Siirtolais- ja kotouttamispolitiikasta

kuva

Uudenlainen kulutusyhteiskunta (Lapin Kansa).

Vielä ”pakolaiskriisin” ollessa käynnissä kohtaamme seuraavaksi ”kotouttamiskriisin”. Kotoutuminen ei ole ollut ongelmatonta aiemminkaan (esim. Kotouttamisen bisnes), mutta jatkossa tilanne pahenee entisestään. Jo yksinomaan volyymi – kotouttamista tarvitsevien ihmisten kasvava määrä – on sellainen, että terveelläkin valtiontaloudella olisi nikoteltavaa. Puhumattakaan todellisesta tilanteestamme, joka on kaikkea muuta kuin taloudellisesti terve. Poliittisilla päättäjillä ja virkamiehillä ei tunnu olevan käsitystä tilanteesta eikä varsinkaan sen vaatimista toimista.

Suomalaisessa maahanmuutto- ja kotoutumispolitiikassa kyse on yksinomaan reaktiivisista toimista, jotka kohdistuvat kulloinkin ilmentyneeseen ongelmaan tai ”haasteeseen”. Selvitysryhmä perustetaan, kun vettä tulee jo katon läpi. Poliitikot pyrkivät selviytymään yhdestä haastattelusta kerrallaan eikä mediasta ole heitä kovistelemaan. Hankkeiden taloutta (so. kustannuksia) avataan pienin askelin, miljoona kerrallaan, seuraava budjetti kerrallaan, mutta kokonaisnäkemystä kukaan ei uskalla sanoa ääneen, sillä se saattaisi vaikuttaa haitallisesti henkilön uudelleen valintaan ja urakehitykseen. Suomen toiminta maahanmuuton suhteen on poukkoilevaa hätätilojen paikkaamista jopa verrattuna useimpiin muihin Euroopan valtioihin. Pitkän tähtäimen näkökulma otetaan käyttöön ainoastaan silloin, kun on yksiselitteistä, että nykyhetkestä ei voida löytää edes hyvällä mielikuvituksella mitään positiivista. Looginen ihminen kuitenkin ymmärtää, että jos asiat menevät vaikkapa 20 vuotta koko ajan huonompaan suuntaan, ne eivät yhtäkkiä 21. vuodesta alkaen ala olla hyvin.

Toisaalta, miten voisimme vaatia kokonaisnäkemyksiä tai realistisia arvioita poliitikoilta, joiden ensisijainen tehtävä liittyy imagoon ja puheeseen, kun sellaisia ei ole edes asiantuntijoilla. Ihmiskunta on olevinaan älykäs, mutta ainakaan Suomessa sen kognitiivinen parhaimmisto ei edes kykene laskemaan yhteenlaskuja. Joku nieli todesta sen hubbabubban, että globaali maailma on niin kompleksinen ja epävarma, että sitä ei voida lainkaan ymmärtää. Yhteenlaskuja!

Suomi tarvitsisi strategian, todellisen maahanmuutto- ja kotouttamisohjelman. Ei sellaista kuin ”valtion maahanmuuttostrategia”, joka ”painottaa työllisyyskysymyksiä ja syrjimättömyyttä” ja haluaa, että ”Suomeen muuttavat ja asettuvat ihmiset on otettava mukaan rakentamaan maan tulevaisuutta” tai sellaista kuin ”valtion kotouttamisohjelma”, joka haluaa tukea ”maahanmuuttajien osallisuutta” ja luonnollisesti – ”edistää maahanmuuttajien työllisyyttä”.

Suomi tarvitsee oikean ja realistisen ohjelman, jossa aluksi nöyrästi myönnettäisiin, että nykyinen homma ei toimi. Ehkä me emme ole epäonnistuneet sen pahemmin kuin muutkaan, mutta että homma ei toimi. Humanitääristen maahanmuuttajien kotoutus ei toimi, he eivät työllisty eikä liberaali monikulttuurinen hyväilypolitiikkamme auta heitä integroitumaan. Tarvitsemme täysin toisenlaista politiikkaa. Ja koska rahaa ei ole, täytyy se saada yksinkertaisesti riittämään paremmin.

Strategiassa pitäisi myös pohtia tehdä selväksi, mikä on valtion ja yhteiskunnan rooli, mikä yksilöiden. Samaten siinä pitäisi selvästi määritellä valtion tehtävät ja se, missä määrin yksityinen ja kolmas sektori ottavat osaa vastaanotto- ja kotouttamistoimintaan. Tällä hetkellä yritysten toiminta on kuin villi länsi eikä kukaan tunnu tietävän, kuka on vastuussa, mitä vaaditaan, mitkä ovat standardit. Olen kommentoinut asiaa mm. eilen Iltalehdessä ja toissa viikolla Ylessä, vanhempi juttu Helsingin Uutisissa.

Oleellisinta olisi ottaa kotouttamisen määritelmävastuu pois humanisteilta ja palauttaa se valtiokeskeisen ja realistisen ajattelun piiriin. Kuuluu yksilön omaan vastuuseen opetella tiettyjä asioita uudesta yhteiskunnasta ja auttaa itse itseään. Valtion kannalta oleellisinta on työllistyminen sekä lakien ja sääntöjen noudattaminen. Samanaikaisesti olisi merkityksellistä ymmärtää, että kehitysmaista suuntautuvan siirtolaisuuden vaikutus yhteiskunnallemme ei tule koskaan yltämään sellaiseen hyötyyn kuin esimerkiksi korkeakoulutettujen länsimaalaisten työperusteinen muutto. Päinvastoin, tämän siirtolaisuuden mukanaan tuomat ongelmat on syytä tunnustaa. Näiden asioiden ääneen sanominen ei tee kenestäkään paholaista, ja tahot, jotka tällaista yrittävät esittää, tulisi ymmärtää kontekstissaan: he elävät ideologiasta, kirjaimellisesti ja kuvaannollisesti.

Koska hyvinvointiyhteiskunta ei tule kestämään käynnissä olevaa prosessia, kuten olen useaan kertaan argumentoinut, valtion holhouspolitiikka vähenee kuin itsestään. Yhdistettynä maahanmuuttoon ja useisiin kulttuuriltaan hyvin etäisiin ryhmittymiin seuraus ei välttämättä ole kuitenkaan hyvä, vaikka holhoamisen vähentäminen sitä muuten olisikin. Noidankehä on valmis: Kotouttamisen hoitamatta jättäminen tuo lisää ongelmia. Koska töitä ei ole tarjolla, kotouttamista tehdään yhä enemmän ”muilla tavoin”, siis näennäisesti aktivoimalla maahanmuuttajia erilaisiin taloudellisesti ja inhimillisesti hyödyttömiin askareisiin. Koska nämäkin vaativat koko ajan yhä enemmän varoja (joita perustellaan sillä, että kotouttamatta jättäminen aiheuttaa lisää ongelmia), pitää resursseja siirtää muista yhteiskunnan sosiaalitoiminnoista maahanmuuton puolelle. Näin ollen maahanmuuton ja kotouttamisen sektorin mylly pyörii yhä kiihtyvällä tahdilla, mutta sen tuotos on heikko. Kyse ei ole vain taloudesta, vaan sosiaalisista ja inhimillisistä seikoista, niin maahanmuuttajien kuin muidenkin suhteen. Ja kuten professori Matti Virén eilen huomautti, asia ei suinkaan parannu ajan myötä, kuten usein otaksutaan – se pahenee.

kotokoutus

Digiloikka kotoutumisessa. Opi nyt suomen kieltä kotokoutusasiantuntijoiden kanssa verkossa!

Kotouttamisesta on tullut ryyppy, jolla vastentahtoisesti suuhun tungettu maahanmuutto-vaahtokarkki saadaan kurkusta alas. Kotouttamisen resurssien lisääminen on välttämätöntä, kun tilanne kerran on tämä. Ikävä tosiseikka vain on se, että tilanne tulee tästä lähin aina olemaan tämä, jos sen perussyihin ei puututa. Toinen ikävä tosiasia on, että niin kauan kuin kotouttaminen ei ole konkreettista, tavoitteellista ja yksinkertaisesti mitattavissa, mikään ei muutu. Siirtolaispolitiikan pitäisi olla sellaista, että yksikään taho ei näin suoraan pääsisi hyötymään maahanmuuton ja kotouttamisen lisäämisestä. Valtion ja suomalaisen yhteiskunnan tulisi olla huomion keskipisteessä – ei irakilaisten miesten, kotoutumisen tutkijoiden, konsulttifirmojen, S2-firmojen, kansalaisjärjestöjen, rasismitutkijoiden, maabrändääjien…

Kiiluvasilmäiset rajojen avaamista vaativat aktivistitkin kertovat vain siitä, että valtiomme on vielä hyvä ja kunnossa – heillä on varaa. Pidettäköön tätä lakmustestiä heidän ainoana roolinaan ja jätettäköön tulevaisuuden kannalta merkityksellinen päätöksenteko siihen nimitetyille tahoille.

Ikiliikkuja kiihtyy, bloggaaja ei

Olen useaan otteeseen kirjoituksissani kuvannut sitä, miten osin itseään toteuttavasti humanitaarisen maahanmuuton lisäämisen tuottama hyöty tietyille ihmisille ja ryhmille tapahtuu. On lapsellista kuvitella, että moraalinen auttamisenhalu tai empatia ajaisivat kaikkia näitä tahoja.

Selvimmillään asia ilmenee tietysti taloudellisena hyötynä. Saamme nyt päivittäin lukea lehdistä, kuinka esimerkiksi vastaanottotoimintaan tulee yhä uusia toimijoita, niin politiikan, bisneksen kuin muidenkin areenoiden ihmisistä. Periferian pystyyn kuolleita hotelleja ja kylpylöitä muutetaan vastaanottokeskuksiksi, hoiva- ja muiden alojen olemassa olevat firmat perustavat uusia keskuksia, sijoittajat ovat äkänneet sammon jos toisenkin. Länsinaapurimme on taas edellä, kuinkas muuten – siellä vastaanotossa tehdään jo miljonäärejä.

Entä sitten muut kiinteistöt ja asujaimistot – täällä olisi mahdollisuuksia haistaa rahaa ja tuottoa. Vai mihin nuo kaikki ihmiset asutetaan vastaanoton jälkeen? Jos ehdotat, että periferian tyhjillään oleviin asuntoihin, olet kyllä ihan orpo.

Väsähtänyt kyynikko voi tähän tosin todeta, että mitäpä sitten. Eihän hommassa ole mitään uutta. Näinhän valtiomme pitkälti monessa muussakin asiassa toimii, kun lukuisat palvelut on yksityistetty: se maksaa yksityisille toimijoille siitä, että ne täyttävät valtiolle lainsäädettyjä velvollisuuksia. Turha sitä nyt on valittaa, kun järjestelmä on jo kasassa ja pyörii vimmatusti.

Vaan maahanmuuttopa on kuitenkin eri asia – pääasiassa siksi, että sille ei ole luontaista päätepistettä, se ei itsestään lopu. Sitä tuotetaan rajojen toiselta puolen, valtioyhteisön ulkopuolelta.

Raha liikkuu. Valtiolta eli siis veronmaksajilta yrityksille ja yksityisille toimijoille. Bkt kasvaa, kun joku jossain kuluttaa. Oikein suurta rahaa tullaan jatkossa myös kierrättämään EU:n kautta. Sekään ei ole ilmaista, vaikka löysää onkin.

Mutta kotouttamistoiminta se vasta bisnes onkin. Jos likimääräisesti lasketaan, että pääasiallisiin kotouttamistoimiin kuluu noin nelinkertainen summa suhteessa vastaanoton kuluihin, kannattaisi nyt bisnesnenäisten olla tarkkana, sillä rahaa on kohta tarjolla. Yksityiset yritykset opettavat kotoutettaville muun muassa luku- ja kirjoitustaitoa, suomen kieltä, kulttuuria, yhteiskuntaa, pesäpalloa sekä elämäntaitoja.

No entä kansalaisjärjestöt, nuo leikkauksista mielensä pahoittaneet. Ei hätiä mitiä, parempaa on luvassa. Valtio ei mitenkään kykene täyttämään velvollisuuksiaan ihmis- ja perusoikeuksien saralla eikä yrityksistä ole tekemään kaikkea kotoutumista. Lisää rahaa on luvassa. Katsokaa noita saapuvia määriä, työ ei lopu.

Eikä siinä tietenkään kaikki. Taloudellisten seikkojen lisäksi maahanmuuton ja muun humanitaarisen toiminnan parissa operoivat toimijat hyötyvät muuta kautta. Järjestöillä on näkyvyyttä ja valtaa, yhä enemmän valtaa. Niiden johtajat määrittävät tosiasioita, he ovat asiantuntijoita, koska he ovat asiassa. Ei ole olemassa minkäänlaista väliin tulevaa tarkistusmahdollisuutta, vaan maahanmuuton todellisuus syntyy juuri näin. Suurimmat kansalaisjärjestöt eivät tosiasiassa ole ei-valtiollisia organisaatioita, vaan niiden olemassaolo ja rahoitus nojaavat erittäin vahvasti valtion tukeen. Joidenkin valta niiden omistamassa asiassa on niin ehdoton, että harva edes muistaa, että ne ovat ”vain” kansalaisjärjestöjä. Miten politiikka tai demokratia kykenisi edes niille vastaamaan?

On täysin toimijoiden intressien mukaista kasvattaa maahanmuuttoa ja kaikkea siihen liittyvää toimintaa. Tällä ei välttämättä ole mitään tekemistä ihmisten auttamisen kanssa. Saattaa olla ja toivottavasti usein onkin, mutta ei tarvitse olla. Prosessi etenee ilman sitäkin. Ihan itsestään.

Entä sitten kaikki muut tahot? Niitä on valtava määrä eikä mikään instanssi pidä niistä kirjaa, laske kuluja tai arvioi suhteita, yhteyksiä tai riippuvuuksia. Koulutus, tutkimus, hallinnonalan sivupolut, kuntien ja kaupunkien maahanmuuton parissa operoivat yksiköt, kirkko, maahanmuuttajien omat järjestöt… Meillä ei ole valitusoikeutta. Tämä on nyt.

Entä sitten ihan vain työpaikat? Kyllä monelle tavalliselle ihmiselle työpaikka on yksi tärkeimmistä asioista eikä silloin asian moraalia tai järkeä kysellä. Jos periferiaan syntyy työpaikkoja, eikö se ole hyvä? Jos työttömiä suomalaisia työllistyy, eikö se ole hyvä? Jos monikulttuurisuuden ja maahanmuuton tuottama monikulttuurisuuden ja maahanmuuton tuottama monikulttuurisuuden ja maahanmuuton tuottama… … … ja niin edelleen… tekee työpaikkoja, eikö se hyvänen aika ole hyvä!

Bloggaaja neuvoo: menkää ja hyötykää, se on järkevää!

Me kyvyttömät jäänteet jäämme tänne vikisemään, vanhan maailman dinosaurukset.

Pakolaiskriisi ja pari metriä rautalankaa

Pakolainen on henkilö, jolle UNHCR on myöntänyt pakolaisstatuksen esimerkiksi pakolaisleirillä tai joka saa kansainvälistä suojelua jossakin toisessa maassa.

Kansainvälisen lain mukaan pakolainen voi olla vain sellainen henkilö, joka on saanut pakolaisstatuksen Geneven sopimuksessa kuvailluilla perusteilla. Nämä perusteet liittyvät henkilökohtaiseen vainoon tai vainon uhkaan. Pelkkä sotatila, luonnonkatastrofi tai taloudellinen ahdinko eivät ole pakolaissopimuksen mukaisia perusteita pakolaisuudelle. Useissa valtioissa, kuten myös Suomessa, tulkinta-alaa on kuitenkin laajennettu, ja suojelua voi saada monin eri perustein. Silloinkin kun suojelun perusteet eivät täyty, on hyvin todennäköistä, että oleskelulupa kuitenkin myönnetään, koska maahanmuuttajan poistaminen maasta ei ole mahdollista.

Käsitteiden sotkeminen palvelee monia tahoja. Itse asiassa joskus niiden sotkematta jättäminenkin palvelee samoja tahoja. Noin kerran kuukaudessa saamme mediasta lukea kirjoituksen, jossa toimittaja – yleensä tutkijan tai kansalaisjärjestön toimijan avustuksella – neuvoo, miten käsitteitä tulee oikeasti käyttää. Yleensä pontimena tällöin on se, että politiikassa tai kansalaismielipiteessä on tapahtunut ”ylilyönti”, joka tulee käsitteitä oikein käyttäen kompensoida. Eli siis, että ”joku persu” on puhunut soopaa ja sekoittanut kaksi käsitettä toisiinsa – ja koko asia on mahdollista sivuuttaa korjaamalla nuo käsitteet.

Yleisempää kuitenkin on se, että käsitteitä nimenomaan ei käytetä oikein. Niinpä Helsingin Sanomat tänäänkin kysyy etusivullaan: Miksi lähes kaikki Suomeen saapuvat pakolaiset ovat nuoria miehiä? Samasta syystä pakolaisjärjestöt, aktivistit ja suuri osa tutkijoista puhuvat aina vain pakolaisista.

Useimmat tutkijat tottakai tietävät, että kaikki ”pakolaiset” eivät ole pakolaisia. Niinpä tutkimuskirjallisuuteen onkin tullut uudenlaisia määritelmiä uudenlaisten työntötekijöiden (push factors) varalle: ilmastopakolaiset, sotapakolaiset, eloonjäämismaahanmuuttajat… Jopa suomen kielessä negatiivisen kaiun omaava elintason vuoksi siirtynyt (so. elintasopakolainen) on tutkimuskirjallisuudessa usein hyväksytty (ja ei siis pejoratiivinen) käsite. Toisaalta vahvan poliittisen ja moraalisen kannan asiaan ottavien tutkijoiden käsitevalinnat ovat itsessään politiikkaa: pakolaisuuden pitäisi heidän mukaansa olla huomattavasti laaja-alaisempaa ja inklusiivisempaa.

Turvapaikanhakija sen sijaan on äärimmäisen poliittinen käsite eikä sen moraalinen kantokyky yllä lähellekään pakolaisuutta, joka resonoi vahvasti toisen maailmansodan kauhuja ja on selvästi sidotumpi valtioiden välisiin ongelmiin. Turvapaikanhakija on pääasiassa länsimainen keksintö, mutta sillä ei juuri ole legaalista asemaa. Se liittyy selvästi enemmän ”uuteen” aikaan ja siihen, että ongelmat, joiden vuoksi yksilö päättää liikkua, ovat valtionsisäisiä. Pakolaisuus ja non-refoulement-periaate (palauttamiskielto) ovat erittäin vahvoja sekä legaalisesti, poliittisesti että yhä myös moraalisesti – turvapaikanhakija ei sitä ole, puhumattakaan vielä sitäkin ”alemmista” käsitteistä.

Ihmiselle, joka hakee ”turvaa” taloudelliselta ahdingolta ja jota kohdemaan olot erityisesti vetävät puoleensa (pull factors), ei ole yleistä tai virallista käsitettä. Niinpä heitä usein kutsutaan pakolaisiksi, siinä missä pakolaisleireillä vuosikausia viruvia lapsiakin. Asiassa ei ole mitään mieltä.

On yksinomaan inhimillistä haluta parempaa, myös taloudellisesti. Kritiikki, joka kohdistuu absurdia ”maahanmuuttopolitiikkaa” kohtaan, ei ole kritiikkiä yksilöitä kohtaan. Yhä paheneva väestönkasvu pitää huolen siitä, että ”pakolaiset” eivät lopu. Humanitaarinen maahanmuutto ei kuitenkaan kykene pelastamaan tilannetta, monestakaan syystä.

Tosiasiassa se ei kuitenkaan edes yritä, mikä saattaa tulla järkytyksenä joillekin.

Mikäli humanitaarinen valtio oikeasti haluaisi pelastaa eniten kärsiviä ihmisiä globaalista etelästä, se ei kuljettaisi kehitysmaiden rikkaimpiin ja hyväosaisimpiin kuuluvia nuoria miehiä bussilasteittain yhtään minnekään. Se ei tarjoaisi toissijaisia eikä kansainvälisiä suojeluita ihmisille, joille muuten ei löydy oleskeluluvan takaavaa kategoriaa. Se ei kiertäisi omia säädöksiään tarjoamalla perheenyhdistämisten kautta tärkeimmän väylän pakolaisuudelle. Tutkimuksessa puhutaan erosta kategorioiden ’forced’ ja ’voluntary’ välillä. Lainaan itseäni:

Defining when migration is forced and when voluntary is not an easy task to determine. The terms and their applicability are closely related to institutions and states applying them, although the category of refugee is legally well-established irrespective of interpretation by external authorities. In practice however, there are many instances when this does not hold. For example, many asylum seekers that are granted refuge in Sweden would be seen as illegal immigrants in many other countries. Furthermore, there is no guarantee that those recognised as refugees by UNHCR get any protection even in human rights respecting countries. Finally, other forcibly moved, such as internally displaced persons (IDPs), might well fit into the category of refugee had they just succeeded to make their claim somewhere in the North.

Pystyn jotenkin ymmärtämään, että medialla ei ole kapasiteettia harjoittaa moraalista(-kaan) ajattelua, mutta kun sitä ei ole tutkijoillakaan. Erittäin harvoin kukaan maahanmuuton parissa operoiva (julkisesti) kyseenalaistaa käytännön toiminnan mielekkyyden tai moraalin, puhumattakaan, että kysyisi, ketä tämä kaikki oikein palvelee. Monet muut asiat ovat paljon oleellisempia.

Humanitaarisen maahanmuuttopolitiikan ytimessä ei ole humanitaarisuus tai moraali, vaan politiikka, intressit ja eri tahojen pyrkimykset. Mitä vahvemmaksi hallinnonala ja sen rinnalla kansalaisyhteiskunta, media ja tutkimustahot kehittyvät, sitä enemmän valtaa, niin tarkoituksellista kuin tarkoittamatontakin, on myös byrokratialla ja paperinpyörittelyllä – ja tämä on pois demokratialta, poliitikoilta, päätöksentekijöiltä ja poliittiselta prosessilta.

Käsiteleikin ohella media, aktivistit ja tutkijat tahtovat usein huomauttaa, että eniten ”pakolaisia” on aina länsimaiden ulkopuolella, kehitysmaissa, konfliktivaltioiden naapureissa. Tämän on tietysti tarkoitus tuoda ”perspektiiviä” ja lopettaa turha kitinä muutamasta sadasta uudesta tulijasta: Suomi ei kuitenkaan ikinä ole oikeasti pakolaistulvan, -vyöryn tai -tsunamin alla, kunhan löydetään sopiva perspektiivi, Ruotsista tai kehitysmaista.

Väite on kuitenkin miltei älyttömämpi kuin käsitteillä leikkiminen. Jokainen ymmärtää, mitä eroa on sillä, että Angola ottaa pakolaisia tai että Ruotsi ottaa ”pakolaisia”. ”Pakolaisen” ainoa motiivi siirtyä Angolaan on todennäköisesti toive siitä, että hän pääsee sieltä pian jonnekin muualle. Varakkaimmat ja hyväosaiset eivät mene Angolaan, vaan Eurooppaan. Toisaalta oikeaa vainoa ja väkivaltaa pakoon pyrkivät ihmiset todennäköisesti kelpuuttavat mitä vain eivätkä osaa vaatia Evitskogin kyläkahviloita ja peltomaisemaa.

Hesari vetää kyllä taas pohjat todetessaan jutussaan (Norjan pakolaisneuvoston suulla), että erityisesti silloin suurin osa pakolaisista on kehitysmaissa, kun tarkastellaan maiden sisäisiä pakolaisia (IDP:t). No hyvänen aika, näin todella on! Länsimaissa sisäisiä pakolaisia on jostain syystä aika vähän, mitä nyt kuulemma Kirkkonummelta käy jo liike.

Tosiasiassa humanitaarisen maahanmuuton (sis. pakolaiset ja ”pakolaiset”) virta kulkee pääasiassa vain yhteen suuntaan. Se ei kulje kehitysmaiden suuntaan, muuta kuin siinä tapauksessa, kun se ei saa kulkea vapaasti.

Toisaalta yksilöihin ei nytkään kannata takertua, koska ongelma on todellakin toisaalla, ensisijaisesti vastaanottavissa maissa, toissijaisesti muun muassa organisoidussa salakuljetusrikollisuudessa. (Pieni välihuomautus: Muistuttaisin lukijoita, että ei ole montaakaan vuotta siitä, kun ei vielä edes virallisesti myönnetty, että humanitaariseen maahanmuuttoon liittyy salakuljetus. Ihmiset ikään kuin vain ilmestyivät Eurooppaan, puff. Nykyään kaiketi kukaan ei enää kiellä salakuljettajien roolia. Sen sijaan, että asiasta olisi tullut yksi syy lisää suhtautua maahanmuuttoon kriittisesti, teema onkin pudonnut samaan ”väistämättömien” seikkojen kaivoon kuin niin moni muukin ”globaalin ajan” ilmiö.)

Jokainen, joka on seurannut Kreikan edesottamuksia, esimerkiksi turistisaari Kosilla, koskien ”pakolaiskriisiä”, ymmärtää myös, mitä eroa on sillä, että Kreikka ottaa ”pakolaisia” tai että Suomi ottaa ”pakolaisia”. On hyvin mahdollista, että valtavassa talousahdingossa oleva Kreikka on monille ”pakolaisille” paljon huonompi paikka kuin oma kotimaa. Oleellista onkin ainoastaan se, että Kreikka on EU-maa.

Maahanmuuton hallinnan tekee vaikeaksi erityisesti se, että suurin osa maahanmuuttajista tulee nykyään ryhmissä, joissa on sekä ”oikeita” että ”vääriä” turvapaikanhakijoita (mixed flows). Perusjamppa Kouvolasta toki osaa synnynnäisellä taidollaan kertoa, että tuo nuori kundi, jolla on iPad ja siellä Tinder, ei todennäköisesti ole oikea turvapaikanhakija, mutta liberaalilta valtiolta vaaditaan enemmän. Ja niin sen kuuluu ollakin. Mutta onko jo menty yli? Monessa asiassa Suomen valtion kädet ovat sidotut. Niitä sitovat paitsi kansainväliset sopimukset ja EU, myös hallinnonalan ja oikeuden kumuloituva valta ja intressit. Liberaalit käsiraudat, ikään kuin, byrokraattisten käsirautojen lisäksi.

Mutta se kysymys, miksi pakolaiset ovat nuoria miehiä. Vastauksia on jo tullut:

1. ”Se on tilakysymys. Täällä on pääsääntöisesti kahden hengen huoneita, meillä on perheet viiden-kuuden hengen huoneissa Helsingin keskuksissa, kun nämä on niin pienet.” (Helsingin vastaanottokeskuksen apulaisjohtaja Kati Vahtera)

2. ”Tälle matkalle ei yleensä lähde lasten äiti, lapsi tai vanhus, vaan se, jolla on parhaat mahdollisuudet selvitä.” (Pakolaisavun toiminnanjohtaja Annu Lehtinen)

3. ”Nämä reitit Eurooppaan ovat aika haastavia. Nuoret miehet ovat hyväkuntoisia ja kykeneviä niihin.” (Maahanmuuttoviraston turvapaikkayksikön johtaja Esko Repo)

4. Pari metriä rautalankaa.

Kotouttamisen bisnes: konsultit valmentavat ja motivoivat maahanmuuttajia

Kotouttamiseksi voidaan kutsua kaikkia niitä toimia, joita kohdennetaan erityisesti maahanmuuttajille. Ryhmään kuuluu kaikenlaista työvoimapalveluista ja kulttuurin, kielen ja lukutaidon opetuksesta liikunta- ja sukupuolikasvatukseen sekä yleiseen motivointiin. Koska kotouttamispalvelut ovat niin moninaisia ja vahvasti ketjutettuja, on myös kotouttamisen arviointi vaikeaa (on onnistunut/ei ole onnistunut). Yleensä päähuomio on työllisyydessä.

Hallitus päätti jokunen vuosi sitten puolittaa maahanmuuttajien työttömyyden –  se olisi suuria kotouttamistoimia vaativa toimenpide missä tahansa taloustilanteessa. Toisaalta maahanmuuttajanaisten uimataidon kartuttamisessa kotouttaminen voi olla helpompaa. Mitä lähemmäksi subjektiivisesti määrittyviä kotouttamisen tuntemuksia mennään, sitä vaikeampaa niiden objektiivinen arviointi on. Kuitenkin myös työllisyyden arvioinnin perustunnusluvut näyttävät usein pieleen: Ensinnäkin maahanmuutto itse luo itselleen työpaikkoja. Toisekseen maahanmuuton aiheuttamat muutokset työmarkkinoilla (työehdot, hikipajaistuminen, pätkittyminen, alipalkkaisuus) eivät läheskään aina ole positiiviisia. Ilmiö on niin liukas (ja käytännöllinen), että akateemista tutkimusta se ei tunnu kiinnostavan. Valitettavasti toinen vaihtoehto – virkamiestyöt, hallintoselvitykset ja yksityisen sektorin evaluaatiot – ei myöskään ole ongelmaton.

Jo kauan valtio ja kunnat ovat ostaneet maahanmuuttoon liittyviä palveluita yksityisiltä yrityksiltä. Ehkä tunnetuin muoto on tulkkauspalvelut, jotka työllistävät erittäin suuren määrän maahanmuuttajia. Hyvinvointivaltion syrjimättömyysperiaatteet niin kouluissa, sairaaloissa kuin yleisen hallinnon piirissä saavat aikaan sen, että tulkkeja tarvitaan koko ajan lisää. Toisaalta kotouttamisen julkilausuttu tavoite on myös lisätä yhdenvertaisuutta. Samanlainen ilmiö pätee tietysti esimerkiksi kielten ja uskontojen opettajien kohdalla. Lisäksi muun muassa vastaanottokeskuksiin on vuosikausia ostettu palveluita yksityisiltä yrityksiltä. Siitä huolimatta valtion kotouttamisohjelman mukaan vain kansalaisjärjestön toimijat ovat julkisen sektorin ohella kotouttamistoimijoita, yksityiset yritykset eivät sitä ole. Toisaalta koska kansalaisjärjestötkin rahoituksessaan vankasti nojaavat julkiseen rahaan, ei jako näidenkään välillä ole kovin selvä.

Kunnilla on nykyään niin sanottu kotouttamisvastuu sekä velvoite laatia kotouttamisohjelma, mutta sen sisältämiä toimenpiteitä ei juurikaan määrätä (kotouttamislaki 7 §). Kunhan tekevät suunnitelman, toteuttavat sen miten mielivät ja lopuksi arvioivat. Perinteiseen byrokraattisen tapaan yleensä rahan laittaminen tiettyyn toimintaan ja sen kirjallinen raportointi riittävät hankkeen onnistumiseen. Kun raportti laitetaan verkkoon, täyttyvät avoimuuden ja demokratian periaatteet myös.

Maahanmuuton merkitys kasvaa Suomessa koko ajan monin tavoin. Ramboll Management Consulting toteuttaa tällä sektorilla tutkimuksia, selvityksiä ja arviointeja. Lisäksi olemme mukana maahanmuuttajien tarpeet huomioivien palveluiden kehittämisessä sekä koulutusten ja valmennusten järjestämisessä. Erityisesti olemme perehtyneet maahanmuuton alkuvaiheen palvelujärjestelmään, kotoutumiseen, maahanmuuttajien työllistymiseen, työperusteiseen maahanmuuttoon ja yleisesti maahanmuuttajia koskevien ohjelmien ja hankkeiden arviointiin. Ramboll

Useat kunnat sekä valtio ostavat palveluita (kotoutumiskoulutusta) yksityisiltä toimijoilta, erilaisilta konsultti- ja valmennusfirmoilta sekä evaluaatioon keskittyviltä yrityksiltä – kyseessä on yleiseurooppalainen kehityssuunta. Tällainen yritys on esimerkiksi liikkeenjohdon konsulttiyritys Ramboll Management Consulting, jolta sisäasiainministeriö on jo kauan ostanut kotouttamisen onnistumisen arviointia ja seurantaa ja ”käytännönläheistä apua päätöksentekoon”. Myös Osallisena Suomessa -jättihankkeen jälkiselvitys ja arviointi oli pitkälti kyseisen firman käsialaa. Samoin työ- ja elinkeinoministeriö luottaa Rambolliin: tämänvuotinen maahanmuuttajien työllisyyttä käsittelevä raportti perustuu Pellervon taloustutkimuksen ja Rambollin selvityksiin. Raportin toimenpide-ehdotuksissa todetaan muun muassa, että osuvampien ja vaikuttavampien palveluiden luomiseksi tarvitaan lisää kehittämistyötä, so. kyseisenlaisia konsulttipalveluita. Näin siis myös julkisen sektorin tilaama konsulttityö luo lisää konsulttityötä. Yleisbyrokratian ja maahanmuuttobyrokratian erottaminen toisistaan on yhä vaikeampaa, ja niiden yhteydet kansalaisyhteiskunnan ja yksityissektorin toimijoihin ovat paikoin hyvin epäselviä. Tietoa onkin jo pakko ostaa ulkopuolelta.

Valtion kotouttamisohjelman mukaan maahanmuuttajien työllisyyttä edistetään ”julkisilla työvoima- ja yrityspalveluilla” sekä kotouttamispalveluilla. Mitä ovat nämä palvelut, joita maahanmuuttajille tarjotaan ”arvioidun palveluntarpeen perusteella” ja jotka muodostavat ”maahanmuuttajien tarpeiden mukaisia yksilöllisiä ja tarvittaessa pitkäkestoisia palvelukokonaisuuksia”? Mitä on ”valmennus”, joka on noussut uudeksi avainsanaksi kotouttamisen ja työvoimapalvelujen sarjaan?

Monet yritykset tarjoavat selväsanaisia kotoutumispalveluita. Esimerkiksi Arfman Consulting Oy, jolta perinteisesti on ostettu aikuiskoulutusta työvoimahallinnon toimenpiteissä, toimii nykyään myös maahanmuuttosektorilla. Kotoutumistoiminta on kuulemma vahvassa kasvussa. Arfmanilla maahanmuuttajien kotoutumiskouluttaja muun muassa ”kouluttaa” suomen kieltä, viestintätaitoja sekä työelämä- ja yhteiskuntaosaamista. Vastaavaa toimintaa on myös esimerkiksi ”innovatiivisella koulutus- ja valmennusyhtiö” Eduhousella. Tällainen valmentava kotouttamis- ja integrointityö yhdistää työvoimakoulutusta erilaisiin ”pehmeämpiin” kotouttamistoimiin.

On helppo uskoa, että yksityisiin yrityksiin keskittyvällä toiminnalla on kustannussäästöjä. Jos yksittäisen kunnan täytyisi luoda virkoja jokaiselle erilaiselle ”kotouttamis- ja valmennuskategorialle”, se räjähtäisi – vielä enemmän kuin nyt. Mutta kuten kuka tahansa kriittinen yksilö ymmärtää, tämä ei ole asian ydin.

Maahanmuutto on luonut yhä vahvistuvan ja laajenevan toimintapiirin niin julkishallinnolliselle kuin yksityiselle sektorille. Maahanmuuttoteollisuuden tai bisneksen laajuudesta ei ole juuri mitään tietoa. Toiminnan arviointi sisällön tai kustannusten puolesta on suunnattoman vaikeaa eikä se poliittisesti olisi edes mahdollista. Ja tämä vain kansallisella tasolla. Jos siirrämme huomiomme kansainväliselle tai globaalille tasolle, teollisuus laajenee ja kaupallistuu huomattavasti: yksityinen rajavalvonta, säilöönotto, vartiointi ja suojelu, monikansalliset konsulttiyhtiöt, korruptoituneet exit- ja kauttakulkumaat, rikollisjärjestöjen kuljetus-, informointi- ja paperipalvelut ja niin edelleen.

Pääoma liikkuu, tavarat liikkuvat, ihmiset liikkuvat, sitä on talous. Eikä ainakaan Suomen valtio näytä asiaa liioin harmittelevan.