Onko järjestelmän hyväksikäyttö mitätön oheisvahinko?

Pohjoismaat tottuivat roikkumaan erilaisten hyvää elämää mittaavien indeksien ja tutkimusten kärjessä. Olipa kyseessä sukupuolten tasa-arvo, ihmisoikeudet, luottamus valtioon tai koulumenestys, pohjoisen hyvinvointivaltiot olivat kärjessä. Vaikka osa saavutuksista on sittemmin heikentynyt, kuulumme edelleen priimusvaltioiden ryhmään – tiedämme sen itse ja sen tietävät myös monet muut ihmiset, jotka haluaisivat päästä osallisiksi sen onnesta ja autuudesta.

Useissa tutkimuksissa – vaikka tällaisista asioista ei nyky-yhteiskuntatiede juuri olekaan kiinnostunut – on esitetty etnisen, uskonnollisen ja kulttuurisen homogeenisyyden olevan merkittävä tekijä paitsi praktisen hyvinvointivaltion myös yhteisön korkean sisäisen ja eliittiin ja valtioon kohdistuvan luottamuksen takana. Tästä on vastaavasti seurannut taloudellista tasa-arvoa ja pieniä tuloeroja.

Käytäntö vahvistaa asian. Vaikka näkemys vaikuttaa useimpien ihmisten mielestä lähes intuitiivisen selvältä, akateeminen tutkimus on pääasiassa lähestynyt asiaa nurinkurin: tutkimalla mitä etninen ja muunlainen moninaisuus saa aikaan yhteisöjen ja valtioiden tasolla. Vaikka yksittäisissä tutkimuksissa saadaankin keskenään ristiriitaisia tuloksia, voidaan ajatella, että liian suuren erilaisuuden tuottaminen samaan yhteisöön heikentää mm. luottamusta valtioon ja toisiin kansalaisiin sekä vähentää sitä ”liimaa”, joka valtiota ja yhteisöä pitää kasassa.

Hyötyä diversiteetistä toki saattaa myös olla (esimerkiksi lisääntyneitä ”innovaatioita”). Tämä ei valitettavasti hyvinvointivaltiossa korvaa haittoja.

Korkeaan verotukseen, suuriin tulonsiirtoihin ja laajaan julkisten hyödykkeiden tuottamiseen nojaavan valtion tapauksessa tuon ”liiman” puuttuminen näkyy ennen pitkää muun muassa veronmaksuhalukkuuden rapautumisena, luottamuksen ”yksilöllistymisenä”, sosiaaliturvan väärinkäyttämisenä ja erilaisina eriytymisen ja eriyttämisen mekanismeina.

Pohjoismaalaista solidaarisuutta ja sosiaaliturvaa on aina käytetty jonkin verran hyväksi. Joukoissamme on aina ihmisiä, joiden mielestä säännöt eivät koske heitä, ja on vain inhimillistä etsiä porsaanreikiä ja mahdollisia hyötymiskeinoja.

Olen kuitenkin vakuuttunut, että mitä ”moninaisemmaksi” yhteiskuntamme muuttuvat, mitä vähemmän yksilöiden välistä liimaa, sitä lukuisammaksi ja härskimmäksi käy myös järjestelmän hyväksikäyttö.

Muutama viikko sitten kirjoitin, että niin turvapaikka- kuin muukin humanitaristinen politiikka liberaalissa oikeusvaltiossa on aina altis suurelle kusetukselle. Tähän minut kirvoitti A-studio, jossa kuvattiin ISIS-terroristeja. Halussaan päästä pois maanpäällisestä helvetistä (josta ei tullutkaan paratiisi heille) he yrittivät väittää olevansa syyttömiä. ”En ole ollut taistelija, vaan kokki. Tai kuljettaja!” Joka tapauksessa jotakin vähäpätöisempää kuin aidosti ja oikeasti paha ja vaarallinen.

Järjestelmämme uskoo yleensä kaiken. Vaikka yksittäiset ihmiset eivät uskoisikaan, järjestelmämme uskoo. Se on rakennettu niin. Osin se tietysti turvaa yksilön oikeuksia ja oikeusturvaa, ja tämä on erinomaista. Mutta kun rajoitteita löysennetään, ja yksilöiden piiriin oletetaan kuuluvaksi koko maailma tai kaikki halukkaat, näyttäytyvät järjestelmän raadolliset puolet. Meitä käytetään hyväksi, meitä kusetetaan.

Monien etenkin vasemmistolaisten mielestä kusetetuksi tuleminen – siis järjestelmämme hyväksikäyttö – on vain mitätön oheisvahinko. Meidän pitää yhä enemmän avata järjestelmäämme kaikille. Meidän pitää yhä vähemmän tehdä rajauksia. Meidän pitää yhä vähemmän sanktioida kusettamisesta. Tämä hyvä kuuluu kaikille. (He sanovat, että ihmisoikeudet kuuluvat kaikille, mutta käytännössä se tarkoittaa juuri tuota.)

Mutta ei, he ovat väärässä. Kyseessä ei ole oheisvahinko, vaan osoitus siitä, miten vähitellen koko järjestelmä murtuu. Se murtuu siksi, että sitä ei voida ylläpitää, mikäli se on avoin kaikille ja mikäli sitä ei voimakkaasti rajata, niin lainsäädännön kuin yhteisöllisen hyväksyttävyydenkin osalta.

Ei ole sattumaa, että saamme lukea jatkuvasti yhä härskimpiä uutisia hyväksikäytöstä ja siitä, kuinka järjestelmämme on täysin kädetön huijaajien edessä. Kulttuurimme muuttuu toki myös; liberaalissa yhteiskunnassa yksilöitä ei koske samanlainen kontrolli kuin joskus.

Kuten yleensä, on syytä katsoa länsinaapuriimme Ruotsiin, jossa tämäkin katastrofi on jo paljon pidemmällä. Esimerkiksi sosiaaliturvan väärinkäyttö on noussut viime aikoina otsikoihin toistuvasti. On esitetty, että jopa 275 miljardia kruunua tulee menemään väärin taskuihin vuoteen 2030 mennessä, mikäli sama tahti jatkuu (SVT 11.12.). Toisaalta ilman väärinkäytöksiäkin tilanne on paikoin kestämätön, kuten julkisen talouden kustannuksista, segregaatiosta ja heikentyneestä turvallisuustilanteesta tiedämme. Tätä ruotsalaiset nyt yrittävät korjata.

Pahoin pelkään, että eivät onnistu. Ei vain ole välineitä. Järjestelmä tehtiin aivan toisenlaiseen maailmaan.

Somenarsistit, maahanmuutto ja suomalaisuus

Kuvaan termillä ”somenarsisti” sellaisia ihmisiä, jotka kuvittelevat, että kaikki asiat ja kannanotot koskevat heitä itseään. Somenarsisteilla on taipumuksena loukkaantua hyvin monenlaisista asioista. Tästä huolimatta he eivät yleensä vaikuta kovin herkiltä tai empaattisilta, vaan päinvastoin aggressiivisilta, kun kyse on näkemyksistä, joita he eivät jaa.

Somenarsistit uskovat usein olevansa sivistyneitä ja kannattavansa dialogia. Näin ei kuitenkaan käytännössä ole.

Somenarsistit osallistuvat yhteiskunnalliseen keskusteluun aktiivisesti, mutta eivät kykene irrottamaan omaa persoonaansa tai henkilöhistoriaansa laajemmasta kuvasta. He siirtyvät keskusteluihin oma napa edellä, mikä väistämättä tekee kaikesta yhteiskunnallisesta keskustelusta mahdotonta ja muuttaa sen kovaäänisten yksilöiden mellakaksi, jossa yhtäältä taputetaan samanmielisille ja toisaalta isketään toisinajattelijoita.

Itsekeskeisyytensä vuoksi somenarsistit eivät usein ymmärrä, mikä ero on yksilöllä ja kokonaisuudella, heidän omalla elinpiirillään ja kaikkien elinpiirillä, mikro- ja makrotasolla. He pitävät usein ymmärtämättömyyttään jopa hyveenä – se väitetysti kuvastaa heidän liberalismiaan, jossa yksilö ja sen tarpeet ja halut (ja loukkaantuminen) menevät kaiken muun edelle. Mikäli heitä informoi siitä, mikä arvo on tilastoilla, keskiarvoilla ja mediaaneilla, he vastaavat, että nekin koostuvat yksilöistä.

Käytännössä kyvyttömyys ymmärtää yksittäisten ihmisten ja esimerkiksi tilastojen välistä eroa saa nämä ihmiset tuomaan esille oman kokemuksensa ja/tai loukkaantumisensa jokaiseen sellaiseen sosiaalisessa mediassa esitettyyn näkökulmaan, joka ei edusta heidän omaa elämäänsä ja kokemusmaailmaansa tai johon he eivät voi henkilökohtaisesti samaistua. Tällainen toiminta johtaa ”kuplautumiseen”, jonka uskotaan tuottavan yhteiskunnallista polarisaatiota. 

Osa somenarsisteista on vain tavattoman itsekeskeisiä ja kovaäänisiä. Heille yhteiskunnallinen läsnäolo tarkoittaa samaa kuin jatkuva itsensä ja kokemustensa esilletuonti.

Osa somenarsistien kanssa samalla tavalla toimivista ei välttämättä ole itsekeskeisiä vaan ennakkoluuloisia. On olemassa monenlaisia ennakkoluuloja, jotka sumentavat ihmisten järjen ja käytöstavat. Mikäli ihminen ei ole tarpeeksi rohkea kyseenalaistamaan omia ennakkoluulojaan – olivatpa ne syntyneet mistä tahansa – on vaarana, että hän ajautuu toistamaan itseään ja vahvistamaan kokemuksiaan ikään kuin se olisi itsessään yhteiskunnallinen argumentti.

Osa somenarsisteista on yksinomaan typeriä. Kaikkien ihmisten kognitiiviset kyvyt eivät riitä ymmärtämään, mikä ero on yksilöllä ja kokonaisuudella, minun kokemuksellani ja keskiarvolla, kavereideni kokemuksilla ja tilastoilla. Mikäli typeryyteen yhdistyy vielä halu pitää itseään esillä, lopputulos on sosiaalisen median yhteiskunnallisen keskustelun kannalta melko toivoton.

Nykypolitiikka tuntuu suosivan emotionaalisuutta ja itsekeskeisyyttä sekä erilaisia performansseja. Ilman sosiaalista mediaa tämä ei olisi mahdollista. Somessa esiintyvä tahallinen ja tahaton väärinymmärtäminen, narsismi ja näihin takertuvat laajemmat kannanotot ruokkivat nopeasyklistä ja aggressiivista yhteiskunnallista ilmapiiriä.

Monet poliitikot, ehkä kuvitelmistanne huolimatta, eivät ole tyhmiä. Mikäli kansanedustaja sortuu somenarsismiin, hän tuskin tekee sitä tyhmyyttään, vaan juuri siksi, että nykypolitiikka usein palkitsee sellaisesta. Tunteita, loukkaantumista, identiteettiä, minä, minä, minä – ja minun äänestäjäni!

Maahanmuutosta ja juuri sinusta

Kun kirjoitan sosiaalisessa mediassa maahanmuuton aiheuttamista ongelmista ja eri maiden (yleensä Suomen ja Ruotsin) väestöpohjan muutoksista virallisiin tilastoihin pohjautuen, löytävät paikalle kymmenet, sadat loukkaantuneet ja kiukustuneet. Yksi epäilee, että vien hänen ihmisoikeutensa, kun hänen isänsä on saksalainen. Toinen kysyy, eikö hänen lapsillaan ole oikeutta olla Suomessa, koska appivanhemmat ovat italialaisia. Kolmas kertoo, että vastustan suomalaisia Ruotsissa ja englantilaisia Suomessa, ja että olen natsi, fasisti ja rasisti. Neljäs kertoo, että vaikka hän on Somaliasta, on hän enemmän suomalainen kuin minä. Joku vaatii minulle geenitestiä, toinen kuulaa kalloon, kolmas sanoo kantelevansa jonnekin, neljäs haluaa poistaa kansalaisuuteni.

En ole tietääkseni koskaan kritisoinut saksalaisia Suomessa tai vastustanut kansainvälisyyttä. Kautta aikain tapahtuvalla normaalilla siirtolaisuudella, kohdemaata ja yksilöä hyödyttäen, ja kehitysmaista tapahtuvalla massamaahanmuutolla, joka jää kohdemaan kansalaisten maksettavaksi, on eronsa, ja se ero on sitä suurempi, mitä enemmän veroja maassa käytetään epätasa-arvon tasaamiseen ja ihmisten hyvinvointiin. Pohjoismainen hyvinvointivaltiomalli on aivan omassa luokassaan.  

Monikultturismi ja massamaahanmuutto ovat eri asioita kuin kansainvälisyys. Ne ovat kokonaisvaltaisia ideologioita ja/tai joidenkin tahojen taloudellisia tai muita intressejä. Suhtaudun niihin hyvin kriittisesti.

En ole milloinkaan kohdistanut kritiikkiä yksittäisiä maahanmuuttajia kohtaan. Kohteenani on poliittinen järjestelmä ja maahanmuuttopolitiikka. Yhtäältä valtio, joka kuvittelee, että se voisi säilyttää avokätisen sosiaaliturvansa ja hyvinvointijärjestelmänsä samaan aikaan, kun se kutsuu maailman sisään. Toisaalta kritisoin liberalismin ideologiaa, joka kuvittelee selviävänsä ”monikulttuurisuudesta” voittajana, vaikka se vähitellen integroi itseensä yhä enemmän ei-liberaaleja asioita.

Niin, sinä somenarsisti. Minä en puhunut sinusta enkä saksalaisesta isästäsi. Puhuin Suomelle (ja Ruotsille) haitallisesta maahanmuutosta. Jos sinä et tiedä, mitä maahanmuuton haitat ovat, suosittelen perehtymään aiheeseen. Sekä Suomi että etenkin Ruotsi tarjoavat mahdottoman paljon esimerkkejä.

Mikäli sinä osallistut yhteiskunnalliseen keskusteluun ja louskutat erinomaisella suomen kielelläsi perussuomalaiselle Twitterissä, otaksun, että olet integroitunut melko hyvin. En puhu sinusta.

Eikä sinunkaan, vihreän paikallispoliitikon, kannattaisi olla huolissasi, että nyt on 30-luku täällä ja pian tulevat kaasukammiot, koska varapuheenjohtaja Purra julkaisee tilastoja. Ja tiedänhän minä, ettet sinä oikeasti olekaan. Kunhan teet politiikkaa, likaista politiikkaa.

Väistele ja iske

Kun somenarsistille kertoo, että tilastojen mukaan toimeentulotukiasiakkaista x prosenttia on maahanmuuttajia, hän kertoo tuntemistaan maahanmuuttajista, jotka eivät nosta toimeentulotukea vaan tienaavat enemmän kuin allekirjoittanut. Jos hänelle kertoo, että tilastojen mukaan tietyn maahanmuuttajaryhmän edustajan keskimääräinen elinkaarikustannus julkiselle taloudelle on x miljoonaa euroa, hän kertoo minulle, että se johtuu siitä, että perussuomalaiset eivät arvosta näitä maahanmuuttajia.

Kun hänelle kertoo maahanmuuttajien yliedustuksesta rikostilastoissa, hän vastaa, kuinka paljon suomalainen – tai perussuomalainen – tekee rikoksia. Vaihtoehtoisesti hän kertoo tuttavistaan, jotka ovat rehellisiä ja kunnollisia.

Ja jos somenarsisteille siis kertoo, kuinka paljon vieraskielisten (so. maahanmuuttajien ja maahanmuuttajataustaisten) määrä lisääntyy koko ajan, he kysyvät, vastustanko englantilaisia, saksalaisia tai japanilaisia. Entä ihmisoikeuksia? Ja että enkö salli, että suomalainen tekee lapsia kiinalaisen kanssa.

Idealismi ja realismi

”Jakamaton ihmisarvo” tai ”universaalit ihmisoikeudet” ovat abstrakteja asioita, jotka konkretisoituvat vasta, kun joku taho – yleensä aina valtio – takaa ne. Tuo takaaminen voi tarkoittaa poliittisia oikeuksia ja vapautta, mutta länsimaissa, etenkin pohjoismaiden hyvinvointivaltioissa, se tarkoittaa aina myös taloudellisia oikeuksia saada tietty elintaso ja muita lukuisia ”oikeuksia”.

Useimmista vasemmistolaisista minut erottaa se, että ymmärrän realistisesti, että käytännön maailmassa jakamaton ihmisarvo tarkoittaa aina sitä, että jollakin on velvollisuus maksaa tuon jakamattoman ihmisarvon abstraktista erottuvat maalliset sovellukset. Suomeen (ja Ruotsiin ja moneen muuhun länsimaahan) kohdistuva maahanmuutto maksaa erittäin paljon rahaa.

Näin ei tietenkään tarvitsisi olla – kyse ei ole siitä, että maahanmuutto itsessään olisi kustannus, vaan tietenkin siitä, että tietynlainen maahanmuutto on kustannus. Sen edellyttäminen, että maahanmuutosta olisi hyötyä eikä haittaa, ei ole fasismia. Jos tätä ei ymmärrä, ei voi mitään.

Jotenkin vain soisi, että siinä tapauksessa ei tulisi huutamaan natsia ja kuulaa kalloon ihmiselle, joka ymmärtää.

Poliittinen realismi ja oman maan ja kansalaisten edelle laittaminen ei ole pahuutta eikä se ole itsekkyyttä. Se on täysin perusasia kansakunnalle. Erityisen perusasia se on tällaiselle maalle, jossa on korkea verorahoin taattava hyvinvointi.

Muun maailman hoivaamiseen ei ole olemassa erillistä kassaa, vaan raha tulee samasta paikasta kuin suomalaisten tukeminen ja auttaminen – eli veronmaksajilta. Mikäli kulutamme useamman miljardin vuodessa maahanmuuttoon, se on varmasti pois jostakin muualta.

Olen ajatuksiltani anti-sosialisti, ja mielestäni valtion ei tule kaataa rahaa sinne tänne, vaan käyttää ne suomalaisten hyvinvointiin ja niiden turvaverkoksi, jotka eivät itse itsestään voi huolehtia.

Toisaalta ei kaikessa ole kyse rahasta, vaan myös arvoista. Oikeudenmukaisuuskäsitykseeni ei mahdu, että hoivaamme nuoria miehiä, jotka ovat jopa saaneet kielteisen turvapaikkapäätöksen, mutta jätämme omia ihmisiämme vaille apua ja hoitoa ja huomiota. Tiedän, että hyvin moni suomalainen ajattelee samoin.

En puhu näin ilkeyttäni. En ole kylmä tai tunteeton. En kohtele ihmisiä ikävästi. En vihaa ketään. En vastusta kansainvälisyyttä tai normaalia eri ihmisten ja kulttuureiden välistä kanssakäymistä ja liikettä valtioiden välillä.

Enkä edes somessa kiusaa ketään.

Kuka on suomalainen?

Tämä on maahanmuutosta keskustelua – sitä, miten eri maista ihmiset muuttavat toisiin maihin. Sillä ei ole tekemistä ihonvärin tai geenien kanssa. Politiikkani – tai perussuomalaisen puolueen politiikka – ei ulotu sille asteelle, ja se on täysin selvää.

En ota osaa somen suomalaisuuskeskusteluihin. Ne eivät kiinnosta minua eikä minulla ole niihin aikaa. Suomalaisuus – filosofisesti, biologisesti, kulttuurihistoriallisesti ym. – on tietysti kiinnostava asia, mutta käytännön poliittisessa työssäni näille ajatuksille ei ole tilaa eikä käyttöä. En peukuta sen paremmin niitä, joiden mukaan afrikkalaisesta tulee suomalainen, kun hän saa kansalaisuuden, kuin niitäkään, jotka haluavat tarkastella geenejä ja ihmisten sukuhistoriaa kyetäkseen määrittämään suomalaisen.  

Mikäli huonosti suomea osaava ja kulttuuriamme halveksiva ihminen väittää somessa olevansa suomalainen, väittäköön sitten. En varmasti ole samaa mieltä, mutta en koe mielekkääksi tai poliittisia tavoitteitani edistäväksi jäädä vänkäämään asiasta – en tuon suomalaiseksi haluavan, häntä kannustavien enkä häntä vastustavienkaan kanssa.

Ennemmin haluaisin huolehtia esimerkiksi siitä, että Suomen kansalaisuutta ei saisi jo muutaman vuoden jälkeen, kuin liukuhihnalta.

Toisaalta saanhan minäkin väittää halutessani olevani vaikka lumileopardi. Eri asia on, ottaako asiaa kukaan lisäkseni vakavasti ja mitä väliä silläkään on.

Ylipäätänsä en ymmärrä, mikä hinku ihmisillä on olla juuri suomalaisia ja saada sille varmistus minulta tai muilta perussuomalaisilta. Luulenkin, että kyse on enemmän politiikasta kuin siitä, että jotakuta oikeasti kiinnostaisi, onko herra x tai rouva y nyt varmasti perussuomalaisen poliitikon mielestä riittävän suomalainen.

Ja riittävän suomalainen mihin?

Oikeuksia ja sosiaaliturvaa täällä saa (valitettavasti) ihan vain astumalla sisään ja kansalaisuudenkin siis muutamassa vuodessa. Vaikka tekisi käytännössä mitä. Mitä lisähyötyä on siitä, pitääkö persu sinua suomalaisena?

Eli vielä niille somenarsisteille, jotka roikkuvat perässäni kyselemässä, ovatko he tai heidän puolisonsa tai heidän lapsensa mielestäni suomalaisia (tai lumileopardeja): en osaa sanoa eivätkä kiistelynne kiinnosta.

Lopuksi

Vielä muutama sana tasapainottamaan viestiäni.

Vaikka tässä kirjoituksessa yksinomaan arvosteltiin minun kimpussani olevia ihmisiä, tiedän toki, että vastaavanlaisia ihmisiä on myös toisenlaista poliittista linjaa edustavien kimpussa.

Koska tapanani on olla kriittinen kaikkea kohtaan, totean, että suhtaudun sometrolleihin ja -kiusantekijöihin ja tahalliseen väärinymmärtämiseen ja polarisaation lisäämiseen kaikilla puolilla poliittista kenttää yhtä negatiivisesti.

Mielestäni politiikassa on aivan riittävästi tekemistä muutenkin.

Temporary Reintroduction of Border Control ja todella vähän turvapaikanhakijoita

Passintarkastus Pariisin Charles de Gaulle’illa lokakuussa. En kokenut rasitteeksi.

Norja, Ruotsi, Tanska, Saksa ja Itävalta jatkavat huomisesta alkaen jälleen seuraavalla kuudella kuukaudella ”väliaikaista” rajavalvontaansa. Ranska teki saman päätöksen jo lokakuun lopussa.

Kyseessä on EU:n mielestä ehdoton poikkeus – ainoa vain, että poikkeus on ollut voimassa jo monta vuotta. Ja hyvä niin.

Suomi sen sijaan ajaa vapaata Schengeniä – eli toisin sanoen ei tee mitään, mutta nauttii vapaamatkustajana siitä, että muut tekevät.

Hallitusohjelmassa asia kuvataan näin:

”Vapaa liikkuvuus Schengen-alueella turvataan.”

Olen yrittänyt oleellisilta henkilöiltä kysellä, että mitä tuo mahtaa tarkoittaa, mutta en ole oikein saanut vastausta. Totta kai Suomi salaa myhäilee, että muut hoitavat homman. Hallitus leikkii, että meillä on ainoastaan itäraja, vaikka hyvin tiedämme, että länsirajasta on ollut lähivuosina paljon enemmän harmia.

Vaatii mielestäni melkoista kirkasotsaisuutta tällaisessa eurooppalaisessa tilanteessa julistaa, että Suomi ajaa vapaata ja esteetöntä Schengeniä. Vai typeryyttäkö se on? Schengen meni jo, de facto.

Maantieteellinen asemamme suojaa meitä juuri siksi, että edellä puskureina olevat maat eivät päästä massoja läpi. Ennen kaikkea tällä on vaikutuksensa liikkeiden ohjautumiseen – rajavalvonta heikentää maiden vetovoimaa, vaikka turvapaikan hakemisen oikeus säilyy.

Viime aikojen suosituin hokema siitä, että Suomeen tulee tällä hetkellä TODELLA VÄHÄN turvapaikanhakijoita, on tyhjä veisu. Niin kauan kuin meille joka tapauksessa tulee ihmisiä samoista maista ja samoilta seuduilta, samanlaisilla olemattomilla koulutustaustoilla, samanlaisilla valtavilla integroitumishaasteilla, samanlaisilla kustannusvaikutuksilla, on aivan yhdentekevää, millä perusteella oleskelulupa on lopulta annettu.

Kuinka kukaan suomalainen voi sanoa, että burkini on vain pala kangasta?

”Oi naisväki, jos tietäisitte ne oikeudet, joita miehillänne on teihin nähden, jokainen teistä pyyhkisi tomun miehensä jaloista omilla kasvoillaan.”

Uutisissa kerrottiin muutama viikko sitten, että Suomen yhdenvertaisuusvaltuutetun mukaan kaikkien uimahallien tulisi sallia burkinin käyttö. Valtuutetun mukaan burkinikielto voi olla syrjintää. Lisäksi valtuutettu suositteli yksityisten suihkutilojen rakentamista uimahalleihin.

Olen aiemmin kirjoittanut burkinista, ja todennut, että se ei sovi Suomeen, ei uimahalleihin eikä mihinkään muuallekaan.

Tällä kertaa Twitterissä kimppuuni hyökkäsi tavallista suurempi joukko ihmisiä – vihaisina, huvittuneina, uhkaillen, ymmärtämättöminä, raivoissaan. He kaikki puolustivat burkinia. Heidän mielestään se sopii Suomeen. Heidän mielestään se on vain pala kangasta, eikä Purralla pitäisi olla mitään sanomista siihen, miten ihmiset pukeutuvat.


Näille ihmisille burkini on kuin kiinalainen curry kana tai vietnamilainen pho-keitto – asia, joka on tullut Suomeen monikulttuurisuuden ja maahanmuuton seurauksena, ja johon ei liity mitään sen kummempaa.

Ihminen, jonka mielestä burkini on vain iso uimapuku, melkein kuin märkäpuku tai ”ihan sama kuin ristiriipus” ei ymmärrä historiaa tai kulttuuria. Ei yksilönvapauden, demokratian tai sukupuolten välisen tasa-arvon mekanismeja tai edellytyksiä.

Kuten olen aiemmin kertonut, en kehtaa enää kutsua itseäni feministiksi, koska koko termi on mädätetty juuri tällaisten burkinin puolustajien toimesta. Mutta naisten oikeudet minua ihan oikeasti kiinnostavat. Yksi tärkeimmistä periaatteistani politiikassa on huolehtia siitä, että maamme säilyy tasa-arvoisena ja ihmisoikeuksia kunnioittavana hyvinvointiyhteiskuntana. Valitettavasti tietyistä maista tuleva maahanmuutto uhmaa tätä monella rintamalla.  

Burkini ei ole muotivirtaus eikä nykyaikaa. Se ei ole uusi uimapuku eikä millään tavalla cool. Se ei ole jännittävää erilaisuutta, kansainvälisyyttä tai kehitystä.

Burkini on musliminaisten käyttämä uima-asu, joka peittää koko vartalon. Joissain malleissa se peittää kasvotkin, yleensä ei.

Burkini on osa laajaa islamiin kuuluvaa koneistoa, joka joko alistaa tai ainakin arvostaa naista vähemmän kuin miestä. Se kertoo, että nainen on pohjimmiltaan miehen omaisuutta, ilman autonomiaa. Naisen tulee peittää itsensä, naisen tulee suojella siveyttään, naisen tulee palvella miestä. Islamin mukaisesti elävät miehet ja naiset eivät ole tasa-arvoisia keskenään missään asiassa, mikäli ymmärrämme tasa-arvon, kuten se tavataan länsimaissa ymmärtää. (Huom. Tietenkään kaikki muslimit eivät elä tässä mielessä islamin mukaisesti.)

On totta, että burkini on pienempi paha kuin se, että musliminaiselta on kielletty koko uinti tai että hänen pitää pukeutua kaapuun.

Mielestäni me emme voi Suomessa ottaa tällaista ”pienemmän pahan” moraalista näkökulmaa. Perustavanlaatuiset arvomme joko ovat tai eivät ole – ja tällä hetkellä ne selvästi eivät ole, koska emme vaadi kaikkia täällä asuvia ihmisiä noudattamaan samoja asioita. Kuten Seida Sohrabi on todennut, yhdenvertaisuusvaltuutetun burkinikannanotto viestii, ettei tasa-arvo kuulu Suomessa kaikille, vaan että muslimimiehet ovat jopa täällä naisten yläpuolella.

On hienoa, että Suomessakin on jo maahanmuuttajataustaisia naisia, jotka puhuvat aiheesta rohkeasti julkisuudessa. Toivottavasti he onnistuvat avaamaan näiden sokeiden silmiä, joiden mukaan vaatekappaleet ovat vain pala kangasta.

Miksi me alistumme dogmaattisen islamin vaatimusten edessä? Olemme vuosikymmenien ja -satojen kuluessa saavuttaneet tämän kehityksen ja naisille tasavertaisen aseman. Mikäli mieheni yhtäkkiä vaatisi, että minun pitää peittää itseni tai en saa mennä ulos, hän joutuisi oikeuteen.

Miksi sama sallitaan maahanmuuttajille? Pukeutumiseen liittyvät kulttuurin ja uskonnon vaatimukset ovat vain yksi osa laajaa kokonaisuutta, jota meidän tulee vastustaa kokonaisuudessaan.

Samaan aikaan kun meidän ah-niin-liberaalit hyvät ihmisemme täällä puolustelevat burkinia ja muita islamin tapoja piilottaa ja hiljentää nainen, ympäri maailmaa rohkeat musliminaiset riisuvat huivejaan ja kääntyvät vastustamaan patriarkaalista alistuskoneistoa. Monissa maailman maissa naiset joutuvat vaikeuksiin, vankilaan, heitä kidutetaan, jopa tapetaan, heidän kieltäydyttyään käyttämästä islamin heille pakottamia asuja.

Näille naisille vaatteesta irtaantuminen on nimenomaan manifesti vapaudelle, ihmisoikeuksille, naisen asemalle ja äänelle.

Mutta hyvät ihmiset Suomessa puhuvat vapaaehtoisuudesta. Aina kun puhun burkasta, pikkutyttöjen hijabeista tai burkinista, saan kuulla, että niiden käyttäminen on vapaaehtoista. Käsi sydämelle, sinä ennakkoluuloton, vapaa ja liberaali nainen (tai mies), uskotko ihan oikeasti, että terve ihminen haluaa pukeutua esimerkiksi burkaan vapaaehtoisesti? Eikö asia muuttuisi vapaaehtoiseksi vasta, mikäli ihmisellä on mahdollisuus valita toisin?

Joidenkin on vaikeaa uskoa, että suomalaisnainen haluaa aidosti vapaaehtoisesti tehdä miehelleen ruokaa ja silittää hänen paitansa – joku kulttuurinen juttu ja patriarkaatti saavat hänet haluamaan niin. Ongelmia ei kuitenkaan tuota uskoa, että joku haluaa vapaaehtoisesti peittää itsensä maailmalta ja kulkea paksun kankaan sisässä.

Koska bikinit, korkokengät, seksualisoitu nainen ja meikkaaminen?

Eikä meidän tarvitse mennä edes muslimimaihin saakka. Euroopassa, myös Suomessa, naisten alistaminen ja rankaiseminen, mikäli he luopuvat näistä miesvaltaisen uskon tunnuksista, on tavallista. Kulttuuriset tavat eivät katoa ihmisistä heidän siirtyessään paikasta toiseen – ne siirtyvät tänne, meidän maahamme.

Erityisesti Ruotsissa, Ranskassa ja Isossa-Britanniassa erilaiset kunniakulttuuriin liittyvät ongelmat, pakkoavioliitot ja silpominen tulevat esille tutkimuksista. Monet maahanmuuttajanaiset elävät miestensä armoilla, ja suomalaistenkin selvitysten mukaan kärsivät mittavasta lähisuhdeväkivallasta.

Mutta meidän hyville ihmisillemme kyse on vain kankaasta, eikä kenelläkään, perussuomalaisella varsinkaan, ole oikeutta edes keskustella asiasta. Oksettavaa. Siinä teidän arvopohjanne.

Mitä ihmeen kehitystä on se, että naiset peitetään? Taistelunne #metoo’ssa ja muualla ovat tekopyhiä, kun ne suhteutetaan siihen, että te puolustatte – aktiivisesti ja kovaan ääneen – naisen alistamista kulttuurisin perustein, kunhan tuo kulttuuri ei ole omanne.

Se ei ole kehitystä, se on pahemman luokan taantumusta. Sitä ei tule hyväksyä, kannattaa eikä edistää. Ei erilaisuuden, uskonnonvapauden, vapaaehtoisuuden, monikulttuurisuuden eikä minkään muunkaan iskulauseen perusteella.

Meidän ei pidä hyväksyä ajatusta siitä, että nainen ei ole vapaa, nainen on huonompi, heikompi, tahdottomampi, kykenemättömämpi ja vaaraksi.

Huivi, burka, niqab tai burkini eivät ole ”pala kangasta” eivätkä tule koskaan olemaankaan.

En tule koskaan ymmärtämään, mikä saa länsimaisen, vapaan, tasa-arvoisen, hyväosaisen, kaiken saaneen ”feministin” (sukupuolesta riippumatta) puolustamaan toisten naisten alistamista.

Enkä koskaan tule hyväksymään sitä.

Maahanmuuttokokouksen puheenvuorot

Helsingissä 8.-9. syyskuuta 2019 järjestetyn EU:n puheenjohtajuuskauden parlamentaarisen maahanmuuttokokouksen puheenvuoroni (taltiointi linkin takana):

Inter-parliamentary Conference for Asylum and immigration, family photo. (Kuva: Eduskunta)

Avauspuheenvuoro

Kokouksemme otsikossa puhutaan turvapaikkapolitiikasta ja maahanmuuttopolitiikasta. Usein onkin selvää, mikä näiden ero on. Turvapaikkapolitiikalla viitataan yleisesti humanitaariseen politiikkaan ja erityisesti oikeuteen hakea kansainvälistä suojelua. Maahanmuuttopolitiikka vastaavasti kattaa muut kategoriat. Sen alla voidaan puhua, hieman valtiosta riippuen, esimerkiksi työperäisestä maahanmuutosta, kansainvälisistä opiskelijoista, perheenyhdistämisen tai perheen perustamisen kautta maahan tulevista ihmisistä. Näiltä osin erottelu on melko selkeä.

Käytännössä tilanne ei ole näin yksinkertainen. Kategoriat sekoittuvat toisiinsa käsitteinä, toimintatavoissa, poliittisesti ja myös lainsäädännöllisesti. Kun Afrikasta lähtenyt on liikkeellä, hän on usein siirtolainen. Kun hän pääsee kohdemaahan ja hakee turvapaikkaa, hän on turvapaikanhakija. Sen jälkeen hänestä voi tulla pakolainen. Mikäli hän ei saa turvapaikkaa, hän saattaa muuttua jälleen siirtolaiseksi. Toisaalta hänestä saattaa tulla paperiton tai laittomasti maassa oleskeleva henkilö. Suomen uusi hallitus on esittänyt, että hänestä voisi tulla työperäinen maahanmuuttaja.

Kansainvälinen turvapaikkainstituutio luotiin hyvin erilaiseen maailmaan kuin se, missä me elämme nyt. Globaalin tason liike on kaikkineen kooltaan ja muodoltaan erilaista verrattuna vuosikymmenten takaiseen. Nykyään liikkeellä olevissa sekoittuneissa virroissa kulkee sekä varsinaisia konflikteja ja vainoa pakenevia ihmisiä että parempaa elintasoa ja tulevaisuutta etsiviä siirtolaisia. Virtojen voimakkuuteen ja suuntiin vaikuttavat paitsi konkreettiset tapahtumat lähtöalueilla, myös salakuljettajien intressit, kohdemaiden vetotekijät ja muutokset maahanmuuttopolitiikassa. Suurin osa konflikteja pakenevista ihmisistä on kehitysmaissa, mutta globaali siirtolaisliike suuntautuu alhaisen elintason maista kohti korkean elintason maita, pääasiassa länsimaihin.

Turvapaikasta on tullut maahanmuuttoa. Siitä on tullut pysyvä tie kansalaisuuteen, usein siksi, että ongelmat lähtömaassa eivät ole korjaantuneet – mutta myös silloin kun ne ovat korjaantuneet. Turvapaikkamaahanmuutto ei siis ole väliaikaista vaan pysyvää, ja se vaikuttaa merkittävällä tavalla vastaanottajavaltioiden yhteiskuntiin, demografiaan, talouteen ja kulttuuriin – ja tietysti myös valtioihin, joista liike lähtee.

Inter-parliamentary Conference on Asylum and Immigration 8–9 September 2019. Visit to the Finnish Border Guard vessel Turva. Dinner hosted by Ms Riikka Purra, Chair of the Administration Committee. Restaurant Katajanokan Casino. (Kuva: Eduskunta)

Myös tässä mielessä turvapaikka- ja muun maahanmuuton välinen raja on hämärtynyt. Vielä Jugoslavian kriisin jälkeen Euroopassa ajateltiin, että humanitaarinen maahanmuutto voisi olla väliaikaista. Miksi tämä ajatus on nykyään niin harvinainen?

Taloudellinen hyvinvointi on lisääntynyt kehittyvissä maissa merkittävästi viime vuosikymmeninä, mutta kuten tiedämme, globaalit elintasoerot ovat valtavia. Saharan eteläpuolisen Afrikan talous on nelinkertaistunut 2000-luvulla mutta väkilukuun suhteutettuna vain noin kaksinkertaistunut. Väestöräjähdys kiihdyttää yhteiskunnallisia, sosiaalisia, taloudellisia ja ekologisia ongelmia. Sen vaikutusta ei oikeasti ole vieläkään ymmärretty, vaikka usein se tällaisissa puheenvuoroissa mainitaan. Näpertelemme mielellämme kymmenien, satojen, tuhansien ihmisten kanssa, kun todellisuus on miljoonia, miljardeja.

Tosiasia on, että vaikka onnistuisimme ratkaisemaan kaikki pakenevia ihmisiä tuottavat sotilaalliset konfliktit, siirtolaisuuden globaalit työntötekijät tulisivat vain vahvistumaan.

Miksi maalaan näin laajaa kuvaa, olihan tarkoituksemme puhua EU:n yhtenäisestä turvapaikka- ja maahanmuuttopolitiikasta – tai sen puutteesta? Siksi, että juuri tämä laaja kuva on oleellinen. Meidän on pakko havainnoida globaalia kokonaisuutta tai emme kykene ymmärtämään sen paremmin turvapaikka- kuin maahanmuuttopolitiikkaakaan emmekä varsinkaan sen epäonnistumista unionitasolla.

Suomessa on tänä kesänä puhuttu Välimereltä pelastettujen turvapaikanhakijoiden vastaanottamisesta – Italiasta otetaan kahdeksan ja Maltalta viisi sisäisinä siirtoina vuoden loppuun mennessä. Yhteensä 13 Norsunluurannikolta, Somaliasta, Kamerunista, Malista, Guineasta ja Sudanista saapuvaa henkilöä. Asiaa kannattaville nämä 13 henkivät solidaarisuutta, ihmisoikeuksien kunnioittamista ja sitä, että Suomi kantaa vastuuta. Siirtoa vastustaville se on osoitus järjettömän ja valtion edun vastaisen turvapaikkapolitiikan jatkumisesta.

EU:n taakanjakojärjestelmät ovat epäonnistuneet. En toki ihmettele miksi. Suomi, vain muutaman muun jäsenvaltion ohella, täytti kiintiönsä. Ei ole mitään syytä olettaa, että taakanjako onnistuisi tulevaisuudessakaan, oikeastaan päinvastoin. Se ei silti estä jälleen yrittämästä.

Maailmassa on tällä hetkellä yli miljardi ihmistä, jotka haluaisivat tulla Eurooppaan. Havainto siitä, että minkäänlainen maahanmuutto ei kykene ratkaisemaan näitä ongelmia, ei ole vain kyynikon puhetta, vaan realismia. Mitä kauemmin olemme myöntämättä sitä, sitä vaikeampaa on löytää minkäänlaisia ratkaisuja.

Siirtolaisvirta Eurooppaan, turvapaikanhakijoiden liikkuminen maasta toiseen, salakuljetus, rikollisuus ja turvallisuusongelmat, maahanmuuton aiheuttamat kireät tilanteet jäsenmaiden sisäpolitiikassa ja etenkin täällä EU:n pohjoisessa, valtavat kustannukset veronmaksajalle, eivät korjaa juurisyitä, vaan voimistavat ilmiötä ja sen poliittista polarisaatiota.

Juuri se, että turvapaikkapolitiikkaa käytetään siirtolaisuuden kanavana, rapauttaa sen legitimiteettiä, myös kohdemaiden kansalaisten silmissä. Tällä on merkittävä vaikutuksensa paitsi unionin kykenemättömyyteen toimia, myös siihen, että oikeasti turvaa tarvitsevat ihmiset eivät saa sitä.

Inter-parliamentary Conference for Asylum and immigration. SESSION I – The Comprehensive EU Approach on Migration and Asylum – the Way Forward. (Kuva: Eduskunta)

Maahanmuuttopolitiikka on jo korkeaa politiikkaa. Myös toimenpiteiden pitäisi olla sen mukaisia. Puhun nimenomaan toimenpiteistä, en ratkaisuista, sillä en näe, että EU kykenee ratkaisemaan – tai että sen edes pitäisi kyetä ratkaisemaan – näin valtavia globaaleja ongelmia. Suuruudenhulluuden, moralismin ja abstraktin kielen olisi syytä vaihtua nöyryyteen, yksinkertaisempiin ja johdonmukaisiin toimenpiteisiin, joiden tuloksia voidaan mitata käytännössä.

Tällä hetkellä näin ei ole. Useimpien jäsenmaiden kannattaa edistää politiikkaa, joka on ”yhtenäisyyden vastaista” – joillekin tämä tarkoittaa sitä, että turvapaikanhakijoiden liikkeen annetaan suuntautua läpi, toisille sitä, että se padotaan. Jotkut eivät osallistu taakanjakoon, toiset tietävät, että kukaan ei kuitenkaan halua jäädä kyseiseen maahan. Edelleen jotkut haluavat kiinnittää huomion laittomasti maassa oleviin, toisia ilmiö, rehellisesti sanoen, ei haittaa lainkaan, pääasiassa siksi, että laittomat maassa olijat toimivat työvoimana matalapalkka-aloilla. Vaikka tietysti tämä on kielletty koko unionissa.

Vuonna 2015 kiihtynyt ketjureaktio ja EU:n oleellisten instituutioiden, kuten Dublinin sopimuksen, de facto purkautuminen, ovat tosiasioita. Voimme menettää myös Schengen-järjestelmän, mikäli sen hyväksyttävyys jäsenvaltioiden kansalaisten silmissä murenee sen mahdollistaman laittoman maahantulon vuoksi.

Käsittelen vielä tässä puheenvuorossa erityisesti yhtä turvapaikka- ja maahanmuuttopolitiikan osa-aluetta, jonka korjaamisella olisi merkittävä vaikutus.

Tilanne, jossa maahan jäädään, saatiinpa suojeluasema tai ei, on kokonaisuuden kannalta hyvin ongelmallinen. Vielä ongelmallisempaa on, mikäli lainsäädännön tai laittomuuden keinoin aletaan aktiivisesti madaltaa esimerkiksi kansainvälisen suojelun ja matalapalkka-alojen työvoiman tarpeen välistä rajaa. Mitä vähemmän hakijalle tai työnantajalle on harmia laittomasta maassa oleskelusta, sitä merkityksettömämpää on, mikä maassa oleskelevan status virallisesti on.

Hyvin liberaalista katsantokannasta katsoen tässä ei ehkä ole mitään ongelmaa – riittäähän, että yksilö saa jäädä maahan. Järjestelmän tarkoituksenmukaisuuden kannalta ongelma on kuitenkin ilmeinen. Turvapaikkainstituution toimimattomuus ja ristiriidat heikentävät sen legitimiteettiä, millä on moraalisten seikkojen lisäksi myös merkittäviä sisäpoliittisia vaikutuksia jäsenmaissa.

Inter-parliamentary Conference on Asylum and Immigration 8–9 September 2019. Visit to the Finnish Border Guard vessel Turva. (Kuva: Eduskunta)

Palautuspolitiikka on oleellinen osa tehokasta turvapaikka- ja maahanmuuttopolitiikkaa. Mikäli me onnistuisimme palauttamaan ihmiset, joille suojeluasema ei kuulu, palautuisi järjestelmän legitimiteetti. Turvaa saisivat ihmiset, jotka sitä tarvitsevat, silloin kun tarvitsevat. Ihmiset, jotka inhimillisesti katsoen toimivat oikein hakiessaan parempaa elintasoa, eivät kuitenkaan voisi tehdä niin turvapaikkainstituution sisällä.

Mikäli tehokasta kansainvälisen suojelun tarpeen selvittelyä seuraisi kielteisen päätöksen jälkeen tehokas palauttaminen, turvapaikkapolitiikkamme olisi kaikkineen aivan eri tasolla kuin nyt, niin kansallisesti kuin unionitasolla.

Palauttamattomuus on merkittävä vetotekijä. Suomi, täällä Euroopan kaukaisessa nurkassa, tietää sen oikein hyvin.

Useimmat jäsenmaat kamppailevat palauttamisen kanssa. Se koetaan monissa tapauksissa lähes mahdottomaksi, mikäli lähtömaat eivät suostu ottamaan vastaan kansalaisiaan, jotka eivät halua palata vapaaehtoisesti.

Suomen tapauksessa on käynyt selväksi, että maahanmuuttoon liittyvät ministeriöt tai hallinnonalat eivät yksin kykene saavuttamaan onnistumisia tehokkaiden palautussopimusten suhteen. Mukaan olisi välttämätöntä saada pääministeri, ulkoasiainministeriö ja tapauksesta riippuen muitakin toimijoita. Neuvottelujen on oltava laaja-alaisia, ja informaation on kuljettava toimijalta toiselle.

Vahva ehdollisuus viisumipolitiikassa, kauppapolitiikassa ja kehityspolitiikassa sekä toimivat takaisinottosopimukset ovat tekijöitä, joiden avulla palauttamisesta on mahdollista saada tehokasta. Samoja toimenpiteitä voidaan käyttää koko järjestelmän toimivuuden ja hyväksyttävyyden vahvistamiseen. Vastaavasti ulkorajavalvonnan täytyy olla tehokkaampaa.

Humanitaarisuuden – eli pyyteettömän auttamisemme – pitää toimimattoman maahanmuuttojärjestelmän ylläpitämisen sijaan keskittyä kehittyvissä maissa tapahtuvaan koulutukseen, demokratiaan, perhesuunnitteluun, naisten oikeuksiin ja ekologisesti kestävään tulevaisuuteen. 

Suunnanmuutos on varmasti kivulias, koska se vaatii sen, että EU ja sen jäsenet ottavat aktiivisen toimijan roolin eivätkä vain reagoi siihen, mitä globaaleilla ilmiöillä on annettavanaan ja mihin siirtolaisvirrat suuntaavat ja milloin. Vain tällaisella politiikalla voidaan oikeasti puuttua niihin kuuluisiin juurisyihin, joihin kaikki tuntuvat vetoavan. Mutta tämän tulee olla hallittua, ei summittaista. Sen pitää olla vaikutuksiltaan tehokasta, ei tapa hiljentää omatunto tai esiintyä hyväntekijänä. Pelkkä rahan siirtäminen Afrikkaan erilaisiin hankkeisiin ei riitä. 

EU ja siirtolaisuus eivät ole ratkaisuja Afrikan tulevaisuuteen, mutta toimimalla oikein unioni kykenee auttamaan Afrikan valtioita auttamaan itseään ja ennen kaikkea kansalaisiaan.

Mikäli näin ei tehdä, seuraukset ovat karuja. Varmaa on, että spontaani turvapaikanhakijavirta Euroopassa tai sen halki ei paranna tilannetta kehittyvissä maissa, eikä paine lähteä, maksaa salakuljettajille, riskeerata henkensä ja niin edelleen, koskaan lopu. Yksittäiset valtiot Euroopassa tekevät omia ratkaisujaan. Jäsenvaltioiden sisäpolitiikkaan ja unionin kykyyn toimia vaikuttaa yhä enemmän maahanmuutto. Turvapaikka- ja maahanmuuttopolitiikan toimimattomuus riskeeraa koko unionin tulevaisuuden.

Inter-parliamentary Conference on Asylum and Immigration 8–9 September 2019. Visit to the Finnish Border Guard vessel Turva. (Kuva: Eduskunta)

Lopetuspuheenvuoro

(Alussa vastauksia kysymyksiin.)

Kansainvälispoliittinen vakaa ja ihmisoikeuksia ja kansainvälisiä sopimuksia kunnioittava toimintaympäristömme ei ole lainkaan itsestään selvä asia. Erilaiset paineet ja ärsykkeet, kuten EU:n ulkorajojen kautta tulevat turvapaikanhakijavirrat, taloudelliset laskusuhdanteet, kansalliset vaalit ja sisäpolitiikka, vaikuttavat siihen ja yleensä lisäävät valtioiden halua tarkastella asioita oman intressinsä kautta. Jos nyt toistuisi se, mitä vuonna 2015, mitä tapahtuisi?

Olisiko EU valmiimpi vai yhä hajanaisempi, kun pitkälti toista miljoonaa turvapaikkaa hakevaa ihmistä saapuisi Eurooppaan? Nojaisivatko toimenpiteet yksittäisten jäsenmaiden tekemisiin?

Virran kulkeutuminen tänne pohjoiseen asti olisi ainakin vaikeampaa, sillä usea maa, meitä lähimpänä erityisesti Ruotsi, ylläpitää rajatarkastuksia yleisen järjestyksen ja sisäisen turvallisuuden takia. Vuonna 2015 Suomeen saapui lähes kymmenkertaisesti se määrä turvapaikanhakijoita kuin aiempina vuosina, suurin osa Ruotsista. Mikäli vapaa liikkuvuus oikeasti koskisi vain unionin kansalaisia, tällaista ei olisi voinut tapahtua. Mutta kuten olen moneen kertaan sanonut, järjestelmä ei toimi.

EU:ssa nykyisiä rajatarkastuksia toki paheksutaankin, mutta varsinaisia vaihtoehtoja on vähänlaisesti. Monet Schengen-maat, Suomi mukaan lukien, hyötyvät siis merkittävästi siitä, että osa valtioista ylläpitää rajatarkastuksia. Paitsi itse rajatarkastuksina, vähentävät ne maahantuloa myös heikentämällä vetotekijöitä.

Turvapaikka- ja maahanmuuttopolitiikassa kyse on aina valtioiden tulkinnasta. Ei ole suuresti liioiteltua sanoa, että valtiot tulkitsevat sopimuksia ja kansainvälistä lakia kuten tahtovat. Se, että esimerkiksi Suomi yleensä noudattaa sopimuksia ja tulkitsee niitä suotuisasti eli noudattaa korkeampia standardeja kuin velvoitetaan, ei tarkoita sitä, että koko EU, puhumattakaan koko maailma, toimisi näin. Erilaisissa murroskohdissa tunnumme törmäävän tähän tosiasiaan aina uudelleen ja uudelleen, ikään kuin siinä olisi jotakin yllättävää tai poikkeuksellista. 

Turvapaikkainstituutio syntyi poikkeuksellisissa oloissa vuonna 1951, vuosi YK:n pakolaisjärjestön UNHCR:n perustamisen jälkeen, 19 valtion kesken, kun hyväksyttiin Geneven pakolaissopimus. Sota oli loppunut vain muutamia vuosia aiemmin, ja valtioilla oli paitsi intressi myös ”omatunto” muotoilla yleisesti sitova poliittinen järjestelmä ja sopimus. Maailmansodan hirveydet, pakolaisten sijoittamiseen liittyvät ongelmat ja totalitarististen valtioiden kansalaisilleen aiheuttaman vainon pelko saivat valtiot päätymään kompromissiin, josta oli tuleva turvapaikkapolitiikan tärkein kansainvälinen instrumentti.

Oleellista on ymmärtää sopimuksen luomisen kontekstin merkitys: Eurooppa oli sodan runtelema, ja monien valtioiden reaalipolitiikkaakin väritti vahva ”ei koskaan enää”-ajattelu. Valtava humanitaarinen katastrofi ja Euroopan miljoonat pakolaiset saivat valtiot ponnistelemaan sopimuksen, joka rajoitti varsin merkittävästi niiden suvereniteettia. Toisaalta jälleenrakennukseen ja uuteen kukoistukseen liittyvä talouskasvu ja toivo paremmasta oli myös neuvottelijoiden puolella. Natsismin ja fasismin pimeän muiston merkitystä ei voi ylikorostaa kuvattaessa sitä henkistä ympäristöä, jossa avainvaltiot sopimuksen neuvottelivat. Sopimus oli poikkeuksellinen ja optimistinen, ja aika sille otollinen. Kyseessä oli siis harvinainen historiallinen hetki.

Kuten avauspuheenvuorossani kuvasin, tilanne on nyt täysin toinen. Monet tutkijat ovat arvioineet, että jos sopimusta neuvoteltaisiin nyt, siitä ei missään nimessä tulisi lähellekään niin vahva. EU:n yhteisen maahanmuutto- ja turvapaikkapolitiikan vaivalloinen kehittyminen ja takapakit kertovat siitä, että yhteistyö on vaikeaa paljon pienemmälläkin porukalla.

Puhuin avauspuheenvuorossani humanitaarisen maahanmuuttopolitiikan vaihtoehdoista ja myös rahasta. Muutama sana tästä.

Käsillä oleva järjestelmä, vikoineen kaikkineen, tulee yhä kalliimmaksi. Yksinkertainen suojan tarjoaminen ei riitä, vaan valtio on ulkoisten ja sisäisten velvoitteidensa takia pakotettu tarjoamaan paljon muuta. Vaikka suurin osa maailman pakolaisista on edelleen kehitysmaissa, on kyseessä kaksi eri asiaa.

Kehitysmaat tarjoavat yleensä yksinkertaisen suojan, jos ei aina tätäkään, kun taas rikkaiden länsimaiden, etenkin hyvinvointiyhteiskuntien, kuten Suomen, tapauksessa suojan taso on moninkertainen – niin taloudellisesti kuin lukuisten ei-materiaalistenkin seikkojen kannalta. Summa, joka pelkästään pohjoismaissa käytetään turvapaikkamaahanmuuton suoriin ja epäsuoriin menoihin ylittää joidenkin valtioiden kohdalla esimerkiksi koko YK:n pakolaisjärjestön budjetin.

Vaikka kriitikot haluavat muistuttaa, että ihmisyydessä ei saa olla kyse rahasta, tulisi asiaa vähintäänkin pohtia humanitaarisen tehokkuuden kannalta. Kuinka paljon enemmän ihmisiä voitaisiin auttaa muulla tavoin.

Toisaalta pohdittaessa Euroopan yhteistyötä ja EU:n tulevaisuutta, on meidän välttämätöntä myöntää, että miljardeihin liittyy paljon muitakin näkökulmia. Joka tapauksessa, kuten jo aiemmin sanoin, meidän olisi syytä huomattavasti enemmän keskittyä kehittyvissä maissa tapahtuvaan tehokkaaseen avunantoon ja rakenteiden kehittämiseen, koulutuksen, demokratian, perhesuunnittelun, naisten oikeuksien ja ekologisesti kestävän tulevaisuuden suhteen. Miljardien ihmisten tulevaisuutta ei ratkaise siirtolaisuus Eurooppaan, tai minnekään muuallekaan, eikä tämän ymmärtäminen tai ääneen sanominen tee kenestäkään sydämetöntä.

***

Kaikki kuvat: Eduskunta

Ylen ”henkilökuvasta”

Kun Yle ilmoittaa perussuomalaiselle naispoliitikolle haluavansa tehdä hänestä henkilökuvan, ei kannata hurrata riemusta. On hyvin todennäköistä, että perussuomalaisesta naispoliitikosta tehtävä juttu ei ole iloista human interest -kamaa, jossa poliitikko saisi kertoa itsestään, elämästään ja mielenkiinnon kohteistaan. Riippuu toki toimittajasta.

On paljon todennäköisempää, että parin tunnin syvähaastattelussa sinua yritetään saada lankaan, loukkuun tai sanomaan jotain, mitä voidaan käyttää sinua vastaan. On todennäköistä, että sinut yritetään jollakin tavalla patologisoida ja tehdä naurunalaiseksi. On todennäköistä, että vaikka kuinka yrität selittää asioiden oikean tolan, toimittajan pakkomielteinen ennakko-oletus ei muutu – vaan se siirtyy juttuun sellaisenaan.

On myös erittäin todennäköistä, että aikaansaannoksesi, kykysi ja osaamisesi mitätöidään esittämällä, että jotakin muuta on kiittäminen saavutuksistasi.

Hullu vielä suuremman hullun armosta

Ylen politiikan toimittaja Riikka Uosukaisen tekemä ”henkilökuva” minusta kertoo, että perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho petaa minusta seuraajaansa. Jutussa oikeastaan esitetään, että koko poliittinen urani perustuu paitsi kyseenalaiselle toiminnalleni myös Halla-ahon ”petaamiselle”.

Toimittaja ei haastattelutilanteessa kyennyt pidättelemään intoaan, kun hän tajusi, että itse Halla-aho on myös muuten niin tyhjässä Pikkuparlamentissa. Tietysti meidät yritettiin saada samaan kuvaan (osasimme aavistaa tämän etukäteen). Sitten tarina olisi ollut kuvia myöten täydellinen.

Kun Halla-aho kieltäytyi yhteiskuvasta, toimittaja halusi, että minusta otettaisiin kuva niin, että Jussi Halla-ahon huoneen NIMIKYLTTI näkyisi kasvojeni vieressä. Valitettavasti näiltä osin meni pieleen – valokuvaaja ei onnistunut toimittajan antamassa tehtävässä, ja toimittajan piti panna itse tekstiin vähän lisää mielikuvitusta.

Toimittaja Uosukainen penäsi minulta faktoja – ja esitti, että en piittaa niistä. Häntä itseään ne eivät sen sijaan näytä koskevan pienimmässäkään määrin.

Korjataanpa muutamia virheitä.

Ensinnäkään, Jussi Halla-aholla ei ollut mitään tekemistä sen kanssa, että olen tullut politiikkaan. Hän ei ole palkannut minua, ei koskaan edes pyytänyt mukaan politiikkaan. Hän ei edes tiennyt, että olen puoluetoimistolla, ennen kuin tapasi minut erään Tuumaustunnin yhteydessä. Minut palkkasi perussuomalaisten silloinen puoluesihteeri Riikka Slunga-Poutsalo. Työsuhteen siunanneen puoluehallituksen puheenjohtajana toimi Timo Soini, varapuheenjohtajana Jussi Niinistö.

Kun Halla-ahosta tuli puheenjohtaja kesäkuussa 2017, luonnollisesti aloimme toimia paljon yhdessä, erityisesti porukassa yhdessä puoluesihteerin kanssa. Puoluetoimistomme poliittinen vahvuus oli pieni, ja aika moni asia puolueessa meni uusiksi. Tässä ei ole mitään ihmeellistä. Erittäin nopeasti reagoiva ja nykytermein ketterä poliittinen koneistomme on varmasti yksi syy onnistumisiimme.

Toisekseen, perussuomalaisissa puolueen johdon valitsee kenttä, ei puheenjohtaja – eikä vielä tulevissakaan puoluekokouksissa media. Minut on juuri valittu varsin selvästi puolueen 1. varapuheenjohtajaksi. Tämä pesti on minulle täysin riittävä ja mieluinen, kansanedustajuuden lisäksi. Kuten muidenkin puolueiden naiset, olen autonominen henkilö enkä tarvitse sen paremmin miehiä kuin naisiakaan kantamaan minua.

Se, että toimin läheisesti Halla-ahon kanssa – kuten koko nykyisen ja edellisen puoluejohdon kanssa – on toinen asia. Toimintamme onnistumista voidaan arvioida vaalituloksen kautta.

Perussuomalaisista uutisoidessa kaikki vaivalla saavutetut positiot – kuten se, että naisia ei tavata vähätellä esittämällä, että heidän takanaan olevia miehiä on kiittäminen heidän onnistumisistaan – unohtuvat. On aivan hyväksyttyä väittää henkilökuvassa, että naishenkilö on paitsi vähän seko myös herran armosta asemassaan.

Arvon Yle ja toimittaja Uosukainen, onko päähänne ikinä edes pälkähtänyt sellainen ajatus, että minulla saattaisi päinvastoin olla jotakin tekemistä sen kanssa, miten hyvin Jussi Halla-aholla politiikassa menee?


Hyvästä huonoa ja epäilyttävää

Kaikki hyvät tai neutraalit jutussa mainitut ominaisuuteni oli käännetty päälaelleen. Perussuomalaiselle naiselle nämä ominaisuudet eivät ole hyviä.

Se, että olen kasvissyöjä. Outoa perussuomalaiselle. (Ajatelkaa, että vuonna 2019 joku itseään edistyksellisenä pitävä elää tuollaisessa pimeydessä kuin kyseinen toimittaja. Ruoasta! Minulla ei ole mitään tarvetta tehdä ruokavaliostani itselleni identiteettiä.)

Se, että keskityn puhumaan asiaa enkä jaarittele. Olenkin hiljainen ja näkymätön.

Se, että minulla on hyvä itsetunto enkä pelkää toimittajia. Olenkin ylimielinen ja hämmentävä.

Se, etten haukkunut sinisiä, vaikka siihen yllytettiin. Olenkin tehnyt manipulointia ja valmistellut vallankaappausta.

Eduskunnassa olen puhunut liikaa, etenkin maahanmuutosta. Kunnanvaltuustossa olen puhunut liian vähän, enkä maahanmuutosta. (Meillä ei Kirkkonummella ole tarpeen keskustella valtuustossa maahanmuutosta.)

Jopa avoin kuvaus luonteestani (blogitekstissäni) on käännetty minua vastaan. Yritin kertoa hänelle, että introverttius ja yksin viihtyminen eivät lainkaan sulje pois sitä, että työkseen saattaa pitää myös esiintymisestä, mutta tämänkin ymmärtäminen oli toimittajalle liian monimutkaista. Tai se ei sopinut hänen ennakkoluuloihinsa, sillä tiedättehän, perussuomalaissa on tarjolla vain kaksi lokeroa – joko liian introvertti Jussi Halla-aho tai liian ekstrovertti Laura Huhtasaari, molemmat useasti patologisoitu jopa neurologisin tai mielenterveydellisin diagnoosein.

Halla-aholaista Purraa on helpompi lyödä

Miksi erittäin kokenut politiikan toimittaja sitten tekee näin?

Siksi, että minua on helpompi kärventää julkisuudessa, mikäli minuun saadaan lyötyä sekä sekopään että Halla-ahon leima. Sillä yritetään peittää perussuomalaisten ajamaa poliittista linjaa ja minua henkilönä, ja toisaalta rakentaa kuvaa puolueesta, joka nojaa yhteen puheenjohtajaan ja yhteen sairaalloiseksi esitettyyn pakkomielteeseen maahanmuuttajista. Ikään kuin perussuomalaisissa ei olisi vaikka kuinka monta pätevää ihmistä puolueessa. Jopa naisia, monien kauhuksi. Ikään kuin meillä ei olisi näkökulmia ja tavoitteita koskien kaikkia politiikan sektoreita.

Yleisradiolla on historiallisesti ollut tarve vaientaa ihmisiä ja tosiasioita. 1970-luvulla valehdeltiin suut ja silmät täyteen Neuvostoliitosta. Nyt saman internationalistisen aatteen henkiset riekaleet ovat ohentuneet, mutta perimmäinen logiikka pysyy. Jos joku puhuu totta tai väärin, hiljennetään hänet. Ei estämällä puhumista, vaan mitätöimällä, tekemällä naurunalaiseksi, esittämällä, että hän on muiden ohjailtavissa tai muuta vastaavaa.

Perussuomalaisten kapeat lokerot

Kun Jussi Halla-aho alkoi saada valtakunnallista näkyvyyttä, Yle ja muu media kirjoittivat hänestä ”bloggarina”, jonka suosiota ei missään nimessä voinut ymmärtää. Kun Laura Huhtasaari alkoi saada näkyvyyttä, Yle ja muu media yrittivät tehdä hänestä hihhuliuskovaisen – ja rienasivat paitsi Lauraa itseään myös hänen kannattajiaan. Kun perussuomalaisten sanoma alkoi purra, Yle ja muu media kertoivat, että Timo Soinia voi äänestää vain Uudellamaalla.

Media on vaalituloksistamme päätellen epäonnistunut leimaamisyrityksissään, erityisesti vuoden 2017 jälkeen. Saa nähdä, kääntyykö ”rakettimainen urani” nyt jyrkkään laskuun…

Sittenkin näkymätön

Tulokseni esimerkiksi eduskuntavaaleissa ja varapuheenjohtajavaalissa, osallistumiseni poliittiseen keskusteluun ja muut tehtäväni osoittavat, että en ole ”näkymätön”, kuten Uosukainen jutussaan haluaa esittää. Ymmärrän, että toimittajalle on kivuliasta, kun väärässä puolueessa on nykyään niin paljon päteviä ja mukavia ihmisiä, joiden taustalta ei löydy pahantekemisiä, vaikka kuinka toimittaja yrittäisi etsiä.

On ehkä erityisen pelottavaa, että perussuomalaisissa on samaistuttavia naishahmoja. Vain nostamalla naiskannatustamme edes maltillisesti olisimme täysin suvereeneja Suomen poliittisella kartalla, koska mieskannatuksemme on jo niin suurta.

Kun toimittaja sanoo, että suosittu perussuomalaispoliitikko on näkymätön, hän tarkoittaa, että hän ei voi käsittää, miksi kyseinen henkilö on suosittu. Ja että hän haluaisi, että näin ei olisi.

Kiitos tämänkin jutun olen nyt vielä vähemmän näkymätön kuin eilen.

”Puhe kiihtyy hyökkääväksi, kun hän puhuu maahanmuuttajista”

Tiedättekö, miten turhauttavaa on, kun politiikan toimittaja haastattelee sinua maahanmuutosta, mutta ei itse tiedä aiheesta mitään. Hän ei kuuntele perusteellisia vastauksiasi, joissa kerrot taloudellisista ja muista seikoista, vaan toteaa, että siirryit liian kauas kysymyksestä. Sen jälkeen hän kysyy silmiään pyöritellen: ”Mutta etkö sinä ymmärrä, että Suomi TARVITSEE maahanmuuttajia tekemään töitä?”

Miten on mahdollista, että poliitikkoa, ”joka puhuu maahanmuutosta jokaisessa puheenvuorossa”, tulee haastattelemaan toimittaja, joka ei käsitä asiasta mitään?

Mutta ei hän oikein muustakaan ollut perillä. Yritin selittää kansallismielisyydestä ja ympäristöpolitiikasta. Se oli ”hämmentävää”: ”Hämmentävät tarinat osoittautuvat olevan tyypillisiä perussuomalaisten rakettimaisesti nousseelle tähdelle.”

Toimittajan koko näkemys perussuomalaisista ja poliittisesta todellisuudesta tuntui perustuvan mielikuville ja tiukkaan juuttuneille ennakkoluuloille.

”Nousukiidossa oleva uskoo hallitsevansa median”

Toimittajaa tuntui erityisesti häiritsevän, että olen kirjoittanut varapuheenjohtajuuskisan aikana blogissani, että minulla on hyvät mediasuhteet ja ymmärrän median logiikkaa.

Eihän niin sovi väittää, perussuomalaisen. Tämä haastattelukokemus ja juttu sopivat täysin käsitykseeni Uosukaisen kaltaisten toimittajien tekemisistä. Onneksi muunkinlaisia on, myös Ylessä.

Lopuksi. En lannistu tällaisista jutuista. Päinvastoin, ne antavat minulle lisää virtaa.

Sitä paitsi, kuvathan olivat oikein hyviä.

ps. Edellä mainittujen lisäksi jutussa on useita muita merkityksettömämpiä faktavirheitä. Ne osoittavat, miten mitättömällä ammattitaidolla näitä juttuja tehdään.

Peruskoulun arvonpalautus: lapsille rajat, oppimiseen vaatimukset, opettajalle auktoriteetti

Opetusalan Ammattijärjestö OAJ kertoi aiemmin tällä viikolla, että se haluaa saada opetusalan palkat nousuun ja ”turvata opetustyön houkuttelevuutta työoloja kohentamalla”. Vaatimus on ymmärrettävä, etenkin kun hakeutuminen opettajaopintoihin vähenee erittäin huolestuttavaa vauhtia.

OAJ ei kuitenkaan yleensä uskalla kommentoida käytännön opetustyön haasteita kovin rehellisesti. Erilaisissa kyselyissä opettajat itse kuvaavat kohtaamiaan ongelmia usein hyvinkin suorasukaisesti, mutta OAJ:n ulostulot jäävät abstraktille tasolle. Ne vaativat lähinnä lisää rahaa ja opettajaprofession ulkokultaista turvaamista, millä ei kuitenkaan käytännön opettajantyössä ole juuri minkäänlaista merkitystä.

Koululaisten osaamistaso laskee ja taidot heikentyvät kaiken aikaa, niin äidinkielessä kuin matemaattisissa aineissa. Esimerkiksi Vantaalla uusimman arvion mukaan luetun ymmärtäminen on heikentynyt vuodesta 2016 kaikilla tutkituilla luokka-asteilla eli 3., 6. ja 9. luokilla. Tuloksiin vaikuttaa erityisesti oppilaiden monikulttuurisuus.

Vantaan opettajien ammattiyhdistyksen puheenjohtaja, opettaja Antti Karetie sanoo, että tulokset eivät ole yllätys – hänen mukaansa syitä ovat monikulttuuristuminen, erityistä tukea tarvitsevien oppilaiden oleminen tavallisissa luokissa ja lasten kotiolot.

Samaan aikaan Vantaa ottaa ”ison harppauksen kohti digitaalisen oppimisen uudenlaisia mahdollisuuksia” ja panee 11 miljoonaa digijuttuihin ja 6 miljoonaa lisää maahanmuuttaja-alueiden elvyttämiseen. Montako opettajaa tällä summalla saataisiin? Yli 200 vuodeksi, yli 50 neljäksi vuodeksi?

(Olen käsitellyt koulujen digiasiaa tarkemmin esimerkiksi täällä.)

Koulujen ongelmat ovat paikoin hälyttäviä. Käytöshäiriöitä, lapsia, joilta puuttuvat normaalit sosiaalisen kanssakäymisen taidot, kullanmurut, joita ei voi pakottaa, suuret erot osaamisessa ja oppimisessa, impulsiiviset lapset, jotka elävät peli- tai virtuaalimaailmoissa, sivistyksen ja oppimisen yhä surullisempi arvonlasku, pahoinvoivat perheet, maahanmuuton aiheuttamat ongelmat, joista saa puhua ehkä kaikkein vähiten.

Suomalaiset ovat perinteisesti arvostaneet koulua ja opettajia hyvin paljon, ja opettajat ovat olleet erittäin hyviä ja korkeakoulutettuja. Koulu on lapselle tärkeä sosiaalinen yhteisö ja kiinnike yhteiskuntaan, kodin ja perheen jälkeen mahdollisesti tärkein, ja tämä näkemys on varmasti ollut yksi oleellisimmista maamme korkean koulutustason takaajana. Kuten tiedämme, nyt suomalaisten koulutustaso on kääntynyt laskuun.

(Se, mikä on tilanne kantasuomalaisten, pois lukien maahanmuuttajataustaiset, kohdalla, ei valitettavasti ilmene tilastoista. Koska kuitenkin tiedämme, että tietyistä maista tulevien maahanmuuttajien ja maahanmuuttajataustaisten koulutustaso on selvästi alempi kuin suomalaisilla, voimme otaksua, että suomalaisten koulutustason lasku ei ole niin dramaattinen. Vastaava arvio voidaan tehdä esimerkiksi laskevista PISA-tuloksista.)

Monissa maahanmuuttajaryhmissä koulun ja opettajien arvostaminen ei ole lähimainkaan samanlaista kuin suomalaisilla. Etenkin muslimiperheissä on varsin yleistä, että poikaoppilailla on ongelmia hyväksyä naisopettajan auktoriteettia. Vanhempien suhtautuminen lastensa koulunkäyntiin saattaa olla hyvin erilaista kuin mihin suomalaisten perheiden kohdalla on totuttu. Monet opettajat kertovat siitä, että vanhemmat eivät hyväksy lastensa heikkoja arvosanoja, vaan niistä tehdään jollain tavalla opettajan syy. Rasismi-kortti on ahkerassa käytössä. Myös käytösongelmia voidaan vähätellä eikä yhteydenottoihin reagoida. Selvityksissä on todettu, että maahanmuuttajataustaiset oppilaat saavat todellista osaamistaan parempia numeroita.

Vastaavia ongelmia voi tietenkin olla myös kantasuomalaisilla perheillä – etenkin kouluissa, joiden alueilla on enemmän huono-osaisuutta ja kuten yleensä, maahanmuuttajia – mutta ne korostuvat maahanmuuttajaperheillä ja maahanmuuttajavaltaisissa kouluissa. Asia ei poistu sillä, että emme puhu siitä tai puhumme siitä kiertoilmauksin.

Juuri tällaiset ”työolot” vaikuttavat siihen, että jotkut opettajat uupuvat eivätkä viihdy työssään. Koulut, joissa on paljon maahanmuuttajia, saavat yhä enemmän erilaisia ”positiivisia” lisämäärärahoja, mutta varsinaiseen perusongelmaan näillä ei ole vaikutusta – varsinkaan kun maahanmuuttajien määrä koko ajan kasvaa. Tiukassa olevia rahoja opetukseen ja ”tavallisiin” kouluihin ne kuitenkin rokottavat. Tämä on yksi esimerkki siitä, miten maahanmuutto ja sen aiheuttamiin ongelmiin vastaaminen heikentää suomalaisten asemaa. Raha, joka pannaan auttamaan maahanmuuttajia, on pois suomalaislasten kouluista ja opetuksesta. Vastaava ilmiö toteutuu myös ruohonjuuritasolla – kun luokassa on oppilaita, jotka eivät osaa kieltä ja joilta puuttuvat perustaidot, ja joihin opettajan aika ja energia kuluvat, on se pois kaikilta muilta oppilailta.

Kaikkein heikoimmat ja kaikkein parhaimmat koulut erottuvat keskitason kouluista. Esimerkiksi itäisen Helsingin ja Vantaan koulujen kehittymiseen laitetaan huomattavia summia rahaa. Opetukseen kohdistuneet leikkaukset rokottivat kaikkia kouluja, mutta ”normaaliin keskikastiin” – sinne missä suurin osa Suomen lapsista on – ne kohdistuivat ehkä voimallisimmin.

Näen koulujen ongelmat paljon laajemmin kuin pelkkinä taloudellisten resurssien puutteina. Kulttuuri on muuttunut, osin vastauksena muuttuneeseen lasten ympäristöön, osin aktiivisesti tehtyjen pedagogisten virheiden seurauksena. Meidän olisi tärkeää huolehtia siitä, että opettajan ammatti pysyy haluttuna, yliopistoihin riittää tasokkaita hakijoita ja valmistuvat opettajat ovat päteviä ja osaavia. Opetuksen pitäisi keskittyä perusasioihin, hyviksi havaittuihin metodeihin.

Kouluihin tarvitaan arvonpalautus – perusasioihin, opetukseen ja oppimiseen, opettajan rooliin. Oppivelvollisuuden pidentäminen, lisärahan lappaminen digiin ja monikulttuurisuushankkeisiin tai muut keinotekoiset apukeinot eivät auta.

Kaikkein tärkeintä on palauttaa kouluihin vaatimustaso, josta ei jousteta tapauskohtaisesti esimerkiksi maahanmuuttajataustan takia. Luokka-asteelta toiselle ei saa päästää, mikäli tavoitteita ei ole saavutettu. Suurin osa toisenkin asteen ongelmista johtuu peruskoulusta – siitä, että amikseen menee nuoria miehiä, joilla ei ole siihen mitään edellytyksiä. Ysiltä pääsee nuoria, joiden luku- ja kirjoitustaitokin on surkea. Syrjäytymistie on siinä valmiiksi taputeltuna.

Mielestäni koululaitos tekee ison virheen siinä, että se vaatii koko ajan yhä vähemmän. Lapsilla on enemmän oikeuksia, vähemmän vaatimuksia, enemmän kivaa, vähemmän puurtamista. On kuitenkin niin, että juuri vanhalla koulujärjestelmällämme me pääsimme pitkälle, maailman parhaimpiin oppimistuloksiin, yhdeksi maailman koulutetuimmista kansoista – ilman ilmiöpohjaisuutta, ilman digihulluutta, ilman koko ajan lisääntyviä oppilaiden vapauksia.

On myös selvää, että koulumme ei myöskään kestä väestöpohjan kulttuurista moninaistumista eikä sen tarvitsekaan. Olemme onnistuneet kaikissa mittareissa muun muassa juuri siksi, että olemme olleet niin homogeeninen joukko. Maahanmuutto vaikuttaa koululaitokseen ja oppimistuloksiin erittäin merkittävästi.

(Maahanmuutosta ja kouluista olen kirjoittanut esimerkiksi täällä.)

Moraalinen velvollisuus suomalaisia kohtaan vai ”vääristynyt ihmiskuva”?

Puhe täysistunnossa 11.6.

Politiikassa pelataan mielikuvilla. Monilla on käsitys, että kun lupaa kaunista mahdollisimman monille, on hyvä. Kun puolue lupaa lisää oikeuksia ja huolenpitoa, lisää kauniita sanoja, lisää rumien sanojen kieltoja, sitä kutsutaan vasemmistolaiseksi, vihreäksi, solidaariseksi, ihmiskuvaltaan oikeanlaiseksi puolueeksi.

Meitä, joita ei yleensä kutsuta hyviksi tai ihmiskuvaltamme oikeanlaisiksi, ei hirvitä se, että halutaan tehdä hyvää. Hallitus on varmasti aivan oikealla asialla ollessaan huolissaan huono-osaisista, koulupudokkaista, mummoista, jotka eivät pääse lääkäriin. Niin me perussuomalaisetkin olemme. Oikeudenmukaiseen politiikkaan kuuluu vähäosaisten, huono-onnisten ja syrjäytyneiden suomalaisten auttaminen.

Perussuomalaisia ei erota hallituksen hyveellisistä puolueista siis auttamisenhalu. Se, mikä meidät erottaa, on näkemyksemme, jonka mukaan meidän tulee ensisijaisesti auttaa ihmisiä oman maamme sisällä. Tätä kutsumme sisäiseksi solidaarisuudeksi.

Joskus muinoin vasemmistopuolueet tekivät sisäisesti solidaarista politiikkaa. Ne halusivat vähentää suomalaisten välistä eriarvoisuutta, nostaa suomalaisten koulutustasoa, parantaa suomalaisten elämää. Meillä ei tuolloin ollutkaan leipäjonoja, vanhuksia lattialla ja yläkoulusta valmistuvia lukutaidottomia nuoria.

Tuolloin nuo puolueet tiesivät, että koska ne ovat suomalaisia, niiden tehtävä on huolehtia suomalaisista. Mikäli joku olisi ilmoittanut, että kuulkaa ei, suomalaisten puolueiden tehtävä onkin ensisijaisesti huolehtia ulkomaalaisista, hänet olisi naurettu suohon.

Ajat muuttuvat. Kansalaisten turvallisuuden ja hyvinvoinnin lisäämisen sijaan vasemmistopuolueet puhuvat mieluummin ihmisoikeuksista. Niiden ongelma on kuitenkin siinä, että ne ovat abstrakteja, kunnes ne konkretisoidaan jossakin – ja se yleensä maksaa rahaa.

Jos rahaa pannaan jonnekin, sitä ei voi enää panna jonnekin muualle. On tehtävä valinta, priorisoitava.

Tämä hallitus, kuten edeltäjänsäkin, on tehnyt valintansa. Valinta ei ole solidaarinen eikä se ole oikeudenmukainen, se on utopistinen.

Hallitus ei aio rajoittaa maahanmuuttoa tai puuttua maamme houkutustekijöihin eli siihen, että kuka tahansa voi tulla nauttimaan Suomen hyvistä asioista, meidän kustannuksellamme. Päinvastoin.

Hallitukselle jokainen, joka onnistuu pääsemään, keinolla millä hyvänsä, maamme rajojen sisäpuolelle, muuttuu velvollisuudeksemme.

Hallitus ei kykene vastaamaan kysymykseen, milloin velvollisuutemme loppuu. Onko kyse ihmisten lukumääristä, heihin kuluvista kustannuksista, kestävyysvajeesta vai mistä?

Yli puolentoista miljardin kehitysapu tai kolme miljardia maahanmuuton kuluihin ei lisää globaalia kestävää hyvinvointia, mutta paperilla se näyttää hyvältä. Tai huonolta, riippuen mistä päin katsoo.

Hallitusta ei kiinnosta, että rahaa annetaan maille, jotka eivät huolehdi tasa-arvosta, ihmisoikeuksista tai jotka eivät edes ota vastaan kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneita omia kansalaisiaan tai rikollisia. Hallitusta ei kiinnosta, että Suomeen saavutaan väärin keinoin, haetaan perusteettomasti turvapaikkaa, ei lähdetä maasta, vaikka ei saada lupaa jäädä, käytetään hyväksi järjestelmäämme.

Hallitusta ei haittaa, että se tuottaa maahan lisää huono-osaisuutta ja turvattomuutta, ja kutsuu sitä kansainvälisyydeksi, globaaliksi vastuuksi tai ihmisoikeuksiksi. 

Niin kauan kuin tämä hallitus on voimissaan, minä ja puolueeni kerromme, kuinka monta leipäjonon asiakasta, kuinka monta vailla hoitoa olevaa vanhusta, kuinka monta syrjäytynyttä nuorta, kuinka monta ammattikoulun opettajaa, kuinka monta pienituloista eläkeläistä sillä rahalla autettaisiin, jonka te haluatte panna muualle kuin Suomen ja suomalaisten hyväksi, pois sieltä, johon teillä, Suomen hallitus, on oikeasti moraalinen velvollisuus.

Asioita ei tarvitse panna vastakkain. Ne nimittäin ovat vastakkain. Te voitte jatkossakin kutsua sitä vääristyneeksi ihmiskuvaksi ja seurata gallupeista, mitä mieltä kansalaiset ovat. Me kutsumme sitä oikeudenmukaisuudeksi ja moraaliseksi velvollisuudeksemme Suomen kansalaisia kohtaan.

Hallitukselle kaikki maahanmuutto on hyvää, ja huono maahanmuutto on erityisen hyvää

directory-281478_640

Yksi Suomen turvapaikka- ja maahanmuuttopolitiikan suurimmista ongelmista on sen jäsentymättömyys. Vaikka asiaan intohimoisen suvaitsevasti suhtautuvat aina haluavat muistuttaa, että maahanmuuttajat eivät ole yksi ryhmä, keskittyy käytännössä toteutuva maahanmuuttopolitiikka itseisarvoisesti, ilman laadullista arviointia, maahanmuuton ja monikulttuurisuuden kaikkinaiseen lisäämiseen: Kaikki maahanmuutto on hyvää, ja huono maahanmuutto on erityisen hyvää!

Vaikka uudessa hallitusohjelmassakin mainitaan erityisesti koulutetun maahanmuuton tarve, ei kirjauksella ole minkäänlaisia konkreettisia vaikutuksia. Se ei tule vähentämään haitallista maahanmuuttoa, tuskin merkittävästi lisäämään neutraalia tai hyödyllistäkään.

Kaikki toimenpiteet ulkomaalaisasioissa ja muilla politiikkasektoreilla, etenkin sosiaaliturvassa ja oikeusvaltion toimintatavoissa, varmistavat, että Suomi houkuttelee ennen muuta kouluttamatonta, julkisen talouden kannalta negatiivista ja kaukaisista kulttuureista saapuvaa integroitumatonta maahanmuuttajaväestöä myös jatkossa. On aivan yhdentekevää, mitä puhuvat päät puhuvat, jos yksikään käytännöntoimi ei tee sanotun toteutumisesta yhtään todennäköisempää.

 

Rajat auki ja rahaa kaikille

Edellinen hallitus päätti tarjota töihin tuleville maahanmuuttajille sosiaaliturvan, vaikka ansiotulot olisivat alle 700 euroa kuussa. Tämä tarkoittaa käytännössä, että rajat ovat auki ja sosiaaliturvamme kenen tahansa saatavilla.

Nyt muodostettava hallitus tulee jatkamaan edellisen vahingollista politiikkaa madaltamalla eroa laillisesti ja laittomasti maassa oleskelevien ja humanitaaristen ja työperäisten maahanmuuttajien välillä.

Tähän suuntaan vetää myös kansainvälinen kehitys. Esimerkiksi joitakin kuukausia sitten esillä ollut GCM-sopimus nojaa juuri ajatukseen globaalista liikkeestä: niille kehitysmaista saapuville ihmisille, jotka eivät saa kansainvälistä suojelua – mutta jotka usein silti hakevat sitä – vaaditaan samoja oikeuksia kuin suojeluaseman saaneille.

Toisin sanoen, kaikki rajojemme yli saapuvat halutaan tässä kiilusilmäisessä ihmisoikeusdiskurssissa nähdä ”yhtä tärkeinä”, riippumatta siitä, mitä turvapaikkaselvityksestä ilmenee. Kielteisellä turvapaikkapäätöksellä ei tässä ajatuksessa ole mitään merkitystä. Uusi hallituksemme tulee ohjelmansa perusteella vahvasti kulkemaan sitä kohti, että mikään ei saa toimia maahanmuuttoa rajaavana elementtiä.

 

Kielteinen turvapaikkapäätös on jo menettänyt merkityksensä

Hallitusohjelmassa sanotaan:

Hallitus kehittää lainsäädäntöä ja soveltamiskäytäntöä sen edistämiseksi, että työllistyneet kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneet voivat nykyistä joustavammin saada oleskeluluvan työn perusteella.

Tämä viimeistelee jo edellisen hallituksen aloittaman työn siitä, että turvapaikkapäätöksellä ei ole merkitystä maahan jäämisen kannalta, edes teoriassa. Vaikka turvapaikanhakija todetaan oikeusvaltiomme selvityksessä kansainvälistä suojelua tarvitsemattomaksi – eli siis toisin sanoen taloudellisista tai muista syistä kulkevaksi siirtolaiseksi tai turvapaikkashoppailijaksi – tällä ei ole vaikutusta lopputulokseen.

Kehitysmaasta tuleva kouluttamaton henkilö ei kuitenkaan ole yhteiskunnallemme kokonaisvaikutuksiltaan juuri yhtään sen hyödyllisempi, saipa hän jäädä maahan suojeluaseman tai pizzanpaistajan statuksella. Taloudellisten ja muiden maahanmuuton ongelmien kannalta on aivan yhdentekevää, mitä kehitysmaista tulevien maahanmuuttajien oleskeluluvissa lukee.

Käytännössä lopputulos on miltei identtinen, ja pätee lähes aina:

Maahanmuuttaja kuormittaa sosiaalijärjestelmää ja palveluita, ja mikäli työllistyy, työllistyy vahvasti tuetusti tai halpamarkkinoille tai maahanmuuttokoneiston sisään. Maahanmuuttajien koulutustaso on matala, myös seuraavilla sukupolvilla, tulot eivät kehity, ja he ovat kantaväestöön nähden huomattavan pienituloisia ja tukiriippuvaisia.

Puhumattakaan Suomeen suuntautuvan maahanmuuton kaikista muista negatiivisista seurauksista.

 

Oikeusvaltio nauraa itselleen

Hallitusohjelmassa puhutaan myös laittomasti maassa oleskelevien (”paperittomien”) varhaiskasvatuksesta, perusopetuksesta ja yhä laajemmasta terveydenhuollosta. Hallituksen velkaviisikko tullee merkittävästi lisäämään laittomasti maassa olevien tukia ja palveluita.

Mitä eroa sillä enää on, onko ihminen laillisesti vai laittomasti maassa, jos sosiaalivaltio kustantaa moninaiset oikeudet kaikille maan rajojen sisäpuolelle päässeelle? Ei mitään, ja tämä juuri on tarkoituskin. Koska kaikki maahanmuutto on hyvää, ja huono maahanmuutto on erityisen hyvää!

Edes lähi-itäläisille nuorille miehille ilmaisen Kempeleen talon tarjoaminen kera vaaleiden neitsyiden ei vedä vertoja tälle houkutustekijälle. Se käytännössä jo yksin varmistaa, että onnenonkijoiden kannattaa saapua Suomeen.

Ja sen tietävät myös kiilusilmäisen suvaitsevat tahot. Ne tekevät kaikkensa, jotta kuka tahansa saa tulla ja jäädä Suomeen ihan mistä tahansa syystä. Selityksiä kyllä on, ja ne valitaan aina tarpeen mukaan: Meidän pitää auttaa. Meillä on työvoimapula. Ihmiset ovat liikkuneet aina. Lisää väriä katukuvaan. Globalisaatio. Ihmiskuva. Ihmisoikeudet.

Tämä on logiikka, ja enää meidän vain tarvitsisi tietää, miksi ne tekevät tuota.

Yksikään hallituksen kirjaama toimenpide ei hankaloita maahanmuuttoa tai puutu vetotekijöihin. Suomen maahanmuuttopolitiikkaa vihervasemmistolaisen velkaviisikon kaudella ohjaa entistä enemmän kansalaisjärjestöjen ja aktivistien luoma inhimillisyyden, monikulttuurisuuden ja rajattoman maailman diskurssi. Kyse on valheesta, mutta ilmeisesti se joihinkin vielä uppoaa.

Koska meille nyt kuitenkin tuli tuollainen hallitus.

Mikä ihmeen erilainen ihmiskuva?

vaalit

Lähde: Ylen tulospalvelu

Kesäkuun 2017 jälkeen useampi puolue on korostanut, että perussuomalaisilla on erilainen ihmiskäsitys tai ihmiskuva – toisin sanoen siis vääränlainen, verrattuna kyseisten puolueiden omiin käsityksiin ja kuviin.

Vaalikamppailun aikana erityisesti demarit, kokoomus ja vasemmisto nostivat tätä näkemystä esille. Vaalituloksen ratkettua Antti Rinne on todennut, että demareilla ja perussuomalaisilla on ”ihmisyyteen liittyviä näkemyseroja”, mikä tekee yhteisen hallitustaipaleen suunnittelun jos ei mahdottomaksi, niin ainakin hyvin vaikeaksi.

Vastaavasti Sanna Marin sanoi eilen A-Studiossa, että hänen edustamansa puolueen arvomaailma on hyvin erilainen perussuomalaisten kanssa. Hän puhui ”arvokuilusta”, ja korosti, että eri heikompiosaisten ryhmien vastakkainasettelu on väärin.

Mitä he tarkoittavat?

Mistäköhän suunnasta tätä lähtisi purkamaan? Onko meidän ihmiskuvamme todella erilainen vai mahtaisiko kyseessä olla jälleen yksi poliittinen iskusana, jota kätevästi käytetään paremman selityksen puutteessa? Mitään konkreettisia selityksiä ”ihmiskuvamme” puutteellisuudelle tai vääränlaisuudelle ei nimittäin yleensä anneta. Tai jos annetaan, menevät ne aivan metsään – keskittyen esimerkiksi seikkoihin, joihin politiikkamme ei ota mitään kantaa, kuten ihonväriin.

Meidän mielestämme julkisen vallan eli myös suomalaisten poliitikkojen tehtävä on puolustaa Suomen ja suomalaisten etua. Me emme näe mitään muuta järkevää perustelua Suomi-nimisen valtion olemassaololle. Suomen valtio on olemassa suomalaisia varten. Suomen ja suomalaisten ensisijainen tehtävä ei voi olla huolehtia jonkun muunmaalaisista ihmisistä tai satunnaisista maailman ihmisistä.

Mikäli esitämme tämän argumentin demareille, he todennäköisesti vastaisivat jotakin jakamattomasta ihmisarvosta tai ihmisoikeuksista. Mitä ne sitten tarkoittavat?

Liberaalit hokemat ja todellisuus

Meidänkin mielestämme kaikilla on jakamaton ihmisarvo. Meidät erottaa demareista (ja muista puolueista) se, että ymmärrämme realistisesti, että käytännön maailmassa tuo jakamaton ihmisarvo tarkoittaa aina sitä, että jollakin on velvollisuus maksaa tuon jakamattoman ihmisarvon abstraktista erottuvat maalliset sovellukset.

”Jakamaton ihmisarvo” tai ”universaalit ihmisoikeudet” ovat abstrakteja asioita, jotka konkretisoituvat vasta, kun joku taho – yleensä aina valtio – takaa ne. Tuo takaaminen voi tarkoittaa poliittisia oikeuksia ja vapautta, mutta länsimaissa se tarkoittaa aina myös taloudellisia oikeuksia saada tietty elintaso ja muita lukuisia ”oikeuksia”.

Vaikka kaikki maailman ihmiset eivät tällä hetkellä olekaan vaatimassa meidän palveluksiamme, niin kauan kuin asetelma on tällainen, kaikilla maailman ihmisillä kuitenkin on periaatteessa yhtäläinen oikeus vaatia niitä. Yksikään poliittinen vastustajamme ei kykene vastaamaan kysymykseen, milloin velvollisuutemme loppuu.

Kuinka monta maahanmuuttajaa meillä on ”moraalinen velvollisuus” hoitaa? Kuinka monella maahan tulevalla on ”jakamaton ihmisarvo” nimenomaan meidän kontekstissamme eli Suomi-nimisessä maassa?

Hyvien valtioiden maailma

On utopia, että kaikilla maailman ihmisillä olisi konkreettisesti ”jakamaton ihmisarvo” eli että he sijaitsisivat valtioissa tai muissa yhteisöissä, jotka huolehtivat heidän oikeuksistaan ja vapauksistaan. Minusta tuo on tietysti tavoiteltavaa, mutta on oleellista ymmärtää, minkä tahon tavoittelua se ensisijaisesti edellyttää. Ei minun, ei sinun, ei meidän. Vaan niiden valtioiden, joissa asuu ihmisiä, joiden ”jakamaton ihmisarvo” ei toteudu.

Mikäli maailma olisi täynnä Suomen kaltaisia valtioita, meillä ei olisi ”ihmisarvo-ongelmia”, jotka tulevat esille muun muassa hallitsemattomina siirtolaisvirtoina, paremman elintason tai turvapaikan etsimisenä ja muina globaalin tason ominaisuuksina.

Miksi se sitten ei ole suunta, johon kaikki haluaisivat kansainvälistä politiikkaa ohjata, kohti vakaita ja kehittyneitä valtioita, jotka pitävät omistaan huolen?

Yksinkertaisimmillaan valtiot olisivat kansallisvaltioita, mutta muukin on mahdollista. Miksi edes kehitysapujärjestelmämme ei ole rakennettu niin, että se palkitsisi valtioita ihmisoikeuksien mukaisesta toiminnasta ja rankaisisi sen puutteesta?

Me emme ole vastuussa maailman pahoinvoinnista. Meidän sarkamme on kotimaassa, niin moraalisesti, kulttuurisesti kuin taloudellisestikin.

Perussuomalaisille ihmisoikeudet eivät tarkoita, että omasta väestään, alueestaan, kulttuuristaan ja asioistaan hyvää huolta pitävät maat joutuvat kantamaan vastuun niistä maista, jotka vuodesta toiseen eivät tee mitään asioiden eteen. Maista, jotka kantavat enemmän huolta hirmuhallitsijoiden, näiden esikuntien ja muiden valtaklikkien hyvinvoinnista kuin monimiljoonaisesta kansasta.

Hyväntekeväisyys on toinen asia. Hyvä maa voi yrittää auttaa – kuten hyvä ihminenkin tekee – mutta se ei voi olla sen velvollisuus.

Mikäli jokainen maailman maa tekisi näin, meillä olisi paljon vähemmän ongelmia, joita sälyttää muiden hoidettavaksi. Realismin edistyksellinen tavoite jää valitettavasti monilta ymmärtämättä.

Sisäinen solidaarisuus ja globalismi

Oman maan ja kansalaisten edelle laittaminen ei ole pahuutta eikä se ole itsekkyyttä. Se on paitsi realismia myös ehdoton arvo.

Kehittyvistä maista länsimaihin tapahtuvalla maahanmuutolla mikään ei korjaannu. Mutta ehjäkin rikkoontuu. Onko tämän ymmärtäminen todella ”vääränlaista ihmiskäsitystä”?

Entä sitten konkreettinen perussuomalaisten ihmiskäsitys? Periaateohjelmamme sanoo näin:

”[O]ikeudenmukaiseen politiikkaan kuuluu vähäosaisten, huono-onnisten ja syrjäytyneiden suomalaisten auttaminen. Haluamme tukea apua tarvitsevia ensisijaisesti oman maamme sisällä. Tätä kutsumme sisäiseksi solidaarisuudeksi.”

Olisiko siis niin, että ihmiskäsityksemme ei olekaan erilainen, vaan kyse on globalismin ja kansallisen välisestä erosta? Meille on päivänselvää, että Suomi ja suomalaiset tulevat ensin. Emme voi välttää vastakkainasettelua, koska asiat todella ovat vastakkain. Muun maailman hoivaamiseen ei ole olemassa mitään erillistä kassaa, vaan raha tulee samasta paikasta kuin suomalaisten tukeminen ja auttaminen – eli veronmaksajilta.

Minusta tuntuu, että perussuomalaisia sättivillä puolueilla ja tahoilla ihmisoikeuksiin ja ihmisarvoon vetoaminen onkin itsessään poliittista toimintaa; jotakin muka konkreettista, joka itsessään johtaa toimiin.

Yleensä sellaisiin toimiin, jotka edellyttävät, että meidän tulee tehdä jotakin. Meidän tulee esimerkiksi maksaa, suvaita, olla sanomatta vastaan, hymistellä, hyväksyä, alistua.

Me taas ajattelemme, että ihmisoikeudet ovat oleellisia juuri siinä, miten ne käytännössä toteutetaan – eivät osana kaunosanaista kansainvälistä sopimusta tai sädekehää itselleen asettelevien Hyvien Ihmisten kovaäänisiä vaatimuksia, vaan siinä, miten ne tapahtuvat ja toteutuvat. Nyt ja tässä.

Ihmisoikeudet eivät leijaile ilmassa, odottamassa, että maahan tullut satunnainen ihminen voi tarrata niihin kiinni ja vaatia ideologisten eturyhmiensä kanssa meitä maksamaan, suvaitsemaan, hymistelemään, olemaan sanomatta vastaan, hyväksymään.

Me kyllä keskustelemme teidän kanssanne

Viisaus merkitsee kykyä hahmottaa todellisuutta. On epäviisasta hahmottaa todellisuutta väärin. Aina on mahdollista oppia, myös virheistään.

Erityisen moitittavaa on antaa toisista arvioita, jotka perustuvat omaan väärin hahmotettuun todellisuuteen. Minusta muut puolueet ovat syyllistyneet tähän pahemman kerran.

Perussuomalaiset keskustelevat mieluusti aiheesta lisää muiden puolueiden kanssa. Mutta rehellisesti ja todenmukaisesti, ilman populistisia sloganeita.