Kotouttamiseksi voidaan kutsua kaikkia niitä toimia, joita kohdennetaan erityisesti maahanmuuttajille. Ryhmään kuuluu kaikenlaista työvoimapalveluista ja kulttuurin, kielen ja lukutaidon opetuksesta liikunta- ja sukupuolikasvatukseen sekä yleiseen motivointiin. Koska kotouttamispalvelut ovat niin moninaisia ja vahvasti ketjutettuja, on myös kotouttamisen arviointi vaikeaa (on onnistunut/ei ole onnistunut). Yleensä päähuomio on työllisyydessä.

Hallitus päätti jokunen vuosi sitten puolittaa maahanmuuttajien työttömyyden –  se olisi suuria kotouttamistoimia vaativa toimenpide missä tahansa taloustilanteessa. Toisaalta maahanmuuttajanaisten uimataidon kartuttamisessa kotouttaminen voi olla helpompaa. Mitä lähemmäksi subjektiivisesti määrittyviä kotouttamisen tuntemuksia mennään, sitä vaikeampaa niiden objektiivinen arviointi on. Kuitenkin myös työllisyyden arvioinnin perustunnusluvut näyttävät usein pieleen: Ensinnäkin maahanmuutto itse luo itselleen työpaikkoja. Toisekseen maahanmuuton aiheuttamat muutokset työmarkkinoilla (työehdot, hikipajaistuminen, pätkittyminen, alipalkkaisuus) eivät läheskään aina ole positiiviisia. Ilmiö on niin liukas (ja käytännöllinen), että akateemista tutkimusta se ei tunnu kiinnostavan. Valitettavasti toinen vaihtoehto – virkamiestyöt, hallintoselvitykset ja yksityisen sektorin evaluaatiot – ei myöskään ole ongelmaton.

Jo kauan valtio ja kunnat ovat ostaneet maahanmuuttoon liittyviä palveluita yksityisiltä yrityksiltä. Ehkä tunnetuin muoto on tulkkauspalvelut, jotka työllistävät erittäin suuren määrän maahanmuuttajia. Hyvinvointivaltion syrjimättömyysperiaatteet niin kouluissa, sairaaloissa kuin yleisen hallinnon piirissä saavat aikaan sen, että tulkkeja tarvitaan koko ajan lisää. Toisaalta kotouttamisen julkilausuttu tavoite on myös lisätä yhdenvertaisuutta. Samanlainen ilmiö pätee tietysti esimerkiksi kielten ja uskontojen opettajien kohdalla. Lisäksi muun muassa vastaanottokeskuksiin on vuosikausia ostettu palveluita yksityisiltä yrityksiltä. Siitä huolimatta valtion kotouttamisohjelman mukaan vain kansalaisjärjestön toimijat ovat julkisen sektorin ohella kotouttamistoimijoita, yksityiset yritykset eivät sitä ole. Toisaalta koska kansalaisjärjestötkin rahoituksessaan vankasti nojaavat julkiseen rahaan, ei jako näidenkään välillä ole kovin selvä.

Kunnilla on nykyään niin sanottu kotouttamisvastuu sekä velvoite laatia kotouttamisohjelma, mutta sen sisältämiä toimenpiteitä ei juurikaan määrätä (kotouttamislaki 7 §). Kunhan tekevät suunnitelman, toteuttavat sen miten mielivät ja lopuksi arvioivat. Perinteiseen byrokraattisen tapaan yleensä rahan laittaminen tiettyyn toimintaan ja sen kirjallinen raportointi riittävät hankkeen onnistumiseen. Kun raportti laitetaan verkkoon, täyttyvät avoimuuden ja demokratian periaatteet myös.

Maahanmuuton merkitys kasvaa Suomessa koko ajan monin tavoin. Ramboll Management Consulting toteuttaa tällä sektorilla tutkimuksia, selvityksiä ja arviointeja. Lisäksi olemme mukana maahanmuuttajien tarpeet huomioivien palveluiden kehittämisessä sekä koulutusten ja valmennusten järjestämisessä. Erityisesti olemme perehtyneet maahanmuuton alkuvaiheen palvelujärjestelmään, kotoutumiseen, maahanmuuttajien työllistymiseen, työperusteiseen maahanmuuttoon ja yleisesti maahanmuuttajia koskevien ohjelmien ja hankkeiden arviointiin. Ramboll

Useat kunnat sekä valtio ostavat palveluita (kotoutumiskoulutusta) yksityisiltä toimijoilta, erilaisilta konsultti- ja valmennusfirmoilta sekä evaluaatioon keskittyviltä yrityksiltä – kyseessä on yleiseurooppalainen kehityssuunta. Tällainen yritys on esimerkiksi liikkeenjohdon konsulttiyritys Ramboll Management Consulting, jolta sisäasiainministeriö on jo kauan ostanut kotouttamisen onnistumisen arviointia ja seurantaa ja ”käytännönläheistä apua päätöksentekoon”. Myös Osallisena Suomessa -jättihankkeen jälkiselvitys ja arviointi oli pitkälti kyseisen firman käsialaa. Samoin työ- ja elinkeinoministeriö luottaa Rambolliin: tämänvuotinen maahanmuuttajien työllisyyttä käsittelevä raportti perustuu Pellervon taloustutkimuksen ja Rambollin selvityksiin. Raportin toimenpide-ehdotuksissa todetaan muun muassa, että osuvampien ja vaikuttavampien palveluiden luomiseksi tarvitaan lisää kehittämistyötä, so. kyseisenlaisia konsulttipalveluita. Näin siis myös julkisen sektorin tilaama konsulttityö luo lisää konsulttityötä. Yleisbyrokratian ja maahanmuuttobyrokratian erottaminen toisistaan on yhä vaikeampaa, ja niiden yhteydet kansalaisyhteiskunnan ja yksityissektorin toimijoihin ovat paikoin hyvin epäselviä. Tietoa onkin jo pakko ostaa ulkopuolelta.

Valtion kotouttamisohjelman mukaan maahanmuuttajien työllisyyttä edistetään ”julkisilla työvoima- ja yrityspalveluilla” sekä kotouttamispalveluilla. Mitä ovat nämä palvelut, joita maahanmuuttajille tarjotaan ”arvioidun palveluntarpeen perusteella” ja jotka muodostavat ”maahanmuuttajien tarpeiden mukaisia yksilöllisiä ja tarvittaessa pitkäkestoisia palvelukokonaisuuksia”? Mitä on ”valmennus”, joka on noussut uudeksi avainsanaksi kotouttamisen ja työvoimapalvelujen sarjaan?

Monet yritykset tarjoavat selväsanaisia kotoutumispalveluita. Esimerkiksi Arfman Consulting Oy, jolta perinteisesti on ostettu aikuiskoulutusta työvoimahallinnon toimenpiteissä, toimii nykyään myös maahanmuuttosektorilla. Kotoutumistoiminta on kuulemma vahvassa kasvussa. Arfmanilla maahanmuuttajien kotoutumiskouluttaja muun muassa ”kouluttaa” suomen kieltä, viestintätaitoja sekä työelämä- ja yhteiskuntaosaamista. Vastaavaa toimintaa on myös esimerkiksi ”innovatiivisella koulutus- ja valmennusyhtiö” Eduhousella. Tällainen valmentava kotouttamis- ja integrointityö yhdistää työvoimakoulutusta erilaisiin ”pehmeämpiin” kotouttamistoimiin.

On helppo uskoa, että yksityisiin yrityksiin keskittyvällä toiminnalla on kustannussäästöjä. Jos yksittäisen kunnan täytyisi luoda virkoja jokaiselle erilaiselle ”kotouttamis- ja valmennuskategorialle”, se räjähtäisi – vielä enemmän kuin nyt. Mutta kuten kuka tahansa kriittinen yksilö ymmärtää, tämä ei ole asian ydin.

Maahanmuutto on luonut yhä vahvistuvan ja laajenevan toimintapiirin niin julkishallinnolliselle kuin yksityiselle sektorille. Maahanmuuttoteollisuuden tai bisneksen laajuudesta ei ole juuri mitään tietoa. Toiminnan arviointi sisällön tai kustannusten puolesta on suunnattoman vaikeaa eikä se poliittisesti olisi edes mahdollista. Ja tämä vain kansallisella tasolla. Jos siirrämme huomiomme kansainväliselle tai globaalille tasolle, teollisuus laajenee ja kaupallistuu huomattavasti: yksityinen rajavalvonta, säilöönotto, vartiointi ja suojelu, monikansalliset konsulttiyhtiöt, korruptoituneet exit- ja kauttakulkumaat, rikollisjärjestöjen kuljetus-, informointi- ja paperipalvelut ja niin edelleen.

Pääoma liikkuu, tavarat liikkuvat, ihmiset liikkuvat, sitä on talous. Eikä ainakaan Suomen valtio näytä asiaa liioin harmittelevan.