Puhutaan perustuslaista, osa 1: Perustuslaki, politiikka ja muuttuva todellisuus

rule-1752415_960_720

Perustuslakiin ja perus- ja ihmisoikeuksiin liittyvä keskustelu esitetään vaikeaselkoisena – ei vaikeana vain maallikoille, vaan toisinaan jopa oikeustieteellisen tutkinnon suorittaneille. Perustuslaki, kansainvälinen oikeus ihmisoikeussopimuksineen, valtiosääntöoikeus ja moni muu lain haara esitetään teknisesti puhdasoppista käsitteistöä ja argumentaatiota edellyttävänä, samanmielisten asiantuntijoiden tiukasti säädeltynä alana, jossa erimielisyydet ovat korkeintaan kosmeettisia. Sen kovaäänisimmät vaalijat esiintyvät milloin oikeusvaltion selkärankana, milloin ”yksinomaan tutkimukseen” tai ”ainoastaan oikeudelliseen arvioon” kantansa perustavina asiantuntijoina, joilla ei ole mitään tekemistä politiikan, ideologioiden tai edes näkökulmien kanssa. Väitetyssä neutraalisuudessaan he asemoivat itsensä korkealle poliittisten toimijoiden ja kansalaisten yläpuolelle. Profession, koulutuksen, julkaisuluettelon tai ”neutraalisuuden” taakse kätkeytyminen onnistuu toki muillakin aloilla – ja on toisinaan myös perusteltua – mutta oikeudellisten teemojen yhteydessä seuraukset ovat merkittävämmät.

Mikäli joku defensor legis -rintaman ulkopuolinen julkeaa esittää kriittisiä arvioita tai edes pohdiskelevia kysymyksiä kyseisen säädellyn alan asioista ja ilmeisistä merkillisyyksistä, hänet yleensä asetetaan naurunalaiseksi, laista mitään ymmärtämättömäksi tolloksi. Vastaavasti rintaman kanssa sattumoisin samaa mieltä olevat poliittiset toimijat nähdään ”perustuslaillisina” – tai vielä mairittelevammin, ihmisoikeuksien puolustajina. Perustuslakia ei siis tule kyseenalaistaa eikä vaihtoehtoja ole, ja vain oikeudellisen kompetenssin omaavat henkilöt saavat keskustella aiheesta.

Paitsi että tällainen toiminta on naiivia, ylenkatsovaa ja nimenomaan huonon asiantuntemuksen merkki – joskin yleistä erimielisyyttä kammoksuvassa yhteiskunnassamme – on se myös syvemmällä tasolla muuttanut lainsäädäntövallan ja oikeudelliseen arvioon suoraan tai epäsuoraan perustuvan vallan suhdetta.

Nähdäkseni liiallinen juridinen aktivismi nimenomaan kangistaa poliittisen ja oikeudellisen järjestelmän hengen korottaessaan itsensä demokraattisten periaatteiden yläpuolelle.

Perustuslaki, oikeusjärjestelmän ylin säädös, näyttää menettävän yhteytensä maalliseen ja ihmisten muotoilemaan tekstiin ja muistuttavan yhä enemmän eräänlaista pseudouskonnollista opinkappaletta – ikään kuin se olisi tippunut taivaasta, se olisi ikuinen ja iankaikkinen totuus, sitä ei sopisi kyseenalaistaa ja vain erityisen kilvoittelun ja vihkiytymisen myötä siitä voisi edes keskustella. ”Pappismiehet” palaavat kerta toisensa jälkeen julkisuuteen kertomaan, että ei, väärin meni taas, asia onkin näin: he ovat oikeassa, koska he vetoavat ”Sanaan”, jota ei sovi kyseenalaistaa.

Kyse on kuitenkin maallisen valtion laista – oikeussäädöksestä, ”lakien laista”, joka on syntynyt kuten muutkin lait, vaikkakin hitaammassa järjestyksessä. Kuten muihinkin lakeihin, siihen on vaikuttanut ympäröivä maailma, toimijoiden arvot ja politiikka, erilaisten asiantuntijoiden näkemykset ja maailmankuva, ja kuten kirjoituksessani myöhemmin pyrin tuomaan esille, jopa merkittävän paljon. Koska politiikka on konfliktista, myös kaikki siitä syntyvä lainsäädäntö sisältää aina vähintään erimielisyyden siemenen.

Mittavat perusoikeuksien luettelot, ihmisoikeudet, laaja henkilöllinen soveltamisala ja monet muut perustuslain ominaisuudet ovat sangen uusi osa suomalaista oikeusjärjestelmää. Se, että ne nyt ”yhtäkkiä” näyttävät kolahtavan yhteen monien poliittisten tavoitteiden kanssa, ei kerro politiikan viallisuudesta tai erityisen röyhkeistä päättäjistä.

Toisinaan erityisesti politiikan oikealla laidalla esitetty näkemys ”perustuslaki- tai perusoikeusfundamentalistien” liialliseksi käyneestä vallasta osoittaa, että edustuksellisella demokratialla on kovaääninen ja hyvin voimakas kilpailija, joka näyttää juristien lisäksi vetoavan erityisesti tietynlaista poliittista maailmankuvaa ja agendaa ajaviin toimijoihin. Sen ohella, että tuomioistuimilla on yhä enemmän valtaa määrittää, pannaanko lainsäätäjien päätöksiä täytäntöön ja miten ja että oikeudellisilla keinoilla ylipäätänsä lähestytään yhä useampia julkisia kysymyksiä ja poliittisia kiistoja, tällaista kehitystä voidaan kuvata politiikan ja julkisen toiminnan legalisoitumisena.

Yhteiskunnallisena kehityssuuntana se suosii oikeudellisen koulutuksen saaneita, ”lain puolustajia”, ja siirtää myös politiikan painopistettä. Kärjistäen, mitä enemmän oikeudellisilla arvioitsijoilla on valtaa suhteessa päätöksentekoon, sitä vähemmän sitä todennäköisesti on esimerkiksi kansanedustajilla.

Viimeksi tänään Suomen Asianajajaliitto on tullut julkisuuteen vaatimuksella paitsi lisätä tuomioistuinten mahdollisuutta ohittaa tavallisia lakeja perustuslain nojalla, myös perustaa valtioneuvoston kanslian yhteyteen erityinen oikeudellinen neuvosto valvomaan lainsäädäntötyötä nimenomaan perustuslaki ja ihmisoikeudet edellä. Juristiikka näkyy ja kuuluu mediassa ja laajemmin julkisessa keskustelussa lähes päivittäin.

Perustuslain yhä suurempi merkitys suhteessa kaikkeen muuhun demokraattiseen päätöksentekoon ja sen välitön yhteys kansallisen järjestelmän ulkopuolisiin säädöksiin (kuten EU, ihmisoikeuselimet, kansainväliset sopimukset) vahvistaa niin sanottua legaalista konstitutionalismia. Konstitutionalismin periaatteiden mukaisesti tämä puolustaa erityisiä valtion ja kansalaisten syvempiä ja pysyvämpiä tavoitteita ja tarpeita, lyhytnäköisten ja muutoksille alttiiden poliittisten mielihalujen sijaan.

Samaten Suomen uuden perustuslain haluttiin olevan riippumaton ”kulloisistakin poliittisista tai taloudellisista suhdanteista”, jotta se voisi toimia vakaana perustana koko poliittisen järjestelmän toiminnalle. Näin ei kuitenkaan nähdäkseni tapahtunut.

banner-1013517_960_720

Aivan kuten perustuslain uudistuksen yhteydessä lukuisat asiantuntijat näkivät, että vanha perustuslaki ei enää vastaa muuttunutta maailmaa, voi saman argumentin esittää tänäänkin. Perustuslaki näyttää nimittäin rajoittavan normaalia poliittista ja valtiollista liikkumatilaa. On aiheellista kysyä, miksi Suomeen ylipäätään haluttiin perustuslaki, joka ei selvästikään toimi vain lakien lakina, valtiollisen oikeusjärjestelmän perustana, tarpeeksi yleisenä, ilman liian yksityiskohtaisia määräyksiä, vaan on sen sijaan huomattavan tarkka ja laaja-alainen kokoelma erilaisia yksilökeskeisiä, liberaaleja ja ”jälkivaltiollisia” normeja.

Kuten sanottua, tällainen kyseenalaistaminen ei miellytä heitä, joiden mukaan ”perusoikeudet” ja ”ihmisoikeudet” nimenomaan ovat aina ja kaikkialla valtiotoiminnan kansallinen ja kansainvälinen ydinkärki, ja tämän kuuluukin rajoittaa merkittävästi valtion ja kansaa edustavan demokratian liikkumavaraa tehdä minkäänlaisia ”omia” päätöksiä. Näiden näkemysten mukaan globalistinen, riittävän ”valtioton” perustuslaki on ainoa oikea tapa lähestyä asiaa.

legal-1143114_960_720

Joka tapauksessa, perustuslaistamme ei siis vain sattumalta löydy tällaisia seikkoja – eivätkä ne kuulu perustuslakiin mitenkään määritelmällisesti. Suomeen siis nimenomaan haluttiin ”kansainvälinen” perustuslaki, joka lisää perusoikeuksia ja julkiseen valtaan kohdistuvia toimintavelvoitteita, nojaa vahvasti ihmisoikeusajattelulle eikä tee eroa kansalaisen ja ei-kansalaisen välille.

Oleellista on kuitenkin ymmärtää, että tämä halu ei ollut eikä ole ”neutraali” sen enempää kuin sen täydellinen vastakohtakaan on. Trendikäs se kyllä on, ja resonoi vahvasti kulttuuristen, sosiaalisten ja myös taloudellisten ”suurideoiden” kanssa, erityisesti retoriikan tasolla. Se tukee yleensä tiettyjä poliittisia näkökulmia, ei kaikkia. Nimenomaan vasemmistolaiseen ajatteluun kuuluu korostaa yksilön positiivisia oikeuksia (oikeus saada valtiolta jotakin hyvää) minkäänlaisten velvollisuuksien sijaan ja samalla ymmärtää kulttuurinen, sosiaalinen ja inhimillinen todellisuus ennen muuta rajattomana, globaalina ja universaalina.

Koska ajatus on oleellisilta osiltaan yhtenevä myös (oikeistolaisten) globaalitalouden intressien kanssa, vaikkakin muuten ristiriidassa, sen painoarvo on huomattava. Euroopan yhdentyminen poliittisena projektina vaikutti myös huomattavissa määrin. Alakynteen rajattomuuden ideologiassa jäävät aina valtion oikeudet ja yksilön velvollisuudet, olipa varsinainen poliittinen asemoituminen mikä tahansa.

Vanha perustuslaki ei juuri kolahdellut yhteen yksilön oikeuksien kanssa eikä sieltä voinut löytää kannustusta yhdenvertaisuuden yhä laajemmalle leviäville vaatimuksille. Hallitusmuodon perusoikeusluettelo oli lähes muuttumaton yli 70 vuotta. Perustuslaki harvoin esti poliittisia toimijoita tekemästä normaalia, konkreettista politiikkaa tai valtiota toimimasta täysivaltaisena suvereenina yksikkönä. Se ei edustanut nykyaikaiseen konstitutionalismiin liitettävää globalismia, eurooppalaista valtiosääntökehitystä tai ”yleiseurooppalaista ihmisoikeuskehitystä”.

Siksi se oli vanhentunut ja vääränlainen. Mahdollisesti samaan tapaan kuin ummehtuneeksi luonnehdittu yhtenäiskulttuurimme, juro ja totinen kansanluonteemme tai ylipäätänsä yksitoikkoinen elämämme, ennen 1990-lukua.

Puutteelliseksi väitetyn perusoikeusluettelon ja vanhentuneen perustuslain aikana Suomesta ei kuitenkaan tullut diktatuuri, kansalaisia polkeva tyrannia, vaan lyhyessä ajassa maailman turvallisimpien, demokraattisimpien ja hyvinvoinniltaan korkeimmalle sijoittuneiden valtioiden joukkoon kuuluva maa, joka kaiken lisäksi tuntui olevan kansainväliseltä statukseltaankin tarpeeksi moitteeton.

Perustuslaki suojasi ennen muuta valtiota ja kansalaisia, ei imitoinut globalismin miellyttävää mutta tosimaailmassa kovin kevytmielistä ja pinnallista retoriikkaa tai sisältänyt yhtä maailman laajimmista perusoikeusluetteloista.

Monien mukaan on onni, että tuo painajainen päättyi.

Burkini kuin märkäpuku kuolleella triathlonistilla

Ranska on islamofobinen. Ranska sakottaa burkinipukuisia naisia mutta ei märkäpukuun sonnustautuneita surffaajia. Ranska kieltää burkinit mutta ei ristiriipuksia. Islaminuskoinen ei saa pukeutua burkiniin, mutta jos ranskalainen haluaa pukeutua koko vartalonsa (paitsi päänsä) peittävään uimapukuun, se on mahdollista.

Bikinitkö sitten eivät alista? Kuka on kysynyt minulta, haluanko esitellä itseäni?

Ranskassa on meneillään moraalipaniikki. Taas valtio on naisten kimpussa. Yhden vaatekappaleen takia. Jonka tarkoitus oli vapauttaa naisia, uimaan ja uimarannalle. Miksi Ranska haluaa laittaa naiset takaisin sisätiloihin?

Toiseuttamista. Miksi verhottu nainen on vaarallinen? Miksi ei kielletä uimashortseja? Miksi nainen ei saa peittää itseään? Miksi aina miehet päättävät?

Tämä tarina on moneen kertaan kerrottu, ja päläpälä-julkaisuissa kuvattu. Naurettavaa! Kaksinaismoralistista! Pikkumaista! Ajatella, siellä ne ranskalaiset jahtaavat uimarannalla naisia!

Vaan kun ei ole. Nimittäin kun juuri te – jotka ette käsitä, mitä eroa on ristiriipuksilla, märkäpuvuilla tai burkineilla – olette saaneet aikaan sen, että demokratioissamme ei voida enää tehdä tarkoituksenmukaista politiikkaa. Juuri te, jotka olette vuosikaudet julistaneet, että länsimainen kulttuuri ei ole mitään, kansallisvaltiot eivät ole mitään, mikään ei ole mitään, ei ole mitään ”meitä”, ja että pitää puhua oikeilla sanoilla mutta vääristä asioista – juuri teidän ansiostanne kaikenlainen poliittinen toiminta on taantunut vain sarjaksi ruutuhyppelyä ja sanaleikkejä.

Burkinien sakottaminen ranskalaisilla uimarannoilla on ruutuhyppelyä. Kun pääministeri joutuu selittelemään, mitä eroa on ristiriipuksella ja burkinilla, ollaan keskellä sanaleikkiä.

Tämä parodia on liberaalin monikulttuurisen, kosmolitanistisen, isänmaattoman ja kodittoman identiteettipolitiikan aikaansaannos. Postmoderni keikaus, kaikki itsessään, ei mitään muuta. Tyhjää.

Tyhjää.

Matkalla ei minnekään. Maailmaan, jossa toiset nauravat heille, joiden mielessä tässä kaikessa oli vielä jotain puolustettavaa.

 

burkini

 

C’est ridicule?

Se on naurettavaa vain ihmiselle, joka ei ymmärrä historiaa, kulttuuria eikä ihmisten välisen todellisuuden hienosyisempiä ominaisuuksia. Joka ei ymmärrä yksilönvapauden, demokratian tai sukupuolten välisen tasa-arvon mekanismeja tai edellytyksiä.

Joka ei ymmärrä uskonnoista, Euroopasta, valtioista. Hyvinvoinnista, sananvapaudesta, ilmaisunvapaudesta, (v)aatteenvapaudesta.

Joka ei arvosta osakseen saatua, etuoikeuksiaan, yltäkylläistä.

Jonka sodasta on liian pitkä aika.

Kompleksiseksi väitetyssä maailmassamme moni asia on hyvin yksinkertainen, mikäli kykenee katsomaan ruutuhyppelyjen ja sanaleikkien taakse. Burkineista sakottamiselle ei tarvitse hakea selitystä kymmenistä vasemmistointellektuellien konstruoimista toiseuttamis-, fobioimis-, politisoitumis-, seksuaalisjabbadabbaistumis- tai muista pyrkimyksistä. Liberalismin aivopesemä ”individualisti” ei tarjoa asiaan hyvää selitystä, ei liioin feministiksi luokiteltu monikulttuurisuusaktivisti. He vain lisäävät kaaosta. Niin kauan kuin turvallisuusvastaavakin on pakotettu puhumaan vallitsevan konvention mukaisella termistöllä, emme saa aikaiseksi kuin somessa kiitäviä meemejä.

Miten olisi vaihtoehtoisesti näin:

Onpa hyvä, että Ranska puuttuu burkineihin, sillä eiväthän ne sinne kuulu. Kuten eivät kuulu tännekään. Moniin maailman valtioiden ne ilmiselvästi kuuluvat, mikä on ehkä ihan ookoo. (Tai sitten ei, mutta otetaan nyt tämä oma paikka ensin.) Vaikka burkini nyt on vain pieni osa koko ongelmaa, niin parempi kai siihen puuttuminen kuin ei mihinkään puuttuminen?

Kas noin. En tarvinnut yhtään teoreettista tsydeemiä, en perustuslaillista kannanottoa, en hulvatonta Libera-logiikkaa enkä laïcité’n kehitystä pohtivaa analyysia.

Ei ihme, että populismi on muodissa. Se on nimittäin uskomattoman helppoa!

Yhdestä asiasta me voimme kai kaikki olla samaa mieltä. Kyse ei todellakaan ole vain yhdestä vaatekappaleesta!

 

(aiheesta aiemmin: Erilaisuuden sietäminen, suvaitseminen ja vastustaminen)

 

 

 

Muutos ja tulokkaat – ideologian monet kasvot

450px-Heracleum_mantegazzianum_(Meise)_JPG1a.jpg

Jättiputki, Heracleum mantegazzianum (kuva: Wikipedia)

Muutoksen ja liikkeen käsitteet ja metaforat esiintyvät lähes kaikilla elämän sektoreilla. Niihin ei voi olla törmäämättä talouden, politiikan, yhteiskunnan tai kulttuurin alueilla. Ne kuuluvat olennaisesti nykyaikaiseen liberalistiseen (tai eksaktimmin postliberalistiseen) sanastoon. Ne ovat managerialistisen ja uusliberalistisen opin keskiössä. Toisaalta niitä hyödynnetään myös vasemmalla ja kriittisessä ajattelussa.

Monikultturismi (tai nykyään erilaiset diversiteetti-suuntaukset) hyödyntävät käsitteitä paljon, ja useimmat ihmiset sivuuttavat ne kiinnittämättä niihin mitään huomiota. Niistä on tullut valtavirtaa, uutta todellisuutta, doxaa, intuitiivista.

Muutos on hyväksi, poistu mukavuusalueeltasi, kohtaa haasteet, ole älykäs oppija, haasta itsesi, katso asiaa toisin. (Mutta älä. ole. kriittinen. tätä. puhetapaa. kohtaan.)

Erilaisuuden, luonnollisen ja kannustettavan liikkeen ja muutoksen sekä monimuotoisuuden rinnalle on tullut myös resilienssin käsite, joka kuvaa sitä, miten muutoksia ja kompleksisuutta tulee sietää ja kestää ja siitä oppia. Luonnollista dynaamisuutta ei tule kavahtaa eikä yrittää padota, se tulee hyväksyä, sitä tulee kannustaa ja juhlistaa. Lopulta se voi tehdä asiat paremmiksi kuin ne ovat koskaan olleet. Ja vaikka ei tekisikään, mitä sitten.

Ateistinen ja rationaalinen yksilö ei tarvitse paratiisia edessäpäin eikä historiaa takanapäin – nyt on nyt ja vain muutos on totta.

Yhteiskunnan lähes kauttaaltaan läpäisevänä ideologiana erilaisuutta ja muutosta korostava teesi sisältää itsessään sen kritisoimisen mahdottomuuden. Miksi vastustaisit jotain niin oikeaa ja kannattaisit jotain niin väärää?

Ajattelumallin yhtenä leimallisimpana piirteenä on se, että se kykenee kääntämään kaikki negatiiviset seikat positiivisiksi tai vähintäänkin neutraaleiksi. Muutos tulee automaattisesti tarkoittamaan kehitystä – kunhan kehitys määritellään tietyllä tavalla. Liberalismin fundamentaali usko ihmisen rationaalisuuteen ja kehitykseen ja maailman progressioon on tässä ajattelumallissa viety äärimmilleen. Silloinkin kun muutos on jossakin kontekstissa arvioiden ”huono” tai ”paha”, on se kuitenkin tosiasiassa hyvä. Meidän tulee vain muuttaa tulkintakehystämme.

Tulkintakehyksen muuttamiseen liittyy myös ajatus optimismista ja eteenpäin katsomisesta. Tässä me suomalaiset olemme perinteisesti huonoja. Retoriikkaan ja diskursseihin nojaavassa yhteiskunnassamme näyttää välillä jopa siltä, että maailmamme suurimmat ongelmat ovat konstruktioita – asioita, jotka me luomme katsomalla niitä väärin. Tämän tästä poliitikot ja virkamiehet ja valtavirtakonsultit meille muistuttavat, että meidän pitäisi suhtautua avoimemmin ja positiivisemmin erilaisiin ”haasteisiin”, joita me ja yhteisömme nykyajan globaalissa ja komplisoituneessa maailmassa jatkuvasti tunnumme kohtaavan.

Ajattelumalli on siirtynyt ihmiskeskeisistä rakenteista myös niiden ulkopuolelle, käsitykseemme luonnosta, ympäristöstä ja niiden prosesseista. Yhtäältä sinne se tuntuu paremmin sopivankin. Toisaalta on vaikea nähdä, mikä prosessissa on ihmisen aikaansaamaa ja mikä ei. Tai onko sillä edes väliä.

Tiedetoimittaja Fred Pearce kirjoittaa uudessa kirjassaan The New Wild: Why Invasive Species Will Be Nature’s Salvation, että vieraslajit itse asiassa pelastavat luonnon. Meillä ei ole syytä pelätä biodiversiteetin puolesta, sillä muutos on väistämätön. Eroaako tämä jotenkin siitä käsityksestä, jonka mukaan takaperoisen ja sulkeutuneen yhteisömme välttämätön aukeaminen on tie sen pelastukseen?

Kun itse 2000-luvun taitteessa opiskelin ympäristötieteitä, olimme vielä ns. Rion imussa. Tällä viittaan siihen 1992 Rion ympäristökokouksen myötä syntyneeseen hypeen, joka oli syntynyt Neuvostoliiton hajoamisen ja muurin murtumisen myötä. Fukuyama ja muut liberalismin suuremmoisuutta korostavat ajattelijat rummuttivat liberaalin demokratian ja kapitalistisen ja ihmisoikeuksia kunnioittavan valtiopolitiikan voittokulkua. Rajojen oli määrä madaltua, monenvälisten instituutioiden kasvaa ja vahvistua, demokratian levitä – ja siinä samalla ehkä ympäristöongelmien ratketa tai ainakin helpottua. Kannoimme huolta biodiversiteetista, aavikoitumisesta ja tietysti ilmastonmuutoksesta.

Sana muutos tarkoitti vielä yleensä jotakin negatiivista (vrt. ilmastomahdollisuus tai ilmastohaaste).

Liberalismi osoittautui kuitenkin pöyhkeäksi luullessaan tietävänsä, mitä muut haluavat. Se objektoi ja teki tämän kaiken lisäksi länsikeskeisesti, Yhdysvaltojen tai Euroopan hegemoniaa korostaen. Se lähestyi ongelmia liian tiukasti ja yritti hallinnoida niitä.

Nyky-ymmärryksen mukaan tämä ei onnistu. Asiat ovat nyt liian monimutkaisia, monitahoisia ja vaativat entistä monialaisempia toimia, monitasohallintaa. Jäykkä ja kontrolloiva liberalismi antoi tietä subjekteja ja niiden autonomiaa korostavalle post-ajattelulle, joka vie herakleitosmaisen virta-metaforan äärimmilleen. Muutos on väistämätön, vastavirtaan ei voi uida, opettele kellumaan, ota esteet haasteina ja nauti.

Liberalismi tai ”me” emme kyenneet ratkaisemaan asioita. Sen sijaan, että asia olisi myönnetty, muutimme perspektiiviä.

Vieraslajejakaan vastaan ei kannata taistella – ainakaan enää kauan. Taistelu on kallista ja turhaa. Arvostettu tiedetoimittaja Pearce laskee kirjassaan, että pelkästään Britannia – joka ei nähtävästi vielä täysin ymmärrä muutoksen autuutta – käyttää yhden vieraslajin torjuntaan vuodessa niin paljon varoja, että sillä voisi tarjota kaikille kansalaisille kaljat. Pearcen mukaan kaljojen tarjoaminen olisi järkevämpää politiikkaa.

Pearce kyseenalaistaa myös sen, että maailmassa olisi koskematonta luontoa. Tällä hän viittaa siihen, että ei ole olemassa mitään ajanhetkeä t, jolloin asia, paikka tai tila olisi ”luonnollinen” staattisena, paikallaan pysyvänä. Sen sijaan luonnollista on muutos. Yhteisöjen ja valtioiden arbitraaria luonnetta korostavat näkemykset asettuvat jälleen samalle näyttämölle: ei ole mitään ”suomalaisuutta”, on vain alati muuttuva ihmisten joukkio, yhteisö, jolle me annamme merkityksiä, vaihtelevia.

Rajanveto ei perustu mihinkään konkreettiseen, olemme aina erilaisia mutta kuitenkin samanarvoisia. Koska olemme samanarvoisia, mikään ”oleva” ei voi olla parempaa kuin ”tuleva”.

Aivan samaan tapaan tiedämme muutoksen vastustamisen yhteiskunnassa olevan nostalgiaa vanhaan aikaan, jota ei oikeasti edes ollut olemassa. Tai jos olikin, se ei voinut olla hyvää. Yhteisöjen (luonnottoman) homogeenisyyden murtuminen on yhtäältä väistämätöntä, toisaalta tavoiteltavaa ja vauhditettavaa.

Mukaan asettuu myös normatiivinen kannanotto resilienssistä: jos ”joku” on niin heikko, että se ”tähän” kaatuu, saa mennäkin. Ajatus sekoittaa yhteen yritysten elinvoimaisuutta ja luovaa tuhoa korostavia suuntauksia, darwinismia sekä kriittistä teoriaa. Olipa kyse kotimaisista pikkuruisista etanoista tai hiljaisista ja juroista ihmisistä, jotakin suurempaa ja laadukkaampaa – tai ainakin elinvoimaisempaa – on tarjolla. Elinvoimaisuus on kaiken A ja O. Kuka tai mikä lisääntyy, kuka tai mikä taantuu, kuka voittaa?

Loogisesti ajatellen vasemmiston pitäisi kavahtaa muutosideologiaa. Sitä se ei kuitenkaan tee, muuta kuin silloin kun se koskettaa lomarahoja tai sosiaaliavustuksia.

Ideologiaa voi havainnoida kylmänviileästi tai siitä voi ottaa itselleen mielipahaa. Lopputuloksen kannalta sillä ei varsinaisesti ole merkitystä. Riittää, että ihmiset elävät ikään kuin uskoisivat siihen, ja ”kehitys” kehittyy.

Toisaalta jotain perää täytyy tässä itsevihaa narsismiin sekoittavassa epäloogisessa ajatusrakennelmassa olla. Jos länsimainen ihminen ja yksilö ihan todella ajattelee näin, eiköhän se sitten siedä mennäkin?

Yksikään vakaa, normitettu yhteisö ei tule selviytymään tällaisten ideoiden vallitessa, se on selvää.

Ikävän asiasta tekee vain se, että muutos on epäsymmetrinen. Ideologiaa julistavat tahot ovat viimeisenä pystyssä. Resilienttejä ovat.

Quod erat demonstrandum.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

When is it justified to securitise immigration?

A typical characteristic of contemporary immigration both in national and international contexts is its close relationship with security and politics of security. This has been true especially after the 9/11 terrorist attacks. Since then, there have been numerous terrorist attacks in Europe, implemented by first and second generation immigrants, even asylum seekers, most in the name of Jihadism and Islamist extremism.

After the attacks in Paris and Brussels (2015, 2016), there have been many restrictions on immigration, national border checks and states of emergencies – and of course constant fears of further attacks. Actually, there is a general trend of restrictions particularly after severe terrorist attacks.

Furthermore, the connection between immigration and other types of security, for instance societal security, problems in integration and crime, has arisen to the fore in many states, where the number of immigrants is high or rapidly increasing. Meanwhile, the asylum system has become invariably interlinked with the phenomenon of “irregular” migration, terrorism, smuggling and trafficking. This connection is also one that has drawn a wide range of studies, theories and arguments within different academic fields.

Many of these arguments revolve around the concept of (de-)securitisation, which has also started to find resonance within elites outside the ivory towers of the academia.

Securitisation is about making some particular issue to reflect security concerns. If a particular issue is about security or not depends on constructing it in that way. Desecuritisation, then, refers to acts that aim at removing security aspects of a particular issue, thus leading to a situation where there is no threat or no general discourse of threat.

Securitisation is not only about making some matter a security issue, but making it a security issue in a way that is seen as illegitimate, extreme, immoral or otherwise wrong.(* In a way, securitisation is a rather incessant and inherent feature of the state rule, in its symbolic and practical struggle against “the other” and all things seen as threatening.

Unsurprisingly, in the case of immigration, securitisation is seen as an “indiscreet” and illegitimate practice of domination or exclusion by decision-makers and other elites towards immigrants. According to this view, it is ethically wrong as well as empirically unfounded to frame migration in security terms, either because, it is argued, there simply are no independent security threats concerning immigration (in other words, the matter is merely represented by political actors as such by selecting certain empirical evidence or political propaganda) or because securitisation as a policy practice is said to increase and exacerbate threats experienced by migrants themselves.

What needs to be done, according to liberal theorists, then, is to de-securitise, both analytically and as a political practice: to remove the security aspects of immigration and to shift the focus from the state and its antagonistic objectives concerning “itself” and its citizens to the rights of immigrants and other “others”.

Desecuritising implies that the threat issue is taken back to the realm of ”normal” politics – which sees immigration more neutrally, without any big controversies, merely in terms of integration and ”our” responses. Almost unnoticeably, the focus is shifted from our security to their rights and our obligations to safeguard those rights.

In some parts of the liberal, critical and/or left-leaning scholarship, the obsession with (de-)securitisation has been that substantial that there has been no discussion or understanding of actual security – that taking place in the real world – but exclusively of the (wrong kind of) rhetorics, speech-acts and policy restrictions generated by populist decision-makers, evil police, border officials, selfish security professionals and other wrong-headed  elites. Assuming that humanitarian immigration could really be a security threat is then seen as a myth and “deeply ironic”.

In other words, it is taken as a self-evident premise that there is no real independent security element in immigration, but that all is constructed, more or less for self-interested and xenophobic reasons, thus intervening in otherwise neutral and unproblematic human mobility.

Given the actualised events and negative phenomena connected to immigration throughout the Western world – and how people feel about it – this kind of ideological obscuration is, I suggest, shameful. In addition, it greatly decreases the overall plausibility of the securitisation thesis, no matter how essential its general concern is.

In any case, this is what the liberal academia is – even in 2016 – busy of accomplishing, more and more hiding behind overly abstract and linguistically complex understandings of ”mobility”, ”rights”and ”morality”, detached from any concrete aspects of human life and its realistic aspirations.

Although securitisation is mostly seen as a practice of state apparatuses, it is often seemed to derive from the conception and attitudes of the public. For more realistic audiences, it appears understandable that perceived threats to the security of native population are increasing, as there have been (and continues to be) fundamental changes in the societies and cultures of Western states produced by immigration, besides those events of extreme violence – many of which still ignored and disdained by political elites. To the annoyance of tolerant liberals, the process of transforming nation-states into multicultural diverse communities is far from painless, if possible at all.

More importantly, according to more realistic studies, perceived failings of state institutions and elites to protect citizens from attacks and security threats are likely to be undermining general confidence in state institutions and decision-makers. Again, many liberals disdain these public feelings and anxieties and merely present the emotions of fear and anger as somehow distorted and “populist” – either as expressions of self-interest or irrationality, and as unintentionally supporting the endeavour of “bad guys”, that is terrorists. It may be even forbidden to describe fear and anxiety. Instead, we just need to go on and be brave. Go on and be brave.

On the other hand, given that states have now so fundamentally failed to deliver policy objectives on safeguarding the populations from terrorist attacks by people of immigrant-origin, it might be reasonable to ask, if there ever was actual securitisation at all, outside the plain discourses of various actors. Actually, it seems, states were not securitising enough. 

I hear no apologies from those insisting that securitisation was extreme, pointless and harmful.

Similarly, liberal approaches tend to think that citizens of Western states only oppose mass immigration, if they themselves feel somehow unsatisfied or threatened, in their irrational fear of the different, the alien. For them, opposing mass immigration merely signals deficits in those opposing, not something in the phenomenon itself – and hence, opposition is actually a fallacy of misunderstanding individuals. This view has many pathways, but one important stems from the common anti-state or anti-community bias of contemporary social sciences:

As long as it is assumed that there are no explicit values attached to a particular state, its culture, population, history and identity besides its instrumental and “humanist” values, there is no way to understand that someone might want to defend it, even in case there is no additional existential threat associated with its transformation.

The fact that the state’s most basic function is to protect and defend its citizens – instead of safeguarding rights of everybody else – should not make it captive in the analyses of immigration. Moreover, it should not be the case that all negative observations of immigration are deemed to become acts of securitisation or some other vicious “-isation”.

All in all, isn’t the present situation with recurring attacks and other immigration related problems in Europe too severe to let idealism alone control it?

If not, what has to happen in order it to be severe enough? How many attacks? How many victims?

How much fear, until it is justified to tell that immigration threatens the security of Europe? Or, more bluntly, that it has actually already destroyed a great symbolic part of it.

 

*) The threat of extreme right, neo-nazis or Soldiers of Odin is never illegitimate in this sense. It might perhaps be extreme or exaggerated, but never an object in need of desecuritisation.

Hyvinvointivaltio, äitiyspakkaus ja ilmainen koulutus

Pohjoismaat tottuivat roikkumaan erilaisten hyvää elämää mittaavien indeksien ja tutkimusten kärjessä. Olipa kyseessä sukupuolten tasa-arvo, ihmisoikeudet, luottamus valtioon tai koulumenestys, pohjoisen hyvinvointivaltiot olivat kärjessä. Sittemmin osa saavutuksista on heikentynyt, ja yhä ”kompleksisemman” maailman paineessa hyvinvointivaltio on alkanut purkautua eri kulmistaan. Edelleen me kuitenkin kuulumme priimusvaltioiden ryhmään – tiedämme sen itse ja sen tietävät myös monet muut ihmiset, jotka haluaisivat päästä osallisiksi sen onnesta ja autuudesta.

Useissa tutkimuksissa on arveltu etnisen, uskonnollisen ja kulttuurisen homogeenisyyden olevan merkittävä tekijä paitsi praktisen hyvinvointivaltion myös yhteisön korkean sisäisen ja eliittiin ja valtioon kohdistuvan luottamuksen takana. Vaikka asia vaikuttaa useimpien ihmisten mielestä lähes intuitiivisen selvältä, akateeminen tutkimus on pääasiassa lähestynyt asiaa nurinkurin: tutkimalla mitä etninen ja muunlainen moninaisuus saa aikaan yhteisöjen ja valtioiden tasolla. Vaikka yksittäisissä tutkimuksissa saadaankin keskenään ristiriitaisia tuloksia, alkaa vaaka kallistua sille puolen, että  liian suuren erilaisuuden tuottaminen samaan yhteisöön heikentää mm. luottamusta valtioon ja toisiin kansalaisiin sekä vähentää sitä ”liimaa”, joka valtiota ja yhteisöä pitää kasassa.

Korkeaan verotukseen, suuriin tulonsiirtoihin ja laajaan julkisten hyödykkeiden tuottamiseen nojaavan valtion tapauksessa tuon ”liiman” puuttuminen näkyy ennen pitkää muun muassa veronmaksuhalukkuuden rapautumisena, luottamuksen ”yksilöllistymisenä”, sosiaaliturvan väärinkäyttämisenä ja erilaisina eriytymisen ja eriyttämisen mekanismeina.

Koska suurin osa ”liiman” ja luottamuksen tutkimuksesta kohdistuu valtioihin, joissa ei vuosikymmeniin (tai -satoihin) ole ollut pohjoismaihin rinnastettavaa homogeenisyyttä (eikä hyvinvointivaltiota), johtopäätöksenä on usein ”vahinko on jo tapahtunut”. Toisaalta pohjoismaiden kiinnostus (tai uskallus) ymmärtää omaa ekseptionalismiaan tai sen perusteita on ollut heikkoa, myös tutkimuksellisesti – erityislaatuisuutta on käytetty lähinnä eräänlaisen narsistisen brändin muokkaajana, etenkin Ruotsissa. Priimusvaltioiden halu profiloitua korkealle kaikissa hyvän ideologioissa – kuten monikultturismissa – ei sovi yhteen rajattuun valtioon sidotun valtiollisen hyvän kanssa. Kipuilu tämän tosiasian kanssa saa ajasta ja paikasta riippuen erilaisia ilmentymiä, mutta itse seikka ei muutu mihinkään.

On mahdollista, että asiaan herätään myös Suomessa vasta, kun ”vahinko on jo tapahtunut” samassa laajuudessa kuin muissa maissa. Toisaalta tämäkin ajatus saattaa olla liian optimistinen, sillä – kuten blogissakin on usein tuotu ilmi – ”muuttuva toimintaympäristö” hyödyttää niin monia toimijoita niin monien erilaisen mekanismien kautta, että on täysin mahdollista, että kansa ja demokratia sivuutetaan tässä kehityskulussa. Toisaalta hyvinvointivaltionarsismiin kuuluu pohjaton usko omiin kykyihin ja mahdollisuuksiin: ehkäpä me voisimmekin onnistua siinä, missä kukaan muu ei ole koskaan onnistunut.

Ilmainen kouluruoka, ilmainen terveydenhuolto, ilmainen koulutus, äitiyspakkaus – tässä muutama huikea suomalaisen ekseptionalismin lippulaiva. Ne ovat merkittäviä ensinnäkin siksi, että ne ovat niin harvinaisia. Hyödykkeiden ja palveluiden edessä keikkuva adjektiivi ”ilmainen” on ollut korostettuna, vaikka jokaisen luulisi ymmärtävän, mitä se tarkoittaa. Näin ei kuitenkaan ole, ei aina edes lainsäätäjiemme, jotka päättävät rahakirstun käyttötavoista, kohdalla.

Äitiyspakkaus on iso laatikko täynnä vaatteita ja vauvanhoitoon tarvittavia välineitä. Sisältö ei ole mitään ihmeellistä: perusvaatetta ja tavaraa, joita voi ostaa toki myös kaupasta. Ihmeellistä sen sijaan on se, että valtio tarjoaa tämän sosiaaliturvaetuutena kaikille odottaville äideille (tai vaihtoehtoisesti 140 euroa verottomasti).

Vastaava ”ihmeellisyys” toteutuu esimerkiksi ilmaisen koulun ja koulutuksen kohdalla. Joskus peruskoulumme onnistui tasaamaan varsin merkittävästi väestön erilaisista lähtökohdista johtuvaa eriarvoisuutta ja teki tämän korkeiden oppimistulosten ohessa. Nyt moni seikka on muuttunut eikä se sitä enää tee. Toisaalta ilmainen korkeakoulutus oli hyvin rajattua eikä avointa kaikille halukkaille – ja sen funktio oli jotakin muuta kuin toimia Suomi-brändinä (HS 7.3. Lukukausimaksut voivat tahrata Suomen brändiä).

Laki äitiysavustuksesta säädettiin jo vuonna 1937, mutta vuoteen 1949 asti se oli tarkoitettu vain vähäosaisille – tosin ryhmään laskettiin heti kaksi kolmasosaa synnyttävistä. Nykyään äitiyspakkauksen arvo on jo yli 300 euroa. Toisaalta suomalaislasten ensisänkynä toimiva pahvilaatikko on osa kulttuuria ja yhteistä historiaa, ja sikäli rahalla mittaamaton.

Äitiysavustuksesta säätämisen motiivina oli saada suomalaisten syntyvyys nousuun – ja kuten tiedämme, näin myös tapahtui. Nykyaikana olemme oppineet ymmärtämään, että suomalaisten hedelmällisyys laskee jälleen kuin lehmänhäntä eikä sille voida tehdä mitään. Lienee syytä panna merkille, että joskus suomalaisten syntyvyyttä haluttiin poliittisilla päätöksillä vilkastuttaa.

Viime vuosina eri maiden mediat ovat useaan kertaan innostuneet suomalaisesta mallista: ilmaiseksi noin paljon kaikkea! Tämä on aiheuttanut sen, että myös suomalaiset ovat nostaneet katsettaan esimerkiksi äitiyspakkauksen ympärillä: heureka, äitiysavustus on jotakin suurta! Asiaa ovat toki pitäneet pinnalla myös esimerkiksi lukuisat äitibloggaajat sekä erilaiset vauva-asiaan liittyvät tahot, ylipäätänsä siis raskauden ja vauva-ajan mediallistuminen.

Tänä vuonna uuden äitiyspakkauksen lanseeraaminen noteerattiin Helsingin Sanomien ja Ylen etusivuilla. Jo monetta vuotta peräkkäin pääkirjoituksissa ja mielipiteissä kysellään, miksi äitiyspakkauksesta (ja koulutuksesta) ei tehtäisi huippuvientituotetta, uutta nokiaa, Suomi-brändin keulakuvaa, maailman parhaan valtion sitä taikka tätä. Vanhaan maailmaan ilmiselvästi juuttunut Kela vain toteaa, että pakettia ei voida myydä, koska se ei ole kaupallinen tuote. Innovaattorit ja brändääjät narisevat huonosta itsetunnosta ja muistuttavat, kuinka sauna ja joulupukkikin on varastettu Ruotsiin.

Mutta tietenkään äitiyspakkaus ei ole kaupallinen tuote. Se on sosiaaliturvaetuus, kaikkia odottavia äitejä koskeva subjektiivinen etuus. Vaikka sauna ja joulupukki saadaan vaivatta kantamaan sekä kulttuurista, inhimillistä että taloudellista arvoa, ei tämä tarkoita, että äitiyspakkaus pystyisi samaan. Tai ilmainen koulutus.

Toisaalta kauppa, joka jakaa ilmaiseksi ämpäreitä, saa ihmisiä, jotka haluavat ämpäreitä. Yliopisto, joka antaa ilmaista opetusta kaikille halukkaille, saa ihmisiä, jotka haluavat ilmaista opetusta.  Ihmisillä kun on yleensä ajasta ja paikasta riippumatta halu saada asioita ilmaiseksi. Mitään brändiä tällaisen varaan tuskin kannattaa rakentaa – vaikka ”Suomessa kaikki on ilmaista”-brändi toteutuu kyllä jo surullisenkuuluisasti monissa naiiveissa poliittisissa tunnepyrskähdyksissä.

Se, että Suomessa on olemassa tällaisia järjestelyjä, on hienoa. Sekin on ehkä hienoa, että saamme arvollemme kuuluvaa suitsutusta asiasta. Mutta mitä se on saanut meidät ymmärtämään? Että valtiossamme on poikkeuksellisia verotukseen ja tulonsiirtoihin perustuvia etuuksia ja oikeuksia, joista monet muut maailman ihmiset voivat vain haaveilla? Tämä epäilemättä olisi oleellisin asia ymmärtää, viimeistään nyt.

Mutta ei. Nykyinen uusmoraalinen eetos uskoo, että järjestelmä voidaan laajentaa koskemaan kaikkia maailman ihmisiä – ainakin heitä, jotka onnistuvat rajoillemme pääsemään ja mahtumaan oikeanlaiseen apua tarvitsevan ihmisen muottiin. Hyvä ei kulu jakamalla, he ajattelevat, eivätkä tarkoita rakkautta.

Nykyinen uusliberaali eetos aiheen ympärillä sen sijaan keskittyy muihin seikkoihin. Se väittää ja olettaa esimerkiksi, että itse tuote – kuten se vaatetta ja tavaraa täynnä oleva laatikko – olisi jotakin erinomaista ja suurta. Että sitä täytyisi alkaa myydä ulkomaille. Ja että tämä olisi hyväksi taloudellemme – ja sille maagiselle Suomi-brändille.

Mutta eikö kyseessä ole kaksi täysin eri asiaa? Mikäli joku yritys kokee, että voisi olla kannattavaa pakata laatikkoon yhdenmukaisia vaatteita ja tavaroita ja myydä niitä kannattavasti muualle, se ehkä olisi jo tehty. Kyllä erilaisia vauvan ”start packeja” myydäänkin kaikkialla maailmassa – ei tuotteiden sullominen samaan laatikkoon mikään innovaatio voi olla.

Toisaalta se, voidaanko peruskoulu myydä ulkomaille ja miten, riippuu muista asioista kuin innovatiivisista myyjistä ja konsepteista. Idea ”suomalaisesta peruskoulusta” toimii ainoastaan valtionlaajuisena, rajattuna, universaalina hyödykkeenä, tietynlaisessa yhteisössä. Se, että opetusmetodeita ja pulpetteja onnistutaan myymään ja siirtämään, ei ole ”suomalaisen peruskoulun” myymistä. Hyvinvointivaltio istuu erittäin nihkeästi kaupalliseen toimintaan, innokkaiden talousmiesten ja -naisten toiveista riippumatta.

Vielä nihkeämmin se istuu kuitenkin ideaan avoimesta maailmasta ja oikeuksiemme inklusiivisuudesta.

Sosiaaliturvaetuudesta tai universaalista oikeudesta ei tule vientituotetta. Toisaalta liian avoimessa maailmassamme siitä saattaa tulla tuojatuote eli vetovoimatekijä. Mutta kuten on laita kaikkien etujen, oikeuksien ja hyvyyksien kanssa, jossakin täytyy olla raja, kuinka monelle ja kuinka laajasti niitä annetaan. Vanhassa maailmassa tuo raja oli yksiselitteinen. Enää se ei ole. Mutta olemassa se on, aina.

Joskus se tulee vastaan ikään kuin salakavalasti. Sitten etuutta, oikeutta tai hyvyyttä ei tarjota enää kenellekään. Hyvinvointijärjestelmä kaatuu joka tapauksessa, tässä prosessissa, lopulta.

Jos ei muuta, olisi meidän vähitellen ymmärrettävä pohjoismaisten ja suomalaisten poikkeuksellisuuksien perusteet;  sitä, miten ja missä olosuhteissa ne ovat mahdollisia ja sitä, mitä niiden tuottaminen ja ylläpito vaativat. Kahtalaisen maineen – yhtäältä itseään suuremman, toisaalta pienemmän – saaneet äitiyspakkaus ja ilmainen koulutus ovat vain kaksi tuon suuren kokonaisuuden osaa.

Toisaalta me voisimme ymmärtää, että kyllä, politiikalla ja poliittisilla päätöksillä, vastuuntuntoisilla päättäjillä ja ”yhteisten asioiden hoitamisella” on jotakin merkitystä. Sitä niillä voisi olla myös ”uudessa, avoimessa ja kompleksisessa” maailmassa – me voisimme päättää ja tehdä toisin. Jos vain haluaisimme.

 

Seksi, miehet & syylliset

males-1002779_960_720

pixabay.com

TEORIA

Liberaalissa ajattelutavassa on vallalla kaksi oletusta siitä, miten maailman epäkohtia ja huonoja asioita voidaan parantaa, ensinnäkin rakentamalla parempia instituutioita ja toisekseen kouluttamalla. Liittyipä ongelma mihin ikinä, nuo kaksi asiaa eri muodoissaan voivat sen periaatteessa ratkaista. Tosiasiassa uudet (liberaalit) instituutiot tai kouluttaminen eivät useinkaan – tai yleensä koskaan – tietenkään ratkaise ongelmia, mutta tärkeintä onkin se, että ongelmia ainakin näennäisesti yritetään ratkaista, mainituilla kahdella tavalla. Lisäksi oleellista on, että ongelmia ei yritetä ratkaista millään muulla tavalla.

Liberaali ajattelutapa ei pidä sisällään mahdollisuutta epäonnistua. Koska ihminen on hyvä ja hyvään kykenevä (kunhan instituutiot ja koulutus ovat siis kunnossa), hän on myös kehityskelpoinen. Ja koska ihmiset ovat kehityskelpoisia, kaikki ihmisten väliset yhteisöt ovat myös kehityskelpoisia. Koska liberalismi uskoo universaaliuteen, koko maailma on kehityskelpoinen. Progressio syntyy ajan kulumisen myötä. Kunhan instituutiot ja koulutus…

Koska liberalismi uskoo aatteettomuuteen, uskonnottomuuteen, rationalismiin ja niin edelleen, se ei välitä minkäänlaisten ”vääränlaisten” uskomusten vaikutuksesta ihmisen käytökseen ja toimintaan. Myöskään kulttuuri ei ole merkittävä tekijä, sillä liberalismin kaikki näkemykset lähtevät ihmisyksilöstä. Ihmisyksilön nähdään olevan olennaisilta osiltaan universaali tyyppi, ja parhaiten sen asemaa kaikissa ajoissa, paikoissa ja olosuhteissa parannetaan keskittymällä (liberaaleihin) ihmisoikeuksiin.

Vaikka liberalismille kaikki on hoidettavissa, edellä mainittujen keinojen avulla, sen maailmankuva on kuitenkin kaukana konfliktittomasta. Liberalistinen maailma on täynnä ongelmia, ja niitä tulee lisäksi koko ajan lisää. Samaan tapaan tulee koko ajan uusia oikeuksia, joita tulee ajaa ja edistää – oikeuksia olla kärsimättä uusista ongelmista. Vaikka instituutiot ja koulutus ovat osassa maapalloa saaneet hoitaa ongelmia jo vuosisatoja, ei maailma ole kaiken kaikkiaan liberalistien mukaan siis juuri kaunistunut. Liberalismin viholliset ovat edelleen liikaa voimissaan, esimerkiksi taantumus, kulttuurit, uskonnot, perhe, valtio, kansakunta, rotu, etnisyys, älykkyys- ja muut yksilöiden väliset erot, sukupuolierot, konventiot, ennakkoluulot ja niin edelleen. Tarvitaan siis lisää instituutioita ja koulutusta yksilöitä ohjaamaan, jotta (liberalistisesti toimiva) puhdas järki voisi olla ainoa merkittävä yksilön toimintaa ja olemista määrittävä tekijä.

KÄYTÄNTÖ

Ihmiset ovat erilaisia. Ihmisten välisiä eroja ei koskaan saada kokonaan poistumaan instituutioiden ja koulutuksen avulla. Ongelmia, jotka juontavat ihmisten eroista, tulee olemaan aina. Samalla kun joitain ongelmia poistetaan, syntyy tilalle uusia. Vaikka hyvä yhteiskunta kykenee merkittävästi poistamaan ihmisten välisiä eroja, eivät mitkään instituutiot ja koulutus kykene tekemään niistä loppua.

Kaikki ihmiset eivät ole yhtä hyviä tai yhtä pahoja. Ihmisten, kuten kaiken muunkin välille, voi tehdä myös laadullisia eroja erilaisten ominaisuuksien perusteella. Se, mihin hyvää ja pahaa verrataan, vaihtelee yhteisöstä toiseen. Hyvä ja paha eivät ole samoja kaikissa yhteisöissä eivätkä tule koskaan olemaan.

Ihmiset ovat aina luoneet ja tulevat aina luomaan yhteisöjä, jotka perustuvat rajantekemiselle ja ekskluusiolle. Empiirisesti näyttää selvältä, että erilaisista yhteisöistä ja yhteenliittymistä vahvat, demokraattisesti rakennetut kansallisvaltiot kykenevät tarjoamaan asukkailleen ”ihmisarvoisimman” elämän, myös liberalistisesti tulkiten.

Ihmiset elävät kulttuureissa ja uskovat uskontoihin, ideologioihin ja vastaaviin. Kulttuurien, uskontojen, valtioiden, tapojen ja konventioiden välillä on eroja, ja niitä voidaan vertailla. Politiikka on pohjimmiltaan erilaisten ideoiden, arvojen, intressien ja tavoitteiden edistämistä, ja se on siksi aina konfliktista.

Maailma ei välttämättä edisty. Aika vain etenee. Kehitys saattaa hyvin taantua. Kaikki ihmiset ja kulttuurit eivät välttämättä ole kehityskelpoisia sillä tavalla kuin liberalismi uskoo. Kaikki ihmiset eivät halua sellaista edistystä, mitä liberalismi haluaa, eikä tämä välttämättä johdu instituutioiden ja koulutuksen puutteesta.

Liberalismi ei käytännössä toimi omien ihanteidensa pohjalta. Mukana on aina politiikkaa, ristiriitoja, ideologiaa, ”järjettömyyttä”.

TAPAUS

Primitiivisistä (siis ei-liberaaleista) yhteisöistä ja kulttuureista (vaihtoehtoisesti: heikoista valtioista) kulkeutuvan maahanmuuton myötä Suomeen on tullut uudenlaista naisvihamielisyyttä, joka ilmenee esimerkiksi kyvyttömyytenä ymmärtää (liberaalin) maamme tasa-arvovaatimuksia sekä suoranaisena naisiin kohdistuvana seksuaalisena ym. väkivaltana. Asia on yllätyksetön – sillä kulttuuri, uskonto ja ”konteksti” eivät poistu ihmisestä maantieteellistä sijaintia vaihtamalla – ja sitä on käsitelty blogissa lukuisia kertoja.

Kuten ennenkin, tietyt tahot pyrkivät peittämään ikävät tosiasiat vetoamalla seksuaalirikosten ja häirinnän ”iankaikkisuuteen” sekä mustamaalaamalla suomalaisia miehiä. Mitä enemmän evidenssiä naisvihamielisyyden kasvusta tulee esille (esimerkiksi uudenvuoden tapahtumat, seksuaalirikosten kasvu), sitä voimallisemmin tietyt tahot haluavat korostaa ongelman ”todellista” luonnetta eli siirtää huomiota toisaalle. Motiivi ei kuitenkaan ole ilmiön syvempi ymmärtäminen, vaan tavoitteellinen tiettyjen ihmisryhmien (”toiset”) vapauttaminen syytteistä toisten (”me”) kustannuksella. Toimintamalli on täysin identtinen tapauksesta ja ajasta toiseen, ja liberalistis(feministis)elle luennalle kaikkein ominaisin.

Yksi merkittävimmistä ristiriidoista, edellä käsiteltyjen liberalismin ”perusristiriitojen” ohella, joka seksuaalikulttuuri-ilmiöstä voidaan johtaa, liittyy mainittuihin instituutioihin ja koulutukseen. Nehän ovat – tietysti – jälleen ne keinot, joilla ongelmaa (sikäli kuin sitä on) aiotaan hoitaa.

Miten tämä tapahtuu?

Seksuaalipedagogiikan, selvitysten ja toimenpiteiden avulla. Turvapaikanhakijoita koulutetaan naisten oikeuksista, heille tehdään opastavia videoita, heidän puhelimensa täyttyy ohjaavista sovelluksista, heitä neuvotaan, valistetaan ja koulutetaan erilaisilla kursseilla toimimaan ”oikein”. On perustettu selvitysryhmiä, pidetty seminaareja ja kokouksia, on mietitty, pohdittu ja ounasteltu. Laadittu muutama uusi ohjelma, keksitty pari käsitettä sekä kuultu ”asiantuntijoita”. On tuomittu ja otettu kantaa ja nollatoleranssi. Naisen asema. Tasa-arvo. Ei saa kouria eikä raiskata. Täytyy uskoa sanaa ja antaa ihmisoikeus.

Vaikka kriittinen ihminen ymmärtää oitis, että tällainen toiminta on hyväuskoista ja naiivia (ja usein väärin kohdennettua) kuvitellessaan ihmisen näin yksiulotteiseksi ja ontoksi, on vaikea keksiä mitään muutakaan keinoa. Onhan tuokin nyt jotakin, vai? Pääasia, että tehdään. Että puututaan.

Ydinasiahan on tietysti se, että liberalismi ei näe mitään ongelmaa siinä, että erilaisia kulttuureita ja ihmisiä ja tapoja ja ideoita sekoitetaan yhteen. Ei varsinkaan silloin, kun niitä sekoitetaan sen oman logon alla, siis liberaaleissa länsimaissa. Koska tätä sekoittamista jo itsessään pidetään luonnollisena, ongelmattomana ja ennen kaikkea toivottavana, ei jäljelle jää muuta keinoa. Jos kerran näin tehdään, pakkohan ”erilaisia” on sitten kouluttaa ja opastaa. Pakkohan meidän on sitten säätää erilaisia instituutioita, jotka palvelevat tätä uudenlaista tavoitetta. Koska sekoittamistahan on joka tapauksessa tehtävä ja edistettävä. Miksipä ei – ovathan ihmiset kaikkialla perustyypiltään samanlaisia, haluavat samanlaisia asioita ja ovat ohjattavissa kohti hyvää ja kehityskelpoista, näinhän meitä on juuri opastettu.

Vaikka väitänkin, että ajatus menee jo alkulähteiltään puhtaasti ja peruuttamattomasti vikaan, annetaan horinan vielä hetken jatkua. Se nimittäin onnistuu ihan itse rakentamaan vielä paljon ilmeisemmän ristiriidan väitteisiinsä:

Jos kerran näillä koulutuksilla ja instituutioilla on mahdollista muuttaa maahanmuuttajien toimintaa, miten on mahdollista, että ne sitten eivät ole toimineet suomalaismiesten kohdalla?

Vai ovatko ne sittenkin toimineet? Eikö tällöin pitäisi olla sitä mieltä, että suomalainen mies ei olekaan (enää) paha?

Loogisesti on siis kaksi vaihtoehtoa. Joko koulutus ja instituutiot – joita on naisen aseman edistämiseksi ja turvaamiseksi rakennettu vuosisatoja, suurella vimmalla useita vuosikymmeniä – ovat todella onnistuneet, ja näin ollen suomalaismiehet ovat selvästi laadullisesti parempia kuin primitiivisistä maista – joissa ei ole tällaisia instituutioita ja koulutuksia – tulevat maahanmuuttajat.

Tällöin lisäämällä panoksia uusien asukkaidemme kohdalla, voimme joskus ehkä mahdollisesti olettaa samanlaista parannusta.

Tai sitten toinen vaihtoehto on se, että koulutus ja instituutiot eivät olekaan onnistuneet, minkä vuoksi suomalaismiehet eivät ole kouliintuneet. Ja ovat edelleen sellaisia, alkukantaisia sovinistisia testosteronisäiliöitä. Tällä perusteella olisi sitten syytä olettaa, että ne eivät onnistu jatkossakaan, primitiivisistä maista tulevien miesten kohdalla.

Joten kannattaisiko yrittää jotain muuta?

Molemmat eivät ilmeisesti voi olla totta samaan aikaan. Vaikka sitähän meille juuri syötetään: suomalaismiehet häiriköivät naisia luonnostaan ja jatkuvasti ja iankaikkisesti, mutta maahanmuuttajia pitää opastaa sovelluksilla ja pullamammojen esitelmillä olemaan tekemättä niin. Let’s have our cake and eat it too. Oikeamielisten mahdollisuuksien horisontti ei sovi tämän todellisuuden koordinaatistoon.

(Totta puhuen, onhan toki muitakin vaihtoehtoja. Kuten että maahanmuuttajamiehet ovat jotenkin koulutusmyönteisempiä ja huokoisempia kuin suomalaismiehet, ja siksi heidän hoitovasteensa tulee olemaan parempi. Heidän naisystävällisyytensä ja tasa-arvotavoitteensa ovat ikään kuin koko ajan olleet ”siellä” ja odottaneet vain meidän (tottakai meidän) toimiamme niiden aktivoimiseksi. Niinpä jo jonkin ajan kuluttua ehkä he suojelevat meitä teiltä. Sitten ”rasististen katupartioiden” en usko enää olevan kiellettyjä.)

Naurettavaa.

Vai onko?

RINNAKKAISTODELLISUUDET

Samaan aikaan kun liberaalit keskittyvät kiistelemään siitä, kuinka paha suomalaismies nyt lopulta olikaan ja tuomitsiko henkilö A sen ja sen asian nyt tarpeeksi voimallisesti ja että mitäs nyt pitikään tänään eniten halveksia, on maahamme syntynyt kuin huomaamatta toinen todellisuus. Se ei juurikaan näy somessa, keskustelufoorumeilla, lööpeissä. Siitä ei välttämättä edes puhuta.

Siellä todellisuudessa naisia ja tyttöjä ahdistellaan kaduilla, kaupoissa, kulkuneuvoissa, uimahalleissa, kouluissa. Ahdistelu, raiskaukset, ryöstöt, näpistykset, huutelu, kaikki on lisääntynyt. Siellä todellisuudessa turvasumutteet on myyty loppuun, itsepuolustuskursseille on jonoa. Katupartiot keräävät joukkojaan, rasistisesti tai ilman. Isät ja miehet ajavat tyttäriään ja naisiaan autolla paikasta toiseen. Lasten harrastusmatkat ja muut vähenevät. Reittejä valitaan uusiksi, ehkä vaatteitakin. Katseen paikkaa junassa ja metrossa sovitellaan. Taksit hakevat ravintoloiden edestä. Joku ehdottaa turvatakkeja ja laukeavia hälyttimiä naisille eikä kukaan pidä sitä kai edes ihmeellisenä.

”Soitathan heti, kun pääset perille?” ”Onhan puhelin mukana?” ”Älä vastaa, jos joku kysyy jotakin.” ”Ethän katso kohti?” ”Mene toiseen vaunuun, jos siellä on… jotakin.”

Tavalliset ihmiset! Tavalliset, normaalit, läheisistään huolta kantavat ihmiset. Äidit, isät, mummit, papat, siskot, veljet, ystävät. Jotka eivät ole rasisteja, eivät taantumuksellisia, eivät pahoja.

Monet eivät edes viitsi puhua asiasta, koska julkidiskurssi kertoo heidän olevan väärässä tai rasisteja.

Ihmiset tuijottelevat epäluuloisesti kaikkia maahanmuuttajamiehiä. Nuoria tummia miehiä väistellään, juostaan karkuun, kartetaan, pelätään. Tässä rinnakkaistodellisuudessa suomalaiset vahtaavat jo toisiaankin: katsoiko tuo nyt liian aggressiivisesti tuota maahanmuuttajaa, aikookohan se hyökätä sen päälle? Hiljainen toive kaupungilla: kunpa nyt ei tapahtuisi mitään; yksikään maahanmuuttaja ei tekisi mitään, yksikään suomalainen ei tekisi mitään.

Ja tässä tilanteessako ei saisi kysyä:

Eikö mitenkään voisi saada sitä vanhaa takaisin?

LOPUKSI

Liberalismi – joka siis huolehtii julkisesta vastaamisesta kaikkiin ongelmiimme sekä niiden määrittelemisestä – on usein täydellisessä ristiriidassa sen kanssa, mitä sanojen, periaatteiden, käsitteiden ja linjausten ulkopuolella tapahtuu. Julkitasolla puhutaan aivan eri asioista ja eri tavoin kuin käytännöllisen elämän tasolla, siellä ruohonjuurella. Motiivitkin ovat erilaiset – toisaalla sanoja ja tekijä itse pitää saada näyttämään tietynlaiselta, toisaalla taas tavoitteena on saada aikaan tai estää jotain konkreettista.

Kuinka kauan tällaiset rinnakkaistodellisuudet voivat elää yhdessä? Mitä sitten tapahtuu? Nämä ovat mielestäni kiinnostavimmat ja oleellisimmat kysymykset. Julkitason kiljukauloilla ei ole niihin mitään vastattavaa. Antaa niiden kiljua keskenään.

Vaikka median, somen ja muun paukutus on nyt tauotonta ja itse kutakin kuumottavaa, henkilökohtainen neuvoni on kuitenkin antaa sille mahdollisimman vähän huomiota. Erilaisiin kohuihin ja henkilöihin keskittyneisiin diskurssileikkeihin ei kannata tuhlata energiaa. ”Hyvien ihmisten”, feministien ym. näytökset eivät koskaan lopu, ja aina kun luulet nähneesi jo kaiken, pitää sinun rakentaa uusia voimallisempia adjektiiveja kuvaamaan sitä, mitä taas näet. Kyseessä on yksinkertainen poliittinen ja ideologinen mekanismi, jolle digitaalinen ym. kehitys on antanut rutkasti lisää voimaa. Vaikka tämä onkin itsessään osa nykyisenlaista todellisuutta, kehottaisin kaikkia keskittymään silti enemmän siihen, mitä on sen ulkopuolella. Sieltä löytyvät oleellisuudet. Lukekaa vaikka hyviä kirjoja, historiaa ja kulttuuria – perspektiivikin auttaa.

Ja te, suurin osa miehistä, koettakaa tekin kestää. Älkää luulko, että kaikki ajattelevat niin kuin julkisuudessa huudetaan.

Vaikka onhan tämä ihan julmetun surullista.

Niin maisin miettehin

Viime viikot ovat tarjonneet kriittiselle bloggaajalle materiaalia yltäkylläisesti. Jopa niin yltäkylläisesti, että on tullut ähky eikä mitään ole syntynyt. Sanottavaa olisi vaikkapa tasa-arvosta, seksuaalirikoksista ja niiden ehkäisystä, ihmisoikeuksista, kotouttamisesta, politiikan siirtymistä. Toisaalta, olen kaikesta jo kirjoittanut eikä mikään juuri ole muuttunut – ei ympäristössä tai omissa mietteissäni. Toistaisinko sanomaani vain siksi, että muutkin toistavat? Pitäisikö aina jaksaa sanoa vastaan?

Mutustelen tähän sen sijaan hieman jotain erilaista.

Syntyykö Eurooppaan tai Suomeen uuskristillinen liike monikultturismin ja islamin vahvistumisen vastareaktiona? Onko hengellisyyden rippeistä vielä löydettävissä vastausta ihmisten avuttomuuteen, pelkoon ja tarpeeseen tuntea yhtenäisyyttä? Voisiko kristinusko ylittää maallistuneen tunneilmaston ja individualismin vain puolustaakseen ansaitusti jotain eurooppalaista, pohjoismaalaista, suomalaista?

Kirkosta eroaminen ei ole vähentynyt, mutta ilmiö ei välttämättä kiinnitykään valtiokirkkoon. Evankelisluterilainen kirkkommehan on yksi vankimmista monikulttuurisuuden kannattajista. Se tukee moskeijaa, sydämellistä ekumeniaa, kaikkea ”monikulttuurista” hyvää. Tunnen useita ihmisiä, jotka ovat eronneet pääasiassa tämän asian vuoksi.

Mutta kuka jaksaa enää vastustaa hihhuleita, jos rationaaliset liberaaliateistit tuottavat meille tätä – tunnistamatonta monimuotoista hybristä, jossa kaikki leijuu irrallaan, ei tule mistään eikä mene minnekään? Kuka haluaa lisää sitä, mikä ei ole enää meidän – annettavaksi heille, jotka sen röyhkeimmin kehtaavat viedä!

Otaksun, että esimerkiksi kristillisdemokraatit vielä Sari Essayahin johdolla löytävät lähivuosien nosteen juuri tästä. Jos uskaltavat. Itsetuhon siemen ei ole kristinuskossa itsessään, vaan siinä, miten se yhteiskunnallisessa elämässä luetaan.

Näin joulun alla merkkejä jonkinlaisesta kristillistymisestä löytää laajalti. Toiveet omien perinteidemme, suomalaisuuden tunteen ja olemassa olon puolesta tuntuvat hyväksyttävämmiltä. Asiaan saattaa vaikuttaa maahanmuuton roima kasvu ja monien ihmisten ensimmäinen havahtuminen siihen, että jotakin on muuttunut. Joulu tarjoaa ihanan mahdollisuuden. Hyvän siirtäminen kuten me olemme oppineet, tottuneet ja tavanneet. Me!

Niinpä enkeli taivaan saa taas ehkä lausua, kovaa ja kunnialla. Se lausuu meille valoa ja lohtua pimeyteen, taloushuolien, pakolaiskriisien, työttömyyden, näköalattomuuden, turhuuden keskelle. Kansallistunteiden kokeminen on sallitumpaa osana kristillistä arvopohjaa – joka kuitenkin aina ottaa kaikki ihmiset ihmisinä, Jumalan lapsina eikä unohda inhimillisyyden rajattomuutta – kuin esimerkiksi politiikkana tai kulttuurisena asennoitumisena.

Monet ihmiset suhtautuvat lähes polttavalla intohimolla esimerkiksi Suvivirteen, mutta eivät lainkaan tunnista paljon suurempia uhkia ”meidän” tavoillemme, perinteillemme tai ennen muuta arvoillemme. Vielä.

Relativistisen ja pöyhkeyttä älynä pitävän kulttuurieliitin huikeimmat visiot eivät ehkä enää kauan välky, vaan mätkähtävät maihin kaikkialla muualla paitsi pienen piirin kollektiivisissa hengennostatuksissa. Niille jo naureskellaan. Mutta tällainen on maailma, kuuluu huokaus. Ikään kuin olisi välttämätöntä, että päättäjät ja eliitti elävät muovailuvahatodellisuudessa. Ikään kuin olisi välttämätöntä, että me kaikki fraasitamme samaa teennäistä höpsistä, vaikka emme siihen usko! Aimo miesi, eikö ole jo aika nousta yli kirjanoppineiden ja politiikan rabbiinien!

Toisaalta joulun kristillisyys saattaa olla pitkälti nykyihmisen emootioleikkiä, eräänlaista psykologista mindfulnessia, jossa varpuset ja enkelit ja taianomaiset hanget (ja glögi) tuovat kiireiseen ja somen turruttamaan mieleen jotakin autenttiseksi uskottua. Tämä kaikki on hiipuva mielestä viimeistään välipäiviksi, jolloin napa on taas noussut. Tähän väliin kirkkokin yrittää iskeä – ennen kuin minä ja itse taas ryntäävät ja vievät me-hengen, lämmön, solidaarisuuden ja  yhtenäisyyden. Niin kiire on pastorilla silloin harvoin kun kirkkosali on täynnä, että sylki lentää jo kaikesta kertoessa: hyvää mieltä ja armoa varmaa, joulun rauhaa, mutta muistakaa nyt maksaa myös!

Hyvää joulua kaikille lukijoilleni.

 

Maahanmuuttajat, terrorismi ja keskustelun logiikka

Dominoiva diskurssi ohjaa maahanmuuttokeskustelua – ja montaa muuta yhteiskunnallista teemaa – usealla tapaa. Kaikille tuttua on se, että oleellisin ohjaus tapahtuu keskustelun keskustelussa. Mitä pinnallisempaa yhteiskuntakulttuuri ja ns. julkinen keskustelu, sitä pontevammin tietyt piirit haluavat huolehtia siitä, miten keskustellaan, sen sijaan, että keskustelu tapahtuisi itse ilmiön ehdoin. Väärämielisten osoittelu, julkinen rangaistusten jakaminen, hiljentäminen, huomiotta jättäminen, henkilökohtaisuuksien arvosteleminen ja niin edelleen ovat tässä toimivia metodeja.

Sentimentaalisuus ja yleinen tunteisiin vetoaminen korvaavat rationaalisuuden puutetta. Looginen asioiden käsittely, objektiivisuuteen pyrkiminen, erilaisten näkökulmien punninta, toista mieltä olevien arvostaminen ja järkiperäinen arviointi eivät useinkaan kuulu dominoivassa diskurssissa. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö fiksuja ja järkeviä ihmisiä olisi olemassa, kaikilla rintamilla. Se tarkoittaa vain sitä, että kakofoninen julkidiskurssi rakentuu muualla ja muiden ihmisten toimesta.

Kulttuurimme ei myöskään ole aikoihin arvostanut älykkäitä, analyyttisiä, pohdiskelevia ja hienotunteisia ihmisiä, vaan ennemminkin kovaäänisiä, tunteisiin vetoavia moralisteja, joiden argumentointi perustuu yksinomaan tiettyjen avainkäsitteiden ja hokemien julkituontiin ennalta määrätyllä vetoavalla tavalla. Historian ymmärtäminen ja sieltä oppiminen on vaihtunut yhteiskuntakokeiluihin ja innovaatioihin, joiden käypyyttä voi arvioida vain suhteessa niiden keksijöiden huikeisiin toiveisiin. Moraali on politisoitunut ja politiikka moralisoitunut. Yhteiskunta ja muun muassa media kannustavat tähän.

Liberalismin väärässä olemisen mahdottomuus näkyy keskustelun kulussa. Julkidiskurssi ei koskaan tunnusta vastakkaisia tosiasioita, vaan se vain ikään kuin lipuu niiden yli (sitten kun sen on pakko), seuraavaan sille itselleen mieluisaan ”tosiasiaan”. Kyseessä on siis jälleen ”kynnys”, josta olen kirjoittanut useasti. Kynnyksen ylittämisen jälkeen kaikki jatkuu kuten ennenkin. Uusi tosiasia on hyväksytty ja pian jo legitiimi eikä selitystä sille, miksi uusi tosiasia korvasi vanhan, tarvitse antaa. Myönnytyksiä ei tapahdu, kaikki on kuten ennenkin. Keskustelu on siirtynyt uuteen uomaan, mutta linjat pysyvät täysin ennallaan.

Ihminen, joka ilman suurempia tunnekuohuja osaa arvioida maahanmuuton vaikutuksia eri maissa ja ymmärtää sen aiheuttamat haasteet niin yksilö-, kulttuuri- kuin yhteiskuntatasoillakin ja joka on informoinut itseään esimerkiksi islamin, kolonialismin, maailmanpolitiikan, sotien ja globaalin talouden ilmiöistä ja vaikutuksista, ei rakenna näkemyksiään tällä tavalla sykäyksittäin ja epämiellyttävien seikkojen yli lipuen. Kun hän saa lisää informaatiota, hän tarkastaa näkemyksiään. Jos hän saa tarpeeksi vastakkaista informaatiota, hän on valmis muuttamaan analyysiaan. Hän osaa erottaa toisistaan kokonaisuudet ja yksityiskohdat. Hän ymmärtää kontingenssin ja epävarmuuden, mutta ei takerru niihin. Järkevä ihminen siis rakentaa näkemyksiään, tietojaan ja maailmankatsomuksiaan reflektoiden. Kukaan ei kykene tähän täydellisesti eikä kukaan ole ennakkoluuloista tai muista väliin tulevista tekijöistä täysin vapaa, mutta oleellista onkin pyrkimys ja halu sitä kohti.

Edellä kuvatun kaltaiselle ihmiselle ei ole minkäänlainen yllätys tai ihmetyksen aihe, että humanitaarisen maahanmuuton kanavia hyväksi käyttäen yhteiskuntiimme saapuu myös terroristeja. Itse asiassa päinvastainen ilmiö olisi yllättävää ja ihmettelyn arvoista.

Sama koskee maahanmuuton muita ongelmia. Tällaiselle ihmiselle ei ole mitenkään yllättävää, että täsmälleen samat ongelmat ilmenevät eri maissa. Konteksti ja ajankohta antavat oman leimansa, mutta asia pohjalla ei muutu. Rationaalinen ihminen ei hämmästy sitä, että kaukaisista kulttuureista tulevien maahanmuuttajien integrointi on vaikeaa, syntyy segregaatiota ja ongelmia. Päinvastoin: jos tapahtuisi vastakkaista, se olisi hämmästyttävää.

Miksi? Koska rationaalinen ihminen osaa tehdä tulkintoja tosimaailmasta käsin. Hän ymmärtää ihmisyyden ja yhteiskunnat historian, todennäköisyyksien ja todellisuuden, ei moralismin tai toiveiden kautta. Rationaalisellakin ihmisellä voi olla toiveita ja idealismia – toivottavasti onkin, ilman niitä olisimme kovin nihilistisiä ja vailla edistystä – mutta hän osaa erottaa ne todellisuudesta ja siitä, mikä on todennäköistä ja mikä epätodennäköistä.

Niinpä rationaalinen ihminen hämmästyy, jos kaukaisista kulttuureista olevat ihmiset yhtäkkiä tulevatkin keskenään toimeen täysin rauhanomaisesti, kaikki sujuu eikä ongelmia synny. Hänelle on ihme, jos pääasiassa omaa etuaan ajavat inhimilliset ihmiset yhtäkkiä muuttuvatkin oikeasti solidaarisiksi ja keskittyvät itsensä ja läheistensä sijaan täysin vieraisiin ihmisiin. Hänellä on tähän syynsä: niin ei ole koskaan ennenkään tapahtunut, joten miksi nyt tapahtuisi.

Eikö tarvittaisi fundamentaaleja muutoksia paitsi ihmisyyden luonteessa ja biologiassa myös siinä, miten ihmisjoukot elävät elämäänsä, jotta tällaiset kokeilut voisivat onnistua? Ehkä se ei ole täysin mahdotonta, mutta todennäköistä se ei ole.

Mutta julkidiskurssi ei toimi varovaisen rationaalisuuden varassa. Päinvastoin. Sille ihme on se, jos kaikki ei menekään vaivatta. Ja – kuten edellä kuvasin – sitten kun kaikki ei (tietenkään) menekään vaivatta, siirrytään vain vähäeleisesti seuraavaan, vielä koossa pidettävään ”tosiasiaan”.

Kenelle se siis edes oli uutinen, että Pariisin terroristi oli saapunut turvapaikanhakijana Eurooppaan? Moralisteille.

Rationaalinen ihminen sen sijaan ymmärtää, että terroristeja (tai pakolaisia) pitäisi pitää tyhminä, jos he eivät tavoitteissaan hyödyntäisi näin yksinkertaista ja helppoa mahdollisuutta. Oli yksinomaan ajankysymys, milloin tällainen tapahtuisi.

Moralisteille se ei ollut mahdollista, niin kauan kuin se ei ollut mahdollista. Tämän jälkeen se vain – no, oli mahdollista. Realisteille se oli todennäköistä ja siten mahdollista koko ajan. Ei toivottavaa, mutta todennäköistä ja siksi täysin mahdollista. Mahdollisuus aktualisoitui tapauksessa. Sen toistuminen on – yllätys yllätys – edelleen hyvin todennäköistä.

Koska oikeamieliset (=dominoiva diskurssi) olivat kuitenkin tähän asti onnistuneet tykönään pitämään vallalla uskomusta, että terrorismilla ja turvapaikanhakijatulvalla ei ole mitään tekemistä keskenään, tällainen päinvastainen seikka piti jotenkin integroida mukaan. Se oli niin merkittävä, että sitä ei mitenkään voinut enää jättää huomiotta. Julkidiskurssin on pakko myöntyä siihen tosiasiaan, että näin todellakin on tapahtunut.

Mutta mistä sitten nyt puhumme? Puhummeko siitä, että totta kai näin on tapahtunut? Emme tietenkään.

Keskitymme vain tähän yksittäiseen todeksi tunnustettuun seikkaan. Emme siihen, että tämä oli todennäköistä emmekä varsinkaan siihen, että tämä tulee jatkossakin olemaan todennäköistä ja että asialle pitäisi tehdä jotakin.

Sen sijaan puheenvuoroissa on käsitelty sitä, oliko passi aito ja miksi ei ollut, mihin turvapaikanhakija on ensin mennyt, minne sitten ja erityisesti sitä, miksi tätä yksittäistapausta ei saatu kiinni. Huomio keskittyy kaikkeen muuhun kuin niihin seikkoihin, joiden pitäisi olla oleellisia. Keskustelua leimaa naurettava hiusten halkominen, johon kaikkien on osallistuttava – ikään kuin väittelyn ydin tosiaan olisi siinä, onko passin väärentänyt turkkilainen vai kiinalainen tai onko Kreikka tehnyt enemmän väärin kuin Ranska. Merkityksellinen asian käsittely jää jälleen kerran epäolennaisuuksien varjoon.

Dominoiva diskurssi syöttää omat uskomuksensa ja periaatteensa muille ja kaikkien keskustelijoiden on toimittava näiden varassa – vaikka ne olisivat alkujaankin virheellisiä. Toinen esimerkki kuvastaa ilmiötä edelleen.

Palatkaamme jälleen siihen rationaalisen ihmisen prototyyppiin. Historiaa ja todellisuutta ymmärtävänä hän ei kuvittele, että länsimainen yhteiskunta kykenee integroimaan kaikki maahanmuuttajat, tai edes suurta osaa. Hän ei alkujaankaan ole uskonut siihen kauniiseen mutta epäuskottavaan satuun, että diverssit yhteisöt kukoistavat – hän yksinkertaisesti tietää asioita liikaa jaksaakseen uskoa tällaiseen. Hänelle ei ole minkäänlainen yllätys, että toisen ja kolmannenkin polven maahanmuuttajilla on ”maahanmuuttajien ongelmia”. Hän ei myöskään pidä toisen tai kolmannen polven maahanmuuttajia ”suomalaisina” tai ”ranskalaisina”, muuta kuin korkeintaan nimellisesti. Hän ymmärtää, että monilla ihmisillä kulttuuri, etnisyys, uskonto ja jopa ”rotu” ovat paljon merkittävämpiä asioita kuin länsimainen liberalismi haluaa uskoa. Toki hän ehkä toivoo, että asiat voisivat olla helpompia, mutta tämä toive ei ole se, joka hänen analyysejaan ohjaa.

Lisäksi hän ymmärtää, mikä on yleistämisen tarkoitus. Kyse ei ole siitä, etteikö osa maahanmuuttajista voisi olla integroituneita ja täysin ongelmattomia.

Miten rationaalisen henkilön siis pitäisi suhtautua siihen, kun oikeamielinen moralisti hyökkää uudella argumentillaan: terroristit olivat pääasiassa ranskalaisia! Tietenkin hän tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että terroristi oli syntynyt Ranskassa.

Mutta eihän hän nyt mikään ”ranskalainen” ollut.

Rationaalinen ihminen ei siis alkujaankaan ole ollut moralistin kanssa sitä mieltä, että ongelma on vain tänne juuri muuttaneissa. Se ei myöskään ole vain ”pakolaisissa” tai vain ”somaleissa” tai ”muslimeissa” tai ”köyhissä”. Ongelma on paljon laajempi, monimutkaisempi ja vaikeampi.

Rationaalisen ihmisen kyky tehdä tarkoituksenmukaisia yleistyksiä ei tarkoita, että kaikki pakolaiset olisivat tämän mielestä potentiaalisia terroristeja. Pariisin terrori-iskuissa – kuten useissa sitä ennen ja valitettavasti useissa myös sen jälkeen – kuitenkin tapahtui näin. Ainakin yksi terroristi saapui humanitaarisen maahanmuuton väyliä pitkin. Todennäköisesti kaikki muutkin – tai kaikkien muiden vanhemmat tai isovanhemmat – ovat aikoinaan tulleet vastaavia väyliä pitkin.

Rationaaliselle ihmiselle toisen polven maahanmuuttajien ongelmat eivät ole yllättäviä. Moralistille ne tarjoavat kuitenkin jo uuden väylän: syyttää omaa yhteiskuntaamme, joka ei kykene integroimaan heitä. Rationaalinen ihminen ei kuitenkaan ole koskaan kuvitellutkaan, että tämä olisi mahdollista. Hänen skeptisyytensä ohjaa häntä alusta loppuun saakka. Mutta tätä hän ei voi tuoda esille.

Kuten ei koskaan sitäkään, että ehkä tämä koko kokeilu ei toimi alkuunkaan. Ehkä mahdotonta ei saa mahdolliseksi inkrementaalisilla korjaustoimenpiteillä. Että ehkä asiat vain eivät toimi niin?

Ja tässä on se suuri salaisuus. Tabu. Koska yhteiseen tavoitteeseen vain on uskottava.

Esimerkeissämme ”uusi” keskustelu on siis siirtynyt juuri sinne, minne moralisti sen halusi siirtää: terroristi oli sattumalta turvapaikanhakija tai sitten kokonaan ranskalainen, homegrown, yksi meistä. Ongelmat ovat joko yksittäisiä tai johtuvat meistä, omasta yhteiskunnastamme. (Ja sen rationaalisista vihapuhujista.) Kaiken muun väittäminen on mautonta, vääristelevää, ammattitaidotonta, negatiivista, rasistista, kiellettyä. Jos asiasta puhutaan, siitä puhutaan oikeamielisten ehdoilla.

Ja näin teimme taas pikkuruisen kuperkeikan – mutta uusikin positio on täysin edeltävällä tavalla rajattu. Keskustelemme oikeamielisten ehdoin, heidän määrittelemistään lähtökohdista käsin.

Ja mikään ei todellakaan muutu.

Pariisi, islam, liberalismi ja Houellebecq

Minulla on ollut jonkin aikaa mielessä kirjoittaa Michel Houellebecqin uudesta kirjasta Alistuminen (alkuteos Soumission, suomentaja Lotta Toivanen, WSOY 2015). Pariisin uusimmat terrori-iskut antavat ajatukselle kalmankelmeän ja oksettavan hehkun. Vaikka Auschwitzin jälkeen ei pitänyt olla runoutta, Pariisin jälkeen on syytä olla Houellebecqia. Yhden nihilistin tuottama fiktio tarjoaa tapahtumille paljon suurempia selityksiä kuin itseään vihaavan lännen ”faktuaalinen” uutistuotanto. Selitys ei ole kaunis.

Lehdet ovat kysyneet perjantai-illasta alkaen, miksi taas näin kävi. Mitä meille on tapahtumassa? Samat kysymykset toistuvat jokaisen karmean terrori-iskun jälkeen. Korkeaotsaisten toimittajien, tutkijoiden ja asiantuntijoiden avulla ruoskimme itseämme muutaman päivän. Terrorismi toki tuomitaan, mutta samalla tuomitaan se maailma, missä me elämme. Länsi.

Tänä aamuna HS kertoi otsikossaan Pariisin olevan jo toipumassa – muutama vuorokausi iskun jälkeen. Tutkija kertoi, että terrorismin seuraus on aina reaktioissa ja että niitä pitää nyt hillitä. Mitä konkreettisesta, ruumiista, elämän päättymisestä. Ei se olekaan ase ja mies sen varressa, joka tekee terrorismin – se on reaktiomme, joka konstituoi uuden todellisuuden. Häpeä länsi. Häpeä!

Mikä auttaa pientä poloa? Rakastetaan enemmän. Ei pelätä! Muistetaan oikea hashtag ja trikolori. Ranska kuuluu kaikille!

Liikaa ei sovi surra siksikään, että täytyyhän tämä suhteuttaa muihin iskuihin. Ensinnäkin niihin, joita tapahtuu koko ajan maissa, joista ihmiset tänne pakenevat (#welovelibyasyriairaqafghanistan). Toisekseen Norjaan.

(Ja avatkaa nyt ne Pariisin kuppilat, kaupat ja kohteet jo! C’est la vie! Muutenhan Euroopan kaunein kaupunki saattaa turisteille näyttää siltä, mitä se oikeasti pitkälti onkin: monikulttuurinen kaaos.)

Eikä yhtäläisyyksiä asioiden kesken saa tehdä, moralistit varoittavat. Ei sillä ole mitään tekemistä sen kanssa. Toistan: ei sillä ole mitään tekemistä sen kanssa! Koska tyhmä kansa kuitenkin niin luulee – epärationaalisen ja valaistumattoman päättelykykynsä varassa – on sitä syytä ohjailla muutaman päivän ajan hieman pontevammin. Otetaan käyttöön kansaan uppoavia symboleja: passi, raja, turvallisuus. Kyllä me teistäkin pidämme huolen. Mutta maailma nyt vain on tällainen, nykyään.

Liberalismi on kaikessa oikeassa. Paitsi silloin kun se ei ole. Julmetun usein nykyään se ei ole. Quo vadis, länsimainen ihanne? Hautaanhan minä, älkää suotta muistelko. Sietäähän sitä lähteäkin, jos näin heikko on.

Imperiumi kaatuu sisältäpäin. Me kutsumme heitä tuhoamaan meidät.

Liberalistien ja islamistien maailmankatsomuksissa on pelottavia yhtäläisyyksiä. Kummatkin vihaavat länttä suvereenina johtoajatuksenaan. Edelliset polttavasta syyllisyydentunnostaan, jälkimmäiset sen tyhjyyden, arvottomuuden ja puolustushaluttomuuden vuoksi.

Häpeä kotouttamispolitiikka, häpeä äärioikeisto, häpeä Yhdysvallat, häpeä rasistinen kulttuurimme. Me vihaamme itse itseämme. Katsokaa, kuinka paljon me vihaamme itseämme, katsokaa nyt!

Mutta ei niin huonoa, ettei jotakin hyvääkin: Koska teitä me emme vihaa, käsittäkää se. Älkää ampuko meitä, me emme vihaa teitä, me emme halua teille muuta kuin hyvää. Me haluamme pelastaa teidät! Anteeksi, kun emme voineet pelastaa teitä. Nyt te näytätte meille, mitä te joudutte koko ajan kestämään. Tämä on niin oikein meille sioille!

Houellebecqin kirjassa Ranskaan tulee islamilainen valta 2020-luvulla. Presidentinvaalien toisella kierroksella vastakkain ovat Muslimiveljeskunnan Mohammed Ben Abbes ja Kansallisen rintaman Marine Le Pen. Vasemmisto liittoutuu kokonaan muslimien taakse, mutta myös osa oikeistosta. Ben Abbes voittaa ylivoimaisesti.

Lopullista ratkaisua ennen muslimit ovat jo täyttäneet koulutushallinnon. Eihän ranskalaisia sellainen edes kiinnosta! Yhdessä hetkessä koulutusjärjestelmä muuttaa muotoaan, sukupuolet erotetaan, tyttöjen koulunkäynti muuttuu korostamaan koti- ja avioliittotaitoja. Myöhemmin yliopistot muutetaan islamilaisiksi, ja työntekijöiltä (miehiltä) vaaditaan kääntymys islamin uskoon. Saudi-Arabian raha on pyhää ja runsasta.

Muslimit eivät valtaa Ranskaa väkivallalla, vaikka kuolleitakin väistämättä tulee. He valtaavat Ranskan ranskalaisten tuella. Jääkö joku kaipaamaan Ranskaa, ei kerrota. Juutalaiset ja naiset katoavat. Päähenkilö jää hetkeksi kaipaamaan sitä, että ei voi enää katsella naisten takamuksia kadulla eikä kaataa sänkyyn nuoria opiskelijatyttöjä… Vain hetkeksi.

Onnekkaille uusi valta tarjoaa mahdollisuuksia, hienoja mahdollisuuksia. Kuten useita vaimoja ja suojaikärajan alittavia seksikumppaneita. Edes alkoholia ja mässäilyä ei tarvitse lopettaa, sillä uusi islam on strategista. Arvot syntyvät suoraan edellisten tyhjien päälle. Valta syntyy alhaalta ylöspäin. Uuden presidentin ei tarvitse kuin nyökkäillä.

Länsi alistuu islamille, mutta paljon oleellisempaa on se, että naiset alistuvat miehille. Islam ymmärtää, että koko maailma syntyy kotoa. Ihmisen suurin onni löytyy alistumisesta, naisen miehelle, miehen jumalalle. Liberalismi on laittanut alulle sen, minkä islam vain viimeistelee. Koska ihmiset ovat lopulta inhimillisiä.

Ja jumala kyllä joustaa, tarvittaessa. Se on liberalismin ainoa perintö.

Vasemmisto antaa Ranskan pois – aivan kuten näemme omassa maassammekin joka ikinen päivä. Lehdistö on hiljaa, vääriä mielipiteitä ja totuudellista kerrontaa pimitetään. Yhteiskunnan rakenteet alkavat siirtyä vähitellen uuteen järjestykseen. Mutta jos joku luulee, että huikentelevainen ja moralistinen vasemmisto tähän yksin kykenisi, on hän surullisella tavalla väärässä.

Konservatiivit ja epäpoliittiset intellektuellit ovat myös täysin kyllästyneitä arvotyhjään Ranskaan, liian feminiiniin kristinuskoon ja sivistyksen tilaan, velttoihin, tyhmiin ja passiivisiin ihmisiin – ja vasemmistoon. Tai jos eivät olekaan, mitä sitten. Voi olla, että he eivät välitä enää mistään, paitsi omista fyysisistä tarpeistaan. Muutos tuo ainakin jotakin jännittävää. Kaunista konkreettista pahoinvointia aiheuttavan abstraktin sijaan.

Estetiikka lepää ennen muuta muslimitytön alusvaatteissa ja alistuneissa ruumiinaukoissa, ei enää ranskalaisnaisen minihameessa ja korkokengissä. Kaikkeahan ei voi saada (liberalismi meni tässäkin niin pieleen).

Houellebecq muistuttaa jokaisessa kirjassaan, että mihinkään ei kannata uskoa. Ei sääntöihin, arvoihin tai sopimuksiin. Ei vihaan, rakkauteen tai edes uskoon. Ranskan muuttuminen islamilaiseksi ei vaadi mitään, se tapahtuu tuossa tuokiossa. Kirjallisuudesta, naimisesta ja syömisestä kiinnostunut päähenkilö rakentaa olemuksensa uudelleen. Muutos vapauttaa hänet katumasta mitään, se antaa uuden elämän.

Vaikka Houellebecq saa usein täyslaidallisen oikeamielisiltä feministeiltä, on hänen mieskuvansa se kaikkein kammottavin. Ja vaikka hän on sanonut, että islam on sairain uskonto, on hänen arvionsa liberalismista vielä paljon surullisempi. Kuten olen itsekin tässä blogissa monesti korostanut: me teemme sen ihan itse.

Alistuminen on saanut yhä edellisiäkin kirjoja enemmän huomiota. Ei vähiten siksi, että sen ilmestymispäivänä tapahtui terrori-isku Charlie Hebdo -lehden toimitukseen. Kuvaavaa kuitenkin on, että kirjassa on paljon vähemmän mässäilyä kuin monissa muissa Houellebecqin kirjoissa. Kaikki tapahtuu kauniisti, säröttömästi, kuin ennalta kirjoitetun mukaisesti. Kirjan voi jopa lukea samanlaisen nihilismin vallassa kuin mikä sen sanoma on: no jaa, Ranskasta tuli islamilainen valtio, onkohan minulla edes paha olo?

Ja samaan tapaan jo muutaman päivän päästä kollektiivinen muistimme on määrittänyt Pariisin tapahtumat sopimaan hyväksyttyyn kertomukseen. Rakenne on nytkähtänyt uuteen asentoonsa, pelko ja odotus ovat uusia normaaleja. Mietitäänpä taas, mikä meitä oikein vaivaa. Sillä täytyyhän MEITÄ joku vaivata, kun meille näin tehdään!

Ja vaivaahan meitä: meitä vaivaa ensi sijassa se, että me edes mietimme, mikä meitä vaivaa. Nuo, jotka tulevat tänne meitä tappamaan – heitä vaivaa! Meitä vaivaa se, että me pyydämme anteeksi, vaikka meidän pitäisi puolustaa itseämme. Meillä oli joskus muuta kuin tämä kolkko ”vapaus”, nenäkkäät oikeamieliset ja seuraavan päivän apologeettinen islamin puolustus. Tällä kaikella oli joskus sisältö, meillä oli arvoja ja tavoitteita.

Nihilisti ajattelee, että antakaa sitten sitä konkretiaa. Antakaa abstraktin tilalle verta, kuolemaa, tuskaa! Antakaa ahdistuksen tilalle pakkoa, verhoa, kaapua! Antakaa tyhjyyden tilalle jotakin.

Ja kyllä joku antaa. Siihen voi sentään luottaa. Kaunokirjallisuudessa ja tosimaailmassa.

Että sellaiset hautajaiset.

Samasta aiheesta:
Charlie Hebdon jälkeen kirjoitettu Islamistaistelijan probleema, liberalismin nimeen
Terroristien hyveellisyys ja jihad grooming
Maahanmuutto, yhteisö ja henkilökohtaisen poliittisuus

Pakolaiset, intressit, moraali, politiikka (ja yksi dystopia)

Seuraava pitkä kirjoitukseni lähestyy humanitaarisen maahanmuuton teemaa hyvin monesta suunnasta. Osiot voi lukea itsenäisesti, mutta kokonaisuus tarjoaa kuvan siitä, millaisia seikkoja ilmiössä oikeasti tulisi mielestäni ottaa huomioon. Pyrin jatkossa syventämään jokaisen osa-alueen käsittelyä yksittäisissä blogiteksteissä. Lisäksi aion käsitellä tarkemmin muun muassa EU:n politiikkaa.

keräyspiste

Muut kuin taloudelliset intressit & mitä voidaan tehdä

Saksa ei noudata Dublin-menettelyä syyrialaisten kohdalla. Merkel ja Saksa ovat päässeet vaivalla ansaittuun moraaliseen kiitoon eurooppalaisessa sentimentaalisessa mediassa ja politiikassa. Tarpeeseen ne tulevatkin – esimerkiksi Kreikka-kriisissä menetetyt kasvot tarvitsevat kohotusta. Saksa on myös suoraan ilmoittanut, että sen vastauksen pakolaiskriisiin on määrä auttaa Kreikkaa. Harmi vain, että yli 40 prosenttia maahan saapuvista turvapaikanhakijoita ei tule Kreikan tai eteläisen Euroopan suunnalta vaan Balkanilta. Kuinka kauan Saksan ”moraalinen johtajuus” jaksaa loistaa?

Kun yksi ryhmä asetetaan erityisasemaan turvapaikkamenettelyssä, prosessi usein yksinkertaistuu. Ensisijainen jako on syyrialaiset ja muut. Koska on oletettavaa, että nimenomaan syyrialaiset ovat se joukko, joka todennäköisimmin täyttää pakolaisuuden määritelmän, on toiminta kannatettavaa, sekä tehokkuuden että humanitaarisuuden kannalta. Myös Suomen kannattaisi tehdä vastaavanlainen linjaus ja ”kantaa vastuunsa” nimenomaan sotaa ja vainoa pakenevien ihmisten auttamisen myötä. Valitettavasti Suomeen suuntautuu huomattavan vähän syyrialaisia (osin juuri Keski-Euroopan em. vetotekijöiden vuoksi) ja sitä enemmän muita, somaleita, afganistanilaisia ja erityisesti irakilaisia.

Syyrialaisten mukanaolo helpottaa myös muualta tulevien siirtolaisten eteenpäin pääsyä ja suojelun saamista – mitä suurempi siirtolaisvirta, sitä helpompi myös heillä, jotka eivät pakene ensisijaista sotaa ja vainoa, on edetä. Monet siirtolaisryhmät voivat kiittää syyrialaisia myös siitä, että he ovat ”avanneet länsimaisten sydämet” apposen auki – mahtuuhan sinne sitten samalla muitakin kuin ”aitoja” pakolaisia. Kolmannekseen mitä suurempi paine valtion turvapaikkaviranomaisiin kohdistuu, sitä enemmän vipuvoimaa hakijat yleensä saavat. Myöskään Suomessa viranomaisten resursseja ei lukuisista toiveista huolimatta tulla lisäämään siinä määrin, että tutkiminen – tai esimerkiksi palauttamiskäytännöt – oikeasti olisivat tehokkaita. Toisaalta myöskään syyrialaisten joukko ei ole ongelmaton: mukana on erittäin todennäköisesti muun muassa ISISin joukoissa taistelleita, mutta asiaan puuttuminen on hyvin vaikeaa.

Se, että yksi ryhmittymä on asetettu erityisasemaan mutta samalla salakuljettajien toimintaan ei ankarasti puututa, on omiaan lisäämään ongelmia. Dublinin pätemättömyys tiettyjen ryhmien kohdalla saa muut turvautumaan salakuljettajien apuun yhä enemmän, jotta merkintä ennen tavoitemaata jää puuttumaan. Mitä tämä sitten tarkoittaisi tilanteessa, jossa muutenkin lähes 100 prosenttia tulijoista tulee salakuljettajien avustuksella – mahdollisesti lisää kuolonuhreja salakuljettajien yhä ahneempien toimintatapojen myötä. Joka tapauksessa järkevä politiikka suuntautuisi ennen muuta olojen tasapainottamiseen lähtöalueilla, pakolaisten auttamiseen lähialueilla sekä salakuljettajien toiminnan vaikeuttamiseen. EU:n rooli etenkin kahdessa jälkimmäisessä on oleellinen.

Perustavammanlaatuiset, joskin epätodennäköiset, parannuskeinot liittyisivät globaalin talousjärjestelmän tasapainoisemmaksi muuttamiseen sekä suurvaltojen ja EU:n ulkopolitiikkaan. Humanitaarinen maahanmuutto ei tule asioita muuttamaan, päinvastoin. Se ei vaikuta lähtömaihin muuta kuin negatiivisesti ja toisaalta se lisää ongelmia kohdemaissa.

On oleellista ymmärtää, että konfliktien ratkaisun keinot ovat hyvin erilaisia kuin taloudellisen huono-osaisuuden vähentämiseen tarvittavat keinot. Vaikka Lähi-idän tilanne vaikuttaa kaoottiselta, on sen ratkeaminen kuitenkin merkittävästi todennäköisempää kuin maailman köyhyyden poistuminen. Näiden kahden ongelman tuottamat maahanmuuttovirrat ovat toisistaan poikkeavat. Mikäli meillä on ”vastuu” maailman pakolaisista, missä määrin meillä on sitä maailman köyhistä ja miksi?

Saksan eriyttävän toiminnan seurauksista muille ryhmille ei vielä voida sanoa mitään yksiselitteistä. Otaksun silti, että muiden ryhmien suojelun saanti tulee vähenemään. On kuitenkin päivänselvää, että suurvaltojen ”pakolaispolitiikkaa” ei voida analysoida ilman poliittisten ja strategisten intressien ymmärtämistä. Ylipäätänsä Lähi-idän monimutkaisia ja kansainvälisiä kriisejä ei voi tarkastella ilman tätä näkökulmaa.

Toisenlaisia intressejä voidaan etsiä Ruotsista, joka on alkanut kääntää ihmisvirtojaan Suomea kohti. Vaikka Ruotsin intressit EU-tasolla ovat näiltä osin samansuuntaiset kuin Saksan – liittovaltiollistuminen pakolaiskysymyksessä eli tasainen taakanjako – saattaa mukana olla myös sisäpoliittisia virtauksia. Ruotsidemokraattien edelleen nousevat käyrät kertovat pahaa kieltään siitä, miten kansa yhä enemmän ajattelee. Jossain vaiheessa raja tulee aina vastaan, ja vallassa olevat puolueet tai niiden osat alkavat siirtyä kohti uutta painopistettä. Siirtolaisvirtojen ohjaaminen muualle paineen vähentämiseksi ei ole lainkaan huono idea valtapuolueiden kannalta.

Myös aikaisemmin Ruotsin tekemät muutokset ovat näkyneet Suomessa, esimerkiksi somalialaisten suojeluhakemusten kohdalla. Ketjuvaikutus humanitaarisissa maahanmuuttovirroissa on ilmiselvä.

Halpatyövoima ja köyhyys

Massamaahanmuuton – niin laillisen kuin näennäisesti laittoman mutta sormien läpi katsottavan – ja ”globalisaation” seuraukset työmarkkinoilla ja sosiaalisessa ja taloudellisessa hyvinvoinnissa ovat kiistattomat. Saksan halpatyövoimamarkkinat ovat kasvaneet merkittävästi – jo vuonna 2008 halpatyövoimamarkkinoiden osuus oli yli 20 prosenttia, EU15-ryhmän toiseksi suurin. Köyhien osuus Saksan työssäkäyvistä kaksinkertaistui vuosien 2005 ja 2013 välillä ja on tällä hetkellä jopa 10 prosenttia. Britanniassa muutos on ollut kuudessa vuodessa 250 prosenttia (osuus nyt noin 6 %). Kaikista kotitalouksista kuudesosa on köyhiä.

Saksa imee kouluttamattomatkin maahanmuuttajat töihin paljon tehokkaammin kuin esimerkiksi pohjoismaat. Toisaalta se osaa valikoida myös muita kuin kouluttamattomia. Esimerkiksi nyt saapuvat syyrialaiset ovat suhteellisesti ottaen huomattavasti koulutetumpia kuin muut humanitaariset ryhmät – jälleen yksi selitys uudelle ”moraaliselle” Dublinin säännön kiertämiselle.

Halpamarkkinoissa meidän ei kuitenkaan tarvitse katsoa keskiseen Eurooppaan, vaan hälytys soi myös lähempänä. Ruotsissa – tuolla taloudellisen loisteen maassa, jonka tuottavuudesta me suomalaiset saamme vain haaveilla – työssäkäyvien köyhyys on kaksinkertaistunut alle kymmenessä vuodessa ja työmarkkinat ovat jo erittäin eriytyneet. Suomessakin on arvioitu olevan jo 500 000 työssä käyvää köyhää, vaikka ilmiötä ei virallisesti tunnustetakaan. Kerroksiset työmarkkinat ovat täyttä totta – humanitaarinen ja halpatyövoimainen maahanmuutto toimivat verrattomina fasadeina. Hyvinvointivaltiosta näennäisesti huolta kantavat korostavat, että tämä on ainoa vaihtoehto.

Ero keskisen ja etenkin eteläisen Euroopan ja pohjoismaiden työssä käyvien köyhien (tai köyhien ylipäätänsä) välillä on tietenkin siinä, että pohjoisen hyvinvointivaltioissa toimii oleellinen väliintuleva tekijä, valtio. Valtio ”kompensoi” työmarkkinoiden kyvyttömyyttä tarjota ihmisille riittävää elantoa. Oli kyse sitten harkinnanvaraisista tuista tai enemmän subjektiivisista oikeuksista, pohjoisen valtiot ovat aina kärjessä – huolimatta leikkauksista ja kiristyksistä. Lapsilisän keskimääräinen reaaliarvo on nyt 30 prosenttia alempi kuin kaksikymmentä vuotta sitten. Samoin esimerkiksi kotihoidon tuen taso on huomattavasti matalampi kuin 20 vuotta sitten.

Edelleenkin tuet ja etuudet ovat eurooppalaisittain korkeita, globaalisesti ajatellen lähes päättömän korkeita. Mikään ei ole suurempi vetotekijä. Turvallinen maa, jossa valtio on vahva. Jos tuet olisivat edelleen samalla tasolla kuin 80-luvulla, pakolaisten saapumistahti olisi 500 000 viikossa.

Kumpi oli ensin, muna vai kana? Talouden uusliberalisoituminen ja globalisaatio olisivat voimaltaan pieni murto-osa nykyisestä, mikäli ihmismassat eivät liikkuisi. Toisaalta on päivänselvää, että maahanmuutto ei ole syy talous- ja sosiaalijärjestelmien muutoksille. Se on välttämätön mutta ei riittävä tekijä. Juuri tämä ”monimutkaisuus” takaa, että poliitikoilla on paljon liikkumavaraa: he voivat tarkastella aina vain yhtä asian puolta ja tehdä kokonaisuudesta arvioita tämän pohjalta.

Valtion politiikka on yhä enemmän ”talouden realiteettien” sanelemaa. Nuo ”realiteetit” edellyttävät jatkuvaa halpatyövoiman lisäämistä. Hallituksen eilen linjaamat muutokset muun muassa työn ehtoihin alleviivaavat samaa asiaa: mitä heikommaksi käy suomalaisen duunarin työ – ennen muuta miesvaltaisten teollisuuksien ulkopuolella – sitä varmemmin valtio ja elinkeinoelämä pitävät huolen siitä, että maahan virtaa uusilla ehdoilla ja palkalla töitä mielihyvin tekevää porukkaa. Halpamaahanmuutto on sisäpolitiikan Kiina-ilmiö. Sen vaikutukset tulevat olemaan moninkertaiset.

Moralistisen hyväntekemisen politiikan tavoite on taas ”pelastaa ihmisiä”, ei suinkaan varmistaa nöyrän halpatyövoimareservin olemassaoloa. Koska samat ihmiset (=”pakolaiset”) voivat toimia nukkeina molemmille rintamille, tilanne on täydellinen win–win – uusliberaali oikeisto paiskaa kättä uusmoraalisen vasemmiston kanssa. Tämä on kuitenkin tappava cocktail hyvin monille – suomalaisuutta vaaliville, hyvinvointiyhteiskuntaa vaaliville, kotia, uskontoa ja isänmaata vaaliville, työmoraalia ja ansaittua oikeutta vaaliville. Kyseessä on nykyaikaisen liberalismin ydin, toiminnan primus motor.

Kriittinen ihminen voi toki ihmetellä, kumpi on pahempi, uusliberaali oikeisto, joka haluaa tuet ja oikeudet minimiin kaikilta vai moralistinen vasemmisto, joka haluaa nuo tuet ja oikeudet kaikille.

Pahuudesta en mene sanomaan, mutta selvää on, että oikeisto toimii järkiperäisesti: Elinkeinoelämä – oikeiston perusta – on ainoastaan rationaalinen, omien intressiensä mukainen. Se tosiseikka, että nuo intressit eivät useinkaan ole yhteneväiset valtion kansalaisten intressien kanssa, on julkisessa keskustelussa täysin toissijaista.

Vasemmiston intressit ovat sen sijaan enemmän tai vähemmän hukassa. Se syyttää kriittisiä ihmisiä ”hyvinvointisovinismista” – kaikille ei haluta sallia samoja oikeuksia (rahaan) – ja ihmettelee, mihin kannatus häviää. Kansa ei ole koskaan niin ”moraalista” kuin paimenensa. Mutta kyllä punainen vasemmistokin vielä oppii. Vihreä sen sijaan ei opi – mutta sen ei tarvitsekaan. Miksi? No siksi, että tämä kaikki on sen intressien mukaista.

Lopputulos on kuitenkin sama eikä kukaan voi sille yhtään mitään: näillä mennään, koska millään muulla ei mennä.

Mahtuuhan tänne

Kuten edellisessä kirjoituksessani mainitsin, on yksinkertaisesti typerää verrata kehittyvien tai ei-liberaalien maiden siirtolaisten sisäänottomääriä hyvinvointivaltioiden sisäänottomääriin. Turkki, Libanon ja Jordania eivät kompensoi sosiaalisen, kulttuurisen tai taloudellisen hyvinvoinnin puutteita maahanmuuttajille – ne onnistuvat mahdollisesti ainoastaan tarjoamaan enemmän perustavaa turvallisuutta kuin lähtömaa tai -alue (eikä tämäkään ole aina selvää, sillä monet pakolaisleirit ovat yksilöille hyvin turvattomia). Niiden tärkein vetotekijä on kuitenkin se, että ne ovat kauttakulkumaita.

Olen viimeisen viikon aikana lukenut suomalaisista sanomalehdistä yhteensä 12 kirjoitusta, joissa eksplisiittisesti sivuutettiin tuo ymmärrys eri valtioiden eroista. Pahimmissa laskettiin, kuinka paljon Suomessa on maantieteellistä tilaa ottaa uutta väestöä, toisin kuin vaikka Libanonissa. ”Mahtuuhan tänne”-teoria on suosittua myös akateemisessa maailmassa.

Tällaista keskustelun todellisuutta on hyvin vaikea seurata ilman, että omakin argumentaatio taantuu satiirin puolelle. Ihminen turvautuu mustaan huumoriin, kun kaikki muut välineet on todettu jo turhiksi.

Aikaperspektiivin merkitys

Valtiomme ei ole onnela tänne muuttaville turvapaikanhakijoille. Töitä on niukalti tai ne ovat heikosti palkattuja. Syrjäytyminen ja segregaatio vallitsevat. Erot suomalaiseen keskiluokkaan vain kasvavat. Kulttuuri on erilaista. Salakuljettajien ja propagandan tarjoamat lupaukset eivät täyty. Lapsista ei tule lääkäreitä. Elämä on taloudellisesti turvatumpaa kuin ennen, mutta harvalle se näyttäytyy sellaisena kuin ennen liikkeelle lähtöä uskottiin. Kulttuuriset ongelmat kärjistyvät. 1980-luvun hyvinvointionnelaa tästä maasta ei koskaan enää tule.

Britannian ulkoministeri Hammond totesi muutama viikko sitten, että kehitysmaista tuleva siirtolaisuus on uhka eurooppalaiselle elintasolle ja sosiaaliselle infrastruktuurille (ja aiheutti luonnollisesti myrskyn). Kaikista ilmeisimpiä (ja helposti todennettavia) asioita ei saa sanoa ääneen. Eliitillä ja ylemmällä keskiluokalla menee kuitenkin aina hyvin.

Vaikka moraalipuhe näyttää nyt olevan kaikkein korkeimmalla, häviää se kuitenkin taloudelle aina, kun puhutaan ihmisjoukoista, joiden intressit eivät ole täysin yhteneväisiä.

Moralisteja eriarvoisuuden asia ei kuitenkaan enää haittaa. Moralistinen politiikka on kiinnostunut välittömistä asioista, sitä ei kiinnosta pitkän ajan näkymä. Se välittää poseeraamisesta ja pisteistä – sitä eivät kiinnosta rakenteelliset ongelmat muuta kuin siinä tapauksessa, että niillä voidaan uhriuttaa vähemmistöjä. Moralistinen politiikka on kiinnostunut ad hoc – juuri nyt se haluaa lisää maahanmuuttajia. Nyt! Lisää! Avatkaa sydämenne ja talonne! Myöhemmin se voi valittaa, että tukia ei saa leikata tai että rasismi kukkii. Mutta oikeisto on vahvempi ja sen argumentti kiistattomasti totta: eihän tällaisen populaation kohdalla ja tällaisessa maailmassa hyvinvointivaltiota voi enää ylläpitää!

On yksinkertaisesti järjetöntä, että tämänhetkinen pakolaiskeskustelu keskittyy ainoastaan tähän hetkeen. Media ynnäilee vastaanottotoiminnan kustannuksia ja piirtää punaisia otsikoita siitä, kuinka pakolaiset eivät sittenkään saa niin kamalasti rahaa. Poliitikot korostavat, kuinka suhteellisen edullista kaikki on ja että kyse on inhimillisyydestä. Maahanmuuton kustannusten laskeminen on edelleen lapsenkengissä eikä valmiita malleja edes ole. Pitkittäisseuraaminen on mahdotonta.

Humanitaarisen maahanmuuton taloudelliset, sosiaaliset ja kulttuuriset kustannukset ja ongelmat ovat paljon pitempiaikaisia ja haasteet suurempia kuin välitön vastaanottoon liittyvä toiminta antaa ymmärtää. Mikäli kyse tosiaan olisi vain ”sydämien avaamisesta” nyt – ja että esimerkiksi repatriaatio olisi todennäköinen eli siis että pakolaisuus loppuisi aikanaan, kun olot kotimaassa ovat parantuneet – tilanne olisi varsin yksinkertainen. Mutta näin ei ole. Suurimmat haasteet niin yksilöille kuin vastaanottavalle yhteiskunnalle alkavat vasta myöhemmin. Maahanmuutto ilmiönä ei myöskään useinkaan ”lopu”, tunteikkaista vaatimuksista huolimatta. Esimerkiksi haasteet toisen sukupolven kanssa saattavat monilla ryhmillä olla merkittävämpiä kuin laupeuteen välittömämmin kiinnittyneellä ensimmäisellä sukupolvella.

Joka tapauksessa on selvää, että tällaiset ihmisvirrat tekevät Suomesta ja Euroopasta hyvin erilaisen paikan verrattuna siihen, mitä ne olisivat saapumisten ollessa maltillisempia. Kokonaan toinen lukunsa on Euroopan kulttuurinen ja uskonnollinen muutos ja esimerkiksi se, mitä muslimien osuuden kasvu kymmeneen prosenttiin vuoteen 2050 mennessä aiheuttaa.

Keskustelusta

Pakolaisteeman vyörytys on päätä huimaavaa. Julkisuuden toimijat kertaavat kerta toisensa jälkeen, kuinka keskustelua tarvitaan ja että asia on monimutkainen – ja tämän sanottuaan jättävät itse tekemästä sen, mitä juuri korostivat. Saamme lukea keskustelun keskustelun keskustelun analyyseja, suoranaista propagandaa, näennäisesti punnittuja ”yhtäältä inhimillisyys, toisaalta ongelmista pitää voida puhua”-kirjoituksia, joissa kuitenkaan koskaan ei puhuta ongelmista – paitsi niistä, mitkä liittyvät nettirasisteihin ja vihapuheeseen. Valtamedian infantiilit analyysit, jotka ovat yleensä täysin kyvyttömiä kurkottamaan ajassa niin taakse- kuin eteenpäinkään, tekevät monien olon aiheellisesti surulliseksi ja voimattomaksi.

Mitä ihmettä tällaisessa tilanteessa tekee normaali, sydämen ja järjen omistava suomalainen?

Henkilökohtaisesti en lainkaan ihmettele, jos vihapuhe ja ylilyönnit lisääntyvät. Ongelma on hyvin pitkälti eliitin itsensä luoma. Ihmiset, joilla ei ole keinoja kestää tilannetta, reagoivat helpoimmalla mahdollisella tavalla.

Toisaalta sitä joukkoa, joka hyvää hyvyyttään uskoo olevansa avuksi, koska ”pakolaisia vaan nyt tulee niin paljon”, ei tietenkään pidä syyttää. Mikäli hyväsydäminen ja suomalaiseen vastavuoroisuuteen tottunut ihminen on julkidiskurssin varassa, hän todellakin haluaa kuljettaa lastenvaatenyssyköitä vastaanottokeskuksen keräykseen ja avata kotinsakin kärsiville. Ei tämä kaaos heidän vikansa ole.

Onkohan kukaan sentimentaalisen politiikan masinointia järjestävä taho pohtinut sitä, kuinka kauan ihmisten hyväsydämisyys kestää? Ihmisvirroille ei näy nimittäin loppua. Mitä sitten, kun seuraa auttamisähky ja todellisuus hyppää silmille? Siirrytäänkö suoraan SPR:n kontilta nettiin kirjoittamaan vihakirjoituksia vai käydäänkö jonkin välivaiheen kautta? Onko Saksankaan Willkommenskultur ikuista?

Yhteiskunnalliset ongelmat

Yhteiskunnan homogeenisen luonteen menettäminen ei sureta ketään – päinvastoin, siitä pääsemistä pidetään väistämättömänä ja kannatettavana voittona. Homogeenisyyteen – olipa tuo etnistä, uskonnollista, kulttuurista tai mitä ikinä – viittaamista pidetään rasistisena tai myyttisenä. Asialla on kuitenkin lukuisia tosimaailmallisia seurauksia, tunnustettiinpa ne julkisessa politiikassa ja keskustelussa tai ei.

Taloustilanteemme ei tule sallimaan merkittäviä lisäyksiä integraatio- tai kotouttamispalveluihin. Toisaalta erilaiset leikkikerhot eivät vastaa tarvetta. Kotoutumispolitiikan voittajia ovat erilaiset järjestöt ja yksityiset yritykset. Yliliberaali integraatiopolitiikka – tai oikeammin vasemmistosuvaitsevainen monikultturismi – on aivan liian kesyä ja myötämielistä, erityisesti yhdistettynä yhä auliiseen hyvinvointiyhteiskuntaan. Integraation pitäisi olla paljon selvemmin assimiloivaa ja tulijan omaa vastuuta korostavaa. Toisaalta esimerkiksi kielenopetus ja suomalaisen kulttuurin välittäminen tulisi olla huomattavasti laaja-alaisempaa ja syvempää. Maltillinen oman kulttuurin säilyttäminen – esimerkiksi lasten oikeus lukea ensikieltä koulussa – on mahdollista yhdistää vahvemmin sulauttavaan politiikkaan. Tämä on kaikkien edun mukaista, niin tänne saapuvien kuin täällä jo olevien. Suomen pitäisi olla rohkea ja terveellä tavalla ylpeä itsestään, ja ajaa maahanmuuttopolitiikkaa näiden arvojen päälle.

Väestöpohjan yhä moninaistuessa on myös taloudellisesti mahdotonta säilyttää vallitsevaa monikulttuurisuuspolitiikkaa – ja kuten edellä selitin, myös hyvinvointiyhteiskuntapolitiikkaa. Aulis liberaali hyvinvointivaltio ei voi pitää rajojaan auki, vallankaan kun ekonomistien fantasiat maahanmuuttajien aikaansaamasta työllisyyden ja tuottavuuden kasvusta eivät tule toteutumaan. Globaalissa maailmassa hyvinvointiyhteiskunnan voi olla vaikeaa olla pystyssä edes rajat kiinni – kielikuvani tarkoittaa hyvinvointipalveluiden eksklusiivisuutta, ei konkreettista liikkumisen kieltoa – mutta rajat auki se ei tule onnistumaan sitäkään vähää. Kuulettehan jo korinan?

Yhteiskunnan alatasot kapinoivat ensin. Ollaanko nyt sitten vihapuhevaiheessa? Historiallisesti tarkastellen se on toki hyvin maltillista. Jossain vaiheessa puhe saattaa kuitenkin muuttua teoiksi. Oleellisinta ei ole se, ovatko kapinoijat kantasuomalaisia vai maahanmuuttajia, vaan se, että yhteiskuntarauha rapisee. Toisaalta maahanmuuttajien kapinointi lisää kulttuurista identifikaatiota oman ryhmän suuntaan. Valtio, jossa ei enää ole etnis-kansallista yhtenäisyyttä, mutta ei myöskään riittävää identifioitumista esimerkiksi poliittisiin etnisesti ”sokeisiin” instituutioihin (ns. perustuslaillinen patriotismi), on hyvin heikoilla. Monikultturistinen eriyttävä politiikka vähentää nimenomaan jälkimmäistä, koska valtio nähdään ennen muuta oman ryhmittymän pyrkimysten takaajana.

Mutta myös keskiluokka alkaa liikehtiä, esimerkiksi lapsiperheet. Ihmiset huomaavat, että he saavat veroillaan yhä vähemmän. Lasten koulu ei ole itsestäänselvyys, vaan sekin pitää valikoida, ehkä myös ostaa, esimerkiksi muuttamalla oikealle alueelle. Eriarvoistumisen myötä muitakin koulu- ja oppimispalveluita pitää ehkä ostaa. Päiväkotien ryhmät pullistuvat ja lapset voivat huonosti. Yksityiset tarjoajat tunkeutuvat alueelle yhä voimakkaammin ja kysyntä kasvaa. Vähennysoikeuksia tiukennetaan ja omavastuut kasvavat – onhan teillä varaa. Lapsilisät ja perheoikeudet heikkenevät. Tarveharkinta lisääntyy ja hyvinvointiyhteiskunnan subjektiiviset ja universaalit oikeudet puretaan. Lääkäripalveluiden saatavuus on paikoin heikkoa, ja ainakin lapsilla pitää olla yksityinen vakuutus, joka takaa hyvän hoidon yksityislääkärillä. Lukuisat muutkin aiemmin valtion takaamat palvelut, vanhusten ja vammaisten hoidosta lasten puheterapiaan, alkavat olla heikkoja, ja keskiluokka joutuu hankkimaan palvelunsa yhä enemmän yksityiseltä sektorilta.

Jos samaan aikaan yhä kasvava joukko – maahanmuuttajia ja suomalaisia syrjäytyneitä – kerää sosiaalivaltion jäänteet itselleen, missä kulkee veronmaksajien sietokyvyn raja? Mihin valtiota enää tarvitaan? En usko, että keskiluokka muuttuu väkivaltaiseksi. Se vain yksinkertaisesti ei enää halua maksaa, koska kompromissi ei ole enää reilu. Yhteiskunnan sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja luottamus vähenevät, vastavuoroisuus murtuu, heikoimmista huolehtimisen periaatteet särkyvät, pohjoismaalainen hyvinvointiyhteiskunta ja mentaliteetti loppuvat. Kyse ei taaskaan ole vain taloudesta, vaan myös kulttuurisesta identifikaatiosta. Tutkimusten mukaan heterogeenisyys vähentää motivaatiota harjoittaa oikeudenmukaisuutta oman ryhmän ulkopuolisten hyväksi. ”Avointen sydämien politiikka” ei tule kestämään, koska ihmisten moraaliset ja inhimilliset kyvyt eivät ole merkittävästi parantuneet globalisaation ja kansainvaellusten myötä – ihmiset ovat edelleen ihmisiä, eivät suvaitsevaisia maailmankansalaisrobotteja. Valtio on pakkojärjestelmä: hyvä valtio on mahdollisesti hyvä pakkojärjestelmä, paha on vain pakkojärjestelmä. Pohjoismaisen mallin piti olla hyvä.

Se, mitä täällä on aikaansaatu, ei ole ilmaista eikä itsestään selvää. Se kaikki voi loppua eikä se ole edes kovin vaikeaa.

Eikä kukaan kerää sitten enää vaatenyssyköitä kenellekään.