – silläkin tarkoitetaan samaa asiaa, kehitysmaista saapuvaa ihmismassaa, tässä tapauksessa halpatyömarkkinoille töihin tulevia kouluttamattomia tai vähän koulutettuja ihmisiä. GCM-sopimuskin korostaa omaa tarkoitustaan juuri sillä, että länsimaat tarvitsevat työvoimaa. Viime viikkojen vyörytys myös Suomessa aiheen tiimoilta on ollut suurta. Kategorioiden sekoittaminen on vain osin tahatonta ja ymmärtämättömyyteen liittyvää.

On toki olemassa toisenkinlaista siirtolaisuutta. Mutta korkeakoulutetuille, akateemisille osaajille, joista maapallon osaamiskeskittymät kilpailevat, ei kirjoiteta YK-sopimuksia tai pidetä julistuksellisia puheita – työperäisyys tässä yhteydessä tarkoittaa siis aina maahanmuuttoa, joka saapuu alemman kehityksen tai tulotason maista.

Sopimus tekee maahanmuuton rajoittamisesta yhä vaikeampaa

GCM-sopimus tulee ehdottomasti vaikuttamaan kansalliseen ja EU-tason maahanmuuttopolitiikkaan, erityisesti Suomessa, jossa ei ole olemassa juuri minkäänlaisia vahvoja rajoituksia ajavia puskureita, yhtä oppositiopuoluetta lukuun ottamatta. GCM uppoaa kuin kuuma veitsi voihin sellaisiin maihin, joille on erityisen tärkeää näyttäytyä kansainvälisillä areenoilla sovinnollisesti, tottelevaisesti ja ”kunnianhimoisesti”.

Toisaalta on täysin perusteltua uskoa, että sopimus vaikuttaisi juridisesti myös common law -oikeusjärjestelmään nojaavissa maissa (Yhdysvallat ja Australia eivät allekirjoitakaan sopimusta). On myös täysin selvää, että sopimus ei ainakaan heikennä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen suvereniteettivastaista tulkintatapaa. Päinvastoin se mitä ilmeisimmin tulee vahvistamaan sitä ja koko normatiivista ihmisoikeuskompleksia. Tällä lienee ennen pitkää selvä vaikutuksensa myös Suomeen.

rbt

Tapasin toissaviikolla New Yorkissa GCM-sopimuksen valmisteleviin virkamiehiin kuuluvan Jonathan Prentice’in (Chief of Office of The Office of the Special Representative for International Migration). Totesin hänelle, että GCM on voimakas ”pehmeä instrumentti”, joka ehdottomasti tulee muuttamaan tulevaa maahanmuuttopolitiikan lainsäädäntöä ja käytäntöä etenkin normeja kirjaimellisesti seuraavissa maissa. Hän oli kanssani eri mieltä ja totesi saman asian kuin monet häntä ennen: sopimus ei ole sitova eikä velvoittava.

Juridisella sitovuudella ei kuitenkaan ole tässä tapauksessa juuri mitään merkitystä. Kaikki tietävät, että mitään juridisesti velvoittavaa sopimusta ei turvapaikkamaahanmuuton suhteen saataisi enää aikaiseksi. Geneven sopimukseen ei uskalleta kajota, koska mitään läheskään yhtä sitovaa ja voimakasta ei kyettäisi saamaan aikaiseksi. Pakolaissopimus on aikansa lapsi. Täysin vanhentunut, mutta minun mielestäni toki eri syistä kuin YK:n.

Eivät monet muutkaan ihmisoikeustyökalut ole juridisesti velvoittavia – siitä huolimatta ne vaikuttavat politiikkaan ja päätöksiin, ja niihin on mahdollista vedota.

Miksi sopimuksen arkkitehditkään eivät uskalla seistä sen takana? Pelkäävätkö ne populismia?

We commit to promote an open and evidence-based public discourse on migration and migrants in partnership with all parts of society, that generates a more realistic, humane and constructive perception in this regard.

rbt

Jonathan Prentice ja suomalaisen delegaation jäseniä marraskuussa 2018.

Demokraattinen yhteiskunta ja maahanmuuttokritiikin hiljentäminen

Yhdenkään järkevän maan ei pitäisi allekirjoittaa GCM-sopimusta eikä mitään muutakaan kansainvälistä tai globaalia instrumenttia, joka koskettaa kansallista maahanmuuttopolitiikkaa. On suunnattoman surullista, että tällainen asia näyttää menevän Suomessa läpi seremoniallisesti, ilman että asiasta on edes keskusteltu parlamentaarisella tasolla. Ennen perussuomalaisia (tai oikeastaan Jussi Halla-ahoa) suomalaista maahanmuuttopolitiikkaa tehtiin juuri näin ja ainoastaan näin, kansainvälisissä kabineteissa ja suomalaisten virkamiesten huoneissa.

Hyväksyvätkö kansalaiset tämän vielä vuonna 2018?

Itse olen niin kyyninen, etten edes usko, että Suomen neuvottelijat ovat ymmärtäneet, mistä on kysymys. Kunhan taas ollaan ”hyvän asian puolella” ja tuetaan YK:n kestävän kehityksen tavoitteita. Julkisuudessa esillä olleet virkamiehet ovat esittäneet asian niin kuin kyseessä olisi sopimus, joka vastaa yksiselitteiseen ja lähinnä tekniseen ongelmaan yksiselitteisillä tavoilla, hyödyttäen kaikkia osapuolia. Näin ei tietenkään ole. Maahanmuuttoon niin kansallisella kuin globaalilla tasolla liittyy valtavia poliittisia ja taloudellisia intressejä ja ristiriitoja, voittajia ja häviäjiä, eikä ongelmaa voi ratkaista teknisesti.

Toisaalta sopimusta on lähestytty ainoastaan juridisen luennan kautta. Tämä on aivan liian yksipuolista ja häivyttää suuren osan sopimuksen vaikutusalasta ja politiikan mekanismeista.

Stopping allocation of public funding or material support to media outlets that systematically promote intolerance, xenophobia, racism and other forms of discrimination towards migrants, in full respect for the freedom of the media.

Myöskään Suomen medialla ei ole minkäänlaisia edellytyksiä ottaa asiasta selvää tai ylipäätänsä käsitellä näin monimutkaisia asioita. Valtamediassa ei tulla näkemään keskustelua asiasta, toisin kuin monissa muissa maissa. Demokratian välttämätön edellytys, avoin ja kriittinen media, on Suomessa yhä hatarampi.

YK:ssa sopimusta koskeviin kysymyksiini vastattiin myös kertomalla, että asia ei lopulta koske lainkaan ”meitä” (rikkaita länsimaita) vaan nimenomaan valtioita, joilla on ”eniten ongelmia ja jotka kantavat suurimman taakan”.

Sikäli väite on tietysti totta, että globaalit massaliikkeet kulkevat pääasiassa yhteen suuntaan, pois kehittyvistä ja alemman tulotason maista eli Lähi-Idästä, Afrikasta, Aasiasta, Etelä-Amerikasta – kohti kehittyneitä, korkean tulotason ja hyvinvoinnin maita. Niinpä nämä sopimukset todella käsittelevät aivan muita kuin vaikkapa suomalaisia ulkomaille muuttavia ihmisiä.

smartcapture

For the effective implementation of the Global Compact, we require concerted efforts at global, regional, national and local levels, including a coherent United Nations system.

Haluavatko kehitysmaiden ihmiset sitten tulla tänne? Aivan varmasti ja tietysti.

Marrakechin kokouksen jälkeen meidän velvollisuuttamme hyväksyä tuon halun konkreettiset seuraukset on taas hieman vaikeampi kyseenalaistaa.

 

Fasisteja siellä, fasisteja täällä

/ Riikka / 2 kommenttia

capitalism-152815_1280

”Viime vuosina on nähty tieteen ja tutkimustiedon vähättelyä. On kuultu maalailuja siitä, miten oikeassa kansa on – ja parempi kuin muualla. On kannustettu oman kansan, omien sankareiden ihailuun. Kaikki osaavat jo syyttää poliittisia vastustajiaan uuskielellä hämäämisestä. Oudot ilmaisut, kuten ”enemmistön oikeudet” tai ”elintasopakolaiset” tavanomaistuvat. Naisvihastakin on ollut merkkejä.”

”Edessä näyttävät olevan varsinaiset äänestäjän markkinat: tarjolla on monenmoista ajattelumallia, myös autoritarismia ja kansallismielisyyttä.”

***

Lähetin Suomen Kuvalehden Kirjeet-palstalle lyhyen, 1000 merkin kommentin 17.8. lehdessä julkaistuun dosentti Hanna Ojasen fasismia käsittelevään näkökulmaan, joka etenkin somessa sai paljon huomiota. Kommenttia ei kuitenkaan julkaistu, joten tässäpä tämä. [Muokkaus: kommentti julkaistiin Suomen Kuvalehden seuraavassa numerossa 7.9.]

***

Dosentti Hanna Ojanen etsi suomalaisesta yhteiskunnasta fasismin merkkejä (SK 17.8.). Lukijalle kävi selväksi, että Ojanen tarkoitti fasismilla EU-, globalisaatio- ja maahanmuuttokriittisyyttä sekä kansallismielisyyttä. Tällainen luenta on ongelmallista historiallisesti ja poliittisesti, niin akateemisessa kuin arkipäivän merkityksessäkin.

Vaikka tutkija ei ymmärtäisi, että turvapaikkainstituution väärinkäyttö tai globaalin siirtolaisuuden aiheuttamat ongelmat ovat todellisia, ilmiöstä puhumisesta ei tule fasismia. Myöskään liberalistisen ja vasemmistolaisen tutkimuksen yksipuolisuuden arvosteleminen ei ole fasismia.

Yksilöstä ei tule fasistia, vaikka hän suhtautuisi omaan yhteisöönsä, kansaansa tai maahansa eri tavalla kuin muihin. Itse asiassa tämä on lajillemme luontevaa, ja usein kaikenlaisen hyödyllisen toiminnan, kehityksen ja mielenterveyden edellytys.

Fasismia henkiväksi uskomassaan nukkekaupassakin Ojanen oli ehkä lähempänä toista, paljon laajemmalle levinnyttä ismiä, nimittäin kapitalismia.

Ei kannata alinomaa huutaa ”susi tulee!”, jos on yksinkertaisesti vain eri mieltä.