Sähkönhinta ja energiakriisi – perussuomalaisten esityksiä vuoden ajalta

Kuva: Matti Matikainen. Perussuomalaisen eduskuntaryhmän kesäkokous Lappeenrannassa

Perussuomalaiset on aina edellä. Varoitin syyskuussa 2021 nousevasta energiakriisistä. Kuvasin tuumaustunnilla fossiilisten polttoaineiden tilannetta, sähkönhintaa ja sen tulevaisuutta Suomessa ja Euroopassa, päästökaupan aiheuttamia kustannuksia ja vaadittavia toimia.

Olemme vaatineet sekä kansallisia että EU:n toimenpiteitä siis viime syksystä asti. Tämä tosiasia jää herkästi huomaamatta sekä muilta puolueilta – jotka nyt toistavat vaatimuksiamme ominaan – että medialta, jonka huomiointikyky ei ilmeisesti ulotu edellisviikkoa pidemmälle.

Kokosin alle puheenjohtajana tekemiäni perussuomalaisten virallisia esityksiä liittyen sähkönhintaan ja energiakriisiin. Eduskuntaryhmästä ja tietenkin yksittäisiltä edustajilta on tullut vielä paljon lisää.

Syyskuu 2021 – Perussuomalaiset varoittaa lähestyvästä energiakriisistä. Vaatimuksia ilmastopolitiikan maltillistamisesta ja kustannusten alentamisesta. Verotuksen alentamisen vaatimus.

Lokakuu 2021 – Suomen hiilineutraalisuustavoite siirrettävä vuoteen 2050 kustannusten kasvun ja kilpailukyvyn heikentymisen vuoksi.

Lukuisia eri vaatimuksia liian ”kunnianhimoisia” ilmastotoimia vastaan niin kansallisella kuin EU-tasolla koko syksyn ajan ja siitä eteenpäin.

Lokakuu 2021 – Päästöoikeuksia lisättävä markkinoille markkinavakausvarannosta sähkön ja polttoaineiden hinnan alentamiseksi.

Lokakuu 2021 – Kotitalouksien sähkön ja lämmityspolttoaineiden verotusta kevennettävä kohti EU:n minimiä.

Lokakuu 2021 – Päästökauppatuloja ohjattava ilmastotoimista kärsivien kansalaisten auttamiseen kompensoimalla kasvaneita kustannuksia.

Marraskuu 2021 – Sähkön ja polttoaineiden verotusta laskettava 25 prosenttia.

Helmikuu 2022 – Päästökauppaan ja ilmastotoimiin kohdistuvien vaatimusten uudistaminen.

Kansalaisten kallistuneita sähkölaskuja kompensoitava.

Perussuomalaisten välikysymys energianhinnasta.

Maaliskuu 2022 – Venäläisestä energiasta irrottauduttava, ilmastokunnianhimossa jarrutettava, huoltovarmuus- ja omavaraisuusnäkökulmat kaiken keskiöön.

Vaatimus kohtuuhintaisen sähkön takaamisesta.

Vaatimus ydinvoiman lisäämisestä.

Maaliskuu 2022 – Vaatimus jäljellä olevien kivihiilivoimaloiden säästämisestä.

Maaliskuu 2022 – Vaatimus turvetuotannon palauttamisesta.

Huhtikuu 2022 – Päästökauppatulojen ohjaamisesta kotitalouksille ja teollisuudelle. Sähköistämistuki liian alhainen.

Toukokuu 2022 – Energian verotusta alennettava. ALV ja valmisteverot. Useita ilmastopolitiikkaan liittyviä vaatimuksia ja entisten uudistamisia.

Vaatimus sinivalkoisen siirtymän energia- ja ilmastopolitiikasta.

Heinäkuu 2022 – Useita energia- ja ilmastopoliittisia vaatimuksia ja niiden uudistamisia.

Uniper/Fortum-vaatimuksia.

Elokuu 2022 – Veronalennusvaatimusten uudistaminen.

Tuotantoa lisättävä, tehoreservi käyttöön, ei alasajoja.

Päästökauppa keskeytettävä väliaikaisesti kokonaan.

Turve takaisin ja uusiutuvaksi. Lakimuutokset ja kannustimet.

Sähkökauppamalli uudistettava niin, että sähköenergian ja päästöoikeuksien markkinat erotetaan toisistaan. Maksettava tuotantokustannusten mukaan.

Kattohintoja sähkölaskuun.

Hallituksen neuvoteltava energiateollisuuden kanssa sähkön vääristyneen hinnoittelun korjaamiseksi. Hinnat saatava alas. Neuvoteltava pohjoismaiden ja Baltian hallitusten kanssa siirtoyhteyksistä ja hintojen määräytymisestä.

Turve takaisin (kolumni)

Pohjanmaa, turpeen lastausta turvenevalta. Kuva Matti Matikainen

Suomen hallitus sosialidemokraattien ja keskustan johdolla on koko valtakautensa ajan tehnyt toinen toistaan merkillisempiä toimenpiteitä vihreän siirtymän nimikkeen alla. Ensi töikseen se kertoi haluavansa Suomen olevan hiilineutraali reilusti aiemmin kuin muut EU-maat. Sitten erilaisia toimenpiteitä ja lainsäädäntöä on tullut kuin liukuhihnalta, niin omaa kansallista kuin Brysselin suunnalta toista.

Tällä hetkellä Suomi on vakavassa tilanteessa. Ideologinen ilmastopolitiikka ja ”kunnianhimo” ovat kääntyneet maamme pärjäämistä ja hyvinvointia vastaan, vaikka muut puolueet eivät vielä asiaa kehtaakaan myöntää. Mikäli emme tee nopeita ratkaisuja sekä kotimaisen energian että maatalouden ja ruuantuotannon turvaamiseksi, edessämme voi olla humanitaarinen kriisi omassa maassamme.

Yksi suuri virhe on turpeesta luopuminen. Vaikka hallitus väittää, ettei siitä ole luovuttu, ei käytännössä sen edellytysten romuttaminen ole mitään muuta. Turpeen merkitys maamme omavaraisuudelle ja huoltovarmuudelle on erittäin tärkeä. Turve on ainoa kotimainen, huoltovarma, säävarma, helposti varastoitava energiamuoto, jota kannattaa polttaa puun kanssa.

Hallituksen asenteesta kertoo jotakin se, että nyt kun tilanne alkaa olla hälyttävä, se on kutsunut turvetuottajia ja muita toimijoita apuun. Heiltä odotetaan vielä viimeisiä palveluksia, jotta pääsemme vaikeimman yli. Mikä taloudellinen toiminta voi nojata tällaiseen lyhytnäköisyyteen? Suomi maksoi tuottajille, että koneet romutetaan. Turvetta olisi tarvittu ennen Venäjän hyökkäystäkin – ja tullaan tarvitsemaan pitkälle tulevaisuuteen.

Suomi makaa turveaarteen päällä. Turpeessa Suomella on lähes yhtä paljon omaisuutta kuin Norjalla öljyssä. Ensin mainittu on arvalla määritetty uusiutumattomaksi. Vuonna 2002 eduskunnan suuri valiokunta äänesti turpeen kohtalosta, ja kun äänet menivät tasan, siirryttiin arpaan. Näin eduskunnan päätöksellä turpeesta tuli uusiutumaton luonnonvara.

Oikeasti turve uusiutuu koko ajan. Mikäli sitä käytetään vain vuosittaisen kasvun verran, pysyy tilanne tältäkin kannalta katsoen tasapainossa. Turvetta kannattaa nimenomaan polttaa puun kanssa.

Tornionjoen länsipuolella puun kanssa poltettava turve on uusiutuvaksi katsottavaa sähkön tuotannossa. Suomessa kyseessä on tarkoituksella valtavan kalliiksi ja ”vääränlaiseksi” määritetty energiamuoto. Yhteismarkkinoilla on kestämätöntä ja epäoikeudenmukaista, että turvetta kohdellaan eri maissa eri tavoin.  

Turvetta tarvitaan kipeästi myös kasvu- ja kuivikeraaka-aineena. Esimerkiksi eläimille ei ole löydettävissä vastaavasti toimivaa korvaavaa vaihtoehtoa. Turve toimii myös ravinnerikkaana maanparanteena ja biodieselin osana.

Meidän on syytä ymmärtää omat rikkautemme ja hyväksyä oman energiavarmuutemme tae.

Se on tässä kriittisessä tilanteessa suurta valtioviisautta. Turve on oleellinen osa perussuomalaisten peräänkuuluttamaa sinivalkoisen siirtymän energiapolitiikkaa.

Viimeistään nyt turpeen olisi syytä kiinnostaa joka ikistä suomalaista. Energia ja ruoka, paljon tärkeämpää ei lopulta ole.

(Kolumni on julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa 24.8.22)

Siirtolaismassalta suojautuminen vaatii välittömiä lainsäädäntömuutoksia

Ukrainan sotatila ja Venäjän ajautuminen taloudelliseen nurkkaan ja hylkiöasemaan ovat lisänneet riskiä Venäjän suorittamiin itärajan operaatioihin.

Venäjän turvautuminen kolmannen maan kansalaisten hyödyntämiseen siirtolaisia rajan yli ohjaavassa hybridioperaatioissa on yhä todennäköisempää. Vaikka tästä ”välineellistämisestä” puhutaan sekä kansallisesti että EU:ssa, tosiasia on edelleen se, että Suomen viranomaisilla on nykyisen lainsäädännön puitteissa vain vähän mahdollisuuksia toimia tällaista vihamielistä operaatiota vastaan.

Perussuomalaisten johdolla aiheesta jätettiin välikysymys viime marraskuussa. Hallituksen vastauksessa ei esitetty mitään riittävän voimakasta toimenpidettä, jolla uhkaan kyettäisiin sen toteuduttua vastaamaan. Nyt riskit ovat merkittävästi kasvaneet.

Kyseessä on selvä kansallinen haavoittuvuus.

Rajavartiolaitos varautuu, ja valmiutta on nostettu. Yksittäisiä rajanylityspaikkoja voidaan tarvittaessa sulkea. Nykyisellä lainsäädännöllä välineellistämisessä käytettävien siirtolaisten turvapaikkahakemukset on kuitenkin aina vastaanotettava.

Viranomaisten toimivaltuuksissa on mahdollista lähinnä säännöstellä joukkoa ja pyrkiä turvaamaan hallittava järjestys.

Vihamielisessä tarkoituksessa Suomeen kohdistettuja joukkoja ei nykyisellä lainsäädännöllä kuitenkaan voida estää saapumasta maahamme.

Samaan päätyi sisäministeriön vasta julkaisema selvitys siirtolaisia hyödyntävästä hybridivaikuttamisesta. Myös EU-tasolla tilanne on ristiriitainen.

Yhtäältä unioni ei voi moittia yksittäisiä jäsenmaita, jotka ovat suojanneet ulkorajoja nimenomaan tällaisissa tilanteissa, viimeksi Valko-Venäjän käynnistämänä. Toisaalta samaan aikaan se ei tarjoa näille juridista selkänojaa vaan tyytyy esityksissään toistelemaan fraaseja.

Luottaako unioni, että jokainen itseään kunnioittava ulkorajajäsenmaa kuitenkin uhan toteuduttua ymmärtää realiteetit ja tekee kaikkensa rajojen suojaamiseksi? Luotatko sinä, että Suomessa kyettäisiin tekemään näin?

Tosiasia on, että Suomen rajaviranomaiset tarvitsevat lainsäädännön tuekseen. Eivät he voi ilman sitä toimia kansallisen turvallisuuden, yleisen järjestyksen ja Suomen edun mukaisesti.

Nyt on aivan viimeiset hetket, että hallitus laatii esityksen mekanismista, jolla tarpeen vaatiessa mahdollistetaan rajan suojaaminen kokonaisuudessaan ja turvapaikkahakemusten vastaanotto keskeytetään väliaikaisesti täysin. Muuta vaihtoehtoa ei ole.

Yli kipurajan

Perussuomalaiset esitti viime syksynä, että hallituksen ajamaa maailman kunnianhimoisinta ilmastopolitiikkaa pitää maltillistaa niin, että hiilineutraalisuustavoite siirretään vuoteen 2050 eli samaan vuoteen kuin EU:n tavoite. Liian kovasta kunnianhimosta seuraa ongelmia ja ylimääräisiä kustannuksia eivätkä tavoitteena olevat imagovoitot näitä kompensoi. Pienen maan, jossa etäisyydet ovat pitkiä, ilmasto kylmä ja julkinen talous rapakunnossa, pitäisi tehdä asiat vakaalla harkinnalla eikä lähteä keulimaan kansainvälisten lisäpisteiden toivossa. Varsinkaan kun itse ongelmaan eli ilmastonmuutokseen Suomen muita suuremmalla ”kunnianhimolla” ei ole vaikutusta.

Photo by cottonbro on Pexels.com

Sähkön ja liikennepolttoaineiden hinta on ylittänyt aikoja sitten monien ihmisten kipurajan. Yhä useampi pitkiä etäisyyksiä töihin ajava joutuu miettimään, kannattaako työnteko. Hiilineutraalisuustavoitteen maltillistamisesta on saatavissa säästöjä, joita voidaan käyttää esimerkiksi veronalennuksiin, joilla kansalaisten selviämistä koko ajan kallistuvien elinkustannusten kanssa voidaan helpottaa.

Suomelle kertyi vuonna 2021 päästöoikeuksien huutokaupoista yhteensä noin 409 miljoonaa euroa tuloja. Päästöoikeuksien voimakkaasti nousseen hinnan vuoksi huutokauppatulot lähes kaksinkertaistuivat verrattuna edelliseen vuoteen, jolloin huutokauppatulot olivat 220 miljoonaa euroa. Todennäköisesti päästökauppatulot ovat tänä vuonna vielä selvästi enemmän, vaikka turpeen osuus vähenee. 

Näitä rahoja komissio haluaa rahoittamaan ilmastososiaalirahastoa. EU haluaa kerätä lisätuloja nappaamalla joka vuosi 12 miljardia euroa jäsenmaiden päästökauppatuloista. Suomen hallitus on sanonut suhtautuvansa ilmastorahastoon ”hyvin kriittisesti”, mutta kuinka pitkälle tällä päästään?

Suomen ei pidä antaa päästökauppatulojaan EU:lle, mutta ei myöskään käyttää niitä mihinkään muuhun kuin ilmastopolitiikasta kärsivien ihmisten ja alojen tukemiseen. Suomen päästökauppatuloja on ohjattava Suomen ja suomalaisten hyväksi.

Suomen hallitus peesaa komissiota päästökaupan kovempaan kiristämiseen vetämällä oikeuksia pois markkinoilta. Päästöoikeuksien määrä vähenee 2,2 prosenttia vuodessa vuodesta 2021 alkaen. Tämä osaltaan lisää nousupainetta päästöoikeuden hintaan – ja niinhän sen on tarkoituskin. Päästöoikeuksien lisääminen tai edes ennallaan pitäminen vaikuttaisi sähkön ja polttoaineiden hintaan alentavasti, ilman että EU:n tyylin mukaisesti pohjoisen maat pääsevät taas maksumiehiksi tukipakettien ja rahastojen kautta.

Jostakin suunnasta ongelmaa on alettava helpottaa. Hallitus ei voi jatkaa ihmisten ostovoiman tuhoamista sekä ilmastokurjistamisella että kansalaisiamme ja maamme suhteellista kilpailukykyä romuttavalla EU-politiikalla.

Ruotsi aloitti kotitalouksien liikaa kallistuneiden sähkölaskujen tukemisen 585 miljoonalla eurolla. Myös Norja ja moni muu Euroopan maa maksaa kansalaisilleen energiatukea liikaa kallistuneiden sähkölaskujen takia. Valtiovarainministeri Annika Saarikko muistutti kyselytunnilla, että Suomessa voi hakea toimeentulotukea. Elinkeinoministeri komppasi, ettei hallitus ole suunnittelemassa sen paremmin suomalaisten sähkö- kuin bensalaskujenkaan tukemista.

Kyllä kannattaisi.

(Kolumni on julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa 31.1.)

Hätätila Helsingissä

Ei ehtinyt muste kuivua maailman ensimmäiseksi hiilineutraaliksi hyvinvointiyhteiskunnaksi täysillä tähtäävän hallituksen budjettikirjasta, kun kansalaisjärjestö Elokapina jälleen ilmoitti aikovansa asettua tukkimaan Helsingin pääväylää, tällä kertaa kymmeneksi päiväksi.

Vaikka hallitus oli vasta esitellyt Säätytalolla omaa ilmastoperformanssiaan ja julkaissut lisää maailman kunnianhimoisimman ilmastopolitiikan toimia, Elokapina ei ollut tyytyväinen. Poliisejakin uhkaileva ja kouluissa alaikäisiä värväävä järjestö haluaa, että Suomi julistaa ilmastohätätilan ja kantaa enemmän vastuuta. Sisäisen turvallisuuden ja poliisiasioiden vihreä ministeri Maria Ohisalo ei kolmestikaan kysyttäessä kyennyt kieltämään selkeästi laitonta toimintaa.  

Hallitus on vihreiden vanki. Vihreät on Elokapinan vanki. Eikä puolet oppositiostakaan kykene kuin nyökyttelemään.

Ennen vuoden 2019 eduskuntavaaleja kaikki puolueet perussuomalaisia lukuun ottamatta kirjasivat maailman kunnianhimoisimman ilmastopolitiikan tavoitteet tätä hallituskautta ohjaamaan.

Maailman kunnianhimoisin ilmastopolitiikka nostaa autoilun ja asumisen hintaa, ruoan hintaa, muun liikkumisen hintaa, yrittämisen hintaa, teollisuuden hintaa. Se syyllistää valinnoista ja ahdistaa tulevaisuudesta. Se kutsuu metsiämme hiilinieluiksi ja haaveilee kävelystä ja pyöräilystä valtion ensisijaisina liikkumismuotoina. Se antaa ohjaus- ja päätösvaltaa tahoille, joilla ei ole demokraattista mandaattia.

Vähemmän yllättäen Elokapinakin haluaa ”päivittää demokratiaa” eli antaa valtaa neuvostoille, joiden populistisesti arvellaan tuottavan ilmaston kannalta paremman ”kansan tahdon” kuin mihin edustuksellisen demokratian vaalit ja jähmeä parlamentaarinen järjestelmä kykenevät.

Hallituksen mukaan elinkeinoelämäkin on kunnianhimoisen ilmastopolitiikan takana. Totta kai se on, jos tarjolla on tuki- ja elvytysrahaa, kannusterahaa, vihreää kehitysrahaa, tutkimusrahaa, ilmastoinnovointirahaa – ja näiden kustannukset kantaa veronmaksaja. Siltikin tosiasiassa toimet osuvat moniin yrityksiin ja kansalaisiin kipeästi eikä kaikilla suinkaan riitä kukkarossa tai taseessa riittävästi ”kunnianhimoa”. 

Suomen taakse jäävät Ruotsi, Saksa, koko EU – ja kun kerran maailman ykköseksi tähdätään, koko muu maailma. Mutta siitä viis: Elokapina aikoo siltikin maata kadulla, hyödyntää niukkoja poliisin resursseja omiin viestinnällisiin tarpeisiinsa ja vaatia ilmastohätätilan julistamista. Ja hallitus vastaa vain seisovansa historian oikealla puolella.

EU:n ilmastopaketin myötä yhä todennäköisempi uhkakuva on, että suomalainen maksaa ensin oman hallituksensa kunnianhimot ja sitten vähän muidenkin. Esimerkiksi Italiassa ja Ranskassa kaivataan jo maksajaa yhä suuremmille ilmastolaskuille. Ketään ei varmasti yllätä, että Suomenkin grand old -ilmastopiireistä löytyy entisiä skdl:n jäseniä ja niitä, joille sosialismi on kaunista, mutta se ei vielä ole onnistunut.

Ilmastoministeri ja sisäministeri ovat haukan katseillaan löytäneet seuraavan kunnianhimon uhrin, suomalaisen maatalouden ja ruoantuotannon. Maailman kunnianhimoisin ilmastopolitiikka tulee tarkoittamaan myös yhä kalliimpaa kotimaista ruokaa. Vähemmän sen tuottajia. Heikentyvää omavaraisuutta, rapistuvaa huoltovarmuutta. Tai ehkä sitten lopulta ei kotimaista ruokaa lainkaan, sillä niinhän Suomen maatalouden päästöistä elokapinalogiikalla ainakin päästään.

Elokapinalle sallittakoon elokapinalogiikka ja maassa makaaminen. Hallitukselle sen sijaan toivoisi viisautta, kokonaisuuden hahmottamista ja suhteellisuudentajua.

(Kolumni on julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa 4.10.2021.)

Ilmastokunnianhimo, EU ja Saksan vaalit

Saksassa käydään viikonloppuna tärkeät vaalit. EU:n ja Euroopan ykkösvaltion johtohenkilön politiikka heijastuu koko maanosaan. EU:n voimakkaassa muutoksessa oleva tilanne ottaa Saksan vaaleista lisää vauhtia, perussuomalaisten näkökulmasta väärään suuntaan.

Armin Laschet on epäsuosittu CDU:n ehdokas. SPD:n Olaf Scholz, vahva ennakkosuosikki, on vielä Laschetiakin enemmän integraatiomyönteisellä linjalla. Nykyisellä Saksan valtiovarainministeri Scholzilla oli keskeinen roolinsa siinä, että maan hallitus ylipäätänsä hyväksyi viime vuonna yhteisvastuullisen koronapaketin. Yhteinen velanotto ja erityisesti sen suhde EU:n ilmastopakettiin ovat ydinkysymyksiä Saksan vaaleissa. Vaikka Scholz on lausunut, että koronapaketin kaltaisista velka- ja lahjapaketeista ei tule pysyvä mekanismi, ovat riskit suuret. Erityisesti mikäli vihreät pääsee hallitukseen, ei tämä kanta tule pitämään.

Unohda jo korona, nyt tulee ilmasto! Nimenomaan ilmastonmuutoksen vastainen taistelu on se teema, jonka siivellä seuraava yhteisvastuullinen, tulonsiirtoihin ja velkaan perustuva paketti meille syötetään. EU:n liittovaltiokehitys ottaa ilmastopaketin myötä aimoharppauksia.

Myös Ranskasta, Italiasta ja Espanjasta kohdistuu Saksaan kova paine. Kireät ilmastotoimet ovat lisänneet ja entisestään lisäävät EU-kansalaisten sähkö- ja kaasulaskun hintaa. Macron haluaa Brysselistä ratkaisun kiusalliseen keltaliiviongelmaan ennen omia tärkeitä vaalejaan. Suomessa kukaan muu kuin perussuomalaiset ei kanna huolta ilmastotoimien hintalapusta veronmaksajalle.

Mutta eipä Suomessa kukaan muu kuin perussuomalaiset kanna huolta EU:n liittovaltiokehityksestäkään – itsemääräämisoikeutemme rapautumisesta ja kasvavista kustannuksista.

Yhteisvastuita, verotusoikeutta, tulonsiirtoja ja unionin sosiaalipolitiikkaa – eli ilmastoköyhyyden korjaamista ylikansallisesti – ei tulla tekemään perussopimuksia muuttamalla. Näitä edistetään erityisjärjestelyin. Korona oli yksi, ilmasto on toinen.

Suomalaisten tehtävä on maksaa, ensin oman hallituksensa vielä EU:ta, Ruotsia ja Saksaa kunnianhimoisemman ilmastopolitiikan laskut, sitten köyhempien EU-maiden kansalaisten ilmastolaskuja. Omien kansalaistemme bensalaskuja tai lämmityskustannuksia tuskin tullaan EU:n tasolta kompensoimaan, mutta toisinpäin siis onnistuu. Sitä tarkoittaa EU:n sosiaalinen ilmastorahasto. Sinulle yhä kovempaa verotaakkaa ja suurempia laskuja arjen perusasioihin liittyen.

Myöskään metsiemme kohtalo ei ole vielä selvä. Bryssel haluaa hyötyä hiilinieluistamme ja määritellä puolestamme, mitä tarkoittaa lahopuu ja mikä on sopivan kokoinen avohakkuu. Pääministeripuolueen varassa lepää paljon. Toivottavasti Sanna Marin haluaa Euroopassa puolustaa metsiämme, suomalaista työtä ja teollisuutta, hyvinvointimme perustaa, eikä uhraa niitä ”historian oikealla puolella” olemiseen.

Kouluissa ja yliopistoissa jalansijaa saava Elokapina on jälleen asettunut makoilemaan Helsingin kaduille missionaan pelastaa maailma ilmastonmuutokselta yksi naurettavuus ja häiriö kerrallaan. Valitettavasti identiteettipoliittiset lapsellisuudet saavat vahvistusta myös Suomen hallituksesta.

Mikäli vihreät ja vasemmisto pääsevät myös Saksassa hallitukseen, Euroopan tulevaisuus näyttää entistä huolestuttavammalta.  

Alla muun muassa ilmastopolitiikkaa ja hallituksen budjettiriihtä käsitellyt puheenvuoroni 20. syyskuuta.

Purra vastaa Saarikolle: Emme vastusta työperäistä matalapalkkamaahanmuuttoa huviksemme

TIEDOTE 14.7.2021

Hallitus haluaa enemmän kuin kaksinkertaistaa työperäisen maahanmuuton vuosikymmenen loppuun mennessä. Valtiovarainministeri Annika Saarikko ilmoitti Ylellä (13.7.) haluavansa Suomeen ”reilusti lisää ulkomaisia työntekijöitä” ja ”asennemuutoksen”. Kaikilta ministereiltä ja useilta hallituspuolueiden edustajilta kuullaan jatkuvasti samanlaisia lausuntoja. Perussuomalaiset on ainoa puolue, joka kritisoi näitä tavoitteita.

Perussuomalaisten kansanedustaja, 1. varapuheenjohtaja Riikka Purra toteaa, että perussuomalaiset ei vastusta työperäistä matalapalkkamaahanmuuttoa huvikseen, vaan siksi, että se aiheuttaa kustannuksia veronmaksajalle ja on julkisen talouden kestävyyden kannalta negatiivista.

– Vaikka yritys tai elinkeino ja tietenkin korkeamman elintason maahan saapuva ihminen itse hyötyvät, julkinen talous kärsii. Näiden henkilöiden saamat palkat ja maksamat verot jäävät huomattavasti jälkeen kantaväestöstä. Nettotulonsiirrot ovat negatiiviset kantaväestöön nähden eli muuttajat saavat paljon enemmän tulonsiirtoja kuin maksavat veroja. Mikäli huomioidaan perheenyhdistetty puoliso, ovat sekä työllisyysaste, työtulot että nettotulonsiirrot vieläkin negatiivisempia, Purra sanoo.

– Tämä ei ole ulkomaalaisvastaista propagandaa vaan tilastollinen tosiasia. Tosiasioita ovat myös palkkakehityksen hidastuminen, työehtojen väärinkäytökset ja laaja hyväksikäyttö sekä tietenkin se, että Suomessa on jo valmiiksi valtava joukko kouluttamattomia työttömiä tai alityöllistettyjä, Purra jatkaa.

Työ ei kannata

Purra muistuttaa myös, että useiden matalapalkka-aloille saapuvien henkilöiden työllisyys myös laskee muutamien vuosien maassaolon jälkeen samanikäisen kantaväestön työllisyyden alle.

– Esimerkiksi ministeri Saarikon hehkuttamista maatalouden töistä onnistutaan hyvin helposti irtisanoutumaan ja siirtymään pois työmarkkinoilta, vaikkapa kielikoulutukseen, ja silti voidaan jäädä maahan. Koska itse saan tästäkin ilmiöstä paljon työnantajilta tietoa, minun on vaikea uskoa, että se ei olisi myös ministerin tiedossa, Purra sanoo.

– Matalapalkka-aloille saapuvat työperäiset maahanmuuttajat eivät siis läheskään aina pysy töissä ja vaikka pysyisivätkin, he käyttävät sosiaaliturvaa ja palveluita keskimäärin selvästi enemmän kuin maksavat veroja. Tällaisen työvoiman haaliminen epätyypillisiin ja matalan tuottavuuden työsuhteisiin ei anna millään lailla pysyväisluonteisia myönteisiä vaikutuksia kansantalouteen, Purra sanoo.

Ministeri Saarikko ei ymmärrä palkanmuodostusta

Saarikko väittää Ylen jutussa, että Suomessa ei moni ala toimisi lainkaan ilman muualta tulevaa työvoimaa.

– Miten niin ei toimisi? Kyse on ennen muuta siitä, että kyseisellä palkkatasolla käteen jäävien ansioiden osalta se ei toimisi. Eivät suomalaiset ole yhtäkkiä lopettaneet olemasta sopivia tai halukkaita työskentelemään joukkoliikenteessä, vanhustenhoidossa, ravintola-alalla, siivoojina tai edes maataloudessa, jos se oli taloudellisesti kannattavaa suhteessa siihen, että saman rahan saa muullakin tavoin, Purra sanoo.

– Tuotannontekijämarkkinoiden perusrakenteessa työvoiman hinta eli palkkataso joustaa ylöspäin, mikäli työvoiman kysyntä kasvaa ja työvoimasta on pulaa. Rajan yli saapuva halpojen työntekijöiden virta rikkoo tämän mallin. Mutta joku lopulta maksaa erotuksen, ja se joku on veronmaksaja, Purra opastaa.

– Matalapalkkamaahanmuuton hehkuttaminen on yksi tämän päivän suurimpia bluffeja. En voi ymmärtää, että tästäkään asiasta ei voida puhua rehellisesti. Ongelma ei varmasti ole helppo ratkaistava, mutta muitakin vaihtoehtoja on olemassa, Purra sanoo ja muistuttaa, että esimerkiksi Ruotsissa ja Tanskassa suunnitellaan matalapalkkamaahanmuuton rajoituksia.

Purran mukaan jatkuvat vaatimukset kouluttamattoman ulkomaalaisväestön lisäämisestä ovat täydellisessä ristiriidassa myös sen kanssa, että Suomeen halutaan korkean osaamisen ja teknologian työpaikkoja, pääomaintensiivisyyttä ja innovaatioita.

– Samoin se on ristiriidassa rakennemuutoksen kanssa, sillä Suomesta, kuten muistakin länsimaista, on kadonnut satojatuhansia alhaisen osaamisen työpaikkoja ja katoaa koko ajan lisää.

Ongelmat ovat rakenteellisia

Purran mukaan suomalaisen sosiaaliturvan taso ja muut hyvinvointiyhteiskunnan edut varmistavat sen, että ihmisellä ei pidemmän päälle ole kannusteita työskennellä matalien palkkojen aloilla.

– Tietenkin jotkut ovat ahkerampia ja sitoutuneempia kuin toiset, kuten kantaväestössäkin, mutta kun puhutaan keskiarvoista, kuva on selkeä. Samalla kun suomalaisella on yhä heikommat kannustimet tulla näille samoille työmarkkinoille, ulkomaalaisella on yhä suuremmat kannustimet saapua Suomeen.

– Sen jälkeen kun matalalla palkalla Suomeen työskentelemään tullut ihminen on vakiinnuttanut oleskelunsa maassa, eli saanut oleskeluluvan tai jopa kansalaisuuden, hän huomaa nopeasti samat heikot työnteon kannustimet kuin suomalainenkin, eli matalan käteen jäävän palkan eteen ei kannata käydä töissä.

– Ei tämän ymmärtäminen vaadi kummoista maahanmuuttopolitiikan ymmärtämistä. Taloustieteen perusopit riittävät, Purra sanoo.

– Asian ääneen sanominen ei ole kenenkään syyllistämistä, Purra lisää.  

– Monet työperäisen maahanmuuton kannattajat usein huomauttavat, että onhan Suomestakin menty Ruotsiin töihin ja Euroopasta on menty Yhdysvaltoihin. Tämä on totta, mutta silloin ulkomaille mentiin tekemään työtä, integroiduttiin maahan, opeteltiin kieli ja tehtiin jopa kantaväestöä enemmän töitä, jotta päästiin elämässä eteenpäin. Ei ollut sosiaalivaltion verkkoja, joiden varaan jäädä.

Sosiaaliturva kansalaisuusperustaiseksi ja muita ratkaisuja

Purran mukaan kouluttamattoman työvoiman saapuminen voisi olla kestävää ainoastaan tilanteessa, jossa työlupaan ei liittyisi oikeutta sosiaaliturvaan ja julkisiin palveluihin.

– Mikäli sosiaaliturvajärjestelmämme olisi kansalaisuusperustainen, tällaisia ongelmia ei olisi. Silloin työperäinen maahanmuutto ihan oikeasti olisi työperustaista, ja työnantajan olisi maksettava palkka, jolla täällä myös tulee toimeen. Moni muukin maahanmuuttoon liittyvä ongelma helpottaisi, Purra sanoo.

– En valitettavasti kuitenkaan usko, että hallituksella on intoa lähteä kehittämään kansalaisuusperustaista sosiaaliturvaa ja siihen rinnalle kansalaisuuden myöntämisen kiristämistä. Päinvastoin esimerkiksi vihreät esitti vasta maahanmuuttajien tekemän työn ja sosiaaliturvan entistä läheisempää yhteyttä. Tämä tietää vain huonoa, siis lisää maksettavaa veronmaksajalle.

Perussuomalaiset on esittänyt 3000 euron palkkarajaa maahan EU:n ulkopuolelta saapuvalle työperäiselle siirtolaisuudelle. Kausityöntekijöitä raja ei koskisi.

Purran mukaan Suomi tarvitsee matalapalkkamaahanmuuton sijaan oman kansallisen työvoiman mahdollisimman kattavaa työllisyyttä, työmarkkinoiden ulkopuolella olevien reservien käyttöönottoa ja erityisesti kasvualojen asiantuntijatason ja yrityksiin syntyvän tuottavan työn lisäystä.

– Lisäksi tarvitsemme ammatilliseen koulutukseen arvonnousun ja koulutuspolitiikan tarkoituksen ja motiivin uudelleensuuntaamisen. Kansallisen koulutuspolitiikan vastuulla on huolehtia, että oikeilla aloilla ja mahdollisimman hyvin myös oikeilla alueilla on riittävä määrä osaavaa työvoimaa, Purra sanoo.

– Mikäli maahanmuuttoa halutaan edistää, sen pitää olla tiukasti valikoitua ja osaamisperustaista ja sijoittua muualle kuin matalapalkka-aloille. Työperäisen oleskeluluvan vaihtoehtona ei voi olla sosiaaliturva tai kotouttamispalveluiden varaan jääminen.

”Työperäinen maahanmuutto” – Keisarilla ei ole vaatteita

Työperäisen maahanmuuton lisääminen on toimenpide, jonka perään huutelevat niin hallitus kuin oppositio perussuomalaisia lukuun ottamatta, oikeiston ja vasemmiston etujärjestöt ja useat muut yhteiskunnan tahot. Työperäisen maahanmuuton lisääminen ei aiheuttanut ongelmia päättyneessä kehysriihessä, sillä kaikki puolueet ajavat sitä, koko ajan yhä voimakkaammin. Se oli ensimmäinen asia, jonka riihestä tiedettiin olevan tulossa.

Työperäiseen maahanmuuttoon – kuten maahanmuuttoon yleensä – liittyy edelleen paljon harhauskomuksia, jotka leviävät tehokkaasti median toistaessa papukaijana sen lisäämisen välttämättömyyttä. Hyvin harvoin mennään asiassa riittävän syvälle, ja niinpä poliittinen keskustelu etenee hokemien tasolla.

Vielä joitakin vuosia sitten oli tavallista, että maahanmuuton kannattajat puhuivat vain maahanmuutosta, tarkoittaessaan kaikkea turvapaikanhakijoista siivoojien kautta finlaysoneihin ja karl fazereihin. Perussuomalaisten ohjeistaessa on vähitellen päästy siihen, että ainakin työperäinen osataan erottaa humanitaarisesta ja sosiaalisesta maahanmuutosta.

Myöskään työperäistä maahanmuuttoa ei pitäisi käsitellä yhtenä kokonaisuutena, koska se sisältää kaikenlaista marjanpoimijoista eli kausityöntekijöistä matalapalkka-aloille suuntautuvan kouluttamattoman maahanmuuton kautta korkeasti koulutettuihin kansainvälisiin osaajiin. Viimeksi mainittuja tulee huomattavan vähän verrattuna ensin mainittuihin. Näiden eri kategorioiden vaikutukset julkiseen talouteen ovat tietenkin toisistaan eroavat.  Useimmat keskusteluun osallistuvat kyllä tietävät tämän, mutta eivät välitä. Tämä yksinkertainen tosiasia ei lainkaan tunnu haittaavan niitä, jotka vain vaativat kurkku suorana työperäisen maahanmuuton lisäämisestä. Mielikuvaa rakennetaan kanadalaisesta insinööristä ja aasialaisesta työrobotista, todellisuus on afrikkalainen siivooja ja aasialainen postinkantaja. Tai kuusi kuukautta Suomessa työskentelevä telakkatyöntekijä. Tai suomalaiset rakentamisen osaajat kortistoon ajava ukrainalainen.

Kuva

Halpatyövoimaa, ei osaajia

Suomeen ei tule oikeita kansainvälisiä huippuosaajia EU-maiden ulkopuolelta. Suomeen tulee väkeä matalapalkka-aloille. Viime vuosi, koronavuosi, oli kaikkien aikojen ennätys työlupien myöntämisessä EU:n ulkopuolelta saatavuusharkinnan piirissä oleville aloille saapuville. Tänä vuonna kasvua tulee edelleen paljon. Ylivoimaisesti eniten lupia annetaan siivoojille, ravintolatyöntekijöille, hitsaajille ja puutarha- ja vastaaville työntekijöille. Nimenomaan tätä kategoriaa halutaankin lisätä, vaikka kaikki eivät sano sitä ääneen.

Erityisasiantuntijoiden ryhmässäkään ei paljon niitä amerikkalaisia huippuosaajia näy, vaan suuri enemmistö on intialaisia koodareita, joiden palkka nostetaan usein eri tavalla kikkailemalla vaadittavaan 3000 euroon, jonka nähdään olevan erityisasiantuntijan raja. Intialaiskoodarien maahantuontiin ja työskentelyyn liittyy aivan vastaavia ongelmia kuin maahanmuuttovaltaisiin matalapalkka-aloihinkin, joista saamme jatkuvasti lukea lehdistä. Alipalkkausta, työehtojen rikkomuksia ja niin edelleen. Keskipalkka on selvästi alhaisempi kuin suomalaisilla alan työntekijöillä.

Sipilän hallitus aloitti Talent Boost -toimenpideohjelman, jolla piti houkutella kansainvälisiä osaajia. Houkuttelu oli heikkoa. Nykyinen hallitus volyymiä lisätäkseen on hylännyt toiveen osaajista ja laajentanut ohjelman koskemaan laajamittaisesti työvoiman maahanmuuttoa yleensä.

Suomessa puhutaan jopa asiantuntijatasolla osaajista, kun tarkoitetaan kouluttamatonta matalapalkka-alojen työvoimaa, huippuosaajista, kun tarkoitetaan vaikkapa yhä kovempiin työoloihin ja heikkoon palkkaan mukisematta suostuvia ulkomaalaisia hoitajia. Työvoimapula, osaajapula, pula kuin pula, kaikki vaativat näitä maagisia osaajia.

Mistä sitten on oikeasti kyse?

Tuskin mikään taho vastustaa korkeasti koulutettuja siirtolaisia. Mille tahansa maalle tällaiset kansainväliset osaajat kelpaavat. EU yrittää kilpailla heistä esimerkiksi Aasiaa ja Yhdysvaltoja vastaan eikä pärjää kovin hyvin. Suomen kaltainen maa jää nuolemaan näppejään, koska palkkatasomme ei ole yleisesti ottaen kilpailukykyinen mutta toisaalta verotuksemme on korkea. Meillä on etumme, kuten luonto ja suhteellinen turvallisuus, mutta toistaiseksi nämä tekijät eivät ole saaneet huippuosaajien virtaa kohdistumaan Suomeen. En usko tilanteen muuttuvan.

Sen sijaan muunlaisia virtoja ei tarvitse erityisesti houkutella. Kouluttamaton tai vähän koulutettu siirtolaisuus, riippumatta siitä, ovatko henkilöt turvapaikanhakijoita vai työperäisiä, haluaa korkeamman elintason maihin kaikkialla maailmassa. Tässäkään ei ole mitään ihmeellistä. Tomaatit poimii Espanjassa laiton siirtolainen Afrikasta, Yhdysvaltojen pelloilla työskentelee meksikolainen, ukrainalainen haluaa Eurooppaan, nigerialainen Suomeen opiskelemaan.

Sen sijaan suomalaisen sosiaaliturvan taso ja muut hyvinvointiyhteiskunnan edut varmistavat sen, että kenellä tahansa, joka onnistuu vakiinnuttamaan oleskelunsa täällä, ei pidemmän päälle keskimäärin ole kannustimia työskennellä matalien palkkojen aloilla. Tietenkin jotkut ovat ahkerampia ja sitoutuneempia kuin toiset, kuten kantaväestössäkin, mutta kun puhutaan keskiarvoista ja kannustimista, kuva on selkeä. Samalla kun suomalaisella on yhä heikommat kannustimet tulla näille samoille työmarkkinoille, ulkomaalaisella on yhä suuremmat kannustimet saapua Suomeen.

Halpamaahanmuutto tulee kalliiksi

Matalapalkka-aloille saapuvien henkilöiden työllisyysaste laskee, hieman lähtömaasta riippuen, muutamien vuosien maassaolon jälkeen kantaväestön työllisyyden alle. Matalapalkka-aloille saapuvat työperäiset maahanmuuttajat eivät siis pysy töissä.

Toisaalta kuten olemme myös tilastojen ja rekisterien avulla osoittaneet, vaikka yritys tai elinkeino ja tietenkin saapuva ihminen itse hyötyvät, julkinen talous kärsii. Nettotulonsiirrot laskevat pian erittäin negatiivisiksi kantaväestön nähden. Muuttajat saavat siis paljon enemmän tulonsiirtoja kuin maksavat veroja. Mikäli huomioidaan perheenyhdistetty puoliso, ovat sekä työllisyysaste, työtulot että nettotulonsiirrot vieläkin negatiivisempia.

Kouluttamattoman työvoiman haaliminen kehittyvistä maista epätyypillisiin ja matalan tuottavuuden työsuhteisiin ei anna millään lailla pysyväisluonteisia myönteisiä vaikutuksia kansantalouteen. Sosiaalisen maahanmuuton ohella tällainen työperäinen maahanmuutto lisää huono-osaisuutta ja pienituloisuutta ja eriarvoisuutta. Hallitus väittää vähentävänsä eriarvoisuutta, mutta niin kauan kuin maahanmuuttopolitiikka on tällaista, se lisää sitä. Vieraskielisyys näyttäytyy yhä oleellisempana tekijänä huono-osaisuuden ja eriarvoisuuden arvioissa, olipa kontekstina sitten koulu, asuinalue, sairastavuus tai sosiaaliset ongelmat.

Hallituksen traagiset virheet

Hallitus ilmoitti puoliväliriihestään, että sen tavoitteena on kasvattaa työ- ja koulutusperäistä maahanmuuttoa huomattavasti. Hallitus haluaa vähintään kaksinkertaistaa työperäisen maahanmuuton nykytasosta vuoteen 2030 niin, että 50 000 työperäisen maahanmuuttajan kokonaislisäys toteutuu. Sen jälkeen tavoitteena on saavuttaa edelleen 10 000 maahanmuuttajan vuosittainen lisäys. Lukemat ovat valtavia, mutta eivät yllättäviä. Ne toistavat kaiun lailla niitä vaatimuksia, joita ympäriinsä maassamme kuulee.

Hallitus väittää, että työperäinen maahanmuutto kasvattaa työllisyyttä ja että tämä on kestävin keino vahvistaa julkista taloutta. Samaan aikaan hallitus on löytänyt työllisyysvaikutuksia jopa kotouttamisen lisäämiselle, vaikka tällekään VM ei anna minkäänlaista vaikutusta.

Hallituksen väitteet työperäisen maahanmuuton hyödyistä julkiselle taloudelle eivät pidä paikkaansa. Sen esittämillä keinoilla ei tulla lisäämään oikeasti julkista taloutta hyödyttävää työperäistä maahanmuuttoa, mutta kylläkin sitä heikentävää matalapalkka- ja muuta sosiaalista maahanmuuttoa. Suomessa ei ole koskaan ollut eikä edelleenkään näköpiirissä näy sellaista valikoivaa maahanmuuttopolitiikkaa, joka olisi vähimmäisedellytys sille, että maahanmuutosta olisi saatavissa minkäänlaisia kokonaistaloudellisia hyötyjä. Saattaa olla, että jotkut tahot oikeasti kuvittelevat, että nyt ollaan tekemässä joitakin muutoksia, joilla painopiste siirtyy koulutettuihin osaajiin, mutta yksikään hallituksen esittämä toimenpide ei viittaa tähän. Ainoa, mikä merkittävästi edelleen tulee nousemaan, on matalapalkkamaahanmuutto.

Saatavuusharkinta romutetaan viimeisiltäkin osiltaan

SDP on luvannut, että saatavuusharkintaa eli ainoaa estettä EU-alueen ulkopuolelta saapuvan vapaan siirtolaisuuden tiellä ei tämän hallituskauden aikana pureta. Nyt tämä lupaus näkyy pyörretyn, sillä saatavuusharkintaan – siihen vähään, mitä siitä on enää jäljellä – on tulossa romautus. Esimerkiksi saatavuusharkinnan ”alueellinen sujuvoittaminen” tarkoittaa sitä, että liberaaleimmat linjaukset eri aloilta otetaan käyttöön koko maassa eli esimerkiksi, että Uudenmaan päätökset ravintolatyöntekijöistä levitetään kaikkiin maakuntiin.

Tämä päätös tekee täysin naurunalaiseksi pääministerin vappupuheessaan tekemät lupaukset työmarkkinoista. Mikäli demarit olisi kiinnostuneita duunareista ja suomalaisten työmarkkinoiden balanssista, puolue ei tekisi tällaista takinkääntöä. Huomion keskittäminen siihen, mitä tapahtuu vientialoilla, joissa työntekijän neuvotteluasema on aina ollut huomattava, jättää tyystin varjoonsa sen keikauksen, jossa yhä kiihtyvämmällä tahdilla yksi matalapalkka-ala toisensa jälkeen siirretään maahanmuuttajavaltaiseksi.

Aina kun puhutaan saatavuusharkinnasta, kyse on EU:n ulkopuolelta saapuvasta kouluttamattomasta matalapalkkamaahanmuutosta, ei mistään muusta. Saatavuusharkinta ei koske osaajia, ei asiantuntijoita, ei EU:n väestöä, ei kausityöntekijöitä. Kun hallitus väittää, että ”työllisyyden edistämisen ministeriryhmä linjaa saatavuusharkinnasta”, voi olla sataprosenttisen varma, mistä puhutaan ja mitä ollaan tekemässä. Ja tämä on nyt siis tapahtumassa sosiaalidemokraattijohtoisen hallituksen aikakaudella.

Myös perheenyhdistäminen helpottuu entisestään

Käytännössä tapahtuvan saatavuusharkinnan purkamisen ohella hyvin ongelmallinen on riihessä tehty kirjaus siitä, että hallitus tarkastelee mahdollisuuksia entisestään laskea toimeentuloedellytyksiä eri maahanmuuttajaryhmillä.

Käytännössä se tarkoittaa sitä, että jo ennestään hyvin alhaalla olleita perheenyhdistämisten tulorajavaatimuksia lasketaan. Suomi on jo nyt tässä omassa sarjassaan, ja tilanne tulee heikkenemään. Maahanmuuton, niin sosiaalisen kuin työperäisen, vaikutus julkiselle taloudelle tulee koko ajan olemaan negatiivisempi.

Korkeaa teknologiaa ja kouluttamatonta väestöä

Matalapalkka-alojen kasvun ongelmat kohdistuvat koko yhteiskuntaan ja sen perusrakenteisiin, koska kustannukset lankeavat kaikille. Jatkuvat vaatimukset kouluttamattoman ulkomaalaisväestön lisäämisestä ovat täydellisessä ristiriidassa myös sen kanssa, että haluamme Suomeen korkean osaamisen ja teknologian työpaikkoja, pääomaintensiivisyyttä ja innovaatioita. Samoin se on ristiriidassa rakennemuutoksen kanssa, sillä Suomesta, kuten muistakin länsimaista, on kadonnut satojatuhansia alhaisen osaamisen työpaikkoja ja katoaa koko ajan lisää.

Niinpä tosiasia maahanmuuton ja julkisen talouden kestävyyden kanssa on toinen kuin esitetty. Mikäli haluamme säilyttää nykyisen hyvinvointiyhteiskunnan palvelut ja etuudet, tarvitsemme taloutta vahvistavia toimia eikä meidän pidä tuottaa maahan ihmisiä, joiden työllisyys jää tai päätyy heikoksi ja osaaminen ja ansiot alhaisiksi. Maahanmuuttajista ainoastaan ne, joiden tuottavan työn panoksesta jää jotakin viivan alle, olisivat siis tältä kantilta katsoen tervetulleita. Lisäksi meidän pitäisi käydä arvokeskustelua siitä, mitä ne suomalaiset, jotka eivät halua tai kykene opiskelemaan pitkälle, tulevat tekemään tulevaisuudessa. Maahanmuuttajavaltaisten alojen heikko palkkakehitys ja imago entisestään vaikeuttavat kantaväestön halua hakeutua niille.

Vastaavia ongelmia koko ajan paisuvassa opiskelijamaahanmuutossa

Työperäisen maahanmuuton lisäämisen ohella hallitus vaatii nyt myös huomattavasti lisää opiskelijamaahanmuuttoa. Uusien ulkomaalaisten tutkinto-opiskelijoiden määrä pyritään kolminkertaistamaan vuoteen 2030 mennessä. Tässä on vastaavat ongelmansa. Ensinnäkään oppilaitostemme ns. kansainvälistyminen ei ole yksi kokonaisuus. Erityisesti ammattikorkeakouluissa opiskelee paljon afrikkalaisia. Eniten Suomeen tullaan opiskelemaan tutkintoon Venäjältä, Vietnamista, Kiinasta ja Nepalista. Suomalaisiin ammattikorkeakouluihin haetaan eniten Nepalista, Bangladeshista ja Nigeriasta, yliopistoihin Nigeriasta, Pakistanista, Intiasta ja Ghanasta. Ulkomaalaisten osuus kaikista korkeakouluopiskelijoista on Suomessa jopa suurempaa kuin OECD-maissa keskimäärin. Kaikenlaisten tutkintojen suorittaneiden halutaan saada jäävän Suomeen.

Itselleni ei ole käynyt selväksi, miksi veronmaksajan pitää kustantaa ulkomaalaisten tutkintoja ja mitä hyötyä siitä meille on, varsinkaan siinä tapauksessa, että tuloksena ei ole sellaista osaamista, joka tulisi Suomea hyödyttämään. Liian usein opiskelu on vain keino hoitaa maahanpääsy, koska turvapaikkaan tai muuhun kategoriaan ei ole pääsyä. Mikäli omissa ikäluokissamme ei ole riittävästi opiskelijoita ylläpitämään kaikkia oppilaitoksia ja kaikkia aloja, niitä pitää vähentää, eikä täyttää kehittyvistä maista saapuvilla halukkailla. On sulaa hulluutta, että oppilaitokset saavat pumpata veronmaksajan rahaa siksi, että on kansallisesti päätetty kouluttaa yhä enemmän ulkomaalaisia suomalaisten määrän vähentyessä.

Koulutuspolitiikkaan vaaditaan perustava muutos

Koulutuspolitiikan merkityksestä puhutaan aivan liian vähän. On valtiovallan vastuulla, että maassa suoritetaan sellaista koulutuspolitiikkaa, että oikeilla aloilla ja mieluiten oikeissa paikoissa on oikea määrä valmistuneita, tutkinnon suorittaneita ja osaavia ihmisiä. Nyt näin ei ole. Paitsi että ammatillista koulutustamme piinaavat monet kroonistuneet ongelmat, on myös kokonaisuudessa ongelmia. Oppilaitoskentällä on eräänlainen villi länsi, jossa yksiköt kouluttavat sinne, mistä niille itselleen on saatavissa hyötyä ja resursseja. Tässä ei ole mitään järkeä.

Valtiolla pitäisi olla koulutuksen keskeisimpänä maksumiehenä suurempi ja ohjaavampi rooli koulutuksen suuntaamisessa alojen ja alueiden suhteen, koska valtio vastaa myös koulutustuotoksen seurauksista. Sikäli kun eri alojen työvoimapulat ovat laadullisia eli johtuvat osaajien puutteesta tai osaamisvajeista, heitä on koulutettava lisää. Sikäli kun työvoimapula johtuu huonosta palkasta ja työoloista suhteessa sosiaaliturvaan, on tähän puututtava.

Matalapalkkamaahanmuuton tai opiskelijoiden avuksi huutamisen sijaan vaaditaan tietoa Suomen elinkeinorakenteen suunnasta, työvoiman saatavuushaasteista ja sen edellyttämistä järkevistä toimenpiteistä. Elinkeinoalojen pitää kyetä konkreettisesti tekemään selvitystä ongelmakohdista, osaamisen ja työvoiman puutteista ja lopettaa yleinen työvoimapulan huutaminen ja maahanmuuton tarjoaminen siihen jonkinlaisena avainratkaisuna. Vastaavasti median pitäisi sivistyä perehtymällä oleellisiin lukuihin, prosesseihin ja tilastoihin ja lopettaa poliittisten ja taloudellisten intressiryhmien papukaijana toimiminen.

Suomalaisnuori, joka suunnittelee, mille alalle kouluttautuu, hyötyisi tiedosta, mikä on kannattavaa, mistä on saatavilla mahdollisimman vakaa työura, osaamista vastaavalla palkalla. Tähän liittyy myös aluepolitiikka. Liian monella suomalaisellakaan ei ole minkäänlaista positiivista näkymää työuralle, ja tällä on erityisen negatiivinen vaikutus myös syntyvyyteen.

Ylipäätänsä lähtökohtana tulisi olla ihmisten ohjaaminen tuottaviin ja työllisyyttä kasvattaviin töihin, joilla on myös kansantaloudellista merkitystä.

Työvoimapulan monenlaiset kasvot

Työ- ja elinkeinoministeriö kokoaa säännöllisesti arvioita ammattien kysynnän ja tarjonnan suhteista. Tällä hetkellä työvoimapula-ammateiksi määritellään yhteensä 37 ammattia. Niistä suurin osa on julkisen sektorin ammatteja, joiden kohdalla ongelma on usein työoloissa ja palkkauksessa. Samaan aikaan kun hoitoalalle toisesta päästä halutaan lisää väkeä mahdollisimman kaukaisista maista, toisesta päästä työvoimaa karkaa alalta pois. Tämä on kansantaloudellisesti järjetöntä. Nyt samanlaisia ilmiöitä alkaa muodostua esimerkiksi varhaiskasvatukseen. Meillä ihan todella suunnitellaan päiväkodin työntekijöiden kuskaamista Suomen ulkopuolelta, koska paukkuja alan työolojen ja palkkauksen kehittämiseen ei ole.

Suomalaiset eivät ole lopettaneet olemasta kiinnostuneita varhaiskasvatuksesta tai lastentarhanopettamisesta tai vanhustenhoidosta. He tekisivät sitä, mikäli alan vetovoima olisi ennallaan. Mikäli työ ei olisi palkkaan nähden niin vaativaa, mikäli palkalla voisi pääkaupunkiseudullakin elää, mikäli siihen ei suhtauduttaisi bulkkina, jota tekemään voidaan kärrätä ulkomailta se, joka sitä suostuu tekemään.

Vastaavasti työvoimapula-aloiksi esitetään myös esimerkiksi siivoojat ja hitsaajat. Ei ole väärin ihmetellä, kuinka tolkuttoman paljon meille tarvitaan siivoojia, kun heitä koko ajan saapuu yhä enemmän ja silti heitä myös tarvitaan koko ajan enemmän. Vastaus piilee siinä, että työperäisenä matalapalkka-aloille saapuvien työllisyys laskee muutamassa vuodessa maahantulon jälkeen. Siivoojia tarvitaan kehitysmaista koko ajan lisää, koska entiset siivoajat lopettavat siivoamasta.

Ja miksi? Koska siivoaminen ei kerta kaikkiaan ole järkevää, kun saman rahan ja enemmän voi saada tekemättä mitään.

Työperäinen maahanmuutto – Keisarilla ei ole vaatteita

Työperäisestä maahanmuutosta keskustellaan päivittäin jossakin – suhteessa huoltosuhteeseen, kestävyysvajeeseen, työvoimapulaan, sosiaaliturvaan, maahanmuuttopolitiikkaan, innovaatioihin, osaamiseen, työhalukkuuteen, työttömyysturvaan ja niin edelleen. Pääasiassa keskustelu on vääristävää – joko silkasta sumutuksen halusta, kuten silloin kun elinkeinoelämä pyrkii peittelemään haluaan saada maahan halvempaa ja helpompaa työntekijämassaa, tai tietämättömyydestä, kun joku onneton vasemmistopoliitikko silmät kirkkaana kertoo saatavuusharkinnan olevan esteenä kansainvälisille innovaatioille, jotka nostavat Suomen takaisin huipulle.

Tämäkö ei sitten ole rasismia?

Yhteiskunnallisessa keskustelussamme on tavallista löytää rasismia milloin mistäkin. Jostakin syystä sitä ei koskaan löydetä siitä täysin vastuuttomasta hyväosaisten poliitikkojen ja eturyhmätahojen halusta houkutella Suomeen yhä enemmän ihmisiä kehitysmaista alaluokkaistumaan tai siitä, miten etnisesti jakautuneita työmarkkinamme alkavat olla. Sama ilmiö korostuu asuntopolitiikassa, alueilla, kouluissa, sosiaalipolitiikassa ja niin edelleen. Vaikutukset koko yhteiskuntaan ovat huomattavat.

Ja tämä on vain uutta polttoainetta vasemmistolaiselle holhouspolitiikalle. Tästä löytyy syy uusille veronkorotuksille ja uusille eriarvoisuuden vähentämisohjelmille. Siitä löytyy syy syrjäytymistä ehkäiseville monikulttuurisuuskoordinaattoreille ja niille kaikille oppilaitoksille, konsulteille ja firmoille, jotka haluavat kotouttaa ja valmentaa.

Suunnanmuutos Suomen ja suomalaisten hyväksi

Suomi tarvitsee oman kansallisen työvoiman mahdollisimman kattavaa työllisyyttä, työmarkkinoiden ulkopuolella olevien reservien käyttöönottoa ja erityisesti kasvualojen asiantuntijatason ja yrityksiin syntyvän tuottavan työn lisäystä. Tarvitsemme ammatilliseen koulutukseen arvonnousun ja koulutuspolitiikan tarkoituksen ja motiivin uudelleensuuntaamisen.

Mikäli maahanmuuttoa halutaan edistää, sen pitää olla tiukasti valikoitua ja osaamisperustaista ja sijoittua muualle kuin matalapalkka-aloille. Työperäisen oleskeluluvan vaihtoehtona ei voi olla sosiaaliturva tai kotouttamispalveluiden varaan jääminen.

On surullista, että on yhden puolueen toiminnan ja tutkimustyön varassa, että ilmiön ongelmista ja kokonaisuudesta on edes minkäänlaista tietoa. Kuitenkaan meidän ei tarvitse mennä enää kuin Ruotsiin asti, ja siellä jopa oikeistosta käsin nähdään matalapalkkamaahanmuuton aiheuttamat valtavat ongelmat niin julkiselle taloudelle kuin yhteiskunnalle muutenkin. Toivon, että myös Suomessa vaaleanpunaiset monikulttuurisuuslasit otetaan pois silmiltä ja katsotaan tätä todellisuutta rehellisesti ja kaunistelematta.

Hallituksen tavoittelema vuotuisen nettomaahanmuuton valtava kasvattaminen ei pienennä kestävyysvajetta vaan suurentaa sitä. Se ei ratkaise ainuttakaan rakenteellista ongelmaa suomalaisen työllisyyspolitiikan ja kestävyysvajeen taustalla vaan pahentaa niitä.

Maksa, älä kysele – EU-politiikan epädemokraattisuudesta

Heinäkuu on vaihtumassa elokuuksi. Poliitikot ovat kesälomillaan, ja EU-huippukokouksen päätös elpymisrahastosta alkaa esiintyä lehtien sivuilla yhä vähemmän. Tulipahan tehtyä taas, ja katsotaan sitten syksyllä? Kuka nyt jaksaisi repivää keskustelua kesken kesäkauden, varsinkin kun perussuomalaiset puhuvat niin rumasti.

Photo by Nick Bondarev on Pexels.com

Neuvottelutulos on henkilöity suosittuun pääministeriin, ikään kuin hänen kaudellaan Suomen liikkumatila ja valta EU:ssa mahdollistaisi jotakin tavallisesta poikkeavaa. Näin ei tietenkään ole. Pääministerin tehtävä, virkamiehistön ja avustajajoukon tukemana, on neuvotella yötä myöten ja venyä, riippumatta sukupuolesta ja iästä. Kokonaisuutta tai jäsenyytemme suurta kuvaa se ei muuta, yhdenkään pääministerin kaudella. Periaatteellinen muutos velasta unionin rahoittajana ja yhteisvastuut ohjaavat meitä sellaiseen suuntaan, jossa Suomi ei voi olla voittaja. Tähän tosiasiaan nähden täysin toissijaista on Suomen neuvottelustrategia tai edes varsinaiset saannot (siis se, minkä osuuden maksuista saamme takaisin).

EU(ro)-järjestelmä ei tarjoa voittoja Suomelle

Teknistä saantokeskustelua on mahdollista käyttää häivyttämään sitä tosiseikkaa, että unionin rooli on täysin muuttunut – ja sitä, että pääministerihenkilö ei suinkaan juuri pelastanut Suomen tulevaisuutta vaan jatkoi sen heikentämistä. Uskoa toimittajien asiantuntemukseen ovat nakertaneet erityisesti ne uutisotsikot, joissa kirkuvin kirjaimin kerrotaan Suomen saaneen jotakin. Totuus tietenkin on, että niin kauan kuin me olemme nettomaksaja – eli niin kauan kuin me olemme unionin jäsen – me maksamme, emme saa. Me kierrätämme omaa rahaamme unionin kautta. Asia voi muuttua toiseksi ainoastaan tilanteessa, jossa taloutemme on romahtanut banaanivaltion tasolle.

EU on nyt periaatteellisesti hyväksynyt velanoton rahoitusmekanismiksi. Samalla keskeiset toimintaa ohjaavat säännökset on haudattu, joko virallisesti tai laajentamalla tulkintaa. Vakaus- ja kasvusopimus, ”no-bailout”-sääntö (avustamiskielto), EKP:n rahoituskielto ja artikla 310 (tulot ja menot tasapainossa), mikään ei ole de facto voimassa. Uusien välineiden suhdetta Suomen perustuslakiin ei myöskään ole selvitetty. Konflikti Suuren Valiokunnan ja Perustuslakivaliokunnan välillä kytee eikä sitä ole ratkaistu – muuta kuin passittamalla kansanedustajat viettämään kesää. Oppositio katsokoon hallituksen tiedotustilaisuuksia verkkoyhteydellä ja purkoon kynsiään.

Suomen perustuslaki puolustaa kansallista budjettisuvereniteettia eli sitä, että Suomi päättää itse, mihin veronmaksajilta kerätyt rahat käytetään. Uusi rahasto rikkoo tätä periaatetta, ja Suomi saatetaan tilanteeseen, jossa se ei ole enää perinteisessä mielessä täysivaltainen. En haluaisi uskoa, että Suomen perustuslaki on yhtä joustava kuin EU:n omat säännöt – hyvin useinhan muunlaisissa asioissa kuulemme, että perustuslakimme on ehdoton.

Pelastuspaketti ei pelasta

Huippukokouksen maata ravistelevat päätöksetkään eivät kuitenkaan riitä. Vaikuttaa selvältä, että toimenpiteet eivät jää kertaluontoisiksi. Covid-hätätilasta tuli oiva mahdollisuus toteuttaa sitä politiikkaa, jota EU:ssa muutama suuri jäsenmaa kädet syyhyten on vuosikaudet halunnut toteuttaa. Edes 750 miljardin paketti ei korjaa niitä ongelmia, joita sen haluttaisiin tai väitetään korjaavan. Se vain rauhoittaa vähän, niin markkinoita kuin niitäkin, jotka pelkäävät etenkin Italian EU-kriittisen rintaman vahvistumista. Elvytysrahasto on tukipaketti, jolla pidetään euroa pystyssä.

Kaikki keskeiset ongelmat jäävät: Etelä-Euroopan rakenteelliset ja hallinnon ongelmat, kilpailukykyongelmat EU-maiden välillä ja suhteessa Yhdysvaltoihin ja Kiinaan, velkaantuminen, budjettialijäämät, epäsuhtaisuus, tehottomuus ja varojen väärinkäyttö esimerkiksi koheesiopolitiikassa. Riippumatta siitä, mitä puolueita on Italian hallituksessa ja mihin suuntaan populismi on kääntynyt, maa ei tule tekemään päätöksiä, jotka tulisivat auttamaan sitä. Valtava harmaa talous, veronkannon ongelmat, mafia ja muu korruptio rehottavat, ja maalla on suuri intressi hakea unionilta helpotusta – ja kiristää sitä, kuten Italian pääministerin lausunnoista huippukokouksessa saattoi nähdä.

On vastenmielistä, että Suomi, joka on isoissa veloissa omankin elvyttämisensä ja talouden ongelmiensa kanssa, joutuu rahoittamaan vuoron perään kutakin huonosti asiansa hoitanutta maata. Vielä vastenmielisempää kuitenkin on se, että asiasta päättävät väittävät sen olevan Suomen edun mukaista. Miksi ne tekevät niin?

EU(ro) on krooninen kustannus

Suomi liittyi unioniin kansanäänestyksen ohjaamana 25 vuotta sitten ja euroon vuonna 2002. Euro syntyi tiedostettuine valuvikoineen, joiden kanssa nyt vain eletään – jotkut hyötyvät ja toiset kärsivät. Yhteinen rahapolitiikka, velkaantuminen, hidas kasvu, kotimaiset korkeat kustannukset ovat suistaneet meidät tielle, jossa koronastakin taloutemme toipuu jopa euro-alueen hitaimmin. Pitkällä tähtäimellä annamme pois hyvinvointivaltion, sanoo entinen Valtiovarainministeriön rahoitusmarkkinaosaston ylijohtaja, Suomen Pankin neuvonantaja, valtiotieteiden tohtori Peter Nyberg, joka kannattaa Suomen eroamista eurosta, jota hän pitää ”talouden pakkopaitana”.

Viimeisen reilun kymmenen vuoden muutokset EU:n toiminnassa ovat niin merkittäviä ja laajakantoisia, että on täysin oikeutettua sanoa, että EU on nykyään eri asia kuin vuonna 1995. Kaikki nuo muutokset on tehty ilman asioiden altistamista kansalaiskeskustelulle, demokraattisista päätöksistä puhumattakaan.

Photo by eberhard grossgasteiger on Pexels.com
EU-politiikka on epädemokraattista

Se, että päätöksiä tekee kulloinenkin hallitus tai pääministeri, ei takaa aitoa demokraattisuutta ja kansan valintaa useammastakaan syystä. Ensinnäkään EU ei ole riittävän merkittävä – tai ollenkaan merkittävä – teema eduskuntavaaleissa. EU-myönteisille puolueille tämä on tietenkin etu. Toinen, edelliseen liittyvä seikka on se, että meillä ei ole juuri sen paremmin mediaa kuin muutakaan kansalaiskeskustelua tai edes kriittisen arvioinnin kulttuuria, joka tarkastelisi EU:ta useammasta näkökulmasta. Mikäli EU:sta puhuttaessa abstraktit, jopa mystiset ”hyödyt” aina otetaan annettuna eikä konkreettisia kustannuksia ja muita negatiivisia seurauksia lasketa ja yksilöidä, tulos on juuri tämä. EU:sta kriittisesti puhuvat leimataan ”populisteiksi”, ikään kuin vaatimus asian monipuolisemmasta tarkastelusta olisi itsessään poliittisesti löyhää ja vähemmän nokkelia äänestäjiä kosiskelevaa. Näin ei tietenkään ole.

Suomalaisen EU-kriittisen puolueen se asettaa myös vaikeaan asemaan. Yhdelläkään puolueella ei ole resursseja ja mahdollisuuksia itse yksin muuttaa asetelmaa. Tilanne, jossa se samaan aikaan joutuu rakentavasti sekä kyseenalaistamaan konsensusajattelun, tuottamaan ja analysoimaan kyseenalaistamista tukevan datan että levittämään sitä, on hyvin haasteellinen. Ei ole mikään yllätys, että voitolla on edelleen hyvin lempeä EU-näkemys, lähinnä retorinen – jotain sellaista, jota vastassa ovat vain Venäjä ja Putin, pitkät passijonot ja perussuomalaisten tympeä impivaaralaisuus.

Populistileimakirves ja jäsenyyden luonnollisuus

Suomalaisten EU-myönteisyys on ollut huipputasolla ja jopa noussut eurokriisin ja Kreikka-pakettien jälkeen. Tämä on hyvin hämmentävää, mutta täysin selitettävissä edellä kuvaamillani seikoilla. Aivan viime aikoina muutamat medioiden tilaamat mielipidetiedustelut ovat alkaneet näyttää vahvistuvaa kriittisyyttä EU:n uusia toimintatapoja, kuten velaksi toimimista ja ”elpymisvälinettä” kohtaan. Tässä ollaan kuitenkin vasta aivan alussa.

Tervehdinkin suurella ilolla valtamediassa, tutkijakentässä ja (etenkineläköityneiden joukossa) virkamiestasolla nyt syntynyttä kriittisempää tarkasteluotetta. Samalla on syytä ymmärtää, että kriittisesti suhtautuvien asema on aina vaikea – vaatii paitsi vankkaa selkänojaa myös itseluottamusta esittää Euroopan Unionin autuutta haastavia näkemyksiä. Vähimmillään voi saada mainitun populistin leiman (jopa persuleiman), pahimmillaan asiasta seuraa urakehityksen tyssääminen, kuten muutama asiantuntija on kuvannut. Tämä on ikävää, mutta ei millään tavalla yllättävää. EU tarjoaa sekä poliitikoille että monille muille erilaisia hyödyllisiä asemia, suoranaisia urapolkuja, usein erinomaisella palkalla ja mukavilla verkostoilla.

Kolmas seikka, joka selittää EU-keskustelun heikkoutta Suomessa, liittyy tietysti aiheen yleiseen tylsyyteen. EU ei kosketa tavallisia ihmisiä, juuri muuten kuin usein perustelemattomana ”hyvänä juttuna” tai toisinaan ”välttämättömänä pahana”. Brysselistä kantautuvat asiat ovat vaikeaselkoisia ja kaukaisia. Jäsenyyttä pidetään luonnollisena, jopa luonnontieteellisenä – se vain on, kuten tuuli ja sade, ei sille mitään voi.

Tällainenkin asetelma hyödyttää erityisesti EU-mielisiä puolueita ja tahoja. Niin kauan kuin esimerkiksi kustannuksista veronmaksajalle tai itsemääräämisoikeuden puutteesta vaikkapa maahanmuuttopolitiikassa ei selvästi puhuta, ”hyödyt” jäävät automaattisesti voitolle. Yhteinen velka ja muut liittovaltiopolitiikan mekanismit toisaalta aivan oikeastikin tekevät EU:sta koko ajan ”luonnollisemman” – mahdollinen ero on koko ajan yhä kauempana, yhä vaikeampaa ja lähinnä yksittäisten ”populistien” hullunkurisen mielikuvituksen varassa.

Miksi eduskunta ei kokoonnu keskustelemaan?

Perussuomalaiset vaati viime viikolla, että eduskunnan pitäisi palata istuntotauolta keskustelemaan elpymisrahastosta. Tähän ei suostuttu. Muutamissa arvioissa vaatimuksemme leimattiin poliittiseksi teatteriksi. Tällainen kuvaa näiden tahojen äärimmäistä ylenkatsetta demokratiaa ja kansan informoimista kohtaan. Tapahtunutta on mahdotonta ylikorostaa – EU:ssa on juuri tehty erittäin merkittävä päätös koskien velan ottamista, velkavastuita, massiivisia tulonsiirtoja, joiden vain väitetään liittyvän koronan hoitoon, ja tulevaa omaa verotusoikeutta, mutta edes eduskuntaa ei saada koolle. Koko kevään yritimme saada tulevaa pakettia esille ja teimme vastalauseita ja eriäviä mielipiteitä, mutta toimittajat eivät juuri korvaansa lotkauttaneet.

Eduskunta on vähäisemmistäkin asioista palannut istuntotauolta saliin Eurooppa-neuvoston huippukokouksen jälkeen. Vuonna 2012 eduskunta kokoontui heinäkuussa käsittelemään tiedonantoa koskien Espanjan rahoitusjärjestelmän vakautusohjelmaa ja siihen liittyvää valtiontakausta. Tällöin pääkirjoituksissa kirjoitettiin esimerkiksi näin:

Espanjan pankeille osoitetun tuen kaltaisissa suurissa ratkaisuissa ja Suomen roolissa euroalueen kriisinhoidossa ovat täydellinen avoimuus ja laaja raportointi vähintä, mihin Suomen poliittisen johdon on syytä suostua. Eduskunnan kutsuminen töihin kesken poikkeuksellisen pitkän loman on sekin perusteltua. Jos herää pienikin epäily huippukokouksen neuvottelijoiden valtuuksien rajojen ylityksistä ja Suomen linjausten muutoksista, on kaikkien etu selvittää asia perinpohjin ja pikimmiten. ” (Ilkka-Pohjalainen 3.7.2012)

Tällä kertaa vain muutama median edustaja jaksoi puolustaa eduskunnan oikeutta käsitellä – myös istuntotauollaan – kansakunnan kannalta merkittäviä asioita ja päätöksiä. Sen sijaan monia on jälleen enemmän kiinnostanut se, millaisia rumia sanoja perussuomalaiset ovat käyttäneet. Vakiintuneena periaatteena voidaankin pitää sitä, että mitä suurempia asioita yhteiskuntamme kannalta on tekeillä tai tehty, sitä enemmän media ja poliittiset vastustajamme keskittyvät siihen, mitä perussuomalaiset ovat sanoneet. (Kannatan tietenkin kansanedustajien korrektia kieltä ja käytöstapoja – mutta vielä enemmän kannatan sitä, että media vahtii isompia asioita.)

Aitoa kansalaiskeskustelua ja demokraattista käsittelyä ei synny, ennen kuin kaikki edellä nostamani seikat korjaantuvat. Ennen sitä on todellakin täysin tuuleen huutelua edes puhua kansanäänestyksistä, ja sekös monia ilahduttaa.

Paljonko tämä kaikki maksaa?

Suomen EU-politiikka on siis hyvin kaukana demokraattisesta. Kuten sanoin A-studiossa, ongelmiin jouduttaisiin kansan kanssa heti, kun pääministerin pitäisi perustella edes oman puolueensa kannattajille, miksi ei tule eläkeläisille satasta eikä hoitajamitoitusta, mutta tulee valtava lisälasku italialaisten holtittomuuden ja Keski-Euroopan pankkien vuoksi. Marin vastasi närkästyneenä, että kyllä lupaukset pidetään. Niinpä, mutta oleellista olisi tietää, millä rahalla näin aiotaan tehdä.

Kuinka paljon veromme nousevat? Kuinka paljon enemmän suomalaista työssäkäyvää voidaan enää verottaa, varsinkin kun yhä pienempi osa tuosta määrästä tuntuu menevän häntä ja hänen läheisiään hyödyttäviin, edes välttämättömiin kohteisiin, kuten hyvinvointiyhteiskunnan peruspalveluihin?

Kannattaisiko meidän keskustella siitä, miten meidän tulee suhtautua kasvavaan liittovaltioon? Pitäisikö meidän puhua asioista niiden oikeilla nimillä?

Suomi ei ole ajautunut vaan se on ajettu tähän tilanteeseen

Tosiasia on, että suomalaiset eivät ole sitoutuneita tällaiseen Euroopan Unioniin, velka- ja tulonsiirtounioniin, finanssiliittoon, joka täysin omalakisesti etenee kohti liittovaltiota.

EU:hun sinisilmäisesti suhtautuvat haluavat usein muistuttaa, että paluuta menneisyyteen ei ole. Ei tietenkään ole, ja kuka sinne edes haluaisi? Ainakin omassa katsannossani kyse on nimenomaan Suomen tulevaisuudesta.

Me elämme todellakin vuotta 2020. Kykenemme sijaitsemaan poliittisesti, kulttuurisesti ja emotionaalisesti Länsi-Euroopassa, ilman että peesaamme muutaman jäsenvaltion suurvaltaprojektia, joka on naamioitu ainoaksi vaihtoehdoksemme. Ikään kuin me ilman sitä sijoittuisimme geopoliittisesti aivan väärin. Kansallinen itsetuntomme on jo riittävän hyvä ajattelemaan itse.

Talouskurjimus, elvytys ja ideologia: kuka uskaltaisi rakenteellisten ongelmien ja kroonisten menokohteiden kimppuun?

Hallituksen talousilmasto

Hallitus on kertonut tekevänsä finanssipolitiikkaa, joka reagoi suhdanteisiin sekä sitovansa menolisäyksiään työllisyysasteen nousuun. Mikäli työllisyysaste ei nouse riittävästi, menoja peruutetaan. Näin siis ennen koronaa.

Epidemian aiheuttaman vakavan reaalitaloudellisen kriisin myötä periaatteen luulisi olevan selkeiden taloudellisten ja terveydellisten korjaustoimien ja elvyttämispolitiikan jälkeen vieläkin ajankohtaisempi. Tällaisen ajattelun vahvistumisesta ei valitettavasti ole minkäänlaisia merkkejä. Uusin lisätalousarvio ja avainministereiden lausunnot, puolueiden muiden edustajien keskinäisestä nokittelusta puhumattakaan, viestivät miltei päinvastaisesta.

On mahdollista, että julkinen velka itsessään, varsinkaan näissä poikkeuksellisissa oloissa, ei ole syy olla kauhuissaan. Suurempi ongelma niin poikkeuksellisen suuressa neljännessä lisätalousarviossa kuin yleisestikin hallituksen budjettipolitiikassa on kuitenkin siinä, että se ei nojaa minkäänlaisille rakenteellisille uudistuksille tai kroonisten menokohteiden tarkastelulle. Epidemiaoloissakaan hallitus ei halua muuttaa hallitusohjelman tavoitteita eikä luopua sen paremmin suurhankkeistaan kuin pienemmistä kohdistuksista tai edes joustaa niiden ajankohdasta.

Lisätalousarviossa sen sijaan näkyy sellaisen koalitiohallituksen jälki, jossa puolueiden kannatukset menevät eri suuntiin. Jokaisella on tarve vetää kotiinpäin, omilla symbolihankkeillaan ja juuri sille leimallisin tavoittein. Näistä jokaista hallitus kutsuu elvytykseksi.

Perinteiset elvytyskohteet ovat investointeja, joilla on alku ja loppu. Sellaisiakin hallituksen listassa on, kuten monet yritystuet ja tie- ja rataverkkoon kohdistuvat parannukset ja hankkeet. Paljon vaikeammin elvytysmääritelmään sopivat monet sosiaalipolitiikan toimet. Voidaanko toimeentulotuen nostosta luopua määräajan jälkeen? Vihreille tärkeät luonnonsuojeluhankkeet ja valtavan ylimitoitetut panostukset kaupunkien julkiseen liikenteeseen tai vaikkapa demareille mieluisa Helsingin museohanke eivät ole koronatoimia vaan puhdasta puoluepolitiikkaa ja omien äänestäjien taloudellisesti kestämätöntä mielistelyä. Elinkeinoelämän ja kotitalouksien tukemisen ohella budjetissa on merkittävä määrä poliittista ideologiaa ja koalitiohallituksen moneen suuntaan vetäviä intressejä.  

Hallitus on ilmoittanut, että eduskuntaan tuodaan esityksinä vain kiireellisiä eli käytännössä koronakriisin terveydellisiä tai taloudellisia vaikutuksia varten tehtyjä esityksiä. Tämä periaate on rikottu monta kertaa, muun muassa maahanmuuttoa helpottavilla ja sen kustannuksia lisäävillä esityksillä. Neljäs lisätalousarvio rikkoo periaatteen suoraan budjettitasolla.

Mikäli hallitus ei suostu luopumaan ei-välttämättömistä hankkeistaan, jotka entisestään kurjistavat julkista taloutta ja lisäävät kuntien kamppailua, joudutaan leikkauksia hyvinvointivaltion perusrahoitukseen tekemään vielä tällä kehyskaudella. Sopeutustoimien ja tasapainoa kohti pyrkivien rakennemuutosten määrittelyn pitäisi tapahtua välittömästi. Suosionsa huipulla paistattelevan pääministerin pitäisi kyetä jarruttamaan hallituksensa puolueiden keulimista ja huolehtimaan siitä, että maan kokonaisetu säilyy epidemiasta noustessa kaikkein ja kaikkien tärkeimpänä tavoitteena.

Mikäli vihervasemmistolaiset voimat eivät kykene irrottautumaan sektori-intresseistään ja hiipuvan veronmaksajan rahojen tuhlaamisesta omiin ideologisiin hankkeisiinsa, muiden puolueiden täytyy ottaa Suomi-laiva hoidettavakseen.

Työllisyyslupauksia ja tilastokikkailua

Kuten olen aiemmin moneen kertaan kuvannut, on eri asia nostaa työllisyysprosenttia kuin rakentaa sellaista kestävää työllisyyttä, josta on hyötyä myös julkisen talouden tasapainon kannalta. Arviossa pitää huomioida erityisesti tuottavuus, bruttotulojen kehitys, se, kuka työllistyy, millaisiin töihin ja millaisin julkisin avuin sekä se, tuleeko palkalla toimeen vai vaatiiko se rinnalleen sosiaaliturvaa. Kokonaisuuteen liittyvät hyvin elimellisesti niin sosiaaliturvan kannustinongelmat kuin maahanmuuttokin.

Sen sijaan, että hallitus olisi julkaissut jonkinlaisia konkreettisia toimenpiteitä kestävän työllisyyden lisäämiseksi, se tyytyi vain nostamaan tavoitettaan uusien työpaikkojen lukumäärästä. Tavoitteiden kunnianhimon nostaminen ei ole politiikkatoimi.

Elvytystoimista

Sekä Suomen hallitus että EU korostavat elvytystoimissaan jälleen kerran digitaalisuutta ja ilmastoa. Mitä tulee ensin mainittuun, olen alkanut pitää sitä eräänlaisena kaatoluokkana, johon voidaan tiputtaa ja josta voidaan noukkia aina tarpeen mukaan. Kun valtio hakee säästöjä tai kustannushillintää millä tahansa sektorilla, avaimeksi muodostuu aina digitaalisuus ja sähköistyminen. Valitettavasti jälleen kerran tavoitteiden konkretisoituminen on harvinaisempaa kuin niiden toteutuminen. Yritystaloudellisena tavoitteena ajatus on toivottavasti pitävämpi.

Ilmastoelvytyksen suhteen en ole täysin pessimistinen. Nimenomaan jos pääpaino on yksityistaloudellisessa tuotannossa, suomalaisessa vähähiilisessä teknologiassa ja osaamisessa ja näiden viennissä, suhtaudun positiivisesti. On ilmastonkin kannalta monin verroin järkevämpää, että mittakaavaltaan mitättömässä Suomessa kansalaista ja yrittäjää ei kurjisteta enempää, vaan maa keskittyy viemään ilmastoystävällistä osaamista ja teknologiaa maihin, joissa hiilidioksiditonnien vähentäminen on edullisempaa ja oleellisempaa. Samaan aikaan hiilivuodon torjunnan tulee olla tärkeä prioriteetti. Samalla kun koronaepidemiasta viisastuttuamme haluamme nostaa omavaraisuuttamme ja huoltovarmuuttamme, meidän tulee tarkastella teollisuuden palaamisen edellytyksiä myös muilta osin. Tavoite ei ole helppo, varsinkaan kun lähes kaikki muut yhteiskunnan toimijat ovat liian arkoja edes keskustelemaan globalisaation haitallisista vaikutuksista.

Vientisektorimme ei ole vielä näyttänyt kärsivän merkittävästi koronasta, mutta tämänkin valitettavasti voi nähdä olevan edessä. Tukemalla uudistumiskykyisiä ja vahvoja yrityksiä erityisesti vientialalla voimme vahvistaa kasvua ja helpottaa nousuamme koronanjälkeisessä ajassa. Vientiyrityksemme ovat talouden veturi, ja myös hyvinvointijärjestelmämme on niistä oleellisella tavalla riippuvainen. Tutkimus- ja innovaatioinvestointien tukeminen ja uudenlaisen kilpailukyvyn kehittäminen ovat tärkeitä elvytystoimia.

Pidemmällä aikavälillä verojärjestelmien ja regulaatiopolitiikan uudistaminen ovat myös tarpeen. Missään tapauksessa kokonaisveroastetta ei tule nostaa. Aidosti hyödylliset julkiset hankkeet ovat myös hyvää elvytystä. Pyöräreittejä poikki Suomen ei ole syytä edistää, mutta teollisuuden ja yritysten toimintaedellytysten parantaminen ja kansalaisten käteen jäävien tulojen vahvistaminen ovat aina hyödyllisiä.

Jos ajatellaan, että hyvinvointi lisääntyy työn määrän ja tuottavuuden tulona, pitäisi meidän siis lisätä työn määrää ja tuottavuutta. Työllisyysasteen ja työllisten määrän nostamisessa rajat tulevat pian vastaan, mutta tuottavuuden kohdalla mahdollisuuksia kehitykseen on paljon enemmän.

Rakenteelliset ongelmat ja krooniset menokohteet

Suomalaisten heikko syntyvyys on rakenteellinen ongelma, jonka yksinkertaiseen korjautumiseen en usko. Olen kuitenkin sitä mieltä, että työllisyyteen, tulevaisuususkon vahvistamiseen ja nuorten aikuisten oman elämänsä vaikutusmahdollisuuksien lisäämiseen liittyvät toimet auttavat myös suomalaisten syntyvyyden nostamisessa.

Työntekemisen kannattamattomuus, etenkin alemmilla palkkatasoilla, on yksi maamme merkittävimmistä rakenteellisista ongelmista. Kyse ei ole vain sosiaaliturvan kannustinongelmista vaan työmarkkinoiden, yritysrakenteen ja esimerkiksi maahanmuuton vaikutuksista.  

Matalapalkkamaahanmuuton suhteen työn kannustinongelmat muodostavat pirullisen noidankehän: Yhtäältä merkittäviin reformeihin ei ole mielekästä ryhtyä niin kauan kuin maahanmuuttajien systeemisistä syistä (ainakin hetkellisesti) työmotivoitunut virta maahan jatkuu. Toisaalta ongelma ei milloinkaan lähde purkautumaan, mikäli maan sisällä olevien kannustimia ottaa vastaan sosiaaliturvan kanssa kilpailevaa työtä ei paranneta – eli siis mikäli sosiaaliturva näyttäytyy kouluttamattomille tai vähän koulutetuille niin helposti houkuttelevampana vaihtoehtona kuin työnteko.

Suomeen suuntautuva maahanmuutto on pääasiallisesti krooninen menokohde. Kun kyse on kehitysmaista saapuvasta siirtolaisuudesta, varsinaisella maahanmuuttajan statuksella ei ole pidemmällä aikavälillä merkittävästi väliä. Niin matalapalkka-aloille siirtyvä työperäinen kuin pakolaisaseman saava humanitaarinen maahanmuuttaja aiheuttavat huomattavia kustannuksia.

Niin kauan kuin Suomen hallitus ei suostu ymmärtämään maahanmuuton kokonaiskustannuksia ja puuttumaan niihin kovalla kädellä, ongelma säilyy ja pahenee. Ongelma on yhä rakenteellisempi eikä korjattavissa näennäisillä rajoituksilla tai maahanmuuttopolitiikan uudelleenkohdistamisilla. Olen hyvin skeptinen sen suhteen, että sen paremmin vasemmistolainen kuin kokoomuslainenkaan hallitus kykenisivät tai edes haluaisivat muuttaa suuntaa tarpeeksi. Siihen vaaditaan vahva perussuomalaisessa johdossa oleva maa – eikä se sittenkään ole helppoa, koska koko yhteiskuntaa on yli 20 vuotta rakennettu väärään suuntaan.

Neljänneksi rakenteelliseksi ongelmaksi nostan EU- ja eurojärjestelmän. Mitä lähemmäksi liittovaltiota siirrymme ja mitä näennäisempää itsemääräämisoikeutemme veronmaksajan rahojen käytön suhteen kasvavien yhteisvastuiden Euroopassa on, sitä merkityksellisemmäksi ongelma muodostuu.

Kuntien tilanteesta

Kuntatalous on historiallisen surkeassa jamassa. Varsinainen syy ei tietenkään ole koronavirus, mutta se on viimeistellyt kroonisten heikkouksien aiheuttaman alasajon. Kriisi on iskenyt erityisesti kuntien verotuloihin, mutta samalla se kasvattaa menoja ja lisää kuntien tulevia rahoitusvastuita. Velkaantuminen on rakenteellista. Jopa Espoon kaltaiset hyvien veronmaksajien ja yhteisöveron saajat ovat osin vapaassa luisussa. Helsingillä on vielä millä mällätä, mutta mikäli kaupungin johdossa ei pian oteta peiliä kauniiseen käteen – näin ei käyne huomioiden johdon koostumus – tilanne tulee kurjistumaan sielläkin.

Silmiinpistävää monessa kaupungissa ja perinteisesti hyvävointisessa kunnassa on verotulojen heikko kehitys, siis myös ennen koronaa, jopa väestönlisäyksestä huolimatta. Ikääntyminen on krooninen ja suuria kustannuksia aiheuttava tosiasia, mutta edes nuorten aikuisten muuttaminen kuntiin ei usein korjaa asiaa parempaan. Uudenmaalla, joka siis on kuitenkin maan talouden kannalta ensiarvoinen, nuorten aikuisten maksamat verot ovat romahtaneet. Tarkempana esimerkkinä voisin nostaa oman kuntani.

Kirkkonummi on perinteisesti houkutellut vetovoimallaan niin lapsiperheitä kuin joitakin huomattavan rikkaita ihmisiä. Monipuolista asumista niin maaseutumaisissa kuin kaupunkimaisissa olosuhteissa tarjoava kunta lähellä pääkaupunkiseutua on kuitenkin viime vuosina lipunut samanlaista jähmettyneisyyttä kohti kuin monet muut kunnat. Tälle on monia syitä, joista osa voidaan laskea ikäviin sattumuksiin (kuten valtavat sisäilmaongelmat ja epäonnistuneet investoinnit), osa rakenteellisiin (naapurikuntia kovempi ikääntyminen, etenkin ruotsinkielisen väestön kohdalla) ja osa ongelmallisiin päätöksiin (veroprosentin nosto, ”pakon” edessä).

Viime vuosina Kirkkonummella väkiluku on noussut (tosin jääden kauaksi huippuvuosista). Veroprosenttia nostettiin (tällä hetkellä 19,75 % ja kovia nousupaineita). Tästä huolimatta verotuotto on vähentynyt. Se kertoo yksinkertaisesti sitä karua sanomaa, että kunta ei enää houkuttele hyviä veronmaksajia, siis pääasiassa työssäkäyvää keskiluokkaa.

Myös maahanmuuttajien määrä on merkittävästi lisääntynyt, vaikka onneksi lähellekään pääkaupunkiseudun tilannetta emme pääse. Yhdessä kunnan keskuksessa eli Masalassa on tehty viime vuosina suuria kasvonkohotuksia asuntotarjontaan ja yleiseen viihtyvyyteen. Siitä huolimatta alueen vuokratalojen maahanmuuttoistuminen näkyy ja on jo vaikuttanut alueen perhehoukuttelevuuteen. Samaan aikaan koulujen pahat sisäilmaongelmat ja ruuhkaisuus ovat osuneet samaan kysyntään.

Masalasta alle kilometrin päässä sijaitsee Sundsberg, joka koostuu lähes kokonaan pientaloista ja on yhtä asumisoikeusyhtiötä lukuun ottamatta omistusasuntovaltainen. Alueen ulkomaalaisprosentti oli ainakin vielä muutama vuosi sitten kunnan korkein – mutta maahanmuuttajien koostumus on täysin eri kuin lähiöissä. He ovat keskiluokkaisia aasialaisia, venäläisiä, eurooppalaisia. Esimerkki osoittaa, miten oleellista on aina huomioida, millaisesta maahanmuutosta puhumme.

Sundsbergia kuvataan onnelliseksi kyläksi, jonka yhteisöllisessä ja luonnonläheisessä ilmapiirissä kaikki viihtyvät. Vaikka suurin osa ihmisistä on ”aivan tavallista” keskiluokkaa, on alue Suomen hyvätuloisin. Kunnan kannalta Sundsberg on kruununjalokivi, ehkä Porkkalassa asuvien miljonäärien ohella.

Myös Kirkkonummi on menossa kovalle kulukuurille. Korjausvelka, suuret investoinnit ja ikääntyminen painavat tulojen ja menojen tasapainoa. Siitä huolimatta äänenpainot hallituspuolueiden suunnilta kertovat samaa viestiä kuin valtakunnan politiikassakin. Yhtäällä on tarvetta paperittomien palveluille, toisaalla omalle kulttuuritarjonnalle, sitten merkittävälle luonnonsuojelualueiden lisäämiselle ja pyöräbaanoille. MAL-sopimus ja ehkä yleinen vasemmistolainen eetos (valtapuolueet ovat kylläkin kokoomus, vihreät ja RKP) vaativat rakentamaan pieniä asuntoja radan varteen ja edullisia asuntoja lähiöihin, muutti niihin kukaan tai ei.

Mikään muu ei tule Kirkkonummea tai kuntia yleensäkään pelastamaan kuin se, että kuntien tehtäviä vähennetään ja ne laitetaan tärkeysjärjestykseen.

Lopuksi

Sama koskee koko julkista taloutta – tehtävät ja tavoitteet on välttämättä pantava tärkeysjärjestykseen. Vaikka epidemiasta selviäminen voi joiltain osin tervehdyttää ainakin ajattelutapoja, en kuitenkaan jaksa olla perin optimistinen. Paisuva julkinen sektori korkeine veroasteineen ei pidemmän päälle sovi yhteen innovaatioita tuottavan ja uudistuvan yrityskentän kanssa. Avoimet rajat ja luottaminen maahanmuuttoon heikon tuottavuuden matalapalkka-aloilla yhdistettynä avokätiseen sosiaaliturvaan ja vähemmistöjä suosivaan monikultturistiseen palvelukokonaisuuteen eivät voi toteutua yhdessä. EU-järjestelmän vaatimukset siitä, että suomalainen yliverotettu kansalainen rahoittaa italialaisen elämää ja ranskalaisia pankkeja eivät ole kestäviä. Suomalaisten heikko syntyvyys ja kouluttamattomien vieraskielisten lukumäärän merkittävä kasvu niin maahanmuuton kuin kantaväestöä korkeamman syntyvyyden kautta lupaavat tulevaisuuden laaja-alaista kurjistumista. Kirsikkana kauhujen kakun päällä keikkuvat ikääntyminen, jatkuvasti heikkenevä taloudellinen huoltosuhde ja se tosiasia, että aivan liian monia ei oikein nappaa mennä töihin.