valtio

Elintaso, jota emme ansaitse

/ Riikka / 18 kommenttia

Syliimme kaatui erittäin huonossa kunnossa oleva julkinen talous, jonka kohentamiseksi edellinen hallitus ei tehnyt mitään. Päinvastoin, se lisäsi menoja kaikissa kuviteltavissa olevissa asioissa, velaksi tietenkin. Kaikkein karmeinta kuunneltavaa täysistuntosalissa tällä hetkellä on se, kun nämä samat velkapuolueet, demarit, keskusta ja muut, nyt oppositiossa syyttävät tätä hallitusta siitä, että velka kasvaa. Ne tekevät tämän silmiäkään räpäyttämättä, täysin omalle huiputukselleen paatuneina, jopa samassa puheenvuorossa, jossa ne kritisoivat tämän hallituksen leikkauksia ja säästöjä. Niitä ne kutsuvat massiivisiksi, historiallisen suuriksi tai ennen näkemättömiksi.

Samaan aikaan hallitus siis säästää liikaa, mutta ottaa myös velkaa liikaa. Tätä väitettä oppositio huutaa päivästä toiseen siinä ministeriaition edessä. Nämä juuri vastuussa olleet, velasta tuon taivaallista välittäneet, puolueet. Kyllä, se on raskasta. Ei siksi, että politiikka yllättäisi. Politiikka on raskasta; kyllä me sen kestämme. Vaan siksi, että tuo ihmisten huijaaminen tekee surulliseksi ja entistä huolestuneemmaksi siitä, mitä tälle maalle tapahtuu. Jos nämä puolueet pääsevät takaisin hallitusvaltaan, ne mitätöivät kaikki ne toimet, joita me vaivalla teemme, peruuttavat säästöt, lisäävät menoja, nostavat veroja, palaavat perusasiakeskeisestä politiikasta haihattelukeskeiseen.

Epäsuosittua taloudenhoitoa

Talouden korjaaminen ei ole helppoa. Sitä yrittämällä ei saa paljon ystäviä eikä suosiota. Moni päätös on vaikea ja vaatii kanttia ja uskallusta. Olemme päivästä toiseen moukaroitavana, kun jokainen verorahasta toimintansa kustantava taho vuorollaan melskaa – ja uskokaa pois, niitä on tässä maassa paljon, todella paljon – ja oppositio, jonka mukaan koko kansa on yhtäkkiä haavoittuvaa ja huono-osaista, värittää tarinoitaan tuhoutuvasta maasta, kun kolmelta prosentilta väestöstä leikataan sosiaalietuuksista yli 10 prosenttia.

Opposition kuuluu haastaa ja haukkua, niin mekin teimme. Kunpa siinä olisi edes hiven johdonmukaisuutta ja ripaus nöyryyttä näiden heidän itse aiheuttamiensa ongelmien edessä. Perussuomalaiset siivoaa toisten sotkuja.

Tilanne vaatii kovia toimia

Olen ottanut valtion rahakirstun suojaamisen vakavasti, monien mukaan liian vakavasti. Ei nyt ihan niin paljon pitäisi pingottaa, ei kuulemma pitäisi olla kamreerimainen. Surkuhupaisinta on, että tällaista toimintatapaa – mielestäni ainoaa oikeaa – kutsutaan helpoimman kautta, oikeistolaiseksi tai ”kokoomuksesta oikealta ohi”. Se, että haluaa suojata ja vaalia veronmaksajan rahoja ja kontrolloida niiden mielivaltaista hassaamista sinne ja tänne, ei ole oikeistolaista. Se ei toki missään nimessä ole vasemmistolaistakaan. Se on kuitenkin sitä, mitä jokaiselta valtiovarainministeriltä kuuluisi odottaa. Mutta politiikka turmelee. Äänestäjät haluavat tervettä taloudenpitoa, mutta liian usein vain siihen saakka, kun he itse joutuvat luopumaan jostakin. Siksi poliitikot eivät uskalla riskeerata suosiotaan ja tehdä vaikeita päätöksiä. Tosiasia kuitenkin on, että olemme eläneet yli varojemme liian pitkään, ja tottuneet elintasoon, jota emme ansaitse. Pää tulee vetävän käteen.

Jos rahaa jaetaan hallituksessa poliittisten erimielisyyksien ja ristiriitojen ratkaisemiseen, ollaan jo hakoteillä. Omiin lempihankkeisiin budjettikirjausten vaatiminen siksi, että voisi hyväksyä jotakin muuta, esimerkiksi ideologialtaan itselleen epämieluista, on politiikan peruskauraa, mutta näen siitä punaista. Kansalaiset, veronmaksajat, äänestäjät, he ansaitsevat parempaa. He ansaitsevat poliitikkoja ja puolueita, joilla on kirkkaana mielessä se, kenen mandaatilla päätöksiä tehdään ja mitä niillä tavoitellaan. Tätä kallisarvoista rahaa pitää käyttää taiten ja varovaisuudella; se ei ole valtion, vielä vähemmän meidän poliitikkojen, se on veronmaksajien rahaa. Rahakirjausten osoittaminen jonnekin siksi, että haluaa osoittaa asian tärkeäksi tai jopa näpäyttää muita poliittisia ryhmiä, täysin riippumatta siitä, kanavoituuko raha mihinkään muuhun kuin rakenteisiin, hallintoon ja uusiin pilipalihankkeisiin vaikuttavuuden sijaan, on osoitus mielen ja poliittisen idean tyhjyydestä sekä esimerkki korruptiosta, joka ei käytännössä koskaan paljastu, muille kuin politiikassa itse toimiville.

Halveksi rahaa tuhlaavia ruhtinaita

Tällainen puhe puolueen puheenjohtajalta ja ministeriltä voi olla idealismia, kuvitelmaa politiikan kylmällä näyttämöllä, mutta olen täysin tosissani. Firenzeläisdiplomaatti, politiikan filosofi Niccolo Macchiavellin tavoin, itsekkäitä ja vallasta hullaantuneita ruhtinaita saa ja pitää halveksia, samaan aikaan kun tunnistaa politiikan kyynisen, korruptoituneen ja viekkaan luonteen ja osaa toimia siinä – samalla tavoitellen itselleen ja joukoilleen korkeampaa moraalia. Kyllä, perussuomalaiset on erilainen puolue. Toivottavasti muustakin syystä kuin siksi, ettei se ole vielä ehtinyt kokemattomuuttaan ja lyhytikäisyyttään paatua. Älkäämme kuplautuko, älkäämme muuttuko standardipuolueeksi!

Herätä joka aamu itsesi sanomalla peilikuvallesi, sinä olet täällä isänmaata palvelemassa. Älä kysy, miten sinä ja ihanteesi voisitte hyötyä veronmaksajasta. Kysy, miten veronmaksaja voisi hyötyä sinusta ja ihanteistasi.

Kuka pärjää, kun talous ajaa seinään?

Vahva ja terve valtiontalous on köyhän paras turva. Tämä ei ole paternalismia eikä populismia vaan yksinkertaisesti totta. Paremmin toimeentulevat ja hyväosaiset pärjäävät aina. Kyllä heitäkin ottaa pattiin se, että verorahoille ei saa enää vastinetta, ja että kaikesta joutuu maksamaan kahteen otteeseen, ensin verona ja sitten palveluiden maksuina, ja että yhteiskunnan turvalliset perusinstituutiot, kuten koululaitos, saatetaan niin rappiolle, että on pakko tehdä toisenlaisia ratkaisuja, sellaisia ratkaisuja, jotka ovat yleensä mahdollisia vain parempiosaisille. Mutta vaikka hekin ovat tyytymättömiä, he pärjäävät kyllä. He pärjäävät, kun velkasuhde ylittää 80 prosenttia tai 100 prosenttia. He pärjäävät, kun palveluita on pakko supistaa. He pärjäävät, kun etuustasoihin ei ole enää varaa eikä todellakaan puhuta muutaman euron leikkauksista. He pärjäävät, kun hyvinvointijärjestelmältä yksinkertaisesti loppuvat rahat.

Sen sijaan pienituloiset, ne, jotka eivät voi valita, jotka eivät voi muuttaa paremmalle alueelle, valita lapselleen koulua, käyttää yksityisiä lääkäripalveluita tai puolustaa oikeuksiaan järjestelmässä, ne, jotka tarvitsevat verorahoitteisia palveluita ja etuja, ne, jotka jäävät roikkumaan jäljellä oleviin turvaverkkoihin – nämä ihmiset eivät selviä, kun julkinen talous ajaa seinään, kun rahat loppuvat, kun pakkosopeuttaminen alkaa, kun hyvinvointiyhteiskunta murtuu. Meidän taloutemme ei ole pohjoismainen, meidän taloutemme ei ole hyvinvointiyhteiskunnan talous. Puheemme vielä ovat. Jaksamme vaatia lisää, uskomme itsestämme liikoja, haluamme pitää kiinni kaikesta saavutetusta. Mutta, tosiasiaa on: Emme kykene oikeasti ylläpitämään tällaista järjestelmää. Siksi velkaannumme kovaa vauhtia.

Tämä ei ole liioittelua. Emme ole akuutissa velka- tai rahoituskriisissä eikä meitä heti huomenna uhkaa mikään, mutta hyvät ihmiset, lapsiamme ja heidän lapsiaan uhkaa. Katsokaa järjestelmämme jatkuvaa, rakenteellista epätasapainoa. Velkamme vain kasvaa, alijäämät syvenevät, ja samaan aikaan edes peruspalvelut sosiaali- ja terveydenhuollossa eivät toimi. Emme voi jatkaa näin. Himoverottaminen ei ongelmaa korjaa. Meillä ei ole maksajia, meillä ei ole rahaa. Kasvu on kitukasvuista, paperinpyörittämisellä ei synny vaurautta, vientiä eikä innovaatioita, uusia nokioita ei ole näköpiirissä, haihattelu ei tuota kuin sosialismin asiantuntemusta. Ja mikä entistä kauheampaa, nuo PISA-tulokset – ne viestivät tulevaisuuden yhä pahemmista ongelmista. Nämä lapset ja nuoret ovat kohta vastuussa yhteiskunnan pyörittämisestä ja veronmaksusta. Ja he eivät osaa lukea tai laskea riittävästi!

Ylipaisunut sosiaalivaltio

Ei, me emme tarvitse saavutettavampia Kelan palveluita ja helpompia tapoja kuitata tilille toimeentulotukea, me tarvitsemme rotia, järjestystä, vaatimuksia ja velvollisuuksia. Tämä ei ole kylmää eikä epäempaattista. Tämä on mitä suuremmassa määrin sen ymmärtämistä, miten ihmisten kannattaa toimia, miten yhteiskuntia kannattaa rakentaa, mikä on inhimillisessä elämässä välttämätöntä.

Julkisen talouden 15 vuotta heikennetty tila on kaikkien ymmärrettävä. Ymmärryksen ei pitäisi riippua poliittisen ideologian suunnasta tai taloustieteellisestä osaamisesta. Suomella ei mene hyvin, ja se käy ongelmaksi erityisesti aivan tavallisille ihmisille. Niille, joita tämänhetkinen vasemmalle salissa sijoittunut oppositio sanoo puolustavansa kritisoidessaan joka ikistä hallituksen leikkausta ja korjaustoimea. Eivätkö he ymmärrä vai eivätkö he välitä? Kun homma ajaa seinään, ei puhuta enää muutaman euron etuusleikkauksista tai siitä, että joku kulttuurikerho ei saa rahaa kevätkokoukseensa; sitten rytisee.

Sosiaalivaltio on ylipaisunut, ja meidän on saatava menoja alas. Työmarkkinoiden ulkopuolella on liikaa työikäisiä ihmisiä. Vanhusväestö kasvaa, uusia veronmaksajia ei synny eikä saapujista ole kuin keskimäärin saamapuolelle, mantroista huolimatta. Käytämme aikaamme ja energiaamme väärin. Suomalaiset eivät suinkaan kaikki ole haavoittuvassa asemassa olevia autettavia. Me olemme – ainakin olleet – toimelias, rohkea, ahkera kansa, joka on selvinnyt monesta pahasta paikasta. Tällaiset uudistukset, joita hallitus ajaa, on tehty naapurimaissamme vuosia tai vuosikymmeniä sitten. Niillä meneekin aivan eri tavalla kuin meillä.

Mistä hyvinvointi syntyy?

Sosialistisessa ajatusmaailmassa maamme hyvinvointi kasvaa sosiaalietuuksien maksatuspäivänä. Näinhän ei ole. Suomen hyvinvointi ei kasva sen enempää sinä päivänä, kun paperitehdas pistää palkkansa maksuun.

Hyvinvointi kasvaa tekemällä enemmän työtä, enemmän hoitotyötä, viljelytyötä, metallityötä, poliisityötä. Mitä enemmän maassamme tehdään työtä, sitä enemmän meillä on kulutettavaa hyvinvointia. Enemmän hoitoa tarjolla, enemmän ruokaa syötäväksi, enemmän teollisuustuotteita vietäväksi ja enemmän turvallisuutta nautittavaksi. Siksi politiikan ytimessä pitää olla työnteon, työntekijöiden ja työpaikkojen kasvattaminen. Sosiaaliturvaa kasvattamalla ei hyvinvointi lisäänny kuin ainoastaan sosialistisissa saduissa.

(Osa puheenvuorosta perussuomalaisten puoluevaltuustossa 16. joulukuuta 2023.)

Arvonpalautus amiksiin ja suomalaiset töihin

/ Riikka / 3 kommenttia
30.10.2021 Rauma. Kuva: Matti Matikainen

Kuten lehdistä päivittäin saamme lukea, työvoimapula on huutava. Muut puolueet kilpailevat lähinnä siitä, onko ongelmaan ratkaisu paljon maahanmuuttoa vai todella paljon maahanmuuttoa.

Lainkaan ammattilaisia kaipaavien yritysten ahdinkoa vähättelemättä totean, että näitä asioita ei lopulta maahanmuutolla ratkaista.

Työmarkkinoiden ja koulutuksen ongelmat voidaan ratkaista ainoastaan kotimaassa.

Ammatillisissa oppilaitoksissa opiskelee suuri joukko nuoria, joiden työpanokselle ei ole kysyntää ja heidän on vaikea päästä edes työharjoitteluun. Monet kikkailevat koulun läpi saamatta lainkaan riittävästi lähiopetusta tai ohjausta. Peruskouluista poistuu nuoria, joita ei olisi saanut päästää ysiltä pois. Heillä ei välttämättä ole edes riittävää luku- ja kirjoitustaitoa, monenlaisista elämänhallinnan taidoista puhumattakaan.

Peruskoulun ongelmat siirtyvät toiselle asteelle. Ammattikoulutuksen keskeyttämiseen hallituksen ideologinen ”pakko-opetus” eli oppivelvollisuuden pidentäminen ei ole ratkaisu vaan peitepuikko.

Ammatillinen koulutus ja duunarialat tarvitsevat arvonpalautuksen, ja se edellyttää myös peruskoulun korjaamista. Ammatillisista oppilaitoksista pitää valmistua osaavia nuoria yritysten tarpeisiin. Melkein 70 prosenttia opiskelijoista on viime vuosina ollut aikuisia, ja yhä suurempi osa koulujen energiasta menee kotouttamiseen ja maahanmuuttajakoulutuksiin.

Samaan aikaan kohtaanto-ongelma on valtaisa. On sekä paljon työnhakijoita että paljon työpaikkoja. Liian monella suomalaisella ei ole minkäänlaista positiivista näkymää työuralle. Erityisesti se, että nuori nainen kokee tulevaisuutensa uran ja elannon epävarmaksi, heikentää haaveita myös perheenperustamisesta. Samaan aikaan sosiaaliturva kilpailee voimakkaasti matalan palkan kanssa, etenkin kalliin asumisen alueilla. Työ ei todellakaan aina kannata, vaikka juhlapuheissa sitä jaksetaan hokea.

Työn kannustinongelmia ei korjata maahanmuutolla. Maahanmuuttajat kohtaavat aivan samat rakenteet vakiinnutettuaan oleskelunsa Suomessa. Huudetaanko sitten avuksi taas lisää maahanmuuttoa?

On valtiovallan vastuulla, että maassa suoritetaan sellaista koulutuspolitiikkaa, että oikeilla aloilla ja mieluiten oikeissa paikoissa on oikea määrä valmistuneita, tutkinnon suorittaneita tai muuten osaavia ihmisiä.

Olen kyllästynyt kuulemaan, kuinka melkein kaikista pitää tulla korkeasti koulutettuja (paitsi ilmeisesti niistä maahanmuuttajista, joita halutaan matalapalkka-aloille). Ei tule eikä tarvitse tulla.

Meillä on tarvetta ammattiosaajille. Nuoren pitää saada osaaminen, jolla hän voi siirtyä työmarkkinoille. Kun yliopistolainen vielä lukee viimeisiä yhteiskuntatieteellisen kursseja ja miettii, pääseekö töihin ennen 30-vuotispäiväänsä, amiksen käynyt voisi maksaa jo asuntolainaa ja olla alansa ammattilainen. Valtion ahne verokarhukin kiittää.

Valtiolla pitää koulutuksen keskeisimpänä maksumiehenä olla ohjaavampi rooli koulutuksen suuntaamisessa alojen ja alueiden suhteen, koska valtio vastaa myös koulutustuotoksen seurauksista. Tämä edellyttää tiiviissä vuorovaikutuksessa elinkeinoelämän ja oppilaitosten alueilla paikallisten yritysten kanssa tapahtuvaa kanssakäymistä.

Jo peruskoulussa oppilaanohjauksen pitäisi olla selvästi konkreettisempaa. Nuori, joka suunnittelee, mille alalle kouluttautuu, hyötyisi tiedosta, mikä on kannattavaa, mistä on saatavilla mahdollisimman vakaa työura, osaamista vastaavalla palkalla. Järkivalinnat palkitsevat lopulta paitsi niiden tekijän myös korkeampaa työllisyyttä tavoittelevan kansakunnan.

(Kolumni on julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa 1.11.)

Onko jo toivotonta? Työllisyys, työttömyys ja kestävyysvaje

/ Riikka / Jätä kommentti

Demografisia ja kestävyysvajetta kuvaavia lukuja voidaan esittää monenlaisia. Yksi pysäyttävimmistä on 43 prosenttia. Se kertoo sen osuuden ihmisistä, jotka ylipäätänsä käyvät töissä. 57 prosenttia maassa asuvista siis on joko lapsia, vanhuksia tai muuten työmarkkinoiden ulkopuolella.

Läheskään koko ongelmaa ei selitä ikääntyminen ja ikäluokkien pieneneminen. Kaiken lisäksi tuo epäedullisen huoltosuhteen ongelma on seuraavien 10–15 vuoden aikana itse itsensä korjaava, sillä ikääntyneiden määrä Suomessa kasvaa enää yli 75-vuotiaiden keskuudessa.

Toisaalta yleisin keskustelussa käytetty muuttuja eli työllisyysaste ei ole kovin hyvä kuvaaja, sillä se on aivan liian positiivinen, mikäli meitä kiinnostaa työllisyyden kokonaiskuva ja julkisen talouden tasapaino. Työllisyysaste nimittäin kuvaa nuppilukua niistä ihmisistä, jotka tarkasteluajalla ovat edes piipahtaneet työssä, vaikka muutaman tunnin. Työllisyysaste ei kuvaa hyvinvointia, ei työn määrää eikä kokonaistuotosta. Sen arvoon ja toiveisiin kuitenkin politiikassa jatkuvasti viitataan.

Työllisyysasteen nousu toimii politiikassa toiveiden tynnyrinä ja sen juuttunut luonne kannustaa kriisipuheeseen.

Tosiasiassa paljon työllisyysasteen lukemia oleellisempaa olisi tarkastella valtion tulojen ja menojen kokonaisuutta, sitä, millaisia töitä ihmisillä on ja mihin uudet työpaikat syntyvät, kuinka usein ihmiset käyvät töissä, ketkä ovat uusia työllistyjiä ja tulevatko työlliset palkallaan toimeen vai tarvitsevatko sosiaaliturvaa.

Työllisyysaste on myös siitä ongelmallinen, että sitä on varsin helppo keinotekoisesti nostaa, rahalla, kuten Marinin hallitus on pyrkinyt ja pyrkii tekemään. Mikäli erilaisiin tukitoimiin pumpataan yhä enemmän verorahaa, työllisyysaste nousee, ainakin siksi aikaa, kun työttömät pysyvät tuettuina. Muiden pohjoismaiden korkeampaa työllisyysastetta selittää nimenomaan suurempi julkinen työllistäminen ja palkkatuki, Suomea korkeamman osa-aikatyön osuuden ohella.

Toisaalta työllisyysaste kehittyy positiivisesti myös ilman rahan pumppaamista, nimittäin silloin, kun pitkäaikaistyöttömiä eläköityy tai kun työllisten kokonaismäärä laskee eli kun väestö vanhenee. Juuri näin Suomessa on tapahtunut.

Kolmas työllisyysastetta turhan positiivisesti nostanut seikka liittyy osa-aikatyöhön. Työllisten lukumäärä on kasvanut kymmenen vuoden aikana lähes 50-prosenttisesti osa-aikatyön takia. Tehdyt työtunnit eli kokonaistuotoksen määrä ovat lisääntynet paljon hitaammin. Tehtyjen työtuntien määrä per työllinen on laskenut. Osa-aikatyö saattaa toki liittyä myös monien kaipaamiin joustoihin. Silloin sen tulisi kuitenkin olla vapaaehtoista. Valitettavasti näin ei usein olen – ja siitä lisää kohta.  

Vaikka Suomen työllisyysaste on siis pohjoismaiden matalin ja työttömyys korkeinta, on Suomen tilanne tosiasiassa vielä huolestuttavampi kuin eksakti työllisyysaste antaisi ymmärtää.

Työllisyysasteen noston tarve on kuitenkin kaikkien yhdessä jakama tavoite. Näin kuuluu ollakin, mutta tähänkin kaivattaisiin hieman realismia. Nyt kun valtiovarainministeriö on avoimesti kritisoinut kehysriihen työllisyyspäätöksiä, monet ovat ymmärtäneet, että kaikki työllisyys ei ole yhtä hyvää työllisyyttä. Sosiaalipoliittiset toimet ovat usein perusteltuja, varsinkin inhimillisistä syistä, mutta ne eivät ole sitä automaattisesti – eikä niiden voi väittää olevan varsinaisia työllisyystoimia eikä varsinkaan parantavan julkista taloutta tai kestävyysvajetta. Tässä siis Marinin vasemmistohallitus menee selvästi vikaan. Rahaa se osaa jakaa – ja myös huolehtia siitä, että autettavien määrä ei ainakaan vähene – mutta muut toimet ovat vaikeampia.

Hallitus julistaa siis päätösperustaisista paikoistaan, mutta ei paljon uskottavammin mene aina sen ulkopuolellakaan. Esimerkiksi kokoomus kertoo päivittäin tavoitteestaan saavuttaa 80 prosentin työllisyysaste. Onko kunnianhimo hyvästä? Ehkä, mutta vielä parempi olisi ymmärtää esteet tuon tavoitteen tiellä.

Työllisyyden tavoitetasot ovat tänä päivänä korkeampia kuin toteutunut työllisyys oli edes 1980-luvun suhdannehuipussa. Tuolloin muutaman vuoden ajan oli tilanne, joka muistutti täystyöllisyyttä. Työttömyys oli vain noin 4 prosenttia ja työllisyysaste korkeimmillaan, 75 prosenttia. Tuolloin kuitenkin maamme oli hyvin erilainen kuin nyt. Yhtäältä tarjolla oli edelleen paljon matalan kynnyksen ja alemman keskiluokan työpaikkoja sekä esimerkiksi teollisuutta. Toisaalta maassa ei ollut työllisyydeltään sitkeästi kantaväestöä alhaisempaa ulkomaalais- ja maahanmuuttajataustaista väestöä.

Suomessa on työttömiä työnhakijoita ja työvoimahallinnon palveluiden piirissä tällä hetkellä noin puoli miljoonaa. Sen lisäksi työikäisistä ennenaikaisesti eläköityneitä on noin 200 000. Heissä on paljon mielenterveyspotilaita ja nuoria, alle 35-vuotiaita. Sitkeästi työttömiksi arvioitujen määrä on 162 000 henkilöä. Heidän työllistymistodennäköisyytensä on alle 20 prosenttia ja heikoimmillaan alle 10 prosenttia eli olematon.

Näiden lisäksi työssä – eli työllisten joukossa eli työllisyysastetta nostamassa – on noin 178 000 ihmistä, jotka ovat alityöllistettyjä eli vastentahtoisesti osa-aikatyöllisiä. He haluaisivat tehdä enemmän tunteja, mutta niitä ei ole tarjolla. He todennäköisesti eivät tule toimeen palkallaan vaan tarvitsevat sosiaaliturvaa palkanpuutetta korvaamaan. Sama koskee kokoaikaisia matalapalkkasektoreiden työntekijöitä, etenkin kalliin asumisen alueilla.

Kun katsotaan työmarkkinoille saapuvia eli koulutuksessa olevia nuoria, havaitaan vielä, edellä luettelemieni ryhmien lisäksi, että ammatillisissa oppilaitoksissa on suuri joukko nuoria, joiden työpanokselle ei ole kysyntää ja heidän on vaikea päästä edes työharjoitteluun.

Kaikissa mainitsemissani ryhmissä vieraskieliset ovat merkittävästi yliedustettuja heidän väestöosuuteensa nähden. Kantaväestön ja kaikkien vieraskielisten työllisyysasteissa on noin kymmenen prosenttiyksikön ero, mutta tällainen tarkastelu jättää huomiotta sen, että vieraskielisten ryhmän sisällä on hyvin erilaisia ryhmiä, kuten olen usein kuvannut.

Joka tapauksessa, edellä luettelemistani ryhmistä syntyy valtava reservi. Osan työllisyysmahdollisuudet ovat toki olemattomat, mutta osan eivät. Kaikkien työllistämisen pehmeiden keinojen pitäisi keskittyä näiden ihmisten, etenkin nuorten, työmarkkinoille saamiseen, mutta samaan aikaan on ymmärrettävä työllistämisen kustannukset. Mikäli oikeaa työllistymistä ei synny, kuinka paljon tukitoimet saavat maksaa? Hallitus pohtii mitättömän vähän tällaisia seikkoja.

Tukitoimia parempi ja kestävämpi vaihtoehto on tietysti oikeiden työpaikkojen syntyminen, mieluiten yksityiselle sektorille. Tämä edellyttää taloudellista kasvua ja järkevää yritys-, vero-, ilmasto-, koulutus- ym. politiikkaa.

Samalla olisi huolehdittava ennaltaehkäisytoimena myös siitä, että lisää heikon työmarkkina-aseman omaavia henkilöitä ei maahan tulisi – eli siis on tehtävä rajoittavaa maahanmuuttopolitiikkaa. Tiukka ja valikoiva maahanmuuttopolitiikka on kaikkien virallisten lukujen valossa merkittävä työllisyystoimi, jolla on siten selvä vaikutuksensa julkisen talouden tilaan.

Kun koittaa taas vapaus

/ Riikka / 3 kommenttia

Meneillään oleva koronapandemia on osoittanut virheitä, huolimattomuutta, valmistautumattomuutta ja vahinkoja monella eri tasolla. Se on osoittanut, kuinka pysyviksi ja peruuttamattomiksi monet pienestä alkaneet prosessit ovat vuosien varrella muodostuneet. Se on osoittanut, miten vaikeaa stabiilien, avoimien ja yksityiskohtaisista hallinnollisista rakenteista muodostuvien yhteiskuntien on siirtyä tilaan, jossa on paljon epävarmuutta, jossa vaaditaan nopeita päätöksiä puutteellisen informaation varassa ja jossa on välttämätöntä, että täytäntöönpano toimii, informaatio kulkee ja jollakin tai joillakuilla on kokonaisvastuu tilanteesta.

Koronapandemia on osoittanut, miten eri maat toimivat elämän ja kuoleman kysymyksissä, joihin liittyy myös merkittävällä tavalla raha.

Virussota ja kilpailu suojavälineistä

Pandemia on korostanut myös kansainvälisen järjestelmän ongelmia. Aina valtioiden väliseen toimintaan liittyy lukuisia luontaisia epävarmuustekijöitä ja sitkeitä heikkouksia, jossakin päin maailmaa enemmän, jossakin vähemmän, mutta nyt, poikkeusoloissa, nämä ovat muuttuneet erityisen näkyviksi, kärjistyneiksi, konkreettisiksi, elämän ja kuoleman kysymyksiksi jopa täällä, maissa, joissa kuolema ei vuosikymmeniin ole ollut kuin yksityistä.

Ehkä kouriintuntuvimmin asia on näkynyt suojavälineiden kohdalla. Nuo välttämättömät pienet tarvikkeet ovat muuttuneet vuonna 2020 kuin kullaksi, arvokkaaksi, kilpailluksi, väärennetyksi, politisoiduksi resurssiksi. Omat kansalliset tapahtumamme suoravarusteisiin liittyen ovat muistuttaneet paikoin dekkaria, paikoin kuivaa hallinnollista vuosikertomusta: juonenkäänteitä, salailua, epäonnistuneita kauppoja, rikoksia ja kerta kerran jälkeen sitä, että kukaan tai mikään ei ole vastuussa ja oikeastaan kaikki onkin ihan hyvin. Jos ei ole, tehdään selvitys. Tarkastellaan.

Kaikesta huolimatta näytämme kuitenkin pärjäävän – ainakin verrattuna moniin muihin maihin, erityisesti länsinaapuriimme Ruotsiin, jonka voittaminen tavallisesti sallitaan isänmaalliseksi tunteeksi.

Tiedämme, että Ruotsissa suojavarusteongelma on paljon suurempi. Ruotsissa omavaraisuus on paljon heikompaa. Ruotsin huoltovarmuus on karmean surkeaa.

Hallitus onkin sinnikkäästi jaksanut käyttää puolustuksenaan sitä, että verrattuna muihin maihin tai kansainvälisesti katsoen Suomi on hyvin varautunut. En tiedä, miten kestävä ajatus tämä on, edes siinä tapauksessa, että se pitäisi paikkansa.

Suomi yleensä keikkuu monenlaisissa kehitystä mittaavissa tutkimuksissa kärkipaikoilla. Olen tottunut ajattelemaan, monien muiden tavoin, että Suomi on hyvä maa, paras maa, toimiva, hallittu, aikaansaava – ja sen hallinto rehellistä, luotettavaa ja toiminta ennakoitavaa.

Virheet, oppiminen ja päämäärän muuttaminen

Ehkä tällainen kriisi tarvittiinkin, paitsi pudottamaan meidät maan pinnalle, myös vaatimaan suurempia muutoksia. Laajoja, perinpohjaisia muutoksia toimintaamme ja tapaamme ajatella. Sellaisia muutoksia, joista nyt sanotaan, että ne ovat mahdottomia, yliampuvia, mutta joita kohti tiedämme olevan mahdollista kulkea, mikäli teemme vähitellen pieniä askeleita oikeaan suuntaan, kohti päämäärää.

Mutta tämä edellyttää, että virheistä todella halutaan oppia. Että ne tunnustetaan, myönnetään, ymmärretään vastuu, väärinarviointi, surkeat valinnat, epätarkasti muotoillut tavoitteet, ymmärtämättömyys valinnan seurauksista, jopa piittaamattomuus niiden seurauksista.

Oppiminen vaatii myös sen ymmärtämistä, että meidän on kyettävä panemaan asiat tärkeysjärjestykseen, lopetettava kumartamasta kaikkea kulloinkin hyväksi uskottua ja keskityttävä tosiasioihin, silloinkin kun ne eivät sovi suosituimpaan tarinaamme.

Oppimiseen ei riitä se, että viestinnällisistä syistä toteaa kerran viikossa kameroiden edessä, että virheitä on tehty ja yritämme parhaamme. Se on pelkkää hokemaa, tyhjää poliittista puhetta, jonka tarkoitus on vain saada sanojan osaksi armollisuutta ja ymmärtämystä, silloinkin kun sitä ei ole vähääkään ansainnut. Poliittisen toimijan, ihmisen, virheiden myöntäminen on vain silloin aitoa, kun hän oikeasti aikoo seuraavaksi tehdä asiat toisin.

Koronakriisi on osoittanut, että sinisilmäinen suvaitsevaisuus ja luottamus kansainvälisiin instituutioihin on entistäkin turmiollisempaa. Tämä ei koske vain kansainvälisen politiikan ylätasoja ja liturgiaa vaan käytännön elämää, kaupankäyntiä, tuotantoketjuja, työvoimaa, vastuuta ja avunantoa.

Mikäli Suomi on kilpailuttanut normaaliolojen suojavälinehankinnat euroalueelle, kuten pakko on, ja saksalaisfirma on kilpailutuksen voittanut ja ajanut suomalaisfirman pois markkinoilta, seuraukset liittyvät normaalioloissa lähinnä siihen, että suomalaisfirma on ehkä siirtynyt muihin tehtäviin tai jopa lopettanut toimintansa. Joitakin ihmisiä on jäänyt työttömäksi. Verotuloja on jäänyt saamatta. Tätä pidetään normaalina globaalin markkinatalouden oloissa.

Mutta entä kun tulee tositilanne ja kriittisiä suojavälineitä tarvittaisiin? Mitä jos se maa, josta Suomeen suojavälineitä pitäisi tulla, tarvitseekin niitä myös itse? Mitä jos kyseinen valtio ostaa kaikki maassa tuotettavat suojavälineet, hinnalla millä hyvänsä? Mitä jos se jopa määrää, että yksikään firma ei saa myydä tai viedä suojavälineitä ulos maasta?

Silloin se Suomi, joka päätti ostaa saksalaiselta suomalaisen sijaan, jää nuolemaan näppejään. Se ei saa suojavälineitä, joista on yhtäkkiä tullut kriittinen resurssi kansainvälisillä markkinoilla. Koska suojavälineitä on kuitenkin pakko saada, ehkä silloin Suomen yhden instanssin yksi byrokraatti päättääkin ostaa Alibaba-suojaimia suomalaisilta pikkurikollisilta.

Irti kaunosanoista, kohti tosiasioita

Onko järkevää, että tällaisia teollisuudenaloja kilpailutetaan euroalueella? Ei. Se ei ole missään tapauksessa järkevää. Se ei ole järkevää, vaikka se on halvempaa. Se ei ole järkevää, vaikka EU:n omat säännökset kieltävät edellä kuvaamani kaltaiset kieltotoimet.

Hätä ei lue lakia, sanotaan. Nyt on hätä, poikkeusolot. Suurimman osan EU:n ja kansainvälisen järjestelmän kaunosanoista, solidaarisuudesta alkaen, voi panna romukoppaan. Juuri näissä oloissa tulee tarkastella järjestelmän toimivuutta ja sanojen todenperäisyyttä.

Me tiedämme, että impulsiivinen, lyhytjänteinen ihminen haluaa nopeita palkintoja, mahdollisimman vähällä vaivalla. Opetus, mitä sellaiselle luonteelle tapahtuu, verrattuna pitkäjänteiseen, varautuvaan, ahkeraan, tulevaisuutta ajattelevaan luonteeseen, opetetaan jo lastensaduissa. Silti sitä ei hallita edes siellä, missä pitäisi olla teräviä aikuisia.

Globaalit tuotantoketjut, tavaran liikkuminen Kiinasta, työvoiman liikkuminen Ukrainasta, bangladeshilainen mekko, perulaiset mansikat, kenialaiset ruusut, koko globaali vaihdanta ja markkinatalous, eivät ole luonnonlakeja eivätkä ne missään oloissa, siis edes normaalioloissa, ole ongelmattomia. Mutta nyt poikkeusoloissa ne näyttävät irvokkuutensa monin verroin kovemmin. Tämä ei tarkoita, etteikö globaali kauppa ja tuotannon erikoistuminen olisi myös saanut aikaan hyviä asioita ja paljon vaurautta.

Rohkeutta, jossa ei kumise tyhjyys

Toisaalta, kuten sanoin, kriisi mahdollistaa myös sen, että katsomme asiaa uusin silmiin. Tiedämme, että olemme jonkinlaisessa taitekohdassa. Joko jatkamme samalla tavalla, jolloin saamme samanlaisia seurauksia, ainakin seuraavassa kriisissä, tai alamme tehdä muutoksia, ehkä kivuliaitakin, joiden avulla toivomme pääsevämme toisenlaisiin seurauksiin. Muutokset todennäköisesti vaativat valtavaa rohkeutta, paljon suurempaa kuin samassa vanhassa pysytteleminen.

Minä en halua korostaa Suomen tai kansallisvaltion merkitystä ja roolia siksi, että jotenkin erityisesti uskoisin valtion hyvyyteen. Ajatukseni ei ole ideologinen. Eikä valtio ole minulle varsinaisesti mikään arvo, vaikka suomalaisuus onkin.

Näkemykseni on käytännöllinen, pragmaattinen. Mikäli Suomi ei olisi kilpailuttanut suojavälinehankintaa euroalueelle, mikäli maassa olisi vielä teollisuutta, mikäli se olisi kannattavaa suhteessa kiinalaiseen teollisuuteen, mikäli me arvostaisimme omavaraisuutta ja korkeaa huoltovarmuutta myös normaalioloissa emmekä vain poliittisissa puheissa poikkeusoloissa, meillä ei olisi ollut nyt tällaisia ongelmia suojavälineiden kanssa. Olisimme säästäneet ihmishenkiä, kärsimystä, turhia sairastumisia. Olisimme säästyneet farssilta, jossa veronmaksaja kustantaa hämäräheikkien luksusautoja. Me voisimme oikeasti katsoa hoitajiamme silmiin ja sanoa, te teette tärkeää työtä ja haluamme, että ette sairastu.

Suhtaudun samalla tavalla, käytännöllisesti, Euroopan Unioniin ja moniin kansainvälisiin instituutioihin. En vastusta tai kannata niitä erityisesti ideologisista syistä. Mietin niiden käytännön vaikutuksia ja merkitystä. Tietenkään se ei ole aina helppoa. Instituutioiden merkitys ei avaudu helposti, koska niiden mahdollisesti tuottama hyöty tai haitta ei ole suoraviivaista tai välttämättä käsinkosketeltavaa.

Pienemmät ja suuremmat pahat

Siitä huolimatta pyrin välttämään myös onttoja hokemia, kuten että pieni valtio tarvitsee kansainvälisiä instituutioita. Miksi pieni valtio tarvitsisi huonoja ja toimimattomia kansainvälisiä instituutioita yhtään sen enempää kuin kukaan muukaan? Oikeastaan päinvastoin. Pienen valtion pitäisi olla hyvin tarkka, millaisiin instituutioihin se haluaa osallistua ja mitä pitää osaltaan pystyssä, vain siksi, että sen pienen tai mitättömän kansainvälisen painoarvon vuoksi pitää näin tehdä.

Kun Yhdysvaltain presidentti Donald Trump päätti leikata Maailman terveysjärjestön rahoituksen, Suomessa ja muualla täälläpäin huudettiin. Miten järjetöntä, miten kohtuutonta! Miten typerä päätös, jälleen kerran!

Ehkä. Mutta paljon vähemmälle huomiolle jäi asian laajempi sisältö. Se, että Kiina on askel askeleelta ottamassa myös tuon järjestön haltuunsa, kuten YK-järjestelmänkin. Vähä vähältä se siirtää oman taloudellisen mahtinsa mahdollistaman vallan myös poliittiseksi, kansainväliseksi. Kiina ei ole demokratia. Se on diktatuuri, jossa ihmisiä viedään keskitysleireille, eläimiä kidutetaan eikä kenelläkään ole aitoja poliittisia oikeuksia. Maa, joka pysyy pystyssä myöntyväisen kansanluonteen ja kasvavan taloudellisen hyvinvoinnin ja bruttokansantuotteen suomasta armosta.

Tämä ei ole vain käytännöllinen arvio Kiinasta. Se on myös minun arvovalintani. En haluaisi toimia maiden kanssa, jotka tekevät noin. Meillä on omassa naapurissamme yksi iso ja toisinaan arvaamaton möhkäle, jonka kanssa meidän pitää elää. Kiina on onneksi kaukana.

En pidä Trumpista, mutta vielä paljon vähemmän pidän Kiinasta. Trumpin ympärillä on valtava vastaansanojien koneisto, ehkä suurempi kuin missään tai kenenkään muun ympärillä. Se on demokratiaa. Se on sananvapautta. Kiinassa ei ole kumpaakaan. Ja valitettavan vähän sitä on Kiinan suhteen myöskään maan ulkopuolella.  

Meidän ei pitäisi olla Kiinan armoilla missään asiassa. Mutta me olemme, hyvin monessa asiassa.

Yhteisvastuut ja Brysselin korina

Koronapandemia on siis entisestään kärjistänyt myös Yhdysvaltain ja Kiinan välistä kilpailua ja konfliktia. Yhdysvaltoja on totuttu syyttämään joka puolelle tunkeutumisesta, mutta nyt kun se puolestaan vetäytyy, sekin on monien mielestä väärin.

Myös EU:ssa sattuu ja tapahtuu. Finanssikriisin jälkeinen epäluottamus ei ole vielä ehtinyt korjaantua, kun uusi kriisi, sekä terveyden että kysynnän ja tarjonnan taloudellinen kriisi, iskee unioniin. Jakolinjat ovat lähes samat kuin ennenkin.

Kun Saksa ei vienyt suojavälineitä kriisin alkuvaiheessa Italiaan, Kiina vei. Uudessa kyselyssä 54 prosenttia italialaisista nimesi Kiinan ystäväksi ja 45 prosenttia Saksan viholliseksi.

EU:n ja euron puolustajat väittävät, että sisämarkkinat ovat itsessään julkishyödyke eli jokin sellainen hyödyllinen ydinasia, josta täytyy olla valmis maksamaan, miljardeja. Siitä täytyy olla valmis maksamaan Italian, Espanjan ja Ranskan velkoja, huonoa ja holtitonta ja populistista taloudenpitoa, mafian viemiä verorahoja ja yleistä etelälle tyypillisempää lyhytjänteistä hedonismia.  

Yhteisvastuiden lisääminen suoraan sanoen kannustaa jäsenmaita velkaantumaan entisestään muiden kustannuksella. Minkälainen arvounioni kannustaa vastuuttomuuteen ja piittaamattomuuteen?

Tätä on hyvin vaikea perustella pitkäjänteisempään ja tarkempaan taloudenpitoon keskittyneessä pohjoisessa. Eikä sitä yleensä juuri perustellakaan muuta kuin kiistanalaisilla väitteillä negatiivisen todellisesta positiivisuudesta. Kannattaa maksaa, jotta saa. Sama koskee kaikkea muutakin päätösvaltaa, jonka olemme menettäneet, esimerkiksi rajojemme suhteen.

Oman päätösvallan ja autonomian luovuttaminen pois ei ole viisasta missään muussa tilanteessa kuin silloin, kun siitä on enemmän hyötyä kuin niiden säilyttämisestä. Hyöty mitataan kuitenkin konkreettisesti. Pelkkä asian hokeminen tai sen vaihtoehtojen pilkkaaminen eivät todista toiminnan hyödyllisyydestä vaan toimijoiden yksinkertaisuudesta tai kyvyttömyydestä perustella kantaansa uskottavasti. On myös mahdollista, että joku muu hyötyy, mutta et sinä.

Yön vallat, aamun kiuru

Olisi idealistista uskoa, että kriisi itsessään tekee meistä jotenkin viisaampia. Todennäköisempää on, ja tälle viime viikoilta löytyy jo rutkasti todisteitakin, että kriisi antaa röyhkeille yhä terävämmät kyynärpäät ja aina vaativille yhä kovemman äänen. Kun valtio jakaa rahaa, sille on ottajia. Miljardit ovat halpoja, kuten ne ovat silloinkin, kun niitä annetaan maailmalle tai niin sanotulle moraalille. On aivan sama, kutsutaanko poliittista ja taloudellista opportunismia poliittiseksi ja taloudelliseksi opportunismiksi vai vaikkapa yhtenäisyydeksi, velvollisuudeksi ja kriisiolojen poikkeukseksi, sitä se kuitenkin on.

Minä kuitenkin toivon, hieman vaatimattomammin, että me kykenisimme ymmärtämään edes sen, että on olemassa erityisen tärkeitä asioita, kuten terveys ja turvallisuus. Seuraavaksi tärkeintä on muunlainen hyvinvointi, huolehtiminen ja pärjääminen. Kriisi näyttää, että maailma ei olekaan niin globaali kuin sen normaalioloissa väitetään olevan.

Se, miten meille käy, riippuukin asioista täällä paljon lähempänä. Mitä on tehty ja mitä pitäisi tehdä.

Minä toivon, että virheistä oppiminen tarkoittaa myös sitä, että uskallamme siirtää painopistettä maailman heittelevistä tuulista tänne omaan kotimaahamme. Arvostamme omia asioitamme, osaamme panna ne tärkeysjärjestykseen, huolehdimme toinen toisistamme, elämme pitkäjänteisesti ja rehellisesti, lisäämme omavaraisuuttamme ja arvostamme sitä, silloinkin kun se maksaa enemmän.

Poikkeusoloista huolimatta toivotan kaikille erinomaista vappua ja aurinkoista kevään jatkoa.

Haaveilkaamme ajasta, kun koittaa taas vapaus!

***

Puheenvuoro esitetty koronan riivaamana etävappuna 1. toukokuuta 2020 sosiaalisessa mediassa.

Vainoa ja merkkivaatteita

/ Riikka / 9 kommenttia

Jaoin maanantaina Twitterissä monien muiden ohella Ylen uutisen, joka käsitteli Suomesta Ranskaan siirtynyttä afgaania, joka uskoi saavansa Ranskasta paremmin ymmärrystä ja suojaa kuin Suomesta. Moni kommentaattori kiinnitti huomiota nuoren miehen ulkonäköön – Peak Performancen kevyttoppatakki, Louis Vuittonin laukku ja viimeistelty kampaus – ja ihmetteli, miten tämän näköiset nuorukaiset voivat olla hakemassa suojaa ja parempaa elämää. Epäiltiinpä sitäkin, että olisiko taas kerran Ylen toimittajaa huiputettu.

Kuten olettaa saattaa, nämä kommentit saivat puolestaan toisilta kommentaattoreilta huomautuksia siitä, että turvapaikanhakijalla voi ja saa olla vaikka miten hienot vaatteet, asusteet ja puhelin, sillä rikaskin ihminen voi olla vainottu. Oikeus turvapaikkaan ja kansainväliseen suojeluun ei ole sidottu ihmisen tulotasoon tai varallisuuteen.

Itse en ota kantaa jutun nuoren miehen vaatteisiin. Jaoin jutun aivan muunlaisella kärjellä.

Voihan olla niinkin, että miehen peakit ja vuittonit olivat kopiotuotteita ja siten paljon halvempia.

On kuitenkin totta, että nykyajan turvapaikanhakijat näyttävät hyvin erilaisilta kuin menneiden aikojen pakolaiset, niin ulkoisesti kuin usein toiminnaltaankin. Asian huomioiminen on täysin luonnollista – samoin kuin huomion aiheuttamat tunnereaktiot kansalaisissa ja veronmaksajissa. Se, että ärsyyntyy vastaanottokeskuksen ruoasta valittavista ”iPhone-miehistä” tai median turvapaikkamaskoteista merkkivaatteissaan, ei vaadi sysimustaa mieltä.

Haluaisin kuitenkin kiinnittää huomiota keskustelun paljon oleellisempaan seikkaan.

Kansainvälisen suojeluaseman riippumattomuutta ihmisen vaatteista korostaneet kommentaattorit ovat tietysti aivan oikeassa. Oikein muussa he eivät sitten olekaan oikeassa – tai ainakin he ovat äärimmäisen epäloogisia.

Kyseinen nuori mies oli jutun mukaan saanut Ruotsista kymmenen kielteistä turvapaikkapäätöstä. Suomessa hänen tapaustaan ei ymmärtääkseni edes ollut tutkittu, koska hän oli selkeä Dublin-tapaus. Nyt hän oli kuitenkin siirtynyt Ranskaan.

Ruotsi, Euroopan ”humanitaarinen suurvalta”, oli tutkinut ja selvittänyt nuoren miehen tarpeen turvapaikalle. Sitä ei ollut. Ei, vaikka mies oli saanut useamman vuoden hioa kertomustaan ja tehdä uusintahakemuksia. Hän oli varmasti saanut paljon apua erilaisilta kansalaisjärjestöiltä.

Mutta tulos: ei oikeutta turvapaikkaan. Se tarkoittaa, että ei ole kansainvälisen suojelun tarpeessa.

Miksi siis suomalaiset kommentaattorit pitävät tärkeänä huomauttaa, että nuoren miehen kalliit vaatteet ovat epäoleellisia, koska hän on kuitenkin vainottu?  

Ei ole vainottu. Jos olisi vainottu, hän olisi saanut turvapaikan Euroopan humanitaarisesta suurvallasta, Ruotsista. Ruotsin viranomaiset ovat selvittäneet asian ja todenneet, että hän ei ole suojelun tarpeessa.

Eivätkö kommentaattorit luota Ruotsin maahanmuuttoviranomaisiin?

Asetelma on hullunkurinen. Ihminen, joka onnistuu pääsemään maan sisälle ja hakemaan turvapaikkaa, on liberaalin maahanmuuton kannattajien mielestä aina oikeutettu turvapaikkaan, saipa hän sitä virallisesti tai ei.

Kielteinen turvapaikka ei siis osoitakaan, että ihminen ei ole oikeutettu siihen. Mitä kielteinen turvapaikka sitten osoittaa? Että on tapahtunut virhe, joka pitää korjata?

Aika usein juuri niin.

Eikö tämä ole melkoista viranomaistoiminnan ja (tässä tapauksessa Ruotsin) oikeusvaltion kyseenalaistamista?

Monet nykyisen ja aiempien hallitusten toimet, joilla pyritään konkreettisesti madaltamaan eroa laillisesti ja laittomasti maassa oleskelevan välillä, ovat myös esimerkki tästä. Vaikka et saisi jäädä maahan suojeluaseman perusteella, pitää sinulle keksiä jokin muu syy saada jäädä maahan.

Koska – jälleen kerran – kaikkien tietyistä (ikävistä) maista tulevien ihmisten, jotka onnistuvat pääsemään maahan, pitää saada jäädä tänne. Mistä tahansa syystä.

Joskus syy voi olla jopa se, että on vain tyhmää nähdä vaivaa ihmisistä eroon pääsemiseksi.

Miten maahanmuuttokeskustelu voi olla näin kahjoa?

Viime vuoden lopulla ministeri Ohisalo keskeytti kaikki palautukset Irakiin (ei niitä paljon ollutkaan), koska yksi kielteisen turvapaikkapäätöksen saanut ja palautettu oli kuollut. Lähes kansallinen hätätila.

Tapahtuman johdosta käynnistettiin paitsi valtava mediashow myös virallinen koko Migrin turvapaikkaprosesseja käsittelevä selvitys. Tällaisia ovat aiemmatkin hallitukset käynnistäneet, kun on pitänyt osoittaa omille äänestäjille, että Suomikin haluaa olla humanitaarinen suurvalta.

Selvityksestä – kuten kaikista aiemmistakin – kävi ilmi, että suomalaiset maahanmuuttoviranomaiset tekevät hyvää työtä. Virheitä on hyvin vähän, vaikka päätösten määrät ovat henkilöstömäärään nähden valtavia.

(Huomautettakoon, että virheiksi tässä yhteydessä lasketaan vain väärät negatiiviset päätökset – vääriä positiivisia systeemi ei edes tunne. Maahanmuuttopolitiikkaamme leimaa sisäsyntyinen ja tarkoituksellisesti rakennettu alttius tulla vapaaehtoisesti ja jatkuvasti huijatuksi. Se on koko järjestelmän kattava ominaisuus. Niin kauan kuin vääriä positiivisia ei huomioida, on ehkä vaikea saada itsensä motivoituneeksi kauhistelemaan niitä muutamia vääriä negatiivisia.)

Selvityksen hyvä tulos ei kuitenkaan tunnu rauhoittavan liberaalikommentaattoreita. Edes se ei riitä, että kansainvälisen suojelun päätökset on tehty oikein, suomalaisen, eurooppalaisen ja kansainvälisen lain mukaan. Hyvää hallintoa noudattaen. Virheet on korjattu.

Ei, mikään ei riitä. Koska kaikkien pitää saada jäädä! Kielteiset päätökset ovat väärin!

Mikäli ihminen HALUAA saada turvapaikan, mutta ei sitä saa, hän – näiden epäloogisten ihmisten silmissä – on kuitenkin siihen jollakin merkillisellä tavalla oikeutettu. Mikä tuo tapa on, ei ainakaan itselleni ole selvää.

Huomionarvoista on, että juuri tämä sama porukka on yleensä hyvin tarkka siitä – siis muissa asioissa – että kun kaikki on tehty lain ja asetusten mukaan oikein, auktoriteetin nojalla, mitään ongelmaa ei ole.

Tällöin ei auta kenenkään kritisoida epämieluisia päätöksiä tai ratkaisuja, ellei sitten halua kuulla olevansa ”rapauttamassa instituutioita”, ”kyseenalaistamassa asiantuntijoita”, ”halveksimassa viranomaisen/oikeuden päätöksiä” ja niin edelleen.

Miksi he eivät noudata itse omia periaatteitaan? Miksi selvän kielteisen päätöksen saanut afgaani kuitenkin on heidän mielestään vainottu ja keskustelu hänen epäuskottavasta kärsimyksestään panettelua ja vihaa?

Siksi, että näiden ihmisten mukaan ei ole väliä, onko ihminen oikeasti vainottu tai vaarassa ja siten suojelun tarpeessa. Tärkeintä on, että hän voisi olla.

Ja siksi hänenkin pitäisi saada jäädä. Muu olisi väärin.

Jos ei selkeän juridisesti väärin, niin – kyllä nyt aina joku syy keksitään.

Onko järjestelmän hyväksikäyttö mitätön oheisvahinko?

/ Riikka / 7 kommenttia

Pohjoismaat tottuivat roikkumaan erilaisten hyvää elämää mittaavien indeksien ja tutkimusten kärjessä. Olipa kyseessä sukupuolten tasa-arvo, ihmisoikeudet, luottamus valtioon tai koulumenestys, pohjoisen hyvinvointivaltiot olivat kärjessä. Vaikka osa saavutuksista on sittemmin heikentynyt, kuulumme edelleen priimusvaltioiden ryhmään – tiedämme sen itse ja sen tietävät myös monet muut ihmiset, jotka haluaisivat päästä osallisiksi sen onnesta ja autuudesta.

Useissa tutkimuksissa – vaikka tällaisista asioista ei nyky-yhteiskuntatiede juuri olekaan kiinnostunut – on esitetty etnisen, uskonnollisen ja kulttuurisen homogeenisyyden olevan merkittävä tekijä paitsi praktisen hyvinvointivaltion myös yhteisön korkean sisäisen ja eliittiin ja valtioon kohdistuvan luottamuksen takana. Tästä on vastaavasti seurannut taloudellista tasa-arvoa ja pieniä tuloeroja.

Käytäntö vahvistaa asian. Vaikka näkemys vaikuttaa useimpien ihmisten mielestä lähes intuitiivisen selvältä, akateeminen tutkimus on pääasiassa lähestynyt asiaa nurinkurin: tutkimalla mitä etninen ja muunlainen moninaisuus saa aikaan yhteisöjen ja valtioiden tasolla. Vaikka yksittäisissä tutkimuksissa saadaankin keskenään ristiriitaisia tuloksia, voidaan ajatella, että liian suuren erilaisuuden tuottaminen samaan yhteisöön heikentää mm. luottamusta valtioon ja toisiin kansalaisiin sekä vähentää sitä ”liimaa”, joka valtiota ja yhteisöä pitää kasassa.

Hyötyä diversiteetistä toki saattaa myös olla (esimerkiksi lisääntyneitä ”innovaatioita”). Tämä ei valitettavasti hyvinvointivaltiossa korvaa haittoja.

Korkeaan verotukseen, suuriin tulonsiirtoihin ja laajaan julkisten hyödykkeiden tuottamiseen nojaavan valtion tapauksessa tuon ”liiman” puuttuminen näkyy ennen pitkää muun muassa veronmaksuhalukkuuden rapautumisena, luottamuksen ”yksilöllistymisenä”, sosiaaliturvan väärinkäyttämisenä ja erilaisina eriytymisen ja eriyttämisen mekanismeina.

Pohjoismaalaista solidaarisuutta ja sosiaaliturvaa on aina käytetty jonkin verran hyväksi. Joukoissamme on aina ihmisiä, joiden mielestä säännöt eivät koske heitä, ja on vain inhimillistä etsiä porsaanreikiä ja mahdollisia hyötymiskeinoja.

Olen kuitenkin vakuuttunut, että mitä ”moninaisemmaksi” yhteiskuntamme muuttuvat, mitä vähemmän yksilöiden välistä liimaa, sitä lukuisammaksi ja härskimmäksi käy myös järjestelmän hyväksikäyttö.

Muutama viikko sitten kirjoitin, että niin turvapaikka- kuin muukin humanitaristinen politiikka liberaalissa oikeusvaltiossa on aina altis suurelle kusetukselle. Tähän minut kirvoitti A-studio, jossa kuvattiin ISIS-terroristeja. Halussaan päästä pois maanpäällisestä helvetistä (josta ei tullutkaan paratiisi heille) he yrittivät väittää olevansa syyttömiä. ”En ole ollut taistelija, vaan kokki. Tai kuljettaja!” Joka tapauksessa jotakin vähäpätöisempää kuin aidosti ja oikeasti paha ja vaarallinen.

Järjestelmämme uskoo yleensä kaiken. Vaikka yksittäiset ihmiset eivät uskoisikaan, järjestelmämme uskoo. Se on rakennettu niin. Osin se tietysti turvaa yksilön oikeuksia ja oikeusturvaa, ja tämä on erinomaista. Mutta kun rajoitteita löysennetään, ja yksilöiden piiriin oletetaan kuuluvaksi koko maailma tai kaikki halukkaat, näyttäytyvät järjestelmän raadolliset puolet. Meitä käytetään hyväksi, meitä kusetetaan.

Monien etenkin vasemmistolaisten mielestä kusetetuksi tuleminen – siis järjestelmämme hyväksikäyttö – on vain mitätön oheisvahinko. Meidän pitää yhä enemmän avata järjestelmäämme kaikille. Meidän pitää yhä vähemmän tehdä rajauksia. Meidän pitää yhä vähemmän sanktioida kusettamisesta. Tämä hyvä kuuluu kaikille. (He sanovat, että ihmisoikeudet kuuluvat kaikille, mutta käytännössä se tarkoittaa juuri tuota.)

Mutta ei, he ovat väärässä. Kyseessä ei ole oheisvahinko, vaan osoitus siitä, miten vähitellen koko järjestelmä murtuu. Se murtuu siksi, että sitä ei voida ylläpitää, mikäli se on avoin kaikille ja mikäli sitä ei voimakkaasti rajata, niin lainsäädännön kuin yhteisöllisen hyväksyttävyydenkin osalta.

Ei ole sattumaa, että saamme lukea jatkuvasti yhä härskimpiä uutisia hyväksikäytöstä ja siitä, kuinka järjestelmämme on täysin kädetön huijaajien edessä. Kulttuurimme muuttuu toki myös; liberaalissa yhteiskunnassa yksilöitä ei koske samanlainen kontrolli kuin joskus.

Kuten yleensä, on syytä katsoa länsinaapuriimme Ruotsiin, jossa tämäkin katastrofi on jo paljon pidemmällä. Esimerkiksi sosiaaliturvan väärinkäyttö on noussut viime aikoina otsikoihin toistuvasti. On esitetty, että jopa 275 miljardia kruunua tulee menemään väärin taskuihin vuoteen 2030 mennessä, mikäli sama tahti jatkuu (SVT 11.12.). Toisaalta ilman väärinkäytöksiäkin tilanne on paikoin kestämätön, kuten julkisen talouden kustannuksista, segregaatiosta ja heikentyneestä turvallisuustilanteesta tiedämme. Tätä ruotsalaiset nyt yrittävät korjata.

Pahoin pelkään, että eivät onnistu. Ei vain ole välineitä. Järjestelmä tehtiin aivan toisenlaiseen maailmaan.

Somenarsistit, maahanmuutto ja suomalaisuus

/ Riikka / 13 kommenttia

Kuvaan termillä ”somenarsisti” sellaisia ihmisiä, jotka kuvittelevat, että kaikki asiat ja kannanotot koskevat heitä itseään. Somenarsisteilla on taipumuksena loukkaantua hyvin monenlaisista asioista. Tästä huolimatta he eivät yleensä vaikuta kovin herkiltä tai empaattisilta, vaan päinvastoin aggressiivisilta, kun kyse on näkemyksistä, joita he eivät jaa.

Somenarsistit uskovat usein olevansa sivistyneitä ja kannattavansa dialogia. Näin ei kuitenkaan käytännössä ole.

Somenarsistit osallistuvat yhteiskunnalliseen keskusteluun aktiivisesti, mutta eivät kykene irrottamaan omaa persoonaansa tai henkilöhistoriaansa laajemmasta kuvasta. He siirtyvät keskusteluihin oma napa edellä, mikä väistämättä tekee kaikesta yhteiskunnallisesta keskustelusta mahdotonta ja muuttaa sen kovaäänisten yksilöiden mellakaksi, jossa yhtäältä taputetaan samanmielisille ja toisaalta isketään toisinajattelijoita.

Itsekeskeisyytensä vuoksi somenarsistit eivät usein ymmärrä, mikä ero on yksilöllä ja kokonaisuudella, heidän omalla elinpiirillään ja kaikkien elinpiirillä, mikro- ja makrotasolla. He pitävät usein ymmärtämättömyyttään jopa hyveenä – se väitetysti kuvastaa heidän liberalismiaan, jossa yksilö ja sen tarpeet ja halut (ja loukkaantuminen) menevät kaiken muun edelle. Mikäli heitä informoi siitä, mikä arvo on tilastoilla, keskiarvoilla ja mediaaneilla, he vastaavat, että nekin koostuvat yksilöistä.

Käytännössä kyvyttömyys ymmärtää yksittäisten ihmisten ja esimerkiksi tilastojen välistä eroa saa nämä ihmiset tuomaan esille oman kokemuksensa ja/tai loukkaantumisensa jokaiseen sellaiseen sosiaalisessa mediassa esitettyyn näkökulmaan, joka ei edusta heidän omaa elämäänsä ja kokemusmaailmaansa tai johon he eivät voi henkilökohtaisesti samaistua. Tällainen toiminta johtaa ”kuplautumiseen”, jonka uskotaan tuottavan yhteiskunnallista polarisaatiota. 

Osa somenarsisteista on vain tavattoman itsekeskeisiä ja kovaäänisiä. Heille yhteiskunnallinen läsnäolo tarkoittaa samaa kuin jatkuva itsensä ja kokemustensa esilletuonti.

Osa somenarsistien kanssa samalla tavalla toimivista ei välttämättä ole itsekeskeisiä vaan ennakkoluuloisia. On olemassa monenlaisia ennakkoluuloja, jotka sumentavat ihmisten järjen ja käytöstavat. Mikäli ihminen ei ole tarpeeksi rohkea kyseenalaistamaan omia ennakkoluulojaan – olivatpa ne syntyneet mistä tahansa – on vaarana, että hän ajautuu toistamaan itseään ja vahvistamaan kokemuksiaan ikään kuin se olisi itsessään yhteiskunnallinen argumentti.

Osa somenarsisteista on yksinomaan typeriä. Kaikkien ihmisten kognitiiviset kyvyt eivät riitä ymmärtämään, mikä ero on yksilöllä ja kokonaisuudella, minun kokemuksellani ja keskiarvolla, kavereideni kokemuksilla ja tilastoilla. Mikäli typeryyteen yhdistyy vielä halu pitää itseään esillä, lopputulos on sosiaalisen median yhteiskunnallisen keskustelun kannalta melko toivoton.

Nykypolitiikka tuntuu suosivan emotionaalisuutta ja itsekeskeisyyttä sekä erilaisia performansseja. Ilman sosiaalista mediaa tämä ei olisi mahdollista. Somessa esiintyvä tahallinen ja tahaton väärinymmärtäminen, narsismi ja näihin takertuvat laajemmat kannanotot ruokkivat nopeasyklistä ja aggressiivista yhteiskunnallista ilmapiiriä.

Monet poliitikot, ehkä kuvitelmistanne huolimatta, eivät ole tyhmiä. Mikäli kansanedustaja sortuu somenarsismiin, hän tuskin tekee sitä tyhmyyttään, vaan juuri siksi, että nykypolitiikka usein palkitsee sellaisesta. Tunteita, loukkaantumista, identiteettiä, minä, minä, minä – ja minun äänestäjäni!

Maahanmuutosta ja juuri sinusta

Kun kirjoitan sosiaalisessa mediassa maahanmuuton aiheuttamista ongelmista ja eri maiden (yleensä Suomen ja Ruotsin) väestöpohjan muutoksista virallisiin tilastoihin pohjautuen, löytävät paikalle kymmenet, sadat loukkaantuneet ja kiukustuneet. Yksi epäilee, että vien hänen ihmisoikeutensa, kun hänen isänsä on saksalainen. Toinen kysyy, eikö hänen lapsillaan ole oikeutta olla Suomessa, koska appivanhemmat ovat italialaisia. Kolmas kertoo, että vastustan suomalaisia Ruotsissa ja englantilaisia Suomessa, ja että olen natsi, fasisti ja rasisti. Neljäs kertoo, että vaikka hän on Somaliasta, on hän enemmän suomalainen kuin minä. Joku vaatii minulle geenitestiä, toinen kuulaa kalloon, kolmas sanoo kantelevansa jonnekin, neljäs haluaa poistaa kansalaisuuteni.

En ole tietääkseni koskaan kritisoinut saksalaisia Suomessa tai vastustanut kansainvälisyyttä. Kautta aikain tapahtuvalla normaalilla siirtolaisuudella, kohdemaata ja yksilöä hyödyttäen, ja kehitysmaista tapahtuvalla massamaahanmuutolla, joka jää kohdemaan kansalaisten maksettavaksi, on eronsa, ja se ero on sitä suurempi, mitä enemmän veroja maassa käytetään epätasa-arvon tasaamiseen ja ihmisten hyvinvointiin. Pohjoismainen hyvinvointivaltiomalli on aivan omassa luokassaan.  

Monikultturismi ja massamaahanmuutto ovat eri asioita kuin kansainvälisyys. Ne ovat kokonaisvaltaisia ideologioita ja/tai joidenkin tahojen taloudellisia tai muita intressejä. Suhtaudun niihin hyvin kriittisesti.

En ole milloinkaan kohdistanut kritiikkiä yksittäisiä maahanmuuttajia kohtaan. Kohteenani on poliittinen järjestelmä ja maahanmuuttopolitiikka. Yhtäältä valtio, joka kuvittelee, että se voisi säilyttää avokätisen sosiaaliturvansa ja hyvinvointijärjestelmänsä samaan aikaan, kun se kutsuu maailman sisään. Toisaalta kritisoin liberalismin ideologiaa, joka kuvittelee selviävänsä ”monikulttuurisuudesta” voittajana, vaikka se vähitellen integroi itseensä yhä enemmän ei-liberaaleja asioita.

Niin, sinä somenarsisti. Minä en puhunut sinusta enkä saksalaisesta isästäsi. Puhuin Suomelle (ja Ruotsille) haitallisesta maahanmuutosta. Jos sinä et tiedä, mitä maahanmuuton haitat ovat, suosittelen perehtymään aiheeseen. Sekä Suomi että etenkin Ruotsi tarjoavat mahdottoman paljon esimerkkejä.

Mikäli sinä osallistut yhteiskunnalliseen keskusteluun ja louskutat erinomaisella suomen kielelläsi perussuomalaiselle Twitterissä, otaksun, että olet integroitunut melko hyvin. En puhu sinusta.

Eikä sinunkaan, vihreän paikallispoliitikon, kannattaisi olla huolissasi, että nyt on 30-luku täällä ja pian tulevat kaasukammiot, koska varapuheenjohtaja Purra julkaisee tilastoja. Ja tiedänhän minä, ettet sinä oikeasti olekaan. Kunhan teet politiikkaa, likaista politiikkaa.

Väistele ja iske

Kun somenarsistille kertoo, että tilastojen mukaan toimeentulotukiasiakkaista x prosenttia on maahanmuuttajia, hän kertoo tuntemistaan maahanmuuttajista, jotka eivät nosta toimeentulotukea vaan tienaavat enemmän kuin allekirjoittanut. Jos hänelle kertoo, että tilastojen mukaan tietyn maahanmuuttajaryhmän edustajan keskimääräinen elinkaarikustannus julkiselle taloudelle on x miljoonaa euroa, hän kertoo minulle, että se johtuu siitä, että perussuomalaiset eivät arvosta näitä maahanmuuttajia.

Kun hänelle kertoo maahanmuuttajien yliedustuksesta rikostilastoissa, hän vastaa, kuinka paljon suomalainen – tai perussuomalainen – tekee rikoksia. Vaihtoehtoisesti hän kertoo tuttavistaan, jotka ovat rehellisiä ja kunnollisia.

Ja jos somenarsisteille siis kertoo, kuinka paljon vieraskielisten (so. maahanmuuttajien ja maahanmuuttajataustaisten) määrä lisääntyy koko ajan, he kysyvät, vastustanko englantilaisia, saksalaisia tai japanilaisia. Entä ihmisoikeuksia? Ja että enkö salli, että suomalainen tekee lapsia kiinalaisen kanssa.

Idealismi ja realismi

”Jakamaton ihmisarvo” tai ”universaalit ihmisoikeudet” ovat abstrakteja asioita, jotka konkretisoituvat vasta, kun joku taho – yleensä aina valtio – takaa ne. Tuo takaaminen voi tarkoittaa poliittisia oikeuksia ja vapautta, mutta länsimaissa, etenkin pohjoismaiden hyvinvointivaltioissa, se tarkoittaa aina myös taloudellisia oikeuksia saada tietty elintaso ja muita lukuisia ”oikeuksia”.

Useimmista vasemmistolaisista minut erottaa se, että ymmärrän realistisesti, että käytännön maailmassa jakamaton ihmisarvo tarkoittaa aina sitä, että jollakin on velvollisuus maksaa tuon jakamattoman ihmisarvon abstraktista erottuvat maalliset sovellukset. Suomeen (ja Ruotsiin ja moneen muuhun länsimaahan) kohdistuva maahanmuutto maksaa erittäin paljon rahaa.

Näin ei tietenkään tarvitsisi olla – kyse ei ole siitä, että maahanmuutto itsessään olisi kustannus, vaan tietenkin siitä, että tietynlainen maahanmuutto on kustannus. Sen edellyttäminen, että maahanmuutosta olisi hyötyä eikä haittaa, ei ole fasismia. Jos tätä ei ymmärrä, ei voi mitään.

Jotenkin vain soisi, että siinä tapauksessa ei tulisi huutamaan natsia ja kuulaa kalloon ihmiselle, joka ymmärtää.

Poliittinen realismi ja oman maan ja kansalaisten edelle laittaminen ei ole pahuutta eikä se ole itsekkyyttä. Se on täysin perusasia kansakunnalle. Erityisen perusasia se on tällaiselle maalle, jossa on korkea verorahoin taattava hyvinvointi.

Muun maailman hoivaamiseen ei ole olemassa erillistä kassaa, vaan raha tulee samasta paikasta kuin suomalaisten tukeminen ja auttaminen – eli veronmaksajilta. Mikäli kulutamme useamman miljardin vuodessa maahanmuuttoon, se on varmasti pois jostakin muualta.

Olen ajatuksiltani anti-sosialisti, ja mielestäni valtion ei tule kaataa rahaa sinne tänne, vaan käyttää ne suomalaisten hyvinvointiin ja niiden turvaverkoksi, jotka eivät itse itsestään voi huolehtia.

Toisaalta ei kaikessa ole kyse rahasta, vaan myös arvoista. Oikeudenmukaisuuskäsitykseeni ei mahdu, että hoivaamme nuoria miehiä, jotka ovat jopa saaneet kielteisen turvapaikkapäätöksen, mutta jätämme omia ihmisiämme vaille apua ja hoitoa ja huomiota. Tiedän, että hyvin moni suomalainen ajattelee samoin.

En puhu näin ilkeyttäni. En ole kylmä tai tunteeton. En kohtele ihmisiä ikävästi. En vihaa ketään. En vastusta kansainvälisyyttä tai normaalia eri ihmisten ja kulttuureiden välistä kanssakäymistä ja liikettä valtioiden välillä.

Enkä edes somessa kiusaa ketään.

Kuka on suomalainen?

Tämä on maahanmuutosta keskustelua – sitä, miten eri maista ihmiset muuttavat toisiin maihin. Sillä ei ole tekemistä ihonvärin tai geenien kanssa. Politiikkani – tai perussuomalaisen puolueen politiikka – ei ulotu sille asteelle, ja se on täysin selvää.

En ota osaa somen suomalaisuuskeskusteluihin. Ne eivät kiinnosta minua eikä minulla ole niihin aikaa. Suomalaisuus – filosofisesti, biologisesti, kulttuurihistoriallisesti ym. – on tietysti kiinnostava asia, mutta käytännön poliittisessa työssäni näille ajatuksille ei ole tilaa eikä käyttöä. En peukuta sen paremmin niitä, joiden mukaan afrikkalaisesta tulee suomalainen, kun hän saa kansalaisuuden, kuin niitäkään, jotka haluavat tarkastella geenejä ja ihmisten sukuhistoriaa kyetäkseen määrittämään suomalaisen.  

Mikäli huonosti suomea osaava ja kulttuuriamme halveksiva ihminen väittää somessa olevansa suomalainen, väittäköön sitten. En varmasti ole samaa mieltä, mutta en koe mielekkääksi tai poliittisia tavoitteitani edistäväksi jäädä vänkäämään asiasta – en tuon suomalaiseksi haluavan, häntä kannustavien enkä häntä vastustavienkaan kanssa.

Ennemmin haluaisin huolehtia esimerkiksi siitä, että Suomen kansalaisuutta ei saisi jo muutaman vuoden jälkeen, kuin liukuhihnalta.

Toisaalta saanhan minäkin väittää halutessani olevani vaikka lumileopardi. Eri asia on, ottaako asiaa kukaan lisäkseni vakavasti ja mitä väliä silläkään on.

Ylipäätänsä en ymmärrä, mikä hinku ihmisillä on olla juuri suomalaisia ja saada sille varmistus minulta tai muilta perussuomalaisilta. Luulenkin, että kyse on enemmän politiikasta kuin siitä, että jotakuta oikeasti kiinnostaisi, onko herra x tai rouva y nyt varmasti perussuomalaisen poliitikon mielestä riittävän suomalainen.

Ja riittävän suomalainen mihin?

Oikeuksia ja sosiaaliturvaa täällä saa (valitettavasti) ihan vain astumalla sisään ja kansalaisuudenkin siis muutamassa vuodessa. Vaikka tekisi käytännössä mitä. Mitä lisähyötyä on siitä, pitääkö persu sinua suomalaisena?

Eli vielä niille somenarsisteille, jotka roikkuvat perässäni kyselemässä, ovatko he tai heidän puolisonsa tai heidän lapsensa mielestäni suomalaisia (tai lumileopardeja): en osaa sanoa eivätkä kiistelynne kiinnosta.

Lopuksi

Vielä muutama sana tasapainottamaan viestiäni.

Vaikka tässä kirjoituksessa yksinomaan arvosteltiin minun kimpussani olevia ihmisiä, tiedän toki, että vastaavanlaisia ihmisiä on myös toisenlaista poliittista linjaa edustavien kimpussa.

Koska tapanani on olla kriittinen kaikkea kohtaan, totean, että suhtaudun sometrolleihin ja -kiusantekijöihin ja tahalliseen väärinymmärtämiseen ja polarisaation lisäämiseen kaikilla puolilla poliittista kenttää yhtä negatiivisesti.

Mielestäni politiikassa on aivan riittävästi tekemistä muutenkin.

Maa, joka taantui

/ Riikka / 51 kommenttia

burka-1003353_1280

Nainen lopetti huivin käytön. Hänet erotettiin heimosta kunnian säilyttämiseksi. Mies uhkaili väkivallalla ja ulkonäön tuhoamisella.

Mies puukotti naista ja lapsia valvotussa tapaamisessa. Hän on edelleen karkumatkalla. Poliisin mukaan ei kuulemma vaaraksi.

Afganistan? Irak? Joku muu primitiivinen valtio?

Ei, vaan Suomi vuonna 2019.

Minun kotimaani.

Yhteiskuntamme ns. suvaitsevaiset haluavat uskoa, että maailman epäkohtia ja huonoja asioita voidaan parantaa rakentamalla parempia instituutioita ja kouluttamalla. He eivät voi ottaa huomioon sitä, että instituutioiden rakentaminen tai kouluttaminen ei auttaisi kaikkiin ongelmiin. Vaikka ns. suvaitsevaiset usein haluavat puhua kulttuurista, eivät he sellaiseen oikeasti usko. Heille kaikki lähtee ihmisyksilöstä.

Mitä kauempaa ihminen kulttuurisesti tulee, sitä enemmän suvaitsevainen haluaa uskoa omaan yksilödogmaansa. Siksi suvaitsevaisille kaikki vieraiden tekemät rikoksetkin ovat yksittäistapauksia.

Me kuitenkin tiedämme, että oikeasti ihmiset elävät kulttuureissa ja uskovat uskontoihin, ideologioihin ja vastaaviin. Kulttuurien, uskontojen, valtioiden, tapojen ja konventioiden välillä on eroja, ja niitä voidaan vertailla. Politiikka on pohjimmiltaan erilaisten ideoiden, arvojen, intressien ja tavoitteiden edistämistä, ja se on siksi aina konfliktista. Kansallisvaltiot, etenkin nämä kehittyneet ja toimivat, ovat syntyneet tiettyihin yhteisöihin ja kulttuureihin.

Oikeasti maailma ei välttämättä edisty. Aika vain etenee. Kehitys saattaa hyvin taantua. Kaikki ihmiset ja kulttuurit eivät välttämättä ole kehityskelpoisia sillä tavalla kuin suvaitsevaiset haluavat uskoa. Kaikki ihmiset eivät halua sellaista edistystä, mitä suvaitsevaiset haluavat, eikä tämä välttämättä johdu instituutioiden ja koulutuksen puutteesta.

Minusta Suomi on alkanut pahasti taantua.

orestis panagiotou

Pelastusliivit loppuivat kesken.

Primitiivisistä yhteisöistä ja kulttuureista saapuvan maahanmuuton myötä Suomeen on tullut uudenlaista naisvihamielisyyttä, joka ilmenee esimerkiksi kyvyttömyytenä ymmärtää maamme tasa-arvovaatimuksia sekä naisiin ja tyttöihin kohdistuvana seksuaalisena ym. väkivaltana. Kuten olen monesti korostanut, asia on täysin yllätyksetön, sillä kulttuuri, uskonto ja ”konteksti” eivät poistu ihmisestä maantieteellistä sijaintia vaihtamalla.

Ns. suvaitsevaiset eivät näe mitään ongelmaa siinä, että erilaisia kulttuureita ja ihmisiä ja tapoja ja ideoita sekoitetaan yhteen. Eivät varsinkaan silloin, kun niitä sekoitetaan niiden oman logon alla, siis liberaaleissa länsimaissa.

Maahamme syntynyt toinen todellisuus näkyy usein jo lööpeissäkin, viikosta toiseen jatkuvissa uutisotsikoissa. Suuri osa siitä on kuitenkin edelleen piilossa. Useat yhteiskunnalliset tahot tekevät kaikkensa, jotta se pysyy piilossa. Siitä kertovia ihmisiä halutaan vaientaa, pelokkaita haukutaan rasisteiksi, huolestuneita pelonlietsojiksi. Ihmeellinen byrokraattinen mallimme jo itsessään piilottaa ja hukkaa todellisuutta. Numerot, lukumäärät, eurot, henkilöt hukkuvat tilastoihin, rekistereihin ja koodien taakse.

Minulle ei ole ollut koskaan epäselvää, että on olemassa kulttuureja, joissa nainen on vähempiarvoinen. Huomasin tämän jo pienenä lapsena, panin merkille, ihmettelin.

Nykyään ihmettelen, vuosi vuodelta enemmän, miksi kaikki naiset täällä Suomessa eivät ole yhtä huolissaan kuin minä. Eivätkö he oikeasti tiedä, mitä ovat saavuttaneet? Missä on käsitys omasta yhteisöstä, kulttuurista, maasta; missä tieto historiasta?

Eivätkö äärimmäisen helppo tiedonsaatavuus, matkailu ja pallon kutistuminen ole osoittaneet sitä, että kaikki eivät ole kuin me?

DpNnmVWWwAAUVL5

Suomessa on aivan pieniä tyttöjä, jotka joutuvat käyttämään huivia. Päiväkodeissa, kouluissa, kaduilla. Pääkaupunkiseudulla kävelee tunnistamattomia mustia säkkejä, jotka tunnistaa ihmisiksi vain siitä, että ne yleensä vetävät perässään pieniä ihmisiä. Espoolaisessa kirjastossa yksi musta säkki asettelee kirjoja hyllyyn. Kirjastossa – meidän hyvinvoinnin ja tasa-arvon instituutiossamme.

Samaan aikaan meidän feministejämme kiinnostaa se, etteivät minun kaltaiseni ihmiset puhu tällaisista asioista tai se, kuinka humalaisten keskivartalolihavien miesten patriarkaatti läähättää liian kovaäänisesti, ja asialle täytyy tehdä jotakin!

On olemassa maailmanuskonto ja kulttuureja, joiden mielestä huivit ja säkit ovat tärkeitä, usein välttämättömiä. Kun nuo ihmiset sitten muuttavat tänne, heillä pitää olla oikeus jatkaa näitä kulttuurisia ja uskonnollisia ”erilaisuuksiaan”. Tänne pohjoiseen, jossa naisen asema on kulttuurisesti vakiinnutettu ja yhteiskunnallisesti institutionalisoitu ikuisuus sitten.

Ja tämä on aivan ookoo monille meidän naisillemme (ja miehillemme). He jaksavat edelleen kertoa minulle, että ”se on naisen oma valinta”. Nuo koulutetut, hyväosaiset, kuplissaan asuvat, sisustusta ja vapaata seksiä harrastavat naiset kertovat minulle somessa noin.

Miksi meidän pitäisi hyväksyä tällaista erilaisuutta? Miksi erilaisuus siitä, että nainen ei ole vapaa, nainen on huonompi, heikompi, tahdottomampi, kykenemättömämpi ja vaaraksi, pitäisi hyväksyä? Puhumattakaan, että sitä pitäisi korostaa, juhlistaa, suosia, kannattaa?

Täällä, Suomessa?

Me emme pysty heitä muuttamaan. Heidän pitää tehdä se itse, jossakin muualla kuin Suomessa. Mielestäni meidän pitäisi arvostaa omia arvojamme edes sen verran.

 

 

 

Mitä jos valtio olisi meidän

/ Riikka / 5 kommenttia

globe-907709_960_720

Perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho pohti MTV Uutisten nettikolumnissaan sitä, miksi poliittisilla toimijoilla on niin suuri vaikeus hyväksyä kansojen separatistisia ja itsemääräämisoikeudellisia pyrkimyksiä.

Vastalauseet ovat usein legalistisia: niissä vedotaan Espanjan perustuslakiin, joka ei salli maan alueiden itsenäistymistä. Kysymys on kuitenkin moraalinen ja poliittinen. Kansojen itsemääräämisoikeus on yksi kansainvälisen politiikan perusperiaatteista. Koska kansat koostuvat ihmisistä, viime kädessä on kyse ihmisten oikeudesta valita itselleen mieleisensä yhteiskuntamuoto ja esivalta. Jos jonkun maan perustuslaki estää tämän oikeuden toteutumisen, kyseinen perustuslaki on väärässä ja sitä pitää muuttaa.

Kansainvälisen politiikan oppialalla ja laajemmin sitä popularisoivassa politiikassa kyse on siitä, että ihanne on muuttunut. Kylmän sodan aikaan ja erityisesti blokkipolitiikan murtuessa ajatus vapaista kansoista oli vahva, usein utooppinen, ja palveli siten vallitsevia olosuhteita kritisoivia toimijoita. Järjestelmää ja sen tasapainoa korostavat voimat olivat näille ihanteille vastakkaisia. Suurvaltapolitiikan tarve hillitä järjestelmää mahdollisesti heikentäviä yllykkeitä sielläkin, missä välittömiä strategisia intressejä ei ollut, oli tärkeää. Järjestelmän koossa pysyminen edellytti häiriöttömyyttä ja sitä, että alempiarvoiset tavoitteet – kuten kansojen itsemääräämisoikeus, ihmisoikeuksista puhumattakaan – alistettiin kokonaisuuden toimivuuden taakse.

Kun 1990-luvun muurin murtumisesta ja Neuvostoliiton hajoamisesta käynnistynyt idealistinen kansainvälispoliittinen toiveikkuus alkoi saada tummempia sävyjä – ja kun samalla vasemmistolaisen ihanteen tuli löytää muita kuin eksplisiittisesti sosialistisia pyrkimyksiä – alkoivat uudenlaiset, itsemääräämisoikeuden korvaavat utopiat saada jalansijaa. Globaali egalitarismi, monikultturismi ja erilaiset ihmisoikeuksia korostavat konstitutionalistiset suunnat nousivat marginaalista vakavasti otettavaan keskiöön muokkaamaan kaikkea kansainvälisestä politiikasta käytävää keskustelua.

Näiden näkemysten tärkein yhteinen ominaisuus on, että ne häivyttävät koko kansallisvaltion ja kuvittelevat tekevänsä siitä de facto tarpeettoman, vaikka tosiasiassa ne kaikki edellyttävät ja toimivat hyvin ainoastaan vahvojen, tasapainoisten ja varakkaiden valtioiden kontekstissa. Ne kaikki enemmän tai vähemmän perustuvat ajatukselle valtiosuvereenisuuden ongelmallisuudesta tai jopa moraalisesta vääryydestä. Samalla suvereniteettiin perinteisesti liittynyttä puuttumattomuuden periaatetta on ravisteltu moneen kertaan, toki tosimaailman kansainvälisessä politiikassa paljon ponnettomammin kuin ideoiden ja teorian tasolla.

Kansojen itsemääräämisoikeutta on hyödynnetty kansainvälisellä tasolla varsin pidättyväisesti. Sen sijaan ”uudet” ihanteet näyttävät voittavan alaa erityisesti alueilla, joilla ei ole suurempia ongelmia kokonaisuuden tasapainon tai ”kovan turvallisuuden” kannalta. Vaikka ne ovat periaatetasolla idealistisia ja moralistisia, ovat niiden tosiasialliset käytännöt, erityisesti eurooppalaisessa kontekstissa, huomattavan vahvoja. Voimistumista auttaa eritoten EU:n kehitys sekä talouden vahva globalisoituminen: valtiolla on yhä vähemmän puolustajia.

Erilaiset itsemääräämisoikeutta korostavat näkemykset eivät toki nekään kadonneet, mutta niitä tulkitaan nyt nimenomaan ”uudessa” ympäristössä. Esimerkiksi monikultturismissa ”erilaisuuksille” annettu oikeus toteuttaa pyrkimyksiään halutaan toteuttaa tietyn valtion velvollisuutena (ja kustannuksella). Vastaavasti itsemääräämisoikeus voidaan nähdä kollektiivisena ihmisoikeutena, jonka takaaminen kuuluu tiety(i)lle valtio(i)lle.

Onpa niinkin, että ”toisten” kansojen, ryhmien, heimojen, uskontojen, kulttuurien ja alueiden ”itsemääräämisoikeuden” aikaan saaminen saattaa olla kokonaan vieraiden toimijoiden velvollisuus (esim. ”R2P”, responsibility to protect), joskin monimutkaisissa tilanteissa syyllisten ja syyttömien osoittaminen saattaa käydä ylitsepääsemättömäksi (esim. Syyria).

Postkolonialistinen, emansipaatiota ja ”meidän” syyllisyyttämme korostava idea vaikuttaa kuitenkin sekä valtion sisäisissä (esim. monikultturismi, erilaisuuden politiikka) että niiden välisissä (esim. ihmisoikeudet, ilmastopolitiikka) toimissa.

Kansallismielisenä ihmisenä pidän kansallisvaltioita hyvänä järjestelynä ja parhaana työkaluna kansojen ja niihin kuuluvien ihmisten etujen puolustamiseksi. Kansallisvaltio ja kansallistunne ovat myös terveen koheesion lähteitä.

Uudessa maailmanjärjestyksessä (läntisen) kansallisvaltion referentti on yhä vähemmän sen oma kansalainen. Kun sekä talous, politiikka että filosofia alkavat nokittaa tarpeeksi, tulee ehkä aika uudelle itsemääräämisen vaatimukselle.

Mitä jos meidän valtiomme olisi meidän. Ja teillä olisi tuo teidän.

 

 

 

 

 

Puhutaan perustuslaista: Perustuslaki, politiikka ja muuttuva todellisuus

/ Riikka / 13 kommenttia

rule-1752415_960_720

Perustuslakiin ja perus- ja ihmisoikeuksiin liittyvä keskustelu esitetään vaikeaselkoisena – ei vaikeana vain maallikoille, vaan toisinaan jopa oikeustieteellisen tutkinnon suorittaneille. Perustuslaki, kansainvälinen oikeus ihmisoikeussopimuksineen, valtiosääntöoikeus ja moni muu lain haara esitetään teknisesti puhdasoppista käsitteistöä ja argumentaatiota edellyttävänä, samanmielisten asiantuntijoiden tiukasti säädeltynä alana, jossa erimielisyydet ovat korkeintaan kosmeettisia. Sen kovaäänisimmät vaalijat esiintyvät milloin oikeusvaltion selkärankana, milloin ”yksinomaan tutkimukseen” tai ”ainoastaan oikeudelliseen arvioon” kantansa perustavina asiantuntijoina, joilla ei ole mitään tekemistä politiikan, ideologioiden tai edes näkökulmien kanssa. Väitetyssä neutraalisuudessaan he asemoivat itsensä korkealle poliittisten toimijoiden ja kansalaisten yläpuolelle. Profession, koulutuksen, julkaisuluettelon tai ”neutraalisuuden” taakse kätkeytyminen onnistuu toki muillakin aloilla – ja on toisinaan myös perusteltua – mutta oikeudellisten teemojen yhteydessä seuraukset ovat merkittävämmät.

Mikäli joku defensor legis -rintaman ulkopuolinen julkeaa esittää kriittisiä arvioita tai edes pohdiskelevia kysymyksiä kyseisen säädellyn alan asioista ja ilmeisistä merkillisyyksistä, hänet yleensä asetetaan naurunalaiseksi, laista mitään ymmärtämättömäksi tolloksi. Vastaavasti rintaman kanssa sattumoisin samaa mieltä olevat poliittiset toimijat nähdään ”perustuslaillisina” – tai vielä mairittelevammin, ihmisoikeuksien puolustajina. Perustuslakia ei siis tule kyseenalaistaa eikä vaihtoehtoja ole, ja vain oikeudellisen kompetenssin omaavat henkilöt saavat keskustella aiheesta.

Paitsi että tällainen toiminta on naiivia, ylenkatsovaa ja nimenomaan huonon asiantuntemuksen merkki – joskin yleistä erimielisyyttä kammoksuvassa yhteiskunnassamme – on se myös syvemmällä tasolla muuttanut lainsäädäntövallan ja oikeudelliseen arvioon suoraan tai epäsuoraan perustuvan vallan suhdetta.

Nähdäkseni liiallinen juridinen aktivismi nimenomaan kangistaa poliittisen ja oikeudellisen järjestelmän hengen korottaessaan itsensä demokraattisten periaatteiden yläpuolelle.

Perustuslaki, oikeusjärjestelmän ylin säädös, näyttää menettävän yhteytensä maalliseen ja ihmisten muotoilemaan tekstiin ja muistuttavan yhä enemmän eräänlaista pseudouskonnollista opinkappaletta – ikään kuin se olisi tippunut taivaasta, se olisi ikuinen ja iankaikkinen totuus, sitä ei sopisi kyseenalaistaa ja vain erityisen kilvoittelun ja vihkiytymisen myötä siitä voisi edes keskustella. ”Pappismiehet” palaavat kerta toisensa jälkeen julkisuuteen kertomaan, että ei, väärin meni taas, asia onkin näin: he ovat oikeassa, koska he vetoavat ”Sanaan”, jota ei sovi kyseenalaistaa.

Kyse on kuitenkin maallisen valtion laista – oikeussäädöksestä, ”lakien laista”, joka on syntynyt kuten muutkin lait, vaikkakin hitaammassa järjestyksessä. Kuten muihinkin lakeihin, siihen on vaikuttanut ympäröivä maailma, toimijoiden arvot ja politiikka, erilaisten asiantuntijoiden näkemykset ja maailmankuva, ja kuten kirjoituksessani myöhemmin pyrin tuomaan esille, jopa merkittävän paljon. Koska politiikka on konfliktista, myös kaikki siitä syntyvä lainsäädäntö sisältää aina vähintään erimielisyyden siemenen.

Mittavat perusoikeuksien luettelot, ihmisoikeudet, laaja henkilöllinen soveltamisala ja monet muut perustuslain ominaisuudet ovat sangen uusi osa suomalaista oikeusjärjestelmää. Se, että ne nyt ”yhtäkkiä” näyttävät kolahtavan yhteen monien poliittisten tavoitteiden kanssa, ei kerro politiikan viallisuudesta tai erityisen röyhkeistä päättäjistä.

Toisinaan erityisesti politiikan oikealla laidalla esitetty näkemys ”perustuslaki- tai perusoikeusfundamentalistien” liialliseksi käyneestä vallasta osoittaa, että edustuksellisella demokratialla on kovaääninen ja hyvin voimakas kilpailija, joka näyttää juristien lisäksi vetoavan erityisesti tietynlaista poliittista maailmankuvaa ja agendaa ajaviin toimijoihin. Sen ohella, että tuomioistuimilla on yhä enemmän valtaa määrittää, pannaanko lainsäätäjien päätöksiä täytäntöön ja miten ja että oikeudellisilla keinoilla ylipäätänsä lähestytään yhä useampia julkisia kysymyksiä ja poliittisia kiistoja, tällaista kehitystä voidaan kuvata politiikan ja julkisen toiminnan legalisoitumisena.

Yhteiskunnallisena kehityssuuntana se suosii oikeudellisen koulutuksen saaneita, ”lain puolustajia”, ja siirtää myös politiikan painopistettä. Kärjistäen, mitä enemmän oikeudellisilla arvioitsijoilla on valtaa suhteessa päätöksentekoon, sitä vähemmän sitä todennäköisesti on esimerkiksi kansanedustajilla.

Viimeksi tänään Suomen Asianajajaliitto on tullut julkisuuteen vaatimuksella paitsi lisätä tuomioistuinten mahdollisuutta ohittaa tavallisia lakeja perustuslain nojalla, myös perustaa valtioneuvoston kanslian yhteyteen erityinen oikeudellinen neuvosto valvomaan lainsäädäntötyötä nimenomaan perustuslaki ja ihmisoikeudet edellä. Juristiikka näkyy ja kuuluu mediassa ja laajemmin julkisessa keskustelussa lähes päivittäin.

Perustuslain yhä suurempi merkitys suhteessa kaikkeen muuhun demokraattiseen päätöksentekoon ja sen välitön yhteys kansallisen järjestelmän ulkopuolisiin säädöksiin (kuten EU, ihmisoikeuselimet, kansainväliset sopimukset) vahvistaa niin sanottua legaalista konstitutionalismia. Konstitutionalismin periaatteiden mukaisesti tämä puolustaa erityisiä valtion ja kansalaisten syvempiä ja pysyvämpiä tavoitteita ja tarpeita, lyhytnäköisten ja muutoksille alttiiden poliittisten mielihalujen sijaan.

Samaten Suomen uuden perustuslain haluttiin olevan riippumaton ”kulloisistakin poliittisista tai taloudellisista suhdanteista”, jotta se voisi toimia vakaana perustana koko poliittisen järjestelmän toiminnalle. Näin ei kuitenkaan nähdäkseni tapahtunut.

banner-1013517_960_720

Aivan kuten perustuslain uudistuksen yhteydessä lukuisat asiantuntijat näkivät, että vanha perustuslaki ei enää vastaa muuttunutta maailmaa, voi saman argumentin esittää tänäänkin. Perustuslaki näyttää nimittäin rajoittavan normaalia poliittista ja valtiollista liikkumatilaa. On aiheellista kysyä, miksi Suomeen ylipäätään haluttiin perustuslaki, joka ei selvästikään toimi vain lakien lakina, valtiollisen oikeusjärjestelmän perustana, tarpeeksi yleisenä, ilman liian yksityiskohtaisia määräyksiä, vaan on sen sijaan huomattavan tarkka ja laaja-alainen kokoelma erilaisia yksilökeskeisiä, liberaaleja ja ”jälkivaltiollisia” normeja.

Kuten sanottua, tällainen kyseenalaistaminen ei miellytä heitä, joiden mukaan ”perusoikeudet” ja ”ihmisoikeudet” nimenomaan ovat aina ja kaikkialla valtiotoiminnan kansallinen ja kansainvälinen ydinkärki, ja tämän kuuluukin rajoittaa merkittävästi valtion ja kansaa edustavan demokratian liikkumavaraa tehdä minkäänlaisia ”omia” päätöksiä. Näiden näkemysten mukaan globalistinen, riittävän ”valtioton” perustuslaki on ainoa oikea tapa lähestyä asiaa.

legal-1143114_960_720

Joka tapauksessa, perustuslaistamme ei siis vain sattumalta löydy tällaisia seikkoja – eivätkä ne kuulu perustuslakiin mitenkään määritelmällisesti. Suomeen siis nimenomaan haluttiin ”kansainvälinen” perustuslaki, joka lisää perusoikeuksia ja julkiseen valtaan kohdistuvia toimintavelvoitteita, nojaa vahvasti ihmisoikeusajattelulle eikä tee eroa kansalaisen ja ei-kansalaisen välille.

Oleellista on kuitenkin ymmärtää, että tämä halu ei ollut eikä ole ”neutraali” sen enempää kuin sen täydellinen vastakohtakaan on. Trendikäs se kyllä on, ja resonoi vahvasti kulttuuristen, sosiaalisten ja myös taloudellisten ”suurideoiden” kanssa, erityisesti retoriikan tasolla. Se tukee yleensä tiettyjä poliittisia näkökulmia, ei kaikkia. Nimenomaan vasemmistolaiseen ajatteluun kuuluu korostaa yksilön positiivisia oikeuksia (oikeus saada valtiolta jotakin hyvää) minkäänlaisten velvollisuuksien sijaan ja samalla ymmärtää kulttuurinen, sosiaalinen ja inhimillinen todellisuus ennen muuta rajattomana, globaalina ja universaalina.

Koska ajatus on oleellisilta osiltaan yhtenevä myös (oikeistolaisten) globaalitalouden intressien kanssa, vaikkakin muuten ristiriidassa, sen painoarvo on huomattava. Euroopan yhdentyminen poliittisena projektina vaikutti myös huomattavissa määrin. Alakynteen rajattomuuden ideologiassa jäävät aina valtion oikeudet ja yksilön velvollisuudet, olipa varsinainen poliittinen asemoituminen mikä tahansa.

Vanha perustuslaki ei juuri kolahdellut yhteen yksilön oikeuksien kanssa eikä sieltä voinut löytää kannustusta yhdenvertaisuuden yhä laajemmalle leviäville vaatimuksille. Hallitusmuodon perusoikeusluettelo oli lähes muuttumaton yli 70 vuotta. Perustuslaki harvoin esti poliittisia toimijoita tekemästä normaalia, konkreettista politiikkaa tai valtiota toimimasta täysivaltaisena suvereenina yksikkönä. Se ei edustanut nykyaikaiseen konstitutionalismiin liitettävää globalismia, eurooppalaista valtiosääntökehitystä tai ”yleiseurooppalaista ihmisoikeuskehitystä”.

Siksi se oli vanhentunut ja vääränlainen. Mahdollisesti samaan tapaan kuin ummehtuneeksi luonnehdittu yhtenäiskulttuurimme, juro ja totinen kansanluonteemme tai ylipäätänsä yksitoikkoinen elämämme, ennen 1990-lukua.

Puutteelliseksi väitetyn perusoikeusluettelon ja vanhentuneen perustuslain aikana Suomesta ei kuitenkaan tullut diktatuuri, kansalaisia polkeva tyrannia, vaan lyhyessä ajassa maailman turvallisimpien, demokraattisimpien ja hyvinvoinniltaan korkeimmalle sijoittuneiden valtioiden joukkoon kuuluva maa, joka kaiken lisäksi tuntui olevan kansainväliseltä statukseltaankin tarpeeksi moitteeton.

Perustuslaki suojasi ennen muuta valtiota ja kansalaisia, ei imitoinut globalismin miellyttävää mutta tosimaailmassa kovin kevytmielistä ja pinnallista retoriikkaa tai sisältänyt yhtä maailman laajimmista perusoikeusluetteloista.

Monien mukaan on onni, että tuo painajainen päättyi.