”Kotouttaminen” (tai kotoutuminen) on jälleen yksi termi, joka kuin huomaamatta on imeytynyt vallitsevaan poliittiseen kieleen, vaikka se on normatiivisesti ja ideologisesti yhtä latautunut kuin esimerkiksi suvaitsevaisuus, monikultturismi tai moninaisuus. Henkilökohtaisesti suosin termiä integrointi kuvaamaan sitä, miten maahanmuuttajat tulevat (tai ovat tulematta) osaksi yhteiskuntaa, olipa kyse kulttuurisesta, sosiaalisesta, poliittisesta tai taloudellisesta osallistumisesta. Kotouttaminen on myös terminä hyvin yksisuuntainen – se kuvaa sitä, miten vastaanottava maa kotouttaa. Integrointi tai sopeutuminen ovat termeinä huomattavasti tasapuolisempia ja antavat vastuuta muuttaville ihmisille itselleen. Seuraavassa arkistojen kätköistä teksti kotouttamisesta, vuodelta 2015.

—

Vielä ”pakolaiskriisin” ollessa käynnissä kohtaamme seuraavaksi ”kotouttamiskriisin”. Kotoutuminen ei toki ole ollut ongelmatonta aiemminkaan (ks. Kotouttamisen bisnes), mutta jatkossa tilanne pahenee entisestään. Jo yksinomaan volyymi – kotouttamista tarvitsevien ihmisten kasvava määrä – on sellainen, että terveelläkin valtiontaloudella olisi nikoteltavaa. Puhumattakaan todellisesta tilanteestamme, joka on kaikkea muuta kuin taloudellisesti terve. Poliittisilla päättäjillä ja virkamiehillä ei tunnu olevan käsitystä tilanteesta eikä varsinkaan sen vaatimista toimista.

Suomalaisessa maahanmuutto- ja kotoutumispolitiikassa kyse on yksinomaan reaktiivisista toimista, jotka kohdistuvat kulloinkin ilmentyneeseen ongelmaan tai ”haasteeseen”. Selvitysryhmä perustetaan, kun vettä tulee jo katon läpi. Poliitikot pyrkivät selviytymään yhdestä haastattelusta kerrallaan eikä mediasta ole heitä kovistelemaan. Hankkeiden taloutta (so. kustannuksia) avataan pienin askelin, miljoona kerrallaan, seuraava budjetti kerrallaan, mutta kokonaisnäkemystä kukaan ei uskalla sanoa ääneen, sillä se saattaisi vaikuttaa haitallisesti henkilön uudelleen valintaan ja urakehitykseen. Suomen toiminta maahanmuuton suhteen on poukkoilevaa hätätilojen paikkaamista jopa verrattuna useimpiin muihin Euroopan valtioihin. Pitkän tähtäimen näkökulma otetaan käyttöön ainoastaan silloin, kun on yksiselitteistä, että nykyhetkestä ei voida löytää edes hyvällä mielikuvituksella mitään positiivista. Looginen ihminen kuitenkin ymmärtää, että jos asiat menevät vaikkapa 20 vuotta koko ajan huonompaan suuntaan, ne eivät yhtäkkiä 21. vuodesta alkaen ala olla hyvin.

Toisaalta, miten voisimme vaatia kokonaisnäkemyksiä tai realistisia arvioita poliitikoilta, joiden ensisijainen tehtävä liittyy imagoon ja puheeseen, kun sellaisia ei ole edes asiantuntijoilla. Ihmiskunta on olevinaan älykäs, mutta ainakaan Suomessa sen kognitiivinen parhaimmisto ei edes kykene laskemaan yhteenlaskuja. Joku nieli todesta sen hubbabubban, että globaali maailma on niin kompleksinen ja epävarma, että sitä ei voida lainkaan ymmärtää. Yhteenlaskuja!

Suomi tarvitsisi strategian, todellisen maahanmuutto- ja kotouttamisohjelman. Ei sellaista kuin ”valtion maahanmuuttostrategia”, joka ”painottaa työllisyyskysymyksiä ja syrjimättömyyttä” ja haluaa, että ”Suomeen muuttavat ja asettuvat ihmiset on otettava mukaan rakentamaan maan tulevaisuutta” tai sellaista kuin ”valtion kotouttamisohjelma”, joka haluaa tukea ”maahanmuuttajien osallisuutta” ja luonnollisesti – ”edistää maahanmuuttajien työllisyyttä”.

Suomi tarvitsee oikean ja realistisen ohjelman, jossa aluksi nöyrästi myönnettäisiin, että nykyinen homma ei toimi. Ehkä me emme ole epäonnistuneet sen pahemmin kuin muutkaan, mutta että homma ei toimi. Humanitääristen maahanmuuttajien kotoutus ei toimi, he eivät työllisty eikä liberaali monikulttuurinen hyväilypolitiikkamme auta heitä integroitumaan. Tarvitsemme täysin toisenlaista politiikkaa. Ja koska rahaa ei ole, täytyy se saada yksinkertaisesti riittämään paremmin.

Strategiassa pitäisi myös pohtia tehdä selväksi, mikä on valtion ja yhteiskunnan rooli, mikä yksilöiden. Samaten siinä pitäisi selvästi määritellä valtion tehtävät ja se, missä määrin yksityinen ja kolmas sektori ottavat osaa vastaanotto- ja kotouttamistoimintaan. Tällä hetkellä yritysten toiminta on kuin villi länsi eikä kukaan tunnu tietävän, kuka on vastuussa, mitä vaaditaan, mitkä ovat standardit. Olen kommentoinut asiaa mm. eilen Iltalehdessä ja toissa viikolla Ylessä, vanhempi juttu Helsingin Uutisissa.

Oleellisinta olisi ottaa kotouttamisen määritelmävastuu pois humanisteilta ja palauttaa se valtiokeskeisen ja realistisen ajattelun piiriin. Kuuluu yksilön omaan vastuuseen opetella tiettyjä asioita uudesta yhteiskunnasta ja auttaa itse itseään. Valtion kannalta oleellisinta on työllistyminen sekä lakien ja sääntöjen noudattaminen. Samanaikaisesti olisi merkityksellistä ymmärtää, että kehitysmaista suuntautuvan siirtolaisuuden vaikutus yhteiskunnallemme ei tule koskaan yltämään sellaiseen hyötyyn kuin esimerkiksi korkeakoulutettujen länsimaalaisten työperusteinen muutto. Päinvastoin, tämän siirtolaisuuden mukanaan tuomat ongelmat on syytä tunnustaa. Näiden asioiden ääneen sanominen ei tee kenestäkään paholaista, ja tahot, jotka tällaista yrittävät esittää, tulisi ymmärtää kontekstissaan: he elävät ideologiasta, kirjaimellisesti ja kuvaannollisesti.

Koska hyvinvointiyhteiskunta ei tule kestämään käynnissä olevaa prosessia, kuten olen useaan kertaan argumentoinut, valtion holhouspolitiikka vähenee kuin itsestään. Yhdistettynä maahanmuuttoon ja useisiin kulttuuriltaan hyvin etäisiin ryhmittymiin seuraus ei välttämättä ole kuitenkaan hyvä, vaikka holhoamisen vähentäminen sitä muuten olisikin. Noidankehä on valmis: Kotouttamisen hoitamatta jättäminen tuo lisää ongelmia. Koska töitä ei ole tarjolla, kotouttamista tehdään yhä enemmän ”muilla tavoin”, siis näennäisesti aktivoimalla maahanmuuttajia erilaisiin taloudellisesti ja inhimillisesti hyödyttömiin askareisiin. Koska nämäkin vaativat koko ajan yhä enemmän varoja (joita perustellaan sillä, että kotouttamatta jättäminen aiheuttaa lisää ongelmia), pitää resursseja siirtää muista yhteiskunnan sosiaalitoiminnoista maahanmuuton puolelle. Näin ollen maahanmuuton ja kotouttamisen sektorin mylly pyörii yhä kiihtyvällä tahdilla, mutta sen tuotos on heikko. Kyse ei ole vain taloudesta, vaan sosiaalisista ja inhimillisistä seikoista, niin maahanmuuttajien kuin muidenkin suhteen. Ja kuten professori Matti Virén eilen huomautti, asia ei suinkaan parannu ajan myötä, kuten usein otaksutaan – se pahenee.

 

Kotouttamisesta on tullut ryyppy, jolla vastentahtoisesti suuhun tungettu maahanmuutto-vaahtokarkki saadaan kurkusta alas. Kotouttamisen resurssien lisääminen on välttämätöntä, kun tilanne kerran on tämä. Ikävä tosiseikka vain on se, että tilanne tulee tästä lähin aina olemaan tämä, jos sen perussyihin ei puututa. Toinen ikävä tosiasia on, että niin kauan kuin kotouttaminen ei ole konkreettista, tavoitteellista ja yksinkertaisesti mitattavissa, mikään ei muutu. Siirtolaispolitiikan pitäisi olla sellaista, että yksikään taho ei näin suoraan pääsisi hyötymään maahanmuuton ja kotouttamisen lisäämisestä. Valtion ja suomalaisen yhteiskunnan tulisi olla huomion keskipisteessä – ei irakilaisten miesten, kotoutumisen tutkijoiden, konsulttifirmojen, S2-firmojen, kansalaisjärjestöjen, rasismitutkijoiden, maabrändääjien…

Kiiluvasilmäiset rajojen avaamista vaativat aktivistitkin kertovat vain siitä, että valtiomme on vielä hyvä ja kunnossa – heillä on varaa. Pidettäköön tätä lakmustestiä heidän ainoana roolinaan ja jätettäköön tulevaisuuden kannalta merkityksellinen päätöksenteko siihen nimitetyille tahoille.

Ks. myös:

Kotouttaminen ja palkkojen alentaminen

Kotouttamisen bisnes

---

Riikka Purra, ehdolla Kirkkonummella, nro 101.

Ylen vaaligalleria

HS:n vaalikone