Vainoa ja merkkivaatteita

Jaoin maanantaina Twitterissä monien muiden ohella Ylen uutisen, joka käsitteli Suomesta Ranskaan siirtynyttä afgaania, joka uskoi saavansa Ranskasta paremmin ymmärrystä ja suojaa kuin Suomesta. Moni kommentaattori kiinnitti huomiota nuoren miehen ulkonäköön – Peak Performancen kevyttoppatakki, Louis Vuittonin laukku ja viimeistelty kampaus – ja ihmetteli, miten tämän näköiset nuorukaiset voivat olla hakemassa suojaa ja parempaa elämää. Epäiltiinpä sitäkin, että olisiko taas kerran Ylen toimittajaa huiputettu.

Kuten olettaa saattaa, nämä kommentit saivat puolestaan toisilta kommentaattoreilta huomautuksia siitä, että turvapaikanhakijalla voi ja saa olla vaikka miten hienot vaatteet, asusteet ja puhelin, sillä rikaskin ihminen voi olla vainottu. Oikeus turvapaikkaan ja kansainväliseen suojeluun ei ole sidottu ihmisen tulotasoon tai varallisuuteen.

Itse en ota kantaa jutun nuoren miehen vaatteisiin. Jaoin jutun aivan muunlaisella kärjellä.

Voihan olla niinkin, että miehen peakit ja vuittonit olivat kopiotuotteita ja siten paljon halvempia.

On kuitenkin totta, että nykyajan turvapaikanhakijat näyttävät hyvin erilaisilta kuin menneiden aikojen pakolaiset, niin ulkoisesti kuin usein toiminnaltaankin. Asian huomioiminen on täysin luonnollista – samoin kuin huomion aiheuttamat tunnereaktiot kansalaisissa ja veronmaksajissa. Se, että ärsyyntyy vastaanottokeskuksen ruoasta valittavista ”iPhone-miehistä” tai median turvapaikkamaskoteista merkkivaatteissaan, ei vaadi sysimustaa mieltä.

Haluaisin kuitenkin kiinnittää huomiota keskustelun paljon oleellisempaan seikkaan.

Kansainvälisen suojeluaseman riippumattomuutta ihmisen vaatteista korostaneet kommentaattorit ovat tietysti aivan oikeassa. Oikein muussa he eivät sitten olekaan oikeassa – tai ainakin he ovat äärimmäisen epäloogisia.

Kyseinen nuori mies oli jutun mukaan saanut Ruotsista kymmenen kielteistä turvapaikkapäätöstä. Suomessa hänen tapaustaan ei ymmärtääkseni edes ollut tutkittu, koska hän oli selkeä Dublin-tapaus. Nyt hän oli kuitenkin siirtynyt Ranskaan.

Ruotsi, Euroopan ”humanitaarinen suurvalta”, oli tutkinut ja selvittänyt nuoren miehen tarpeen turvapaikalle. Sitä ei ollut. Ei, vaikka mies oli saanut useamman vuoden hioa kertomustaan ja tehdä uusintahakemuksia. Hän oli varmasti saanut paljon apua erilaisilta kansalaisjärjestöiltä.

Mutta tulos: ei oikeutta turvapaikkaan. Se tarkoittaa, että ei ole kansainvälisen suojelun tarpeessa.

Miksi siis suomalaiset kommentaattorit pitävät tärkeänä huomauttaa, että nuoren miehen kalliit vaatteet ovat epäoleellisia, koska hän on kuitenkin vainottu?  

Ei ole vainottu. Jos olisi vainottu, hän olisi saanut turvapaikan Euroopan humanitaarisesta suurvallasta, Ruotsista. Ruotsin viranomaiset ovat selvittäneet asian ja todenneet, että hän ei ole suojelun tarpeessa.

Eivätkö kommentaattorit luota Ruotsin maahanmuuttoviranomaisiin?

Asetelma on hullunkurinen. Ihminen, joka onnistuu pääsemään maan sisälle ja hakemaan turvapaikkaa, on liberaalin maahanmuuton kannattajien mielestä aina oikeutettu turvapaikkaan, saipa hän sitä virallisesti tai ei.

Kielteinen turvapaikka ei siis osoitakaan, että ihminen ei ole oikeutettu siihen. Mitä kielteinen turvapaikka sitten osoittaa? Että on tapahtunut virhe, joka pitää korjata?

Aika usein juuri niin.

Eikö tämä ole melkoista viranomaistoiminnan ja (tässä tapauksessa Ruotsin) oikeusvaltion kyseenalaistamista?

Monet nykyisen ja aiempien hallitusten toimet, joilla pyritään konkreettisesti madaltamaan eroa laillisesti ja laittomasti maassa oleskelevan välillä, ovat myös esimerkki tästä. Vaikka et saisi jäädä maahan suojeluaseman perusteella, pitää sinulle keksiä jokin muu syy saada jäädä maahan.

Koska – jälleen kerran – kaikkien tietyistä (ikävistä) maista tulevien ihmisten, jotka onnistuvat pääsemään maahan, pitää saada jäädä tänne. Mistä tahansa syystä.

Joskus syy voi olla jopa se, että on vain tyhmää nähdä vaivaa ihmisistä eroon pääsemiseksi.

Miten maahanmuuttokeskustelu voi olla näin kahjoa?

Viime vuoden lopulla ministeri Ohisalo keskeytti kaikki palautukset Irakiin (ei niitä paljon ollutkaan), koska yksi kielteisen turvapaikkapäätöksen saanut ja palautettu oli kuollut. Lähes kansallinen hätätila.

Tapahtuman johdosta käynnistettiin paitsi valtava mediashow myös virallinen koko Migrin turvapaikkaprosesseja käsittelevä selvitys. Tällaisia ovat aiemmatkin hallitukset käynnistäneet, kun on pitänyt osoittaa omille äänestäjille, että Suomikin haluaa olla humanitaarinen suurvalta.

Selvityksestä – kuten kaikista aiemmistakin – kävi ilmi, että suomalaiset maahanmuuttoviranomaiset tekevät hyvää työtä. Virheitä on hyvin vähän, vaikka päätösten määrät ovat henkilöstömäärään nähden valtavia.

(Huomautettakoon, että virheiksi tässä yhteydessä lasketaan vain väärät negatiiviset päätökset – vääriä positiivisia systeemi ei edes tunne. Maahanmuuttopolitiikkaamme leimaa sisäsyntyinen ja tarkoituksellisesti rakennettu alttius tulla vapaaehtoisesti ja jatkuvasti huijatuksi. Se on koko järjestelmän kattava ominaisuus. Niin kauan kuin vääriä positiivisia ei huomioida, on ehkä vaikea saada itsensä motivoituneeksi kauhistelemaan niitä muutamia vääriä negatiivisia.)

Selvityksen hyvä tulos ei kuitenkaan tunnu rauhoittavan liberaalikommentaattoreita. Edes se ei riitä, että kansainvälisen suojelun päätökset on tehty oikein, suomalaisen, eurooppalaisen ja kansainvälisen lain mukaan. Hyvää hallintoa noudattaen. Virheet on korjattu.

Ei, mikään ei riitä. Koska kaikkien pitää saada jäädä! Kielteiset päätökset ovat väärin!

Mikäli ihminen HALUAA saada turvapaikan, mutta ei sitä saa, hän – näiden epäloogisten ihmisten silmissä – on kuitenkin siihen jollakin merkillisellä tavalla oikeutettu. Mikä tuo tapa on, ei ainakaan itselleni ole selvää.

Huomionarvoista on, että juuri tämä sama porukka on yleensä hyvin tarkka siitä – siis muissa asioissa – että kun kaikki on tehty lain ja asetusten mukaan oikein, auktoriteetin nojalla, mitään ongelmaa ei ole.

Tällöin ei auta kenenkään kritisoida epämieluisia päätöksiä tai ratkaisuja, ellei sitten halua kuulla olevansa ”rapauttamassa instituutioita”, ”kyseenalaistamassa asiantuntijoita”, ”halveksimassa viranomaisen/oikeuden päätöksiä” ja niin edelleen.

Miksi he eivät noudata itse omia periaatteitaan? Miksi selvän kielteisen päätöksen saanut afgaani kuitenkin on heidän mielestään vainottu ja keskustelu hänen epäuskottavasta kärsimyksestään panettelua ja vihaa?

Siksi, että näiden ihmisten mukaan ei ole väliä, onko ihminen oikeasti vainottu tai vaarassa ja siten suojelun tarpeessa. Tärkeintä on, että hän voisi olla.

Ja siksi hänenkin pitäisi saada jäädä. Muu olisi väärin.

Jos ei selkeän juridisesti väärin, niin – kyllä nyt aina joku syy keksitään.

Ei taakanjakoa, ei mitään

EU:n ja Turkin välinen sopimus ei toimi. Vuonna 2016 allekirjoitetun sopimuksen mukaan kaikki Turkista Kreikkaan laittomasti saapuvat siirtolaiset tulisi palauttaa.  Kuitenkaan Kreikasta ei palauteta Turkkiin enää juuri ketään, ja saarille saapuvat virrat kasvavat koko ajan. Viime vuonna saapuneiden määrä yli kaksinkertaistui edellisestä vuodesta ja oli yli 60 000 henkilöä.

Vuoden 2015 siirtolaiskriisin aikana Kreikan saarille saapui Turkista yli 800 000 ihmistä.

Miksi naisella ja lapsella ei ole pelastusliiviä? Osaavatko he parhaiten uida?
(Kuva: Orestis Panagiotou)

Virtojen voimakkuuteen ja suuntiin vaikuttavat paitsi konkreettiset tapahtumat lähtöalueilla, myös salakuljettajien intressit, kohdemaiden vetotekijät ja muutokset maahanmuuttopolitiikassa.

Turkin presidentti Recep Tayyip Erdoğan tekee juuri sitä, mistä hän on pitkin matkaa uhkaillut: jos ei tule lisää rahaa ja muuta hyvää, siirtolaisten määrä Eurooppaan kasvaa. Turkissa on yli 3,5 miljoonaa syyrialaista ja noin 180 000 afganistanilaista, joten siihen nähden Kreikkaan saapuvat määrät ovat vielä pieniä. Moni uskoo, että kesällä tilanne muuttuu entistä huonommaksi.

Vastaavasti Kreikka ei merkittävästä EU:n antamasta tuesta huolimatta kykene suoriutumaan edes siirtolaisten rekisteröimisestä. Kun paine käy vielä kovemmaksi, ihmisvirtojen annetaan jatkaa matkaansa.

Ministeri Ohisalo esitti tiistaina, että Suomen pitää ottaa Kreikan saarien pakolaisleireiltä vastaan alaikäisiä. Hän toivoi, että hallitus tekee päätöksen asiasta mahdollisimman pian.

Kyseessä on tyypillinen vihreä moralistinen politiikka, jolla ei ole itse ongelmaan minkäänlaista positiivista vaikutusta, ratkaisuista puhumattakaan. Eurooppaan tulevat ihmiset eivät lopu sillä, että Suomi ja muutama muu maa ottavat vastaan ihmisiä leireiltä.

Päinvastoin, ongelmaa pahentaa idealistinen politiikka niin kohdemaissa kuin EU:n tasollakin.

On selvää, että olot leireillä ovat ala-arvoiset. Mielikuvapolitiikkaa on kuitenkin puhua Suomen velvollisuudesta etenkin alaikäisiä kohtaan ja uutiskuvissa esittää pieniä taaperoita, kun tosiasia on, että kyse on paljon vanhemmista ankkurihenkilöistä, joita vanhemmat lähettävät edellään Eurooppaan nimenomaan tekemään turvapaikan saamisesta ja perheenyhdistämisestä helpompaa. Kyseessä on aivan sama holtiton ja maallemme haitallinen maahanmuutto kuin aina ennenkin.

Kun alaikäinen tai sellaisena esiintyvä siirtolainen tai turvapaikanhakija on päässyt Suomeen, valtiollamme ei ole käytännössä mitään muuta mahdollisuutta kuin edetä perheenyhdistämiseen.

Maahanmuutto on toivottoman surkea ja tehoton keino auttaa, mutta poliitikoille, jotka eivät kykene erottamaan toisistaan mikro- ja makrotasoa, se toki tarjoaa keinon vahvistaa omaa sädekehää.

Siirtolaisvirta Eurooppaan, turvapaikanhakijoiden liikkuminen maasta toiseen, salakuljetus, rikollisuus ja turvallisuusongelmat, maahanmuuton aiheuttamat kireät tilanteet jäsenmaiden sisäpolitiikassa ja valtavat kustannukset veronmaksajalle eivät korjaa juurisyitä, vaan voimistavat ilmiötä ja sen poliittista polarisaatiota.

Varmaa on, että spontaani turvapaikanhakijavirta Euroopassa tai sen halki ei paranna tilannetta kehittyvissä maissa, eikä paine lähteä, maksaa salakuljettajille ja niin edelleen, koskaan lopu. Yksittäiset valtiot Euroopassa tekevät omia ratkaisujaan, osa kieltäytyy vastaanottamasta, osa sinisilmin haluaa julistaa hyvyyttään.

Miljardien ihmisten tulevaisuutta ei ratkaise siirtolaisuus Eurooppaan, tai minnekään muuallekaan, eikä Suomi ”tee omaa osuuttaan” moralistisella politiikalla, jossa tempoillaan sydäntä särkevän kuvaston edessä ja annetaan sen vaikuttaa päätöksiin.

Suomen ei pidä osallistua yhtään enempää ”taakanjakoon”. Suomen tulee ajaa tehokkaampaa ja kattavampaa Turkki-sopimusta sekä sellaista ehdollista politiikkaa kolmansien maiden kanssa, että laittomat siirtolaisvirrat Eurooppaan saadaan loppumaan. Tällöin ei ole surkeita leirejä Kreikassa. Myös traagiset hukkumiset on täysin mahdollista saada minimiin noudattamalla realistista politiikkaa ja puuttumalla salakuljettajien ja muiden merellä hääräävien toimintaan.

Onko järjestelmän hyväksikäyttö mitätön oheisvahinko?

Pohjoismaat tottuivat roikkumaan erilaisten hyvää elämää mittaavien indeksien ja tutkimusten kärjessä. Olipa kyseessä sukupuolten tasa-arvo, ihmisoikeudet, luottamus valtioon tai koulumenestys, pohjoisen hyvinvointivaltiot olivat kärjessä. Vaikka osa saavutuksista on sittemmin heikentynyt, kuulumme edelleen priimusvaltioiden ryhmään – tiedämme sen itse ja sen tietävät myös monet muut ihmiset, jotka haluaisivat päästä osallisiksi sen onnesta ja autuudesta.

Useissa tutkimuksissa – vaikka tällaisista asioista ei nyky-yhteiskuntatiede juuri olekaan kiinnostunut – on esitetty etnisen, uskonnollisen ja kulttuurisen homogeenisyyden olevan merkittävä tekijä paitsi praktisen hyvinvointivaltion myös yhteisön korkean sisäisen ja eliittiin ja valtioon kohdistuvan luottamuksen takana. Tästä on vastaavasti seurannut taloudellista tasa-arvoa ja pieniä tuloeroja.

Käytäntö vahvistaa asian. Vaikka näkemys vaikuttaa useimpien ihmisten mielestä lähes intuitiivisen selvältä, akateeminen tutkimus on pääasiassa lähestynyt asiaa nurinkurin: tutkimalla mitä etninen ja muunlainen moninaisuus saa aikaan yhteisöjen ja valtioiden tasolla. Vaikka yksittäisissä tutkimuksissa saadaankin keskenään ristiriitaisia tuloksia, voidaan ajatella, että liian suuren erilaisuuden tuottaminen samaan yhteisöön heikentää mm. luottamusta valtioon ja toisiin kansalaisiin sekä vähentää sitä ”liimaa”, joka valtiota ja yhteisöä pitää kasassa.

Hyötyä diversiteetistä toki saattaa myös olla (esimerkiksi lisääntyneitä ”innovaatioita”). Tämä ei valitettavasti hyvinvointivaltiossa korvaa haittoja.

Korkeaan verotukseen, suuriin tulonsiirtoihin ja laajaan julkisten hyödykkeiden tuottamiseen nojaavan valtion tapauksessa tuon ”liiman” puuttuminen näkyy ennen pitkää muun muassa veronmaksuhalukkuuden rapautumisena, luottamuksen ”yksilöllistymisenä”, sosiaaliturvan väärinkäyttämisenä ja erilaisina eriytymisen ja eriyttämisen mekanismeina.

Pohjoismaalaista solidaarisuutta ja sosiaaliturvaa on aina käytetty jonkin verran hyväksi. Joukoissamme on aina ihmisiä, joiden mielestä säännöt eivät koske heitä, ja on vain inhimillistä etsiä porsaanreikiä ja mahdollisia hyötymiskeinoja.

Olen kuitenkin vakuuttunut, että mitä ”moninaisemmaksi” yhteiskuntamme muuttuvat, mitä vähemmän yksilöiden välistä liimaa, sitä lukuisammaksi ja härskimmäksi käy myös järjestelmän hyväksikäyttö.

Muutama viikko sitten kirjoitin, että niin turvapaikka- kuin muukin humanitaristinen politiikka liberaalissa oikeusvaltiossa on aina altis suurelle kusetukselle. Tähän minut kirvoitti A-studio, jossa kuvattiin ISIS-terroristeja. Halussaan päästä pois maanpäällisestä helvetistä (josta ei tullutkaan paratiisi heille) he yrittivät väittää olevansa syyttömiä. ”En ole ollut taistelija, vaan kokki. Tai kuljettaja!” Joka tapauksessa jotakin vähäpätöisempää kuin aidosti ja oikeasti paha ja vaarallinen.

Järjestelmämme uskoo yleensä kaiken. Vaikka yksittäiset ihmiset eivät uskoisikaan, järjestelmämme uskoo. Se on rakennettu niin. Osin se tietysti turvaa yksilön oikeuksia ja oikeusturvaa, ja tämä on erinomaista. Mutta kun rajoitteita löysennetään, ja yksilöiden piiriin oletetaan kuuluvaksi koko maailma tai kaikki halukkaat, näyttäytyvät järjestelmän raadolliset puolet. Meitä käytetään hyväksi, meitä kusetetaan.

Monien etenkin vasemmistolaisten mielestä kusetetuksi tuleminen – siis järjestelmämme hyväksikäyttö – on vain mitätön oheisvahinko. Meidän pitää yhä enemmän avata järjestelmäämme kaikille. Meidän pitää yhä vähemmän tehdä rajauksia. Meidän pitää yhä vähemmän sanktioida kusettamisesta. Tämä hyvä kuuluu kaikille. (He sanovat, että ihmisoikeudet kuuluvat kaikille, mutta käytännössä se tarkoittaa juuri tuota.)

Mutta ei, he ovat väärässä. Kyseessä ei ole oheisvahinko, vaan osoitus siitä, miten vähitellen koko järjestelmä murtuu. Se murtuu siksi, että sitä ei voida ylläpitää, mikäli se on avoin kaikille ja mikäli sitä ei voimakkaasti rajata, niin lainsäädännön kuin yhteisöllisen hyväksyttävyydenkin osalta.

Ei ole sattumaa, että saamme lukea jatkuvasti yhä härskimpiä uutisia hyväksikäytöstä ja siitä, kuinka järjestelmämme on täysin kädetön huijaajien edessä. Kulttuurimme muuttuu toki myös; liberaalissa yhteiskunnassa yksilöitä ei koske samanlainen kontrolli kuin joskus.

Kuten yleensä, on syytä katsoa länsinaapuriimme Ruotsiin, jossa tämäkin katastrofi on jo paljon pidemmällä. Esimerkiksi sosiaaliturvan väärinkäyttö on noussut viime aikoina otsikoihin toistuvasti. On esitetty, että jopa 275 miljardia kruunua tulee menemään väärin taskuihin vuoteen 2030 mennessä, mikäli sama tahti jatkuu (SVT 11.12.). Toisaalta ilman väärinkäytöksiäkin tilanne on paikoin kestämätön, kuten julkisen talouden kustannuksista, segregaatiosta ja heikentyneestä turvallisuustilanteesta tiedämme. Tätä ruotsalaiset nyt yrittävät korjata.

Pahoin pelkään, että eivät onnistu. Ei vain ole välineitä. Järjestelmä tehtiin aivan toisenlaiseen maailmaan.

Somenarsistit, maahanmuutto ja suomalaisuus

Kuvaan termillä ”somenarsisti” sellaisia ihmisiä, jotka kuvittelevat, että kaikki asiat ja kannanotot koskevat heitä itseään. Somenarsisteilla on taipumuksena loukkaantua hyvin monenlaisista asioista. Tästä huolimatta he eivät yleensä vaikuta kovin herkiltä tai empaattisilta, vaan päinvastoin aggressiivisilta, kun kyse on näkemyksistä, joita he eivät jaa.

Somenarsistit uskovat usein olevansa sivistyneitä ja kannattavansa dialogia. Näin ei kuitenkaan käytännössä ole.

Somenarsistit osallistuvat yhteiskunnalliseen keskusteluun aktiivisesti, mutta eivät kykene irrottamaan omaa persoonaansa tai henkilöhistoriaansa laajemmasta kuvasta. He siirtyvät keskusteluihin oma napa edellä, mikä väistämättä tekee kaikesta yhteiskunnallisesta keskustelusta mahdotonta ja muuttaa sen kovaäänisten yksilöiden mellakaksi, jossa yhtäältä taputetaan samanmielisille ja toisaalta isketään toisinajattelijoita.

Itsekeskeisyytensä vuoksi somenarsistit eivät usein ymmärrä, mikä ero on yksilöllä ja kokonaisuudella, heidän omalla elinpiirillään ja kaikkien elinpiirillä, mikro- ja makrotasolla. He pitävät usein ymmärtämättömyyttään jopa hyveenä – se väitetysti kuvastaa heidän liberalismiaan, jossa yksilö ja sen tarpeet ja halut (ja loukkaantuminen) menevät kaiken muun edelle. Mikäli heitä informoi siitä, mikä arvo on tilastoilla, keskiarvoilla ja mediaaneilla, he vastaavat, että nekin koostuvat yksilöistä.

Käytännössä kyvyttömyys ymmärtää yksittäisten ihmisten ja esimerkiksi tilastojen välistä eroa saa nämä ihmiset tuomaan esille oman kokemuksensa ja/tai loukkaantumisensa jokaiseen sellaiseen sosiaalisessa mediassa esitettyyn näkökulmaan, joka ei edusta heidän omaa elämäänsä ja kokemusmaailmaansa tai johon he eivät voi henkilökohtaisesti samaistua. Tällainen toiminta johtaa ”kuplautumiseen”, jonka uskotaan tuottavan yhteiskunnallista polarisaatiota. 

Osa somenarsisteista on vain tavattoman itsekeskeisiä ja kovaäänisiä. Heille yhteiskunnallinen läsnäolo tarkoittaa samaa kuin jatkuva itsensä ja kokemustensa esilletuonti.

Osa somenarsistien kanssa samalla tavalla toimivista ei välttämättä ole itsekeskeisiä vaan ennakkoluuloisia. On olemassa monenlaisia ennakkoluuloja, jotka sumentavat ihmisten järjen ja käytöstavat. Mikäli ihminen ei ole tarpeeksi rohkea kyseenalaistamaan omia ennakkoluulojaan – olivatpa ne syntyneet mistä tahansa – on vaarana, että hän ajautuu toistamaan itseään ja vahvistamaan kokemuksiaan ikään kuin se olisi itsessään yhteiskunnallinen argumentti.

Osa somenarsisteista on yksinomaan typeriä. Kaikkien ihmisten kognitiiviset kyvyt eivät riitä ymmärtämään, mikä ero on yksilöllä ja kokonaisuudella, minun kokemuksellani ja keskiarvolla, kavereideni kokemuksilla ja tilastoilla. Mikäli typeryyteen yhdistyy vielä halu pitää itseään esillä, lopputulos on sosiaalisen median yhteiskunnallisen keskustelun kannalta melko toivoton.

Nykypolitiikka tuntuu suosivan emotionaalisuutta ja itsekeskeisyyttä sekä erilaisia performansseja. Ilman sosiaalista mediaa tämä ei olisi mahdollista. Somessa esiintyvä tahallinen ja tahaton väärinymmärtäminen, narsismi ja näihin takertuvat laajemmat kannanotot ruokkivat nopeasyklistä ja aggressiivista yhteiskunnallista ilmapiiriä.

Monet poliitikot, ehkä kuvitelmistanne huolimatta, eivät ole tyhmiä. Mikäli kansanedustaja sortuu somenarsismiin, hän tuskin tekee sitä tyhmyyttään, vaan juuri siksi, että nykypolitiikka usein palkitsee sellaisesta. Tunteita, loukkaantumista, identiteettiä, minä, minä, minä – ja minun äänestäjäni!

Maahanmuutosta ja juuri sinusta

Kun kirjoitan sosiaalisessa mediassa maahanmuuton aiheuttamista ongelmista ja eri maiden (yleensä Suomen ja Ruotsin) väestöpohjan muutoksista virallisiin tilastoihin pohjautuen, löytävät paikalle kymmenet, sadat loukkaantuneet ja kiukustuneet. Yksi epäilee, että vien hänen ihmisoikeutensa, kun hänen isänsä on saksalainen. Toinen kysyy, eikö hänen lapsillaan ole oikeutta olla Suomessa, koska appivanhemmat ovat italialaisia. Kolmas kertoo, että vastustan suomalaisia Ruotsissa ja englantilaisia Suomessa, ja että olen natsi, fasisti ja rasisti. Neljäs kertoo, että vaikka hän on Somaliasta, on hän enemmän suomalainen kuin minä. Joku vaatii minulle geenitestiä, toinen kuulaa kalloon, kolmas sanoo kantelevansa jonnekin, neljäs haluaa poistaa kansalaisuuteni.

En ole tietääkseni koskaan kritisoinut saksalaisia Suomessa tai vastustanut kansainvälisyyttä. Kautta aikain tapahtuvalla normaalilla siirtolaisuudella, kohdemaata ja yksilöä hyödyttäen, ja kehitysmaista tapahtuvalla massamaahanmuutolla, joka jää kohdemaan kansalaisten maksettavaksi, on eronsa, ja se ero on sitä suurempi, mitä enemmän veroja maassa käytetään epätasa-arvon tasaamiseen ja ihmisten hyvinvointiin. Pohjoismainen hyvinvointivaltiomalli on aivan omassa luokassaan.  

Monikultturismi ja massamaahanmuutto ovat eri asioita kuin kansainvälisyys. Ne ovat kokonaisvaltaisia ideologioita ja/tai joidenkin tahojen taloudellisia tai muita intressejä. Suhtaudun niihin hyvin kriittisesti.

En ole milloinkaan kohdistanut kritiikkiä yksittäisiä maahanmuuttajia kohtaan. Kohteenani on poliittinen järjestelmä ja maahanmuuttopolitiikka. Yhtäältä valtio, joka kuvittelee, että se voisi säilyttää avokätisen sosiaaliturvansa ja hyvinvointijärjestelmänsä samaan aikaan, kun se kutsuu maailman sisään. Toisaalta kritisoin liberalismin ideologiaa, joka kuvittelee selviävänsä ”monikulttuurisuudesta” voittajana, vaikka se vähitellen integroi itseensä yhä enemmän ei-liberaaleja asioita.

Niin, sinä somenarsisti. Minä en puhunut sinusta enkä saksalaisesta isästäsi. Puhuin Suomelle (ja Ruotsille) haitallisesta maahanmuutosta. Jos sinä et tiedä, mitä maahanmuuton haitat ovat, suosittelen perehtymään aiheeseen. Sekä Suomi että etenkin Ruotsi tarjoavat mahdottoman paljon esimerkkejä.

Mikäli sinä osallistut yhteiskunnalliseen keskusteluun ja louskutat erinomaisella suomen kielelläsi perussuomalaiselle Twitterissä, otaksun, että olet integroitunut melko hyvin. En puhu sinusta.

Eikä sinunkaan, vihreän paikallispoliitikon, kannattaisi olla huolissasi, että nyt on 30-luku täällä ja pian tulevat kaasukammiot, koska varapuheenjohtaja Purra julkaisee tilastoja. Ja tiedänhän minä, ettet sinä oikeasti olekaan. Kunhan teet politiikkaa, likaista politiikkaa.

Väistele ja iske

Kun somenarsistille kertoo, että tilastojen mukaan toimeentulotukiasiakkaista x prosenttia on maahanmuuttajia, hän kertoo tuntemistaan maahanmuuttajista, jotka eivät nosta toimeentulotukea vaan tienaavat enemmän kuin allekirjoittanut. Jos hänelle kertoo, että tilastojen mukaan tietyn maahanmuuttajaryhmän edustajan keskimääräinen elinkaarikustannus julkiselle taloudelle on x miljoonaa euroa, hän kertoo minulle, että se johtuu siitä, että perussuomalaiset eivät arvosta näitä maahanmuuttajia.

Kun hänelle kertoo maahanmuuttajien yliedustuksesta rikostilastoissa, hän vastaa, kuinka paljon suomalainen – tai perussuomalainen – tekee rikoksia. Vaihtoehtoisesti hän kertoo tuttavistaan, jotka ovat rehellisiä ja kunnollisia.

Ja jos somenarsisteille siis kertoo, kuinka paljon vieraskielisten (so. maahanmuuttajien ja maahanmuuttajataustaisten) määrä lisääntyy koko ajan, he kysyvät, vastustanko englantilaisia, saksalaisia tai japanilaisia. Entä ihmisoikeuksia? Ja että enkö salli, että suomalainen tekee lapsia kiinalaisen kanssa.

Idealismi ja realismi

”Jakamaton ihmisarvo” tai ”universaalit ihmisoikeudet” ovat abstrakteja asioita, jotka konkretisoituvat vasta, kun joku taho – yleensä aina valtio – takaa ne. Tuo takaaminen voi tarkoittaa poliittisia oikeuksia ja vapautta, mutta länsimaissa, etenkin pohjoismaiden hyvinvointivaltioissa, se tarkoittaa aina myös taloudellisia oikeuksia saada tietty elintaso ja muita lukuisia ”oikeuksia”.

Useimmista vasemmistolaisista minut erottaa se, että ymmärrän realistisesti, että käytännön maailmassa jakamaton ihmisarvo tarkoittaa aina sitä, että jollakin on velvollisuus maksaa tuon jakamattoman ihmisarvon abstraktista erottuvat maalliset sovellukset. Suomeen (ja Ruotsiin ja moneen muuhun länsimaahan) kohdistuva maahanmuutto maksaa erittäin paljon rahaa.

Näin ei tietenkään tarvitsisi olla – kyse ei ole siitä, että maahanmuutto itsessään olisi kustannus, vaan tietenkin siitä, että tietynlainen maahanmuutto on kustannus. Sen edellyttäminen, että maahanmuutosta olisi hyötyä eikä haittaa, ei ole fasismia. Jos tätä ei ymmärrä, ei voi mitään.

Jotenkin vain soisi, että siinä tapauksessa ei tulisi huutamaan natsia ja kuulaa kalloon ihmiselle, joka ymmärtää.

Poliittinen realismi ja oman maan ja kansalaisten edelle laittaminen ei ole pahuutta eikä se ole itsekkyyttä. Se on täysin perusasia kansakunnalle. Erityisen perusasia se on tällaiselle maalle, jossa on korkea verorahoin taattava hyvinvointi.

Muun maailman hoivaamiseen ei ole olemassa erillistä kassaa, vaan raha tulee samasta paikasta kuin suomalaisten tukeminen ja auttaminen – eli veronmaksajilta. Mikäli kulutamme useamman miljardin vuodessa maahanmuuttoon, se on varmasti pois jostakin muualta.

Olen ajatuksiltani anti-sosialisti, ja mielestäni valtion ei tule kaataa rahaa sinne tänne, vaan käyttää ne suomalaisten hyvinvointiin ja niiden turvaverkoksi, jotka eivät itse itsestään voi huolehtia.

Toisaalta ei kaikessa ole kyse rahasta, vaan myös arvoista. Oikeudenmukaisuuskäsitykseeni ei mahdu, että hoivaamme nuoria miehiä, jotka ovat jopa saaneet kielteisen turvapaikkapäätöksen, mutta jätämme omia ihmisiämme vaille apua ja hoitoa ja huomiota. Tiedän, että hyvin moni suomalainen ajattelee samoin.

En puhu näin ilkeyttäni. En ole kylmä tai tunteeton. En kohtele ihmisiä ikävästi. En vihaa ketään. En vastusta kansainvälisyyttä tai normaalia eri ihmisten ja kulttuureiden välistä kanssakäymistä ja liikettä valtioiden välillä.

Enkä edes somessa kiusaa ketään.

Kuka on suomalainen?

Tämä on maahanmuutosta keskustelua – sitä, miten eri maista ihmiset muuttavat toisiin maihin. Sillä ei ole tekemistä ihonvärin tai geenien kanssa. Politiikkani – tai perussuomalaisen puolueen politiikka – ei ulotu sille asteelle, ja se on täysin selvää.

En ota osaa somen suomalaisuuskeskusteluihin. Ne eivät kiinnosta minua eikä minulla ole niihin aikaa. Suomalaisuus – filosofisesti, biologisesti, kulttuurihistoriallisesti ym. – on tietysti kiinnostava asia, mutta käytännön poliittisessa työssäni näille ajatuksille ei ole tilaa eikä käyttöä. En peukuta sen paremmin niitä, joiden mukaan afrikkalaisesta tulee suomalainen, kun hän saa kansalaisuuden, kuin niitäkään, jotka haluavat tarkastella geenejä ja ihmisten sukuhistoriaa kyetäkseen määrittämään suomalaisen.  

Mikäli huonosti suomea osaava ja kulttuuriamme halveksiva ihminen väittää somessa olevansa suomalainen, väittäköön sitten. En varmasti ole samaa mieltä, mutta en koe mielekkääksi tai poliittisia tavoitteitani edistäväksi jäädä vänkäämään asiasta – en tuon suomalaiseksi haluavan, häntä kannustavien enkä häntä vastustavienkaan kanssa.

Ennemmin haluaisin huolehtia esimerkiksi siitä, että Suomen kansalaisuutta ei saisi jo muutaman vuoden jälkeen, kuin liukuhihnalta.

Toisaalta saanhan minäkin väittää halutessani olevani vaikka lumileopardi. Eri asia on, ottaako asiaa kukaan lisäkseni vakavasti ja mitä väliä silläkään on.

Ylipäätänsä en ymmärrä, mikä hinku ihmisillä on olla juuri suomalaisia ja saada sille varmistus minulta tai muilta perussuomalaisilta. Luulenkin, että kyse on enemmän politiikasta kuin siitä, että jotakuta oikeasti kiinnostaisi, onko herra x tai rouva y nyt varmasti perussuomalaisen poliitikon mielestä riittävän suomalainen.

Ja riittävän suomalainen mihin?

Oikeuksia ja sosiaaliturvaa täällä saa (valitettavasti) ihan vain astumalla sisään ja kansalaisuudenkin siis muutamassa vuodessa. Vaikka tekisi käytännössä mitä. Mitä lisähyötyä on siitä, pitääkö persu sinua suomalaisena?

Eli vielä niille somenarsisteille, jotka roikkuvat perässäni kyselemässä, ovatko he tai heidän puolisonsa tai heidän lapsensa mielestäni suomalaisia (tai lumileopardeja): en osaa sanoa eivätkä kiistelynne kiinnosta.

Lopuksi

Vielä muutama sana tasapainottamaan viestiäni.

Vaikka tässä kirjoituksessa yksinomaan arvosteltiin minun kimpussani olevia ihmisiä, tiedän toki, että vastaavanlaisia ihmisiä on myös toisenlaista poliittista linjaa edustavien kimpussa.

Koska tapanani on olla kriittinen kaikkea kohtaan, totean, että suhtaudun sometrolleihin ja -kiusantekijöihin ja tahalliseen väärinymmärtämiseen ja polarisaation lisäämiseen kaikilla puolilla poliittista kenttää yhtä negatiivisesti.

Mielestäni politiikassa on aivan riittävästi tekemistä muutenkin.

Temporary Reintroduction of Border Control ja todella vähän turvapaikanhakijoita

Passintarkastus Pariisin Charles de Gaulle’illa lokakuussa. En kokenut rasitteeksi.

Norja, Ruotsi, Tanska, Saksa ja Itävalta jatkavat huomisesta alkaen jälleen seuraavalla kuudella kuukaudella ”väliaikaista” rajavalvontaansa. Ranska teki saman päätöksen jo lokakuun lopussa.

Kyseessä on EU:n mielestä ehdoton poikkeus – ainoa vain, että poikkeus on ollut voimassa jo monta vuotta. Ja hyvä niin.

Suomi sen sijaan ajaa vapaata Schengeniä – eli toisin sanoen ei tee mitään, mutta nauttii vapaamatkustajana siitä, että muut tekevät.

Hallitusohjelmassa asia kuvataan näin:

”Vapaa liikkuvuus Schengen-alueella turvataan.”

Olen yrittänyt oleellisilta henkilöiltä kysellä, että mitä tuo mahtaa tarkoittaa, mutta en ole oikein saanut vastausta. Totta kai Suomi salaa myhäilee, että muut hoitavat homman. Hallitus leikkii, että meillä on ainoastaan itäraja, vaikka hyvin tiedämme, että länsirajasta on ollut lähivuosina paljon enemmän harmia.

Vaatii mielestäni melkoista kirkasotsaisuutta tällaisessa eurooppalaisessa tilanteessa julistaa, että Suomi ajaa vapaata ja esteetöntä Schengeniä. Vai typeryyttäkö se on? Schengen meni jo, de facto.

Maantieteellinen asemamme suojaa meitä juuri siksi, että edellä puskureina olevat maat eivät päästä massoja läpi. Ennen kaikkea tällä on vaikutuksensa liikkeiden ohjautumiseen – rajavalvonta heikentää maiden vetovoimaa, vaikka turvapaikan hakemisen oikeus säilyy.

Viime aikojen suosituin hokema siitä, että Suomeen tulee tällä hetkellä TODELLA VÄHÄN turvapaikanhakijoita, on tyhjä veisu. Niin kauan kuin meille joka tapauksessa tulee ihmisiä samoista maista ja samoilta seuduilta, samanlaisilla olemattomilla koulutustaustoilla, samanlaisilla valtavilla integroitumishaasteilla, samanlaisilla kustannusvaikutuksilla, on aivan yhdentekevää, millä perusteella oleskelulupa on lopulta annettu.

Kuinka kukaan suomalainen voi sanoa, että burkini on vain pala kangasta?

”Oi naisväki, jos tietäisitte ne oikeudet, joita miehillänne on teihin nähden, jokainen teistä pyyhkisi tomun miehensä jaloista omilla kasvoillaan.”

Uutisissa kerrottiin muutama viikko sitten, että Suomen yhdenvertaisuusvaltuutetun mukaan kaikkien uimahallien tulisi sallia burkinin käyttö. Valtuutetun mukaan burkinikielto voi olla syrjintää. Lisäksi valtuutettu suositteli yksityisten suihkutilojen rakentamista uimahalleihin.

Olen aiemmin kirjoittanut burkinista, ja todennut, että se ei sovi Suomeen, ei uimahalleihin eikä mihinkään muuallekaan.

Tällä kertaa Twitterissä kimppuuni hyökkäsi tavallista suurempi joukko ihmisiä – vihaisina, huvittuneina, uhkaillen, ymmärtämättöminä, raivoissaan. He kaikki puolustivat burkinia. Heidän mielestään se sopii Suomeen. Heidän mielestään se on vain pala kangasta, eikä Purralla pitäisi olla mitään sanomista siihen, miten ihmiset pukeutuvat.


Näille ihmisille burkini on kuin kiinalainen curry kana tai vietnamilainen pho-keitto – asia, joka on tullut Suomeen monikulttuurisuuden ja maahanmuuton seurauksena, ja johon ei liity mitään sen kummempaa.

Ihminen, jonka mielestä burkini on vain iso uimapuku, melkein kuin märkäpuku tai ”ihan sama kuin ristiriipus” ei ymmärrä historiaa tai kulttuuria. Ei yksilönvapauden, demokratian tai sukupuolten välisen tasa-arvon mekanismeja tai edellytyksiä.

Kuten olen aiemmin kertonut, en kehtaa enää kutsua itseäni feministiksi, koska koko termi on mädätetty juuri tällaisten burkinin puolustajien toimesta. Mutta naisten oikeudet minua ihan oikeasti kiinnostavat. Yksi tärkeimmistä periaatteistani politiikassa on huolehtia siitä, että maamme säilyy tasa-arvoisena ja ihmisoikeuksia kunnioittavana hyvinvointiyhteiskuntana. Valitettavasti tietyistä maista tuleva maahanmuutto uhmaa tätä monella rintamalla.  

Burkini ei ole muotivirtaus eikä nykyaikaa. Se ei ole uusi uimapuku eikä millään tavalla cool. Se ei ole jännittävää erilaisuutta, kansainvälisyyttä tai kehitystä.

Burkini on musliminaisten käyttämä uima-asu, joka peittää koko vartalon. Joissain malleissa se peittää kasvotkin, yleensä ei.

Burkini on osa laajaa islamiin kuuluvaa koneistoa, joka joko alistaa tai ainakin arvostaa naista vähemmän kuin miestä. Se kertoo, että nainen on pohjimmiltaan miehen omaisuutta, ilman autonomiaa. Naisen tulee peittää itsensä, naisen tulee suojella siveyttään, naisen tulee palvella miestä. Islamin mukaisesti elävät miehet ja naiset eivät ole tasa-arvoisia keskenään missään asiassa, mikäli ymmärrämme tasa-arvon, kuten se tavataan länsimaissa ymmärtää. (Huom. Tietenkään kaikki muslimit eivät elä tässä mielessä islamin mukaisesti.)

On totta, että burkini on pienempi paha kuin se, että musliminaiselta on kielletty koko uinti tai että hänen pitää pukeutua kaapuun.

Mielestäni me emme voi Suomessa ottaa tällaista ”pienemmän pahan” moraalista näkökulmaa. Perustavanlaatuiset arvomme joko ovat tai eivät ole – ja tällä hetkellä ne selvästi eivät ole, koska emme vaadi kaikkia täällä asuvia ihmisiä noudattamaan samoja asioita. Kuten Seida Sohrabi on todennut, yhdenvertaisuusvaltuutetun burkinikannanotto viestii, ettei tasa-arvo kuulu Suomessa kaikille, vaan että muslimimiehet ovat jopa täällä naisten yläpuolella.

On hienoa, että Suomessakin on jo maahanmuuttajataustaisia naisia, jotka puhuvat aiheesta rohkeasti julkisuudessa. Toivottavasti he onnistuvat avaamaan näiden sokeiden silmiä, joiden mukaan vaatekappaleet ovat vain pala kangasta.

Miksi me alistumme dogmaattisen islamin vaatimusten edessä? Olemme vuosikymmenien ja -satojen kuluessa saavuttaneet tämän kehityksen ja naisille tasavertaisen aseman. Mikäli mieheni yhtäkkiä vaatisi, että minun pitää peittää itseni tai en saa mennä ulos, hän joutuisi oikeuteen.

Miksi sama sallitaan maahanmuuttajille? Pukeutumiseen liittyvät kulttuurin ja uskonnon vaatimukset ovat vain yksi osa laajaa kokonaisuutta, jota meidän tulee vastustaa kokonaisuudessaan.

Samaan aikaan kun meidän ah-niin-liberaalit hyvät ihmisemme täällä puolustelevat burkinia ja muita islamin tapoja piilottaa ja hiljentää nainen, ympäri maailmaa rohkeat musliminaiset riisuvat huivejaan ja kääntyvät vastustamaan patriarkaalista alistuskoneistoa. Monissa maailman maissa naiset joutuvat vaikeuksiin, vankilaan, heitä kidutetaan, jopa tapetaan, heidän kieltäydyttyään käyttämästä islamin heille pakottamia asuja.

Näille naisille vaatteesta irtaantuminen on nimenomaan manifesti vapaudelle, ihmisoikeuksille, naisen asemalle ja äänelle.

Mutta hyvät ihmiset Suomessa puhuvat vapaaehtoisuudesta. Aina kun puhun burkasta, pikkutyttöjen hijabeista tai burkinista, saan kuulla, että niiden käyttäminen on vapaaehtoista. Käsi sydämelle, sinä ennakkoluuloton, vapaa ja liberaali nainen (tai mies), uskotko ihan oikeasti, että terve ihminen haluaa pukeutua esimerkiksi burkaan vapaaehtoisesti? Eikö asia muuttuisi vapaaehtoiseksi vasta, mikäli ihmisellä on mahdollisuus valita toisin?

Joidenkin on vaikeaa uskoa, että suomalaisnainen haluaa aidosti vapaaehtoisesti tehdä miehelleen ruokaa ja silittää hänen paitansa – joku kulttuurinen juttu ja patriarkaatti saavat hänet haluamaan niin. Ongelmia ei kuitenkaan tuota uskoa, että joku haluaa vapaaehtoisesti peittää itsensä maailmalta ja kulkea paksun kankaan sisässä.

Koska bikinit, korkokengät, seksualisoitu nainen ja meikkaaminen?

Eikä meidän tarvitse mennä edes muslimimaihin saakka. Euroopassa, myös Suomessa, naisten alistaminen ja rankaiseminen, mikäli he luopuvat näistä miesvaltaisen uskon tunnuksista, on tavallista. Kulttuuriset tavat eivät katoa ihmisistä heidän siirtyessään paikasta toiseen – ne siirtyvät tänne, meidän maahamme.

Erityisesti Ruotsissa, Ranskassa ja Isossa-Britanniassa erilaiset kunniakulttuuriin liittyvät ongelmat, pakkoavioliitot ja silpominen tulevat esille tutkimuksista. Monet maahanmuuttajanaiset elävät miestensä armoilla, ja suomalaistenkin selvitysten mukaan kärsivät mittavasta lähisuhdeväkivallasta.

Mutta meidän hyville ihmisillemme kyse on vain kankaasta, eikä kenelläkään, perussuomalaisella varsinkaan, ole oikeutta edes keskustella asiasta. Oksettavaa. Siinä teidän arvopohjanne.

Mitä ihmeen kehitystä on se, että naiset peitetään? Taistelunne #metoo’ssa ja muualla ovat tekopyhiä, kun ne suhteutetaan siihen, että te puolustatte – aktiivisesti ja kovaan ääneen – naisen alistamista kulttuurisin perustein, kunhan tuo kulttuuri ei ole omanne.

Se ei ole kehitystä, se on pahemman luokan taantumusta. Sitä ei tule hyväksyä, kannattaa eikä edistää. Ei erilaisuuden, uskonnonvapauden, vapaaehtoisuuden, monikulttuurisuuden eikä minkään muunkaan iskulauseen perusteella.

Meidän ei pidä hyväksyä ajatusta siitä, että nainen ei ole vapaa, nainen on huonompi, heikompi, tahdottomampi, kykenemättömämpi ja vaaraksi.

Huivi, burka, niqab tai burkini eivät ole ”pala kangasta” eivätkä tule koskaan olemaankaan.

En tule koskaan ymmärtämään, mikä saa länsimaisen, vapaan, tasa-arvoisen, hyväosaisen, kaiken saaneen ”feministin” (sukupuolesta riippumatta) puolustamaan toisten naisten alistamista.

Enkä koskaan tule hyväksymään sitä.

Maahanmuuttokokouksen puheenvuorot

Helsingissä 8.-9. syyskuuta 2019 järjestetyn EU:n puheenjohtajuuskauden parlamentaarisen maahanmuuttokokouksen puheenvuoroni (taltiointi linkin takana):

Inter-parliamentary Conference for Asylum and immigration, family photo. (Kuva: Eduskunta)

Avauspuheenvuoro

Kokouksemme otsikossa puhutaan turvapaikkapolitiikasta ja maahanmuuttopolitiikasta. Usein onkin selvää, mikä näiden ero on. Turvapaikkapolitiikalla viitataan yleisesti humanitaariseen politiikkaan ja erityisesti oikeuteen hakea kansainvälistä suojelua. Maahanmuuttopolitiikka vastaavasti kattaa muut kategoriat. Sen alla voidaan puhua, hieman valtiosta riippuen, esimerkiksi työperäisestä maahanmuutosta, kansainvälisistä opiskelijoista, perheenyhdistämisen tai perheen perustamisen kautta maahan tulevista ihmisistä. Näiltä osin erottelu on melko selkeä.

Käytännössä tilanne ei ole näin yksinkertainen. Kategoriat sekoittuvat toisiinsa käsitteinä, toimintatavoissa, poliittisesti ja myös lainsäädännöllisesti. Kun Afrikasta lähtenyt on liikkeellä, hän on usein siirtolainen. Kun hän pääsee kohdemaahan ja hakee turvapaikkaa, hän on turvapaikanhakija. Sen jälkeen hänestä voi tulla pakolainen. Mikäli hän ei saa turvapaikkaa, hän saattaa muuttua jälleen siirtolaiseksi. Toisaalta hänestä saattaa tulla paperiton tai laittomasti maassa oleskeleva henkilö. Suomen uusi hallitus on esittänyt, että hänestä voisi tulla työperäinen maahanmuuttaja.

Kansainvälinen turvapaikkainstituutio luotiin hyvin erilaiseen maailmaan kuin se, missä me elämme nyt. Globaalin tason liike on kaikkineen kooltaan ja muodoltaan erilaista verrattuna vuosikymmenten takaiseen. Nykyään liikkeellä olevissa sekoittuneissa virroissa kulkee sekä varsinaisia konflikteja ja vainoa pakenevia ihmisiä että parempaa elintasoa ja tulevaisuutta etsiviä siirtolaisia. Virtojen voimakkuuteen ja suuntiin vaikuttavat paitsi konkreettiset tapahtumat lähtöalueilla, myös salakuljettajien intressit, kohdemaiden vetotekijät ja muutokset maahanmuuttopolitiikassa. Suurin osa konflikteja pakenevista ihmisistä on kehitysmaissa, mutta globaali siirtolaisliike suuntautuu alhaisen elintason maista kohti korkean elintason maita, pääasiassa länsimaihin.

Turvapaikasta on tullut maahanmuuttoa. Siitä on tullut pysyvä tie kansalaisuuteen, usein siksi, että ongelmat lähtömaassa eivät ole korjaantuneet – mutta myös silloin kun ne ovat korjaantuneet. Turvapaikkamaahanmuutto ei siis ole väliaikaista vaan pysyvää, ja se vaikuttaa merkittävällä tavalla vastaanottajavaltioiden yhteiskuntiin, demografiaan, talouteen ja kulttuuriin – ja tietysti myös valtioihin, joista liike lähtee.

Inter-parliamentary Conference on Asylum and Immigration 8–9 September 2019. Visit to the Finnish Border Guard vessel Turva. Dinner hosted by Ms Riikka Purra, Chair of the Administration Committee. Restaurant Katajanokan Casino. (Kuva: Eduskunta)

Myös tässä mielessä turvapaikka- ja muun maahanmuuton välinen raja on hämärtynyt. Vielä Jugoslavian kriisin jälkeen Euroopassa ajateltiin, että humanitaarinen maahanmuutto voisi olla väliaikaista. Miksi tämä ajatus on nykyään niin harvinainen?

Taloudellinen hyvinvointi on lisääntynyt kehittyvissä maissa merkittävästi viime vuosikymmeninä, mutta kuten tiedämme, globaalit elintasoerot ovat valtavia. Saharan eteläpuolisen Afrikan talous on nelinkertaistunut 2000-luvulla mutta väkilukuun suhteutettuna vain noin kaksinkertaistunut. Väestöräjähdys kiihdyttää yhteiskunnallisia, sosiaalisia, taloudellisia ja ekologisia ongelmia. Sen vaikutusta ei oikeasti ole vieläkään ymmärretty, vaikka usein se tällaisissa puheenvuoroissa mainitaan. Näpertelemme mielellämme kymmenien, satojen, tuhansien ihmisten kanssa, kun todellisuus on miljoonia, miljardeja.

Tosiasia on, että vaikka onnistuisimme ratkaisemaan kaikki pakenevia ihmisiä tuottavat sotilaalliset konfliktit, siirtolaisuuden globaalit työntötekijät tulisivat vain vahvistumaan.

Miksi maalaan näin laajaa kuvaa, olihan tarkoituksemme puhua EU:n yhtenäisestä turvapaikka- ja maahanmuuttopolitiikasta – tai sen puutteesta? Siksi, että juuri tämä laaja kuva on oleellinen. Meidän on pakko havainnoida globaalia kokonaisuutta tai emme kykene ymmärtämään sen paremmin turvapaikka- kuin maahanmuuttopolitiikkaakaan emmekä varsinkaan sen epäonnistumista unionitasolla.

Suomessa on tänä kesänä puhuttu Välimereltä pelastettujen turvapaikanhakijoiden vastaanottamisesta – Italiasta otetaan kahdeksan ja Maltalta viisi sisäisinä siirtoina vuoden loppuun mennessä. Yhteensä 13 Norsunluurannikolta, Somaliasta, Kamerunista, Malista, Guineasta ja Sudanista saapuvaa henkilöä. Asiaa kannattaville nämä 13 henkivät solidaarisuutta, ihmisoikeuksien kunnioittamista ja sitä, että Suomi kantaa vastuuta. Siirtoa vastustaville se on osoitus järjettömän ja valtion edun vastaisen turvapaikkapolitiikan jatkumisesta.

EU:n taakanjakojärjestelmät ovat epäonnistuneet. En toki ihmettele miksi. Suomi, vain muutaman muun jäsenvaltion ohella, täytti kiintiönsä. Ei ole mitään syytä olettaa, että taakanjako onnistuisi tulevaisuudessakaan, oikeastaan päinvastoin. Se ei silti estä jälleen yrittämästä.

Maailmassa on tällä hetkellä yli miljardi ihmistä, jotka haluaisivat tulla Eurooppaan. Havainto siitä, että minkäänlainen maahanmuutto ei kykene ratkaisemaan näitä ongelmia, ei ole vain kyynikon puhetta, vaan realismia. Mitä kauemmin olemme myöntämättä sitä, sitä vaikeampaa on löytää minkäänlaisia ratkaisuja.

Siirtolaisvirta Eurooppaan, turvapaikanhakijoiden liikkuminen maasta toiseen, salakuljetus, rikollisuus ja turvallisuusongelmat, maahanmuuton aiheuttamat kireät tilanteet jäsenmaiden sisäpolitiikassa ja etenkin täällä EU:n pohjoisessa, valtavat kustannukset veronmaksajalle, eivät korjaa juurisyitä, vaan voimistavat ilmiötä ja sen poliittista polarisaatiota.

Juuri se, että turvapaikkapolitiikkaa käytetään siirtolaisuuden kanavana, rapauttaa sen legitimiteettiä, myös kohdemaiden kansalaisten silmissä. Tällä on merkittävä vaikutuksensa paitsi unionin kykenemättömyyteen toimia, myös siihen, että oikeasti turvaa tarvitsevat ihmiset eivät saa sitä.

Inter-parliamentary Conference for Asylum and immigration. SESSION I – The Comprehensive EU Approach on Migration and Asylum – the Way Forward. (Kuva: Eduskunta)

Maahanmuuttopolitiikka on jo korkeaa politiikkaa. Myös toimenpiteiden pitäisi olla sen mukaisia. Puhun nimenomaan toimenpiteistä, en ratkaisuista, sillä en näe, että EU kykenee ratkaisemaan – tai että sen edes pitäisi kyetä ratkaisemaan – näin valtavia globaaleja ongelmia. Suuruudenhulluuden, moralismin ja abstraktin kielen olisi syytä vaihtua nöyryyteen, yksinkertaisempiin ja johdonmukaisiin toimenpiteisiin, joiden tuloksia voidaan mitata käytännössä.

Tällä hetkellä näin ei ole. Useimpien jäsenmaiden kannattaa edistää politiikkaa, joka on ”yhtenäisyyden vastaista” – joillekin tämä tarkoittaa sitä, että turvapaikanhakijoiden liikkeen annetaan suuntautua läpi, toisille sitä, että se padotaan. Jotkut eivät osallistu taakanjakoon, toiset tietävät, että kukaan ei kuitenkaan halua jäädä kyseiseen maahan. Edelleen jotkut haluavat kiinnittää huomion laittomasti maassa oleviin, toisia ilmiö, rehellisesti sanoen, ei haittaa lainkaan, pääasiassa siksi, että laittomat maassa olijat toimivat työvoimana matalapalkka-aloilla. Vaikka tietysti tämä on kielletty koko unionissa.

Vuonna 2015 kiihtynyt ketjureaktio ja EU:n oleellisten instituutioiden, kuten Dublinin sopimuksen, de facto purkautuminen, ovat tosiasioita. Voimme menettää myös Schengen-järjestelmän, mikäli sen hyväksyttävyys jäsenvaltioiden kansalaisten silmissä murenee sen mahdollistaman laittoman maahantulon vuoksi.

Käsittelen vielä tässä puheenvuorossa erityisesti yhtä turvapaikka- ja maahanmuuttopolitiikan osa-aluetta, jonka korjaamisella olisi merkittävä vaikutus.

Tilanne, jossa maahan jäädään, saatiinpa suojeluasema tai ei, on kokonaisuuden kannalta hyvin ongelmallinen. Vielä ongelmallisempaa on, mikäli lainsäädännön tai laittomuuden keinoin aletaan aktiivisesti madaltaa esimerkiksi kansainvälisen suojelun ja matalapalkka-alojen työvoiman tarpeen välistä rajaa. Mitä vähemmän hakijalle tai työnantajalle on harmia laittomasta maassa oleskelusta, sitä merkityksettömämpää on, mikä maassa oleskelevan status virallisesti on.

Hyvin liberaalista katsantokannasta katsoen tässä ei ehkä ole mitään ongelmaa – riittäähän, että yksilö saa jäädä maahan. Järjestelmän tarkoituksenmukaisuuden kannalta ongelma on kuitenkin ilmeinen. Turvapaikkainstituution toimimattomuus ja ristiriidat heikentävät sen legitimiteettiä, millä on moraalisten seikkojen lisäksi myös merkittäviä sisäpoliittisia vaikutuksia jäsenmaissa.

Inter-parliamentary Conference on Asylum and Immigration 8–9 September 2019. Visit to the Finnish Border Guard vessel Turva. (Kuva: Eduskunta)

Palautuspolitiikka on oleellinen osa tehokasta turvapaikka- ja maahanmuuttopolitiikkaa. Mikäli me onnistuisimme palauttamaan ihmiset, joille suojeluasema ei kuulu, palautuisi järjestelmän legitimiteetti. Turvaa saisivat ihmiset, jotka sitä tarvitsevat, silloin kun tarvitsevat. Ihmiset, jotka inhimillisesti katsoen toimivat oikein hakiessaan parempaa elintasoa, eivät kuitenkaan voisi tehdä niin turvapaikkainstituution sisällä.

Mikäli tehokasta kansainvälisen suojelun tarpeen selvittelyä seuraisi kielteisen päätöksen jälkeen tehokas palauttaminen, turvapaikkapolitiikkamme olisi kaikkineen aivan eri tasolla kuin nyt, niin kansallisesti kuin unionitasolla.

Palauttamattomuus on merkittävä vetotekijä. Suomi, täällä Euroopan kaukaisessa nurkassa, tietää sen oikein hyvin.

Useimmat jäsenmaat kamppailevat palauttamisen kanssa. Se koetaan monissa tapauksissa lähes mahdottomaksi, mikäli lähtömaat eivät suostu ottamaan vastaan kansalaisiaan, jotka eivät halua palata vapaaehtoisesti.

Suomen tapauksessa on käynyt selväksi, että maahanmuuttoon liittyvät ministeriöt tai hallinnonalat eivät yksin kykene saavuttamaan onnistumisia tehokkaiden palautussopimusten suhteen. Mukaan olisi välttämätöntä saada pääministeri, ulkoasiainministeriö ja tapauksesta riippuen muitakin toimijoita. Neuvottelujen on oltava laaja-alaisia, ja informaation on kuljettava toimijalta toiselle.

Vahva ehdollisuus viisumipolitiikassa, kauppapolitiikassa ja kehityspolitiikassa sekä toimivat takaisinottosopimukset ovat tekijöitä, joiden avulla palauttamisesta on mahdollista saada tehokasta. Samoja toimenpiteitä voidaan käyttää koko järjestelmän toimivuuden ja hyväksyttävyyden vahvistamiseen. Vastaavasti ulkorajavalvonnan täytyy olla tehokkaampaa.

Humanitaarisuuden – eli pyyteettömän auttamisemme – pitää toimimattoman maahanmuuttojärjestelmän ylläpitämisen sijaan keskittyä kehittyvissä maissa tapahtuvaan koulutukseen, demokratiaan, perhesuunnitteluun, naisten oikeuksiin ja ekologisesti kestävään tulevaisuuteen. 

Suunnanmuutos on varmasti kivulias, koska se vaatii sen, että EU ja sen jäsenet ottavat aktiivisen toimijan roolin eivätkä vain reagoi siihen, mitä globaaleilla ilmiöillä on annettavanaan ja mihin siirtolaisvirrat suuntaavat ja milloin. Vain tällaisella politiikalla voidaan oikeasti puuttua niihin kuuluisiin juurisyihin, joihin kaikki tuntuvat vetoavan. Mutta tämän tulee olla hallittua, ei summittaista. Sen pitää olla vaikutuksiltaan tehokasta, ei tapa hiljentää omatunto tai esiintyä hyväntekijänä. Pelkkä rahan siirtäminen Afrikkaan erilaisiin hankkeisiin ei riitä. 

EU ja siirtolaisuus eivät ole ratkaisuja Afrikan tulevaisuuteen, mutta toimimalla oikein unioni kykenee auttamaan Afrikan valtioita auttamaan itseään ja ennen kaikkea kansalaisiaan.

Mikäli näin ei tehdä, seuraukset ovat karuja. Varmaa on, että spontaani turvapaikanhakijavirta Euroopassa tai sen halki ei paranna tilannetta kehittyvissä maissa, eikä paine lähteä, maksaa salakuljettajille, riskeerata henkensä ja niin edelleen, koskaan lopu. Yksittäiset valtiot Euroopassa tekevät omia ratkaisujaan. Jäsenvaltioiden sisäpolitiikkaan ja unionin kykyyn toimia vaikuttaa yhä enemmän maahanmuutto. Turvapaikka- ja maahanmuuttopolitiikan toimimattomuus riskeeraa koko unionin tulevaisuuden.

Inter-parliamentary Conference on Asylum and Immigration 8–9 September 2019. Visit to the Finnish Border Guard vessel Turva. (Kuva: Eduskunta)

Lopetuspuheenvuoro

(Alussa vastauksia kysymyksiin.)

Kansainvälispoliittinen vakaa ja ihmisoikeuksia ja kansainvälisiä sopimuksia kunnioittava toimintaympäristömme ei ole lainkaan itsestään selvä asia. Erilaiset paineet ja ärsykkeet, kuten EU:n ulkorajojen kautta tulevat turvapaikanhakijavirrat, taloudelliset laskusuhdanteet, kansalliset vaalit ja sisäpolitiikka, vaikuttavat siihen ja yleensä lisäävät valtioiden halua tarkastella asioita oman intressinsä kautta. Jos nyt toistuisi se, mitä vuonna 2015, mitä tapahtuisi?

Olisiko EU valmiimpi vai yhä hajanaisempi, kun pitkälti toista miljoonaa turvapaikkaa hakevaa ihmistä saapuisi Eurooppaan? Nojaisivatko toimenpiteet yksittäisten jäsenmaiden tekemisiin?

Virran kulkeutuminen tänne pohjoiseen asti olisi ainakin vaikeampaa, sillä usea maa, meitä lähimpänä erityisesti Ruotsi, ylläpitää rajatarkastuksia yleisen järjestyksen ja sisäisen turvallisuuden takia. Vuonna 2015 Suomeen saapui lähes kymmenkertaisesti se määrä turvapaikanhakijoita kuin aiempina vuosina, suurin osa Ruotsista. Mikäli vapaa liikkuvuus oikeasti koskisi vain unionin kansalaisia, tällaista ei olisi voinut tapahtua. Mutta kuten olen moneen kertaan sanonut, järjestelmä ei toimi.

EU:ssa nykyisiä rajatarkastuksia toki paheksutaankin, mutta varsinaisia vaihtoehtoja on vähänlaisesti. Monet Schengen-maat, Suomi mukaan lukien, hyötyvät siis merkittävästi siitä, että osa valtioista ylläpitää rajatarkastuksia. Paitsi itse rajatarkastuksina, vähentävät ne maahantuloa myös heikentämällä vetotekijöitä.

Turvapaikka- ja maahanmuuttopolitiikassa kyse on aina valtioiden tulkinnasta. Ei ole suuresti liioiteltua sanoa, että valtiot tulkitsevat sopimuksia ja kansainvälistä lakia kuten tahtovat. Se, että esimerkiksi Suomi yleensä noudattaa sopimuksia ja tulkitsee niitä suotuisasti eli noudattaa korkeampia standardeja kuin velvoitetaan, ei tarkoita sitä, että koko EU, puhumattakaan koko maailma, toimisi näin. Erilaisissa murroskohdissa tunnumme törmäävän tähän tosiasiaan aina uudelleen ja uudelleen, ikään kuin siinä olisi jotakin yllättävää tai poikkeuksellista. 

Turvapaikkainstituutio syntyi poikkeuksellisissa oloissa vuonna 1951, vuosi YK:n pakolaisjärjestön UNHCR:n perustamisen jälkeen, 19 valtion kesken, kun hyväksyttiin Geneven pakolaissopimus. Sota oli loppunut vain muutamia vuosia aiemmin, ja valtioilla oli paitsi intressi myös ”omatunto” muotoilla yleisesti sitova poliittinen järjestelmä ja sopimus. Maailmansodan hirveydet, pakolaisten sijoittamiseen liittyvät ongelmat ja totalitarististen valtioiden kansalaisilleen aiheuttaman vainon pelko saivat valtiot päätymään kompromissiin, josta oli tuleva turvapaikkapolitiikan tärkein kansainvälinen instrumentti.

Oleellista on ymmärtää sopimuksen luomisen kontekstin merkitys: Eurooppa oli sodan runtelema, ja monien valtioiden reaalipolitiikkaakin väritti vahva ”ei koskaan enää”-ajattelu. Valtava humanitaarinen katastrofi ja Euroopan miljoonat pakolaiset saivat valtiot ponnistelemaan sopimuksen, joka rajoitti varsin merkittävästi niiden suvereniteettia. Toisaalta jälleenrakennukseen ja uuteen kukoistukseen liittyvä talouskasvu ja toivo paremmasta oli myös neuvottelijoiden puolella. Natsismin ja fasismin pimeän muiston merkitystä ei voi ylikorostaa kuvattaessa sitä henkistä ympäristöä, jossa avainvaltiot sopimuksen neuvottelivat. Sopimus oli poikkeuksellinen ja optimistinen, ja aika sille otollinen. Kyseessä oli siis harvinainen historiallinen hetki.

Kuten avauspuheenvuorossani kuvasin, tilanne on nyt täysin toinen. Monet tutkijat ovat arvioineet, että jos sopimusta neuvoteltaisiin nyt, siitä ei missään nimessä tulisi lähellekään niin vahva. EU:n yhteisen maahanmuutto- ja turvapaikkapolitiikan vaivalloinen kehittyminen ja takapakit kertovat siitä, että yhteistyö on vaikeaa paljon pienemmälläkin porukalla.

Puhuin avauspuheenvuorossani humanitaarisen maahanmuuttopolitiikan vaihtoehdoista ja myös rahasta. Muutama sana tästä.

Käsillä oleva järjestelmä, vikoineen kaikkineen, tulee yhä kalliimmaksi. Yksinkertainen suojan tarjoaminen ei riitä, vaan valtio on ulkoisten ja sisäisten velvoitteidensa takia pakotettu tarjoamaan paljon muuta. Vaikka suurin osa maailman pakolaisista on edelleen kehitysmaissa, on kyseessä kaksi eri asiaa.

Kehitysmaat tarjoavat yleensä yksinkertaisen suojan, jos ei aina tätäkään, kun taas rikkaiden länsimaiden, etenkin hyvinvointiyhteiskuntien, kuten Suomen, tapauksessa suojan taso on moninkertainen – niin taloudellisesti kuin lukuisten ei-materiaalistenkin seikkojen kannalta. Summa, joka pelkästään pohjoismaissa käytetään turvapaikkamaahanmuuton suoriin ja epäsuoriin menoihin ylittää joidenkin valtioiden kohdalla esimerkiksi koko YK:n pakolaisjärjestön budjetin.

Vaikka kriitikot haluavat muistuttaa, että ihmisyydessä ei saa olla kyse rahasta, tulisi asiaa vähintäänkin pohtia humanitaarisen tehokkuuden kannalta. Kuinka paljon enemmän ihmisiä voitaisiin auttaa muulla tavoin.

Toisaalta pohdittaessa Euroopan yhteistyötä ja EU:n tulevaisuutta, on meidän välttämätöntä myöntää, että miljardeihin liittyy paljon muitakin näkökulmia. Joka tapauksessa, kuten jo aiemmin sanoin, meidän olisi syytä huomattavasti enemmän keskittyä kehittyvissä maissa tapahtuvaan tehokkaaseen avunantoon ja rakenteiden kehittämiseen, koulutuksen, demokratian, perhesuunnittelun, naisten oikeuksien ja ekologisesti kestävän tulevaisuuden suhteen. Miljardien ihmisten tulevaisuutta ei ratkaise siirtolaisuus Eurooppaan, tai minnekään muuallekaan, eikä tämän ymmärtäminen tai ääneen sanominen tee kenestäkään sydämetöntä.

***

Kaikki kuvat: Eduskunta

Ylen ”henkilökuvasta”

Kun Yle ilmoittaa perussuomalaiselle naispoliitikolle haluavansa tehdä hänestä henkilökuvan, ei kannata hurrata riemusta. On hyvin todennäköistä, että perussuomalaisesta naispoliitikosta tehtävä juttu ei ole iloista human interest -kamaa, jossa poliitikko saisi kertoa itsestään, elämästään ja mielenkiinnon kohteistaan. Riippuu toki toimittajasta.

On paljon todennäköisempää, että parin tunnin syvähaastattelussa sinua yritetään saada lankaan, loukkuun tai sanomaan jotain, mitä voidaan käyttää sinua vastaan. On todennäköistä, että sinut yritetään jollakin tavalla patologisoida ja tehdä naurunalaiseksi. On todennäköistä, että vaikka kuinka yrität selittää asioiden oikean tolan, toimittajan pakkomielteinen ennakko-oletus ei muutu – vaan se siirtyy juttuun sellaisenaan.

On myös erittäin todennäköistä, että aikaansaannoksesi, kykysi ja osaamisesi mitätöidään esittämällä, että jotakin muuta on kiittäminen saavutuksistasi.

Hullu vielä suuremman hullun armosta

Ylen politiikan toimittaja Riikka Uosukaisen tekemä ”henkilökuva” minusta kertoo, että perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho petaa minusta seuraajaansa. Jutussa oikeastaan esitetään, että koko poliittinen urani perustuu paitsi kyseenalaiselle toiminnalleni myös Halla-ahon ”petaamiselle”.

Toimittaja ei haastattelutilanteessa kyennyt pidättelemään intoaan, kun hän tajusi, että itse Halla-aho on myös muuten niin tyhjässä Pikkuparlamentissa. Tietysti meidät yritettiin saada samaan kuvaan (osasimme aavistaa tämän etukäteen). Sitten tarina olisi ollut kuvia myöten täydellinen.

Kun Halla-aho kieltäytyi yhteiskuvasta, toimittaja halusi, että minusta otettaisiin kuva niin, että Jussi Halla-ahon huoneen NIMIKYLTTI näkyisi kasvojeni vieressä. Valitettavasti näiltä osin meni pieleen – valokuvaaja ei onnistunut toimittajan antamassa tehtävässä, ja toimittajan piti panna itse tekstiin vähän lisää mielikuvitusta.

Toimittaja Uosukainen penäsi minulta faktoja – ja esitti, että en piittaa niistä. Häntä itseään ne eivät sen sijaan näytä koskevan pienimmässäkään määrin.

Korjataanpa muutamia virheitä.

Ensinnäkään, Jussi Halla-aholla ei ollut mitään tekemistä sen kanssa, että olen tullut politiikkaan. Hän ei ole palkannut minua, ei koskaan edes pyytänyt mukaan politiikkaan. Hän ei edes tiennyt, että olen puoluetoimistolla, ennen kuin tapasi minut erään Tuumaustunnin yhteydessä. Minut palkkasi perussuomalaisten silloinen puoluesihteeri Riikka Slunga-Poutsalo. Työsuhteen siunanneen puoluehallituksen puheenjohtajana toimi Timo Soini, varapuheenjohtajana Jussi Niinistö.

Kun Halla-ahosta tuli puheenjohtaja kesäkuussa 2017, luonnollisesti aloimme toimia paljon yhdessä, erityisesti porukassa yhdessä puoluesihteerin kanssa. Puoluetoimistomme poliittinen vahvuus oli pieni, ja aika moni asia puolueessa meni uusiksi. Tässä ei ole mitään ihmeellistä. Erittäin nopeasti reagoiva ja nykytermein ketterä poliittinen koneistomme on varmasti yksi syy onnistumisiimme.

Toisekseen, perussuomalaisissa puolueen johdon valitsee kenttä, ei puheenjohtaja – eikä vielä tulevissakaan puoluekokouksissa media. Minut on juuri valittu varsin selvästi puolueen 1. varapuheenjohtajaksi. Tämä pesti on minulle täysin riittävä ja mieluinen, kansanedustajuuden lisäksi. Kuten muidenkin puolueiden naiset, olen autonominen henkilö enkä tarvitse sen paremmin miehiä kuin naisiakaan kantamaan minua.

Se, että toimin läheisesti Halla-ahon kanssa – kuten koko nykyisen ja edellisen puoluejohdon kanssa – on toinen asia. Toimintamme onnistumista voidaan arvioida vaalituloksen kautta.

Perussuomalaisista uutisoidessa kaikki vaivalla saavutetut positiot – kuten se, että naisia ei tavata vähätellä esittämällä, että heidän takanaan olevia miehiä on kiittäminen heidän onnistumisistaan – unohtuvat. On aivan hyväksyttyä väittää henkilökuvassa, että naishenkilö on paitsi vähän seko myös herran armosta asemassaan.

Arvon Yle ja toimittaja Uosukainen, onko päähänne ikinä edes pälkähtänyt sellainen ajatus, että minulla saattaisi päinvastoin olla jotakin tekemistä sen kanssa, miten hyvin Jussi Halla-aholla politiikassa menee?


Hyvästä huonoa ja epäilyttävää

Kaikki hyvät tai neutraalit jutussa mainitut ominaisuuteni oli käännetty päälaelleen. Perussuomalaiselle naiselle nämä ominaisuudet eivät ole hyviä.

Se, että olen kasvissyöjä. Outoa perussuomalaiselle. (Ajatelkaa, että vuonna 2019 joku itseään edistyksellisenä pitävä elää tuollaisessa pimeydessä kuin kyseinen toimittaja. Ruoasta! Minulla ei ole mitään tarvetta tehdä ruokavaliostani itselleni identiteettiä.)

Se, että keskityn puhumaan asiaa enkä jaarittele. Olenkin hiljainen ja näkymätön.

Se, että minulla on hyvä itsetunto enkä pelkää toimittajia. Olenkin ylimielinen ja hämmentävä.

Se, etten haukkunut sinisiä, vaikka siihen yllytettiin. Olenkin tehnyt manipulointia ja valmistellut vallankaappausta.

Eduskunnassa olen puhunut liikaa, etenkin maahanmuutosta. Kunnanvaltuustossa olen puhunut liian vähän, enkä maahanmuutosta. (Meillä ei Kirkkonummella ole tarpeen keskustella valtuustossa maahanmuutosta.)

Jopa avoin kuvaus luonteestani (blogitekstissäni) on käännetty minua vastaan. Yritin kertoa hänelle, että introverttius ja yksin viihtyminen eivät lainkaan sulje pois sitä, että työkseen saattaa pitää myös esiintymisestä, mutta tämänkin ymmärtäminen oli toimittajalle liian monimutkaista. Tai se ei sopinut hänen ennakkoluuloihinsa, sillä tiedättehän, perussuomalaissa on tarjolla vain kaksi lokeroa – joko liian introvertti Jussi Halla-aho tai liian ekstrovertti Laura Huhtasaari, molemmat useasti patologisoitu jopa neurologisin tai mielenterveydellisin diagnoosein.

Halla-aholaista Purraa on helpompi lyödä

Miksi erittäin kokenut politiikan toimittaja sitten tekee näin?

Siksi, että minua on helpompi kärventää julkisuudessa, mikäli minuun saadaan lyötyä sekä sekopään että Halla-ahon leima. Sillä yritetään peittää perussuomalaisten ajamaa poliittista linjaa ja minua henkilönä, ja toisaalta rakentaa kuvaa puolueesta, joka nojaa yhteen puheenjohtajaan ja yhteen sairaalloiseksi esitettyyn pakkomielteeseen maahanmuuttajista. Ikään kuin perussuomalaisissa ei olisi vaikka kuinka monta pätevää ihmistä puolueessa. Jopa naisia, monien kauhuksi. Ikään kuin meillä ei olisi näkökulmia ja tavoitteita koskien kaikkia politiikan sektoreita.

Yleisradiolla on historiallisesti ollut tarve vaientaa ihmisiä ja tosiasioita. 1970-luvulla valehdeltiin suut ja silmät täyteen Neuvostoliitosta. Nyt saman internationalistisen aatteen henkiset riekaleet ovat ohentuneet, mutta perimmäinen logiikka pysyy. Jos joku puhuu totta tai väärin, hiljennetään hänet. Ei estämällä puhumista, vaan mitätöimällä, tekemällä naurunalaiseksi, esittämällä, että hän on muiden ohjailtavissa tai muuta vastaavaa.

Perussuomalaisten kapeat lokerot

Kun Jussi Halla-aho alkoi saada valtakunnallista näkyvyyttä, Yle ja muu media kirjoittivat hänestä ”bloggarina”, jonka suosiota ei missään nimessä voinut ymmärtää. Kun Laura Huhtasaari alkoi saada näkyvyyttä, Yle ja muu media yrittivät tehdä hänestä hihhuliuskovaisen – ja rienasivat paitsi Lauraa itseään myös hänen kannattajiaan. Kun perussuomalaisten sanoma alkoi purra, Yle ja muu media kertoivat, että Timo Soinia voi äänestää vain Uudellamaalla.

Media on vaalituloksistamme päätellen epäonnistunut leimaamisyrityksissään, erityisesti vuoden 2017 jälkeen. Saa nähdä, kääntyykö ”rakettimainen urani” nyt jyrkkään laskuun…

Sittenkin näkymätön

Tulokseni esimerkiksi eduskuntavaaleissa ja varapuheenjohtajavaalissa, osallistumiseni poliittiseen keskusteluun ja muut tehtäväni osoittavat, että en ole ”näkymätön”, kuten Uosukainen jutussaan haluaa esittää. Ymmärrän, että toimittajalle on kivuliasta, kun väärässä puolueessa on nykyään niin paljon päteviä ja mukavia ihmisiä, joiden taustalta ei löydy pahantekemisiä, vaikka kuinka toimittaja yrittäisi etsiä.

On ehkä erityisen pelottavaa, että perussuomalaisissa on samaistuttavia naishahmoja. Vain nostamalla naiskannatustamme edes maltillisesti olisimme täysin suvereeneja Suomen poliittisella kartalla, koska mieskannatuksemme on jo niin suurta.

Kun toimittaja sanoo, että suosittu perussuomalaispoliitikko on näkymätön, hän tarkoittaa, että hän ei voi käsittää, miksi kyseinen henkilö on suosittu. Ja että hän haluaisi, että näin ei olisi.

Kiitos tämänkin jutun olen nyt vielä vähemmän näkymätön kuin eilen.

”Puhe kiihtyy hyökkääväksi, kun hän puhuu maahanmuuttajista”

Tiedättekö, miten turhauttavaa on, kun politiikan toimittaja haastattelee sinua maahanmuutosta, mutta ei itse tiedä aiheesta mitään. Hän ei kuuntele perusteellisia vastauksiasi, joissa kerrot taloudellisista ja muista seikoista, vaan toteaa, että siirryit liian kauas kysymyksestä. Sen jälkeen hän kysyy silmiään pyöritellen: ”Mutta etkö sinä ymmärrä, että Suomi TARVITSEE maahanmuuttajia tekemään töitä?”

Miten on mahdollista, että poliitikkoa, ”joka puhuu maahanmuutosta jokaisessa puheenvuorossa”, tulee haastattelemaan toimittaja, joka ei käsitä asiasta mitään?

Mutta ei hän oikein muustakaan ollut perillä. Yritin selittää kansallismielisyydestä ja ympäristöpolitiikasta. Se oli ”hämmentävää”: ”Hämmentävät tarinat osoittautuvat olevan tyypillisiä perussuomalaisten rakettimaisesti nousseelle tähdelle.”

Toimittajan koko näkemys perussuomalaisista ja poliittisesta todellisuudesta tuntui perustuvan mielikuville ja tiukkaan juuttuneille ennakkoluuloille.

”Nousukiidossa oleva uskoo hallitsevansa median”

Toimittajaa tuntui erityisesti häiritsevän, että olen kirjoittanut varapuheenjohtajuuskisan aikana blogissani, että minulla on hyvät mediasuhteet ja ymmärrän median logiikkaa.

Eihän niin sovi väittää, perussuomalaisen. Tämä haastattelukokemus ja juttu sopivat täysin käsitykseeni Uosukaisen kaltaisten toimittajien tekemisistä. Onneksi muunkinlaisia on, myös Ylessä.

Lopuksi. En lannistu tällaisista jutuista. Päinvastoin, ne antavat minulle lisää virtaa.

Sitä paitsi, kuvathan olivat oikein hyviä.

ps. Edellä mainittujen lisäksi jutussa on useita muita merkityksettömämpiä faktavirheitä. Ne osoittavat, miten mitättömällä ammattitaidolla näitä juttuja tehdään.

Peruskoulun arvonpalautus: lapsille rajat, oppimiseen vaatimukset, opettajalle auktoriteetti

Opetusalan Ammattijärjestö OAJ kertoi aiemmin tällä viikolla, että se haluaa saada opetusalan palkat nousuun ja ”turvata opetustyön houkuttelevuutta työoloja kohentamalla”. Vaatimus on ymmärrettävä, etenkin kun hakeutuminen opettajaopintoihin vähenee erittäin huolestuttavaa vauhtia.

OAJ ei kuitenkaan yleensä uskalla kommentoida käytännön opetustyön haasteita kovin rehellisesti. Erilaisissa kyselyissä opettajat itse kuvaavat kohtaamiaan ongelmia usein hyvinkin suorasukaisesti, mutta OAJ:n ulostulot jäävät abstraktille tasolle. Ne vaativat lähinnä lisää rahaa ja opettajaprofession ulkokultaista turvaamista, millä ei kuitenkaan käytännön opettajantyössä ole juuri minkäänlaista merkitystä.

Koululaisten osaamistaso laskee ja taidot heikentyvät kaiken aikaa, niin äidinkielessä kuin matemaattisissa aineissa. Esimerkiksi Vantaalla uusimman arvion mukaan luetun ymmärtäminen on heikentynyt vuodesta 2016 kaikilla tutkituilla luokka-asteilla eli 3., 6. ja 9. luokilla. Tuloksiin vaikuttaa erityisesti oppilaiden monikulttuurisuus.

Vantaan opettajien ammattiyhdistyksen puheenjohtaja, opettaja Antti Karetie sanoo, että tulokset eivät ole yllätys – hänen mukaansa syitä ovat monikulttuuristuminen, erityistä tukea tarvitsevien oppilaiden oleminen tavallisissa luokissa ja lasten kotiolot.

Samaan aikaan Vantaa ottaa ”ison harppauksen kohti digitaalisen oppimisen uudenlaisia mahdollisuuksia” ja panee 11 miljoonaa digijuttuihin ja 6 miljoonaa lisää maahanmuuttaja-alueiden elvyttämiseen. Montako opettajaa tällä summalla saataisiin? Yli 200 vuodeksi, yli 50 neljäksi vuodeksi?

(Olen käsitellyt koulujen digiasiaa tarkemmin esimerkiksi täällä.)

Koulujen ongelmat ovat paikoin hälyttäviä. Käytöshäiriöitä, lapsia, joilta puuttuvat normaalit sosiaalisen kanssakäymisen taidot, kullanmurut, joita ei voi pakottaa, suuret erot osaamisessa ja oppimisessa, impulsiiviset lapset, jotka elävät peli- tai virtuaalimaailmoissa, sivistyksen ja oppimisen yhä surullisempi arvonlasku, pahoinvoivat perheet, maahanmuuton aiheuttamat ongelmat, joista saa puhua ehkä kaikkein vähiten.

Suomalaiset ovat perinteisesti arvostaneet koulua ja opettajia hyvin paljon, ja opettajat ovat olleet erittäin hyviä ja korkeakoulutettuja. Koulu on lapselle tärkeä sosiaalinen yhteisö ja kiinnike yhteiskuntaan, kodin ja perheen jälkeen mahdollisesti tärkein, ja tämä näkemys on varmasti ollut yksi oleellisimmista maamme korkean koulutustason takaajana. Kuten tiedämme, nyt suomalaisten koulutustaso on kääntynyt laskuun.

(Se, mikä on tilanne kantasuomalaisten, pois lukien maahanmuuttajataustaiset, kohdalla, ei valitettavasti ilmene tilastoista. Koska kuitenkin tiedämme, että tietyistä maista tulevien maahanmuuttajien ja maahanmuuttajataustaisten koulutustaso on selvästi alempi kuin suomalaisilla, voimme otaksua, että suomalaisten koulutustason lasku ei ole niin dramaattinen. Vastaava arvio voidaan tehdä esimerkiksi laskevista PISA-tuloksista.)

Monissa maahanmuuttajaryhmissä koulun ja opettajien arvostaminen ei ole lähimainkaan samanlaista kuin suomalaisilla. Etenkin muslimiperheissä on varsin yleistä, että poikaoppilailla on ongelmia hyväksyä naisopettajan auktoriteettia. Vanhempien suhtautuminen lastensa koulunkäyntiin saattaa olla hyvin erilaista kuin mihin suomalaisten perheiden kohdalla on totuttu. Monet opettajat kertovat siitä, että vanhemmat eivät hyväksy lastensa heikkoja arvosanoja, vaan niistä tehdään jollain tavalla opettajan syy. Rasismi-kortti on ahkerassa käytössä. Myös käytösongelmia voidaan vähätellä eikä yhteydenottoihin reagoida. Selvityksissä on todettu, että maahanmuuttajataustaiset oppilaat saavat todellista osaamistaan parempia numeroita.

Vastaavia ongelmia voi tietenkin olla myös kantasuomalaisilla perheillä – etenkin kouluissa, joiden alueilla on enemmän huono-osaisuutta ja kuten yleensä, maahanmuuttajia – mutta ne korostuvat maahanmuuttajaperheillä ja maahanmuuttajavaltaisissa kouluissa. Asia ei poistu sillä, että emme puhu siitä tai puhumme siitä kiertoilmauksin.

Juuri tällaiset ”työolot” vaikuttavat siihen, että jotkut opettajat uupuvat eivätkä viihdy työssään. Koulut, joissa on paljon maahanmuuttajia, saavat yhä enemmän erilaisia ”positiivisia” lisämäärärahoja, mutta varsinaiseen perusongelmaan näillä ei ole vaikutusta – varsinkaan kun maahanmuuttajien määrä koko ajan kasvaa. Tiukassa olevia rahoja opetukseen ja ”tavallisiin” kouluihin ne kuitenkin rokottavat. Tämä on yksi esimerkki siitä, miten maahanmuutto ja sen aiheuttamiin ongelmiin vastaaminen heikentää suomalaisten asemaa. Raha, joka pannaan auttamaan maahanmuuttajia, on pois suomalaislasten kouluista ja opetuksesta. Vastaava ilmiö toteutuu myös ruohonjuuritasolla – kun luokassa on oppilaita, jotka eivät osaa kieltä ja joilta puuttuvat perustaidot, ja joihin opettajan aika ja energia kuluvat, on se pois kaikilta muilta oppilailta.

Kaikkein heikoimmat ja kaikkein parhaimmat koulut erottuvat keskitason kouluista. Esimerkiksi itäisen Helsingin ja Vantaan koulujen kehittymiseen laitetaan huomattavia summia rahaa. Opetukseen kohdistuneet leikkaukset rokottivat kaikkia kouluja, mutta ”normaaliin keskikastiin” – sinne missä suurin osa Suomen lapsista on – ne kohdistuivat ehkä voimallisimmin.

Näen koulujen ongelmat paljon laajemmin kuin pelkkinä taloudellisten resurssien puutteina. Kulttuuri on muuttunut, osin vastauksena muuttuneeseen lasten ympäristöön, osin aktiivisesti tehtyjen pedagogisten virheiden seurauksena. Meidän olisi tärkeää huolehtia siitä, että opettajan ammatti pysyy haluttuna, yliopistoihin riittää tasokkaita hakijoita ja valmistuvat opettajat ovat päteviä ja osaavia. Opetuksen pitäisi keskittyä perusasioihin, hyviksi havaittuihin metodeihin.

Kouluihin tarvitaan arvonpalautus – perusasioihin, opetukseen ja oppimiseen, opettajan rooliin. Oppivelvollisuuden pidentäminen, lisärahan lappaminen digiin ja monikulttuurisuushankkeisiin tai muut keinotekoiset apukeinot eivät auta.

Kaikkein tärkeintä on palauttaa kouluihin vaatimustaso, josta ei jousteta tapauskohtaisesti esimerkiksi maahanmuuttajataustan takia. Luokka-asteelta toiselle ei saa päästää, mikäli tavoitteita ei ole saavutettu. Suurin osa toisenkin asteen ongelmista johtuu peruskoulusta – siitä, että amikseen menee nuoria miehiä, joilla ei ole siihen mitään edellytyksiä. Ysiltä pääsee nuoria, joiden luku- ja kirjoitustaitokin on surkea. Syrjäytymistie on siinä valmiiksi taputeltuna.

Mielestäni koululaitos tekee ison virheen siinä, että se vaatii koko ajan yhä vähemmän. Lapsilla on enemmän oikeuksia, vähemmän vaatimuksia, enemmän kivaa, vähemmän puurtamista. On kuitenkin niin, että juuri vanhalla koulujärjestelmällämme me pääsimme pitkälle, maailman parhaimpiin oppimistuloksiin, yhdeksi maailman koulutetuimmista kansoista – ilman ilmiöpohjaisuutta, ilman digihulluutta, ilman koko ajan lisääntyviä oppilaiden vapauksia.

On myös selvää, että koulumme ei myöskään kestä väestöpohjan kulttuurista moninaistumista eikä sen tarvitsekaan. Olemme onnistuneet kaikissa mittareissa muun muassa juuri siksi, että olemme olleet niin homogeeninen joukko. Maahanmuutto vaikuttaa koululaitokseen ja oppimistuloksiin erittäin merkittävästi.

(Maahanmuutosta ja kouluista olen kirjoittanut esimerkiksi täällä.)

Moraalinen velvollisuus suomalaisia kohtaan vai ”vääristynyt ihmiskuva”?

Puhe täysistunnossa 11.6.

Politiikassa pelataan mielikuvilla. Monilla on käsitys, että kun lupaa kaunista mahdollisimman monille, on hyvä. Kun puolue lupaa lisää oikeuksia ja huolenpitoa, lisää kauniita sanoja, lisää rumien sanojen kieltoja, sitä kutsutaan vasemmistolaiseksi, vihreäksi, solidaariseksi, ihmiskuvaltaan oikeanlaiseksi puolueeksi.

Meitä, joita ei yleensä kutsuta hyviksi tai ihmiskuvaltamme oikeanlaisiksi, ei hirvitä se, että halutaan tehdä hyvää. Hallitus on varmasti aivan oikealla asialla ollessaan huolissaan huono-osaisista, koulupudokkaista, mummoista, jotka eivät pääse lääkäriin. Niin me perussuomalaisetkin olemme. Oikeudenmukaiseen politiikkaan kuuluu vähäosaisten, huono-onnisten ja syrjäytyneiden suomalaisten auttaminen.

Perussuomalaisia ei erota hallituksen hyveellisistä puolueista siis auttamisenhalu. Se, mikä meidät erottaa, on näkemyksemme, jonka mukaan meidän tulee ensisijaisesti auttaa ihmisiä oman maamme sisällä. Tätä kutsumme sisäiseksi solidaarisuudeksi.

Joskus muinoin vasemmistopuolueet tekivät sisäisesti solidaarista politiikkaa. Ne halusivat vähentää suomalaisten välistä eriarvoisuutta, nostaa suomalaisten koulutustasoa, parantaa suomalaisten elämää. Meillä ei tuolloin ollutkaan leipäjonoja, vanhuksia lattialla ja yläkoulusta valmistuvia lukutaidottomia nuoria.

Tuolloin nuo puolueet tiesivät, että koska ne ovat suomalaisia, niiden tehtävä on huolehtia suomalaisista. Mikäli joku olisi ilmoittanut, että kuulkaa ei, suomalaisten puolueiden tehtävä onkin ensisijaisesti huolehtia ulkomaalaisista, hänet olisi naurettu suohon.

Ajat muuttuvat. Kansalaisten turvallisuuden ja hyvinvoinnin lisäämisen sijaan vasemmistopuolueet puhuvat mieluummin ihmisoikeuksista. Niiden ongelma on kuitenkin siinä, että ne ovat abstrakteja, kunnes ne konkretisoidaan jossakin – ja se yleensä maksaa rahaa.

Jos rahaa pannaan jonnekin, sitä ei voi enää panna jonnekin muualle. On tehtävä valinta, priorisoitava.

Tämä hallitus, kuten edeltäjänsäkin, on tehnyt valintansa. Valinta ei ole solidaarinen eikä se ole oikeudenmukainen, se on utopistinen.

Hallitus ei aio rajoittaa maahanmuuttoa tai puuttua maamme houkutustekijöihin eli siihen, että kuka tahansa voi tulla nauttimaan Suomen hyvistä asioista, meidän kustannuksellamme. Päinvastoin.

Hallitukselle jokainen, joka onnistuu pääsemään, keinolla millä hyvänsä, maamme rajojen sisäpuolelle, muuttuu velvollisuudeksemme.

Hallitus ei kykene vastaamaan kysymykseen, milloin velvollisuutemme loppuu. Onko kyse ihmisten lukumääristä, heihin kuluvista kustannuksista, kestävyysvajeesta vai mistä?

Yli puolentoista miljardin kehitysapu tai kolme miljardia maahanmuuton kuluihin ei lisää globaalia kestävää hyvinvointia, mutta paperilla se näyttää hyvältä. Tai huonolta, riippuen mistä päin katsoo.

Hallitusta ei kiinnosta, että rahaa annetaan maille, jotka eivät huolehdi tasa-arvosta, ihmisoikeuksista tai jotka eivät edes ota vastaan kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneita omia kansalaisiaan tai rikollisia. Hallitusta ei kiinnosta, että Suomeen saavutaan väärin keinoin, haetaan perusteettomasti turvapaikkaa, ei lähdetä maasta, vaikka ei saada lupaa jäädä, käytetään hyväksi järjestelmäämme.

Hallitusta ei haittaa, että se tuottaa maahan lisää huono-osaisuutta ja turvattomuutta, ja kutsuu sitä kansainvälisyydeksi, globaaliksi vastuuksi tai ihmisoikeuksiksi. 

Niin kauan kuin tämä hallitus on voimissaan, minä ja puolueeni kerromme, kuinka monta leipäjonon asiakasta, kuinka monta vailla hoitoa olevaa vanhusta, kuinka monta syrjäytynyttä nuorta, kuinka monta ammattikoulun opettajaa, kuinka monta pienituloista eläkeläistä sillä rahalla autettaisiin, jonka te haluatte panna muualle kuin Suomen ja suomalaisten hyväksi, pois sieltä, johon teillä, Suomen hallitus, on oikeasti moraalinen velvollisuus.

Asioita ei tarvitse panna vastakkain. Ne nimittäin ovat vastakkain. Te voitte jatkossakin kutsua sitä vääristyneeksi ihmiskuvaksi ja seurata gallupeista, mitä mieltä kansalaiset ovat. Me kutsumme sitä oikeudenmukaisuudeksi ja moraaliseksi velvollisuudeksemme Suomen kansalaisia kohtaan.