liberalismi

Mitä rajoilla tapahtuu, miksi ja mitä hallitus tekee?  

/ Riikka / 114 kommenttia
Kuva poimittu somesta; alkuperäinen lähde tuntematon.

Suomi on yksiselitteisen Venäjän organisoiman hybridioperaation kohteena. Sekä Venäjällä laillisesti oleskelevia kolmansien maiden kansalaisia että maahan helpoilla viisumeilla houkuteltavia uusia tulijoita samoista kehitysmaista kannustetaan ja kuljetetaan meidän rajallemme hakemaan turvapaikkaa Suomesta. Henkilöt eivät ole sen paremmin aitoja kuin spontaanejakaan turvapaikanhakijoita. Heillä ei ole mitään hätää eivätkä he pakene – vaan kuten vuosikymmeniä sitten perusperiaatteiltaan vanhentunut turvapaikkajärjestelmä mahdollistaa, he haluavat siirtyä korkeamman elintason maihin eli EU-alueelle. Vaikka he eivät ole oikeita suojelun tarvitsijoita, he maahan päästyään pääsevät suomalaisen epäkunnossa olevan systeemin sisään, jossa voi vuodesta toiseen hakea uudelleen turvapaikkaa, vaikka suojelulle ei olisi minkäänlaisia perusteita ja hakemukseen olisi tullut useita kielteisiä päätöksiä. Samalla voi nauttia veronmaksajan kustantamista eduista ja palveluista sydämen kyllyydestä.

Turvapaikkajärjestelmän väärinkäyttö ja Venäjä

Kyse on turvapaikkajärjestelmän väärinkäytöstä – kuten niin usein ennenkin – mutta koska laittomien maahantulijoiden varsinaisena kannustajana ja työntäjänä on Venäjä, vihollismaa, kyseessä on hybriditoimi, joka uhkaa Suomen kansallista turvallisuutta. Kuten tiedämme, vähintään sisäistä turvallisuutta uhkaa myös kaikilta muilta rajoilta Eurooppaan ja Suomeen päästettävä laiton maahanmuutto, mutta kun kyseessä on Venäjä ja välineellistetty maahantulo, tilanne on vielä kriittisempi. Kyseessä on siis Suomen kansallisen turvallisuuden vastainen toimi, minkä on tarkoitettava voimakkaampia toimia kuin pelkkää maahanmuuttopolitiikan korjaamista.

Loputon ihmisvyöry Eurooppaan

Toisin sanoen Venäjä hyödyntää epäkunnossa olevaa turvapaikkajärjestelmää omaksi hyväkseen ja meidän tappioksemme. Vastaavia toimia on viime vuosina nähty esimerkiksi Baltiassa, Puolassa ja Kreikassa. Etelä-Eurooppaan tällä hetkellä valtavalla volyymilla saapuva laiton maahanmuutto – esimerkiksi Italiaan 150 000 tulijaa mereltä tai Balkanilta vain tänä vuonna – on sekin joidenkin arvioiden mukaan Venäjän tavalla tai toisella välineellistämää.

Toisaalta pelkästään Afrikan, Lähi-idän ja Aasian maiden ihmisten tyytymättömyys ja elintasoerot yhdistettynä turvapaikkajärjestelmän väärinkäytön helppouteen – eli länsimaiden perustavanlaatuiseen kyvyttömyyteen suojella itseään – pystyy varmistamaan, että Eurooppa kaatuu ihmisvyöryn alle ennemmin tai myöhemmin, mikäli radikaaleja muutoksia ei kyetä tekemään.

Rajapykälät hallintovaliokunnasta kesällä 2022

Vuonna 2022 eduskunnassa saatiin otollisissa olosuhteissa – kun Venäjä oli hyökännyt Ukrainaan, Suomi hakenut Natoon, ja parlamentaarisesti ymmärrettiin laajasti, että olemme kaikenlaisen ilkeyden todennäköinen kohde – muutettua rajavartiolakia niin, että ensimmäistä kertaa koskaan lainsäädäntöömme kirjattiin mahdollisuus sulkea koko raja ja keskittää turvapaikanhaku muualle eli siis sisämaahan, kuten lentokentälle. Tätä mahdollisuutta ei ollut alkuperäisessä hallituksen esityksessä, toisin kuin silloiset hallituspuolueet edelleen innokkaasti väittävät. Nämä muutokset – kuten eräitä rajalla tehtäviä estämiseen, voimankäyttöön ym. liittyviä muita muutoksia – lisättiin vasta hallintovaliokunnassa, jota puheenjohtajana johdin. Prosessi oli vaikea ja sitä oli pohjustettu pidempään. Perussuomalaiset oli myös koplannut valmiuslain ja rajavartiolain muutokset yhteen tavalla, jossa edellistä ei voitaisi viedä maaliin ilman jälkimmäisen muuttamista riittävän tehokkaaksi.

Teimme hallintovaliokunnassa erittäin hyvää yhteistyötä silloisen toisen oppositiopuolueen kokoomuksen kanssa ja onnistuimme saamaan vaatimuksemme läpi. Kuten sanoin, tilanne oli otollinen. Muuten moinen ei olisi onnistunut. Valiokunnan muut perussuomalaiset jäsenet olivat nykyinen sisäministeri Mari Rantanen ja nykyinen hallintovaliokunnan puheenjohtaja Mauri Peltokangas. Kokoomuksen korvaamattomin puurtaja oli Heikki Vestman, joka nykyään hyvin ottein johtaa perustuslakivaliokuntaa.

Ensimmäisenä tiukalle linjalle silloisista hallituspuolueista siirtyi sosialidemokraatit. Valiokunnan demarijäsenistä Eveliina Heinäluoma suhtautui näihin asioihin selvästi puoluettaan pragmaattisemmin, mikä helpotti prosessia. Demarien jälkeen myös keskusta saatiin mukaan. Seuraavat tulijat viimeisen pitkän kellon ympäri kestäneen päätöskokouksen aikana olivat vasemmiston ja RKP:n yksittäiset edustajat. Vasemmiston ”vanhan liiton” edustaja Matti Semi ei valitettavasti ole enää eduskunnassa. RKP:n ahvenanmaalaisvahvistus Mats Löfström taas toimii aina pragmaattisesti. Viimeisenä valiokunnassa enemmistön kannalle suostui vihreät. Suurin osa ajasta kului siihen, että vihreät edustajat eivät kyenneet hyväksymään muutoksia, mutta eivät myöskään istumaan kokouksessa. Niinpä valiokunta piti keskeyttää yhtenään heidän sisäisten kokoustensa vuoksi. Myös vihreä eduskuntaryhmä kokousti. Lopulta kuitenkin vihreätkin kykenivät hyväksymään muutokset. Samalla silloisten hallituspuolueiden vaatimuksesta mietintöön oli pakko lisätä vielä enemmän erinäisiä kirjauksia ”erityisen haavoittuvassa asemassa olevista” ja ihmisoikeuksista. Varsinaiset rajapykälät eivät kuitenkaan näiltä osin liiaksi vesittyneet, mikä oli tärkeintä. Muutenkin noudatin valiokunnan useiden yksimielisesti saatujen poikkeuksellisen kriittisten mietintöjen osalta periaatetta ”antaa niille vähän ihmisoikeus sitä ja tätä -kirjauksia, kunhan itse asia on samalla kunnossa”.

Monet jopa kyseiseen prosessiin ja päätöskokoukseen osallistuneet henkilöt ovat viime aikoina aktiivisesti unohtaneet yllä kuvatun ja pyrkineet korostamaan omaa rooliaan tai esittämään jopa, että hallituksen esitys oli ratkaiseva. Se ei pidä paikkaansa. Hallituksen esitys oli puutteellinen, ja sitä muutettiin hallintovaliokunnassa.

Päätöskokousta seurasi vielä toinen performanssi, jonka tietyt ryhmät ovat myös sittemmin unohtaneet. Hallintovaliokunta päätti mietinnöstä yksimielisesti, mutta kun tulimme pykälien kanssa suureen saliin, vasemmiston, vihreiden ja RKP:n ryhmät hajosivat. Niiden kaikki edustajat eivät voineetkaan hyväksyä mietintöä. Näistä puolueista yritettiin loppuun saakka saada laki peruutettua. Kyseiset edustajat yrittivät äänestää sitä takaisin perustuslakivaliokuntaan – juurikin siksi, että hallituksen esitystä muutettiin hallintovaliokunnassa. Onneksi he hävisivät, ja yhtenä kauniina kesäpäivänä eduskunta äänesti mietinnön ja uusien rajapykälien puolesta.

Raja kiinni! Ja miksei se jo ole?

Hallitus on edennyt uusien rajapykälien pohjalta ja sulkenut raja-asemia ja keskittänyt turvapaikanhakua. Koko rajan sulkeminen ja turvapaikanhaun keskittäminen sisämaahan, minkä siis lainsäädäntö yksiselitteisesti mahdollistaa, ei kuitenkaan mennyt laillisuusvalvojalta läpi. Apulaisoikeuskansleri luki tilannetta turvapaikanhakukysymyksenä ja määritteli, että itärajalla pitää olla tosiasiallinen ja aito mahdollisuus hakea turvapaikkaa. Siis siitä huolimatta, että kyseiset ihmiset eivät ole aitoja turvapaikanhakijoita. Tulkinta perustuu edellä kuvaamaani turvapaikkajärjestelmän laillistettuun väärinkäyttöön, jonka suhteessa nykyaikaan vanhentuneet kansainväliset sopimukset ja ääliöliberaali ja toisenlaiseen maailmaan tehty kansallinen lainsäädäntö mahdollistavat.

Koko rajan sulkemisen sijaan hallitus laillisuusvalvojan arviota noudattaen sulki kaikki muut raja-asemat ja keskitti turvapaikanhaun pohjoiselle ylitysasemalle eli Raja-Jooseppiin.

Jokainen näkee otsallaankin, että kukaan spontaani turvapaikanhakija ei itsestään eksy Raja-Joosepinkaan metsiin, vaan että kyse on yksinomaan tavalla tai toisella avustetusta laittomasta maahantulosta.

Tämäkään toimi ei yllätyksettömästi lopettanut ilmiötä, vaan yhä edelleen Suomi vastaanottaa turvapaikkahakemuksia pohjoisimmalla ylityspaikalla. Venäjä ei lopeta, mikä oli ainakin itselleni kirkkaasti tiedossa alusta asti.

Suomen surkeaa tilannetta ääliöliberaalien laintulkintojen ja vihamielisen Venäjän puristuksessa herran vuonna 2023 alleviivaavat erityisesti kuvat, joissa ”hätää kärsiviä turvapaikanhakijoita” eli nuoria miehiä saapuu rajoille lasten kolmipyöräisiin nojaten ja rajavartijat seisovat sivusta katsoen. Vihollisen toimi, aivan vapaasti ja tervetuloa. Ja heti toisella puolella rajaa on vastassa SPR tarjoamassa miehille nuudelia ja kuumaa mehua ja sellainen lääkäri- ja hoitaja-armeija, jota ei maan sotekriisissä missään muussa paikassa aikoja odottava suomalainen saakaan todistaa. Ja sitten kohti vastaanottokeskusta ja mukavia tuokioita suomalaisen järjestelmän piirissä. Vaikka ukrainalaiset tilapäisen suojelun saajat edestä poistaen.

Kyllä Putinia naurattaa.

Suomalaisia oikeutetusti kuvottaa ja hirvittää.

Mitä seuraavaksi?

Meidän on ensin saatava koko itäraja kiinni. Suomella on lainsäädäntö siihen, juuri tämänkaltaisia tapahtumia varten. Meillä ei ole muita vaihtoehtoja. Mikään kikkailu rajalla ei auta. Uskon, että laillisuusvalvonta tulee ymmärtämään tilanteen kansallisen turvallisuuden näkökulmasta ja mahdollistamaan koko rajan sulkemisen. Mutta mikäli ei, poliittinen päätös on joka tapauksessa tehtävä.

Eikä koko rajan sulkeminenkaan valitettavasti tilannetta välttämättä lopeta. Koska Venäjä ei lopeta. Miksi se lopettaisi?

Hallitusohjelman maahanmuuttopolitiikan paradigman muutoksen mahdollistamat uudistukset ovat valmistelussa ja etenevät aikataulun mukaan. Niilläkin on valtava kiire. Kaikki liittyy kaikkeen. Olemme vuosia, jopa vuosikymmeniä, myöhässä. Vain viime kaudella lainsäädäntöä löysennettiin edelleen useilta osin.

Sen lisäksi koko järjestelmämme toistaa edelleen vanhaa ideaa, jonka mukaan turvapaikanhakemisen oikeus on kaikkein pyhin ja tärkein. Edelleen näyttää selvästi siltä, että järjestelmä haluaa huolehtia ensisijaisesti vastaanoton sujuvuudesta ja korostaa tähän liittyviä seikkoja, vaikka kaiken huomion pitäisi mennä saapumisen estämiseen ja rajan suojaamiseen. Historian ensimmäisellä perussuomalaisella sisäministerillä on valtava urakka tehtävänään, mutta hän suoriutuu siitä. Koko ajan, askel kerrallaan, päivä ja yksi taistelu kerrallaan. Se ei ole nopeaa, mikä selvästi rassaa kansalaisia, ja ymmärrän sen. Mutta tämän nopeammin ja paremmin asiaa ei voi hoitaa. Hallitus ei makaa laakereillaan. Sisäministeri hakee koko ajan ratkaisuja. Ja pian niitä taas tulee.

Voin vakuuttaa, että tämä on ensimmäinen hallitus koskaan – ja ensimmäinen ministeri koskaan – joka siinä voi onnistua. Tässä maassa asiat eivät mene niin, että ministeri marssii rajalle ja sanoo, että nyt kiinni se ja estäkää kaikki liike, ja sitten se on niin.

Rajan sulkeminenkaan ei riitä

Rajatoimien lisäksi meidän on kyettävä edistämään muutosta, joka mahdollistaa käytännössä sen, että turvapaikkajärjestelmä ei voi koskaan mennä kansallisen turvallisuuden edelle. Hakemusten vastaanottaminen pitää voida kokonaan keskeyttää. Mikäli kansainvälisiä sopimuksia ei kyetä muuttamaan, niiden tulkinnan on merkittävästi muututtava.

Mikään muu ei ole mahdollista. Olemme perverssillä tavalla hyväksikäytetyn järjestelmän vankeja. Se ei ole liikkuvien ihmisten vika; se on tämän sallivien maiden vika. Pelkästään jo globaali demografia ja miljardit tyytymättömät ihmiset Euroopan ulkopuolella takaavat, että mikäli emme kykene muutokseen, meille käy kalpaten.

Monet maat toimivat jo toisin. Ne nostavat kansallisen turvallisuuden ja suvereniteetin ylemmäksi kuin oikeuden tulla ja hakea turvapaikkaa. Toisaalta niiden maahanmuuttopolitiikka voi olla niin tiukkaa, että myöskään vetotekijöitä ei ole. Harva Virosta hakisi turvapaikkaa, kun vieressä siintää Suomi. Kuten sanottua, kaikki liittyy kaikkeen.

Samalla EU on ottanut tavaksi toimia kahtalaisesti – virallisesti sanotaan yhtä, epävirallisesti katsotaan jäsenmaiden välttämättömiä toimia itsensä suojaamiseksi sormien välistä. Suomi vain ei osaa eikä uskalla perinteisesti hyödyntää tätäkään.

Otollinen tilanne

Kun vuonna 2015 olimme samankaltaisessa tilanteessa, lähes kaikki puolueet huusivat tervetuloa. Media huusi tervetuloa. Etujärjestöt huusivat tervetuloa. Pääkirjoitukset ihan vakavasti kertoivat osaajista ja kestävyysvajeen korjaajista. Nyt kukaan ei tee niin. Enkä usko, että tekisi, vaikka liike tulisi lännestä. Tulijat ovat joka tapauksessa samoista maista, samanlaisilla profiileilla.

Presidentti hoiti itärajan tilanteen vuonna 2015. Nyt se ei ole mahdollista, koska yhteyttä Ukrainaa moukaroivaan johtajaan ei ole eikä pidäkään olla.

Lähestyvät presidentinvaalit ovat aiheuttaneet monissa puolueissa ja poliitikoissa vaatimusten koventumista. Koska nössölässy presidenttiehdokas ei saa ääniä kansalta etenkään tällaisessa tilanteessa, jopa vihreä ehdokas vaatii koko rajaa kiinni. Se voi monista tuntua valtavalta opportunismilta, ja sitä se tietenkin onkin, mutta mikäli pidämme katseen pallossa – eli siinä, että haluamme suojella tätä maata – tätäkin opportunismin värittämää hetkeä on hyödynnettävä.

Parlamentaarisesti kovia toimia tukevat lähes kaikki puolueet. Se on erinomaista. Jopa media ryöpyttää hallitusta, joka ei kuulemma saa mitään aikaiseksi. Toinen median tulokulma asiaan on puhdas trollaus ja asioiden vääristely, mutta siinähän ei ole mitään uutta. Tällä kertaa panokset ovat vain vähän liian kovat, koska kyseessä tosiaankin on kansallinen turvallisuus. Vihollisvaltio lukee suomalaista mediaa, ja taas Putin nauraa.

Poliittisesti tilanne on joka tapauksessa otollisempi muutoksille kuin koskaan ennen. Vanhat sosialistit, demlalaiset, kansalaisjärjestöt ja vastaavat eivät tietenkään ole muuttaneet kantaansa ja kertovatkin, että hallituksen toiminta rikkoo kaikkia mahdollisia kansainvälisiä sopimuksia ja eettisiä normistoja, mutta nämä pois lukien mielipideilmasto on varsin hyvä. Parlamentaarinen tuki tai kansan raivo eivät ole koskaan olleet näin voimakkaita sen puolesta, että Suomi tekee kaikkensa ilmiön estääkseen. Tuntuu kuin kaikista olisi tullut persuja. Tätä ei kannata väheksyä. Emme me Natossakaan olisi ilman kansan mielipiteen muuttumista.

Mikäli ja kun akuutti tilanne saadaan tasapainotettua, otollisuus voi lakata nopeasti ja silmät muuttuvat taas sinisiksi ja tarpeet abstrakteiksi. Siksikin on kiire. Täytyy myös ymmärtää, että Venäjä voi käyttää kaikkia mahdollisia häikäilemättömiä keinoja vaikuttaakseen kansalaismielipiteeseen.

Kansalaisilta toivoisin kuitenkin hieman malttia. Nämä asiat eivät etene sormia napsauttamalla. Todellisuus politiikassa tai juridiikassa tai liian monimutkaiseksi kiertyneessä järjestelmässämme ei ole niin yksinkertaista kuin sosiaalisessa mediassa.

Jos tämä sisäministeri ja tämä hallitus eivät siihen nyt pysty, ei pysty kukaan.

Venäjänpelkoinen Suomi ja taas yksi kertaluonteinen EU-temppu

/ Riikka / 2 kommenttia
19.12.2021 Kokkola, Riikka Purra. kuva Matti Matikainen

EU:n elpymispakettia nimitettiin poikkeuksellisen ja vakavan koronavirusepidemian ainutkertaiseksi ja toistumattomaksi korjauskeinoksi. Tarvittiin yhteisvelkaa, tulonsiirtoja, lahjoituksia ja uusia veroja – sekä paljon vihreän siirtymän välttämättömyyttä korostavaa kaunopuhetta.

Korona ei ollut paketin ainoa perustelu. EU:lla on jo kauan ollut voimakas taipumus edetä velka- ja tulonsiirtounionin suuntaan, vaikka se edelleen virallisesti ei ole Suomen kannan mukaista. Suomen EU-politiikassa suu puhuukin koko ajan aivan muuta kuin mitä kädet ja jalat tekevät. Suomen surkea EU-linja nojaa hokemiin, joissa ei ole luuta eikä lihasta.

Voimassa olevan EU-selonteon mukaisesti ”Suomen vahvuutena on aloitteellinen, johdonmukainen ja eurooppalaiseen yhteistyöhön myönteisesti suhtautuva linja”. Tämä ei tarkoita mitään.

Suomen hallitus ei kyennyt määrittelemään edes yhteistä kantaa metsätaksonomiaan, puhumattakaan siitä, että se olisi jotenkin aloitteellisesti edistänyt metsäisen maamme kansallisia intressejä. Suomi ei ole edes yrittänyt sanoa ei.

Suomi on johdonmukainen tasan siinä, että se hyväksyy mukisematta kaiken, mitä Brysselistä tarjoillaan ja kutsuu sitä yhteistyökykyisyydeksi.

Miksi me annamme tällä tavalla kävellä ylitsemme? Jos me Venäjää pelkäämme, ei tämä ole ratkaisu. Eihän EU kykene pystypäin edes torjumaan idästä tulevaa hybridivaikuttamista. Kätensä likaa maa, jota Bryssel pitää oikeusvaltiorikkojana.

Kun me vastustimme kertaluonteiseksi ja tarkkarajaiseksi väitettyä elpymispakettia ja puolustimme suomalaisen veronmaksajan rahoja ja maamme suvereniteettia, meidän kerrottiin olevan impivaaralaisia ja pelaavan Putinin pussiin. Maalasimme kuulemma tarpeettomia uhkakuvia mekanismien muuttumisesta pysyviksi.

Elpymispaketti oli päänavaus uusille tukipaketeille. Elpymisrahastossa on kyse pitkän aikavälin työkalusta eikä koronakriisin korjausliikkeestä. EU-komissio ja Euroopan keskuspankki ovat jo pitkään, ainakin eurokriisistä lähtien, yrittäneet saada aikaiseksi yhteistä budjettia ja ”eurobondeja”.

Covid-hätätilasta tuli oiva mahdollisuus toteuttaa sitä politiikkaa, jota EU:ssa muutama suuri jäsenmaa kädet syyhyten on vuosikaudet halunnut toteuttaa. Samaan suuntaan on askeltanut myös Suomi, joka halusi kaikkiin ytimiin, pöytiin, mukavien uusien tehtävien pariin, ja jota nykyinenkin hallitus ja osa oppositiosta haluaa kannattaa. Muutokseen ei tarvita perussopimusten avaamista – jota Suomi siis virallisesti vastustaa – sillä kaikki tapahtuu niiden ulkopuolella.

EU ei noudata omia sääntöjään ja periaatteitaan, mutta lukee tilanteen tullen aina joustavasti strategiakirjaa siitä, mistä voitaisiin löytää enemmän unionia, vähemmän kansallisvaltiota.

Iso temppu tehdään ilmastopolitiikan varjolla. Ylikansallista sääntelyä, tukipaketteja, maksettavaa pohjoisen kansoille, yhteisvelkaa ja tulonsiirtoja on tulossa nimenomaan ilmaston ja vihreän siirtymän kääreisiin peitettynä. EU:n liittovaltiokehitys ottaa ilmastopaketin myötä muutenkin aimoharppauksia. Energiakriisi, nousevat sähkö- ja kaasulaskut ja esimerkiksi eteläeurooppalaisten heikompi motivaatio vähentää omia päästöjään ovat käteviä perusteluita. Ja onhan Suomella paljon enemmän metsää kuin muilla.

Tai sitten solidaarisuus, tuo EU-politiikan sveitsiläinen veitsi, joka käy perusteluksi kaikkeen, turvapaikanhakijoista tukipaketteihin. Kuka nyt haluaisi olla epäsolidaarinen, kysyvät tähtilippujen alla poskisuudelleet. Korkeintaan tympeät persut, jotka muistuttavat, että tässäkin tapauksessa ”solidaarisuus” tarkoittaa suomalaisille kansallisen liikkumatilan kapenemista, kiristyvää verotusta, entistä heikompaa julkista taloutta ja epävakaampaa tulevaisuutta.

EU:n ja euron puolustajat väittävät, että sisämarkkinat ja euro ovat itsessään julkishyödykkeitä, ja niistä täytyy olla valmis maksamaan. Näin saattaa olla, sillä EU:sta on ollut meille myös kiistatonta hyötyä.

Mutta tarkoittaako tämä, että meidän pitää hyväksyä myös kaikki epämieluisa, jotta saamme pitää kiinni hyödyistä. Kuinka paljon meidän täytyy olla valmiit maksamaan muiden maiden velkoja, huonoa ja holtitonta ja populistista taloudenpitoa, veronkiertoa ja yleistä lyhytjänteistä hedonismia? Miksi metsäpolitiikkammekin valuu unionin kouriin? Miksi meidän pitää ensin kurjistua omasta ilmastopolitiikastamme ja sitten vielä maksaa muidenkin laskuja?

Suomalaiset sanoivat EU:lle vuonna 1995 kyllä. Nähdäkseni me emme kuitenkaan ole sitoutuneita sanomaan kyllä kaikelle, mitä unionista esitetään. Tai mikäli olemme, se pitäisi kertoa myös äänestäville kansalaisille.

Euroopan unioni ei valitettavasti ole enää se ”upea länsi”, johon Suomi halusi kurkottaa.

(Näkökulma on julkaistu alfauutisten verkossa 29.12.)

Vihapuhejahdin diktatoriset juuret

/ Riikka / 9 kommenttia

Ranskalaisen historian opettajan Samuel Patyn (1973-2020) murha Suur-Pariisiin kuuluvassa Conflans-Sainte-Honorinen kunnassa lokakuussa on tuonut taas kerran esiin liberaalin läntisen arvomaailman ja poliittisen islamin välisen jyrkän kuilun. Patyn kohtaloksi koitui hänen toimintansa omassa ammatissaan. Hän oli kertonut oppitunnilla oppilailleen kahden länsimaisen perusarvon – sananvapauden ja vähemmistöjen oikeuksien – törmäämisestä. Havaintovälineenä hän näytti satiirilehti Charlie Hebdon pilakuvaa, jossa esiintyy muslimien profeetta Muhammed.

Patyn tarkoituksena oli osoittaa ranskalaisen opetussuunnitelman mukaisesti, että moniarvoisessa yhteiskunnassa sananvapaus ylittää perusoikeutena uskontokuntien vaatimuksen pidättäytyä niiden pyhänä pitämien arvojen loukkaamisesta. Mikään uskonto ei voi nauttia erityiskohtelua.

Lisäksi Paty – joka nautti oppilaiden ja vanhempien enemmistön suurta arvostusta – pyrki erään oppilaan vanhemman mukaan huolehtimaan muslimioppilaiden uskonnollisista tunteista varoittamalla oppitunnin sisällöstä ja ohjaamalla heidät ulos luokasta täksi ajaksi. Paty siis toteutti uskonnollista suvaitsevaisuutta hyvin pitkälle, jopa poliittisen korrektiuden tasolle asti.

Toisenlaisten arvojen ja päämäärien ajamana toimi sen sijaan 18-vuotias tšetšeenilähtöinen Abdullah Anzorov, joka ensin tappoi Patyn ja leikkasi sitten tämän pään irti. Useissa muslimimaissa keräännyttiin mielenosoituksiin tuomitsemaan sekä ranskalainen katsomuksellista tasa-arvoa vaaliva maailmankuva että sen henkilöimä presidentti Emmanuel Macron. Islamilaisten maiden yhteistyöjärjestö OIC koki tarpeen erikseen korostaa murhatyön jälkeisessä lausunnossaan, että se aikoo jatkossakin vaatia julkaisukieltoa Muhammed-pilakuville kaikkialla maailmassa.

Kysyä voi, miksi meillä Suomessa opettajien ammattijärjestö vaikeni koko läntistä koulumaailmaa sokeeranneesta terroriteosta. Länsinaapurissamme Ruotsissa opettajien ammattiyhdistysjohtaja Åsa Fahlen otti samaan aikaan voimallisesti kantaa Patyn tappoon korostaen, että opettajilla on yhtäältä tarvetta suoraselkäisyyteen, ja toisaalta heidän oikeusturvansa on varmistettava. Fahlen sanoi ruotsalaisen opettajalehden haastattelussa, että osa opettajista kokee ahdistavan ilmapiirin vallitsevan myös kotimaassa, kun oppitunneilla käsitellään eri uskontoja. Patyn murhaepäilyä käsiteltiin ruotsalaisissa medioissa ylipäätään laajasti ja konkreettisesti. Suomessa merkillepantavinta sen sijaan oli, ettei Yleisradio noteerannut verkkosivuillaan presidentti Sauli Niinistön Twitterissä ilmaisemaa tukea kollegalleen Macronille. Yle muisti sentään lisätä Niinistön twiitin lopuksi juttua, joka julkaistiin päivää myöhemmin.

Sananvapauskäsitykseemme on vuosikymmeniä kuulunut vahva vaikenemisen ja itsesensuurin sekä voimakkaan laillisuussäätelyn linja. Se johtuu paljolti meistä riippumattomasta ulkopuolisesta pakosta: katkerasta sijainnistamme entisen kommunistidiktatuurin Neuvostoliiton naapurina, ja tämän geopoliittisen tosiasian useista ikävistä seurannaisvaikutuksista sisäpolitiikkaamme.

Toisaalta suomalaiselle ahtaalle sananvapauskäsitykselle näyttää olevan monissa politiikan ja yhteiskunnan piireissä voimakasta tilausta. Tämä sisältä tuleva sanomisen suitsiminen on viime vuosina vain lisääntynyt, kun sananvapautta rajoittavaa lainsäädäntöä sekä laintulkintaa on kiristetty ja viranomaisresursseja verkon vihapuheen seurantaan on jatkuvasti lisätty. Sanankäytön kärkkäiksi vartijoiksi ovat ilmoittautuneet niin valtakunnan ylin syyttäjä kuin tietoverkoissa kanssakansalaisiaan valvovat niin kutsutut sosiaalisen oikeudenmukaisuuden soturit.

Yhteistä tälle toiminnalle näyttää olevan poliittisten vastustajien suiden tukkiminen. Taustalla vaikuttaa relativismia korostava ”ylivalveutunut” ja yleensä monikulttuurinen ideologia, jota progressiivisiksi itseään nimittävät tahot junttaavat syvälle suomalaiseen yhteiskuntaan. Kun tämän toiminnan pintaa hieman raaputtaa, löytää kuitenkin laajempia ja syvempiä ulottuvuuksia.

Kolmekymmentä vuotta Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen on suorastaan hämmästyttävää, miten yksipuolista keskustelua sananvapauden merkityksestä Suomessa käydään. Voisihan kuvitella, että pienen demokratian vapautuessa autoritaarisen ikeen alta tapahtuisi henkistä vapautumista ja läntiset arvot ja ideaalit saisivat laajemmin virrata Suomeenkin, niin kansan kuin oppineistonkin piireihin.

Neuvostoliitolla ja sen kommunismiin alistamilla satelliittivaltioilla oli aikanaan erittäin suuri merkitys Euroopan – ja Suomen – sananvapauslainsäädännön sekä ”vihapuheen” vastaisen politiikan vähittäisessä muovautumisessa. Yhtä voimakkaasti kommunistidiktatuuri vaikutti myös vähemmistöjen oikeuksia takaavien kansainvälisten sopimusten syntyyn toisen maailman sodan jälkeen sekä erityisesti kylmän sodan aikana 1960-luvulla.

Kun maailma sodan jälkeen voittajavaltojen johdolla muovasi Ihmisoikeuksien yleismaailmallista julistusta (1948), vastakkain olivat Yhdysvaltain johtama sananvapautta korostanut länsiblokki sekä Neuvostoliitto alistettuine liittolaisineen. Neuvostoblokki vaati valtioille pitkälle meneviä oikeuksia rajoittaa kansalaisten sananvapautta perustellen vaatimuksiaan kansallisen turvallisuuden suojaamisella sekä halulla estää suvaitsemattomuuteen kiihottavat ilmaisut.

Kuulostaako tutulta?

Natsi-Saksan sodassa lyönyt Neuvostoliitto vetosi tarpeeseen estää fasismin uudelleen nousu, mutta käytännössä sen vaatimukset oli tähdätty lännen kapitalistista järjestelmää sekä liberaalia demokratiaa vastaan. Se halusi turvata oman asemansa ja samalla luoda propagandista kuvaa lännestä.

Läntisen tulkinnan mukaan sananvapauden rajoitukset tuli taas rajata tarkasti sellaisiin tapauksiin, joissa suoraan kiihotetaan väkivaltaan.

Myöhemmin samat blokit ottivat yhteen, kun YK:n toimielimissä muotoiltiin Kaikkinaisen rotusyrjinnän poistamista koskevaa kansainvälistä yleissopimista (1965) sekä Kansalais- ja poliittisia oikeuksia koskevaa yleissopimusta (1966). Nämä sopimukset ovat vuoden 1948 ihmisoikeusjulistusta merkittävämpiä, sillä ne ovat allekirjoittajamaita laillisesti sitovia sekä toimivat pohjana myöhemmin muodostetulle sananvapaus- ja ihmisoikeussääntelylle. Tämä sääntely on erityisen vahvaa EU:n eri toimielimissä.

Kuten vuoden 1948 sopimuksen synnylle, myös vuosien 1965 ja 1966 sopimusten muovaamiselle oli tyypillistä, että Yhdysvallat pyrki tarkkarajaisiin muotoiluihin siitä, millainen kiihottaminen vähemmistöjä vastaan voisi tulla kriminalisoiduksi. Vuoden 1966 sopimusluonnoksessa haluttiin aluksi kieltää vain sellaiset kansalliseen, rodulliseen tai uskonnolliseen kiihotukseen perustuvat ilmaisut, jotka kehottavat väkivaltaan.

Neuvostoliitolle uskolliset maat asettuivat kuitenkin jälleen poikkipuolin katsoen, että muotoilu on liian kapea ja vaativat, että sopimusten on suojattava vähemmistöjä myös kiihottamiselta vihaan. Se ei kelvannut lännelle, jonka edustajat olivat huolissaan siitä, että ”vihan” ja ”vihamielisyyden” kaltaiset epämääräiset termit antavat totalitaarisille vallanpitäjille mahdollisuuden tehdä tyhjäksi kansalaisten muut poliittiset oikeudet.

Yhdysvaltain YK-edustaja, diplomaatti ja ihmisoikeusaktivisti Eleanor Roosevelt katsoi, että liian epämääräinen muotoilu ”rohkaisisi hallituksia rankaisemaan kaikesta (niihin kohdistetusta) arvostelusta vedoten (valheellisesti) uskonnollisen ja kansallisen suojan tarjoamiseen”. Australian YK-edustaja sanoi puolestaan, että kansalaisia ei voida käännyttää moralisteiksi lainsäädännöllä. Merkillepantavaa nykyperspektiivistä oli Ruotsin edustajan kanta, jonka mukaan ”tehokas suoja (kiihotusta vastaan) perustuu vapaaseen keskusteluun, tietoon sekä kouluopetukseen” ja että ”fanaattista vainoamista” pitäisi vastustaa ”vapaalla keskustelulla, tiedolla ja (julkisella) väittelyllä”. (The Sordid Origin of Hate-Speech Laws, 2011.)

Mitä tapahtui tälle läntiselle liberaalille ajattelulle?

Kansalais- ja poliittisia oikeuksia koskevan yleissopimuksen lopullinen muoto hyväksyttiin lopulta selvin äänin neuvostoblokin hyväksi. Neuvostoliitto sai tukea useilta ei-länsimaisilta mailta, kuten Saudi-Arabialta, Sudanilta ja Thaimaalta. Jälkikäteen katsoen on helppo nähdä, että äänestystulos oli odotettu. Neuvostoliiton ote maailmanpolitiikassa oli 1960-luvulla väkevä ja se käytti propagandassaan taitavasti hyväksi mustiin Yhdysvalloissa kohdistunutta rotusortoa.

Oikeastaan Neuvostoliiton ei olisi edes tarvinnut turvautua hybridivaikuttamiseen, sillä läntiset vapaat tiedotusvälineet tekivät työtä sen puolesta. Kun media raportoi tarkasti, miten esimerkiksi syyskuussa 1957 kuvernööri Orval Faubus turvautui Yhdysvaltain kansalliskaartin apuun estääkseen yhdeksää mustaa oppilasta saamassa lukio-opetusta Little Rockissa Arkansasissa, Moskovassa hierottiin tyytyväisinä käsiä ja otettiin tilanteesta kaikki mahdollinen propagandahyöty irti. Yhdysvaltain rotusorto pöyristytti suurta osaa läntisestä yleisöstä. Tällä tavalla laajoihin läntisiin yleisöihin – ja suomalaisiin yleisöihin – saatiin iskostettua ajatus siitä, että Yhdysvallat on uhka sekä yksilölle että maailmanrauhalle ja että vain Neuvostoliitto on oikean rauhan asialla.

YK:n äänestäessä vuoden 1966 sopimuksesta mustien kansalaisoikeuksia Yhdysvalloissa taanneet Civil Rights Act (1964) ja Voting Rights Act (1965) olivat olleet voimassa vain lyhyen aikaa.

Edellä esitettyä sananvapauslakiemme ideologista historiaa on tutkinut tanskalainen lakimies-kirjailija, klassista liberalismia edustava Jacob Mchangama. Yhdysvaltalaisen Hoover-instituutin julkaisemassa tekstissä Mchangama pitää ironisena, että sekä vuoden 1965 että vuoden 1966 sopimusten muotoiluja vastustaneissa länsimaissa on yhä enemmän kannatusta kriminalisoida epämääräisesti määritetty ”vihapuhe”. Mchangamaa seuraten ei ole liioiteltua sanoa, että sananvapautta rajoittava lakikoodistomme on kestävintä aatteellista perintöä, jonka romahtanut kommunistinen neuvostoimperiumi on jälkeensä jättänyt.

Millainen sitten oli tai on tämä kommunistinen, tai jopa stalinististinen, ideologia, joka elää nykypolvilta piiloon jäävinä pohjavirtauksina, kun debatoimme sananvapauden puutteista lännessä?

Josif Vissarionovitš Džugašvili (1878-1953), joka paremmin tunnetaan vallankumousnimellään Josif Stalin, oli paitsi Neuvostoliiton pitkäaikainen hirmuhallitsija myös juristerian alan diktaattori. Stalinin aikana luotujen lakien ja laveiden laintulkintojen vallitessa neuvostokansalainen ei voinut koskaan tietää, milloin hänen toimintansa tai ilmaisunsa täyttivät rikoksen tunnusmerkit. Vaikka Stalin olikin äärimmäinen hahmo maailmanhistoriassa, tuli hänestä silti sankarillinen kätilö niille häntä seuranneille suuntauksille, jotka ”sanomisen vastuun” nimissä pyrkivät luomaan kansalaisiin vaikenemisen kulttuuria. Juuri itsesensuuriin jokainen diktatuuri pyrkii.

Nimenomaan neuvostolainsäädännön hyhmäisyys oli syynä, kun kansalainen joutui miettimään, mitä sai julkisesti sanoa. Tärkeimmät ja olennaisimmat asiat puhuttiin salaa keittiössä, sillä muutoin suuressa vaarassa olisi voinut olla henki – tai propagandan mukaan tietenkin suuri ja mahtava neuvostovaltio. Sillä, oliko väitetty uhka valtiolle todellinen, ei ollut lainkaan merkitystä eikä sitä punnittu oikeussaleissa.

Väite siitä, että nykypäivän kielletyt sanat tai väärät mielipiteet uhkaavat demokratiaa, oikeusvaltiota tai ”instituutioita”, on syytöksenä kova ja syytetylle vaarallinen, mutta sisällöltään aivan yhtä hatara ja keinotekoinen.

Siinä missä Stalinin ajan neuvostokansa eli jatkuvassa vaarassa olla ”objektiivisesti syyllinen” tai ”kansanvihollinen”, on länsimaisella jatkuvan itsetarkkailun tarpeen unohtavalla yksilöllä nyt vaara joutua tuomiolle uhrittomista sananvapausrikoksista.

Stalinin nimen mainitseminen voi kuulostaa joidenkin mielestä turhan kovalta kortinpeluulta, mutta sille on muitakin perusteluita, jotka kiinnostavasti peilautuvat Euroopan ja Suomen sananvapauden historiaan. Historioitsija Anne Appelbaum osoittaa kirjassaan Punainen nälkä – Stalinin sota Ukrainassa (Siltala 2018), kuinka Neuvostoliitto sotien jälkeen käydyssä vähemmistöjen suojaamista koskevassa debatoinnissa sai rajattua tietyt yhteiskunnalliset ryhmät suojan tarpeen ulkopuolelle. Kremlillä oli tässäkin maho lehmänsä ojassa.

Appelbaumin mukaan vähemmistösuojan ulkopuolelle saatiin rajattua monet yhteiskunnalliset ryhmät ja ennen muuta kulakit, eli itselliset talonpojat, jotka neuvostoideologian mukaisesti tuomittiin menettämään omaisuutensa, ja jolleivat he taipuneet kolhoosijärjestelmään, oli edessä pakkotyö jollain tuhansista Stalinin vankityöleireistä. Stalinin 1930-luvulla neuvostomaihin ja erityisesti Ukrainaan kohdistamat maatalouden pakko-otot aiheuttivat nälänhädän, jossa arvioiden mukaan kuoli vähintään kolme miljoonaa ukrainalaista. Myös paljon suurempia arvioita on esitetty. Vain 34 valtiota on tunnustanut kyseessä olleen kansanmurha.

Kulakkien tuhoamisen ohella Stalinin haluna oli nujertaa – lopullisesti – jo alistamiensa ukrainalaiskommunistien kansallismielisyys, ja tästä vasemmistonationalismin vastaisesta säälimättömästä vainosta saivat maksaa hengellään myös Neuvosto-Karjalaan muuttaneet tuhannet suomalaiset. Vladimir Putinin Venäjällä nämä 90 vuoden takaiset märkivät haavat tuottavat edelleen visvaa, millä on vaikutuksensa Suomenkin ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan.

Suomalaisesta perspektiivistä vähintään yhtä olennaista on kysyä, kuinka paljon on Stalinin vainojen perua, ettei yhteiskunnallisia ryhmiä kohdella tasaveroisesti, kun Suomessa päätetään poliisitutkinnan aloittamisesta tai langetetaan tuomioita kansanryhmää vastaan kiihottamisesta.

Lyhyt katsaus sisäpolitiikkamme viime vuosien retoriikkaan osoittaa, että Suomessa on nykyisen laintulkinnan mukaan hyväksyttävää rinnastaa työttömät rikkaruohoihin tai porvarilliset poliitikot Neuvosto-Venäjän salaiseen poliisiin Tšekaan, joka tunnettiin brutaalista tavastaan teloittaa uhrinsa niskalaukauksella. Vieläkin vähemmän suojaa nauttivat tavalliset persuäänestäjät, joita saa nimittää rasisteiksi ja natseiksi ja joiden kannattamaa puoluetta voi huoletta kuvata ”parasiittipuolueeksi”. Esimerkkejä molempiin suuntiin on tietysti lukuisia, valtamedian ja ykköspoliitikkojen kautta sosiaalisessa mediassa velloviin keskusteluihin.1

Liberaalien, moniarvoisten yhteiskuntien yhteinen tavoite oli pitkään edistys, jota on mitattu kansalaisvapauksien ja -oikeuksien lisääntymisellä suhteessa valtioon. Tähän läntiseen ideaaliin esimerkiksi ylimmän valtakunnansyyttäjän Raija Toiviaisen viime vuosina toistuvasti ilmaisemat halut muun muassa sananvapaustuomioiden koventamiseen sekä poliisin jo kerran tutkimien juttujen uudelleen tutkimiseen sopivat huonosti.

Mikäli kansalaisten poliittisten oikeuksien pohjana pidetään laajaa sananvapautta, pitäisi kiihottamislain tarkkarajaisuutta tarkastella uudelleen, ja tärkeimpänä lähtökohtana tulisi pitää tavallisen kansalaisen oikeusturvaa.

Nykyinen laintulkinta on osoittanut, että karkeiden – siis selvästi edellä mainitun Eleanor Rooseveltin määrittämien sananvapauden rajojen ylimenevien – kiihotustapausten lisäksi käräjä- ja hovioikeudet langettavat tuomioita epämääräisissä jutuissa. Facebookiin suutuspäissään kirjoittanut kansalainen on voitu tuomita liki 2 000 euron sakkoihin ”väärien” sanojen käytöstä, vaikka teon ilmeisenä motiivina olisi ollut arvostelu liian löyhänä pidettyä maahanmuutto- ja kriminaalipolitiikkaa kohtaan.

Ruotsissa rikostuomio on tullut jopa Facebookiin kirjoitetusta yhdestä ainoasta sanasta (blattejävlär, suom. lakupaskiaiset), jolla tuomittu oli kommentoinut maahanmuuttajien muodostamien rikollisjengien ammuskelua. Yhden sanan perässä on eduskuntaakin juoksutettu.

Kaikkein ongelmallisimpia sananvapauden kannalta ovat poliisitutkinnat ja tuomiot sellaisista ilmauksista, joissa tekijä selvästi osoittaa sanoillaan kritisoivansa vallanpitäjiä, mutta jotka poliisi tai syyttäjäviranomainen tulkitsee joko sanallisen tai kuvallisen sisältönsä takia vähemmistöryhmiä solvaavaksi tai panettelevaksi. Akuutein esimerkki tällaisesta puhtaasta ajatusrikosepäilystä on kansanedustaja Päivi Räsäsen (kd) saama syyte viesteistä, joilla hän arvosteli luterilaista kirkkoa, mutta joiden valtakunnansyyttäjä arvioi loukkaavan seksuaalivähemmistöjä rikollisella tavalla. Lukuisia muitakin vastaavia tapauksia julkisuudesta löytyy aivan viime ajoilta.

Sananvapaus ei oikeudellisena periaatteena koske kuitenkaan vain yksilöitä, vaan kannattelee kokonaisia kansakuntia. Alussa mainitun ranskalaisopettaja Samuel Patyn kohtalo sekä sitä seurannut kansainvälinen kuohunta osoittavat, että useat Euroopan valtiot elävät ratkaisuhetkiä, kun ne yrittävät sovittaa yhteen nopeasti kasvavan poliittisen islamin kannatuksen sekä liberaalit arvot. Voiko olla niin, että hyökkäys sivistystä, tasa-arvoa ja kansakuntiemme tulevaisuutta symboloivaa koululaitosta kohtaan herättää myös hiljaisen enemmistön puolustamaan sananvapautta – viimeinkin? Joitakin positiivisia ennusmerkkejä on näkyvissä, mutta yhtä lailla mahdollista on, että Patyn nimi liitetään vain osaksi niitä satoja ranskalaisia, saksalaisia, brittejä, ruotsalaisia ja suomalaisia, jotka menettivät henkensä, jotta liberaali länsi pidettiin henkisesti alistuneena.2

Islamilaisen yhteistyöjärjestö OIC:n jyrkät puheenvuorot sananvapautta vastaan sekä islamilaisten maiden kasvanut vaikutusvalta YK:n toimielimissä osoittavat myös, että diktatuuriset tai puolidiktatuuriset valtiot kykenevät Neuvostoliiton kaatumisen jälkeenkin vaikuttamaan voimakkaasti vapaisiin yhteiskuntiimme.

Joskus kuuleekin sanottavan, että poliittinen islam on uusi Neuvostoliitto. Mielestäni ei tarvitse mennä näin kauas.

”Uusi Neuvostoliitto” on se, miten me suhtaudumme islamiin. Tai miten me suhtaudumme kehitysmaista saapuvaan maahanmuuttoon, sitä vastustavaan ja kyseenalaistavaan poliittiseen puheeseen tai moniin muihin sellaisiin yhteiskunnissamme vaikuttaviin ilmiöihin, jotka tuntuvat liian hankalilta käsitellä, kiusallisilta tai epämääräisiltä.

Mutta puhumatta ei voi olla, ainakaan demokratiassa.

—

1 Avoimessa ja vapaassa debatoinnissa näin mielestäni kuuluu ollakin, mutta samojen sääntöjen soisi tällöin koskevan kaikkia. Tämä edellyttäisi, että rikoslain soveltamisalaa koskien kiihottamista kansanryhmää vastaan joko supistettaisiin tai laajennettaisiin. Vastoin julkisuudessa usein esitettyjä väitteitä, kansallisessa lainsäädännössämme olisikin liikkumatilaa lisätä rikoslain kiihottamispykälien perusteeksi esimerkiksi yhteiskunnallinen asema tai poliittiset vakaumukset.  (Riikka Rask, Vihapuhe Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön valossa, s. 271-272). Ei liene yllätys, etten kuitenkaan näe laajentamisen olevan toivottava tie.

2 Tyypillistä ja valitettavaa suomalaisen sananvapausdebatin osalta on, ettei oikeustieteellisen tutkimuksen piiristä tunnu löytyvän varteenotettavaa akateemista keskustelijaa, joka erityisesti korostaisi sananvapauden merkitystä paitsi poliittiselle debatille myös laajemmille kansalaispiireille. On vaikea välttyä vaikutelmalta, että akatemian edustajat pitävät sananvapautta edelleen joko välttämättömänä pahana tai äärimmäisenä menneiden aikojen mörkönä, jota on hillittävä ja hallittava, ja jos ei se muuten tokene, sen käyttäjiä sakotettava. Miksi oman tieteenalan ideologinen historia ei kiinnosta oppineita, jotka muutoin viihtyvät hyvin niin mediassa kuin sosiaalisen median kiihkeissä keskusteluissa vastustamassa sananvapautta?

Somenarsistit, maahanmuutto ja suomalaisuus

/ Riikka / 13 kommenttia

Kuvaan termillä ”somenarsisti” sellaisia ihmisiä, jotka kuvittelevat, että kaikki asiat ja kannanotot koskevat heitä itseään. Somenarsisteilla on taipumuksena loukkaantua hyvin monenlaisista asioista. Tästä huolimatta he eivät yleensä vaikuta kovin herkiltä tai empaattisilta, vaan päinvastoin aggressiivisilta, kun kyse on näkemyksistä, joita he eivät jaa.

Somenarsistit uskovat usein olevansa sivistyneitä ja kannattavansa dialogia. Näin ei kuitenkaan käytännössä ole.

Somenarsistit osallistuvat yhteiskunnalliseen keskusteluun aktiivisesti, mutta eivät kykene irrottamaan omaa persoonaansa tai henkilöhistoriaansa laajemmasta kuvasta. He siirtyvät keskusteluihin oma napa edellä, mikä väistämättä tekee kaikesta yhteiskunnallisesta keskustelusta mahdotonta ja muuttaa sen kovaäänisten yksilöiden mellakaksi, jossa yhtäältä taputetaan samanmielisille ja toisaalta isketään toisinajattelijoita.

Itsekeskeisyytensä vuoksi somenarsistit eivät usein ymmärrä, mikä ero on yksilöllä ja kokonaisuudella, heidän omalla elinpiirillään ja kaikkien elinpiirillä, mikro- ja makrotasolla. He pitävät usein ymmärtämättömyyttään jopa hyveenä – se väitetysti kuvastaa heidän liberalismiaan, jossa yksilö ja sen tarpeet ja halut (ja loukkaantuminen) menevät kaiken muun edelle. Mikäli heitä informoi siitä, mikä arvo on tilastoilla, keskiarvoilla ja mediaaneilla, he vastaavat, että nekin koostuvat yksilöistä.

Käytännössä kyvyttömyys ymmärtää yksittäisten ihmisten ja esimerkiksi tilastojen välistä eroa saa nämä ihmiset tuomaan esille oman kokemuksensa ja/tai loukkaantumisensa jokaiseen sellaiseen sosiaalisessa mediassa esitettyyn näkökulmaan, joka ei edusta heidän omaa elämäänsä ja kokemusmaailmaansa tai johon he eivät voi henkilökohtaisesti samaistua. Tällainen toiminta johtaa ”kuplautumiseen”, jonka uskotaan tuottavan yhteiskunnallista polarisaatiota. 

Osa somenarsisteista on vain tavattoman itsekeskeisiä ja kovaäänisiä. Heille yhteiskunnallinen läsnäolo tarkoittaa samaa kuin jatkuva itsensä ja kokemustensa esilletuonti.

Osa somenarsistien kanssa samalla tavalla toimivista ei välttämättä ole itsekeskeisiä vaan ennakkoluuloisia. On olemassa monenlaisia ennakkoluuloja, jotka sumentavat ihmisten järjen ja käytöstavat. Mikäli ihminen ei ole tarpeeksi rohkea kyseenalaistamaan omia ennakkoluulojaan – olivatpa ne syntyneet mistä tahansa – on vaarana, että hän ajautuu toistamaan itseään ja vahvistamaan kokemuksiaan ikään kuin se olisi itsessään yhteiskunnallinen argumentti.

Osa somenarsisteista on yksinomaan typeriä. Kaikkien ihmisten kognitiiviset kyvyt eivät riitä ymmärtämään, mikä ero on yksilöllä ja kokonaisuudella, minun kokemuksellani ja keskiarvolla, kavereideni kokemuksilla ja tilastoilla. Mikäli typeryyteen yhdistyy vielä halu pitää itseään esillä, lopputulos on sosiaalisen median yhteiskunnallisen keskustelun kannalta melko toivoton.

Nykypolitiikka tuntuu suosivan emotionaalisuutta ja itsekeskeisyyttä sekä erilaisia performansseja. Ilman sosiaalista mediaa tämä ei olisi mahdollista. Somessa esiintyvä tahallinen ja tahaton väärinymmärtäminen, narsismi ja näihin takertuvat laajemmat kannanotot ruokkivat nopeasyklistä ja aggressiivista yhteiskunnallista ilmapiiriä.

Monet poliitikot, ehkä kuvitelmistanne huolimatta, eivät ole tyhmiä. Mikäli kansanedustaja sortuu somenarsismiin, hän tuskin tekee sitä tyhmyyttään, vaan juuri siksi, että nykypolitiikka usein palkitsee sellaisesta. Tunteita, loukkaantumista, identiteettiä, minä, minä, minä – ja minun äänestäjäni!

Maahanmuutosta ja juuri sinusta

Kun kirjoitan sosiaalisessa mediassa maahanmuuton aiheuttamista ongelmista ja eri maiden (yleensä Suomen ja Ruotsin) väestöpohjan muutoksista virallisiin tilastoihin pohjautuen, löytävät paikalle kymmenet, sadat loukkaantuneet ja kiukustuneet. Yksi epäilee, että vien hänen ihmisoikeutensa, kun hänen isänsä on saksalainen. Toinen kysyy, eikö hänen lapsillaan ole oikeutta olla Suomessa, koska appivanhemmat ovat italialaisia. Kolmas kertoo, että vastustan suomalaisia Ruotsissa ja englantilaisia Suomessa, ja että olen natsi, fasisti ja rasisti. Neljäs kertoo, että vaikka hän on Somaliasta, on hän enemmän suomalainen kuin minä. Joku vaatii minulle geenitestiä, toinen kuulaa kalloon, kolmas sanoo kantelevansa jonnekin, neljäs haluaa poistaa kansalaisuuteni.

En ole tietääkseni koskaan kritisoinut saksalaisia Suomessa tai vastustanut kansainvälisyyttä. Kautta aikain tapahtuvalla normaalilla siirtolaisuudella, kohdemaata ja yksilöä hyödyttäen, ja kehitysmaista tapahtuvalla massamaahanmuutolla, joka jää kohdemaan kansalaisten maksettavaksi, on eronsa, ja se ero on sitä suurempi, mitä enemmän veroja maassa käytetään epätasa-arvon tasaamiseen ja ihmisten hyvinvointiin. Pohjoismainen hyvinvointivaltiomalli on aivan omassa luokassaan.  

Monikultturismi ja massamaahanmuutto ovat eri asioita kuin kansainvälisyys. Ne ovat kokonaisvaltaisia ideologioita ja/tai joidenkin tahojen taloudellisia tai muita intressejä. Suhtaudun niihin hyvin kriittisesti.

En ole milloinkaan kohdistanut kritiikkiä yksittäisiä maahanmuuttajia kohtaan. Kohteenani on poliittinen järjestelmä ja maahanmuuttopolitiikka. Yhtäältä valtio, joka kuvittelee, että se voisi säilyttää avokätisen sosiaaliturvansa ja hyvinvointijärjestelmänsä samaan aikaan, kun se kutsuu maailman sisään. Toisaalta kritisoin liberalismin ideologiaa, joka kuvittelee selviävänsä ”monikulttuurisuudesta” voittajana, vaikka se vähitellen integroi itseensä yhä enemmän ei-liberaaleja asioita.

Niin, sinä somenarsisti. Minä en puhunut sinusta enkä saksalaisesta isästäsi. Puhuin Suomelle (ja Ruotsille) haitallisesta maahanmuutosta. Jos sinä et tiedä, mitä maahanmuuton haitat ovat, suosittelen perehtymään aiheeseen. Sekä Suomi että etenkin Ruotsi tarjoavat mahdottoman paljon esimerkkejä.

Mikäli sinä osallistut yhteiskunnalliseen keskusteluun ja louskutat erinomaisella suomen kielelläsi perussuomalaiselle Twitterissä, otaksun, että olet integroitunut melko hyvin. En puhu sinusta.

Eikä sinunkaan, vihreän paikallispoliitikon, kannattaisi olla huolissasi, että nyt on 30-luku täällä ja pian tulevat kaasukammiot, koska varapuheenjohtaja Purra julkaisee tilastoja. Ja tiedänhän minä, ettet sinä oikeasti olekaan. Kunhan teet politiikkaa, likaista politiikkaa.

Väistele ja iske

Kun somenarsistille kertoo, että tilastojen mukaan toimeentulotukiasiakkaista x prosenttia on maahanmuuttajia, hän kertoo tuntemistaan maahanmuuttajista, jotka eivät nosta toimeentulotukea vaan tienaavat enemmän kuin allekirjoittanut. Jos hänelle kertoo, että tilastojen mukaan tietyn maahanmuuttajaryhmän edustajan keskimääräinen elinkaarikustannus julkiselle taloudelle on x miljoonaa euroa, hän kertoo minulle, että se johtuu siitä, että perussuomalaiset eivät arvosta näitä maahanmuuttajia.

Kun hänelle kertoo maahanmuuttajien yliedustuksesta rikostilastoissa, hän vastaa, kuinka paljon suomalainen – tai perussuomalainen – tekee rikoksia. Vaihtoehtoisesti hän kertoo tuttavistaan, jotka ovat rehellisiä ja kunnollisia.

Ja jos somenarsisteille siis kertoo, kuinka paljon vieraskielisten (so. maahanmuuttajien ja maahanmuuttajataustaisten) määrä lisääntyy koko ajan, he kysyvät, vastustanko englantilaisia, saksalaisia tai japanilaisia. Entä ihmisoikeuksia? Ja että enkö salli, että suomalainen tekee lapsia kiinalaisen kanssa.

Idealismi ja realismi

”Jakamaton ihmisarvo” tai ”universaalit ihmisoikeudet” ovat abstrakteja asioita, jotka konkretisoituvat vasta, kun joku taho – yleensä aina valtio – takaa ne. Tuo takaaminen voi tarkoittaa poliittisia oikeuksia ja vapautta, mutta länsimaissa, etenkin pohjoismaiden hyvinvointivaltioissa, se tarkoittaa aina myös taloudellisia oikeuksia saada tietty elintaso ja muita lukuisia ”oikeuksia”.

Useimmista vasemmistolaisista minut erottaa se, että ymmärrän realistisesti, että käytännön maailmassa jakamaton ihmisarvo tarkoittaa aina sitä, että jollakin on velvollisuus maksaa tuon jakamattoman ihmisarvon abstraktista erottuvat maalliset sovellukset. Suomeen (ja Ruotsiin ja moneen muuhun länsimaahan) kohdistuva maahanmuutto maksaa erittäin paljon rahaa.

Näin ei tietenkään tarvitsisi olla – kyse ei ole siitä, että maahanmuutto itsessään olisi kustannus, vaan tietenkin siitä, että tietynlainen maahanmuutto on kustannus. Sen edellyttäminen, että maahanmuutosta olisi hyötyä eikä haittaa, ei ole fasismia. Jos tätä ei ymmärrä, ei voi mitään.

Jotenkin vain soisi, että siinä tapauksessa ei tulisi huutamaan natsia ja kuulaa kalloon ihmiselle, joka ymmärtää.

Poliittinen realismi ja oman maan ja kansalaisten edelle laittaminen ei ole pahuutta eikä se ole itsekkyyttä. Se on täysin perusasia kansakunnalle. Erityisen perusasia se on tällaiselle maalle, jossa on korkea verorahoin taattava hyvinvointi.

Muun maailman hoivaamiseen ei ole olemassa erillistä kassaa, vaan raha tulee samasta paikasta kuin suomalaisten tukeminen ja auttaminen – eli veronmaksajilta. Mikäli kulutamme useamman miljardin vuodessa maahanmuuttoon, se on varmasti pois jostakin muualta.

Olen ajatuksiltani anti-sosialisti, ja mielestäni valtion ei tule kaataa rahaa sinne tänne, vaan käyttää ne suomalaisten hyvinvointiin ja niiden turvaverkoksi, jotka eivät itse itsestään voi huolehtia.

Toisaalta ei kaikessa ole kyse rahasta, vaan myös arvoista. Oikeudenmukaisuuskäsitykseeni ei mahdu, että hoivaamme nuoria miehiä, jotka ovat jopa saaneet kielteisen turvapaikkapäätöksen, mutta jätämme omia ihmisiämme vaille apua ja hoitoa ja huomiota. Tiedän, että hyvin moni suomalainen ajattelee samoin.

En puhu näin ilkeyttäni. En ole kylmä tai tunteeton. En kohtele ihmisiä ikävästi. En vihaa ketään. En vastusta kansainvälisyyttä tai normaalia eri ihmisten ja kulttuureiden välistä kanssakäymistä ja liikettä valtioiden välillä.

Enkä edes somessa kiusaa ketään.

Kuka on suomalainen?

Tämä on maahanmuutosta keskustelua – sitä, miten eri maista ihmiset muuttavat toisiin maihin. Sillä ei ole tekemistä ihonvärin tai geenien kanssa. Politiikkani – tai perussuomalaisen puolueen politiikka – ei ulotu sille asteelle, ja se on täysin selvää.

En ota osaa somen suomalaisuuskeskusteluihin. Ne eivät kiinnosta minua eikä minulla ole niihin aikaa. Suomalaisuus – filosofisesti, biologisesti, kulttuurihistoriallisesti ym. – on tietysti kiinnostava asia, mutta käytännön poliittisessa työssäni näille ajatuksille ei ole tilaa eikä käyttöä. En peukuta sen paremmin niitä, joiden mukaan afrikkalaisesta tulee suomalainen, kun hän saa kansalaisuuden, kuin niitäkään, jotka haluavat tarkastella geenejä ja ihmisten sukuhistoriaa kyetäkseen määrittämään suomalaisen.  

Mikäli huonosti suomea osaava ja kulttuuriamme halveksiva ihminen väittää somessa olevansa suomalainen, väittäköön sitten. En varmasti ole samaa mieltä, mutta en koe mielekkääksi tai poliittisia tavoitteitani edistäväksi jäädä vänkäämään asiasta – en tuon suomalaiseksi haluavan, häntä kannustavien enkä häntä vastustavienkaan kanssa.

Ennemmin haluaisin huolehtia esimerkiksi siitä, että Suomen kansalaisuutta ei saisi jo muutaman vuoden jälkeen, kuin liukuhihnalta.

Toisaalta saanhan minäkin väittää halutessani olevani vaikka lumileopardi. Eri asia on, ottaako asiaa kukaan lisäkseni vakavasti ja mitä väliä silläkään on.

Ylipäätänsä en ymmärrä, mikä hinku ihmisillä on olla juuri suomalaisia ja saada sille varmistus minulta tai muilta perussuomalaisilta. Luulenkin, että kyse on enemmän politiikasta kuin siitä, että jotakuta oikeasti kiinnostaisi, onko herra x tai rouva y nyt varmasti perussuomalaisen poliitikon mielestä riittävän suomalainen.

Ja riittävän suomalainen mihin?

Oikeuksia ja sosiaaliturvaa täällä saa (valitettavasti) ihan vain astumalla sisään ja kansalaisuudenkin siis muutamassa vuodessa. Vaikka tekisi käytännössä mitä. Mitä lisähyötyä on siitä, pitääkö persu sinua suomalaisena?

Eli vielä niille somenarsisteille, jotka roikkuvat perässäni kyselemässä, ovatko he tai heidän puolisonsa tai heidän lapsensa mielestäni suomalaisia (tai lumileopardeja): en osaa sanoa eivätkä kiistelynne kiinnosta.

Lopuksi

Vielä muutama sana tasapainottamaan viestiäni.

Vaikka tässä kirjoituksessa yksinomaan arvosteltiin minun kimpussani olevia ihmisiä, tiedän toki, että vastaavanlaisia ihmisiä on myös toisenlaista poliittista linjaa edustavien kimpussa.

Koska tapanani on olla kriittinen kaikkea kohtaan, totean, että suhtaudun sometrolleihin ja -kiusantekijöihin ja tahalliseen väärinymmärtämiseen ja polarisaation lisäämiseen kaikilla puolilla poliittista kenttää yhtä negatiivisesti.

Mielestäni politiikassa on aivan riittävästi tekemistä muutenkin.

Maa, joka taantui

/ Riikka / 51 kommenttia

burka-1003353_1280

Nainen lopetti huivin käytön. Hänet erotettiin heimosta kunnian säilyttämiseksi. Mies uhkaili väkivallalla ja ulkonäön tuhoamisella.

Mies puukotti naista ja lapsia valvotussa tapaamisessa. Hän on edelleen karkumatkalla. Poliisin mukaan ei kuulemma vaaraksi.

Afganistan? Irak? Joku muu primitiivinen valtio?

Ei, vaan Suomi vuonna 2019.

Minun kotimaani.

Yhteiskuntamme ns. suvaitsevaiset haluavat uskoa, että maailman epäkohtia ja huonoja asioita voidaan parantaa rakentamalla parempia instituutioita ja kouluttamalla. He eivät voi ottaa huomioon sitä, että instituutioiden rakentaminen tai kouluttaminen ei auttaisi kaikkiin ongelmiin. Vaikka ns. suvaitsevaiset usein haluavat puhua kulttuurista, eivät he sellaiseen oikeasti usko. Heille kaikki lähtee ihmisyksilöstä.

Mitä kauempaa ihminen kulttuurisesti tulee, sitä enemmän suvaitsevainen haluaa uskoa omaan yksilödogmaansa. Siksi suvaitsevaisille kaikki vieraiden tekemät rikoksetkin ovat yksittäistapauksia.

Me kuitenkin tiedämme, että oikeasti ihmiset elävät kulttuureissa ja uskovat uskontoihin, ideologioihin ja vastaaviin. Kulttuurien, uskontojen, valtioiden, tapojen ja konventioiden välillä on eroja, ja niitä voidaan vertailla. Politiikka on pohjimmiltaan erilaisten ideoiden, arvojen, intressien ja tavoitteiden edistämistä, ja se on siksi aina konfliktista. Kansallisvaltiot, etenkin nämä kehittyneet ja toimivat, ovat syntyneet tiettyihin yhteisöihin ja kulttuureihin.

Oikeasti maailma ei välttämättä edisty. Aika vain etenee. Kehitys saattaa hyvin taantua. Kaikki ihmiset ja kulttuurit eivät välttämättä ole kehityskelpoisia sillä tavalla kuin suvaitsevaiset haluavat uskoa. Kaikki ihmiset eivät halua sellaista edistystä, mitä suvaitsevaiset haluavat, eikä tämä välttämättä johdu instituutioiden ja koulutuksen puutteesta.

Minusta Suomi on alkanut pahasti taantua.

orestis panagiotou

Pelastusliivit loppuivat kesken.

Primitiivisistä yhteisöistä ja kulttuureista saapuvan maahanmuuton myötä Suomeen on tullut uudenlaista naisvihamielisyyttä, joka ilmenee esimerkiksi kyvyttömyytenä ymmärtää maamme tasa-arvovaatimuksia sekä naisiin ja tyttöihin kohdistuvana seksuaalisena ym. väkivaltana. Kuten olen monesti korostanut, asia on täysin yllätyksetön, sillä kulttuuri, uskonto ja ”konteksti” eivät poistu ihmisestä maantieteellistä sijaintia vaihtamalla.

Ns. suvaitsevaiset eivät näe mitään ongelmaa siinä, että erilaisia kulttuureita ja ihmisiä ja tapoja ja ideoita sekoitetaan yhteen. Eivät varsinkaan silloin, kun niitä sekoitetaan niiden oman logon alla, siis liberaaleissa länsimaissa.

Maahamme syntynyt toinen todellisuus näkyy usein jo lööpeissäkin, viikosta toiseen jatkuvissa uutisotsikoissa. Suuri osa siitä on kuitenkin edelleen piilossa. Useat yhteiskunnalliset tahot tekevät kaikkensa, jotta se pysyy piilossa. Siitä kertovia ihmisiä halutaan vaientaa, pelokkaita haukutaan rasisteiksi, huolestuneita pelonlietsojiksi. Ihmeellinen byrokraattinen mallimme jo itsessään piilottaa ja hukkaa todellisuutta. Numerot, lukumäärät, eurot, henkilöt hukkuvat tilastoihin, rekistereihin ja koodien taakse.

Minulle ei ole ollut koskaan epäselvää, että on olemassa kulttuureja, joissa nainen on vähempiarvoinen. Huomasin tämän jo pienenä lapsena, panin merkille, ihmettelin.

Nykyään ihmettelen, vuosi vuodelta enemmän, miksi kaikki naiset täällä Suomessa eivät ole yhtä huolissaan kuin minä. Eivätkö he oikeasti tiedä, mitä ovat saavuttaneet? Missä on käsitys omasta yhteisöstä, kulttuurista, maasta; missä tieto historiasta?

Eivätkö äärimmäisen helppo tiedonsaatavuus, matkailu ja pallon kutistuminen ole osoittaneet sitä, että kaikki eivät ole kuin me?

DpNnmVWWwAAUVL5

Suomessa on aivan pieniä tyttöjä, jotka joutuvat käyttämään huivia. Päiväkodeissa, kouluissa, kaduilla. Pääkaupunkiseudulla kävelee tunnistamattomia mustia säkkejä, jotka tunnistaa ihmisiksi vain siitä, että ne yleensä vetävät perässään pieniä ihmisiä. Espoolaisessa kirjastossa yksi musta säkki asettelee kirjoja hyllyyn. Kirjastossa – meidän hyvinvoinnin ja tasa-arvon instituutiossamme.

Samaan aikaan meidän feministejämme kiinnostaa se, etteivät minun kaltaiseni ihmiset puhu tällaisista asioista tai se, kuinka humalaisten keskivartalolihavien miesten patriarkaatti läähättää liian kovaäänisesti, ja asialle täytyy tehdä jotakin!

On olemassa maailmanuskonto ja kulttuureja, joiden mielestä huivit ja säkit ovat tärkeitä, usein välttämättömiä. Kun nuo ihmiset sitten muuttavat tänne, heillä pitää olla oikeus jatkaa näitä kulttuurisia ja uskonnollisia ”erilaisuuksiaan”. Tänne pohjoiseen, jossa naisen asema on kulttuurisesti vakiinnutettu ja yhteiskunnallisesti institutionalisoitu ikuisuus sitten.

Ja tämä on aivan ookoo monille meidän naisillemme (ja miehillemme). He jaksavat edelleen kertoa minulle, että ”se on naisen oma valinta”. Nuo koulutetut, hyväosaiset, kuplissaan asuvat, sisustusta ja vapaata seksiä harrastavat naiset kertovat minulle somessa noin.

Miksi meidän pitäisi hyväksyä tällaista erilaisuutta? Miksi erilaisuus siitä, että nainen ei ole vapaa, nainen on huonompi, heikompi, tahdottomampi, kykenemättömämpi ja vaaraksi, pitäisi hyväksyä? Puhumattakaan, että sitä pitäisi korostaa, juhlistaa, suosia, kannattaa?

Täällä, Suomessa?

Me emme pysty heitä muuttamaan. Heidän pitää tehdä se itse, jossakin muualla kuin Suomessa. Mielestäni meidän pitäisi arvostaa omia arvojamme edes sen verran.

 

 

 

Hesarista ja turvapaikkapolitiikasta

/ Riikka / 5 kommenttia

smartcapture

Ennen kuin astuin perussuomalaisten palvelukseen, sain lähes kaikki Hesariin lähettämäni kirjoitukseni julkaistua. Siis siitä huolimatta, että ne käsittelivät maahanmuuttoa ja muita aiheita yleensä hyvin kriittisesti. Tiedän, että monet muut eivät pärjää tässä yhtä hyvin.

Sittemmin on kuitenkin ollut hiljaista – en muista, onko yhtäkään mielipidesivulle lähetettyä kirjoitustani sen koommin julkaistu, ei puolueen edustajana eikä missään muussakaan roolissa.

Taas tällä viikolla kuitenkin yritin. Tiistain mielipidesivulla oli turvapaikkapolitiikkaa käsittelevä kirjoitus, josta vastasivat feministisen puolueen puheenjohtaja Katju Aro, tutkija Tiina Sotkasiira ja virkamies-aktivisti Mirka Seppälä. Kirjoitus antoi hyvin yksipuolisen kuvan turvapaikkapolitiikasta ja siitä, miten suomalaiset siihen suhtautuvat.

Koska alkuperäisen kirjoituksen kirjoittaja on poliitikko ja puolueen puheenjohtaja, voisi pitää kohtuullisena, että vastakommentti sallittaisiin toiselta poliitikolta, toisen puolueen edustajalta. Hesari ei kuitenkaan toimi näin.

Mielipide-sivu on erityisesti viime vuosien aikana vajonnut varsin alas. Suurin osa teksteistä on täysin yhdentekeviä, yleensä enemmän ”teknisiä” kirjoituksia, joissa ei oikeasti ole mitään mielipidettä tai jos on, sen yhteiskunnallinen merkitys jää epäselväksi. Varsinkaan mielipidesivuilla ei sallita kunnon väittelyä erilaisten näkökulmien välillä.

Jos luette eurooppalaisia laatulehtiä, tiedätte, että mielipidesivu – pääkirjoitussivun ohella – kertoo lehdestä paljon. Parhaimmat mediat julkaisevat kriittisiä kirjoituksia, jotka ottavat riittävän poleemisesti kantaa asioihin. Sitä, että joku vastaa mielipiteeseen ja haastaa sen, pidetään terveessä demokraattisessa kansalaiskeskustelussa etuna, ei ikävänä asiana. Tällä tavalla lehti tarjoaa alustan käydä keskustelua ja lukijoille mahdollisuuden nähdä myös lehden mahdollisen oman linjan kyseenalaistavia näkökulmia.

Ei Hesarissa, eikä sitä myötä muutenkaan Suomessa. Hesari on maamme ainoa päivälehti, jossa tuollainen voisi olla mahdollista. Vaikka kyseessä on linjaltaan vahvasti liberaali, poliittisesti yleensä hallitusta tukeva sanomalehti, mikään ei estä sitä, että se edes mielipidesivullaan sallisi hieman vapaampaa keskustelua. Eikö lehti tällöin nimenomaan voisi paljon uskottavammin seistä liberaalien ihanteidensa, kuten sanan- ja mielipiteenvapauden sekä demokratian, takana?

Mielipidesivulla ei ole julkaistu ainoatakaan vasta-argumenttia Aron ym. kirjoitukseen. Perjantaina siellä kyllä julkaistiin uusi (Kreikassa sijaitsevien) turvapaikanhakijoiden asemaan parannusta vaativa kirjoitus. Siinä sanotaan esimerkiksi näin: ”Ylipäätään nykyinen rajat kiinni -politiikka ja turva meille -puhe on vastenmielistä. Siinä ei armoa anneta edes kaikkein suurimmassa hädässä oleville.” ja ”Suomalainen kansanedustaja: tee siellä eduskunnassa jotain, mikä on vallassasi!” Kirjoittaja kertoo olevansa ”Suomen kansalainen, eurooppalainen” Tampereelta.

Myös tämä on Hesarille ominaista. Vain tietyiltä henkilöiltä edellytetään poliittisten tai ideologisten kytkösten esiintuontia – silloinkin, kun niillä ei ole merkitystä mielipiteen kannalta. Sen sijaan esimerkiksi ”oikeaa” politiikkaa edustavat tutkijat voivat pitää tutkijan tittelinsä, toisinaan jopa, vaikka kuuluisivat puolueeseen tai olisivat luottamustoimessa. Samoin kansalaisjärjestöjen aktivisteilta voidaan tarvittaessa häivyttää tämä yhteys, jolloin he ovat vain ”kansalaisia”. Tämä on yksiselitteisen vääristävää. Mielestäni poliittiset yhteydet pitäisi esittää kaikilta. Mikäli ”köyhyystutkija” tai ”nuorisotutkija” on myös puolueen varapuheenjohtaja, hän ei voi esiintyä vain köyhyystutkijana tai nuorisotutkijana. Mikäli henkilö on tietyn teeman aktivisti ja edustaa selvästi muuta tahoa kuin vain itseään, hän ei voi kirjoittaa mielipidettä kyseisestä aiheesta vain ”huolestuneena haagalaisena”.

Edellinen ei tarkoita, etteikö mitä tahansa poliittista mieltä oleva tutkija (tai journalisti) voisi tehdä ansiokasta tutkimusta (journalismia). Valitettavasti näin ei kuitenkaan usein ole, vaan politiikka riuhtoo itsensä kaikkialle – ja tämä valitettavasti näkyy niin yhteiskunnallisen tutkimuksen kuin suomalaisen journalisminkin tasossa.

Tiedän, että harvat kriittiset keskustelijat jaksavat enää lähettää Hesariin mielipiteitään. Sivu on entistä yksipuolisempi ja tylsempi. Itse asiassa sama vaivaa Vieraskynää. Joskus paikka tarjosi tutkijoille myös mahdollisuuden sanoa jotakin valtavirrasta poikkeavaa. Ei enää. Tekstit ovat joko lähtökohdiltaan yksipuolisen poliittisia tai sitten ”teknisiä” eli käsittelevät asiaa, johon ei varsinaisesti liity konfliktia tai erimielisyyttä. Hyvin harvoin Vieraskynissä on enää mitään akateemisesti kiinnostavaa.

Julkaisen alla Hesariin tiistaina lähettämäni lyhyen kommentin Aron ja kumppanien kirjoitukseen. Mitä luulette, miksi sitä ei voitu julkaista lehdessä?

financial-equalization-1015294_1280

Turvapaikkainstituutio ei ole tarkoitettu massamaahanmuuton kanavaksi

Feministisen puolueen puheenjohtaja Katju Aro, tutkija Tiina Sotkasiira ja virkamies-aktivisti Mirka Seppälä osoittivat sinänsä oikein (HS 25.9. Ihmisoikeudet eivät ole mielipidekysymys) kokoomuksen maahanmuuttopoliittisten näkemysten vaihtelevuuden. Sen sijaan laajemman turvapaikkakysymyksen suhteen heidän argumenttinsa ei ole kestävä.

Turvapaikkainstituutio luotiin suojelemaan yksilöä sortohallituksilta ja totalitaarisilta valtioilta. Nykypäivän turvapaikkainstituutio, jonka avulla siirtolaisia siirtyy massoittain lähinnä kehitysmaista tiettyihin länsimaihin, toimii tässä tarkoituksessa heikosti. Kyse on sinällään inhimillisestä paremman elämän etsimisestä, jota ajaa kehitysmaiden heikko elintaso, mutta pakolaisuuteen tätä ei pidä sekoittaa.

Esimerkiksi Suomeen tulleista turvapaikanhakijoista enemmistö ei ole oikeutettuja kansainväliseen suojeluun, kuten kirjoittajat varmasti tietävät.

Kun ihminen on päässyt maahan, häntä on kuitenkin hyvin vaikea palauttaa siinäkään tapauksessa, että hän ei ole oikeutettu turvapaikkaan.

Erilaisten kyselyiden perusteella eurooppalaiset ja suomalaiset ovat valmiita auttamaan sotaa ja vainoa pakenevia ihmisiä. Sen sijaan vuoden 2015 kaltaista tilannetta, jossa maahamme saapui yli 30 000 ihmistä Euroopan mantereen halki, usean turvallisen maan läpi, kannattaa hyvin harva kirjoittajien oman viiteryhmän ulkopuolella.

Itse turvapaikkainstituutio, jota käytetään jatkuvasti väärin – esimerkiksi tekemällä loputtomasti uusia hakemuksia – ei myöskään voi toimia vakavasti otettavan politiikan perustana.

 

Riikka Purra

poliittinen suunnittelija

perussuomalaiset

 

 

 

 

 

Puhutaan perustuslaista: Perustuslaki, politiikka ja muuttuva todellisuus

/ Riikka / 13 kommenttia

rule-1752415_960_720

Perustuslakiin ja perus- ja ihmisoikeuksiin liittyvä keskustelu esitetään vaikeaselkoisena – ei vaikeana vain maallikoille, vaan toisinaan jopa oikeustieteellisen tutkinnon suorittaneille. Perustuslaki, kansainvälinen oikeus ihmisoikeussopimuksineen, valtiosääntöoikeus ja moni muu lain haara esitetään teknisesti puhdasoppista käsitteistöä ja argumentaatiota edellyttävänä, samanmielisten asiantuntijoiden tiukasti säädeltynä alana, jossa erimielisyydet ovat korkeintaan kosmeettisia. Sen kovaäänisimmät vaalijat esiintyvät milloin oikeusvaltion selkärankana, milloin ”yksinomaan tutkimukseen” tai ”ainoastaan oikeudelliseen arvioon” kantansa perustavina asiantuntijoina, joilla ei ole mitään tekemistä politiikan, ideologioiden tai edes näkökulmien kanssa. Väitetyssä neutraalisuudessaan he asemoivat itsensä korkealle poliittisten toimijoiden ja kansalaisten yläpuolelle. Profession, koulutuksen, julkaisuluettelon tai ”neutraalisuuden” taakse kätkeytyminen onnistuu toki muillakin aloilla – ja on toisinaan myös perusteltua – mutta oikeudellisten teemojen yhteydessä seuraukset ovat merkittävämmät.

Mikäli joku defensor legis -rintaman ulkopuolinen julkeaa esittää kriittisiä arvioita tai edes pohdiskelevia kysymyksiä kyseisen säädellyn alan asioista ja ilmeisistä merkillisyyksistä, hänet yleensä asetetaan naurunalaiseksi, laista mitään ymmärtämättömäksi tolloksi. Vastaavasti rintaman kanssa sattumoisin samaa mieltä olevat poliittiset toimijat nähdään ”perustuslaillisina” – tai vielä mairittelevammin, ihmisoikeuksien puolustajina. Perustuslakia ei siis tule kyseenalaistaa eikä vaihtoehtoja ole, ja vain oikeudellisen kompetenssin omaavat henkilöt saavat keskustella aiheesta.

Paitsi että tällainen toiminta on naiivia, ylenkatsovaa ja nimenomaan huonon asiantuntemuksen merkki – joskin yleistä erimielisyyttä kammoksuvassa yhteiskunnassamme – on se myös syvemmällä tasolla muuttanut lainsäädäntövallan ja oikeudelliseen arvioon suoraan tai epäsuoraan perustuvan vallan suhdetta.

Nähdäkseni liiallinen juridinen aktivismi nimenomaan kangistaa poliittisen ja oikeudellisen järjestelmän hengen korottaessaan itsensä demokraattisten periaatteiden yläpuolelle.

Perustuslaki, oikeusjärjestelmän ylin säädös, näyttää menettävän yhteytensä maalliseen ja ihmisten muotoilemaan tekstiin ja muistuttavan yhä enemmän eräänlaista pseudouskonnollista opinkappaletta – ikään kuin se olisi tippunut taivaasta, se olisi ikuinen ja iankaikkinen totuus, sitä ei sopisi kyseenalaistaa ja vain erityisen kilvoittelun ja vihkiytymisen myötä siitä voisi edes keskustella. ”Pappismiehet” palaavat kerta toisensa jälkeen julkisuuteen kertomaan, että ei, väärin meni taas, asia onkin näin: he ovat oikeassa, koska he vetoavat ”Sanaan”, jota ei sovi kyseenalaistaa.

Kyse on kuitenkin maallisen valtion laista – oikeussäädöksestä, ”lakien laista”, joka on syntynyt kuten muutkin lait, vaikkakin hitaammassa järjestyksessä. Kuten muihinkin lakeihin, siihen on vaikuttanut ympäröivä maailma, toimijoiden arvot ja politiikka, erilaisten asiantuntijoiden näkemykset ja maailmankuva, ja kuten kirjoituksessani myöhemmin pyrin tuomaan esille, jopa merkittävän paljon. Koska politiikka on konfliktista, myös kaikki siitä syntyvä lainsäädäntö sisältää aina vähintään erimielisyyden siemenen.

Mittavat perusoikeuksien luettelot, ihmisoikeudet, laaja henkilöllinen soveltamisala ja monet muut perustuslain ominaisuudet ovat sangen uusi osa suomalaista oikeusjärjestelmää. Se, että ne nyt ”yhtäkkiä” näyttävät kolahtavan yhteen monien poliittisten tavoitteiden kanssa, ei kerro politiikan viallisuudesta tai erityisen röyhkeistä päättäjistä.

Toisinaan erityisesti politiikan oikealla laidalla esitetty näkemys ”perustuslaki- tai perusoikeusfundamentalistien” liialliseksi käyneestä vallasta osoittaa, että edustuksellisella demokratialla on kovaääninen ja hyvin voimakas kilpailija, joka näyttää juristien lisäksi vetoavan erityisesti tietynlaista poliittista maailmankuvaa ja agendaa ajaviin toimijoihin. Sen ohella, että tuomioistuimilla on yhä enemmän valtaa määrittää, pannaanko lainsäätäjien päätöksiä täytäntöön ja miten ja että oikeudellisilla keinoilla ylipäätänsä lähestytään yhä useampia julkisia kysymyksiä ja poliittisia kiistoja, tällaista kehitystä voidaan kuvata politiikan ja julkisen toiminnan legalisoitumisena.

Yhteiskunnallisena kehityssuuntana se suosii oikeudellisen koulutuksen saaneita, ”lain puolustajia”, ja siirtää myös politiikan painopistettä. Kärjistäen, mitä enemmän oikeudellisilla arvioitsijoilla on valtaa suhteessa päätöksentekoon, sitä vähemmän sitä todennäköisesti on esimerkiksi kansanedustajilla.

Viimeksi tänään Suomen Asianajajaliitto on tullut julkisuuteen vaatimuksella paitsi lisätä tuomioistuinten mahdollisuutta ohittaa tavallisia lakeja perustuslain nojalla, myös perustaa valtioneuvoston kanslian yhteyteen erityinen oikeudellinen neuvosto valvomaan lainsäädäntötyötä nimenomaan perustuslaki ja ihmisoikeudet edellä. Juristiikka näkyy ja kuuluu mediassa ja laajemmin julkisessa keskustelussa lähes päivittäin.

Perustuslain yhä suurempi merkitys suhteessa kaikkeen muuhun demokraattiseen päätöksentekoon ja sen välitön yhteys kansallisen järjestelmän ulkopuolisiin säädöksiin (kuten EU, ihmisoikeuselimet, kansainväliset sopimukset) vahvistaa niin sanottua legaalista konstitutionalismia. Konstitutionalismin periaatteiden mukaisesti tämä puolustaa erityisiä valtion ja kansalaisten syvempiä ja pysyvämpiä tavoitteita ja tarpeita, lyhytnäköisten ja muutoksille alttiiden poliittisten mielihalujen sijaan.

Samaten Suomen uuden perustuslain haluttiin olevan riippumaton ”kulloisistakin poliittisista tai taloudellisista suhdanteista”, jotta se voisi toimia vakaana perustana koko poliittisen järjestelmän toiminnalle. Näin ei kuitenkaan nähdäkseni tapahtunut.

banner-1013517_960_720

Aivan kuten perustuslain uudistuksen yhteydessä lukuisat asiantuntijat näkivät, että vanha perustuslaki ei enää vastaa muuttunutta maailmaa, voi saman argumentin esittää tänäänkin. Perustuslaki näyttää nimittäin rajoittavan normaalia poliittista ja valtiollista liikkumatilaa. On aiheellista kysyä, miksi Suomeen ylipäätään haluttiin perustuslaki, joka ei selvästikään toimi vain lakien lakina, valtiollisen oikeusjärjestelmän perustana, tarpeeksi yleisenä, ilman liian yksityiskohtaisia määräyksiä, vaan on sen sijaan huomattavan tarkka ja laaja-alainen kokoelma erilaisia yksilökeskeisiä, liberaaleja ja ”jälkivaltiollisia” normeja.

Kuten sanottua, tällainen kyseenalaistaminen ei miellytä heitä, joiden mukaan ”perusoikeudet” ja ”ihmisoikeudet” nimenomaan ovat aina ja kaikkialla valtiotoiminnan kansallinen ja kansainvälinen ydinkärki, ja tämän kuuluukin rajoittaa merkittävästi valtion ja kansaa edustavan demokratian liikkumavaraa tehdä minkäänlaisia ”omia” päätöksiä. Näiden näkemysten mukaan globalistinen, riittävän ”valtioton” perustuslaki on ainoa oikea tapa lähestyä asiaa.

legal-1143114_960_720

Joka tapauksessa, perustuslaistamme ei siis vain sattumalta löydy tällaisia seikkoja – eivätkä ne kuulu perustuslakiin mitenkään määritelmällisesti. Suomeen siis nimenomaan haluttiin ”kansainvälinen” perustuslaki, joka lisää perusoikeuksia ja julkiseen valtaan kohdistuvia toimintavelvoitteita, nojaa vahvasti ihmisoikeusajattelulle eikä tee eroa kansalaisen ja ei-kansalaisen välille.

Oleellista on kuitenkin ymmärtää, että tämä halu ei ollut eikä ole ”neutraali” sen enempää kuin sen täydellinen vastakohtakaan on. Trendikäs se kyllä on, ja resonoi vahvasti kulttuuristen, sosiaalisten ja myös taloudellisten ”suurideoiden” kanssa, erityisesti retoriikan tasolla. Se tukee yleensä tiettyjä poliittisia näkökulmia, ei kaikkia. Nimenomaan vasemmistolaiseen ajatteluun kuuluu korostaa yksilön positiivisia oikeuksia (oikeus saada valtiolta jotakin hyvää) minkäänlaisten velvollisuuksien sijaan ja samalla ymmärtää kulttuurinen, sosiaalinen ja inhimillinen todellisuus ennen muuta rajattomana, globaalina ja universaalina.

Koska ajatus on oleellisilta osiltaan yhtenevä myös (oikeistolaisten) globaalitalouden intressien kanssa, vaikkakin muuten ristiriidassa, sen painoarvo on huomattava. Euroopan yhdentyminen poliittisena projektina vaikutti myös huomattavissa määrin. Alakynteen rajattomuuden ideologiassa jäävät aina valtion oikeudet ja yksilön velvollisuudet, olipa varsinainen poliittinen asemoituminen mikä tahansa.

Vanha perustuslaki ei juuri kolahdellut yhteen yksilön oikeuksien kanssa eikä sieltä voinut löytää kannustusta yhdenvertaisuuden yhä laajemmalle leviäville vaatimuksille. Hallitusmuodon perusoikeusluettelo oli lähes muuttumaton yli 70 vuotta. Perustuslaki harvoin esti poliittisia toimijoita tekemästä normaalia, konkreettista politiikkaa tai valtiota toimimasta täysivaltaisena suvereenina yksikkönä. Se ei edustanut nykyaikaiseen konstitutionalismiin liitettävää globalismia, eurooppalaista valtiosääntökehitystä tai ”yleiseurooppalaista ihmisoikeuskehitystä”.

Siksi se oli vanhentunut ja vääränlainen. Mahdollisesti samaan tapaan kuin ummehtuneeksi luonnehdittu yhtenäiskulttuurimme, juro ja totinen kansanluonteemme tai ylipäätänsä yksitoikkoinen elämämme, ennen 1990-lukua.

Puutteelliseksi väitetyn perusoikeusluettelon ja vanhentuneen perustuslain aikana Suomesta ei kuitenkaan tullut diktatuuri, kansalaisia polkeva tyrannia, vaan lyhyessä ajassa maailman turvallisimpien, demokraattisimpien ja hyvinvoinniltaan korkeimmalle sijoittuneiden valtioiden joukkoon kuuluva maa, joka kaiken lisäksi tuntui olevan kansainväliseltä statukseltaankin tarpeeksi moitteeton.

Perustuslaki suojasi ennen muuta valtiota ja kansalaisia, ei imitoinut globalismin miellyttävää mutta tosimaailmassa kovin kevytmielistä ja pinnallista retoriikkaa tai sisältänyt yhtä maailman laajimmista perusoikeusluetteloista.

Monien mukaan on onni, että tuo painajainen päättyi.

Burkini kuin märkäpuku kuolleella triathlonistilla

/ Riikka / 8 kommenttia

Ranska on islamofobinen. Ranska sakottaa burkinipukuisia naisia mutta ei märkäpukuun sonnustautuneita surffaajia. Ranska kieltää burkinit mutta ei ristiriipuksia. Islaminuskoinen ei saa pukeutua burkiniin, mutta jos ranskalainen haluaa pukeutua koko vartalonsa (paitsi päänsä) peittävään uimapukuun, se on mahdollista.

Bikinitkö sitten eivät alista? Kuka on kysynyt minulta, haluanko esitellä itseäni?

Ranskassa on meneillään moraalipaniikki. Taas valtio on naisten kimpussa. Yhden vaatekappaleen takia. Jonka tarkoitus oli vapauttaa naisia, uimaan ja uimarannalle. Miksi Ranska haluaa laittaa naiset takaisin sisätiloihin?

Toiseuttamista. Miksi verhottu nainen on vaarallinen? Miksi ei kielletä uimashortseja? Miksi nainen ei saa peittää itseään? Miksi aina miehet päättävät?

Tämä tarina on moneen kertaan kerrottu, ja päläpälä-julkaisuissa kuvattu. Naurettavaa! Kaksinaismoralistista! Pikkumaista! Ajatella, siellä ne ranskalaiset jahtaavat uimarannalla naisia!

Vaan kun ei ole. Nimittäin kun juuri te – jotka ette käsitä, mitä eroa on ristiriipuksilla, märkäpuvuilla tai burkineilla – olette saaneet aikaan sen, että demokratioissamme ei voida enää tehdä tarkoituksenmukaista politiikkaa. Juuri te, jotka olette vuosikaudet julistaneet, että länsimainen kulttuuri ei ole mitään, kansallisvaltiot eivät ole mitään, mikään ei ole mitään, ei ole mitään ”meitä”, ja että pitää puhua oikeilla sanoilla mutta vääristä asioista – juuri teidän ansiostanne kaikenlainen poliittinen toiminta on taantunut vain sarjaksi ruutuhyppelyä ja sanaleikkejä.

Burkinien sakottaminen ranskalaisilla uimarannoilla on ruutuhyppelyä. Kun pääministeri joutuu selittelemään, mitä eroa on ristiriipuksella ja burkinilla, ollaan keskellä sanaleikkiä.

Tämä parodia on liberaalin monikulttuurisen, kosmolitanistisen, isänmaattoman ja kodittoman identiteettipolitiikan aikaansaannos. Postmoderni keikaus, kaikki itsessään, ei mitään muuta. Tyhjää.

Tyhjää.

Matkalla ei minnekään. Maailmaan, jossa toiset nauravat heille, joiden mielessä tässä kaikessa oli vielä jotain puolustettavaa.

 

burkini

 

C’est ridicule?

Se on naurettavaa vain ihmiselle, joka ei ymmärrä historiaa, kulttuuria eikä ihmisten välisen todellisuuden hienosyisempiä ominaisuuksia. Joka ei ymmärrä yksilönvapauden, demokratian tai sukupuolten välisen tasa-arvon mekanismeja tai edellytyksiä.

Joka ei ymmärrä uskonnoista, Euroopasta, valtioista. Hyvinvoinnista, sananvapaudesta, ilmaisunvapaudesta, (v)aatteenvapaudesta.

Joka ei arvosta osakseen saatua, etuoikeuksiaan, yltäkylläistä.

Jonka sodasta on liian pitkä aika.

Kompleksiseksi väitetyssä maailmassamme moni asia on hyvin yksinkertainen, mikäli kykenee katsomaan ruutuhyppelyjen ja sanaleikkien taakse. Burkineista sakottamiselle ei tarvitse hakea selitystä kymmenistä vasemmistointellektuellien konstruoimista toiseuttamis-, fobioimis-, politisoitumis-, seksuaalisjabbadabbaistumis- tai muista pyrkimyksistä. Liberalismin aivopesemä ”individualisti” ei tarjoa asiaan hyvää selitystä, ei liioin feministiksi luokiteltu monikulttuurisuusaktivisti. He vain lisäävät kaaosta. Niin kauan kuin turvallisuusvastaavakin on pakotettu puhumaan vallitsevan konvention mukaisella termistöllä, emme saa aikaiseksi kuin somessa kiitäviä meemejä.

Miten olisi vaihtoehtoisesti näin:

Onpa hyvä, että Ranska puuttuu burkineihin, sillä eiväthän ne sinne kuulu. Kuten eivät kuulu tännekään. Moniin maailman valtioiden ne ilmiselvästi kuuluvat, mikä on ehkä ihan ookoo. (Tai sitten ei, mutta otetaan nyt tämä oma paikka ensin.) Vaikka burkini nyt on vain pieni osa koko ongelmaa, niin parempi kai siihen puuttuminen kuin ei mihinkään puuttuminen?

Kas noin. En tarvinnut yhtään teoreettista tsydeemiä, en perustuslaillista kannanottoa, en hulvatonta Libera-logiikkaa enkä laïcité’n kehitystä pohtivaa analyysia.

Ei ihme, että populismi on muodissa. Se on nimittäin uskomattoman helppoa!

—

Yhdestä asiasta me voimme kai kaikki olla samaa mieltä. Kyse ei todellakaan ole vain yhdestä vaatekappaleesta!

 

(aiheesta aiemmin: Erilaisuuden sietäminen, suvaitseminen ja vastustaminen)

 

 

 

Muutos ja tulokkaat – ideologian monet kasvot

/ Riikka / 7 kommenttia

450px-Heracleum_mantegazzianum_(Meise)_JPG1a.jpg

Jättiputki, Heracleum mantegazzianum (kuva: Wikipedia)

Muutoksen ja liikkeen käsitteet ja metaforat esiintyvät lähes kaikilla elämän sektoreilla. Niihin ei voi olla törmäämättä talouden, politiikan, yhteiskunnan tai kulttuurin alueilla. Ne kuuluvat olennaisesti nykyaikaiseen liberalistiseen (tai eksaktimmin postliberalistiseen) sanastoon. Ne ovat managerialistisen ja uusliberalistisen opin keskiössä. Toisaalta niitä hyödynnetään myös vasemmalla ja kriittisessä ajattelussa.

Monikultturismi (tai nykyään erilaiset diversiteetti-suuntaukset) hyödyntävät käsitteitä paljon, ja useimmat ihmiset sivuuttavat ne kiinnittämättä niihin mitään huomiota. Niistä on tullut valtavirtaa, uutta todellisuutta, doxaa, intuitiivista.

Muutos on hyväksi, poistu mukavuusalueeltasi, kohtaa haasteet, ole älykäs oppija, haasta itsesi, katso asiaa toisin. (Mutta älä. ole. kriittinen. tätä. puhetapaa. kohtaan.)

Erilaisuuden, luonnollisen ja kannustettavan liikkeen ja muutoksen sekä monimuotoisuuden rinnalle on tullut myös resilienssin käsite, joka kuvaa sitä, miten muutoksia ja kompleksisuutta tulee sietää ja kestää ja siitä oppia. Luonnollista dynaamisuutta ei tule kavahtaa eikä yrittää padota, se tulee hyväksyä, sitä tulee kannustaa ja juhlistaa. Lopulta se voi tehdä asiat paremmiksi kuin ne ovat koskaan olleet. Ja vaikka ei tekisikään, mitä sitten.

Ateistinen ja rationaalinen yksilö ei tarvitse paratiisia edessäpäin eikä historiaa takanapäin – nyt on nyt ja vain muutos on totta.

Yhteiskunnan lähes kauttaaltaan läpäisevänä ideologiana erilaisuutta ja muutosta korostava teesi sisältää itsessään sen kritisoimisen mahdottomuuden. Miksi vastustaisit jotain niin oikeaa ja kannattaisit jotain niin väärää?

Ajattelumallin yhtenä leimallisimpana piirteenä on se, että se kykenee kääntämään kaikki negatiiviset seikat positiivisiksi tai vähintäänkin neutraaleiksi. Muutos tulee automaattisesti tarkoittamaan kehitystä – kunhan kehitys määritellään tietyllä tavalla. Liberalismin fundamentaali usko ihmisen rationaalisuuteen ja kehitykseen ja maailman progressioon on tässä ajattelumallissa viety äärimmilleen. Silloinkin kun muutos on jossakin kontekstissa arvioiden ”huono” tai ”paha”, on se kuitenkin tosiasiassa hyvä. Meidän tulee vain muuttaa tulkintakehystämme.

Tulkintakehyksen muuttamiseen liittyy myös ajatus optimismista ja eteenpäin katsomisesta. Tässä me suomalaiset olemme perinteisesti huonoja. Retoriikkaan ja diskursseihin nojaavassa yhteiskunnassamme näyttää välillä jopa siltä, että maailmamme suurimmat ongelmat ovat konstruktioita – asioita, jotka me luomme katsomalla niitä väärin. Tämän tästä poliitikot ja virkamiehet ja valtavirtakonsultit meille muistuttavat, että meidän pitäisi suhtautua avoimemmin ja positiivisemmin erilaisiin ”haasteisiin”, joita me ja yhteisömme nykyajan globaalissa ja komplisoituneessa maailmassa jatkuvasti tunnumme kohtaavan.

Ajattelumalli on siirtynyt ihmiskeskeisistä rakenteista myös niiden ulkopuolelle, käsitykseemme luonnosta, ympäristöstä ja niiden prosesseista. Yhtäältä sinne se tuntuu paremmin sopivankin. Toisaalta on vaikea nähdä, mikä prosessissa on ihmisen aikaansaamaa ja mikä ei. Tai onko sillä edes väliä.

Tiedetoimittaja Fred Pearce kirjoittaa uudessa kirjassaan The New Wild: Why Invasive Species Will Be Nature’s Salvation, että vieraslajit itse asiassa pelastavat luonnon. Meillä ei ole syytä pelätä biodiversiteetin puolesta, sillä muutos on väistämätön. Eroaako tämä jotenkin siitä käsityksestä, jonka mukaan takaperoisen ja sulkeutuneen yhteisömme välttämätön aukeaminen on tie sen pelastukseen?

Kun itse 2000-luvun taitteessa opiskelin ympäristötieteitä, olimme vielä ns. Rion imussa. Tällä viittaan siihen 1992 Rion ympäristökokouksen myötä syntyneeseen hypeen, joka oli syntynyt Neuvostoliiton hajoamisen ja muurin murtumisen myötä. Fukuyama ja muut liberalismin suuremmoisuutta korostavat ajattelijat rummuttivat liberaalin demokratian ja kapitalistisen ja ihmisoikeuksia kunnioittavan valtiopolitiikan voittokulkua. Rajojen oli määrä madaltua, monenvälisten instituutioiden kasvaa ja vahvistua, demokratian levitä – ja siinä samalla ehkä ympäristöongelmien ratketa tai ainakin helpottua. Kannoimme huolta biodiversiteetista, aavikoitumisesta ja tietysti ilmastonmuutoksesta.

Sana muutos tarkoitti vielä yleensä jotakin negatiivista (vrt. ilmastomahdollisuus tai ilmastohaaste).

Liberalismi osoittautui kuitenkin pöyhkeäksi luullessaan tietävänsä, mitä muut haluavat. Se objektoi ja teki tämän kaiken lisäksi länsikeskeisesti, Yhdysvaltojen tai Euroopan hegemoniaa korostaen. Se lähestyi ongelmia liian tiukasti ja yritti hallinnoida niitä.

Nyky-ymmärryksen mukaan tämä ei onnistu. Asiat ovat nyt liian monimutkaisia, monitahoisia ja vaativat entistä monialaisempia toimia, monitasohallintaa. Jäykkä ja kontrolloiva liberalismi antoi tietä subjekteja ja niiden autonomiaa korostavalle post-ajattelulle, joka vie herakleitosmaisen virta-metaforan äärimmilleen. Muutos on väistämätön, vastavirtaan ei voi uida, opettele kellumaan, ota esteet haasteina ja nauti.

Liberalismi tai ”me” emme kyenneet ratkaisemaan asioita. Sen sijaan, että asia olisi myönnetty, muutimme perspektiiviä.

Vieraslajejakaan vastaan ei kannata taistella – ainakaan enää kauan. Taistelu on kallista ja turhaa. Arvostettu tiedetoimittaja Pearce laskee kirjassaan, että pelkästään Britannia – joka ei nähtävästi vielä täysin ymmärrä muutoksen autuutta – käyttää yhden vieraslajin torjuntaan vuodessa niin paljon varoja, että sillä voisi tarjota kaikille kansalaisille kaljat. Pearcen mukaan kaljojen tarjoaminen olisi järkevämpää politiikkaa.

Pearce kyseenalaistaa myös sen, että maailmassa olisi koskematonta luontoa. Tällä hän viittaa siihen, että ei ole olemassa mitään ajanhetkeä t, jolloin asia, paikka tai tila olisi ”luonnollinen” staattisena, paikallaan pysyvänä. Sen sijaan luonnollista on muutos. Yhteisöjen ja valtioiden arbitraaria luonnetta korostavat näkemykset asettuvat jälleen samalle näyttämölle: ei ole mitään ”suomalaisuutta”, on vain alati muuttuva ihmisten joukkio, yhteisö, jolle me annamme merkityksiä, vaihtelevia.

Rajanveto ei perustu mihinkään konkreettiseen, olemme aina erilaisia mutta kuitenkin samanarvoisia. Koska olemme samanarvoisia, mikään ”oleva” ei voi olla parempaa kuin ”tuleva”.

Aivan samaan tapaan tiedämme muutoksen vastustamisen yhteiskunnassa olevan nostalgiaa vanhaan aikaan, jota ei oikeasti edes ollut olemassa. Tai jos olikin, se ei voinut olla hyvää. Yhteisöjen (luonnottoman) homogeenisyyden murtuminen on yhtäältä väistämätöntä, toisaalta tavoiteltavaa ja vauhditettavaa.

Mukaan asettuu myös normatiivinen kannanotto resilienssistä: jos ”joku” on niin heikko, että se ”tähän” kaatuu, saa mennäkin. Ajatus sekoittaa yhteen yritysten elinvoimaisuutta ja luovaa tuhoa korostavia suuntauksia, darwinismia sekä kriittistä teoriaa. Olipa kyse kotimaisista pikkuruisista etanoista tai hiljaisista ja juroista ihmisistä, jotakin suurempaa ja laadukkaampaa – tai ainakin elinvoimaisempaa – on tarjolla. Elinvoimaisuus on kaiken A ja O. Kuka tai mikä lisääntyy, kuka tai mikä taantuu, kuka voittaa?

Loogisesti ajatellen vasemmiston pitäisi kavahtaa muutosideologiaa. Sitä se ei kuitenkaan tee, muuta kuin silloin kun se koskettaa lomarahoja tai sosiaaliavustuksia.

Ideologiaa voi havainnoida kylmänviileästi tai siitä voi ottaa itselleen mielipahaa. Lopputuloksen kannalta sillä ei varsinaisesti ole merkitystä. Riittää, että ihmiset elävät ikään kuin uskoisivat siihen, ja ”kehitys” kehittyy.

Toisaalta jotain perää täytyy tässä itsevihaa narsismiin sekoittavassa epäloogisessa ajatusrakennelmassa olla. Jos länsimainen ihminen ja yksilö ihan todella ajattelee näin, eiköhän se sitten siedä mennäkin?

Yksikään vakaa, normitettu yhteisö ei tule selviytymään tällaisten ideoiden vallitessa, se on selvää.

Ikävän asiasta tekee vain se, että muutos on epäsymmetrinen. Ideologiaa julistavat tahot ovat viimeisenä pystyssä. Resilienttejä ovat.

Quod erat demonstrandum.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

When is it justified to securitise immigration?

/ Riikka / 4 kommenttia

A typical characteristic of contemporary immigration both in national and international contexts is its close relationship with security and politics of security. This has been true especially after the 9/11 terrorist attacks. Since then, there have been numerous terrorist attacks in Europe, implemented by first and second generation immigrants, even asylum seekers, most in the name of Jihadism and Islamist extremism.

After the attacks in Paris and Brussels (2015, 2016), there have been many restrictions on immigration, national border checks and states of emergencies – and of course constant fears of further attacks. Actually, there is a general trend of restrictions particularly after severe terrorist attacks.

Furthermore, the connection between immigration and other types of security, for instance societal security, problems in integration and crime, has arisen to the fore in many states, where the number of immigrants is high or rapidly increasing. Meanwhile, the asylum system has become invariably interlinked with the phenomenon of “irregular” migration, terrorism, smuggling and trafficking. This connection is also one that has drawn a wide range of studies, theories and arguments within different academic fields.

Many of these arguments revolve around the concept of (de-)securitisation, which has also started to find resonance within elites outside the ivory towers of the academia.

Securitisation is about making some particular issue to reflect security concerns. If a particular issue is about security or not depends on constructing it in that way. Desecuritisation, then, refers to acts that aim at removing security aspects of a particular issue, thus leading to a situation where there is no threat or no general discourse of threat.

Securitisation is not only about making some matter a security issue, but making it a security issue in a way that is seen as illegitimate, extreme, immoral or otherwise wrong.(* In a way, securitisation is a rather incessant and inherent feature of the state rule, in its symbolic and practical struggle against “the other” and all things seen as threatening.

Unsurprisingly, in the case of immigration, securitisation is seen as an “indiscreet” and illegitimate practice of domination or exclusion by decision-makers and other elites towards immigrants. According to this view, it is ethically wrong as well as empirically unfounded to frame migration in security terms, either because, it is argued, there simply are no independent security threats concerning immigration (in other words, the matter is merely represented by political actors as such by selecting certain empirical evidence or political propaganda) or because securitisation as a policy practice is said to increase and exacerbate threats experienced by migrants themselves.

What needs to be done, according to liberal theorists, then, is to de-securitise, both analytically and as a political practice: to remove the security aspects of immigration and to shift the focus from the state and its antagonistic objectives concerning “itself” and its citizens to the rights of immigrants and other “others”.

Desecuritising implies that the threat issue is taken back to the realm of ”normal” politics – which sees immigration more neutrally, without any big controversies, merely in terms of integration and ”our” responses. Almost unnoticeably, the focus is shifted from our security to their rights and our obligations to safeguard those rights.

In some parts of the liberal, critical and/or left-leaning scholarship, the obsession with (de-)securitisation has been that substantial that there has been no discussion or understanding of actual security – that taking place in the real world – but exclusively of the (wrong kind of) rhetorics, speech-acts and policy restrictions generated by populist decision-makers, evil police, border officials, selfish security professionals and other wrong-headed  elites. Assuming that humanitarian immigration could really be a security threat is then seen as a myth and “deeply ironic”.

In other words, it is taken as a self-evident premise that there is no real independent security element in immigration, but that all is constructed, more or less for self-interested and xenophobic reasons, thus intervening in otherwise neutral and unproblematic human mobility.

Given the actualised events and negative phenomena connected to immigration throughout the Western world – and how people feel about it – this kind of ideological obscuration is, I suggest, shameful. In addition, it greatly decreases the overall plausibility of the securitisation thesis, no matter how essential its general concern is.

In any case, this is what the liberal academia is – even in 2016 – busy of accomplishing, more and more hiding behind overly abstract and linguistically complex understandings of ”mobility”, ”rights”and ”morality”, detached from any concrete aspects of human life and its realistic aspirations.

Although securitisation is mostly seen as a practice of state apparatuses, it is often seemed to derive from the conception and attitudes of the public. For more realistic audiences, it appears understandable that perceived threats to the security of native population are increasing, as there have been (and continues to be) fundamental changes in the societies and cultures of Western states produced by immigration, besides those events of extreme violence – many of which still ignored and disdained by political elites. To the annoyance of tolerant liberals, the process of transforming nation-states into multicultural diverse communities is far from painless, if possible at all.

More importantly, according to more realistic studies, perceived failings of state institutions and elites to protect citizens from attacks and security threats are likely to be undermining general confidence in state institutions and decision-makers. Again, many liberals disdain these public feelings and anxieties and merely present the emotions of fear and anger as somehow distorted and “populist” – either as expressions of self-interest or irrationality, and as unintentionally supporting the endeavour of “bad guys”, that is terrorists. It may be even forbidden to describe fear and anxiety. Instead, we just need to go on and be brave. Go on and be brave.

On the other hand, given that states have now so fundamentally failed to deliver policy objectives on safeguarding the populations from terrorist attacks by people of immigrant-origin, it might be reasonable to ask, if there ever was actual securitisation at all, outside the plain discourses of various actors. Actually, it seems, states were not securitising enough. 

I hear no apologies from those insisting that securitisation was extreme, pointless and harmful.

Similarly, liberal approaches tend to think that citizens of Western states only oppose mass immigration, if they themselves feel somehow unsatisfied or threatened, in their irrational fear of the different, the alien. For them, opposing mass immigration merely signals deficits in those opposing, not something in the phenomenon itself – and hence, opposition is actually a fallacy of misunderstanding individuals. This view has many pathways, but one important stems from the common anti-state or anti-community bias of contemporary social sciences:

As long as it is assumed that there are no explicit values attached to a particular state, its culture, population, history and identity besides its instrumental and “humanist” values, there is no way to understand that someone might want to defend it, even in case there is no additional existential threat associated with its transformation.

The fact that the state’s most basic function is to protect and defend its citizens – instead of safeguarding rights of everybody else – should not make it captive in the analyses of immigration. Moreover, it should not be the case that all negative observations of immigration are deemed to become acts of securitisation or some other vicious “-isation”.

All in all, isn’t the present situation with recurring attacks and other immigration related problems in Europe too severe to let idealism alone control it?

If not, what has to happen in order it to be severe enough? How many attacks? How many victims?

How much fear, until it is justified to tell that immigration threatens the security of Europe? Or, more bluntly, that it has actually already destroyed a great symbolic part of it.

 

*) The threat of extreme right, neo-nazis or Soldiers of Odin is never illegitimate in this sense. It might perhaps be extreme or exaggerated, but never an object in need of desecuritisation.