Integrointia, kotouttamista ja strategioita

kuva

Uuden talousjärjestelmän periaatteet (Lapin Kansa, syksy 2015)

”Kotouttaminen” (tai kotoutuminen) on jälleen yksi termi, joka kuin huomaamatta on imeytynyt vallitsevaan poliittiseen kieleen, vaikka se on normatiivisesti ja ideologisesti yhtä latautunut kuin esimerkiksi suvaitsevaisuus, monikultturismi tai moninaisuus. Henkilökohtaisesti suosin termiä integrointi kuvaamaan sitä, miten maahanmuuttajat tulevat (tai ovat tulematta) osaksi yhteiskuntaa, olipa kyse kulttuurisesta, sosiaalisesta, poliittisesta tai taloudellisesta osallistumisesta. Kotouttaminen on myös terminä hyvin yksisuuntainen – se kuvaa sitä, miten vastaanottava maa kotouttaa. Integrointi tai sopeutuminen ovat termeinä huomattavasti tasapuolisempia ja antavat vastuuta muuttaville ihmisille itselleen. Seuraavassa arkistojen kätköistä teksti kotouttamisesta, vuodelta 2015.

Vielä ”pakolaiskriisin” ollessa käynnissä kohtaamme seuraavaksi ”kotouttamiskriisin”. Kotoutuminen ei toki ole ollut ongelmatonta aiemminkaan (ks. Kotouttamisen bisnes), mutta jatkossa tilanne pahenee entisestään. Jo yksinomaan volyymi – kotouttamista tarvitsevien ihmisten kasvava määrä – on sellainen, että terveelläkin valtiontaloudella olisi nikoteltavaa. Puhumattakaan todellisesta tilanteestamme, joka on kaikkea muuta kuin taloudellisesti terve. Poliittisilla päättäjillä ja virkamiehillä ei tunnu olevan käsitystä tilanteesta eikä varsinkaan sen vaatimista toimista.

Suomalaisessa maahanmuutto- ja kotoutumispolitiikassa kyse on yksinomaan reaktiivisista toimista, jotka kohdistuvat kulloinkin ilmentyneeseen ongelmaan tai ”haasteeseen”. Selvitysryhmä perustetaan, kun vettä tulee jo katon läpi. Poliitikot pyrkivät selviytymään yhdestä haastattelusta kerrallaan eikä mediasta ole heitä kovistelemaan. Hankkeiden taloutta (so. kustannuksia) avataan pienin askelin, miljoona kerrallaan, seuraava budjetti kerrallaan, mutta kokonaisnäkemystä kukaan ei uskalla sanoa ääneen, sillä se saattaisi vaikuttaa haitallisesti henkilön uudelleen valintaan ja urakehitykseen. Suomen toiminta maahanmuuton suhteen on poukkoilevaa hätätilojen paikkaamista jopa verrattuna useimpiin muihin Euroopan valtioihin. Pitkän tähtäimen näkökulma otetaan käyttöön ainoastaan silloin, kun on yksiselitteistä, että nykyhetkestä ei voida löytää edes hyvällä mielikuvituksella mitään positiivista. Looginen ihminen kuitenkin ymmärtää, että jos asiat menevät vaikkapa 20 vuotta koko ajan huonompaan suuntaan, ne eivät yhtäkkiä 21. vuodesta alkaen ala olla hyvin.

Toisaalta, miten voisimme vaatia kokonaisnäkemyksiä tai realistisia arvioita poliitikoilta, joiden ensisijainen tehtävä liittyy imagoon ja puheeseen, kun sellaisia ei ole edes asiantuntijoilla. Ihmiskunta on olevinaan älykäs, mutta ainakaan Suomessa sen kognitiivinen parhaimmisto ei edes kykene laskemaan yhteenlaskuja. Joku nieli todesta sen hubbabubban, että globaali maailma on niin kompleksinen ja epävarma, että sitä ei voida lainkaan ymmärtää. Yhteenlaskuja!

Suomi tarvitsisi strategian, todellisen maahanmuutto- ja kotouttamisohjelman. Ei sellaista kuin ”valtion maahanmuuttostrategia”, joka ”painottaa työllisyyskysymyksiä ja syrjimättömyyttä” ja haluaa, että ”Suomeen muuttavat ja asettuvat ihmiset on otettava mukaan rakentamaan maan tulevaisuutta” tai sellaista kuin ”valtion kotouttamisohjelma”, joka haluaa tukea ”maahanmuuttajien osallisuutta” ja luonnollisesti – ”edistää maahanmuuttajien työllisyyttä”.

Suomi tarvitsee oikean ja realistisen ohjelman, jossa aluksi nöyrästi myönnettäisiin, että nykyinen homma ei toimi. Ehkä me emme ole epäonnistuneet sen pahemmin kuin muutkaan, mutta että homma ei toimi. Humanitääristen maahanmuuttajien kotoutus ei toimi, he eivät työllisty eikä liberaali monikulttuurinen hyväilypolitiikkamme auta heitä integroitumaan. Tarvitsemme täysin toisenlaista politiikkaa. Ja koska rahaa ei ole, täytyy se saada yksinkertaisesti riittämään paremmin.

Strategiassa pitäisi myös pohtia tehdä selväksi, mikä on valtion ja yhteiskunnan rooli, mikä yksilöiden. Samaten siinä pitäisi selvästi määritellä valtion tehtävät ja se, missä määrin yksityinen ja kolmas sektori ottavat osaa vastaanotto- ja kotouttamistoimintaan. Tällä hetkellä yritysten toiminta on kuin villi länsi eikä kukaan tunnu tietävän, kuka on vastuussa, mitä vaaditaan, mitkä ovat standardit. Olen kommentoinut asiaa mm. eilen Iltalehdessä ja toissa viikolla Ylessä, vanhempi juttu Helsingin Uutisissa.

Oleellisinta olisi ottaa kotouttamisen määritelmävastuu pois humanisteilta ja palauttaa se valtiokeskeisen ja realistisen ajattelun piiriin. Kuuluu yksilön omaan vastuuseen opetella tiettyjä asioita uudesta yhteiskunnasta ja auttaa itse itseään. Valtion kannalta oleellisinta on työllistyminen sekä lakien ja sääntöjen noudattaminen. Samanaikaisesti olisi merkityksellistä ymmärtää, että kehitysmaista suuntautuvan siirtolaisuuden vaikutus yhteiskunnallemme ei tule koskaan yltämään sellaiseen hyötyyn kuin esimerkiksi korkeakoulutettujen länsimaalaisten työperusteinen muutto. Päinvastoin, tämän siirtolaisuuden mukanaan tuomat ongelmat on syytä tunnustaa. Näiden asioiden ääneen sanominen ei tee kenestäkään paholaista, ja tahot, jotka tällaista yrittävät esittää, tulisi ymmärtää kontekstissaan: he elävät ideologiasta, kirjaimellisesti ja kuvaannollisesti.

Koska hyvinvointiyhteiskunta ei tule kestämään käynnissä olevaa prosessia, kuten olen useaan kertaan argumentoinut, valtion holhouspolitiikka vähenee kuin itsestään. Yhdistettynä maahanmuuttoon ja useisiin kulttuuriltaan hyvin etäisiin ryhmittymiin seuraus ei välttämättä ole kuitenkaan hyvä, vaikka holhoamisen vähentäminen sitä muuten olisikin. Noidankehä on valmis: Kotouttamisen hoitamatta jättäminen tuo lisää ongelmia. Koska töitä ei ole tarjolla, kotouttamista tehdään yhä enemmän ”muilla tavoin”, siis näennäisesti aktivoimalla maahanmuuttajia erilaisiin taloudellisesti ja inhimillisesti hyödyttömiin askareisiin. Koska nämäkin vaativat koko ajan yhä enemmän varoja (joita perustellaan sillä, että kotouttamatta jättäminen aiheuttaa lisää ongelmia), pitää resursseja siirtää muista yhteiskunnan sosiaalitoiminnoista maahanmuuton puolelle. Näin ollen maahanmuuton ja kotouttamisen sektorin mylly pyörii yhä kiihtyvällä tahdilla, mutta sen tuotos on heikko. Kyse ei ole vain taloudesta, vaan sosiaalisista ja inhimillisistä seikoista, niin maahanmuuttajien kuin muidenkin suhteen. Ja kuten professori Matti Virén eilen huomautti, asia ei suinkaan parannu ajan myötä, kuten usein otaksutaan – se pahenee.

kotokoutus

Opi nyt suomen kieltä kotokoutusasiantuntijoiden kanssa!

 

Kotouttamisesta on tullut ryyppy, jolla vastentahtoisesti suuhun tungettu maahanmuutto-vaahtokarkki saadaan kurkusta alas. Kotouttamisen resurssien lisääminen on välttämätöntä, kun tilanne kerran on tämä. Ikävä tosiseikka vain on se, että tilanne tulee tästä lähin aina olemaan tämä, jos sen perussyihin ei puututa. Toinen ikävä tosiasia on, että niin kauan kuin kotouttaminen ei ole konkreettista, tavoitteellista ja yksinkertaisesti mitattavissa, mikään ei muutu. Siirtolaispolitiikan pitäisi olla sellaista, että yksikään taho ei näin suoraan pääsisi hyötymään maahanmuuton ja kotouttamisen lisäämisestä. Valtion ja suomalaisen yhteiskunnan tulisi olla huomion keskipisteessä – ei irakilaisten miesten, kotoutumisen tutkijoiden, konsulttifirmojen, S2-firmojen, kansalaisjärjestöjen, rasismitutkijoiden, maabrändääjien…

Kiiluvasilmäiset rajojen avaamista vaativat aktivistitkin kertovat vain siitä, että valtiomme on vielä hyvä ja kunnossa – heillä on varaa. Pidettäköön tätä lakmustestiä heidän ainoana roolinaan ja jätettäköön tulevaisuuden kannalta merkityksellinen päätöksenteko siihen nimitetyille tahoille.

Ks. myös:

Kotouttaminen ja palkkojen alentaminen

Kotouttamisen bisnes


Riikka Purra, ehdolla Kirkkonummella, nro 101.

Ylen vaaligalleria

HS:n vaalikone

”Paperiton” ja ”tutkija” yhteen soppii

marching-306698_960_720

Helsingin Uutisten jutun mukaan Helsingissä mielenosoitustaan pitävät kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneet ovat esittäneet valtuustolle vaatimuslistan, jossa kirjataan esimerkiksi vaatimuksesta saada majoitus, riittävä toimeentulo käteisellä, terveydenhuolto, terapiaa ja kunnon henkilökortti. Irvileukainen voisi todeta, että listasta puuttuu enää oikeastaan autoetu. Tosin majoitusvaatimus lienee rajattu hyvien liikenneyhteyksien päähän, mahdollisimman lähelle keskustaa.

En usko, että kyseiset ihmiset itse näitä listojaan ilkeävät keksiä, vaan taustajoukoissa on runsaasti erilaisia vasemmistolaisia aktivistiryhmittymiä. Yliopistoporukat ovat olleet vahvasti edustettuna useissa vetoomuksissa – viimeksi eilen minua pyydettiin osallistumaan erääseen, jonka sanamuodot vastasivat tätä ”turvapaikanhakijoiden vetoomusta”. Muutama viikko sitten mediassakin julkaistiin pitkä lista yliopistoporukoiden nimiä, jotka vaativat muutosta Suomen epäinhimilliseen maahanmuuttopolitiikkaan. Yhtenä iltana aloin käydä listaa läpi, ihan vain selvittääkseni, kuinka monen duuni ja/tai tutkimuskohde ihan eksplisiittisesti liittyy joko maahanmuuttoon tai ylipäätänsä veronmaksajien rahan jakamiseen. En jaksanut kovin pitkälle, mutta ehkä tämä kertoo, mikä näissä vetoomuksissa on ongelmana.

Suomen epäinhimillistä maahanmuuttopolitiikkaa vastustivat siis muun muassa (koko lista täällä):

·         sosiologi, sukupuolentutkimus, kulttuurintutkimus, diskurssit, narratiivit

·         humanisti, naistutkija

·         sosiologi

·         kasvatustieteilijä

·         sosiologi, identiteetti, globaalisuus, media, kulttuuri

·         maahanmuuttajatutkija

·         sosiologi, kulttuurintutkimus

·         sosiaalipolitiikka, hyvinvointitutkimus, moninaisuus

·         sosiologi

·         sosiaalitieteilijä, maahanmuuttajatutkija

·         sosiologi

·         mediatutkija

·         maahanmuuttajatutkija, kulttuuri

·         maahanmuuttajatutkija

·         mediatutkija, globalismi

·         nuorisotutkija

·         sosiaalitieteilijä, sukupuolentutkimus, kriittinen teoria

·         maahanmuuttajatutkija, identiteetti

·         maahanmuuttajatutkija, sosiologi

·         maahanmuuttajatutkija

·         sosiologi

·         sosiaalitieteilijä, kulttuuri, performatiivisuus

·         sosiaalitieteilijä, maahanmuuttajatutkija

·         sosiologi, maahanmuuttajatutkija

·         sosiologi

·         mediatutkija, maahanmuuttajatutkija

·         sosiaalipsykologi

·         naistutkija

·         yhteiskuntatieteilijä, monikulttuurisuus, vähemmistöt, kriittinen teoria

·         maahanmuuttajatutkija

·         vähemmistötutkija, maahanmuuttajatutkija

·         maahanmuuttajatutkija

·         maahanmuuttajatutkija

·         maahanmuuttajatutkija

·         monikulttuurisuustutkija

·         historioitsija, rasismi, rotu, liikkuvuus, kulttuuri

·         humanisti, feminismi, queer

·         sosiologi, eriarvoisuus

·         humanisti, kulttuurienvälisyys

·         valtiotieteilijä, sukupuolentutkimus, kehitysmaatutkimus

·         sosiaalitieteilijä, aktivismi, vähemmistöt

·         yhteiskuntatieteilijä, naistutkimus, sosiaalipolitiikka

·         sosiaalityön tutkija

·         yhteiskuntatieteilijä, feminismi, queer, islam

·         kansantaloustieteilijä, köyhyys, eriarvoisuus

·         kasvatustieteilijä, perhetutkija, sosiaalityön tutkija

·         maahanmuuttajatutkija

·         sosiaalipolitiikan tutkija, hyvinvointitutkimus, sosiaaliturvan tutkija

·         mediatutkija

·         sukupuolentutkija

·         sosiologi

·         maahanmuuttajatutkija, sosiaalityön tutkija

·         mediatutkija

·         maahanmuuttajatutkija, rasismi

·         maahanmuuttajatutkija, paperittomuus, biopolitiikka

·         mediatutkija, vähemmistötutkija

·         kielitieteilijä

·         maahanmuuttajatutkija

Kuten olen useissa kirjoituksissa tuonut esille, vasemmisto (laajasti ymmärrettynä) haluaa, että turvapaikan saaneen ja sitä ilman jääneen välillä ei olisi mitään eroa. Että ”paperiton” ei eroaisi paperillisesta. Että mantereita kiertävä panglobaali seikkailija ei eroaisi poliittista vainoa pakenevasta ihmisestä.

Tämä on täysin kestämätöntä. Se, että viranomaiset eivät kykene laittamaan päätöksiä toimeen, on täysin kestämätöntä. Se, että tämä leiri tuottaa yhä absurdimpia vaatimuksia, joita kukaan ei edes vastusta, on kestämätöntä. Suomalaisesta oikeusvaltiosta murennetaan pohjaa. Suomalaisten päätöksentekijöiden ja viranomaisten ratkaisuilta viedään pohja.

Se, että vasemmistolla (yhtä laajasti ymmärrettynä) ei ole enää muunlaisia heppoja kuin ”paperittomat” ja seksuaali-identiteetiltään erilaiset, on heidän asiansa, mutta eihän nyt koko maan tarvitse sentään olla samaa mieltä?

Muutos ja tulokkaat – ideologian monet kasvot

450px-Heracleum_mantegazzianum_(Meise)_JPG1a.jpg

Jättiputki, Heracleum mantegazzianum (kuva: Wikipedia)

Muutoksen ja liikkeen käsitteet ja metaforat esiintyvät lähes kaikilla elämän sektoreilla. Niihin ei voi olla törmäämättä talouden, politiikan, yhteiskunnan tai kulttuurin alueilla. Ne kuuluvat olennaisesti nykyaikaiseen liberalistiseen (tai eksaktimmin postliberalistiseen) sanastoon. Ne ovat managerialistisen ja uusliberalistisen opin keskiössä. Toisaalta niitä hyödynnetään myös vasemmalla ja kriittisessä ajattelussa.

Monikultturismi (tai nykyään erilaiset diversiteetti-suuntaukset) hyödyntävät käsitteitä paljon, ja useimmat ihmiset sivuuttavat ne kiinnittämättä niihin mitään huomiota. Niistä on tullut valtavirtaa, uutta todellisuutta, doxaa, intuitiivista.

Muutos on hyväksi, poistu mukavuusalueeltasi, kohtaa haasteet, ole älykäs oppija, haasta itsesi, katso asiaa toisin. (Mutta älä. ole. kriittinen. tätä. puhetapaa. kohtaan.)

Erilaisuuden, luonnollisen ja kannustettavan liikkeen ja muutoksen sekä monimuotoisuuden rinnalle on tullut myös resilienssin käsite, joka kuvaa sitä, miten muutoksia ja kompleksisuutta tulee sietää ja kestää ja siitä oppia. Luonnollista dynaamisuutta ei tule kavahtaa eikä yrittää padota, se tulee hyväksyä, sitä tulee kannustaa ja juhlistaa. Lopulta se voi tehdä asiat paremmiksi kuin ne ovat koskaan olleet. Ja vaikka ei tekisikään, mitä sitten.

Ateistinen ja rationaalinen yksilö ei tarvitse paratiisia edessäpäin eikä historiaa takanapäin – nyt on nyt ja vain muutos on totta.

Yhteiskunnan lähes kauttaaltaan läpäisevänä ideologiana erilaisuutta ja muutosta korostava teesi sisältää itsessään sen kritisoimisen mahdottomuuden. Miksi vastustaisit jotain niin oikeaa ja kannattaisit jotain niin väärää?

Ajattelumallin yhtenä leimallisimpana piirteenä on se, että se kykenee kääntämään kaikki negatiiviset seikat positiivisiksi tai vähintäänkin neutraaleiksi. Muutos tulee automaattisesti tarkoittamaan kehitystä – kunhan kehitys määritellään tietyllä tavalla. Liberalismin fundamentaali usko ihmisen rationaalisuuteen ja kehitykseen ja maailman progressioon on tässä ajattelumallissa viety äärimmilleen. Silloinkin kun muutos on jossakin kontekstissa arvioiden ”huono” tai ”paha”, on se kuitenkin tosiasiassa hyvä. Meidän tulee vain muuttaa tulkintakehystämme.

Tulkintakehyksen muuttamiseen liittyy myös ajatus optimismista ja eteenpäin katsomisesta. Tässä me suomalaiset olemme perinteisesti huonoja. Retoriikkaan ja diskursseihin nojaavassa yhteiskunnassamme näyttää välillä jopa siltä, että maailmamme suurimmat ongelmat ovat konstruktioita – asioita, jotka me luomme katsomalla niitä väärin. Tämän tästä poliitikot ja virkamiehet ja valtavirtakonsultit meille muistuttavat, että meidän pitäisi suhtautua avoimemmin ja positiivisemmin erilaisiin ”haasteisiin”, joita me ja yhteisömme nykyajan globaalissa ja komplisoituneessa maailmassa jatkuvasti tunnumme kohtaavan.

Ajattelumalli on siirtynyt ihmiskeskeisistä rakenteista myös niiden ulkopuolelle, käsitykseemme luonnosta, ympäristöstä ja niiden prosesseista. Yhtäältä sinne se tuntuu paremmin sopivankin. Toisaalta on vaikea nähdä, mikä prosessissa on ihmisen aikaansaamaa ja mikä ei. Tai onko sillä edes väliä.

Tiedetoimittaja Fred Pearce kirjoittaa uudessa kirjassaan The New Wild: Why Invasive Species Will Be Nature’s Salvation, että vieraslajit itse asiassa pelastavat luonnon. Meillä ei ole syytä pelätä biodiversiteetin puolesta, sillä muutos on väistämätön. Eroaako tämä jotenkin siitä käsityksestä, jonka mukaan takaperoisen ja sulkeutuneen yhteisömme välttämätön aukeaminen on tie sen pelastukseen?

Kun itse 2000-luvun taitteessa opiskelin ympäristötieteitä, olimme vielä ns. Rion imussa. Tällä viittaan siihen 1992 Rion ympäristökokouksen myötä syntyneeseen hypeen, joka oli syntynyt Neuvostoliiton hajoamisen ja muurin murtumisen myötä. Fukuyama ja muut liberalismin suuremmoisuutta korostavat ajattelijat rummuttivat liberaalin demokratian ja kapitalistisen ja ihmisoikeuksia kunnioittavan valtiopolitiikan voittokulkua. Rajojen oli määrä madaltua, monenvälisten instituutioiden kasvaa ja vahvistua, demokratian levitä – ja siinä samalla ehkä ympäristöongelmien ratketa tai ainakin helpottua. Kannoimme huolta biodiversiteetista, aavikoitumisesta ja tietysti ilmastonmuutoksesta.

Sana muutos tarkoitti vielä yleensä jotakin negatiivista (vrt. ilmastomahdollisuus tai ilmastohaaste).

Liberalismi osoittautui kuitenkin pöyhkeäksi luullessaan tietävänsä, mitä muut haluavat. Se objektoi ja teki tämän kaiken lisäksi länsikeskeisesti, Yhdysvaltojen tai Euroopan hegemoniaa korostaen. Se lähestyi ongelmia liian tiukasti ja yritti hallinnoida niitä.

Nyky-ymmärryksen mukaan tämä ei onnistu. Asiat ovat nyt liian monimutkaisia, monitahoisia ja vaativat entistä monialaisempia toimia, monitasohallintaa. Jäykkä ja kontrolloiva liberalismi antoi tietä subjekteja ja niiden autonomiaa korostavalle post-ajattelulle, joka vie herakleitosmaisen virta-metaforan äärimmilleen. Muutos on väistämätön, vastavirtaan ei voi uida, opettele kellumaan, ota esteet haasteina ja nauti.

Liberalismi tai ”me” emme kyenneet ratkaisemaan asioita. Sen sijaan, että asia olisi myönnetty, muutimme perspektiiviä.

Vieraslajejakaan vastaan ei kannata taistella – ainakaan enää kauan. Taistelu on kallista ja turhaa. Arvostettu tiedetoimittaja Pearce laskee kirjassaan, että pelkästään Britannia – joka ei nähtävästi vielä täysin ymmärrä muutoksen autuutta – käyttää yhden vieraslajin torjuntaan vuodessa niin paljon varoja, että sillä voisi tarjota kaikille kansalaisille kaljat. Pearcen mukaan kaljojen tarjoaminen olisi järkevämpää politiikkaa.

Pearce kyseenalaistaa myös sen, että maailmassa olisi koskematonta luontoa. Tällä hän viittaa siihen, että ei ole olemassa mitään ajanhetkeä t, jolloin asia, paikka tai tila olisi ”luonnollinen” staattisena, paikallaan pysyvänä. Sen sijaan luonnollista on muutos. Yhteisöjen ja valtioiden arbitraaria luonnetta korostavat näkemykset asettuvat jälleen samalle näyttämölle: ei ole mitään ”suomalaisuutta”, on vain alati muuttuva ihmisten joukkio, yhteisö, jolle me annamme merkityksiä, vaihtelevia.

Rajanveto ei perustu mihinkään konkreettiseen, olemme aina erilaisia mutta kuitenkin samanarvoisia. Koska olemme samanarvoisia, mikään ”oleva” ei voi olla parempaa kuin ”tuleva”.

Aivan samaan tapaan tiedämme muutoksen vastustamisen yhteiskunnassa olevan nostalgiaa vanhaan aikaan, jota ei oikeasti edes ollut olemassa. Tai jos olikin, se ei voinut olla hyvää. Yhteisöjen (luonnottoman) homogeenisyyden murtuminen on yhtäältä väistämätöntä, toisaalta tavoiteltavaa ja vauhditettavaa.

Mukaan asettuu myös normatiivinen kannanotto resilienssistä: jos ”joku” on niin heikko, että se ”tähän” kaatuu, saa mennäkin. Ajatus sekoittaa yhteen yritysten elinvoimaisuutta ja luovaa tuhoa korostavia suuntauksia, darwinismia sekä kriittistä teoriaa. Olipa kyse kotimaisista pikkuruisista etanoista tai hiljaisista ja juroista ihmisistä, jotakin suurempaa ja laadukkaampaa – tai ainakin elinvoimaisempaa – on tarjolla. Elinvoimaisuus on kaiken A ja O. Kuka tai mikä lisääntyy, kuka tai mikä taantuu, kuka voittaa?

Loogisesti ajatellen vasemmiston pitäisi kavahtaa muutosideologiaa. Sitä se ei kuitenkaan tee, muuta kuin silloin kun se koskettaa lomarahoja tai sosiaaliavustuksia.

Ideologiaa voi havainnoida kylmänviileästi tai siitä voi ottaa itselleen mielipahaa. Lopputuloksen kannalta sillä ei varsinaisesti ole merkitystä. Riittää, että ihmiset elävät ikään kuin uskoisivat siihen, ja ”kehitys” kehittyy.

Toisaalta jotain perää täytyy tässä itsevihaa narsismiin sekoittavassa epäloogisessa ajatusrakennelmassa olla. Jos länsimainen ihminen ja yksilö ihan todella ajattelee näin, eiköhän se sitten siedä mennäkin?

Yksikään vakaa, normitettu yhteisö ei tule selviytymään tällaisten ideoiden vallitessa, se on selvää.

Ikävän asiasta tekee vain se, että muutos on epäsymmetrinen. Ideologiaa julistavat tahot ovat viimeisenä pystyssä. Resilienttejä ovat.

Quod erat demonstrandum.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Maahanmuuton tutkimus, oikea ja väärä

Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminta julkaisi Poliisiammattikorkeakoulun (PolAmk) tutkijoiden laatiman selvityksen Maahanmuutto & turvallisuus – arvioita nykytilasta ja ennusteita tulevaisuudelle (Laitinen, Kari; Jukarainen, Pirjo & Henrik Boberg, 19.2.2016).

En ole paremmin perehtynyt selvitykseen, mutta sikäli kuin sitä selailin, kyseessä on ennen muuta “metaselvitys” tai “metatutkimus”, jossa käydään läpi ja kootaan yhteen muiden henkilöiden ja instanssien tekemiä selvityksiä ja tutkimuksia sekä myös uutisia ja “keskustelua”. Näin ollen mahdolliset metodologiset ongelmat tipahtavat ainakin osin näiden primääristen selvitysten varaan. Mukana on myös haastatteluja ja muuta ensikäden aineistoa.

Harvalle asiaa tuntevalle selvityksessä myöskään oli mitään uutta tai “kohahduttavaa”. Muutos muutaman vuoden takaiseen, kun valtio vielä tilasi huomattavasti toisenlaisia “maahanmuuttoselvityksiä”, on toki räikeä. Lisäksi poliiseilta ja heidän instansseiltaan, samoin kuin rajavartiolaitokselta ja puolustusvoimilta, voi luonnollisesti odottaa erilaista näkökulmaa kuin esimerkiksi Amnestylta, Pakolaisneuvonnalta tai Åbo Akademilta. Tästäkin huolimatta selvityksen laaja-alainen turvallisuuskäsitys, turvallistamisen välttäminen, yksilö turvallisuussubjektina ja muut “tätä päivää” olevat käsitteet ja lähestymistavat osoittavat, että selvitys on kaukana äärirealistisesta tai millään muotoa “offensiivisesta”.

Akateeminen vastalause on kuitenkin ollut myös odotetunlainen. Väärin tutkittu, väärät johtopäätökset, epäeettiset asetelmat, “amistutkimus”, ei akateeminen, ei vertaisarvioitu, valtion tilaama politiikan jatke, ideologinen, maahanmuuttajavihamielinen ja niin edelleen. Käsittelen seuraavaksi joitakin näitä näkökulmia.

Akateeminen, yliopistoissa tehtävä tutkimus ei ole juuri kiinnostunut sellaisista ilmiöistä ja asioista, joita selvityksessä käsiteltiin. Asia on näin koko Euroopassa, mahdollisesti eritoten Suomessa. Ensinnäkään yliopistoissa ei juuri tehdä empiriavetoista tai ns. policy-tutkimusta, vaan näkökulma on yleensä aina “akateemisempi” eli käytännössä teoria- ja/tai metodologiavetoinen. Policy-tutkimusta tehdään enemmän ajatushautomoissa, valtion laitoksissa ja tilaustutkimuksissa. Asiassa ei varsinaisesti ole mitään ihmeellistä; työnjako on aika vakiintunut. Selvityksen näkökulma oli myös hyvin laaja-alainen ja kokoava, toisin kuin yksityiskohtiin kiinnittyneissä erikoistuneissa akateemisissa tutkimuksissa.

Toisaalta maailmalla, eritoten Yhdysvalloissa, käydään jo paljon keskustelua siitä, kuinka kauaksi “todellisuudesta” yhteiskunta- ja valtiotieteellinen tutkimus lopulta voi käydä. Mitä “kriittisempää” tutkimus leimallisesti on, sitä vähemmän minkäänlaisia yhteyksiä sillä on reaalimaailmaan. Kyse ei ole vain politiikan tai “vallan” palvelemisesta tai sen palvelematta jättämisestä (kritisoimisesta), vaan siitä, että liian kauaksi abstraktioiden tasolle siirtynyt akateeminen tutkimus palvelee enää vain itseään ja siihen osallistuvia tieteentekijöitä. Se pyörii itsensä ympärillä ja harvoin edes vilkaisee, mitä muualla tapahtuu. Tieteellistä metodia voi myös muuten hyödyntää hyvin vapaamielisesti eikä nykyään ole tapana minkäänlaista akateemista tuotosta haukkua epätieteelliseksi.

Ainoan poikkeuksen tekee liian käytännönläheinen, vääriä johtopäätöksiä tekevä selvitys, kuten PolAmk:in julkaisun kohdalla näemme.

Se, että selvitys ei olisi ollut “oikea” tutkimus, koska se esimerkiksi tekee johtopäätöksiä rajallisen aineiston varassa varsin suoraviivaisesti, on kyseenalainen syytös ainakin sillä perusteella, että nämä kriittiset, “oikeat” akateemiset tutkimukset tekevät itse juuri samaa. Hyvin kapeaa dataa – jos sitäkään – käytetään todistamaan oikeaksi korkealla liitävät hypoteesit ja teoreettiset ääriabstraktiot. Mutta kuten olen ennenkin selittänyt: mitä suuremmassa kulmassa “tieto” kohdistuu akateemisen maailman valtavirtaan, sitä enemmän siltä vaaditaan jämäkkyyttä ja vahvuutta ja “todisteita”.(*

Kysymys ei ole yksinkertaisesta erottelusta teorian ja empirian tai abstraktion ja konkretian välillä. Hyvä akateeminen tutkimus kykenee samanaikaisesti reflektoimaan sekä teorian, metodologian että “tosimaailman” välillä. Se on yleensä välttämättä osin abstraktista. Valitettavasti kuitenkin monet paradigmakeskeiset oppialat etenevät ja “kehittyvät” lähes yksinomaan teorian ja erityisesti yhä abstraktimman teorian varassa: niinpä akateeminen asiantuntemus tarkoittaa niissä ennen muuta aiheesta kirjoitetun teorian osaamista ja itsensä asemoimista suhteessa tähän, ei itse reaalisen ilmiön tai ongelmakentän hallintaa. Tieteenalan kehittyminen on tällöin sen teoreettisen “kehityksen” varassa – uudet viitekehykset, käsitteet, käsitejärjestelmät ja lähestymistavat syntyvät toistensa päälle ja sijaan, ilman että missään vaiheessa välttämättä tarkastellaan sitä, miten hyvin ne kuvaavat, selittävät tai tulkitsevat tosimaailmaa, joka kuitenkin ainakin implisiittisesti on niiden merkityksen taustalla. Tieteessä vaikuttaa myös useita epävirallisia herrasmiessääntöjä, jotka pitävät huolen siitä, että ketään ei yllätetä niin sanotusti housut kintuissa. Yhdysvalloissakin, jossa tieteen moninaisuus on oikeasti muutakin kuin hokema, ryhmät pysyvät pääasiassa omissa karsinoissaan eivätkä hyökkäile toistensa kimppuun, paitsi politiikassa.

Toisekseen yliopistojen maahanmuuttoon liittyvä tutkimus, erityisesti Suomessa, lähestyy kohdettaan täysin eri tavalla kuin PolAmk:in selvitys. Yliopistotutkimukset ovat yleensä erilaisia mikrotason lähestymistapoja, joiden kohteena on esimerkiksi ihminen, kulttuurinen tai etninen ryhmä, ryhmän tai joukkion identiteetti. Humanistisissa ja humanistis-yhteiskuntatieteellisissä tutkimuksissa lähestymistapa on lisäksi hyvin usein jollain tapaa kielellinen, ei rakenteellinen, materiaalinen tai prosessimainen. Hyvin harvoin akateemiset tutkimukset lähestyvät maahanmuuttoa makrotason ilmiönä tai valtiolähtöisesti. Ennemminkin, makrotason “yleistäminen” ja valtiolähtöisyys ovat sekä teoreettisesti, metodologisesti että normatiivisesti vastustettavia ja alati kritiikin kohteena. Niiden nähdään olevan vanhentuneita ja jopa “väkivaltaisia” tapoja kuvata tai ymmärtää maailmaa. Myös muut vahvasti tiettyä kantaa olevat ennakko-oletukset ovat yliopistotutkimuksessa usein selviä eikä näiden nähdä mitenkään uhkaavan tieteen olemusta – tavoitekaan ei siis ole pyrkiä kohti “objektiivisuutta”. Toisaalta takertuminen esimerkiksi tiettyihin kielellisiin tapoihin on yleistä – niinpä vähintään yhtä tärkeää sen kanssa, mitä ilmiötä tutkitaan, on se, miten ilmiöstä puhutaan tai miten sitä sanotaan tutkittavan.

Näin ollen maahanmuuton tutkimustakin värittää tietynlainen hyvin selkeä näkemys siitä, mikä on “oikein”. Kyse ei ole siitä, että tutkimuksien metodit välttämättä olisivat kyseenalaisia, vaan siitä, että perusasetelma ja premissit on lähes poikkeuksetta rakennettu niin, että mitään “yllättävää” ei pääsekään syntymään. Jos tarkoituksena on tutkia toisen polven suomensomalinuorten poikkikansallista identiteettiä, ei tulokseksi voi tulla mitään maahanmuuton kustannuksista tai ongelmista. Jos teoreettinen viitekehys ohjaa tutkimaan diskurssianalyyttisesti valtion asiakirjoissa olevia turvallistavia muotoiluja, ei tulokseksi voi tulla, että terrorismi ja turvattomuus on lisääntynyt. Erilaisista tutkimuksista olen kirjoittanut täällä.

Jos yliopisto ei tuota tietoa siitä, mikä kuitenkin valtiota ja usein myös sen kansaa tuntuu kiinnostavan – yleensä hieman konkreettisemmat elämän seikat kuin “identiteetti” tai “toiseuttava puhe”, vaikka nämäkin toki voivat olla hyvin kiinnostavia – tieto hankitaan jostain muualta. Tätä taustaa vasten tuntuu joskus hieman nurinkuriselta kuunnella tieteilijöiden valitusta siitä, että heidän tuloksiaan ei oteta huomioon päätöksenteossa. Tarkoitukseni ei ole vähätellä “ruohonjuuritason” ilmiöiden merkitystä ja niiden tutkimisen tarpeellisuutta, vaan sitä, että niillä pyritään korvaamaan ylemmän tason huomiointi. Siirrymme idealismin puolelle, mikäli kuvittelemme, että valtiolla olisi mahdollisuus huomioida kaikki “moraalisesti merkittävä” tutkimus ja pysyä sen jälkeen vielä pystyssä perustoimintojensa kanssa.

On tulenarkaa keskustella siitä, mikä tutkimuksissa lopulta on tarkoituksenmukaista ja mikä ei. Mikä on relevanttia ja minkä tai kenen kannalta? On selvää, että tutkimus, joka palvelee ainoastaan vallanpitäjiä, ei voi olla kovin kriittistä. Yhtä selvää on, että tieteellä tulee myös olla autonominen roolinsa eikä sen itseohjautuvuutta tule säädellä yksinomaan politiikan ja talouden kamareissa. Viime aikojen populisoitunut hyökkäys kaikkea ei-instrumentaalista tiedettä kohtaan on täysin väärin kohdistettu eikä palvele ketään, mutta ymmärrän hyvin, miksi se on syntynyt.

Toisaalta enemmistö muun muassa suomalaisesta akateemisesta yhteiskuntatieteellisestä tutkimuksesta on jo niin kriittistä, että sen muut funktiot ovat aikaa sitten kadonneet. Liberaalin maahanmuuttonäkemyksen jakavat tutkijat, kansalaisjärjestöt, asianajajat ja politiikan toinen siipi tarvitsevat toinen toisiaan kritisoidessaan “valtiota” tai muita virallisia tahoja, tiellä kohti voimaantumista, emansipaatiota, vapautusta ja ihmiskeskeistä integriteettiä (tai mitä nyt milloinkin).

Joka tapauksessa akatemia on ja tulee aina olemaan liberaalimpi ja osin ehkä myös vasemmistolaisempi kuin muu yhteiskunta. Tätä ei silti pitäisi sekoittaa siihen ajatukseen, että nykyään monet tieteenalat lienevät edustavan tätä puolta jo liiaksi. Eikö ensin tutkittaisi ja sitten vasta hutkittaisi, saattaisi maltillinen pohtia.

PolAmk:in selvityksen kritisoiminen siitä, että kyseessä ei ole vertaisarvioitu tutkimus, on sekin yliampuvaa. Jokainen vertaisarviota tunteva ihminen tietää järjestelmän ongelmat. Esimerkiksi se, että kuulut pienellä tieteenalalla tiettyyn segmenttiin – esimerkiksi maahanmuuttoon ja “diversiteettiin” äärimmäisen positiivisesti suhtautuvaan diskurssi-identiteettiseen linjaan – tarkoittaa sitä, että akateemisesti sinä pääasiassa keskustelet vain muiden samaan tai läheisiin linjoihin kuuluvien kanssa. Teillä on omat lehtenne ja julkaisunne ja verkostonne, te arvioitte toinen toistenne tekstejä. Milloinkaan teidän ei tarvitse tulla arvioiduksi liian kaukana omasta mukavuusalueestanne – harvalla on edes aikaa tai mahdollisuuksia paneutua itselleen vieraisiin lähestymistapoihin. Kuka muu edes tuntisi niitä teidän teorianne uusimpia trendejä! Juuri tämä sama logiikka pätee hyvin monella “kevyttieteellisellä” alalla. Tiede on monin osin niin paisunutta ja erikoistunutta, että minkään muunlainen järjestelmä ei tulisi edes kyseeseen, vaikka sokea reettakin huomaa, että näin ei välttämättä paras tai kekseliäin tai merkittävin tutkimus tule esille, tunnustetuksi tai viitatuksi.

Voi myös olla, että tutkimuksen teolla ei ole nykyään mitään suurempaa merkitystä – edes siellä normatiivisesti “oikealla” puolella. Usein tavoitteena on tuottaa julkaisuja, joiden avulla saa rahaa ja mainetta, joiden avulla voi tehdä uutta tutkimusta ja tuottaa uusia julkaisuja. Kyseessä on yksi yhteiskuntaan kuuluva sosiaalinen prosessi, joka palvelee kai ensisijaisesti siihen osallistuvia. En tiedä, muuttuuko asia, vaikka viime aikojen “yliopistojen kurjistaminen” siihen suuntaan on viitannutkin. Harvalla kuitenkaan voi olla “objektiivista” näkemystä siitä, minkälainen tutkimus on tarpeellista, minkälainen täysin tarpeetonta. Se, mistä raha pakenee ensimmäiseksi, ei välttämättä kerro mitään.

Onko nyt julkaistulla selvitykselläkään lopulta mitään merkitystä jää nähtäväksi. Se saattaa unohtua kokonaan tai tarttua politiikkaan ja päätöksiin vain pintapuolisesti, yksittäisten sanojen tai ajatusten kautta. Kuten sisäministeriön kansliapäällikkö eilen totesikin, kaikkeen on jo varauduttu. Ja hyvä niin, sillä onhan tämä kaikki jo ollut enemmän tai vähemmän tiedossa aika kauan. Kansalaiset voivat siis olla rauhassa – kaikki, paitsi ne akateemista tutkimusta tekevät yliopistotutkijat, joiden pitää vastedeskin kritisoida.

 

 

*) Pelkistetty esimerkki yhteiskuntatieteistä: Voit milloin tahansa kirjoittaa väitteen “global justice requires free movement” eikä sinun tarvitse perustella tai TUTKIA väitteesi todenmukaisuutta millään tavalla. Sen sijaan jos väität jotain niin yliampuvaa kuin että “immigration has negative effects on host societies”, voit olla varma, että ihan ei edes 10 viitettä tai “todistetta” riitä tekemään väitteestäsi akateemisesti hyväksyttävää. Osin asiaa auttaa kyllä se, että ne, jotka väittävät edellistä, eivät yleensä osallistu ainakaan kovin konkreettiseen keskusteluun niiden kanssa, jotka väittävät jälkimmäistä, ja päinvastoin.

Pakolaiskriisi ja pari metriä rautalankaa

Pakolainen on henkilö, jolle UNHCR on myöntänyt pakolaisstatuksen esimerkiksi pakolaisleirillä tai joka saa kansainvälistä suojelua jossakin toisessa maassa.

Kansainvälisen lain mukaan pakolainen voi olla vain sellainen henkilö, joka on saanut pakolaisstatuksen Geneven sopimuksessa kuvailluilla perusteilla. Nämä perusteet liittyvät henkilökohtaiseen vainoon tai vainon uhkaan. Pelkkä sotatila, luonnonkatastrofi tai taloudellinen ahdinko eivät ole pakolaissopimuksen mukaisia perusteita pakolaisuudelle. Useissa valtioissa, kuten myös Suomessa, tulkinta-alaa on kuitenkin laajennettu, ja suojelua voi saada monin eri perustein. Silloinkin kun suojelun perusteet eivät täyty, on hyvin todennäköistä, että oleskelulupa kuitenkin myönnetään, koska maahanmuuttajan poistaminen maasta ei ole mahdollista.

Käsitteiden sotkeminen palvelee monia tahoja. Itse asiassa joskus niiden sotkematta jättäminenkin palvelee samoja tahoja. Noin kerran kuukaudessa saamme mediasta lukea kirjoituksen, jossa toimittaja – yleensä tutkijan tai kansalaisjärjestön toimijan avustuksella – neuvoo, miten käsitteitä tulee oikeasti käyttää. Yleensä pontimena tällöin on se, että politiikassa tai kansalaismielipiteessä on tapahtunut ”ylilyönti”, joka tulee käsitteitä oikein käyttäen kompensoida. Eli siis, että ”joku persu” on puhunut soopaa ja sekoittanut kaksi käsitettä toisiinsa – ja koko asia on mahdollista sivuuttaa korjaamalla nuo käsitteet.

Yleisempää kuitenkin on se, että käsitteitä nimenomaan ei käytetä oikein. Niinpä Helsingin Sanomat tänäänkin kysyy etusivullaan: Miksi lähes kaikki Suomeen saapuvat pakolaiset ovat nuoria miehiä? Samasta syystä pakolaisjärjestöt, aktivistit ja suuri osa tutkijoista puhuvat aina vain pakolaisista.

Useimmat tutkijat tottakai tietävät, että kaikki ”pakolaiset” eivät ole pakolaisia. Niinpä tutkimuskirjallisuuteen onkin tullut uudenlaisia määritelmiä uudenlaisten työntötekijöiden (push factors) varalle: ilmastopakolaiset, sotapakolaiset, eloonjäämismaahanmuuttajat… Jopa suomen kielessä negatiivisen kaiun omaava elintason vuoksi siirtynyt (so. elintasopakolainen) on tutkimuskirjallisuudessa usein hyväksytty (ja ei siis pejoratiivinen) käsite. Toisaalta vahvan poliittisen ja moraalisen kannan asiaan ottavien tutkijoiden käsitevalinnat ovat itsessään politiikkaa: pakolaisuuden pitäisi heidän mukaansa olla huomattavasti laaja-alaisempaa ja inklusiivisempaa.

Turvapaikanhakija sen sijaan on äärimmäisen poliittinen käsite eikä sen moraalinen kantokyky yllä lähellekään pakolaisuutta, joka resonoi vahvasti toisen maailmansodan kauhuja ja on selvästi sidotumpi valtioiden välisiin ongelmiin. Turvapaikanhakija on pääasiassa länsimainen keksintö, mutta sillä ei juuri ole legaalista asemaa. Se liittyy selvästi enemmän ”uuteen” aikaan ja siihen, että ongelmat, joiden vuoksi yksilö päättää liikkua, ovat valtionsisäisiä. Pakolaisuus ja non-refoulement-periaate (palauttamiskielto) ovat erittäin vahvoja sekä legaalisesti, poliittisesti että yhä myös moraalisesti – turvapaikanhakija ei sitä ole, puhumattakaan vielä sitäkin ”alemmista” käsitteistä.

Ihmiselle, joka hakee ”turvaa” taloudelliselta ahdingolta ja jota kohdemaan olot erityisesti vetävät puoleensa (pull factors), ei ole yleistä tai virallista käsitettä. Niinpä heitä usein kutsutaan pakolaisiksi, siinä missä pakolaisleireillä vuosikausia viruvia lapsiakin. Asiassa ei ole mitään mieltä.

On yksinomaan inhimillistä haluta parempaa, myös taloudellisesti. Kritiikki, joka kohdistuu absurdia ”maahanmuuttopolitiikkaa” kohtaan, ei ole kritiikkiä yksilöitä kohtaan. Yhä paheneva väestönkasvu pitää huolen siitä, että ”pakolaiset” eivät lopu. Humanitaarinen maahanmuutto ei kuitenkaan kykene pelastamaan tilannetta, monestakaan syystä.

Tosiasiassa se ei kuitenkaan edes yritä, mikä saattaa tulla järkytyksenä joillekin.

Mikäli humanitaarinen valtio oikeasti haluaisi pelastaa eniten kärsiviä ihmisiä globaalista etelästä, se ei kuljettaisi kehitysmaiden rikkaimpiin ja hyväosaisimpiin kuuluvia nuoria miehiä bussilasteittain yhtään minnekään. Se ei tarjoaisi toissijaisia eikä kansainvälisiä suojeluita ihmisille, joille muuten ei löydy oleskeluluvan takaavaa kategoriaa. Se ei kiertäisi omia säädöksiään tarjoamalla perheenyhdistämisten kautta tärkeimmän väylän pakolaisuudelle. Tutkimuksessa puhutaan erosta kategorioiden ’forced’ ja ’voluntary’ välillä. Lainaan itseäni:

Defining when migration is forced and when voluntary is not an easy task to determine. The terms and their applicability are closely related to institutions and states applying them, although the category of refugee is legally well-established irrespective of interpretation by external authorities. In practice however, there are many instances when this does not hold. For example, many asylum seekers that are granted refuge in Sweden would be seen as illegal immigrants in many other countries. Furthermore, there is no guarantee that those recognised as refugees by UNHCR get any protection even in human rights respecting countries. Finally, other forcibly moved, such as internally displaced persons (IDPs), might well fit into the category of refugee had they just succeeded to make their claim somewhere in the North.

Pystyn jotenkin ymmärtämään, että medialla ei ole kapasiteettia harjoittaa moraalista(-kaan) ajattelua, mutta kun sitä ei ole tutkijoillakaan. Erittäin harvoin kukaan maahanmuuton parissa operoiva (julkisesti) kyseenalaistaa käytännön toiminnan mielekkyyden tai moraalin, puhumattakaan, että kysyisi, ketä tämä kaikki oikein palvelee. Monet muut asiat ovat paljon oleellisempia.

Humanitaarisen maahanmuuttopolitiikan ytimessä ei ole humanitaarisuus tai moraali, vaan politiikka, intressit ja eri tahojen pyrkimykset. Mitä vahvemmaksi hallinnonala ja sen rinnalla kansalaisyhteiskunta, media ja tutkimustahot kehittyvät, sitä enemmän valtaa, niin tarkoituksellista kuin tarkoittamatontakin, on myös byrokratialla ja paperinpyörittelyllä – ja tämä on pois demokratialta, poliitikoilta, päätöksentekijöiltä ja poliittiselta prosessilta.

Käsiteleikin ohella media, aktivistit ja tutkijat tahtovat usein huomauttaa, että eniten ”pakolaisia” on aina länsimaiden ulkopuolella, kehitysmaissa, konfliktivaltioiden naapureissa. Tämän on tietysti tarkoitus tuoda ”perspektiiviä” ja lopettaa turha kitinä muutamasta sadasta uudesta tulijasta: Suomi ei kuitenkaan ikinä ole oikeasti pakolaistulvan, -vyöryn tai -tsunamin alla, kunhan löydetään sopiva perspektiivi, Ruotsista tai kehitysmaista.

Väite on kuitenkin miltei älyttömämpi kuin käsitteillä leikkiminen. Jokainen ymmärtää, mitä eroa on sillä, että Angola ottaa pakolaisia tai että Ruotsi ottaa ”pakolaisia”. ”Pakolaisen” ainoa motiivi siirtyä Angolaan on todennäköisesti toive siitä, että hän pääsee sieltä pian jonnekin muualle. Varakkaimmat ja hyväosaiset eivät mene Angolaan, vaan Eurooppaan. Toisaalta oikeaa vainoa ja väkivaltaa pakoon pyrkivät ihmiset todennäköisesti kelpuuttavat mitä vain eivätkä osaa vaatia Evitskogin kyläkahviloita ja peltomaisemaa.

Hesari vetää kyllä taas pohjat todetessaan jutussaan (Norjan pakolaisneuvoston suulla), että erityisesti silloin suurin osa pakolaisista on kehitysmaissa, kun tarkastellaan maiden sisäisiä pakolaisia (IDP:t). No hyvänen aika, näin todella on! Länsimaissa sisäisiä pakolaisia on jostain syystä aika vähän, mitä nyt kuulemma Kirkkonummelta käy jo liike.

Tosiasiassa humanitaarisen maahanmuuton (sis. pakolaiset ja ”pakolaiset”) virta kulkee pääasiassa vain yhteen suuntaan. Se ei kulje kehitysmaiden suuntaan, muuta kuin siinä tapauksessa, kun se ei saa kulkea vapaasti.

Toisaalta yksilöihin ei nytkään kannata takertua, koska ongelma on todellakin toisaalla, ensisijaisesti vastaanottavissa maissa, toissijaisesti muun muassa organisoidussa salakuljetusrikollisuudessa. (Pieni välihuomautus: Muistuttaisin lukijoita, että ei ole montaakaan vuotta siitä, kun ei vielä edes virallisesti myönnetty, että humanitaariseen maahanmuuttoon liittyy salakuljetus. Ihmiset ikään kuin vain ilmestyivät Eurooppaan, puff. Nykyään kaiketi kukaan ei enää kiellä salakuljettajien roolia. Sen sijaan, että asiasta olisi tullut yksi syy lisää suhtautua maahanmuuttoon kriittisesti, teema onkin pudonnut samaan ”väistämättömien” seikkojen kaivoon kuin niin moni muukin ”globaalin ajan” ilmiö.)

Jokainen, joka on seurannut Kreikan edesottamuksia, esimerkiksi turistisaari Kosilla, koskien ”pakolaiskriisiä”, ymmärtää myös, mitä eroa on sillä, että Kreikka ottaa ”pakolaisia” tai että Suomi ottaa ”pakolaisia”. On hyvin mahdollista, että valtavassa talousahdingossa oleva Kreikka on monille ”pakolaisille” paljon huonompi paikka kuin oma kotimaa. Oleellista onkin ainoastaan se, että Kreikka on EU-maa.

Maahanmuuton hallinnan tekee vaikeaksi erityisesti se, että suurin osa maahanmuuttajista tulee nykyään ryhmissä, joissa on sekä ”oikeita” että ”vääriä” turvapaikanhakijoita (mixed flows). Perusjamppa Kouvolasta toki osaa synnynnäisellä taidollaan kertoa, että tuo nuori kundi, jolla on iPad ja siellä Tinder, ei todennäköisesti ole oikea turvapaikanhakija, mutta liberaalilta valtiolta vaaditaan enemmän. Ja niin sen kuuluu ollakin. Mutta onko jo menty yli? Monessa asiassa Suomen valtion kädet ovat sidotut. Niitä sitovat paitsi kansainväliset sopimukset ja EU, myös hallinnonalan ja oikeuden kumuloituva valta ja intressit. Liberaalit käsiraudat, ikään kuin, byrokraattisten käsirautojen lisäksi.

Mutta se kysymys, miksi pakolaiset ovat nuoria miehiä. Vastauksia on jo tullut:

1. ”Se on tilakysymys. Täällä on pääsääntöisesti kahden hengen huoneita, meillä on perheet viiden-kuuden hengen huoneissa Helsingin keskuksissa, kun nämä on niin pienet.” (Helsingin vastaanottokeskuksen apulaisjohtaja Kati Vahtera)

2. ”Tälle matkalle ei yleensä lähde lasten äiti, lapsi tai vanhus, vaan se, jolla on parhaat mahdollisuudet selvitä.” (Pakolaisavun toiminnanjohtaja Annu Lehtinen)

3. ”Nämä reitit Eurooppaan ovat aika haastavia. Nuoret miehet ovat hyväkuntoisia ja kykeneviä niihin.” (Maahanmuuttoviraston turvapaikkayksikön johtaja Esko Repo)

4. Pari metriä rautalankaa.

Oikeita ja vääriä tutkimuksia

Erilaiset tutkimukset tarvitsevat erilaisia metodologioita ja lähestymistapoja. Erilaisissa metodologioissa on myös erilaisia ongelmia eikä mikään menetelmä ole aukoton. Toisaalta tiettyjen aihepiirien kohdalla tutkimuksen tavoite ja politiikka saattavat ylittää merkityksessään kaikki muut seikat. Käsittelen asiaa kahden esimerkin kautta.

Jos tavoitteenamme on selvittää inkeriläisten paluumuuttajanaisten käsityksiä suomalaisesta juhannussaunakulttuurista ja sen tarinallisista piirteistä, keräämme osallistujat (n=12) inkeriläisten paluumuuttajanaisten saunakerhon (ISK ry) tupaillasta ja haastattelemme heitä vapaamuotoisesti heidän kokemuksistaan. Saunomme välillä mukana ja havainnoimme osallistuen; tutkijan positio ei siis suuresti eroa tutkittavien positioista. Kirjoitamme värikkään deskription, jota maustamme suorilla lainauksilla haastateltavien tarinoista.

Jos sen sijaan tavoitteenamme on selvittää, kuinka paljon maahanmuuttajat syyllistyvät rikoksiin, emme haastattele tekijöitä emmekä uhreja, vaan luotamme muiden toimijoiden, kuten oikeuslaitoksen, keräämiin ”havaintoihin” ja ”mittauksiin”. Näistä tilastoista ja erilaisista rekistereistä voimme koota luokiteltavan aineiston, jota voimme esitellä (deskriptio) eri tavoin. Laajaa aineistoa voimme myös käsitellä. Käsittelyjen avulla voimme tehdä päätelmiä ja tulkintaa, joka ei kuitenkaan ole läheskään yhtä vapaata kuin edellisessä esimerkissä. Tutkijoina emme millään tavalla osallistu tai vaikuta aineiston muotoutumiseen, mutta erilaisten testien valikoimisessa sekä tulosten esittelyssä voimme käyttää omaa harkintaa.

Kumpikaan tutkimuksenteon tapa ei ole ongelmaton eikä kumpikaan tarjoa sataprosenttista faktaa maailmasta, vaikkakin ne täysin validisti täyttäisivät omat vaatimuksensa ja tavoitteensa. Ensimmäisen esimerkin suhteen voimme pohtia muun muassa seuraavia asioita:

1. Onkohan muilla kuin saunakerhoon osallistuvilla inkeriläisnaisilla mahdollisesti poikkeavia käsityksiä suomalaisesta juhannussaunakulttuurista? Mitä jos ”otoksemme” onkin täysin vääristynyt niin, että tupaillan innokkaat saunojat ovat täysin erityistapauksia ja kaikki muut inkeriläiset ovatkin eri mieltä? Ainakaan otoksemme ei perustu satunnaisotantaan. Toisaalta sillä tuskin tässä tapauksessa on mitään merkitystä – emmehän yritä löytää mitään riippuvuuksia vaan havainnollistaa mielenkiintoista kokonaisuutta.

2. Voimmeko me tutkijoina koskaan ymmärtää aivan täysin inkeriläisten paluumuuttajanaisten saunakäsityksiä, koska emme jaa heidän kulttuurista, sosiaalista ja historiallista kokemusmaailmaansa? Saatammeko tutkijoina jopa hieman ylitulkita heidän antamiaan merkityksiä? Onko teoreettinen viitekehyksemme ehkä liian dominoiva? Entä jos haastateltavat itse eivät ole täysin rehellisiä, vaan vastaavat vähän siihen suuntaan kuin olettavat tutkijan toivovan?

3. Tuloksia ei ehkä voida yleistää, mutta miksi pitäisikään – kyseessähän on inkeriläiset paluumuuttajanaiset ja saunominen. Tutkimuksemme kertoo siis ainoastaan kohteestaan, se on tapaustutkimus. Jos tutkimus kertoo riittävän paljon merkityksellisiä asioita vain yhdestä ja erityislaatuisesta kohteesta, se saattaa hyvin täyttää tehtävänsä. Ja tietysti se on merkitsevä, koska me olemme merkittäviä!

4. Mutta onko inkeriläisten paluumuuttajanaisten juhannussaunakulttuurin tarinoiden tutkimisessa mitään järkeä, vaikka se sinällään olisikin kiintoisaa? Kaikkihan on kiintoisaa aina jonkun mielestä. Mikä on tutkimuksen tarkoitus? Vai onko se itsearvoista? Juuri tällaista tutkimusta yliopistossa paljon tehdään, myös humanististen tieteiden ulkopuolella. Jätän asian lukijan pohdittavaksi.

5. Media ei ole kiinnostunut tutkimuksestamme eikä edes blogimme, jossa hankkeesta kerromme, saa juuri yhtään lukijaa. Tutkijoina olemme toki pettyneitä, sillä tutkimuksemme on ollut vaativa ja aikaa vievä ja mielestämme sen ”tulokset” ovat hyvin kiinnostavia.

Toisen esimerkin suhteen saatamme joutua pohtimaan tyystin toisenlaisia asioita. Tutkimustamme tullaan myös kyseenalaistamaan tutkimusyhteisön ulkopuolelta:

1. Mikä on tutkimuksen tarkoitus? Nyt tiedämme, että X prosentti maahanmuuttajista syyllistyy rikoksiin, mutta mitä tällä tiedolla haluamme saavuttaa?

Haluan tähdentää, että toisin kuin edellisessä esimerkissä, tässä tapauksessa tutkimuksen tarkoitus näyttää olevan merkittävässä roolissa. Inkeriläisten paluumuuttajanaisten saunakokemuksista narratiiveja loruttelevaa tutkijaa harvemmin laitetaan vastaamaan kysymykseen (nro 4 yllä), mutta maahanmuuttajien rikollisuutta kartoittava tutkija joutuu välttämättä vastaamaan siihen, niin akateemisesti tiedeyhteisön sisällä kuin populaarimmin muualla yhteiskunnassa.

Luonnollisesti kyse on yhteiskunnallisesta merkityksestä: maahanmuuttajien rikoksia kuvaavassa tutkimuksessa yhteiskunnallinen merkitys on huomattavasti korkeampi kuin inkeriläissaunojien tapauksessa. Hassua kyllä, samainen yhteiskunnallinen merkitys ei välttämättä riitä täyttämään tutkimuksen merkityksellisyyden vaatimusta. Tämä johtuu siitä, että tutkimuksen tulokset ovat ”vääriä”. Vaikka maahanmuuttajien tutkiminen on merkityksellistä, ei se saa olla vääränlaista. Samanlainen ilmiö löytyy usein esimerkiksi naisia tai seksuaalivähemmistöjä käsittelevistä tutkimuksista.

2. Miksi maahanmuuttajien tekemiä rikoksia tulee tutkia erillään muiden (ihmisten) tekemistä rikoksista? Onko ’maahanmuuttajuus’ merkitsevä ominaispiirre? Onko ’maahanmuuttajuus’ merkitsevin ominaispiirre?

Näitä kysymyksiä esittävät ihmiset eivät useinkaan ymmärrä tutkimuksista paljonkaan – tai sitten heidän vakaumuksensa ylittää heidän osaamisensa. He eivät tiedä, mitä tarkoittaa tilastollisesti merkitsevä tai sattuma. He lähestyvät ”merkitsevää” emotionaalisesti ja subjektiivisesti – se vaihtelee jälleen kohteen mukaan. Jopa samat tutkijat, jotka itse tekevät n=20 tutkimuksia, joissa kysytään maahanmuuttajilta subjektiivisista syrjinnän kokemuksista, saattavat valittaa, että maahanmuuttajiin suhtaudutaan meidän tutkimuksessamme liian monoliittisesti taikka jopa että maahanmuuttajuudella ei olekaan merkitystä. Puhumattakaan tilastollisesta edustavuudesta!

Metodologinen hälytystila vaivaakin useita tutkijoita ainoastaan silloin, kun (toisten) tutkimuksista saadaan vääränlaisia tuloksia. Muussa tapauksessa homman voi hoitaa vähän sinnepäin: valitaan nyt vaikka haastateltavat näistä aktivisteista ja leikitään, että kyseessä on hyvä otos. Jos tulee sanomista, kerrotaan, että kyseessä on syväluotaava empiirinen tapaustutkimus, joka tuottaa tärkeää tietoa perusinhimillisesti.

Ideologiset vaatimukset rajoittavat yhteiskunta- ja ihmistiedettä tiettyjen aihepiirien ympärillä hyvin paljon. Tutkimukset rakennetaan jo suunnitteluvaiheessa sellaiseen muotoon, että niistä ei voi saada kuin ”oikeita” tuloksia. Nämä tulokset palvelevat poliittisia ja ideologisia päämääriä sekä määrittävät erilaisia haluttuja toimintasuosituksia.

Mikäli joku tutkimus saa tulokseksi jotakin tämän politiikan vastaista, otetaan se hampaisiin ja pyritään mitätöimään käyttäen erilaisia metodeja. Tällaisenkin (objektiivisesti rakennetun) tutkimuksen tulokset halutaan saada palvelemaan oikeaa motiivia. Niinpä tulos, että maahanmuuttajat syyllistyvät rikoksiin merkittävästi enemmän kuin valtaväestö, voidaan uudelleen lukea niin, että ”maahanmuuttajat ovat merkittävästi huonommassa asemassa kuin valtaväestö”.

3. Voidaanko lukuihin luottaa? Mitä jos maahanmuuttajat jäävät useammin kiinni ja tulevat tuomituiksi kuin ei-maahanmuuttajat? Mitä jos maahanmuuttajien tekemät rikokset ilmoitetaan poliisille useammin?

Näistä seikoista voidaan aina jossitella, kaikissa tutkimuksissa (ks. inkeriläiset saunassa). Jos teemme korkealaatuista tutkimusta, otamme ainakin viitteenomaisesti kantaa näihin seikkoihin itse. Tutkimuksen tuloksiin niillä tuskin silti on vaikutusta, ainakaan Suomessa. Datanlukutaito on silti oleellisessa roolissa – kyse ei ole vain numeroiden heittelystä ja siitä, että kone tekee työn.

(Kukaan ei ole tainnut uskaltaa miettiä sentään sitä, ovatko valtaväestön ja maahanmuuttajien tekemät rikokset vertailukelpoisia. Toisaalta olen kuullut, että maahanmuuttajia ei voitaisi verrata kantaväestöön, koska kantäväestöltä puuttuu tuo maahanmuuttajien taakkaa kasvattava ominaisuus ’maahanmuuttajuus’. Tällaisin perustein lähes kaikki tutkimus muuttuu mahdottomaksi, pl. inkerinsuomalaiset saunojat.)

Jälleen huomionarvoista on, että tietyt huomattavaa julkisuutta saaneet tutkimukset, kuten naisten perheväkivaltakokemuksia mittaava ”Usko, toivo, hakkaus” tai monet syrjintää ja rasismia mittaavat tutkimukset, käyttävät nimenomaan hyvin kyseenalaisia tiedonsaannin, tulkinnan ja arvioinnin menetelmiä. Laskennan perusteiden kyseenalaistaminen liittyy ainoastaan ”vääriä” tutkimustuloksia saaviin tutkimuksiin.

Mitä ”vääremmin” tutkimusasetelma on muodostettu tai mitä ”väärempiä” tuloksia tutkimuksessa saadaan, sitä enemmän siltä vaaditaan, sekä akateemisesti että median pyörityksessä. Mitä ”kyseenalaisempaa” teoreettista rakennetta käytetään, sitä hiotumpi ja täydellisempi sen tulee olla. Ja ehkä sitten näinkin: mitä ”väärempää” tutkimusta tehdään, sitä vaikeampaa sitä on saada julkaistua. Ja ilman julkaisua, ei ole mitään. Ei ole edes tietoa siitä ”väärästä” asiasta.

4. Tutkimus ei selitä mitään. Se ei selitä, miksi maahanmuuttajat tekevät rikoksia. Se vain kertoo, että he tekevät rikoksia (enemmän kuin valtaväestö).

Olin muutama viikko sitten seminaarissa, jossa käsiteltiin suomalaista maahanmuuttopolitiikkaa ja maahanmuuttajien kotoutumista. Seminaarissa kokenut professori kertoi vastustavansa tilastoja (kyse oli Optulan tutkimuksesta Maahanmuuttajat rikosten uhreina ja tekijöinä), koska ne eivät kerro mitään mistään. Hän vertasi Optulan tutkimusta siihen korrelaatioon, joka syntyy jäätelönsyönnin ja hukkumiskuolemien välille. Eihän maahanmuuttajuus ole mikään syy rikoksille.

Oletteko muuten usein kuulleet, että tällaiset kriitikot olisivat joskus kaivanneet selityksiä esim. sille, miksi mies lyö? Epäilen, että feministisessä teoriassa sille edes olisi mahdollista löytää mitään lieventävää selitystä. Sillä lievennystähän professorikin kaipasi: täytyy olla jotakin hirveää, minkä vuoksi maahanmuuttaja syyllistyy rikokseen. Rikollisuudelle täytyy olla joku syy.

Ja tietysti usein onkin. Paha kasautuu, kuten tiedämme, kaikkien ihmisten kohdalla. Pedofiilejä on usein käytetty hyväksi lapsina, alkoholistit ovat usein alkoholistien lapsia, väkivaltaisista oloista tulleet ovat usein väkivaltaisia, rikollisuus ”periytyy”, rikkinäisissä perheissä on enemmän ongelmia kuin ehjissä perheissä. Tämä on eräänlainen yhteiskunta- ja sosiaalitutkimuksen itsestäänselvyys, joka kuitenkin toisinaan yritetään piilottaa ideologisista syistä. Haluaisimme niin paljon tasa-arvoa ja pelkkää hyvää kaikille, että emme uskalla tunnustaa, että näin ei tapahdu. Ikävästä syntyy merkittävästi suuremmalla todennäköisyydellä ikävää kuin hyvästä.

Siitä huolimatta meidän tulee tehdä myös tutkimuksia, joiden tulokset vain kielivät tästä.

Mikään ei estä professoria kokoamasta työryhmää syventämään tutkimuksen tuloksia. Hän voi valita rikoksiin syyllistyneistä maahanmuuttajista oman otoksensa (esim. n=7, kaikki Monikulttuurisen Rauhanjärjestön, Mokura ry:n, kevätkokoukseen osallistuneet rikoksiin syyllistyneet) ja tehdä heille haluamansa. Kuten kartoittaa heidän inhimillistä kärsimystään, rasismin kokemuksiaan, sydänsurujaan, köyhyyttään, nälkäänsä, traumojaan. Ja aivan totta, tämän jälkeen me tiedämme enemmän siitä, millaisia nämä rikoksentekijät ovat. Tällä tavallahan tiede parhaimmillaan toimii.

Mutta millään muotoa se ei tee tyhjäksi tarvetta selvittää tilastollisesti maahanmuuttajien rikollisuuden määrää, astetta ja laatua. Maahanmuuttajuus nimittäin on todella oleellinen ominaispiirre – sosiaalisesti, yhteiskunnallisesti, taloudellisesti, yksilölle itselleen. Tämä tosiseikka ei mene pois lopettamalla puhumasta siitä.

4a. Koska maahanmuuttajat ovat usein nuoria ja miehiä, he tekevät rikoksia. Koska maahanmuuttajat ovat usein köyhiä, kouluttamattomia ja syrjäytyneitä, he tekevät rikoksia. Koska maahanmuuttajiin suhtaudutaan vähätellen ja syrjivästi, he tekevät rikoksia. Koska maahanmuuttajien rikollisuudesta tehdään tutkimuksia, he tekevät rikoksia. Myös se osa kantaväestöstä, johon voidaan liittää ko. ominaispiirteet, syyllistyy rikoksiin huomattavasti keskimääräistä enemmän.

Tässä näyttäytyy jälleen epäloogisuus, jota harvemmin käsitellään. Tottakai asia on näin! Samanlaisia tosiseikkoja ovat seuraavat: 1. Humanitaariset maahanmuuttajat kotoutuvat hitaammin kuin työn perässä tulevat maahanmuuttajat. 2. Mitä suurempi kulttuurinen etäisyys on saapuvan maahanmuuttajan kulttuurin ja kohdemaan kulttuurin välillä, sitä hitaampaa on kotoutuminen ja sitä enemmän ongelmia siihen liittyy. 3. Erilaisten ihmisten välillä on ennakkoluuloja.

Absurdiksi asia muuttuu siksi, että päivänselvät asiat eivät kaipaa lisävakuuttelua eivätkä ne voi lieventää havaittavia ongelmia. Niiden tulisi olla huomionarvoisia lähtökohtia eikä ikään kuin yllättäen ilmenneitä epätoivottavia seikkoja.

Oleellista (joskin vaarallista) olisi pohtia, missä määrin lainkaan on järkevää tai tarkoituksenmukaista ajaa politiikkaa, joka kärjistää eroja ja lisää ongelmia. Jos olemme kaikki yksimielisiä siitä, että huono-osaisuus ajaa rikoksen tielle, miksi huono-osaisten määrää pitää entisestään lisätä? Jos olemme kaikki samaa mieltä siitä, että rasismi on pysyvä ikuisongelma ja ’maahanmuuttajuuden’ taakka on ylitsepääsemätön, miksi niitä pitää tieten tahtoen lisätä? Se, että näin tulee tapahtua koska niin vain tulee tapahtua, ei ole mikään selitys.

Maailma todella on epätasa-arvoinen, mutta tämä lääke toimii hyvin vajavaisesti ja osin vahvasti jopa itseään vastaan. Sitä todellakin sietäisi tutkia ja paljon.

5. Maahanmuuttajien tutkiminen on tärkeää, mutta maahanmuuttajien rikollisuuden tutkiminen ei ole tärkeää. Maahanmuuttajien ja maahanmuuton tutkiminen on siis tärkeää silloin, kun tutkimuksen asetelma ja tulokset palvelevat tiettyä agendaa. Muussa tapauksessa ei. Maahanmuuttajien rikollisuuden tutkiminen ei ole merkittävää, mutta maahanmuuttajat rikoksen uhreina on merkittävä tutkimuskohde.

On naurettavaa, että maassa, jossa tutkitaan kymmenissä tutkimuksissa ja hankkeissa yksittäisten nuorisoseurojen yksittäisten maahanmuuttajanuorten yksittäisiä käsityksiä syrjinnästä, ei voitaisi tutkia ja selvittää myös laajempia maahanmuuttoon liittyviä asioita. Sosiaali- ja yksilökeskeiset suuntaukset ovat nielaisseet maahanmuuton sisäänsä, ja muille (valtio, talous) jää vain rippeet ja niistäkin pitää taistella.

6. Tällaiset tutkimukset lisäävät ennakkoluuloja ja rasismia ja leimaavat ihmisiä. Ilmeisesti siksi, että kaikki eivät kykene vastaavaan valveutuneisuuteen kuin hyviä mielipiteitä omistavat ihmiset. Kansastamme X osa omaa niin alhaisen älykkyysosamäärän (sekä alkoholismigeenin), että heidän kykynsä käsitellä tällaisia tutkimustuloksia on siis hyvin heikko. Niinpä he saattavat alkaa öyhöttää, haukkua, huudella ja jopa olla väkivaltaisia, koska heidän päättelykykynsä mukaan jokainen maahanmuuttaja on nyt rikollinen. Sen sijaan inkerinsuomalaisten saunojanaisten analyysi ei liikuta ketään.

Tämäkin on totta. Etenkin primitiivisissä yhteisöissä ”faktojen” esille tuonti täytyy tehdä varovaisesti, jos ne ovat jollain tapaa arkoja tai vaarallisia. Suomi on kuitenkin kehittynyt, avoin ja demokraattinen yhteiskunta, joka kykenee kestämään todellisuutta. Suuri osa väestöstä ei koskaan tule ymmärtämään sävyeroja eikä tilastoja, mutta se ei ole sävyerojen ja tilastojen vika.

Leimaaminen taas on yleistermi, joka ei tarkoita oikeastaan mitään. Ihminen aloittaa leimaamisen muutaman vuoden ikäisenä ja lopettaa kuollessaan, sillä se on inhimillisen toiminnan edellytys ja ilman sitä mikään ei olisi mitään. Nykypäivänä kaikki ihmisiä luokittelevat toimet ovat jostain suunnasta katsoen leimaavia. Mutta se, että haluaa esimerkiksi lopettaa älykkyystestit, koska ne leimaavat, ei vähennä sitä tosiseikkaa, että korkeamman älykkyyosamäärän omaavat ihmiset ovat älykkäämpiä (mikä taas implikoi monia muita asioita). Se, että maahanmuuttajia ei saisi tutkimuksissa ”leimata”, ei vähennä sitä, että ’maahanmuuttajuus’ implikoi monia  asioita, hyvässä ja pahassa. Maahanmuuttajuus on olemassa, kaikesta huolimatta.

Paljon enemmän hallaa on tehty valjastamalla XX prosenttia yhteiskunta- ja ihmistieteestä palvelemaan tutkijoita itsejään ja heidän käsinukkejaan. Onko ihmekään, että kukaan ei oikein tahdo ottaa vakavasti nollatutkimusten nollatuloksia, jotka valveutunut osaa arvata jo tekijöiden nimeä vilkaisemalla. Tottakai tiedolla ja sivistyksellä on myös itseisarvonsa eikä kaiken tutkimuksen tarvitse olla ”hyödyllistä”. Hyödyttömänkin tutkimuksen pitäisi silti olla jossakin suhteessa tarkoituksenmukaisuuteen, olipa se sitten empiiristä, teoreettista tai jotakin muuta.

6. Retorinen vakuuttelu versus analyyttinen ote. Inkerinsuomalaistutkimuksen voi tehdä analyyttisesti ja maahanmuuttajien rikollisuus -tutkimuksen voi tehdä retorisesti. Todennäköisempää kuitenkin on, että mitä vapaampaa metodologiaa ja subjektiivisempia metodeita tutkija käyttää, sitä retorisemmalle alustalle tutkimus nojaa. Tilastolliset menetelmät ovat aina ”pinnallisia” verrattuna laadullisiin syväluotauksiin, mutta niillä on paljon muita huomattavia etuja. Se metodologinen kaksinaismoralismi, johon tilastoja vastustavat ihmiset sortuvat, ei ole hedelmällistä mihinkään suuntaan. Kaikkein oleellisinta on kuitenkin kysyä oikeita ja merkittäviä kysymyksiä.

7. Valtamedialla on kolme vaihtoehtoa, vaieta tutkimuksesta tyystin, yrittää sen kyseenalaistamista tai rakentaa punaisia otsikoita sen juntteihin myyvistä kohokohdista. Kyseenalaistamiseen sillä on kaksi vaihtoehtoa. Ensiksi se yrittää akateemista väylää, kuten metodologisia vastalauseita. Jos tutkimus on kuitenkin korkeatasoinen, tämä ei onnistu ja käyttöön otetaankin emotionaalinen väylä. Sen mukaan tutkimus saattaa toki olla oikeassa, mutta se ei ole oleellista, koska.

Niin, tiedämmekin jo.

 

 

Oikea- ja väärämielisten sananvapaudesta

IMG_2461

Tapahtui eräässä tieteellisen konferenssin työryhmässä jokunen vuosi sitten. Tutkija kertoi kansainväliselle kuulijayleisölleen uudesta tutkimuksestaan, joka käsitteli – näin ulkoapäin arvioiden – maahanmuuton vastustajia ja naisvihaa. Diskursiivinen tutkimus perustui neljän suomalaisen naisvihaajan/sovinistin ja maahanmuuttokriitikon/fasistin/rasistin netissä tai kirjoissa julkaistuihin teksteihin. Nämä kyseiset herrat olivat Jussi Halla-aho, Timo Vihavainen, Henry Laasanen ja Timo Hännikäinen. Puuttumatta tässä nyt lainkaan tällaisten tutkimusten metodologisiin ongelmiin totean vain, että akatemian pirut istuivat hajareisin Raamatun päällä – tekstit oli todella luettu, johtopäätökset tehty.

Diskurssit vain tanssahtelivat, kun elämänvastainen rosvojoukkio riisuttiin aseista akateemisella poststrukturalistisella jargonilla ja ylemmyydentuntoisella tuohtumuksella. Tilaisuus ja sen tunnelma olivat absurdeja, akatemian politiikka päivänvalossa ilman päivänvaloa.

Suopeamielisessä keskustelussa heräteltiin ihmetystä siitä, miten suomalaiset ovat näin hulluja. Jopa professoreina on tuollaisia hirviöihmisiä, poliitikkoina, akateemisia ihmisiä vieläpä, huokauksia, epäuskoa, eletäänkö 2000-lukua, haluavatko ne siis raiskata meidät! ”Kyllä, kyllä, näin todella on. Niin siellä blogissa/kirjassa sanotaan!” ”Meidän on vastustettava tätä yhteiskunnassamme nousevaa fasismia/rasismia/naisvihaa/jne.!” Höyry on nouseva osallistujien korvien takaa ehkäpä vieläkin. Samanlaista värinää olin aistivinani muutaman kuukauden takaisen sukupuolineutraalin avioliittolain hekuman ollessa kuumimmillaan – eräskin professori (Tapio Puolimatka) kun tuomittiin moneen kertaan epäonnistuneeksi myös tieteen edustajana, koska hän sattui vastustamaan lakimuutosta. Myös yliopisto pahoitteli, mitä en onneksi ole nähnyt Vihavaisen kohdalla tapahtuneen.

En ole tähän päivään mennessä kyennyt selvittämään itselleni, miten näihin asioihin kannattaisi suhtautua. Ns. akateeminen responssi – aukkojen ja ongelmien osoittaminen ja kritisointi, evidenssin ja avoimuuden vaatiminen – ei toimi, koska se unohtaa helposti inhimillisiä uria viiltävän politiikan ja emootion tällaisen tieteen taustalla. Akateeminen responssi on myös liian vaativa: kenellä on aikaa ja energiaa perehtyä toisten tutkimuksiin niin syvällisesti, vain kritiikki mielessään? Toisaalta myöskään pelkkä poliittinen responssi ei toimi, ensinnäkään siksi, että siihen vastataan akateemisuudella: tämä on minun tutkijan arvovallallani aikaansaatu tutkimustulos, vie politiikkasi mennessäsi. Toisaalta poliittinen responssi on myös aivan liian kapea: enhän vastusta vain tiettyä politiikkaa, vaan sitä käsitystä, että vain tietty politiikka on politiikkaa, muiden ollessa tiedettä, tietoa tai todellisuutta. Oikeamielinen, väärämielinen – salamyhkäisesti mutta selvärajaisesti määritettynä.

Historia antaa lukuisia esimerkkejä siitä, miten yhteiskuntien painopiste saattaa liikkua merkittävästi puolelta toiselle. Todelliset sananvapauden ja suvaitsevaisuuden kannattajat punnitaan näissä muutoksissa. Jos joskus kirjailijoiden tai tutkijoiden tai poliitikkojen fasismi ja naisviha ovat todellisia ongelmia Suomessa, lupaan vastustaa niitä.

Olen lukenut kaikkien edellä mainittujen hirviöherrojen tuotantoa, osin tai kokonaan, tunnen heistä joitakin muutakin kautta. En ole lainkaan kaikesta samanmielinen, joistain kohdin olen jopa radikaalisti erimielinen. Joskus olen jopa saattanut emotionaalisesti äyksähtää heitä lukiessani! Kaikki he silti koskettavat jollain tavoin jotakin, oli se sitten älyllistä, koomista tai poliittista tarvettani. Ehkä siksi, että he eivät ole valtavirtaa. Raikasta!

Kannatan tietysti heidän sananvapauttaan. Kuten kannatan myös heidän vastustajiensa sananvapautta – maahanmuuton syleilijöiden, äärifeministien, liberalismin kannattajien, anarkistien. Erityisenä yhteiskunnallisena prinsiippinä haluan kannattaa toisinajattelijoiden sananvapautta. Jos yhteiskunnallinen ideologia on kovin jähmeää ja kulttuuria ja politiikkaa ohjaavaa, tulee erityinen arvo antaa sen kyseenalaistamiselle. Ymmärrän tämän ideaalin haurauden, mutta periaatteen tasolla pidän siitä kiinni. Lukisin niin kovin mielelläni esimerkiksi suomalaisia vasemmistointellektuelleja, jotka tarjoaisivat vaihtoehdon nykymenolle mutta realistisesti. Harvassa ovat.

Timo Hännikäisen pian ilmestyvä kirja käsittelee maskuliinisuutta, miehen kunniaa ja liberaalin yhteiskunnan irvikuvia. Je suis feminist -todellisuudessa se on tottavie toisinajattelemista, mutta hyvä niin. Vasemmisto- ja anarkistipiireissä – ja vähän maltillisemmissakin sopulilaumoissa – hanke on kyseenalaistettu herran ”fasistisuuden” vuoksi, ja tähtäimeen on otettu myös Hännikäisen kirjoja julkaiseva kustantamo, Savukeidas. Itse olen jo menettänyt käsitykseni siitä, mitä se fasismi edes on (HS: Natsille pitää nauraa) ja naisvihaakin löydän paljon enemmän muista yhteiskunnan segmenteistä ja virtauksista, joten näihin en osaa ottaa kantaa. Mutta vaikka kirja minunkin mielestäni täyttäisi nämä syytöskohdat, en silti mistään hinnasta suostuisi sen sensurointiin.

Ehkä luenkin sen, vaikkapa sitten vain provosoidakseni itselleni innovaatioita. Tai esteettisistä syistä: herran suomen kieli on niin taidokasta, että fennofiilillä tulee kyynel.

Hetkinen, vai olikos tuo juuri sitä fasismia…

Timo Hännikäisen vetoomus Kirjallisuus, kustannustoiminta ja ilmaisunvapaus

Kriminologinen tutkimus maahanmuuttajien tekemistä rikoksista

Our study has shown that country of origin is one important detail whose role cannot be ignored in future studies of immigrant crime. In international comparisons, disaggregation of the immigrant population is a necessity for conducting a reasonable comparative analysis. (Skardhamar, Aaltonen & Lehti 2014, Immigrant crime in Norway and Finland, Journal of Scandinavian Studies in Criminology and Crime Prevention 15(2).)

Uusimmassa Journal of Scandinavian Studies in Criminology and Crime Prevention -lehdessä on artikkeli, jossa käsitellään maahanmuuttajien tekemiä rikoksia Norjassa ja Suomessa. Rikostyypeistä mukana ovat ainoastaan väkivaltarikokset sekä varkaudet. Suomessa rikoksia tehdään ylipäätänsä enemmän kuin Norjassa, niin kanta-asujien kuin maahanmuuttajien osalta, mutta muuten erilaiset maahanmuuttajaryhmät sijottuvat molemmissa maissa suhteellisesti samansuuntaisesti.

The countries that score high in both violence and larceny in Norway and Finland
include Afghanistan, Former Yugoslavia, Iran, Iraq, Somalia and the rest of Africa.
Immigrants from Western Europe, North America, Oceania and China have some of the lowest crime rates. (—) In Finland, very few immigrant groups have lower rates of offending than the majority population, while more groups score lower than the majority population in Norway. (Mt.)

Yleisemmin artikkelissa todetaan, että humanitaariset maahanmuuttajat ovat selvästi korkeimmin edustettuina rikostilastoissa – siis väkivaltaisilta ja kriisialueilta tulleet. Rikoksiin syyllistyneet ovat myös sosioekonomisesti heikompiosaisia, alemmin koulutettuja ja useammin poissa työmarkkinoilta. Poikkeuksena löytyy muutamat aasialaisryhmät, joilla sekä tulotaso että rikollisuusaste jäävät alhaisiksi. Kulttuuri- tai muihin seikkoihin artikkeli ei ota kantaa.

From multiculturalism to diversity: some critical remarks

Work in progress, not for citing.

As a concept, diversity is one of the most ideal-loaded and obscure terms of contemporary politics and one that attracts more and more theory. Diversity politics takes the existence of human differences of any kind as a starting point both empirically (as a necessary fact) and prescriptively (as a value worth promoting). It does not refer to any specific type of being different, although ethnicity, religion, culture and sexual preference are its common objects. Western states, non-governmental and international organizations, among others, claim to embrace diversity. In addition, there is a rise of diversity talk at all levels of government and administration in the EU – ‘unity in diversity’ is being recurrently celebrated in the EU’s official political discourse. It maintains that diversity is not only possible, but advantageous for the community and its members. (Kraus 2012.) Promoting the process of diversification requires that various alleged flaws of biased statism and nationalism are balanced and corrected.

Thus, diversity politics refers to recognizing and organizing ‘differences’ at the level of liberal state and society according to a specific idea of the normative goodness of diversity/differences as such (Modood 2007; Parekh 2000; Rex 2000). Diversity politics is the second round of idealization: starting from ‘difference’, the first round of transforming liberal and statist presumptions into more ’inclusive’ ones, it continues to the level where it takes differences for granted and reflects instead what to ‘do’ with the whole bunch of them.

The scholarly side of diversity politics is a burgeoning area of literature extending from fairly rationally formulated ideas to radical moral critique.1 According to Cooper (2004: 5), diversity politics is intellectually situated “at the confluence of several currents that include liberalism, communitarianism, poststructuralism, post-Marxism, feminism, postcolonialism and queer.” In relation to immigration, the discourse of diversity acts as a moral remedy against homogeneity, nationalism, racism and violence. According to Lentin and Titley (2008: 11):

As a form of benevolent teleology, [diversity politics] promises a tentative yet perhaps final recognition of the inescapability of difference, and a corrective to the pronounced historical tendency of European nation-states to deny heterogeneity through the insistent production of imagined homogeneity.

Diversity is at the center of both actual politics and political theory and “there are good reasons for assuming that it will remain there for quite a while” (Kraus 2012: 6; see also Meer and Modood 2012.) Or, as Vertovec (2012: 309) has put it, “[diversity] has been institutionalized, internationalized and internalized – and is here to stay in one form or another.” The success of diversity is sustained by various formulations deriving from a cursory but fundamentally powerful idea that “differences express themselves freely” (Hardt and Negri 2005: 101). Apparently, the assertion is incorrect, taken the remarkable efforts that are needed to propagate the idea of diversity in the first place.

On the other hand, the concept of diversity could not be that forceful if it was only constituted in the way left-liberal ideologies and academic sects traditionally constituted the concept of difference (Freeden 1998: 512-513). In practices of states, diversity has been subsumed into centre-rightist and market-orientated discourse and bureaucratic practice, although its scholarly connotations still refer almost exclusively to leftist critical and feminist domains.

Ashes of liberal multiculturalism

At a more practical level, diversity politics encompasses various immigration, minority and integration discourses and policies, as well as more general ideas of constructing and reconstructing communities. It concerns both expressing values and designing and implementing policies. As celebrating pluralism and diversity, promoting tolerance, respect and equality and resisting discrimination, it is basically parallel to many principles of multiculturalism (Kelly 2007). However, we can find a few explanations why diversity has much replaced multiculturalism both in theory and politics.

First, as an ideological stance and a descriptive fact of contemporary societies, multiculturalism is so eclectic and disputed that it has to be defined over and over again when used either theoretically or politically, or the both at the same time (Solomos and Schuster 2003). Primarily, this is not a problem of the concept of multiculturalism itself or any other concept whatsoever, but of the wider research community, which exploits and abuses concepts which once may have been of analytical (and political) relevance and coins new ones. Politics, for its part, exacerbates this, as it has a natural tendency to eviscerate concepts in order to use them easily but seductively enough. Conceptual quarrels are efficient in dimming the meaningful focus of studies, especially when concepts and their use (discourses) are regarded as the most substantive area of scholarship in the first place.

Second, multiculturalism is originally based on organizing, literally, different cultures and thus ignores, at least theoretically if not practically, other bases of difference (cf. Song 2007: 4-8). While the category of culture is undoubtedly relevant in immigration more generally, it is neither sufficient nor the most important one. As Vertovec (2010) argues, multiculturalism does not take into account the country of origin of immigrants, channels of migration, their transnational engagement or loyalties. More importantly, it does not take into account the socio-economic class of arriving migrants. Furthermore, at the realm of state policy the dividing line between legal and illegal immigrants is getting more important, both in relation to immigration in general and immigrants as human beings in particular (Triandafyllidou 2010). This crucial split is out of the focus of multiculturalism, which is more preoccupied to reflect how the society should be organized once ‘differences’ are already in. Eventually, multiculturalism is simply not multi enough, taken the growing domain of diversities and subsequent rights claims beyond the terrain of culture.

Third, multiculturalism as an official policy has provoked hostility in many European countries and is nowadays often replaced with other integration and accommodation policies, designed, for example, to improve societal cohesion and solve problems of isolation and personal vulnerability (Modood 2007; Vertovec and Wessendorf 2010). The objection has occurred through two interrelated paths, public debate and official policies. Public discourses and opinions vary from country to country and reflect views on immigration and minorities in general (Coenders, Lubbers and Scheepers 2013), but the broad sentiment is turning more negative, officially subscribed or not (McLaren 2012; Vertovec and Wessendorf 2010). Distancing from the inflammable ‘M-word’ has become common among vocal political actors (Vertovec and Wessendorf 2010). The backlash in the official policies of the UK, for instance, has become even more pronounced, as “borders need to be reclaimed” to ensure “hard-headed selection of genuinely talented individuals based on our national interest” (Cameron 2011). Instead the ‘D-word’, it seems, is conceptually, politically and normatively much more resilient to unfavorable real-world influences – but preserves the dominant normative idea.

For states, there are two different paths away from ’old-fashioned’ multiculturalism. The first option is to make immigration more difficult in general by increasing and strengthening controlling and regulating mechanisms. This has happened recently in many European countries (Joppke 2004, 2012). The second way, pursued often in tandem with the former, is to direct immigration and immigrant policies away from multiculturalist to other integration types. This has occurred both in classical multicultural states, such as Britain, and in inclusive welfare states, such as Sweden (Joppke 2004; Schierup and Ålund 2011). The change in concepts and general guidelines serves as a political response either to alleged failures of multiculturalism or to frightening election results, in which anti-immigrant and populist parties have gained strength. Then, the official relevance of multiculturalism has diminished at the same time as challenges of the globalizing world and its diverse societies have proliferated and intensified. Of course, no immigration model can succeed or fail as a mere concept, but the substance of policies and their context is more at issue (Lenard 2012). Nevertheless, the flexibility of concepts is politically highly advantageous.

Theoretically, traditional multiculturalism has transformed into more human-centered, emphasizing individualistic, identity-based and fluid determinants of belonging, in contrast to communitarian, group-based and more fixed perceptions of past years. Multiculturalism was accused of holding an essentialist image of human identity, for instance because it assumes the context of communities (and states) to be crucial (Mason 2007). Its top-down focus has shifted into a fundamental and ‘critical’ understanding of the significance of bottom-up-approaches, micro-practices, visibilities and the supremacy of ‘everyday’ as meaningful instances of proper diversity. Multiculturalism is thus far too large, coercive and state-centered as compared to more autonomous diversity.

Diversity politics is often based on an overall critique of liberalism and its restricted notion of subject and community. Academic discussion, once strongly adhered to Anglo-American and specifically Canadian-Australian multiculturalism, is nowadays more continental and abstract, concentrating on multiple spaces of difference and diversity, contexts of power shifts and symbolic agency.

In general, diversity politics blends cosmopolitanism and humanitarianism with multiculturalism. Morally universal and empirically diverse agents, detached from states, are derived from cosmopolitanism envisioning unbounded diversity. Cosmopolitanism asserts the value of free and facile movement between actual existing communities, both as an essential right in itself and as a means to obtain higher equality and justice. (Caney 2006.) Humanitarianism is applied for articulations of a rights-based humanized subject and a progressive duty-based role for states and international and global institutions in recognizing, organizing and safeguarding the value of diversity. Finally, multiculturalism contributes the celebration of diversity and values of tolerance, non-discrimination and ‘dialogue’. What still has an impact on the specific substance of intellectual diversity politics, is its reflection with liberalism: some perspectives are merely echoing mainstream liberal trajectories while others, increasingly, are abandoning these altogether and instead build on critical and poststructural positions. (See, for example, Cooper 2004; Horton 2003; Kelly 2007; Lentin and Titley 2008; Mason 2007; Modood 2007; Parekh 2000; Phillips 2007; Vertovec 2010; Vincent 2003.)

As official state policies, also theory is replete with new concepts ranging from ‘critical multiculturalism’ via ‘interculturalism’ to ‘diversity’. While theorists are often strongly committed to one particular concept over another, there are definitely more similarities than any significant differences between the versions. They are updated or revised versions of some forms of ideas traditionally called as ‘multiculturalism’. Some perspectives reflect the critique targeted against multiculturalism and subsequently claim to ‘learn’ from its failures (Meer and Modood 2011). Others contend that their new concept is not “a disguised — form of multiculturalism” (Bouchard 2011: 438), but nonetheless identify its key features generally in an identical manner. Differences are merely semantic. While correcting unworkable hypotheses and redefining theories is of course not forbidden but recommended, this remark should be read as a critique as well.

First, it is a critique against the idea that a choice of concepts could carry theories or (meaningful) policies. It does not make any difference what concept is used if our ‘results’ derive from a predetermined set of normative ideas and thoughts of what should be. Conceptual creations are not bringing forth any valid portrayal of reality or its actual transformation, but merely intervene into self-made discursive territories. As there are no systematic means to assess the value of subjective machineries of meta-discourses, such as diversity, the interpretation is endless. The bibliometric ballooning of diversity tells more about research fields themselves than improves our understanding of the outside reality, no matter how cautiously defined. Conceptual fine-tuning should follow analytical thought, not foreground and drive entire perspectives, which just affirm and ‘perform’ their predetermined and privileged beliefs.

Second, it is also a critique toward the incessant construction of ‘essentialist traps’ believed to threaten us practically everywhere we see ‘difference’ (Benhabib 2004; Kraus 2012; Mason 2007; Modood 2007; Phillips 2007). The trap warns that only by inventing more inclusive, sensitive and critical concepts and frameworks we are able to eschew it. As this is eventually impossible, the more tangible result is that we end up studying merely non-generalizable ‘accidents’ or echoing a priori political and righteous arguments as academic, or often, both. In the meantime, many relevant issues remain secondary – or are totally absent within the academic discussion.

The legitimation of indeterminacy

The ‘fact’ of present-day diversity contains, presupposes and depends upon elements which are non-empirical, normative, even intellectual products (Lentin and Titley 2008). The differences between its philosophical, ideological and political forms are obscure and intentionally made irrelevant, at the same time as individual and societal ‘emotions’ are blended. Its normative and political quiddity obfuscates both its analytical thrust and administrative and policy prospects. Despite it has evolved into a “diffuse, indeed maddeningly spongy and imprecise, discursive field” (Hall 2001, cited in Vertovec 2010), its use and applications are proliferating.

Ideas of humanitarianism and diversity have greatly converged and the confluence of theory and politics is noteworthy in both. This indeterminacy of essence and ethico-political relevancy have been legitimated as a necessary response to the transformation of the world into more complex and uncertain. The process is reciprocal, as the ‘diverse world’ appears such particularly when there is no ordering between various claims, judgments and domains, no strategies to put preferences for aspirations in order, but when political and normative issues are treated in an equal fashion as if they deserve the same commitment – in other words, when there is no clear and binding human choice (Chandler 2013). The idea is detached from politics as a realm of undertaking action and decisions. Political decisions, traditionally, are the ones that are supposed to curtail the detriments caused by various ‘complexities’, not be ruled out by them. Furthermore, because there is no ‘truth’ in the complexity, various presentations of the society – in and by politics, media, research and other powerful communication – become more significant and pronounced. The more complex the issue is, the less people can access it directly, but instead have to lean on different presentations and interpretations. This is likely to increase the power of righteous politics, whose ultimate significance rests more on pathos than logos in an Aristotelian sense. The authority of conveyors of the discourse derives always more from transcendental than epistemic sources.

Diversity politics takes distance from traditional multiculturalism and is ‘post-multicultural’ in the sense that it combines diversity with more conformity and ‘fuses’ conflicting agendas (Vertovec 2010). It can reconcile with recent restrictions on immigration and ‘intolerant’ election results and retain its legitimacy (for example, Scheffer 2011). It is capable of transcending the previous collisions between liberalism and multiculturalism both in theory and politics – either through abstraction or by sliding into a technical conception of politics. Therefore, it seems, not only theory but also politics is about discourses, adjusting concepts and phrases, only occasionally obtruding into any deeper level of implementing.

Discourses then get institutionalized in every-day practices, political strategies, plans of action and rhetorical guidelines of policies. They strengthen one another and constitute further ‘ideas’, gradually forming an evolving foundation of ‘diversity’. The previous formal level of multiculturalist policies has shifted into a more informal and social level of diversity, which is far more difficult to ’access’ and thus to evaluate. Most importantly, diversity politics engulfs any real-world adversities and dissents without collapsing itself; it cannot fail in a way multiculturalism has (perhaps) failed. Because there are no expressed goals or targets beyond its ambition as a whole, there are no unintended consequences either.

The discourse of diversity is overly stretchy and arbitrary. The structure itself seems to be the main impetus for its development. Words and ideas carry the whole fabric, as the connection with the ‘real’ is secondary. They derive from and lean against a variety of other concepts and discourses, which are used to strengthen the ideal core both descriptively and normatively, in different cases and contexts (see Freeden 1998). It is difficult, if not impossible, to get out of the discourse – it determines theoretical, methodological, normative and empirical insights. Most importantly, there is no clear boundary between the essence of theoretical discussion and political programs on diversity.

To be effective in the political realm of the state practice, the normative principles resonating in the abstracted and indeterminate concepts need to be rationalized. Multiple adjacent concepts and related interpretations can be used to justify and dilute the normative overload of the fundamental principle. Diversity has become mainstreamed both in market language and in economic discourses of efficiency and discipline by the state.2 Western labor markets are in need of either high-skilled or low-paid ‘diversities’ (Joppke 2012). The widened scope of ideal discourses is self-serving in the sense that disagreeing, even ultimately contrasting, sides can be merged, seemingly but sufficiently, inside the same normative enterprise. “Its melange of multiculturalist assumptions, management philosophies and individualist diagnoses and solutions” (Lentin and Titley 2008: 21) is indeed diversity’s most significant, yet absurd, strength – and this has more to do with the external world than the internal (ir-)rationalities of the idea itself.

Hence, flexible discourses may occupy any position endorsed by ethico-political or rationalized outlooks. Diversity politics and neoliberal rationalities of economy, for instance, are interdependent in their shared content of detachment and free identity. The former derives many of its identity claims from the broken connection between citizens and states, while the latter uses the same reserve to emphasize the utility of freely accumulating capital and global arbitrage. Both explicitly or implicitly allude to universal features of humans (consumers) and their free-flowing rights (to buy). Statist assumptions are an anathema to both.

 

Diversity is approached and criticized here as a theoretical and political idea, which carries much more discursive than tangible relevance. However, this should not be interpreted as if it is only hot air or jargon. First of all, as discussed, it is in a notably prominent position within the intellectual and academic sphere. Furthermore, within politics, the discursive terrain also defines and constitutes limits and bounds of the liberal state in its ‘making of morality’. It is necessary to understand that the causal properties of even ‘false’ beliefs may be significant, even if we did not regard these spongy ideas as ideologies. If beautiful words, they are, in all likelihood, powerful political words. Those controlling the doxa of political thought in some context undeniably exert notable influence on action; although unlikely that kind of influence the thought itself is prescribing.

The descriptive and explanatory role of diversity could be properly discovered only through self-critical research taking the extra-discursive realm into account – that is, by marginalizing its reading as ‘ethics’ and instead forcing it to become the object of more conventional analysis. If we are to critically examine and understand politics, actors who exploit these discourses have to be taken into a close scrutiny. It is relevant to ask what determines the outward capacity, aspiration and power of these ideas – because, as demonstrated, it cannot be their intrinsic functionality, neither as motivational nor instrumental conceptions. Finally, it is much safer to take any idea of moral progress with a grain, both generally and in analytical terms: we need to be skeptical about politics in the first place. If our scholarly (or political) motivation is more realist and critical than transformative and utopian, this seems as the basic starting level of making any further assumptions.

 

Work in progress, not for citing.

 

1 Theoretically somewhat related terms are ‘politics of difference’ (Young 1990), ‘politics of recognition’ (Taylor 1994) and even ‘identity politics’ in some of its outlooks (for example, Eisenberg and Kymlicka 2011). Also ‘politics of belonging’ (Yuval-Davis 2011) share many similar characteristics with diversity politics.

2 Recently, the increasing popularity of ‘resilience’ points to the same direction, see Chandler 2013. The relationship between diversity and resilience is mutually validating, as with greater diversity, it appears, there comes an increased ability to survive and flourish, that is better resilience.

Maahanmuuton faktoista, terminologiasta ja kynnyksistä

itsenäisyyspäivä

Helsinkiläisen parturin näyteikkuna itsenäisyyspäivän aattona

Euroopan parlamentin tiedotustoimisto ja EMN (European Migration Network) järjestivät tänään kolmatta kertaa vuotuisen seminaarinsa. Aiheena oli ”Faktat puhuvat? Eurooppalainen maahanmuuttopolitiikka mediassa”, ja esiintyjinä muun muassa meppejä, toimittajia ja virkamiehiä. Aihe on tietysti kutkuttava, mutta ehkä tärkein syy täydemmälle salille kuin koskaan aiemmin oli kuitenkin siinä, että lavalle nousi Jussi Halla-aho. Toistaiseksi ”maahanmuuttokriittisin” henkilö kyseisessä tapahtumassa on ollut toissavuonna esiintynyt Sampo Terho.

Kuten tämänlaisissa seminaareissa usein, minkäänlaista yhteisnäkemystä ei tietenkään saatu aikaiseksi. Ihmisten lähtökohdat, ammatilliset ja henkilökohtaiset positiot ovat toisistaan liian poikkeavat. Poliittiset ja ideologiset näkemykset suhtautuvat toisiinsa vihamielisesti. Kun yhdet puhuvat ilmiöstä nimeltä maahanmuutto, ampuvat toiset sen (tai puhujan) alas puhumalla ihmisistä nimeltä maahanmuuttajat. Tai kuten tänään, korostamalla jopa, että termi maahanmuuttaja on jollain tapaa pejoratiivinen, ja että pitäisi käyttää esimerkiksi termiä maassa-asuja.

Ilmiö on täysin identtinen akatemian sisällä tapahtuvan ”maahanmuuttokeskustelun” kanssa. Jo se, että on kiinnostunut maahanmuutosta eikä maahanmuuttajista, on monien mielestä raskauttavaa. Kuten sekin, että käyttää ns. tieteellisiä metodeja eikä esimerkiksi etnografisia halailuja. Pahinta on valtiokeskeisyys – sitä noudattavat ovat joko arveluttavia teknisen ja kvantitatiivisen luonteensa takia tai vielä pahempaa, olemattoman moraalinsa vuoksi.

Päivän seminaarissa edeltäviä edusti harmiton mutta ajattelematon ”virkataso” (eli esimerkiksi EMN:n keräämä raakadata maahanmuuttajista), jälkimmäisiä pääasiassa Halla-aho, mutta myös ”liian perussuomalaista tulkintaa” tehnyt Eduskuntatutkimuksen keskuksen Matti Välimäki, joka ei muistanut riittävästi paheksua saamiaan ”tutkimustuloksia” median ja maahanmuuton yhteydestä.

”Oikeiden” näkemysten mukaan ihmiset, ihmisarvo ja universaalisuus ylittävät merkityksessään jonkin ”keinotekoisen” kategoriarakennelman, jossa vain tapahtuu jotakin – kuten nyt maahanmuutossa tapahtuu.  Se, että maahanmuutto ei ole tärkeää, tahtoo tietysti sanoa, että valtioiden rajojen ylittäminen ei ole – tai sen ei pitäisi olla – oleellista. Useimpien maahanmuuttotutkijoiden mukaan vain ihminen on merkityksellinen. Ja joskus hän nyt vain sattuu astumaan valtion rajan yli muu kuin matkustus mielessään. Näin ollen maahanmuutosta puhuminen syö tyhjäksi sen moraalisen hyvän, mikä maasta toiseen muuttavista ihmisistä puhumisessa itsearvoisesti on. Globaali liike, globaali moninaisuus, erilaisuus, diversity.

Faktat, joita seminaarin nimessä peräänkuulutettiin, merkitsevät kovin erilaisia asioita eri ihmisille. Joidenkin mukaan fakta on aina se, mitä tietty mittari sanoo eikä muuta. Toisten mukaan oleellista on katsantokulma, asian tulkinta tietystä (oikeasta) näkemyksestä käsin.

Seminaarissa vähemmistövaltuutetun toimiston virkamies puuttui voimakkaasti median (ja muiden toimijoiden) käyttämiin vääriin käsitteisiin, ja sai suurta kannatusta muun muassa toimittajilta ja kansalaisjärjestön edustajilta. Epämoraalisten termien käytön nähtiin olevan siis faktojen vastaista. Suurta huomioita saivat erityisesti termit laiton maahanmuuttaja ja laiton maahanmuutto.

Uskaltauduin puolustamaan kyseisiä termejä – pääasiassa niiden legaalisen ja deskriptiivisen validiteetin takia – ja kerroin käyttäväni niitä edelleen itse kuvatessani kyseisiä kategorioita; siis esimerkiksi  maahanmuuttajia, jotka ovat maassa lainvastaisesti, yleensä joko siksi, että heidän maahantulonsa on tapahtunut laittomasti tai siksi, että he kyllä ovat tulleet maahan laillisesti, mutta heidän oikeutensa oleskella maassa on joko loppunut tai sitä ei ole lainkaan annettu.

Käännytykseni terminologian suhteen on vuosien varrella ollut kovaa. Jopa niin kovaa, että kaikki muu – teoria, empiria, tutkimus – on usein jäänyt tämän varjoon. Terminologiaan on helppo tarttua; kaikkihan sen osaavat, vaikka itse asiasta eivät mitään ymmärtäisi. Vaikka usein selitän jo etukäteen, miksi käytän kyseistä termiä ja että se ei todellakaan ole harkitsematonta tietämättömyyttä tai lipsahdus, suurin osa saamastani palautteesta kohdistuu aina ”väärään” terminologiaan. Nimi todellakin laitonta maahanmuuttajaa pahentaa!

Tietysti ymmärrän myös, että kyseessä on yksi notkea kikka, jolla voidaan varmistaa, että mistään oleellisesta ei tarvitse puhua. Niin tänäänkin. Niin niin usein aiemminkin. Niin niin niin kovin usein Euroopan unionissa. Sen lisäksi kyse on moraalisesta poseeraamisesta. Kun puhun oikein, olen hyvä. Kun kerron haluavani hyviä asioita oikein nimetyille toimijoille, olen hyvä. Politiikkaa ja teatteria, ei sen kummempaa.

Lopulta vain kaikkein itsepäisimmät puhuvat enää ”väärin” ja kieltäytyvät alistumasta uuskielisyyden loputtomille vaatimuksille. Joko silkkaa periksiantamattomuuttaan tai siksi, että tällä todellakin on merkitystä. Koska sillä on – erityisesti tieteessä käsitteillä on hyvin merkittävä rooli, ja muillakin areenoilla kuvaustapojen yhtenäisyys on kovasti kanssakäymistä helpottava tekijä.

Hesarin vieraskynäkirjoituksessa jouduin  oikeatermisen sensuurin hampaisiin, kun laiton maahanmuutto muutettiin paperittomiksi. ”Paperiton” on uusista termeistä ehkä kaikkein huonoin – irregular on parempi, mutta sekin kuvaa vain ilmiön yhtä puolta, sen epäsäännöllisyyttä. Detalji tai ei, kyseessä on esimerkki siitä, miten sananvalta toimi.

Minä en ole kiinnostunut maahanmuuttajien papereista. En edes siitä, onko heillä niitä vai ei. Olen kiinnostunut valtioista, jotka määrittävät sen, ketkä saavat valtioon tulla, milloin ja millä ehdoilla. Papereilla tai ilman.  Olen kiinnostunut ilmiöstä nimeltä maahanmuutto, vaikka tiedän yhtä ja toista jännittävää myös niistä papereista.

Paperit tai niiden puute eivät ole oleellisin asia koko ilmiössä, riippumatta siitä, mitä mieltä minä tai joku muu on. Itse asiassa niihin keskittyminen on usein harhaanjohtavaa.

Myös käytännössä ”paperittomuuden” merkitys vähenee, koska se rajaa yhä vähemmän – esimerkiksi Suomessa niillekin, joilla ei ole ”papereita”, haluttaisiin samat oikeudet kuin paperillisille maahanmuuttajille. Perusoikeushuikentelevaiset eivät ole aikoihin keskittyneet maahanmuuttajiin yleensä vaan nimenomaan paperittomiin. Jälleen sama asia akatemiassa. Kyynikko kysyy vain, mitä paperittomien jälkeen? (eikä uskalla vastata, vaikka aavistaakin)

Seminaarissa minua valistettiin, että surkeaa paperiton-termiä todellakin jo suositellaan instanssissa jos toisessa – eiköhän se siellä journalistin etiikassakin jo ole edustettuna. Huomio oleellisessa, niinhän se oli! Ja niissä faktoissa!

Seminaarin virallinen aihe, median maahanmuuttopolitiikasta raportoimisen todenmukaisuus, olisi ollut herkullinen, mutta valitettavasti siihen ei päästy juuri lainkaan. Kuten niin usein ennenkin, mediaa kritisoitiin siitä, että maahanmuuttajia ja heidän näkökulmiaan on liian vähän esillä. Syiksi löydettiin tällä kertaa muun muassa seuraavia:

Maahanmuuttajan mukaan maahanmuuttajat pelkäävät. Toimittajan mukaan tämä pelko on totta, ja niinpä maahanmuuttajia on vaikea saada haastateltavaksi. Toisessa yhteydessä sekä kyseinen toimittaja että maahanmuuttaja olivat sitä mieltä, että maahanmuuttaja-statuksella tai nimityksellä ei ole merkitystä, koska olemme kaikki ihmisiä. Virkamies mainitsi jälleen tähän väliin, että termien kanssa pitää olla tarkkana. Innokas meppi kommentoi kerrattuaan ensin sukunsa maahanmuuttohistorian, että ihmisiä ei pidä määrittää rahan kautta ja että maailma pysähtyisi ilman maahanmuuttajia. Lieksasta puhuttiin useaan otteeseen.

Lähes kaikki perinteiset kliseet käväisivät joko esiintyjien tai kommentoijien puheissa. Luulin, että niitä ei voi kuulla enää missään. Kuinka väärässä olinkaan!

Mutta yksi asia oli silti muuttunut.

Kukaan ei enää sanonut minkäänlaisia vastalauseita Halla-ahon analyysille siitä, että Ruotsissa on katastrofaalinen tilanne, pääasiassa maahanmuuton ja maahanmuuttopolitiikan takia.

Kukaan ei väittänyt, että Ruotsissa on asiat paremmin.

Kukaan ei kehottanut meitä ottamaan mallia Ruotsista.

Kukaan ei kieltänyt, etteikö ruotsalainen maahanmuuttopolitiikka olisi epäonnistunut.

Kukaan ei vaatinut kotoutumiseen samanlaisia toimia kuin Ruotsissa.

Kukaan ei vaatinut Suomeen lisää maahanmuuttajia, koska Ruotsissa on niin paljon.

Ehkä tätä pitäisi kutsua edistymiseksi? Vai olisiko mikään muu enää mahdollistakaan, kun armas länsinaapuri on pahemmassa poliittisessa umpikujassa kuin ehkä koskaan?

Mielestäni kyse on eräänlaisista kynnyksistä. Ne pätevät monessa asiassa. Kun tarpeeksi yleisen mielipiteen tai ”faktan” vastaista tietoa ja evidenssiä alkaa tulla, mielipide tai ”fakta” ei suinkaan ala vähitellen muuttua – sehän olisi noloa, se vaatisi väärässä olemisen myöntämistä. Tämä pätee niin mediaan kuin vaikka puoluepolitiikkaan ja osin jopa tutkimukseen. Muutos tulee usein yhtäkkiä, melkein kuin yhdessä yössä.

Yhtäkkiä Suomessa onkin ”huonoja kouluja”, vaikka juuri äsken kaikki koulut olivat hyviä – ja tämä  uusi totuuus vaatii tietysti uusia toimia.

Yhtäkkiä maahanmuuttajiin liittyykin ongelmia, vaikka juuri hetki sitten niitä ei ollut – ja tämä vaatii tietysti uusia toimia.

Ja nyt, Ruotsissa on kuin onkin ongelmia – ne ovat niin selviä, että niistä ei mieluusti tarvitse edes puhua – vaikka juuri hetki sitten Ruotsi oli se maa, josta meidän piti ottaa oppia. Ja – nyt on kai jo selvää – tämä tietysti vaatii erityisiä uusia toimia.

Tänään kuulimme myös, että kotoutumispolitiikkamme on sittenkin onnistunut kohtuullisesti, kunhan vain otamme tarpeeksi pitkän tarkastelujakson. Tai vertaamme… Ruotsiin!

Hesarin pääkirjoituksissa tämä Ruotsi-kynnys ylittynee lähiaikoina. Yhtenä aamuna vain saamme lukea, että ”koska Ruotsissa maahanmuuttopolitiikka on epäonnistunut, tulee meidän…” ja niin edelleen. Kaksi päivää sitten jo saimme lukea, että Ruotsin pitää nyt oppia uusia tapoja. Ajatelkaa, Hesari ojentaa ruotsalaisia siitä, miten toisinajattelevaa puoluetta tulee kohdella!

Mitä tulee mediaan, tuo kertoo juuri sen integriteetin – ei sitä ole. YLE on omassa sarjassaan, mutta muita medioita kiinnostaa vain klikkaukset ja vallassa olevan talouden tai politiikan tai molempien myötäily. Klikkauksia nyt sattuu välillä saamaan maahanmuuttovastaisilla ja välillä maahanmuuttomyönteisillä jutuilla – ihan sama, mitä niin kutsutussa todellisuudessa tapahtuu. Suomessa on tapahtunut – pääasiassa perussuomalaisten nousun myötä – eräänlainen spill over: puolueiden on pakko myötäillä uutta linjaa, median on pakko myötäillä uutta linjaa, eliitin on pakko myötäillä uutta linjaa. Mutta vain sopivasti ja tarkasti häivyttäen – juuri sen verran kuin on pakko.

Tällaista sopivaa ja tarkasti häivytettyä myötäilyä on myös se, että juuri hetki sitten vielä paholaisen viittaan puettu Jussi Halla-aho päästetään keskustelemaan oikeamielisten ihmisten kanssa.

Lopuksi kiitetään kauniisti (onhan se sentään meppi) ja myös todetaan, että ei kyllä persujen ikkunoita saa rikkoa (onhan tämä kuitenkin demokratia).

Ja kaikesta täytyy voida puhua! Kunhan muistaa terminologian ja faktat.