12.12.2021 Heinävesi, Riikka Purra. kuva Matti Matikainen
Koko sen ajan, kun olen aktiivisesti seurannut politiikkaa tai ollut mukana siinä, olen tapahtuma kerrallaan havainnut, kuinka mahdollisuudet päätöksentekoon murenevat tai jopa häviävät. Euroopan unioni on tietenkin vienyt osansa – antaen tilalle tähtilipun ja ne kuuluisat yhteiset pöydät.
Vielä suuremman palan on kuitenkin haukannut hankalammin hahmotettava kokonaisuus. Siihen kuuluvat monenlaiset oikeudet, kansainväliset sopimukset, perustuslaki ja muut hyvin käyttäytyvien valtioiden normistot. Maallisuudestaan huolimatta niiden asema vaikuttaa lähes jumalalliselta. Ihmisoikeusoppia meille yksinkertaisille ja tietämättömille sanoittavat valtiosääntö- ja perustuslakioppineet, eräänlaiset pappismiehet.
Perustuslaki, oikeusjärjestelmän ylin säädös, muistuttaa yhä enemmän jonkinlaista uskonnollista opinkappaletta. Iankaikkista totuutta ei sovi kyseenalaistaa, ja vain erityisen kilvoittelun ja vihkiytymisen – oikeustieteellisen koulutuksen ja (yleensä) riittävän vasemmistolaisen maailmankuvan – myötä siitä voi edes keskustella.
Niinkin iankaikkisena perustuslakiamme pidetään, että oikeusministeri kuuluisan pappismiehen auktoriteetilla tuettuna esitti muutama viikko sitten, että tietyt perustuslain pykälät pitäisi kokonaan jäädyttää. Eli että niitä ei voisi lainkaan muuttaa – ei edes sen vaikean ja pitkäkestoisen prosessin kautta, jolla nyt perustuslakia voidaan muuttaa. Nyt on siis hyvä ja täydellinen.
Suomen perustuslain mukaan jokaisella on oikeus turvallisuuteen, ja Suomi on EU:n jäsen. Kansainvälisten sopimusten erilaiset oikeuksien luettelot paisuvat vuosi vuodelta, mutta velvollisuuksia on vähemmänlaisesti.
Oikeasti kyse ei kuitenkaan ole jumalallisesta sanasta. Kuten muuhunkin lainsäädäntöön, siihen on vaikuttanut ympäröivä maailma, toimijoiden arvot ja politiikka, erilaisten asiantuntijoiden näkemykset ja maailmankuva.
Tietenkin me arvostamme oikeusvaltiota ja tarkasti säädeltyjä perus- ja ihmisoikeuksia. Lainsäätäjää pitääkin rajoittaa. Mutta asialla on myös toinen puolensa:
Todistamme kerta toisensa jälkeen, että roistojen ihmisoikeudet ovat Suomessa paremmin säädellyt kuin uhrien. Että poliisin pitää olla hyvin varovainen roistojen kanssa, jotta oikeuksia ei vain rikottaisi. Että järjestäytyneellä rikollisjengillä täytyy olla oikeus rakentaa rikoksista saadulla rahalla talo kenenkään estämättä. Että lastaan raiskaajalta puolustava isä saa vankeutta.
Tällä hetkellä, kun Valko-Venäjä moukaroi ihmisaseilla eli laittomilla siirtolaisilla Puolan rajaa ja pyrkii horjuttamaan kohdemaita ja koko unionia, ihmisoikeusnormistot näyttävät erityisen ongelmalliset puolensa. Ministerit punastelevat aitiossa, koska tietävät puhuvansa puppua väittäessään, että Suomi voisi tämän normiston puitteissa suojella itseään. Jos se pitää niistä kiinni kynsin ja hampain – ja tietysti pitää, jos pappismiehiltä kysytään – ei voi.
Maa, joka pitää niistä kiinni kynsin ja hampain, ei ole enää suvereeni. Tätä et kuule pappismiehiltä, mutta se on totta. Kun Puola toimii ja pitää laittomat maahantulijat ulkona, EU on hiljaa ja salaa tyytyväinen. Seuraavan päivän kokouksessa hymistellään sitten taas prinsiipeistä, EU:n yhtenäisestä linjasta ja syödään viinereitä.
Valiokunnan kuulemisessa ministeriön virkamies esitti meille, että vaikka Suomessa olisi sota tai kansakunnan elämää uhkaava yleinen hätätila, turvapaikkaoikeudesta kirjaavista sopimuksista emme voisi poiketa.
Jos näin olisi, sotiin ei enää tarvittaisi ruutia. Pelkät ihmiset riittäisivät.
(Kolumni on julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa 29.11.)
Heinäkuu on vaihtumassa elokuuksi. Poliitikot ovat kesälomillaan, ja EU-huippukokouksen päätös elpymisrahastosta alkaa esiintyä lehtien sivuilla yhä vähemmän. Tulipahan tehtyä taas, ja katsotaan sitten syksyllä? Kuka nyt jaksaisi repivää keskustelua kesken kesäkauden, varsinkin kun perussuomalaiset puhuvat niin rumasti.
Neuvottelutulos on henkilöity suosittuun pääministeriin, ikään kuin hänen kaudellaan Suomen liikkumatila ja valta EU:ssa mahdollistaisi jotakin tavallisesta poikkeavaa. Näin ei tietenkään ole. Pääministerin tehtävä, virkamiehistön ja avustajajoukon tukemana, on neuvotella yötä myöten ja venyä, riippumatta sukupuolesta ja iästä. Kokonaisuutta tai jäsenyytemme suurta kuvaa se ei muuta, yhdenkään pääministerin kaudella. Periaatteellinen muutos velasta unionin rahoittajana ja yhteisvastuut ohjaavat meitä sellaiseen suuntaan, jossa Suomi ei voi olla voittaja. Tähän tosiasiaan nähden täysin toissijaista on Suomen neuvottelustrategia tai edes varsinaiset saannot (siis se, minkä osuuden maksuista saamme takaisin).
EU(ro)-järjestelmä ei tarjoa voittoja Suomelle
Teknistä saantokeskustelua on mahdollista käyttää häivyttämään sitä tosiseikkaa, että unionin rooli on täysin muuttunut – ja sitä, että pääministerihenkilö ei suinkaan juuri pelastanut Suomen tulevaisuutta vaan jatkoi sen heikentämistä. Uskoa toimittajien asiantuntemukseen ovat nakertaneet erityisesti ne uutisotsikot, joissa kirkuvin kirjaimin kerrotaan Suomen saaneen jotakin. Totuus tietenkin on, että niin kauan kuin me olemme nettomaksaja – eli niin kauan kuin me olemme unionin jäsen – me maksamme, emme saa. Me kierrätämme omaa rahaamme unionin kautta. Asia voi muuttua toiseksi ainoastaan tilanteessa, jossa taloutemme on romahtanut banaanivaltion tasolle.
EU on nyt periaatteellisesti hyväksynyt velanoton rahoitusmekanismiksi. Samalla keskeiset toimintaa ohjaavat säännökset on haudattu, joko virallisesti tai laajentamalla tulkintaa. Vakaus- ja kasvusopimus, ”no-bailout”-sääntö (avustamiskielto), EKP:n rahoituskielto ja artikla 310 (tulot ja menot tasapainossa), mikään ei ole de facto voimassa. Uusien välineiden suhdetta Suomen perustuslakiin ei myöskään ole selvitetty. Konflikti Suuren Valiokunnan ja Perustuslakivaliokunnan välillä kytee eikä sitä ole ratkaistu – muuta kuin passittamalla kansanedustajat viettämään kesää. Oppositio katsokoon hallituksen tiedotustilaisuuksia verkkoyhteydellä ja purkoon kynsiään.
Suomen perustuslaki puolustaa kansallista budjettisuvereniteettia eli sitä, että Suomi päättää itse, mihin veronmaksajilta kerätyt rahat käytetään. Uusi rahasto rikkoo tätä periaatetta, ja Suomi saatetaan tilanteeseen, jossa se ei ole enää perinteisessä mielessä täysivaltainen. En haluaisi uskoa, että Suomen perustuslaki on yhtä joustava kuin EU:n omat säännöt – hyvin useinhan muunlaisissa asioissa kuulemme, että perustuslakimme on ehdoton.
Pelastuspaketti ei pelasta
Huippukokouksen maata ravistelevat päätöksetkään eivät kuitenkaan riitä. Vaikuttaa selvältä, että toimenpiteet eivät jää kertaluontoisiksi. Covid-hätätilasta tuli oiva mahdollisuus toteuttaa sitä politiikkaa, jota EU:ssa muutama suuri jäsenmaa kädet syyhyten on vuosikaudet halunnut toteuttaa. Edes 750 miljardin paketti ei korjaa niitä ongelmia, joita sen haluttaisiin tai väitetään korjaavan. Se vain rauhoittaa vähän, niin markkinoita kuin niitäkin, jotka pelkäävät etenkin Italian EU-kriittisen rintaman vahvistumista. Elvytysrahasto on tukipaketti, jolla pidetään euroa pystyssä.
Kaikki keskeiset ongelmat jäävät: Etelä-Euroopan rakenteelliset ja hallinnon ongelmat, kilpailukykyongelmat EU-maiden välillä ja suhteessa Yhdysvaltoihin ja Kiinaan, velkaantuminen, budjettialijäämät, epäsuhtaisuus, tehottomuus ja varojen väärinkäyttö esimerkiksi koheesiopolitiikassa. Riippumatta siitä, mitä puolueita on Italian hallituksessa ja mihin suuntaan populismi on kääntynyt, maa ei tule tekemään päätöksiä, jotka tulisivat auttamaan sitä. Valtava harmaa talous, veronkannon ongelmat, mafia ja muu korruptio rehottavat, ja maalla on suuri intressi hakea unionilta helpotusta – ja kiristää sitä, kuten Italian pääministerin lausunnoista huippukokouksessa saattoi nähdä.
On vastenmielistä, että Suomi, joka on isoissa veloissa omankin elvyttämisensä ja talouden ongelmiensa kanssa, joutuu rahoittamaan vuoron perään kutakin huonosti asiansa hoitanutta maata. Vielä vastenmielisempää kuitenkin on se, että asiasta päättävät väittävät sen olevan Suomen edun mukaista. Miksi ne tekevät niin?
EU(ro) on krooninen kustannus
Suomi liittyi unioniin kansanäänestyksen ohjaamana 25 vuotta sitten ja euroon vuonna 2002. Euro syntyi tiedostettuine valuvikoineen, joiden kanssa nyt vain eletään – jotkut hyötyvät ja toiset kärsivät. Yhteinen rahapolitiikka, velkaantuminen, hidas kasvu, kotimaiset korkeat kustannukset ovat suistaneet meidät tielle, jossa koronastakin taloutemme toipuu jopa euro-alueen hitaimmin. Pitkällä tähtäimellä annamme pois hyvinvointivaltion, sanoo entinen Valtiovarainministeriön rahoitusmarkkinaosaston ylijohtaja, Suomen Pankin neuvonantaja, valtiotieteiden tohtori Peter Nyberg, joka kannattaa Suomen eroamista eurosta, jota hän pitää ”talouden pakkopaitana”.
Viimeisen reilun kymmenen vuoden muutokset EU:n toiminnassa ovat niin merkittäviä ja laajakantoisia, että on täysin oikeutettua sanoa, että EU on nykyään eri asia kuin vuonna 1995. Kaikki nuo muutokset on tehty ilman asioiden altistamista kansalaiskeskustelulle, demokraattisista päätöksistä puhumattakaan.
Se, että päätöksiä tekee kulloinenkin hallitus tai pääministeri, ei takaa aitoa demokraattisuutta ja kansan valintaa useammastakaan syystä. Ensinnäkään EU ei ole riittävän merkittävä – tai ollenkaan merkittävä – teema eduskuntavaaleissa. EU-myönteisille puolueille tämä on tietenkin etu. Toinen, edelliseen liittyvä seikka on se, että meillä ei ole juuri sen paremmin mediaa kuin muutakaan kansalaiskeskustelua tai edes kriittisen arvioinnin kulttuuria, joka tarkastelisi EU:ta useammasta näkökulmasta. Mikäli EU:sta puhuttaessa abstraktit, jopa mystiset ”hyödyt” aina otetaan annettuna eikä konkreettisia kustannuksia ja muita negatiivisia seurauksia lasketa ja yksilöidä, tulos on juuri tämä. EU:sta kriittisesti puhuvat leimataan ”populisteiksi”, ikään kuin vaatimus asian monipuolisemmasta tarkastelusta olisi itsessään poliittisesti löyhää ja vähemmän nokkelia äänestäjiä kosiskelevaa. Näin ei tietenkään ole.
Suomalaisen EU-kriittisen puolueen se asettaa myös vaikeaan asemaan. Yhdelläkään puolueella ei ole resursseja ja mahdollisuuksia itse yksin muuttaa asetelmaa. Tilanne, jossa se samaan aikaan joutuu rakentavasti sekä kyseenalaistamaan konsensusajattelun, tuottamaan ja analysoimaan kyseenalaistamista tukevan datan että levittämään sitä, on hyvin haasteellinen. Ei ole mikään yllätys, että voitolla on edelleen hyvin lempeä EU-näkemys, lähinnä retorinen – jotain sellaista, jota vastassa ovat vain Venäjä ja Putin, pitkät passijonot ja perussuomalaisten tympeä impivaaralaisuus.
Populistileimakirves ja jäsenyyden luonnollisuus
Suomalaisten EU-myönteisyys on ollut huipputasolla ja jopa noussut eurokriisin ja Kreikka-pakettien jälkeen. Tämä on hyvin hämmentävää, mutta täysin selitettävissä edellä kuvaamillani seikoilla. Aivan viime aikoina muutamat medioiden tilaamat mielipidetiedustelut ovat alkaneet näyttää vahvistuvaa kriittisyyttä EU:n uusia toimintatapoja, kuten velaksi toimimista ja ”elpymisvälinettä” kohtaan. Tässä ollaan kuitenkin vasta aivan alussa.
Tervehdinkin suurella ilolla valtamediassa, tutkijakentässä ja (etenkineläköityneiden joukossa) virkamiestasolla nyt syntynyttä kriittisempää tarkasteluotetta. Samalla on syytä ymmärtää, että kriittisesti suhtautuvien asema on aina vaikea – vaatii paitsi vankkaa selkänojaa myös itseluottamusta esittää Euroopan Unionin autuutta haastavia näkemyksiä. Vähimmillään voi saada mainitun populistin leiman (jopa persuleiman), pahimmillaan asiasta seuraa urakehityksen tyssääminen, kuten muutama asiantuntija on kuvannut. Tämä on ikävää, mutta ei millään tavalla yllättävää. EU tarjoaa sekä poliitikoille että monille muille erilaisia hyödyllisiä asemia, suoranaisia urapolkuja, usein erinomaisella palkalla ja mukavilla verkostoilla.
Kolmas seikka, joka selittää EU-keskustelun heikkoutta Suomessa, liittyy tietysti aiheen yleiseen tylsyyteen. EU ei kosketa tavallisia ihmisiä, juuri muuten kuin usein perustelemattomana ”hyvänä juttuna” tai toisinaan ”välttämättömänä pahana”. Brysselistä kantautuvat asiat ovat vaikeaselkoisia ja kaukaisia. Jäsenyyttä pidetään luonnollisena, jopa luonnontieteellisenä – se vain on, kuten tuuli ja sade, ei sille mitään voi.
Tällainenkin asetelma hyödyttää erityisesti EU-mielisiä puolueita ja tahoja. Niin kauan kuin esimerkiksi kustannuksista veronmaksajalle tai itsemääräämisoikeuden puutteesta vaikkapa maahanmuuttopolitiikassa ei selvästi puhuta, ”hyödyt” jäävät automaattisesti voitolle. Yhteinen velka ja muut liittovaltiopolitiikan mekanismit toisaalta aivan oikeastikin tekevät EU:sta koko ajan ”luonnollisemman” – mahdollinen ero on koko ajan yhä kauempana, yhä vaikeampaa ja lähinnä yksittäisten ”populistien” hullunkurisen mielikuvituksen varassa.
Miksi eduskunta ei kokoonnu keskustelemaan?
Perussuomalaiset vaati viime viikolla, että eduskunnan pitäisi palata istuntotauolta keskustelemaan elpymisrahastosta. Tähän ei suostuttu. Muutamissa arvioissa vaatimuksemme leimattiin poliittiseksi teatteriksi. Tällainen kuvaa näiden tahojen äärimmäistä ylenkatsetta demokratiaa ja kansan informoimista kohtaan. Tapahtunutta on mahdotonta ylikorostaa – EU:ssa on juuri tehty erittäin merkittävä päätös koskien velan ottamista, velkavastuita, massiivisia tulonsiirtoja, joiden vain väitetään liittyvän koronan hoitoon, ja tulevaa omaa verotusoikeutta, mutta edes eduskuntaa ei saada koolle. Koko kevään yritimme saada tulevaa pakettia esille ja teimme vastalauseita ja eriäviä mielipiteitä, mutta toimittajat eivät juuri korvaansa lotkauttaneet.
Eduskunta on vähäisemmistäkin asioista palannut istuntotauolta saliin Eurooppa-neuvoston huippukokouksen jälkeen. Vuonna 2012 eduskunta kokoontui heinäkuussa käsittelemään tiedonantoa koskien Espanjan rahoitusjärjestelmän vakautusohjelmaa ja siihen liittyvää valtiontakausta. Tällöin pääkirjoituksissa kirjoitettiin esimerkiksi näin:
”Espanjan pankeille osoitetun tuen kaltaisissa suurissa ratkaisuissa jaSuomen roolissa euroalueen kriisinhoidossa ovat täydellinen avoimuus ja laaja raportointi vähintä, mihin Suomen poliittisen johdon on syytä suostua. Eduskunnan kutsuminen töihin kesken poikkeuksellisen pitkän loman on sekin perusteltua. Jos herää pienikin epäily huippukokouksen neuvottelijoiden valtuuksien rajojen ylityksistä ja Suomen linjausten muutoksista, on kaikkien etu selvittää asia perinpohjin ja pikimmiten. ” (Ilkka-Pohjalainen 3.7.2012)
Tällä kertaa vain muutama median edustaja jaksoi puolustaa eduskunnan oikeutta käsitellä – myös istuntotauollaan – kansakunnan kannalta merkittäviä asioita ja päätöksiä. Sen sijaan monia on jälleen enemmän kiinnostanut se, millaisia rumia sanoja perussuomalaiset ovat käyttäneet. Vakiintuneena periaatteena voidaankin pitää sitä, että mitä suurempia asioita yhteiskuntamme kannalta on tekeillä tai tehty, sitä enemmän media ja poliittiset vastustajamme keskittyvät siihen, mitä perussuomalaiset ovat sanoneet. (Kannatan tietenkin kansanedustajien korrektia kieltä ja käytöstapoja – mutta vielä enemmän kannatan sitä, että media vahtii isompia asioita.)
Aitoa kansalaiskeskustelua ja demokraattista käsittelyä ei synny, ennen kuin kaikki edellä nostamani seikat korjaantuvat. Ennen sitä on todellakin täysin tuuleen huutelua edes puhua kansanäänestyksistä, ja sekös monia ilahduttaa.
Paljonko tämä kaikki maksaa?
Suomen EU-politiikka on siis hyvin kaukana demokraattisesta. Kuten sanoin A-studiossa, ongelmiin jouduttaisiin kansan kanssa heti, kun pääministerin pitäisi perustella edes oman puolueensa kannattajille, miksi ei tule eläkeläisille satasta eikä hoitajamitoitusta, mutta tulee valtava lisälasku italialaisten holtittomuuden ja Keski-Euroopan pankkien vuoksi. Marin vastasi närkästyneenä, että kyllä lupaukset pidetään. Niinpä, mutta oleellista olisi tietää, millä rahalla näin aiotaan tehdä.
Kuinka paljon veromme nousevat? Kuinka paljon enemmän suomalaista työssäkäyvää voidaan enää verottaa, varsinkin kun yhä pienempi osa tuosta määrästä tuntuu menevän häntä ja hänen läheisiään hyödyttäviin, edes välttämättömiin kohteisiin, kuten hyvinvointiyhteiskunnan peruspalveluihin?
Kannattaisiko meidän keskustella siitä, miten meidän tulee suhtautua kasvavaan liittovaltioon? Pitäisikö meidän puhua asioista niiden oikeilla nimillä?
Suomi ei ole ajautunut vaan se on ajettu tähän tilanteeseen
Tosiasia on, että suomalaiset eivät ole sitoutuneita tällaiseen Euroopan Unioniin, velka- ja tulonsiirtounioniin, finanssiliittoon, joka täysin omalakisesti etenee kohti liittovaltiota.
EU:hun sinisilmäisesti suhtautuvat haluavat usein muistuttaa, että paluuta menneisyyteen ei ole. Ei tietenkään ole, ja kuka sinne edes haluaisi? Ainakin omassa katsannossani kyse on nimenomaan Suomen tulevaisuudesta.
Me elämme todellakin vuotta 2020. Kykenemme sijaitsemaan poliittisesti, kulttuurisesti ja emotionaalisesti Länsi-Euroopassa, ilman että peesaamme muutaman jäsenvaltion suurvaltaprojektia, joka on naamioitu ainoaksi vaihtoehdoksemme. Ikään kuin me ilman sitä sijoittuisimme geopoliittisesti aivan väärin. Kansallinen itsetuntomme on jo riittävän hyvä ajattelemaan itse.
Perustuslakiin ja perus- ja ihmisoikeuksiin liittyvä keskustelu esitetään vaikeaselkoisena – ei vaikeana vain maallikoille, vaan toisinaan jopa oikeustieteellisen tutkinnon suorittaneille. Perustuslaki, kansainvälinen oikeus ihmisoikeussopimuksineen, valtiosääntöoikeus ja moni muu lain haara esitetään teknisesti puhdasoppista käsitteistöä ja argumentaatiota edellyttävänä, samanmielisten asiantuntijoiden tiukasti säädeltynä alana, jossa erimielisyydet ovat korkeintaan kosmeettisia. Sen kovaäänisimmät vaalijat esiintyvät milloin oikeusvaltion selkärankana, milloin ”yksinomaan tutkimukseen” tai ”ainoastaan oikeudelliseen arvioon” kantansa perustavina asiantuntijoina, joilla ei ole mitään tekemistä politiikan, ideologioiden tai edes näkökulmien kanssa. Väitetyssä neutraalisuudessaan he asemoivat itsensä korkealle poliittisten toimijoiden ja kansalaisten yläpuolelle. Profession, koulutuksen, julkaisuluettelon tai ”neutraalisuuden” taakse kätkeytyminen onnistuu toki muillakin aloilla – ja on toisinaan myös perusteltua – mutta oikeudellisten teemojen yhteydessä seuraukset ovat merkittävämmät.
Mikäli joku defensor legis -rintaman ulkopuolinen julkeaa esittää kriittisiä arvioita tai edes pohdiskelevia kysymyksiä kyseisen säädellyn alan asioista ja ilmeisistä merkillisyyksistä, hänet yleensä asetetaan naurunalaiseksi, laista mitään ymmärtämättömäksi tolloksi. Vastaavasti rintaman kanssa sattumoisin samaa mieltä olevat poliittiset toimijat nähdään ”perustuslaillisina” – tai vielä mairittelevammin, ihmisoikeuksien puolustajina. Perustuslakia ei siis tule kyseenalaistaa eikä vaihtoehtoja ole, ja vain oikeudellisen kompetenssin omaavat henkilöt saavat keskustella aiheesta.
Paitsi että tällainen toiminta on naiivia, ylenkatsovaa ja nimenomaan huonon asiantuntemuksen merkki – joskin yleistä erimielisyyttä kammoksuvassa yhteiskunnassamme – on se myös syvemmällä tasolla muuttanut lainsäädäntövallan ja oikeudelliseen arvioon suoraan tai epäsuoraan perustuvan vallan suhdetta.
Nähdäkseni liiallinen juridinen aktivismi nimenomaan kangistaa poliittisen ja oikeudellisen järjestelmän hengen korottaessaan itsensä demokraattisten periaatteiden yläpuolelle.
Perustuslaki, oikeusjärjestelmän ylin säädös, näyttää menettävän yhteytensä maalliseen ja ihmisten muotoilemaan tekstiin ja muistuttavan yhä enemmän eräänlaista pseudouskonnollista opinkappaletta – ikään kuin se olisi tippunut taivaasta, se olisi ikuinen ja iankaikkinen totuus, sitä ei sopisi kyseenalaistaa ja vain erityisen kilvoittelun ja vihkiytymisen myötä siitä voisi edes keskustella. ”Pappismiehet” palaavat kerta toisensa jälkeen julkisuuteen kertomaan, että ei, väärin meni taas, asia onkin näin: he ovat oikeassa, koska he vetoavat ”Sanaan”, jota ei sovi kyseenalaistaa.
Kyse on kuitenkin maallisen valtion laista – oikeussäädöksestä, ”lakien laista”, joka on syntynyt kuten muutkin lait, vaikkakin hitaammassa järjestyksessä. Kuten muihinkin lakeihin, siihen on vaikuttanut ympäröivä maailma, toimijoiden arvot ja politiikka, erilaisten asiantuntijoiden näkemykset ja maailmankuva, ja kuten kirjoituksessani myöhemmin pyrin tuomaan esille, jopa merkittävän paljon. Koska politiikka on konfliktista, myös kaikki siitä syntyvä lainsäädäntö sisältää aina vähintään erimielisyyden siemenen.
Mittavat perusoikeuksien luettelot, ihmisoikeudet, laaja henkilöllinen soveltamisala ja monet muut perustuslain ominaisuudet ovat sangen uusi osa suomalaista oikeusjärjestelmää. Se, että ne nyt ”yhtäkkiä” näyttävät kolahtavan yhteen monien poliittisten tavoitteiden kanssa, ei kerro politiikan viallisuudesta tai erityisen röyhkeistä päättäjistä.
Toisinaan erityisesti politiikan oikealla laidalla esitetty näkemys ”perustuslaki- tai perusoikeusfundamentalistien” liialliseksi käyneestä vallasta osoittaa, että edustuksellisella demokratialla on kovaääninen ja hyvin voimakas kilpailija, joka näyttää juristien lisäksi vetoavan erityisesti tietynlaista poliittista maailmankuvaa ja agendaa ajaviin toimijoihin. Sen ohella, että tuomioistuimilla on yhä enemmän valtaa määrittää, pannaanko lainsäätäjien päätöksiä täytäntöön ja miten ja että oikeudellisilla keinoilla ylipäätänsä lähestytään yhä useampia julkisia kysymyksiä ja poliittisia kiistoja, tällaista kehitystä voidaan kuvata politiikan ja julkisen toiminnan legalisoitumisena.
Yhteiskunnallisena kehityssuuntana se suosii oikeudellisen koulutuksen saaneita, ”lain puolustajia”, ja siirtää myös politiikan painopistettä. Kärjistäen, mitä enemmän oikeudellisilla arvioitsijoilla on valtaa suhteessa päätöksentekoon, sitä vähemmän sitä todennäköisesti on esimerkiksi kansanedustajilla.
Viimeksi tänään Suomen Asianajajaliitto on tullut julkisuuteen vaatimuksella paitsi lisätä tuomioistuinten mahdollisuutta ohittaa tavallisia lakeja perustuslain nojalla, myös perustaa valtioneuvoston kanslian yhteyteen erityinen oikeudellinen neuvosto valvomaan lainsäädäntötyötä nimenomaan perustuslaki ja ihmisoikeudet edellä. Juristiikka näkyy ja kuuluu mediassa ja laajemmin julkisessa keskustelussa lähes päivittäin.
Perustuslain yhä suurempi merkitys suhteessa kaikkeen muuhun demokraattiseen päätöksentekoon ja sen välitön yhteys kansallisen järjestelmän ulkopuolisiin säädöksiin (kuten EU, ihmisoikeuselimet, kansainväliset sopimukset) vahvistaa niin sanottua legaalista konstitutionalismia. Konstitutionalismin periaatteiden mukaisesti tämä puolustaa erityisiä valtion ja kansalaisten syvempiä ja pysyvämpiä tavoitteita ja tarpeita, lyhytnäköisten ja muutoksille alttiiden poliittisten mielihalujen sijaan.
Samaten Suomen uuden perustuslain haluttiin olevan riippumaton ”kulloisistakin poliittisista tai taloudellisista suhdanteista”, jotta se voisi toimia vakaana perustana koko poliittisen järjestelmän toiminnalle. Näin ei kuitenkaan nähdäkseni tapahtunut.
Aivan kuten perustuslain uudistuksen yhteydessä lukuisat asiantuntijat näkivät, että vanha perustuslaki ei enää vastaa muuttunutta maailmaa, voi saman argumentin esittää tänäänkin. Perustuslaki näyttää nimittäin rajoittavan normaalia poliittista ja valtiollista liikkumatilaa. On aiheellista kysyä, miksi Suomeen ylipäätään haluttiin perustuslaki, joka ei selvästikään toimi vain lakien lakina, valtiollisen oikeusjärjestelmän perustana, tarpeeksi yleisenä, ilman liian yksityiskohtaisia määräyksiä, vaan on sen sijaan huomattavan tarkka ja laaja-alainen kokoelma erilaisia yksilökeskeisiä, liberaaleja ja ”jälkivaltiollisia” normeja.
Kuten sanottua, tällainen kyseenalaistaminen ei miellytä heitä, joiden mukaan ”perusoikeudet” ja ”ihmisoikeudet” nimenomaan ovat aina ja kaikkialla valtiotoiminnan kansallinen ja kansainvälinen ydinkärki, ja tämän kuuluukin rajoittaa merkittävästi valtion ja kansaa edustavan demokratian liikkumavaraa tehdä minkäänlaisia ”omia” päätöksiä. Näiden näkemysten mukaan globalistinen, riittävän ”valtioton” perustuslaki on ainoa oikea tapa lähestyä asiaa.
Joka tapauksessa, perustuslaistamme ei siis vain sattumalta löydy tällaisia seikkoja – eivätkä ne kuulu perustuslakiin mitenkään määritelmällisesti. Suomeen siis nimenomaan haluttiin ”kansainvälinen” perustuslaki, joka lisää perusoikeuksia ja julkiseen valtaan kohdistuvia toimintavelvoitteita, nojaa vahvasti ihmisoikeusajattelulle eikä tee eroa kansalaisen ja ei-kansalaisen välille.
Oleellista on kuitenkin ymmärtää, että tämä halu ei ollut eikä ole ”neutraali” sen enempää kuin sen täydellinen vastakohtakaan on. Trendikäs se kyllä on, ja resonoi vahvasti kulttuuristen, sosiaalisten ja myös taloudellisten ”suurideoiden” kanssa, erityisesti retoriikan tasolla. Se tukee yleensä tiettyjä poliittisia näkökulmia, ei kaikkia. Nimenomaan vasemmistolaiseen ajatteluun kuuluu korostaa yksilön positiivisia oikeuksia (oikeus saada valtiolta jotakin hyvää) minkäänlaisten velvollisuuksien sijaan ja samalla ymmärtää kulttuurinen, sosiaalinen ja inhimillinen todellisuus ennen muuta rajattomana, globaalina ja universaalina.
Koska ajatus on oleellisilta osiltaan yhtenevä myös (oikeistolaisten) globaalitalouden intressien kanssa, vaikkakin muuten ristiriidassa, sen painoarvo on huomattava. Euroopan yhdentyminen poliittisena projektina vaikutti myös huomattavissa määrin. Alakynteen rajattomuuden ideologiassa jäävät aina valtion oikeudet ja yksilön velvollisuudet, olipa varsinainen poliittinen asemoituminen mikä tahansa.
Vanha perustuslaki ei juuri kolahdellut yhteen yksilön oikeuksien kanssa eikä sieltä voinut löytää kannustusta yhdenvertaisuuden yhä laajemmalle leviäville vaatimuksille. Hallitusmuodon perusoikeusluettelo oli lähes muuttumaton yli 70 vuotta. Perustuslaki harvoin esti poliittisia toimijoita tekemästä normaalia, konkreettista politiikkaa tai valtiota toimimasta täysivaltaisena suvereenina yksikkönä. Se ei edustanut nykyaikaiseen konstitutionalismiin liitettävää globalismia, eurooppalaista valtiosääntökehitystä tai ”yleiseurooppalaista ihmisoikeuskehitystä”.
Siksi se oli vanhentunut ja vääränlainen. Mahdollisesti samaan tapaan kuin ummehtuneeksi luonnehdittu yhtenäiskulttuurimme, juro ja totinen kansanluonteemme tai ylipäätänsä yksitoikkoinen elämämme, ennen 1990-lukua.
Puutteelliseksi väitetyn perusoikeusluettelon ja vanhentuneen perustuslain aikana Suomesta ei kuitenkaan tullut diktatuuri, kansalaisia polkeva tyrannia, vaan lyhyessä ajassa maailman turvallisimpien, demokraattisimpien ja hyvinvoinniltaan korkeimmalle sijoittuneiden valtioiden joukkoon kuuluva maa, joka kaiken lisäksi tuntui olevan kansainväliseltä statukseltaankin tarpeeksi moitteeton.
Perustuslaki suojasi ennen muuta valtiota ja kansalaisia, ei imitoinut globalismin miellyttävää mutta tosimaailmassa kovin kevytmielistä ja pinnallista retoriikkaa tai sisältänyt yhtä maailman laajimmista perusoikeusluetteloista.
Monien mukaan on onni, että tuo painajainen päättyi.
dust/bones/politics 