Suomen osalta GCM:n (Global Compact for Safe, Orderly and Regular Migration) ujuttaminen maahanmuuttopolitiikan osaksi alkoi 19. syyskuuta 2016, kun Helsingistä kohti New Yorkia lähti korkean tason delegaatio. YK:n 71. yleiskokous järjestettiin 20-24.9.2016.

Suomen valtuuskuntaa johti tasavallan presidentti Sauli Niinistö. Mukana olivat ministerit Timo Soini, Kai Mykkänen ja Pirkko Mattila.

Soini ja Mattila kuuluivat tuolloin perussuomalaisiin. Perussuomalaisten eduskuntaryhmää ei informoitu kokousten maahanmuuttoasioista tai käyntiin saatetusta GCM-prosessista, kuten ei usein muistakaan ministeriryhmän tekemisistä.

New Yorkissa pidettiin kaksi pakolaisiin ja maahanmuuttoon keskittyvää kokousta, joista toista isännöi YK:n pääsihteeri Ban Ki-moon ja toista Yhdysvaltain presidentti Barack Obama. Molempiin kokouksiin osallistuivat Timo Soini ja Kai Mykkänen.

Monet pakolaistutkijat ja kansalaisjärjestötoimijat odottivat New Yorkin kokoontumiselta jopa Geneven sopimuksen tasoista uutta ”suvaitsevampaa” asiakirjaa, josta tulisi valtioita velvoittava – siis koko turvapaikka- ja pakolaisinstituution muovaamista uudelleen, heijastelemaan ”uutta todellisuutta”, jossa pakolaiskriisi, Euroopan turvapaikkakriisi ja esimerkiksi Syyrian konflikti olivat merkittävässä roolissa.

Barack Obaman isännöimästä kokouksesta, johon osallistui 17 kehittynyttä maata ja joukko vähemmän kehittyneitä, saatiin neuvottelutulokseksi 4,5 miljardia dollaria lisää rahaa pakolaisten auttamiseen ja lasten kouluttamiseen. Osallistujamaat lupasivat tarjota uudelleensijoituspaikan 360 000 pakolaiselle.

Ban Ki-moon ehdotti omassa kokouksessaan – siis GCM:ää alustavasti valmistelevassa valtioiden kokoontumisessa – että YK:n jäsenmaat ottaisivat vuosittain vastaan kymmenen prosenttia maailman kaikista liikkeellä ja leireillä olevista pakolaisista. Tähän ei suostuttu.

Kokouksesta toimitettiin julistus, jossa kirjataan vuonna 2018 pidettävästä (Marrakechin) kokouksesta. Julistuksen muu teksti on hyvin tyypillistä YK-kieltä: kaunista puhetta, ihmisoikeuksia, kunnioittamista, tarpeita, tarkastelua, keskittymistä, sitoutumista, mahdollisuuksia, lupaamista, pakolaisia, siirtolaisia, muukalaisvihaa, hyvin vähän konkretiaa.

Mobility, horizons, rights, needs, dignity, global sitä ja global tätä.

Tällaiset tekstit on helppo sivuuttaa, koska niissä ei oikeasti sanota mitään. YK – ja nykyään pitkälti myös EU – tuottaa vastaavaa tekstiä ja jargonia sivukaupalla joka päivä. Niitä lukevat lähinnä virkamiehet ja opinnäytteitä tekevät opiskelijat.

Juuri tähän GCM:n puolustajatkin ovat vedonneet: asiakirjassa ei oikeasti sanota tai velvoiteta mitään.

Väitteeseen kiteytyy aika paljon koko globaalin byrokratian mielettömyyttä – miksi ihmeessä näitä abstrakteja käsitekokoelmia sitten hirveällä rahalla ja energialla väännetään, jos niillä ei ole mitään vaikutusta?

En kuitenkaan niele velvoittamattomuuden väitettä tämän kompaktin kohdalla.

The Global Compact carries a strong human dimension to it, inherent to the

migration experience itself.

Lisää ideologista vipuvoimaa maahanmuuton edistämiseksi

Koko maahanmuuttoa ja siirtolaisuutta edistävä ideologia, monikultturismi, globalismi ja nykyään myös liberalismi perustuvat pitkälti nimenomaan julistuksellisuuteen ja epäselvään kieleen. Abstraktit ja pinnalliset käsitteet ja muotoilut muuttuvat voimakkaiksi jatkuvan toiston avulla.

Toistoa suorittavat oikeamieliset poliitikot, kansalaisjärjestöt, poikkikansalliset ja hallitustenväliset elimet, liberaali media, valtava oikeustoimijoiden, kuten pakolaislakimiesten ja ihmisoikeusaktivistien, joukko sekä yhä enemmän myös kaupalliset toimijat, jotka käyttävät ”eettisyyttä” brändäykseen eli siis mainontakeinona.

The Global Compact builds upon its recognition that migration is a multidimensional reality of major relevance for the sustainable development of countries of origin, transit and destination, which requires coherent and comprehensive responses.

Tällä käsitteiden aikaansaamalla dynamiikalla ja erilaisilla arkitoimintaan siirtyneillä käytännöillä on lopulta huomattavan suuri rooli maahanmuuttopolitiikan muotoutumisessa, etenkin juuri Suomen kaltaisissa maissa. Kuten olen aiemminkin selittänyt, Suomen ei olisi tarvinnut lainsäädäntönsä tai kansainvälisten sopimustensa puitteissa noudattaa läheskään niin liberaalia maahanmuuttopolitiikkaa kuin se on yli 20 vuotta jo noudattanut. Maahanmuuttopolitiikkamme on – syistä, joiden avaaminen ei mahdu tähän kirjoitukseen – huomattavasti liberaalimpaa, kaikilla osa-alueillaan, kuin mihin pelkkä erilainen lainsäädännöllinen ja oikeudellinen tulkinta antaisivat mahdollisuuksia.

Mitä laajemmalle levinnyttä ja voimakkaampaa maahanmuuttoteollisuus ja byrokratia ovat, sitä enemmän vipuvoimaa liberaali ”suvaitsevaisuus” saa suhteessa rajoittavaan politiikkaan. Tämä on nähty muutaman viime vuoden aikana Suomessa monta kertaa. Pelkkä tarpeeksi kovaa huutava kansalaisjärjestö- ja mediakenttä saa polvilleen niin maahanmuuttoviraston kuin sisäministeriönkin. Ehkä jopa tuomioistuimet?

Globaalin liikkumisen periaate: irti maahanmuuton eri kategorioista

Oleellisin kansallinen ja kansainvälinen muutos maahanmuuttopolitiikan käsitteellisellä ja käytännöllisellä tasolla on viime vuosina ollut se, että turvapaikan ja kansainvälisen suojelun hakeminen linkitetään jollain tavalla sellaiseen pääasiassa kehitysmaista lähtevään siirtolaisuuteen tai ihmisten liikkumiseen, jota ei aja suojeluntarve.

Kyse ei valitettavasti ole siitä, että vihdoin ymmärrettäisiin, miten paljon esimerkiksi Eurooppaan suuntautuneissa ”mixed migration”-virroissa on muita kuin aidosti suojaa tarvitsevia tai kuinka merkittäviä tekijöitä kohdemaan sosiaaliturva, hyvinvointijärjestelmä ja liberaali maahanmuuttopolitiikka ovat ihmisvirtojen suuntaamisessa ja salakuljettajien ansaintalogiikassa. Myöskään kyse ei ole siitä, että vihdoin ymmärrettäisiin, miten toimimaton järjestelmä koko turvapaikkainstituutio on.

Ei, kyse on päinvastoin siitä, että niille alemman kehitysasteen maista saapuville ihmisille, jotka eivät saa kansainvälistä suojelua – mutta jotka usein silti hakevat sitä – vaaditaan nyt samoja oikeuksia kuin suojeluaseman saaneille. Vielä rautalangasta vääntäen: Kaikki rajojemme yli saapuvat halutaan nähdä ”yhtä tärkeinä”, riippumatta siitä, mitä turvapaikkaselvityksestä ilmenee. Kielteisellä turvapaikkapäätöksellä ei tässä ajatuksessa ole mitään merkitystä. Se ei saa siis toimia maahanmuuttoa rajaavana elementtiä.

Promote multi-lingual, gender-responsive and evidence-based information campaigns and organize awareness-raising events.

Tosiasia on, että kielteinen turvapaikkapäätös on jo nyt menettänyt merkityksensä. Kielteisen päätöksen saaneita ei haluta palauttaa, kielteisen päätöksen saaneille halutaan antaa työlupa, kielteisen päätöksen saaneita kutsutaan ”paperittomiksi”, joille taas täytyy saada lukuisia oikeuksia ja palveluita. Usein kaikkia rajan yli saapuvia turvapaikkaa hakevia ihmisiä kutsutaan ”pakolaisiksi” ja käsitellään julkisessa keskustelussa samalla tavalla. Näitä kaikkia tapauksia yhdistää se, että niissä vedotaan ihmisoikeuksiin. Paikoin maahan jäämistä voidaan perustella myös esimerkiksi vaivattomuudella, työllisyysnäkökulmilla tai vain vaihtoehdottomuudella. Mikään näistä ei kestä kriittistä tarkastelua, mutta sillä ei ole merkitystä maahanmuuttodiskurssissa, jota ohjaavat aivan muut seikat kuin tosiasiat.

GCM:n korostama tarve saada aikaan nimenomaan säännöllistä (”regular”) maahanmuuttoa epäsäännöllisen (”irregular”) sijaan edustaa juuri tätä. Selkokielelle muunnettuna se tarkoittaa, että kehitysmaiden ihmisillä täytyy olla ”laillisia reittejä” tulla maahan, jotta heidän ei tarvitsisi tulla rajalle hakemaan turvapaikkaa. Turvapaikanhakua pidetään yleisesti vaarallisena ja kalliina, sen nähdään tukevan salakuljettajia ja muuta rikollista toimintaa sekä aiheuttavan epävakautta. Näiden maasta toiseen kulkevien ihmisten, jotka eivät pakene hengenhädässä, pitäisi – tämän politiikan mukaan – päästä maahan muuta reittiä.

Raja yhtäältä laillisen ja laittoman ja toisaalta humanitaarisen ja ei-humanitaarisen maahanmuuttajan välillä on koko ajan häilyvämpi, ja tämä nimenomaan on sekä maahanmuuttoon ideologisesti että taloudellisesti suhtautuvien intressien mukaista. Juuri tähän väliin iskee GCM-sopimus.

Develop and improve national policies and programmes relating to international labour mobility.

Vastaavasti ”työperäisen” maahanmuuton kategoria eroaa yhä vähemmän muista ryhmistä – silläkin tarkoitetaan samaa asiaa, kehitysmaista saapuvaa ihmismassaa, tässä tapauksessa halpatyömarkkinoille töihin tulevia kouluttamattomia tai vähän koulutettuja ihmisiä. GCM-sopimuskin korostaa omaa tarkoitustaan juuri sillä, että länsimaat tarvitsevat työvoimaa. Viime viikkojen vyörytys myös Suomessa aiheen tiimoilta on ollut suurta. Kategorioiden sekoittaminen on vain osin tahatonta ja ymmärtämättömyyteen liittyvää.

On toki olemassa toisenkinlaista siirtolaisuutta. Mutta korkeakoulutetuille, akateemisille osaajille, joista maapallon osaamiskeskittymät kilpailevat, ei kirjoiteta YK-sopimuksia tai pidetä julistuksellisia puheita – työperäisyys tässä yhteydessä tarkoittaa siis aina maahanmuuttoa, joka saapuu alemman kehityksen tai tulotason maista.

Sopimus tekee maahanmuuton rajoittamisesta yhä vaikeampaa

GCM-sopimus tulee ehdottomasti vaikuttamaan kansalliseen ja EU-tason maahanmuuttopolitiikkaan, erityisesti Suomessa, jossa ei ole olemassa juuri minkäänlaisia vahvoja rajoituksia ajavia puskureita, yhtä oppositiopuoluetta lukuun ottamatta. GCM uppoaa kuin kuuma veitsi voihin sellaisiin maihin, joille on erityisen tärkeää näyttäytyä kansainvälisillä areenoilla sovinnollisesti, tottelevaisesti ja ”kunnianhimoisesti”.

Toisaalta on täysin perusteltua uskoa, että sopimus vaikuttaisi juridisesti myös common law -oikeusjärjestelmään nojaavissa maissa (Yhdysvallat ja Australia eivät allekirjoitakaan sopimusta). On myös täysin selvää, että sopimus ei ainakaan heikennä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen suvereniteettivastaista tulkintatapaa. Päinvastoin se mitä ilmeisimmin tulee vahvistamaan sitä ja koko normatiivista ihmisoikeuskompleksia. Tällä lienee ennen pitkää selvä vaikutuksensa myös Suomeen.

Tapasin toissaviikolla New Yorkissa GCM-sopimuksen valmisteleviin virkamiehiin kuuluvan Jonathan Prentice’in (Chief of Office of The Office of the Special Representative for International Migration). Totesin hänelle, että GCM on voimakas ”pehmeä instrumentti”, joka ehdottomasti tulee muuttamaan tulevaa maahanmuuttopolitiikan lainsäädäntöä ja käytäntöä etenkin normeja kirjaimellisesti seuraavissa maissa. Hän oli kanssani eri mieltä ja totesi saman asian kuin monet häntä ennen: sopimus ei ole sitova eikä velvoittava.

Juridisella sitovuudella ei kuitenkaan ole tässä tapauksessa juuri mitään merkitystä. Kaikki tietävät, että mitään juridisesti velvoittavaa sopimusta ei turvapaikkamaahanmuuton suhteen saataisi enää aikaiseksi. Geneven sopimukseen ei uskalleta kajota, koska mitään läheskään yhtä sitovaa ja voimakasta ei kyettäisi saamaan aikaiseksi. Pakolaissopimus on aikansa lapsi. Täysin vanhentunut, mutta minun mielestäni toki eri syistä kuin YK:n.

Eivät monet muutkaan ihmisoikeustyökalut ole juridisesti velvoittavia – siitä huolimatta ne vaikuttavat politiikkaan ja päätöksiin, ja niihin on mahdollista vedota.

Miksi sopimuksen arkkitehditkään eivät uskalla seistä sen takana? Pelkäävätkö ne populismia?

We commit to promote an open and evidence-based public discourse on migration and migrants in partnership with all parts of society, that generates a more realistic, humane and constructive perception in this regard.

Demokraattinen yhteiskunta ja maahanmuuttokritiikin hiljentäminen

Yhdenkään järkevän maan ei pitäisi allekirjoittaa GCM-sopimusta eikä mitään muutakaan kansainvälistä tai globaalia instrumenttia, joka koskettaa kansallista maahanmuuttopolitiikkaa. On suunnattoman surullista, että tällainen asia näyttää menevän Suomessa läpi seremoniallisesti, ilman että asiasta on edes keskusteltu parlamentaarisella tasolla. Ennen perussuomalaisia (tai oikeastaan Jussi Halla-ahoa) suomalaista maahanmuuttopolitiikkaa tehtiin juuri näin ja ainoastaan näin, kansainvälisissä kabineteissa ja suomalaisten virkamiesten huoneissa.

Hyväksyvätkö kansalaiset tämän vielä vuonna 2018?

Itse olen niin kyyninen, etten edes usko, että Suomen neuvottelijat ovat ymmärtäneet, mistä on kysymys. Kunhan taas ollaan ”hyvän asian puolella” ja tuetaan YK:n kestävän kehityksen tavoitteita. Julkisuudessa esillä olleet virkamiehet ovat esittäneet asian niin kuin kyseessä olisi sopimus, joka vastaa yksiselitteiseen ja lähinnä tekniseen ongelmaan yksiselitteisillä tavoilla, hyödyttäen kaikkia osapuolia. Näin ei tietenkään ole. Maahanmuuttoon niin kansallisella kuin globaalilla tasolla liittyy valtavia poliittisia ja taloudellisia intressejä ja ristiriitoja, voittajia ja häviäjiä, eikä ongelmaa voi ratkaista teknisesti.

Toisaalta sopimusta on lähestytty ainoastaan juridisen luennan kautta. Tämä on aivan liian yksipuolista ja häivyttää suuren osan sopimuksen vaikutusalasta ja politiikan mekanismeista.

Stopping allocation of public funding or material support to media outlets that systematically promote intolerance, xenophobia, racism and other forms of discrimination towards migrants, in full respect for the freedom of the media.

Myöskään Suomen medialla ei ole minkäänlaisia edellytyksiä ottaa asiasta selvää tai ylipäätänsä käsitellä näin monimutkaisia asioita. Valtamediassa ei tulla näkemään keskustelua asiasta, toisin kuin monissa muissa maissa. Demokratian välttämätön edellytys, avoin ja kriittinen media, on Suomessa yhä hatarampi.

YK:ssa sopimusta koskeviin kysymyksiini vastattiin myös kertomalla, että asia ei lopulta koske lainkaan ”meitä” (rikkaita länsimaita) vaan nimenomaan valtioita, joilla on ”eniten ongelmia ja jotka kantavat suurimman taakan”.

Sikäli väite on tietysti totta, että globaalit massaliikkeet kulkevat pääasiassa yhteen suuntaan, pois kehittyvistä ja alemman tulotason maista eli Lähi-Idästä, Afrikasta, Aasiasta, Etelä-Amerikasta – kohti kehittyneitä, korkean tulotason ja hyvinvoinnin maita. Niinpä nämä sopimukset todella käsittelevät aivan muita kuin vaikkapa suomalaisia ulkomaille muuttavia ihmisiä.

For the effective implementation of the Global Compact, we require concerted efforts at global, regional, national and local levels, including a coherent United Nations system.

Haluavatko kehitysmaiden ihmiset sitten tulla tänne? Aivan varmasti ja tietysti.

Marrakechin kokouksen jälkeen meidän velvollisuuttamme hyväksyä tuon halun konkreettiset seuraukset on taas hieman vaikeampi kyseenalaistaa.