Puhutaan perustuslaista, osa 1: Perustuslaki, politiikka ja muuttuva todellisuus

rule-1752415_960_720

Perustuslakiin ja perus- ja ihmisoikeuksiin liittyvä keskustelu esitetään vaikeaselkoisena – ei vaikeana vain maallikoille, vaan toisinaan jopa oikeustieteellisen tutkinnon suorittaneille. Perustuslaki, kansainvälinen oikeus ihmisoikeussopimuksineen, valtiosääntöoikeus ja moni muu lain haara esitetään teknisesti puhdasoppista käsitteistöä ja argumentaatiota edellyttävänä, samanmielisten asiantuntijoiden tiukasti säädeltynä alana, jossa erimielisyydet ovat korkeintaan kosmeettisia. Sen kovaäänisimmät vaalijat esiintyvät milloin oikeusvaltion selkärankana, milloin ”yksinomaan tutkimukseen” tai ”ainoastaan oikeudelliseen arvioon” kantansa perustavina asiantuntijoina, joilla ei ole mitään tekemistä politiikan, ideologioiden tai edes näkökulmien kanssa. Väitetyssä neutraalisuudessaan he asemoivat itsensä korkealle poliittisten toimijoiden ja kansalaisten yläpuolelle. Profession, koulutuksen, julkaisuluettelon tai ”neutraalisuuden” taakse kätkeytyminen onnistuu toki muillakin aloilla – ja on toisinaan myös perusteltua – mutta oikeudellisten teemojen yhteydessä seuraukset ovat merkittävämmät.

Mikäli joku defensor legis -rintaman ulkopuolinen julkeaa esittää kriittisiä arvioita tai edes pohdiskelevia kysymyksiä kyseisen säädellyn alan asioista ja ilmeisistä merkillisyyksistä, hänet yleensä asetetaan naurunalaiseksi, laista mitään ymmärtämättömäksi tolloksi. Vastaavasti rintaman kanssa sattumoisin samaa mieltä olevat poliittiset toimijat nähdään ”perustuslaillisina” – tai vielä mairittelevammin, ihmisoikeuksien puolustajina. Perustuslakia ei siis tule kyseenalaistaa eikä vaihtoehtoja ole, ja vain oikeudellisen kompetenssin omaavat henkilöt saavat keskustella aiheesta.

Paitsi että tällainen toiminta on naiivia, ylenkatsovaa ja nimenomaan huonon asiantuntemuksen merkki – joskin yleistä erimielisyyttä kammoksuvassa yhteiskunnassamme – on se myös syvemmällä tasolla muuttanut lainsäädäntövallan ja oikeudelliseen arvioon suoraan tai epäsuoraan perustuvan vallan suhdetta.

Nähdäkseni liiallinen juridinen aktivismi nimenomaan kangistaa poliittisen ja oikeudellisen järjestelmän hengen korottaessaan itsensä demokraattisten periaatteiden yläpuolelle.

Perustuslaki, oikeusjärjestelmän ylin säädös, näyttää menettävän yhteytensä maalliseen ja ihmisten muotoilemaan tekstiin ja muistuttavan yhä enemmän eräänlaista pseudouskonnollista opinkappaletta – ikään kuin se olisi tippunut taivaasta, se olisi ikuinen ja iankaikkinen totuus, sitä ei sopisi kyseenalaistaa ja vain erityisen kilvoittelun ja vihkiytymisen myötä siitä voisi edes keskustella. ”Pappismiehet” palaavat kerta toisensa jälkeen julkisuuteen kertomaan, että ei, väärin meni taas, asia onkin näin: he ovat oikeassa, koska he vetoavat ”Sanaan”, jota ei sovi kyseenalaistaa.

Kyse on kuitenkin maallisen valtion laista – oikeussäädöksestä, ”lakien laista”, joka on syntynyt kuten muutkin lait, vaikkakin hitaammassa järjestyksessä. Kuten muihinkin lakeihin, siihen on vaikuttanut ympäröivä maailma, toimijoiden arvot ja politiikka, erilaisten asiantuntijoiden näkemykset ja maailmankuva, ja kuten kirjoituksessani myöhemmin pyrin tuomaan esille, jopa merkittävän paljon. Koska politiikka on konfliktista, myös kaikki siitä syntyvä lainsäädäntö sisältää aina vähintään erimielisyyden siemenen.

Mittavat perusoikeuksien luettelot, ihmisoikeudet, laaja henkilöllinen soveltamisala ja monet muut perustuslain ominaisuudet ovat sangen uusi osa suomalaista oikeusjärjestelmää. Se, että ne nyt ”yhtäkkiä” näyttävät kolahtavan yhteen monien poliittisten tavoitteiden kanssa, ei kerro politiikan viallisuudesta tai erityisen röyhkeistä päättäjistä.

Toisinaan erityisesti politiikan oikealla laidalla esitetty näkemys ”perustuslaki- tai perusoikeusfundamentalistien” liialliseksi käyneestä vallasta osoittaa, että edustuksellisella demokratialla on kovaääninen ja hyvin voimakas kilpailija, joka näyttää juristien lisäksi vetoavan erityisesti tietynlaista poliittista maailmankuvaa ja agendaa ajaviin toimijoihin. Sen ohella, että tuomioistuimilla on yhä enemmän valtaa määrittää, pannaanko lainsäätäjien päätöksiä täytäntöön ja miten ja että oikeudellisilla keinoilla ylipäätänsä lähestytään yhä useampia julkisia kysymyksiä ja poliittisia kiistoja, tällaista kehitystä voidaan kuvata politiikan ja julkisen toiminnan legalisoitumisena.

Yhteiskunnallisena kehityssuuntana se suosii oikeudellisen koulutuksen saaneita, ”lain puolustajia”, ja siirtää myös politiikan painopistettä. Kärjistäen, mitä enemmän oikeudellisilla arvioitsijoilla on valtaa suhteessa päätöksentekoon, sitä vähemmän sitä todennäköisesti on esimerkiksi kansanedustajilla.

Viimeksi tänään Suomen Asianajajaliitto on tullut julkisuuteen vaatimuksella paitsi lisätä tuomioistuinten mahdollisuutta ohittaa tavallisia lakeja perustuslain nojalla, myös perustaa valtioneuvoston kanslian yhteyteen erityinen oikeudellinen neuvosto valvomaan lainsäädäntötyötä nimenomaan perustuslaki ja ihmisoikeudet edellä. Juristiikka näkyy ja kuuluu mediassa ja laajemmin julkisessa keskustelussa lähes päivittäin.

Perustuslain yhä suurempi merkitys suhteessa kaikkeen muuhun demokraattiseen päätöksentekoon ja sen välitön yhteys kansallisen järjestelmän ulkopuolisiin säädöksiin (kuten EU, ihmisoikeuselimet, kansainväliset sopimukset) vahvistaa niin sanottua legaalista konstitutionalismia. Konstitutionalismin periaatteiden mukaisesti tämä puolustaa erityisiä valtion ja kansalaisten syvempiä ja pysyvämpiä tavoitteita ja tarpeita, lyhytnäköisten ja muutoksille alttiiden poliittisten mielihalujen sijaan.

Samaten Suomen uuden perustuslain haluttiin olevan riippumaton ”kulloisistakin poliittisista tai taloudellisista suhdanteista”, jotta se voisi toimia vakaana perustana koko poliittisen järjestelmän toiminnalle. Näin ei kuitenkaan nähdäkseni tapahtunut.

banner-1013517_960_720

Aivan kuten perustuslain uudistuksen yhteydessä lukuisat asiantuntijat näkivät, että vanha perustuslaki ei enää vastaa muuttunutta maailmaa, voi saman argumentin esittää tänäänkin. Perustuslaki näyttää nimittäin rajoittavan normaalia poliittista ja valtiollista liikkumatilaa. On aiheellista kysyä, miksi Suomeen ylipäätään haluttiin perustuslaki, joka ei selvästikään toimi vain lakien lakina, valtiollisen oikeusjärjestelmän perustana, tarpeeksi yleisenä, ilman liian yksityiskohtaisia määräyksiä, vaan on sen sijaan huomattavan tarkka ja laaja-alainen kokoelma erilaisia yksilökeskeisiä, liberaaleja ja ”jälkivaltiollisia” normeja.

Kuten sanottua, tällainen kyseenalaistaminen ei miellytä heitä, joiden mukaan ”perusoikeudet” ja ”ihmisoikeudet” nimenomaan ovat aina ja kaikkialla valtiotoiminnan kansallinen ja kansainvälinen ydinkärki, ja tämän kuuluukin rajoittaa merkittävästi valtion ja kansaa edustavan demokratian liikkumavaraa tehdä minkäänlaisia ”omia” päätöksiä. Näiden näkemysten mukaan globalistinen, riittävän ”valtioton” perustuslaki on ainoa oikea tapa lähestyä asiaa.

legal-1143114_960_720

Joka tapauksessa, perustuslaistamme ei siis vain sattumalta löydy tällaisia seikkoja – eivätkä ne kuulu perustuslakiin mitenkään määritelmällisesti. Suomeen siis nimenomaan haluttiin ”kansainvälinen” perustuslaki, joka lisää perusoikeuksia ja julkiseen valtaan kohdistuvia toimintavelvoitteita, nojaa vahvasti ihmisoikeusajattelulle eikä tee eroa kansalaisen ja ei-kansalaisen välille.

Oleellista on kuitenkin ymmärtää, että tämä halu ei ollut eikä ole ”neutraali” sen enempää kuin sen täydellinen vastakohtakaan on. Trendikäs se kyllä on, ja resonoi vahvasti kulttuuristen, sosiaalisten ja myös taloudellisten ”suurideoiden” kanssa, erityisesti retoriikan tasolla. Se tukee yleensä tiettyjä poliittisia näkökulmia, ei kaikkia. Nimenomaan vasemmistolaiseen ajatteluun kuuluu korostaa yksilön positiivisia oikeuksia (oikeus saada valtiolta jotakin hyvää) minkäänlaisten velvollisuuksien sijaan ja samalla ymmärtää kulttuurinen, sosiaalinen ja inhimillinen todellisuus ennen muuta rajattomana, globaalina ja universaalina.

Koska ajatus on oleellisilta osiltaan yhtenevä myös (oikeistolaisten) globaalitalouden intressien kanssa, vaikkakin muuten ristiriidassa, sen painoarvo on huomattava. Euroopan yhdentyminen poliittisena projektina vaikutti myös huomattavissa määrin. Alakynteen rajattomuuden ideologiassa jäävät aina valtion oikeudet ja yksilön velvollisuudet, olipa varsinainen poliittinen asemoituminen mikä tahansa.

Vanha perustuslaki ei juuri kolahdellut yhteen yksilön oikeuksien kanssa eikä sieltä voinut löytää kannustusta yhdenvertaisuuden yhä laajemmalle leviäville vaatimuksille. Hallitusmuodon perusoikeusluettelo oli lähes muuttumaton yli 70 vuotta. Perustuslaki harvoin esti poliittisia toimijoita tekemästä normaalia, konkreettista politiikkaa tai valtiota toimimasta täysivaltaisena suvereenina yksikkönä. Se ei edustanut nykyaikaiseen konstitutionalismiin liitettävää globalismia, eurooppalaista valtiosääntökehitystä tai ”yleiseurooppalaista ihmisoikeuskehitystä”.

Siksi se oli vanhentunut ja vääränlainen. Mahdollisesti samaan tapaan kuin ummehtuneeksi luonnehdittu yhtenäiskulttuurimme, juro ja totinen kansanluonteemme tai ylipäätänsä yksitoikkoinen elämämme, ennen 1990-lukua.

Puutteelliseksi väitetyn perusoikeusluettelon ja vanhentuneen perustuslain aikana Suomesta ei kuitenkaan tullut diktatuuri, kansalaisia polkeva tyrannia, vaan lyhyessä ajassa maailman turvallisimpien, demokraattisimpien ja hyvinvoinniltaan korkeimmalle sijoittuneiden valtioiden joukkoon kuuluva maa, joka kaiken lisäksi tuntui olevan kansainväliseltä statukseltaankin tarpeeksi moitteeton.

Perustuslaki suojasi ennen muuta valtiota ja kansalaisia, ei imitoinut globalismin miellyttävää mutta tosimaailmassa kovin kevytmielistä ja pinnallista retoriikkaa tai sisältänyt yhtä maailman laajimmista perusoikeusluetteloista.

Monien mukaan on onni, että tuo painajainen päättyi.

13 kommenttia artikkeliin ”Puhutaan perustuslaista, osa 1: Perustuslaki, politiikka ja muuttuva todellisuus

  1. Pikkulapsen henkiseen ja sosiaaliseen kehitykseen kuuluu ns. sääntömoralismin kausi. Silloin opitaan sekä sääntöjä että niiden tottelemista, mutta ei vielä sitä, että sääntöihin(kin) liittyy normaalia harkintaa, joka joskus on itse sääntöä tärkeämpi. Jos joku ei tätä lähtökohtaa ymmärrä tai hyväksy niin esimerkki: ”auto on velvollinen väistämään suojatiellä olevaa jalankulkijaa, mutta turvallisuus on tärkeämpää kuin oikeuksistaan kiinni pitäminen”.

    Ja sama ”turvallisuus on oikeuksia tärkeämpää” -lähtökohta pätee myös kollektiiviseen turvallisuuteen.

    Maailmassa ja yhteiskunnassa on valtava määrä erilaisia yksilöoikeuksien julistuksia ja sopimuksia. Yksilövelvollisuuksien julistuksia ja sopimuksia on paljon vähemmän.

    Joskus aiemmin elettiin enemmän maalaisjärkeä hyödyntävässä maailmassa. Maalaisjärki sisälsi implisiittisesti sen ihmisvelvollisuuksien kentän. Se oli kollektiivisesti sisäistetty, laajasti hyväksytty lähtökohta. Sitä ei tarvinnut sisäänkirjoittaa lakeihin, sopimuksiin ja sääntöihin koska se oli sisäänkirjoitettu ihmisiin.

    Sitten moraalisesti, sosiaalisesti, kulttuurillisesti ja muutenkin aikuisten ihmisten tilalle alkoi valua ikiteinien valtakunta. Sitä jatkui ja jatkui ja jatkui kunnes ikiteini alkoivat korvautua ikikakaroilla.

    Nämä ikikakarat ovat sellaisia ideologisia, täysin reaalitodellisuudesta irti eläviä tapauksia, joille on täysin luonnollista lähteä siitä, että joku heille puolivieras aikuisten maailma elättää heidät, heidän kaverinsa samaan aikaan kun he haukkuvat näitä elättäjiä tyhmiksi. Mitä nämä elättäjät siinä mielessä ovatkin, että suostuvat nielemään sekä sen aikuisiin kohdistuvan elatusvelvollisuuden että siihen liittyvän niskojennakkelun ja tyhmäksi haukkumisen.

    Iso osa ikikakaroista elää sääntömoralismin kautta. Kaikkeen on pykälä, sopimus tai sääntö mutta mihinkään ei ole maalaisjärkistä soveltamista.

    Osa näistä ikikakaroista on mennyt antiaikuistumisprosesseissaan vielä pidemmälle. He ovat lapseutuneet uhmaikään asti.

    Aikuinen ihmis- ja yhteiskunta palaa lapsuuteen ja vaatii kakaramaisen kuplassa elämisen kunnioittamista jonain arkirealismia suurempana ja ihmeellisempänä asiana.

    • Psykologisesti ja kasvatuksellisesti tämä on kiinnostava asia. Mikä ihme saa ihmisen tuollaiseksi. Olen pohtinut tätä paljon, mutta aukottomaan lopputulokseen on vaikea päästä. Moni lienee ”liian hyvin voinut”. Mutta mukana on paljon heitäkin, joita ei voi tähän laskea. Vai onko se vain joku kognitiivinen juttu?

      Miksi ihminen haluaa vapaaehtoisesti menettää kyvyn vapauteen, vapaaseen ajatteluun?

  2. Minä join lakia siihen aikaan, kun Ståhlbergin laatima Suomen Hallitusmuoto oli vielä voimassa, itse asiassa kauan ennen tuota vuonna 1999 säädettyä ja jokaiseen kotiin jaettua uutta läpyskää. Ståhlberg oli kansan yhdistäjä, punavankien armahtaja ja Talvisodan ihmeen todellinen isä, suojeluskuntakriisin ja toisaalta kommunistien kanssa kamppaillut, itsekin puoilisonsa kanssa kyyditetty ja kuoleman uhan alla elänyt mies, joka Paasikiven mukaan ei tehnyt yhtäkään virhettä elämänsä aikana.

    Tuo vanha hallitusmuoto on ennen kaikkea selkeä, ja erityisesti sen III luku ”Suomen kansalaisten yleiset oikeudet ja oikeusturva” on kieltämättä ollut 1990-luvulle tultaessa kovasti vaikea asia. Siinä kun oman maan kansalaiset näyttävät olevan jotenkin ja jostakin kumman syystä etusijalla. Minä kun olen hyvin konservatiivinen monissa asioissa, en olisi mielelläni suonut Ståhlbergin joutuvan moisen häväistyksen uhriksi. Nuo kaikkitietävät uuteen perustuslakiin nojailijat ovat unohtaneet Ciceron ja ”summum ius, summa iniuria” ja tilalle on tullut heidän tulkintansa, eli ”dura lex, sed lex”. Nykyinen peryustuslaki antaa tuohon jälkimmäiseen kaiken tukensa, sen verran ”ankara” se on.

    • Tällä hetkelläkin nähdään, miten kamalaa se on joillekin ymmärtää, että (joku) valtio tahtoo ajaa omia etujaan. Koska eihän se nyt niin voi olla, vapaassa maailmassa!

  3. Aikoinaan tunnettiin erityisesti ei-lakihenkilöpiireissä käsite ”juristeria”. Se heijasteli elämälle vierasta pykälätulkintaa, jota elämälle vieraat ”juristit” harrastivat ja harrastavat edelleen. Omaksi hyödykseen tai oman ideologiansa edistämiseen.

    Juridiikka on liian merkittävä vaikutustekijä yhteiskunnassa, jotta se voitaisiin jättää pelkästään juristeille.

    • Kyllä. Suomessa kyseessä on vielä vahvasti vasemmistolainen juristeria, kun merkittävä enemmistö kantaa ottavista lakiasiantuntijoista ponnistaa vähintään demlan NL-ajoilta, monet puolueistakin. Uudempi polvi on sitten ”vain” liberaalia, mutta kyllähän me kaikki tiedämme, mitä se käytännössä tahtoo sanoa.

  4. Perustuslain yhdenvertaisuuspykälän (”Ketään ei saa…”) kattavuus on täysin tulkinnanvarainen (keneen tämä ”Ketään” viittaa?), joten miksi persulainen tulkinta olisi yhtään huonompi? Reductio ad absurdum: jos ”ketään” viittaisi myös laillisesti maassaolevaan ei-kansalaiseen, miksei se voisi viitata myös maassaolemattomaan ei-kansalaiseen? Ergo, miksei Suomi takaisi sosiaaliturvaa kaikille seitsemälle miljardille maailman ihmiselle? Perustuslakirikkomus! Lisäksi yhdenvertaisuuspykälän ”ilman hyväksyttävää syytä” sisältää ilman muuta yhtenä vaihtoehtona ei-kansalaisuuden tai turvapaikanhakijuuden (varsinkin, kun kyse on kriisiperäisestä massaturvapaikanhausta); voiko ”reasonable person” olla tästä eri mieltä?

    Ja entä sitten ”Valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle”? Jos ”kansa” tulkitaan älyllisesti rehellisesti tarkoittamaan enemmän tai vähemmän nykyistä kansaa (*), eikä esimerkiksi vasemmistopuoleiden äänikarjakseen maahankutsumaansa vaihtokansaa, niin eikö massiivinen kansanvaihto ole tällöin valtiovallankaappausyritys Suomen kansalta?

    (*) Vertaa osakeyhtiölain ”Yhtiön toiminnan tarkoituksena on tuottaa voittoa osakkeenomistajille”. Tässä ”osakkeenomistajat” viittaa kiistattomasti nykyisiin osakkeenomistajiin, ja uusien osakkeiden ottaminen on tiukasti säädeltyä, koska eturistiriitä nykyisten osakkaiden kanssa on ilmeinen.

    • ”Ergo, miksei Suomi takaisi sosiaaliturvaa kaikille seitsemälle miljardille maailman ihmiselle?” Tätä olen kysellyt kysymästä päästyäni, mutta en ole koskaan saanut vastausta.

      ”No eihä ne kaikki tänne tuu.”

  5. Kas vain, että kukaan ei ole vielä maininnut sanaa Demla. Sehän lienee politikoivien globalistijuristien varsinainen ideologinen keskus.

    Nykyisessä perustuslailla päähän lyömisessä voi nähdä jenkkivaikutteita, niin kuin nykyglobalisaatiossa muutenkin. Siellä perustuslaki on kansalaisuskonnon pyhä kirjoitus, jota ei voi muuttaa muuten kuin tekemällä lisäyksiä. Jenkeissäkin toki väitellään perustuslain tulkinnasta, meillä tuntuu olevan vain yksi oikea tulkinta. Pienessä maassa on vähän tilaa vaihtoehtoisille näkemyksille.

    Tässä näkyy myös vallanpitäjien populistipaniikki. Perustuslaki pitää betonoida mahdollisimman vankasti siltä varalta, että populistit nousevat valtaan ja (muka) lakkauttaisivat perusoikeudet. Tämä paniikki näkyy nykyään monessa asiassa, esimerkiksi opetussuunnitelmissa.

  6. Perustuslaki on ymmärtääkseni kokoelma (lähes) sementoituja säännöksiä, joiden merkityksen (lähes kaikki) suomalaiset ja monet maahanmuuttajatkin, erityisesti länsimaista peräisin olevat, ymmärtävät.

    Perustuslakien uusi versio on kuitenkin johtanut tilanteeseen, jossa tarvittaisiin erityistä kansalaisopasta sen sisällön ymmärtämiseen erityisesti ns. käytännön elämän tilanteissa. Ehkä oikeusministeriö voisi painattaa pienehkön tasku -tai käsilaukkuversion, joka helpottaisi sananvalintatilanteissa erityisesti silloin kun tasa-arvoperiaatteiden hienompiin nyansseihin perehtymätön kansalainen ajautuu keskustelemaan esimerkiksi eksoottisia uskontoja arvostavien tahojen kanssa.

    Ohjekirjanen helpottaisi tuomioistuimien työtaakkaa. Samaan suuntaan vaikuttaisivat myös erityiset sananvapaussetelit, jotka voitaisiin lunastaa euromääräisinä lipukkeina tasa-arvovaltuutetun toimistosta virka-aikana.

    Lipukkeita voitaisiin käyttää sakkomaksujen korvikkeina ilman oikeudenkäyntiä. Niillä maksettaisiin julkisissa tiloissa raportoituja vääriä sananvalintoja tai mielipiteitä.

    • Yhdessä opetusministeriön kanssa voitaisiin laatia myös eräänlaiset oikein puhumisen periaatteet, ellei jopa lait. Lasten lukutaitokin alkaa olla niin heikoissa kantimissa, että ehkä voisimme siirtyä kokonaisuudessaan ns. automaatiolle eli vain toistelemaan tiettyjä sanoja ja lauseita. Kirjoitetussa sanassa on kuitenkin aina vaaransa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s