Niin maisin miettehin

Viime viikot ovat tarjonneet kriittiselle bloggaajalle materiaalia yltäkylläisesti. Jopa niin yltäkylläisesti, että on tullut ähky eikä mitään ole syntynyt. Sanottavaa olisi vaikkapa tasa-arvosta, seksuaalirikoksista ja niiden ehkäisystä, ihmisoikeuksista, kotouttamisesta, politiikan siirtymistä. Toisaalta, olen kaikesta jo kirjoittanut eikä mikään juuri ole muuttunut – ei ympäristössä tai omissa mietteissäni. Toistaisinko sanomaani vain siksi, että muutkin toistavat? Pitäisikö aina jaksaa sanoa vastaan?

Mutustelen tähän sen sijaan hieman jotain erilaista.

Syntyykö Eurooppaan tai Suomeen uuskristillinen liike monikultturismin ja islamin vahvistumisen vastareaktiona? Onko hengellisyyden rippeistä vielä löydettävissä vastausta ihmisten avuttomuuteen, pelkoon ja tarpeeseen tuntea yhtenäisyyttä? Voisiko kristinusko ylittää maallistuneen tunneilmaston ja individualismin vain puolustaakseen ansaitusti jotain eurooppalaista, pohjoismaalaista, suomalaista?

Kirkosta eroaminen ei ole vähentynyt, mutta ilmiö ei välttämättä kiinnitykään valtiokirkkoon. Evankelisluterilainen kirkkommehan on yksi vankimmista monikulttuurisuuden kannattajista. Se tukee moskeijaa, sydämellistä ekumeniaa, kaikkea ”monikulttuurista” hyvää. Tunnen useita ihmisiä, jotka ovat eronneet pääasiassa tämän asian vuoksi.

Mutta kuka jaksaa enää vastustaa hihhuleita, jos rationaaliset liberaaliateistit tuottavat meille tätä – tunnistamatonta monimuotoista hybristä, jossa kaikki leijuu irrallaan, ei tule mistään eikä mene minnekään? Kuka haluaa lisää sitä, mikä ei ole enää meidän – annettavaksi heille, jotka sen röyhkeimmin kehtaavat viedä!

Otaksun, että esimerkiksi kristillisdemokraatit vielä Sari Essayahin johdolla löytävät lähivuosien nosteen juuri tästä. Jos uskaltavat. Itsetuhon siemen ei ole kristinuskossa itsessään, vaan siinä, miten se yhteiskunnallisessa elämässä luetaan.

Näin joulun alla merkkejä jonkinlaisesta kristillistymisestä löytää laajalti. Toiveet omien perinteidemme, suomalaisuuden tunteen ja olemassa olon puolesta tuntuvat hyväksyttävämmiltä. Asiaan saattaa vaikuttaa maahanmuuton roima kasvu ja monien ihmisten ensimmäinen havahtuminen siihen, että jotakin on muuttunut. Joulu tarjoaa ihanan mahdollisuuden. Hyvän siirtäminen kuten me olemme oppineet, tottuneet ja tavanneet. Me!

Niinpä enkeli taivaan saa taas ehkä lausua, kovaa ja kunnialla. Se lausuu meille valoa ja lohtua pimeyteen, taloushuolien, pakolaiskriisien, työttömyyden, näköalattomuuden, turhuuden keskelle. Kansallistunteiden kokeminen on sallitumpaa osana kristillistä arvopohjaa – joka kuitenkin aina ottaa kaikki ihmiset ihmisinä, Jumalan lapsina eikä unohda inhimillisyyden rajattomuutta – kuin esimerkiksi politiikkana tai kulttuurisena asennoitumisena.

Monet ihmiset suhtautuvat lähes polttavalla intohimolla esimerkiksi Suvivirteen, mutta eivät lainkaan tunnista paljon suurempia uhkia ”meidän” tavoillemme, perinteillemme tai ennen muuta arvoillemme. Vielä.

Relativistisen ja pöyhkeyttä älynä pitävän kulttuurieliitin huikeimmat visiot eivät ehkä enää kauan välky, vaan mätkähtävät maihin kaikkialla muualla paitsi pienen piirin kollektiivisissa hengennostatuksissa. Niille jo naureskellaan. Mutta tällainen on maailma, kuuluu huokaus. Ikään kuin olisi välttämätöntä, että päättäjät ja eliitti elävät muovailuvahatodellisuudessa. Ikään kuin olisi välttämätöntä, että me kaikki fraasitamme samaa teennäistä höpsistä, vaikka emme siihen usko! Aimo miesi, eikö ole jo aika nousta yli kirjanoppineiden ja politiikan rabbiinien!

Toisaalta joulun kristillisyys saattaa olla pitkälti nykyihmisen emootioleikkiä, eräänlaista psykologista mindfulnessia, jossa varpuset ja enkelit ja taianomaiset hanget (ja glögi) tuovat kiireiseen ja somen turruttamaan mieleen jotakin autenttiseksi uskottua. Tämä kaikki on hiipuva mielestä viimeistään välipäiviksi, jolloin napa on taas noussut. Tähän väliin kirkkokin yrittää iskeä – ennen kuin minä ja itse taas ryntäävät ja vievät me-hengen, lämmön, solidaarisuuden ja  yhtenäisyyden. Niin kiire on pastorilla silloin harvoin kun kirkkosali on täynnä, että sylki lentää jo kaikesta kertoessa: hyvää mieltä ja armoa varmaa, joulun rauhaa, mutta muistakaa nyt maksaa myös!

Hyvää joulua kaikille lukijoilleni.

 

Maahanmuuttajat, terrorismi ja keskustelun logiikka

Dominoiva diskurssi ohjaa maahanmuuttokeskustelua – ja montaa muuta yhteiskunnallista teemaa – usealla tapaa. Kaikille tuttua on se, että oleellisin ohjaus tapahtuu keskustelun keskustelussa. Mitä pinnallisempaa yhteiskuntakulttuuri ja ns. julkinen keskustelu, sitä pontevammin tietyt piirit haluavat huolehtia siitä, miten keskustellaan, sen sijaan, että keskustelu tapahtuisi itse ilmiön ehdoin. Väärämielisten osoittelu, julkinen rangaistusten jakaminen, hiljentäminen, huomiotta jättäminen, henkilökohtaisuuksien arvosteleminen ja niin edelleen ovat tässä toimivia metodeja.

Sentimentaalisuus ja yleinen tunteisiin vetoaminen korvaavat rationaalisuuden puutetta. Looginen asioiden käsittely, objektiivisuuteen pyrkiminen, erilaisten näkökulmien punninta, toista mieltä olevien arvostaminen ja järkiperäinen arviointi eivät useinkaan kuulu dominoivassa diskurssissa. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö fiksuja ja järkeviä ihmisiä olisi olemassa, kaikilla rintamilla. Se tarkoittaa vain sitä, että kakofoninen julkidiskurssi rakentuu muualla ja muiden ihmisten toimesta.

Kulttuurimme ei myöskään ole aikoihin arvostanut älykkäitä, analyyttisiä, pohdiskelevia ja hienotunteisia ihmisiä, vaan ennemminkin kovaäänisiä, tunteisiin vetoavia moralisteja, joiden argumentointi perustuu yksinomaan tiettyjen avainkäsitteiden ja hokemien julkituontiin ennalta määrätyllä vetoavalla tavalla. Historian ymmärtäminen ja sieltä oppiminen on vaihtunut yhteiskuntakokeiluihin ja innovaatioihin, joiden käypyyttä voi arvioida vain suhteessa niiden keksijöiden huikeisiin toiveisiin. Moraali on politisoitunut ja politiikka moralisoitunut. Yhteiskunta ja muun muassa media kannustavat tähän.

Liberalismin väärässä olemisen mahdottomuus näkyy keskustelun kulussa. Julkidiskurssi ei koskaan tunnusta vastakkaisia tosiasioita, vaan se vain ikään kuin lipuu niiden yli (sitten kun sen on pakko), seuraavaan sille itselleen mieluisaan ”tosiasiaan”. Kyseessä on siis jälleen ”kynnys”, josta olen kirjoittanut useasti. Kynnyksen ylittämisen jälkeen kaikki jatkuu kuten ennenkin. Uusi tosiasia on hyväksytty ja pian jo legitiimi eikä selitystä sille, miksi uusi tosiasia korvasi vanhan, tarvitse antaa. Myönnytyksiä ei tapahdu, kaikki on kuten ennenkin. Keskustelu on siirtynyt uuteen uomaan, mutta linjat pysyvät täysin ennallaan.

Ihminen, joka ilman suurempia tunnekuohuja osaa arvioida maahanmuuton vaikutuksia eri maissa ja ymmärtää sen aiheuttamat haasteet niin yksilö-, kulttuuri- kuin yhteiskuntatasoillakin ja joka on informoinut itseään esimerkiksi islamin, kolonialismin, maailmanpolitiikan, sotien ja globaalin talouden ilmiöistä ja vaikutuksista, ei rakenna näkemyksiään tällä tavalla sykäyksittäin ja epämiellyttävien seikkojen yli lipuen. Kun hän saa lisää informaatiota, hän tarkastaa näkemyksiään. Jos hän saa tarpeeksi vastakkaista informaatiota, hän on valmis muuttamaan analyysiaan. Hän osaa erottaa toisistaan kokonaisuudet ja yksityiskohdat. Hän ymmärtää kontingenssin ja epävarmuuden, mutta ei takerru niihin. Järkevä ihminen siis rakentaa näkemyksiään, tietojaan ja maailmankatsomuksiaan reflektoiden. Kukaan ei kykene tähän täydellisesti eikä kukaan ole ennakkoluuloista tai muista väliin tulevista tekijöistä täysin vapaa, mutta oleellista onkin pyrkimys ja halu sitä kohti.

Edellä kuvatun kaltaiselle ihmiselle ei ole minkäänlainen yllätys tai ihmetyksen aihe, että humanitaarisen maahanmuuton kanavia hyväksi käyttäen yhteiskuntiimme saapuu myös terroristeja. Itse asiassa päinvastainen ilmiö olisi yllättävää ja ihmettelyn arvoista.

Sama koskee maahanmuuton muita ongelmia. Tällaiselle ihmiselle ei ole mitenkään yllättävää, että täsmälleen samat ongelmat ilmenevät eri maissa. Konteksti ja ajankohta antavat oman leimansa, mutta asia pohjalla ei muutu. Rationaalinen ihminen ei hämmästy sitä, että kaukaisista kulttuureista tulevien maahanmuuttajien integrointi on vaikeaa, syntyy segregaatiota ja ongelmia. Päinvastoin: jos tapahtuisi vastakkaista, se olisi hämmästyttävää.

Miksi? Koska rationaalinen ihminen osaa tehdä tulkintoja tosimaailmasta käsin. Hän ymmärtää ihmisyyden ja yhteiskunnat historian, todennäköisyyksien ja todellisuuden, ei moralismin tai toiveiden kautta. Rationaalisellakin ihmisellä voi olla toiveita ja idealismia – toivottavasti onkin, ilman niitä olisimme kovin nihilistisiä ja vailla edistystä – mutta hän osaa erottaa ne todellisuudesta ja siitä, mikä on todennäköistä ja mikä epätodennäköistä.

Niinpä rationaalinen ihminen hämmästyy, jos kaukaisista kulttuureista olevat ihmiset yhtäkkiä tulevatkin keskenään toimeen täysin rauhanomaisesti, kaikki sujuu eikä ongelmia synny. Hänelle on ihme, jos pääasiassa omaa etuaan ajavat inhimilliset ihmiset yhtäkkiä muuttuvatkin oikeasti solidaarisiksi ja keskittyvät itsensä ja läheistensä sijaan täysin vieraisiin ihmisiin. Hänellä on tähän syynsä: niin ei ole koskaan ennenkään tapahtunut, joten miksi nyt tapahtuisi.

Eikö tarvittaisi fundamentaaleja muutoksia paitsi ihmisyyden luonteessa ja biologiassa myös siinä, miten ihmisjoukot elävät elämäänsä, jotta tällaiset kokeilut voisivat onnistua? Ehkä se ei ole täysin mahdotonta, mutta todennäköistä se ei ole.

Mutta julkidiskurssi ei toimi varovaisen rationaalisuuden varassa. Päinvastoin. Sille ihme on se, jos kaikki ei menekään vaivatta. Ja – kuten edellä kuvasin – sitten kun kaikki ei (tietenkään) menekään vaivatta, siirrytään vain vähäeleisesti seuraavaan, vielä koossa pidettävään ”tosiasiaan”.

Kenelle se siis edes oli uutinen, että Pariisin terroristi oli saapunut turvapaikanhakijana Eurooppaan? Moralisteille.

Rationaalinen ihminen sen sijaan ymmärtää, että terroristeja (tai pakolaisia) pitäisi pitää tyhminä, jos he eivät tavoitteissaan hyödyntäisi näin yksinkertaista ja helppoa mahdollisuutta. Oli yksinomaan ajankysymys, milloin tällainen tapahtuisi.

Moralisteille se ei ollut mahdollista, niin kauan kuin se ei ollut mahdollista. Tämän jälkeen se vain – no, oli mahdollista. Realisteille se oli todennäköistä ja siten mahdollista koko ajan. Ei toivottavaa, mutta todennäköistä ja siksi täysin mahdollista. Mahdollisuus aktualisoitui tapauksessa. Sen toistuminen on – yllätys yllätys – edelleen hyvin todennäköistä.

Koska oikeamieliset (=dominoiva diskurssi) olivat kuitenkin tähän asti onnistuneet tykönään pitämään vallalla uskomusta, että terrorismilla ja turvapaikanhakijatulvalla ei ole mitään tekemistä keskenään, tällainen päinvastainen seikka piti jotenkin integroida mukaan. Se oli niin merkittävä, että sitä ei mitenkään voinut enää jättää huomiotta. Julkidiskurssin on pakko myöntyä siihen tosiasiaan, että näin todellakin on tapahtunut.

Mutta mistä sitten nyt puhumme? Puhummeko siitä, että totta kai näin on tapahtunut? Emme tietenkään.

Keskitymme vain tähän yksittäiseen todeksi tunnustettuun seikkaan. Emme siihen, että tämä oli todennäköistä emmekä varsinkaan siihen, että tämä tulee jatkossakin olemaan todennäköistä ja että asialle pitäisi tehdä jotakin.

Sen sijaan puheenvuoroissa on käsitelty sitä, oliko passi aito ja miksi ei ollut, mihin turvapaikanhakija on ensin mennyt, minne sitten ja erityisesti sitä, miksi tätä yksittäistapausta ei saatu kiinni. Huomio keskittyy kaikkeen muuhun kuin niihin seikkoihin, joiden pitäisi olla oleellisia. Keskustelua leimaa naurettava hiusten halkominen, johon kaikkien on osallistuttava – ikään kuin väittelyn ydin tosiaan olisi siinä, onko passin väärentänyt turkkilainen vai kiinalainen tai onko Kreikka tehnyt enemmän väärin kuin Ranska. Merkityksellinen asian käsittely jää jälleen kerran epäolennaisuuksien varjoon.

Dominoiva diskurssi syöttää omat uskomuksensa ja periaatteensa muille ja kaikkien keskustelijoiden on toimittava näiden varassa – vaikka ne olisivat alkujaankin virheellisiä. Toinen esimerkki kuvastaa ilmiötä edelleen.

Palatkaamme jälleen siihen rationaalisen ihmisen prototyyppiin. Historiaa ja todellisuutta ymmärtävänä hän ei kuvittele, että länsimainen yhteiskunta kykenee integroimaan kaikki maahanmuuttajat, tai edes suurta osaa. Hän ei alkujaankaan ole uskonut siihen kauniiseen mutta epäuskottavaan satuun, että diverssit yhteisöt kukoistavat – hän yksinkertaisesti tietää asioita liikaa jaksaakseen uskoa tällaiseen. Hänelle ei ole minkäänlainen yllätys, että toisen ja kolmannenkin polven maahanmuuttajilla on ”maahanmuuttajien ongelmia”. Hän ei myöskään pidä toisen tai kolmannen polven maahanmuuttajia ”suomalaisina” tai ”ranskalaisina”, muuta kuin korkeintaan nimellisesti. Hän ymmärtää, että monilla ihmisillä kulttuuri, etnisyys, uskonto ja jopa ”rotu” ovat paljon merkittävämpiä asioita kuin länsimainen liberalismi haluaa uskoa. Toki hän ehkä toivoo, että asiat voisivat olla helpompia, mutta tämä toive ei ole se, joka hänen analyysejaan ohjaa.

Lisäksi hän ymmärtää, mikä on yleistämisen tarkoitus. Kyse ei ole siitä, etteikö osa maahanmuuttajista voisi olla integroituneita ja täysin ongelmattomia.

Miten rationaalisen henkilön siis pitäisi suhtautua siihen, kun oikeamielinen moralisti hyökkää uudella argumentillaan: terroristit olivat pääasiassa ranskalaisia! Tietenkin hän tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että terroristi oli syntynyt Ranskassa.

Mutta eihän hän nyt mikään ”ranskalainen” ollut.

Rationaalinen ihminen ei siis alkujaankaan ole ollut moralistin kanssa sitä mieltä, että ongelma on vain tänne juuri muuttaneissa. Se ei myöskään ole vain ”pakolaisissa” tai vain ”somaleissa” tai ”muslimeissa” tai ”köyhissä”. Ongelma on paljon laajempi, monimutkaisempi ja vaikeampi.

Rationaalisen ihmisen kyky tehdä tarkoituksenmukaisia yleistyksiä ei tarkoita, että kaikki pakolaiset olisivat tämän mielestä potentiaalisia terroristeja. Pariisin terrori-iskuissa – kuten useissa sitä ennen ja valitettavasti useissa myös sen jälkeen – kuitenkin tapahtui näin. Ainakin yksi terroristi saapui humanitaarisen maahanmuuton väyliä pitkin. Todennäköisesti kaikki muutkin – tai kaikkien muiden vanhemmat tai isovanhemmat – ovat aikoinaan tulleet vastaavia väyliä pitkin.

Rationaaliselle ihmiselle toisen polven maahanmuuttajien ongelmat eivät ole yllättäviä. Moralistille ne tarjoavat kuitenkin jo uuden väylän: syyttää omaa yhteiskuntaamme, joka ei kykene integroimaan heitä. Rationaalinen ihminen ei kuitenkaan ole koskaan kuvitellutkaan, että tämä olisi mahdollista. Hänen skeptisyytensä ohjaa häntä alusta loppuun saakka. Mutta tätä hän ei voi tuoda esille.

Kuten ei koskaan sitäkään, että ehkä tämä koko kokeilu ei toimi alkuunkaan. Ehkä mahdotonta ei saa mahdolliseksi inkrementaalisilla korjaustoimenpiteillä. Että ehkä asiat vain eivät toimi niin?

Ja tässä on se suuri salaisuus. Tabu. Koska yhteiseen tavoitteeseen vain on uskottava.

Esimerkeissämme ”uusi” keskustelu on siis siirtynyt juuri sinne, minne moralisti sen halusi siirtää: terroristi oli sattumalta turvapaikanhakija tai sitten kokonaan ranskalainen, homegrown, yksi meistä. Ongelmat ovat joko yksittäisiä tai johtuvat meistä, omasta yhteiskunnastamme. (Ja sen rationaalisista vihapuhujista.) Kaiken muun väittäminen on mautonta, vääristelevää, ammattitaidotonta, negatiivista, rasistista, kiellettyä. Jos asiasta puhutaan, siitä puhutaan oikeamielisten ehdoilla.

Ja näin teimme taas pikkuruisen kuperkeikan – mutta uusikin positio on täysin edeltävällä tavalla rajattu. Keskustelemme oikeamielisten ehdoin, heidän määrittelemistään lähtökohdista käsin.

Ja mikään ei todellakaan muutu.

Pariisi, islam, liberalismi ja Houellebecq

Minulla on ollut jonkin aikaa mielessä kirjoittaa Michel Houellebecqin uudesta kirjasta Alistuminen (alkuteos Soumission, suomentaja Lotta Toivanen, WSOY 2015). Pariisin uusimmat terrori-iskut antavat ajatukselle kalmankelmeän ja oksettavan hehkun. Vaikka Auschwitzin jälkeen ei pitänyt olla runoutta, Pariisin jälkeen on syytä olla Houellebecqia. Yhden nihilistin tuottama fiktio tarjoaa tapahtumille paljon suurempia selityksiä kuin itseään vihaavan lännen ”faktuaalinen” uutistuotanto. Selitys ei ole kaunis.

Lehdet ovat kysyneet perjantai-illasta alkaen, miksi taas näin kävi. Mitä meille on tapahtumassa? Samat kysymykset toistuvat jokaisen karmean terrori-iskun jälkeen. Korkeaotsaisten toimittajien, tutkijoiden ja asiantuntijoiden avulla ruoskimme itseämme muutaman päivän. Terrorismi toki tuomitaan, mutta samalla tuomitaan se maailma, missä me elämme. Länsi.

Tänä aamuna HS kertoi otsikossaan Pariisin olevan jo toipumassa – muutama vuorokausi iskun jälkeen. Tutkija kertoi, että terrorismin seuraus on aina reaktioissa ja että niitä pitää nyt hillitä. Mitä konkreettisesta, ruumiista, elämän päättymisestä. Ei se olekaan ase ja mies sen varressa, joka tekee terrorismin – se on reaktiomme, joka konstituoi uuden todellisuuden. Häpeä länsi. Häpeä!

Mikä auttaa pientä poloa? Rakastetaan enemmän. Ei pelätä! Muistetaan oikea hashtag ja trikolori. Ranska kuuluu kaikille!

Liikaa ei sovi surra siksikään, että täytyyhän tämä suhteuttaa muihin iskuihin. Ensinnäkin niihin, joita tapahtuu koko ajan maissa, joista ihmiset tänne pakenevat (#welovelibyasyriairaqafghanistan). Toisekseen Norjaan.

(Ja avatkaa nyt ne Pariisin kuppilat, kaupat ja kohteet jo! C’est la vie! Muutenhan Euroopan kaunein kaupunki saattaa turisteille näyttää siltä, mitä se oikeasti pitkälti onkin: monikulttuurinen kaaos.)

Eikä yhtäläisyyksiä asioiden kesken saa tehdä, moralistit varoittavat. Ei sillä ole mitään tekemistä sen kanssa. Toistan: ei sillä ole mitään tekemistä sen kanssa! Koska tyhmä kansa kuitenkin niin luulee – epärationaalisen ja valaistumattoman päättelykykynsä varassa – on sitä syytä ohjailla muutaman päivän ajan hieman pontevammin. Otetaan käyttöön kansaan uppoavia symboleja: passi, raja, turvallisuus. Kyllä me teistäkin pidämme huolen. Mutta maailma nyt vain on tällainen, nykyään.

Liberalismi on kaikessa oikeassa. Paitsi silloin kun se ei ole. Julmetun usein nykyään se ei ole. Quo vadis, länsimainen ihanne? Hautaanhan minä, älkää suotta muistelko. Sietäähän sitä lähteäkin, jos näin heikko on.

Imperiumi kaatuu sisältäpäin. Me kutsumme heitä tuhoamaan meidät.

Liberalistien ja islamistien maailmankatsomuksissa on pelottavia yhtäläisyyksiä. Kummatkin vihaavat länttä suvereenina johtoajatuksenaan. Edelliset polttavasta syyllisyydentunnostaan, jälkimmäiset sen tyhjyyden, arvottomuuden ja puolustushaluttomuuden vuoksi.

Häpeä kotouttamispolitiikka, häpeä äärioikeisto, häpeä Yhdysvallat, häpeä rasistinen kulttuurimme. Me vihaamme itse itseämme. Katsokaa, kuinka paljon me vihaamme itseämme, katsokaa nyt!

Mutta ei niin huonoa, ettei jotakin hyvääkin: Koska teitä me emme vihaa, käsittäkää se. Älkää ampuko meitä, me emme vihaa teitä, me emme halua teille muuta kuin hyvää. Me haluamme pelastaa teidät! Anteeksi, kun emme voineet pelastaa teitä. Nyt te näytätte meille, mitä te joudutte koko ajan kestämään. Tämä on niin oikein meille sioille!

Houellebecqin kirjassa Ranskaan tulee islamilainen valta 2020-luvulla. Presidentinvaalien toisella kierroksella vastakkain ovat Muslimiveljeskunnan Mohammed Ben Abbes ja Kansallisen rintaman Marine Le Pen. Vasemmisto liittoutuu kokonaan muslimien taakse, mutta myös osa oikeistosta. Ben Abbes voittaa ylivoimaisesti.

Lopullista ratkaisua ennen muslimit ovat jo täyttäneet koulutushallinnon. Eihän ranskalaisia sellainen edes kiinnosta! Yhdessä hetkessä koulutusjärjestelmä muuttaa muotoaan, sukupuolet erotetaan, tyttöjen koulunkäynti muuttuu korostamaan koti- ja avioliittotaitoja. Myöhemmin yliopistot muutetaan islamilaisiksi, ja työntekijöiltä (miehiltä) vaaditaan kääntymys islamin uskoon. Saudi-Arabian raha on pyhää ja runsasta.

Muslimit eivät valtaa Ranskaa väkivallalla, vaikka kuolleitakin väistämättä tulee. He valtaavat Ranskan ranskalaisten tuella. Jääkö joku kaipaamaan Ranskaa, ei kerrota. Juutalaiset ja naiset katoavat. Päähenkilö jää hetkeksi kaipaamaan sitä, että ei voi enää katsella naisten takamuksia kadulla eikä kaataa sänkyyn nuoria opiskelijatyttöjä… Vain hetkeksi.

Onnekkaille uusi valta tarjoaa mahdollisuuksia, hienoja mahdollisuuksia. Kuten useita vaimoja ja suojaikärajan alittavia seksikumppaneita. Edes alkoholia ja mässäilyä ei tarvitse lopettaa, sillä uusi islam on strategista. Arvot syntyvät suoraan edellisten tyhjien päälle. Valta syntyy alhaalta ylöspäin. Uuden presidentin ei tarvitse kuin nyökkäillä.

Länsi alistuu islamille, mutta paljon oleellisempaa on se, että naiset alistuvat miehille. Islam ymmärtää, että koko maailma syntyy kotoa. Ihmisen suurin onni löytyy alistumisesta, naisen miehelle, miehen jumalalle. Liberalismi on laittanut alulle sen, minkä islam vain viimeistelee. Koska ihmiset ovat lopulta inhimillisiä.

Ja jumala kyllä joustaa, tarvittaessa. Se on liberalismin ainoa perintö.

Vasemmisto antaa Ranskan pois – aivan kuten näemme omassa maassammekin joka ikinen päivä. Lehdistö on hiljaa, vääriä mielipiteitä ja totuudellista kerrontaa pimitetään. Yhteiskunnan rakenteet alkavat siirtyä vähitellen uuteen järjestykseen. Mutta jos joku luulee, että huikentelevainen ja moralistinen vasemmisto tähän yksin kykenisi, on hän surullisella tavalla väärässä.

Konservatiivit ja epäpoliittiset intellektuellit ovat myös täysin kyllästyneitä arvotyhjään Ranskaan, liian feminiiniin kristinuskoon ja sivistyksen tilaan, velttoihin, tyhmiin ja passiivisiin ihmisiin – ja vasemmistoon. Tai jos eivät olekaan, mitä sitten. Voi olla, että he eivät välitä enää mistään, paitsi omista fyysisistä tarpeistaan. Muutos tuo ainakin jotakin jännittävää. Kaunista konkreettista pahoinvointia aiheuttavan abstraktin sijaan.

Estetiikka lepää ennen muuta muslimitytön alusvaatteissa ja alistuneissa ruumiinaukoissa, ei enää ranskalaisnaisen minihameessa ja korkokengissä. Kaikkeahan ei voi saada (liberalismi meni tässäkin niin pieleen).

Houellebecq muistuttaa jokaisessa kirjassaan, että mihinkään ei kannata uskoa. Ei sääntöihin, arvoihin tai sopimuksiin. Ei vihaan, rakkauteen tai edes uskoon. Ranskan muuttuminen islamilaiseksi ei vaadi mitään, se tapahtuu tuossa tuokiossa. Kirjallisuudesta, naimisesta ja syömisestä kiinnostunut päähenkilö rakentaa olemuksensa uudelleen. Muutos vapauttaa hänet katumasta mitään, se antaa uuden elämän.

Vaikka Houellebecq saa usein täyslaidallisen oikeamielisiltä feministeiltä, on hänen mieskuvansa se kaikkein kammottavin. Ja vaikka hän on sanonut, että islam on sairain uskonto, on hänen arvionsa liberalismista vielä paljon surullisempi. Kuten olen itsekin tässä blogissa monesti korostanut: me teemme sen ihan itse.

Alistuminen on saanut yhä edellisiäkin kirjoja enemmän huomiota. Ei vähiten siksi, että sen ilmestymispäivänä tapahtui terrori-isku Charlie Hebdo -lehden toimitukseen. Kuvaavaa kuitenkin on, että kirjassa on paljon vähemmän mässäilyä kuin monissa muissa Houellebecqin kirjoissa. Kaikki tapahtuu kauniisti, säröttömästi, kuin ennalta kirjoitetun mukaisesti. Kirjan voi jopa lukea samanlaisen nihilismin vallassa kuin mikä sen sanoma on: no jaa, Ranskasta tuli islamilainen valtio, onkohan minulla edes paha olo?

Ja samaan tapaan jo muutaman päivän päästä kollektiivinen muistimme on määrittänyt Pariisin tapahtumat sopimaan hyväksyttyyn kertomukseen. Rakenne on nytkähtänyt uuteen asentoonsa, pelko ja odotus ovat uusia normaaleja. Mietitäänpä taas, mikä meitä oikein vaivaa. Sillä täytyyhän MEITÄ joku vaivata, kun meille näin tehdään!

Ja vaivaahan meitä: meitä vaivaa ensi sijassa se, että me edes mietimme, mikä meitä vaivaa. Nuo, jotka tulevat tänne meitä tappamaan – heitä vaivaa! Meitä vaivaa se, että me pyydämme anteeksi, vaikka meidän pitäisi puolustaa itseämme. Meillä oli joskus muuta kuin tämä kolkko ”vapaus”, nenäkkäät oikeamieliset ja seuraavan päivän apologeettinen islamin puolustus. Tällä kaikella oli joskus sisältö, meillä oli arvoja ja tavoitteita.

Nihilisti ajattelee, että antakaa sitten sitä konkretiaa. Antakaa abstraktin tilalle verta, kuolemaa, tuskaa! Antakaa ahdistuksen tilalle pakkoa, verhoa, kaapua! Antakaa tyhjyyden tilalle jotakin.

Ja kyllä joku antaa. Siihen voi sentään luottaa. Kaunokirjallisuudessa ja tosimaailmassa.

Että sellaiset hautajaiset.

Samasta aiheesta:
Charlie Hebdon jälkeen kirjoitettu Islamistaistelijan probleema, liberalismin nimeen
Terroristien hyveellisyys ja jihad grooming
Maahanmuutto, yhteisö ja henkilökohtaisen poliittisuus

Pakolaiset, intressit, moraali, politiikka (ja yksi dystopia)

Seuraava pitkä kirjoitukseni lähestyy humanitaarisen maahanmuuton teemaa hyvin monesta suunnasta. Osiot voi lukea itsenäisesti, mutta kokonaisuus tarjoaa kuvan siitä, millaisia seikkoja ilmiössä oikeasti tulisi mielestäni ottaa huomioon. Pyrin jatkossa syventämään jokaisen osa-alueen käsittelyä yksittäisissä blogiteksteissä. Lisäksi aion käsitellä tarkemmin muun muassa EU:n politiikkaa.

keräyspiste

Muut kuin taloudelliset intressit & mitä voidaan tehdä

Saksa ei noudata Dublin-menettelyä syyrialaisten kohdalla. Merkel ja Saksa ovat päässeet vaivalla ansaittuun moraaliseen kiitoon eurooppalaisessa sentimentaalisessa mediassa ja politiikassa. Tarpeeseen ne tulevatkin – esimerkiksi Kreikka-kriisissä menetetyt kasvot tarvitsevat kohotusta. Saksa on myös suoraan ilmoittanut, että sen vastauksen pakolaiskriisiin on määrä auttaa Kreikkaa. Harmi vain, että yli 40 prosenttia maahan saapuvista turvapaikanhakijoita ei tule Kreikan tai eteläisen Euroopan suunnalta vaan Balkanilta. Kuinka kauan Saksan ”moraalinen johtajuus” jaksaa loistaa?

Kun yksi ryhmä asetetaan erityisasemaan turvapaikkamenettelyssä, prosessi usein yksinkertaistuu. Ensisijainen jako on syyrialaiset ja muut. Koska on oletettavaa, että nimenomaan syyrialaiset ovat se joukko, joka todennäköisimmin täyttää pakolaisuuden määritelmän, on toiminta kannatettavaa, sekä tehokkuuden että humanitaarisuuden kannalta. Myös Suomen kannattaisi tehdä vastaavanlainen linjaus ja ”kantaa vastuunsa” nimenomaan sotaa ja vainoa pakenevien ihmisten auttamisen myötä. Valitettavasti Suomeen suuntautuu huomattavan vähän syyrialaisia (osin juuri Keski-Euroopan em. vetotekijöiden vuoksi) ja sitä enemmän muita, somaleita, afganistanilaisia ja erityisesti irakilaisia.

Syyrialaisten mukanaolo helpottaa myös muualta tulevien siirtolaisten eteenpäin pääsyä ja suojelun saamista – mitä suurempi siirtolaisvirta, sitä helpompi myös heillä, jotka eivät pakene ensisijaista sotaa ja vainoa, on edetä. Monet siirtolaisryhmät voivat kiittää syyrialaisia myös siitä, että he ovat ”avanneet länsimaisten sydämet” apposen auki – mahtuuhan sinne sitten samalla muitakin kuin ”aitoja” pakolaisia. Kolmannekseen mitä suurempi paine valtion turvapaikkaviranomaisiin kohdistuu, sitä enemmän vipuvoimaa hakijat yleensä saavat. Myöskään Suomessa viranomaisten resursseja ei lukuisista toiveista huolimatta tulla lisäämään siinä määrin, että tutkiminen – tai esimerkiksi palauttamiskäytännöt – oikeasti olisivat tehokkaita. Toisaalta myöskään syyrialaisten joukko ei ole ongelmaton: mukana on erittäin todennäköisesti muun muassa ISISin joukoissa taistelleita, mutta asiaan puuttuminen on hyvin vaikeaa.

Se, että yksi ryhmittymä on asetettu erityisasemaan mutta samalla salakuljettajien toimintaan ei ankarasti puututa, on omiaan lisäämään ongelmia. Dublinin pätemättömyys tiettyjen ryhmien kohdalla saa muut turvautumaan salakuljettajien apuun yhä enemmän, jotta merkintä ennen tavoitemaata jää puuttumaan. Mitä tämä sitten tarkoittaisi tilanteessa, jossa muutenkin lähes 100 prosenttia tulijoista tulee salakuljettajien avustuksella – mahdollisesti lisää kuolonuhreja salakuljettajien yhä ahneempien toimintatapojen myötä. Joka tapauksessa järkevä politiikka suuntautuisi ennen muuta olojen tasapainottamiseen lähtöalueilla, pakolaisten auttamiseen lähialueilla sekä salakuljettajien toiminnan vaikeuttamiseen. EU:n rooli etenkin kahdessa jälkimmäisessä on oleellinen.

Perustavammanlaatuiset, joskin epätodennäköiset, parannuskeinot liittyisivät globaalin talousjärjestelmän tasapainoisemmaksi muuttamiseen sekä suurvaltojen ja EU:n ulkopolitiikkaan. Humanitaarinen maahanmuutto ei tule asioita muuttamaan, päinvastoin. Se ei vaikuta lähtömaihin muuta kuin negatiivisesti ja toisaalta se lisää ongelmia kohdemaissa.

On oleellista ymmärtää, että konfliktien ratkaisun keinot ovat hyvin erilaisia kuin taloudellisen huono-osaisuuden vähentämiseen tarvittavat keinot. Vaikka Lähi-idän tilanne vaikuttaa kaoottiselta, on sen ratkeaminen kuitenkin merkittävästi todennäköisempää kuin maailman köyhyyden poistuminen. Näiden kahden ongelman tuottamat maahanmuuttovirrat ovat toisistaan poikkeavat. Mikäli meillä on ”vastuu” maailman pakolaisista, missä määrin meillä on sitä maailman köyhistä ja miksi?

Saksan eriyttävän toiminnan seurauksista muille ryhmille ei vielä voida sanoa mitään yksiselitteistä. Otaksun silti, että muiden ryhmien suojelun saanti tulee vähenemään. On kuitenkin päivänselvää, että suurvaltojen ”pakolaispolitiikkaa” ei voida analysoida ilman poliittisten ja strategisten intressien ymmärtämistä. Ylipäätänsä Lähi-idän monimutkaisia ja kansainvälisiä kriisejä ei voi tarkastella ilman tätä näkökulmaa.

Toisenlaisia intressejä voidaan etsiä Ruotsista, joka on alkanut kääntää ihmisvirtojaan Suomea kohti. Vaikka Ruotsin intressit EU-tasolla ovat näiltä osin samansuuntaiset kuin Saksan – liittovaltiollistuminen pakolaiskysymyksessä eli tasainen taakanjako – saattaa mukana olla myös sisäpoliittisia virtauksia. Ruotsidemokraattien edelleen nousevat käyrät kertovat pahaa kieltään siitä, miten kansa yhä enemmän ajattelee. Jossain vaiheessa raja tulee aina vastaan, ja vallassa olevat puolueet tai niiden osat alkavat siirtyä kohti uutta painopistettä. Siirtolaisvirtojen ohjaaminen muualle paineen vähentämiseksi ei ole lainkaan huono idea valtapuolueiden kannalta.

Myös aikaisemmin Ruotsin tekemät muutokset ovat näkyneet Suomessa, esimerkiksi somalialaisten suojeluhakemusten kohdalla. Ketjuvaikutus humanitaarisissa maahanmuuttovirroissa on ilmiselvä.

Halpatyövoima ja köyhyys

Massamaahanmuuton – niin laillisen kuin näennäisesti laittoman mutta sormien läpi katsottavan – ja ”globalisaation” seuraukset työmarkkinoilla ja sosiaalisessa ja taloudellisessa hyvinvoinnissa ovat kiistattomat. Saksan halpatyövoimamarkkinat ovat kasvaneet merkittävästi – jo vuonna 2008 halpatyövoimamarkkinoiden osuus oli yli 20 prosenttia, EU15-ryhmän toiseksi suurin. Köyhien osuus Saksan työssäkäyvistä kaksinkertaistui vuosien 2005 ja 2013 välillä ja on tällä hetkellä jopa 10 prosenttia. Britanniassa muutos on ollut kuudessa vuodessa 250 prosenttia (osuus nyt noin 6 %). Kaikista kotitalouksista kuudesosa on köyhiä.

Saksa imee kouluttamattomatkin maahanmuuttajat töihin paljon tehokkaammin kuin esimerkiksi pohjoismaat. Toisaalta se osaa valikoida myös muita kuin kouluttamattomia. Esimerkiksi nyt saapuvat syyrialaiset ovat suhteellisesti ottaen huomattavasti koulutetumpia kuin muut humanitaariset ryhmät – jälleen yksi selitys uudelle ”moraaliselle” Dublinin säännön kiertämiselle.

Halpamarkkinoissa meidän ei kuitenkaan tarvitse katsoa keskiseen Eurooppaan, vaan hälytys soi myös lähempänä. Ruotsissa – tuolla taloudellisen loisteen maassa, jonka tuottavuudesta me suomalaiset saamme vain haaveilla – työssäkäyvien köyhyys on kaksinkertaistunut alle kymmenessä vuodessa ja työmarkkinat ovat jo erittäin eriytyneet. Suomessakin on arvioitu olevan jo 500 000 työssä käyvää köyhää, vaikka ilmiötä ei virallisesti tunnustetakaan. Kerroksiset työmarkkinat ovat täyttä totta – humanitaarinen ja halpatyövoimainen maahanmuutto toimivat verrattomina fasadeina. Hyvinvointivaltiosta näennäisesti huolta kantavat korostavat, että tämä on ainoa vaihtoehto.

Ero keskisen ja etenkin eteläisen Euroopan ja pohjoismaiden työssä käyvien köyhien (tai köyhien ylipäätänsä) välillä on tietenkin siinä, että pohjoisen hyvinvointivaltioissa toimii oleellinen väliintuleva tekijä, valtio. Valtio ”kompensoi” työmarkkinoiden kyvyttömyyttä tarjota ihmisille riittävää elantoa. Oli kyse sitten harkinnanvaraisista tuista tai enemmän subjektiivisista oikeuksista, pohjoisen valtiot ovat aina kärjessä – huolimatta leikkauksista ja kiristyksistä. Lapsilisän keskimääräinen reaaliarvo on nyt 30 prosenttia alempi kuin kaksikymmentä vuotta sitten. Samoin esimerkiksi kotihoidon tuen taso on huomattavasti matalampi kuin 20 vuotta sitten.

Edelleenkin tuet ja etuudet ovat eurooppalaisittain korkeita, globaalisesti ajatellen lähes päättömän korkeita. Mikään ei ole suurempi vetotekijä. Turvallinen maa, jossa valtio on vahva. Jos tuet olisivat edelleen samalla tasolla kuin 80-luvulla, pakolaisten saapumistahti olisi 500 000 viikossa.

Kumpi oli ensin, muna vai kana? Talouden uusliberalisoituminen ja globalisaatio olisivat voimaltaan pieni murto-osa nykyisestä, mikäli ihmismassat eivät liikkuisi. Toisaalta on päivänselvää, että maahanmuutto ei ole syy talous- ja sosiaalijärjestelmien muutoksille. Se on välttämätön mutta ei riittävä tekijä. Juuri tämä ”monimutkaisuus” takaa, että poliitikoilla on paljon liikkumavaraa: he voivat tarkastella aina vain yhtä asian puolta ja tehdä kokonaisuudesta arvioita tämän pohjalta.

Valtion politiikka on yhä enemmän ”talouden realiteettien” sanelemaa. Nuo ”realiteetit” edellyttävät jatkuvaa halpatyövoiman lisäämistä. Hallituksen eilen linjaamat muutokset muun muassa työn ehtoihin alleviivaavat samaa asiaa: mitä heikommaksi käy suomalaisen duunarin työ – ennen muuta miesvaltaisten teollisuuksien ulkopuolella – sitä varmemmin valtio ja elinkeinoelämä pitävät huolen siitä, että maahan virtaa uusilla ehdoilla ja palkalla töitä mielihyvin tekevää porukkaa. Halpamaahanmuutto on sisäpolitiikan Kiina-ilmiö. Sen vaikutukset tulevat olemaan moninkertaiset.

Moralistisen hyväntekemisen politiikan tavoite on taas ”pelastaa ihmisiä”, ei suinkaan varmistaa nöyrän halpatyövoimareservin olemassaoloa. Koska samat ihmiset (=”pakolaiset”) voivat toimia nukkeina molemmille rintamille, tilanne on täydellinen win–win – uusliberaali oikeisto paiskaa kättä uusmoraalisen vasemmiston kanssa. Tämä on kuitenkin tappava cocktail hyvin monille – suomalaisuutta vaaliville, hyvinvointiyhteiskuntaa vaaliville, kotia, uskontoa ja isänmaata vaaliville, työmoraalia ja ansaittua oikeutta vaaliville. Kyseessä on nykyaikaisen liberalismin ydin, toiminnan primus motor.

Kriittinen ihminen voi toki ihmetellä, kumpi on pahempi, uusliberaali oikeisto, joka haluaa tuet ja oikeudet minimiin kaikilta vai moralistinen vasemmisto, joka haluaa nuo tuet ja oikeudet kaikille.

Pahuudesta en mene sanomaan, mutta selvää on, että oikeisto toimii järkiperäisesti: Elinkeinoelämä – oikeiston perusta – on ainoastaan rationaalinen, omien intressiensä mukainen. Se tosiseikka, että nuo intressit eivät useinkaan ole yhteneväiset valtion kansalaisten intressien kanssa, on julkisessa keskustelussa täysin toissijaista.

Vasemmiston intressit ovat sen sijaan enemmän tai vähemmän hukassa. Se syyttää kriittisiä ihmisiä ”hyvinvointisovinismista” – kaikille ei haluta sallia samoja oikeuksia (rahaan) – ja ihmettelee, mihin kannatus häviää. Kansa ei ole koskaan niin ”moraalista” kuin paimenensa. Mutta kyllä punainen vasemmistokin vielä oppii. Vihreä sen sijaan ei opi – mutta sen ei tarvitsekaan. Miksi? No siksi, että tämä kaikki on sen intressien mukaista.

Lopputulos on kuitenkin sama eikä kukaan voi sille yhtään mitään: näillä mennään, koska millään muulla ei mennä.

Mahtuuhan tänne

Kuten edellisessä kirjoituksessani mainitsin, on yksinkertaisesti typerää verrata kehittyvien tai ei-liberaalien maiden siirtolaisten sisäänottomääriä hyvinvointivaltioiden sisäänottomääriin. Turkki, Libanon ja Jordania eivät kompensoi sosiaalisen, kulttuurisen tai taloudellisen hyvinvoinnin puutteita maahanmuuttajille – ne onnistuvat mahdollisesti ainoastaan tarjoamaan enemmän perustavaa turvallisuutta kuin lähtömaa tai -alue (eikä tämäkään ole aina selvää, sillä monet pakolaisleirit ovat yksilöille hyvin turvattomia). Niiden tärkein vetotekijä on kuitenkin se, että ne ovat kauttakulkumaita.

Olen viimeisen viikon aikana lukenut suomalaisista sanomalehdistä yhteensä 12 kirjoitusta, joissa eksplisiittisesti sivuutettiin tuo ymmärrys eri valtioiden eroista. Pahimmissa laskettiin, kuinka paljon Suomessa on maantieteellistä tilaa ottaa uutta väestöä, toisin kuin vaikka Libanonissa. ”Mahtuuhan tänne”-teoria on suosittua myös akateemisessa maailmassa.

Tällaista keskustelun todellisuutta on hyvin vaikea seurata ilman, että omakin argumentaatio taantuu satiirin puolelle. Ihminen turvautuu mustaan huumoriin, kun kaikki muut välineet on todettu jo turhiksi.

Aikaperspektiivin merkitys

Valtiomme ei ole onnela tänne muuttaville turvapaikanhakijoille. Töitä on niukalti tai ne ovat heikosti palkattuja. Syrjäytyminen ja segregaatio vallitsevat. Erot suomalaiseen keskiluokkaan vain kasvavat. Kulttuuri on erilaista. Salakuljettajien ja propagandan tarjoamat lupaukset eivät täyty. Lapsista ei tule lääkäreitä. Elämä on taloudellisesti turvatumpaa kuin ennen, mutta harvalle se näyttäytyy sellaisena kuin ennen liikkeelle lähtöä uskottiin. Kulttuuriset ongelmat kärjistyvät. 1980-luvun hyvinvointionnelaa tästä maasta ei koskaan enää tule.

Britannian ulkoministeri Hammond totesi muutama viikko sitten, että kehitysmaista tuleva siirtolaisuus on uhka eurooppalaiselle elintasolle ja sosiaaliselle infrastruktuurille (ja aiheutti luonnollisesti myrskyn). Kaikista ilmeisimpiä (ja helposti todennettavia) asioita ei saa sanoa ääneen. Eliitillä ja ylemmällä keskiluokalla menee kuitenkin aina hyvin.

Vaikka moraalipuhe näyttää nyt olevan kaikkein korkeimmalla, häviää se kuitenkin taloudelle aina, kun puhutaan ihmisjoukoista, joiden intressit eivät ole täysin yhteneväisiä.

Moralisteja eriarvoisuuden asia ei kuitenkaan enää haittaa. Moralistinen politiikka on kiinnostunut välittömistä asioista, sitä ei kiinnosta pitkän ajan näkymä. Se välittää poseeraamisesta ja pisteistä – sitä eivät kiinnosta rakenteelliset ongelmat muuta kuin siinä tapauksessa, että niillä voidaan uhriuttaa vähemmistöjä. Moralistinen politiikka on kiinnostunut ad hoc – juuri nyt se haluaa lisää maahanmuuttajia. Nyt! Lisää! Avatkaa sydämenne ja talonne! Myöhemmin se voi valittaa, että tukia ei saa leikata tai että rasismi kukkii. Mutta oikeisto on vahvempi ja sen argumentti kiistattomasti totta: eihän tällaisen populaation kohdalla ja tällaisessa maailmassa hyvinvointivaltiota voi enää ylläpitää!

On yksinkertaisesti järjetöntä, että tämänhetkinen pakolaiskeskustelu keskittyy ainoastaan tähän hetkeen. Media ynnäilee vastaanottotoiminnan kustannuksia ja piirtää punaisia otsikoita siitä, kuinka pakolaiset eivät sittenkään saa niin kamalasti rahaa. Poliitikot korostavat, kuinka suhteellisen edullista kaikki on ja että kyse on inhimillisyydestä. Maahanmuuton kustannusten laskeminen on edelleen lapsenkengissä eikä valmiita malleja edes ole. Pitkittäisseuraaminen on mahdotonta.

Humanitaarisen maahanmuuton taloudelliset, sosiaaliset ja kulttuuriset kustannukset ja ongelmat ovat paljon pitempiaikaisia ja haasteet suurempia kuin välitön vastaanottoon liittyvä toiminta antaa ymmärtää. Mikäli kyse tosiaan olisi vain ”sydämien avaamisesta” nyt – ja että esimerkiksi repatriaatio olisi todennäköinen eli siis että pakolaisuus loppuisi aikanaan, kun olot kotimaassa ovat parantuneet – tilanne olisi varsin yksinkertainen. Mutta näin ei ole. Suurimmat haasteet niin yksilöille kuin vastaanottavalle yhteiskunnalle alkavat vasta myöhemmin. Maahanmuutto ilmiönä ei myöskään useinkaan ”lopu”, tunteikkaista vaatimuksista huolimatta. Esimerkiksi haasteet toisen sukupolven kanssa saattavat monilla ryhmillä olla merkittävämpiä kuin laupeuteen välittömämmin kiinnittyneellä ensimmäisellä sukupolvella.

Joka tapauksessa on selvää, että tällaiset ihmisvirrat tekevät Suomesta ja Euroopasta hyvin erilaisen paikan verrattuna siihen, mitä ne olisivat saapumisten ollessa maltillisempia. Kokonaan toinen lukunsa on Euroopan kulttuurinen ja uskonnollinen muutos ja esimerkiksi se, mitä muslimien osuuden kasvu kymmeneen prosenttiin vuoteen 2050 mennessä aiheuttaa.

Keskustelusta

Pakolaisteeman vyörytys on päätä huimaavaa. Julkisuuden toimijat kertaavat kerta toisensa jälkeen, kuinka keskustelua tarvitaan ja että asia on monimutkainen – ja tämän sanottuaan jättävät itse tekemästä sen, mitä juuri korostivat. Saamme lukea keskustelun keskustelun keskustelun analyyseja, suoranaista propagandaa, näennäisesti punnittuja ”yhtäältä inhimillisyys, toisaalta ongelmista pitää voida puhua”-kirjoituksia, joissa kuitenkaan koskaan ei puhuta ongelmista – paitsi niistä, mitkä liittyvät nettirasisteihin ja vihapuheeseen. Valtamedian infantiilit analyysit, jotka ovat yleensä täysin kyvyttömiä kurkottamaan ajassa niin taakse- kuin eteenpäinkään, tekevät monien olon aiheellisesti surulliseksi ja voimattomaksi.

Mitä ihmettä tällaisessa tilanteessa tekee normaali, sydämen ja järjen omistava suomalainen?

Henkilökohtaisesti en lainkaan ihmettele, jos vihapuhe ja ylilyönnit lisääntyvät. Ongelma on hyvin pitkälti eliitin itsensä luoma. Ihmiset, joilla ei ole keinoja kestää tilannetta, reagoivat helpoimmalla mahdollisella tavalla.

Toisaalta sitä joukkoa, joka hyvää hyvyyttään uskoo olevansa avuksi, koska ”pakolaisia vaan nyt tulee niin paljon”, ei tietenkään pidä syyttää. Mikäli hyväsydäminen ja suomalaiseen vastavuoroisuuteen tottunut ihminen on julkidiskurssin varassa, hän todellakin haluaa kuljettaa lastenvaatenyssyköitä vastaanottokeskuksen keräykseen ja avata kotinsakin kärsiville. Ei tämä kaaos heidän vikansa ole.

Onkohan kukaan sentimentaalisen politiikan masinointia järjestävä taho pohtinut sitä, kuinka kauan ihmisten hyväsydämisyys kestää? Ihmisvirroille ei näy nimittäin loppua. Mitä sitten, kun seuraa auttamisähky ja todellisuus hyppää silmille? Siirrytäänkö suoraan SPR:n kontilta nettiin kirjoittamaan vihakirjoituksia vai käydäänkö jonkin välivaiheen kautta? Onko Saksankaan Willkommenskultur ikuista?

Yhteiskunnalliset ongelmat

Yhteiskunnan homogeenisen luonteen menettäminen ei sureta ketään – päinvastoin, siitä pääsemistä pidetään väistämättömänä ja kannatettavana voittona. Homogeenisyyteen – olipa tuo etnistä, uskonnollista, kulttuurista tai mitä ikinä – viittaamista pidetään rasistisena tai myyttisenä. Asialla on kuitenkin lukuisia tosimaailmallisia seurauksia, tunnustettiinpa ne julkisessa politiikassa ja keskustelussa tai ei.

Taloustilanteemme ei tule sallimaan merkittäviä lisäyksiä integraatio- tai kotouttamispalveluihin. Toisaalta erilaiset leikkikerhot eivät vastaa tarvetta. Kotoutumispolitiikan voittajia ovat erilaiset järjestöt ja yksityiset yritykset. Yliliberaali integraatiopolitiikka – tai oikeammin vasemmistosuvaitsevainen monikultturismi – on aivan liian kesyä ja myötämielistä, erityisesti yhdistettynä yhä auliiseen hyvinvointiyhteiskuntaan. Integraation pitäisi olla paljon selvemmin assimiloivaa ja tulijan omaa vastuuta korostavaa. Toisaalta esimerkiksi kielenopetus ja suomalaisen kulttuurin välittäminen tulisi olla huomattavasti laaja-alaisempaa ja syvempää. Maltillinen oman kulttuurin säilyttäminen – esimerkiksi lasten oikeus lukea ensikieltä koulussa – on mahdollista yhdistää vahvemmin sulauttavaan politiikkaan. Tämä on kaikkien edun mukaista, niin tänne saapuvien kuin täällä jo olevien. Suomen pitäisi olla rohkea ja terveellä tavalla ylpeä itsestään, ja ajaa maahanmuuttopolitiikkaa näiden arvojen päälle.

Väestöpohjan yhä moninaistuessa on myös taloudellisesti mahdotonta säilyttää vallitsevaa monikulttuurisuuspolitiikkaa – ja kuten edellä selitin, myös hyvinvointiyhteiskuntapolitiikkaa. Aulis liberaali hyvinvointivaltio ei voi pitää rajojaan auki, vallankaan kun ekonomistien fantasiat maahanmuuttajien aikaansaamasta työllisyyden ja tuottavuuden kasvusta eivät tule toteutumaan. Globaalissa maailmassa hyvinvointiyhteiskunnan voi olla vaikeaa olla pystyssä edes rajat kiinni – kielikuvani tarkoittaa hyvinvointipalveluiden eksklusiivisuutta, ei konkreettista liikkumisen kieltoa – mutta rajat auki se ei tule onnistumaan sitäkään vähää. Kuulettehan jo korinan?

Yhteiskunnan alatasot kapinoivat ensin. Ollaanko nyt sitten vihapuhevaiheessa? Historiallisesti tarkastellen se on toki hyvin maltillista. Jossain vaiheessa puhe saattaa kuitenkin muuttua teoiksi. Oleellisinta ei ole se, ovatko kapinoijat kantasuomalaisia vai maahanmuuttajia, vaan se, että yhteiskuntarauha rapisee. Toisaalta maahanmuuttajien kapinointi lisää kulttuurista identifikaatiota oman ryhmän suuntaan. Valtio, jossa ei enää ole etnis-kansallista yhtenäisyyttä, mutta ei myöskään riittävää identifioitumista esimerkiksi poliittisiin etnisesti ”sokeisiin” instituutioihin (ns. perustuslaillinen patriotismi), on hyvin heikoilla. Monikultturistinen eriyttävä politiikka vähentää nimenomaan jälkimmäistä, koska valtio nähdään ennen muuta oman ryhmittymän pyrkimysten takaajana.

Mutta myös keskiluokka alkaa liikehtiä, esimerkiksi lapsiperheet. Ihmiset huomaavat, että he saavat veroillaan yhä vähemmän. Lasten koulu ei ole itsestäänselvyys, vaan sekin pitää valikoida, ehkä myös ostaa, esimerkiksi muuttamalla oikealle alueelle. Eriarvoistumisen myötä muitakin koulu- ja oppimispalveluita pitää ehkä ostaa. Päiväkotien ryhmät pullistuvat ja lapset voivat huonosti. Yksityiset tarjoajat tunkeutuvat alueelle yhä voimakkaammin ja kysyntä kasvaa. Vähennysoikeuksia tiukennetaan ja omavastuut kasvavat – onhan teillä varaa. Lapsilisät ja perheoikeudet heikkenevät. Tarveharkinta lisääntyy ja hyvinvointiyhteiskunnan subjektiiviset ja universaalit oikeudet puretaan. Lääkäripalveluiden saatavuus on paikoin heikkoa, ja ainakin lapsilla pitää olla yksityinen vakuutus, joka takaa hyvän hoidon yksityislääkärillä. Lukuisat muutkin aiemmin valtion takaamat palvelut, vanhusten ja vammaisten hoidosta lasten puheterapiaan, alkavat olla heikkoja, ja keskiluokka joutuu hankkimaan palvelunsa yhä enemmän yksityiseltä sektorilta.

Jos samaan aikaan yhä kasvava joukko – maahanmuuttajia ja suomalaisia syrjäytyneitä – kerää sosiaalivaltion jäänteet itselleen, missä kulkee veronmaksajien sietokyvyn raja? Mihin valtiota enää tarvitaan? En usko, että keskiluokka muuttuu väkivaltaiseksi. Se vain yksinkertaisesti ei enää halua maksaa, koska kompromissi ei ole enää reilu. Yhteiskunnan sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja luottamus vähenevät, vastavuoroisuus murtuu, heikoimmista huolehtimisen periaatteet särkyvät, pohjoismaalainen hyvinvointiyhteiskunta ja mentaliteetti loppuvat. Kyse ei taaskaan ole vain taloudesta, vaan myös kulttuurisesta identifikaatiosta. Tutkimusten mukaan heterogeenisyys vähentää motivaatiota harjoittaa oikeudenmukaisuutta oman ryhmän ulkopuolisten hyväksi. ”Avointen sydämien politiikka” ei tule kestämään, koska ihmisten moraaliset ja inhimilliset kyvyt eivät ole merkittävästi parantuneet globalisaation ja kansainvaellusten myötä – ihmiset ovat edelleen ihmisiä, eivät suvaitsevaisia maailmankansalaisrobotteja. Valtio on pakkojärjestelmä: hyvä valtio on mahdollisesti hyvä pakkojärjestelmä, paha on vain pakkojärjestelmä. Pohjoismaisen mallin piti olla hyvä.

Se, mitä täällä on aikaansaatu, ei ole ilmaista eikä itsestään selvää. Se kaikki voi loppua eikä se ole edes kovin vaikeaa.

Eikä kukaan kerää sitten enää vaatenyssyköitä kenellekään.

Oli kesä oli moku oli kesämoku

Monikulttuurisuus on yummii Stadin ruokaskenelle!

(1) Monikultturismi sisältää usein ääneen lausumattoman
yhdistelmän sitä, mitä on ja sitä, mitä pitäisi olla. [Termi]
on siis sekä analyyttinen käsite että normatiivinen
ohjenuora.

Harrastan ruokaa ja ruoanlaittoa. Olen ollut pääsääntöinen kasvissyöjä melkein parikymmentä vuotta ja tiedän ravitsemuksesta yhtä ja toista. Kun ravintolamaailman etnistyminen taannoin alkoi, olin tietysti innoissani. Helsingissä alkaa olla jo erittäin kiitettävästi monikulttuurisia ravintoloita ja kaupat tarjoavat kiinnostavia uutuuksia. Ruokaskenen suurimmat innovaattorit ovat lähes poikkeuksetta ulkomailta tulleita, ja kaikki ideat ovat tietysti globaalisuutta sykkiviä. Afrikkalaista ruokaakin saa jo aika monesta paikasta, muista puhumattakaan. Suomalaiset aallonharjan ravintolat eivät juuri eroa suurten kaupunkien vastaavista. Myös some auttaa asiaa. Instagramin ruokaskene on täysin rajaton – olemme kuin yksi suuri perhe (#LOL) jakaessamme smoothiebowlit ja muut nomnomit. #cleaneats #plantbased #eeeeeats

Ja tämä, hyvät lukijat, on keskiluokkaista monikulttuurisuuden kermaa. #dairyfree Minä kannatan sitä, minulla ei ole ikävä pan-suolalla maustettuja ”kasvisannoksia” eikä sitä, että saan hyvin syödäkseni vain kaukana Suomesta. Ruokaan ja terveyteen keskittyminen on kuulemma nykyajan juppi-meininkiä. Eilen hipsteri, tänään juppi, huomenna moppi.

(2) ’Monikulttuurinen’ tarkoittaa kulttuurisen moninaisuuden
tosiasiaa, ’monikultturismi’ normatiivista vastausta tähän
tosiasiaan.

Kesällä tuli vierailtua jälleen myös Berliinissä. Kaupunki on mitä monikulttuurisin, mutta turistille näkymä on kaikin tavoin toimiva. Sykkivä, elävä, iloinen, kohtelias. Saksalaisuus on silti selvästi esillä, ylimpänä (jos näin saa sanoa). ”Vierastyöläiset” pyörittävät pitkälti kaupungin palveluyrityksiä – vieri vieressä on ravintoloita, kahviloita, ruokakauppoja, pesuloita, kioskin kokoisia. Afrikkalaista ruokaa ei tarvitse etsiä. Kaikki tuntuvat puhuvan saksaa. Ruoka on taivaallista, edullista ja kaikki syövät ulkona.

(3) Monikultturismi tarkoittaa monietnisten yhteiskuntien
julkishallinnon toteuttamaa lähestymistapaa, jolla
pyritään ohjaamaan kulttuurista moninaisuutta niin, että
kulttuurierojen arvostus ja suvaitsevaisuus toimivat
kaikkien osapuolten välillä. Monikultturismi takaa, että kaikki kansalaiset voivat pitää identiteettinsä.

Kovin kauas ei tarvitse silti Berliinissäkään lähteä, että hyvä värinä muuttuu pelottavaksi. Käsilaukku ei roiku huolimattomasti, olan yli tulee pälyillä. Nuoret sällit yrittävät yhdellä asemalla aina jotakin. Pää on pyörällä, mitä hittoa. Lehti kertoo, kuinka tällä alueella on Berliinin kamalimmat koulut eikä kukaan kynnelle kykenevä halua lastaan niihin. Kerjäläiset tulevat kuppiloihin sisälle, integroituneempi hätistelee heitä luudalla. Mustat huumekauppiaat sointuvat jaetun kaupungin värikkääseen dekadenssiin, toisaalla joku joogaa.

Helsingissä on mielestäni paljon helpompi kavahtaa keskusta-alueillakin. Pääasemilla ei ole hyvä tunnelma, rauhattomuus ei ole sykkivää vaan uhkaavaa. Itäinen kantakaupunki leikkii olevansa Berliini ja hyvällä hetkellä onnistuukin. Idän lähiöissä voi joskus käydä kauhistelemassa #nakoalattomuutta tai sitä, kuinka paljon kaupoissa on kaljaa ja eineksiä!

(4) Monikultturismissa luovutaan kulttuuriin liittyvistä
käsityksistä, ja sen sijaan asetetaan yksilöt keskiöön.

On etuoikeutettua saada valita. Missä asuu, mitä syö, mitä tekee työkseen, kenen kanssa toimii. Mitä globaalimpi ja liikkuvampi maailma, sitä enemmän etuoikeutettua se on. Mutta jos flow-keskiluokkainen suomalaiskaupunkilainen kokee enemmän yhteenkuuluvuutta koulutetun ja keskiluokkaisen maahanmuuttajan kanssa kuin suomalaisen netflix-lähiöasukin, tarkoittaako se, että tuon H-talon asukinkin pitää kokea enemmän yhteenkuuluvuutta samassa rapussa asuvan somaliyksinhuoltajan kuin suomalaisen porvarin kanssa? Onhan tätä joskus kai yritettykin.

(5) Monikultturismilla emme tarkoita vain rodun,
etnisyyksien, luokan, globaalien alueiden ja seksuaalisen
suuntautuneisuuden kirjoa, vaan niitä erilaisia
kulttuurisia asetelmia, joita kohtaamme, kun kuljemme
läpi elämämme.

Globalismi ja monikultturismi yhdessä tekevät suurimmat railot, usein täysin välittämättä ihonväristä, kulttuurista tai uskonnosta. Talouden uusliberalismi on maailman antirasistisin tyyppi. #unelmateilopu Kyse on siitä, mistä puhutaan. Puhutaanko ihanasta vai hirveästä, vapaudesta vai turmiosta, siitä, että yhteisö tarvitsee välttämättä jonkinlaisen yhtenäisen pohjan vaiko siitä, että vahvuutta ja resilienssiä voidaan jalostaa helpommin mahdollisimman diverssistä laumasta (muut tippuvat #lifegiveslemons). Liberalismin vapaus vai sen eugeniikka?

(6) Monikultturismia ei ole vielä täysin teoretisoitu. Osittain
yhdistävän teorian puute johtuu siitä tosiseikasta, että
monikultturismi on poliittinen, sosiaalinen ja kulttuurinen
liike, joka on pyrkinyt arvostamaan vallitsevien
perinteiden ulkopuolella olevien erilaisten perspektiivien
moninaisuutta.

Tutkija ja yhdenvertaisuusvaltuutettu toistelivat eilen ylellä, että monikulttuurisuus ei ole politiikkaa eikä varsinkaan ideologiaa. Sen kun lastataan erilaisuuksia samaan paikkaan – ja se alkaa kehittyä ja elää kuin itsestään. Mitä enemmän, sen paremmin. Vielä nykyäänkin on mahdollista julkisesti päästä sanomaan jotain noin sekopäistä, koska Immos-bandwagon antaa jo hieman rauhoittuneelle mokutusliikkeelle uutta puhtia ja kasvualaa. Akateemisen maailman narratiiveja seurattuani otaksun, että tämänkertainen moku-kausi tulee olemaan hybridimäisempi ja diversifioituneempi. En voisi olla kyllästyneempi.

(7) Monikulttuurisuus viittaa kulttuurisen moninaisuuden
huomioimiseen ja arvostamiseen globaalia humaanisuutta
ja yhteiskunnallista järjestystä lisäävästi ja rikastavasti.

Urbaani skene kumartaa sinne, mistä suurin cool tulee. Kyse on mielikuvista. Tuhannet ihmiset halaamassa Helsingin kesäillassa #meilläonunelmissaan nyt vain sattuu kantamaan yummimpaa (ja myyvempää) imagoa kuin esimerkiksi Olli Immonen. Ei kyseessä ole olemassaoloon perustuva fakta, vaan lähinnä liberalismin, vapauden ja solidaarisuuden tarjoama nautinto. Harha tai ei, elämä on nyt.

Huomenna taas jotakin muuta. #smile

Tekstissä olevat lainaukset ovat 8 vuotta sitten tutkimuskirjallisuudesta poimimiani monikulttuurisuuden määritelmiä (suoraan käännettyjä). Viime vuosina tilanne on muuttunut niin, että mokutus on yhtäältä vähentynyt mutta toisaalta muuttunut entistä abstraktimmaksi ja taivaita hipovaksi (erilaiset post-suuntaukset). Se ei juurikaan keskustele kenenkään muun kuin itsensä kanssa. Termi ”monikulttuurisuus” on pääosin korvattu uusilla käsitteillä. Kirjoitin kolmisen vuotta sitten aiheesta, tekstin voi lukea täältä.

VAALIT 2015: jälkilöylyjä

21.4. graafi

sdp Kuinka kauan demarit enää on olemassa? Hahmottelin yllä olevaan kuvioon puolueen kannattajien erilaisia pakoreittejä.

Demareista vasemmistoliittoon lähdetään hakemaan syvempää vasemmistolaista aatetta. Valtionhoitajapuolue menetti värinsä jo kauan sitten, ja osa kannattajista siirtyi vasemmistoliiton apajille. Uudempi ryhmä on ne nuorekkaiksi kaupunkilaisiksi itsensä tuntevat ihmiset, joihin vetoaa uudistunut vasemmistoliitto, joka kantaa huolta ympäristöstä, kaupunkibileistä, maahanmuuttajista ja ihmisoikeuksista. Vasemmistoliitto on lähempänä (nuorta) ihmistä kuin demarit.

Demareista perussuomalaisiin lähdetään monesta syystä. Osa hakee pragmaattisempaa linjaa ja uskoo saavansa tekoja sanojen sijaan – tämä koskee ennen muuta vahvaa duunarisiipeä, joka on kyllästynyt myös demareiden korrektiuteen, jossa kiilto tulee ennen substanssia. Toisaalta perussuomalaisiin siirtyy suuri joukko hyvinvointiyhteiskuntaan pettyneitä ihmisiä: osan angsti kohdistuu eliittiin, osan sosiaaliavustuksilla lorvivaan porukkaan. Suuri osa nykyisin perussuomalaisia äänestävistä on siirtynyt demareista myös yleisemmän yhteiskunnallisen kritiikin ohjaamina: he vastustavat demarien ajamaa maahanmuuttopolitiikkaa ja muita hyvän ideologioita.

Kokoomukseen demareista ovat siirtyneet he, joiden sosiaalinen nousu on vaikuttanut selvästi siihen, miten he ymmärtävät etunsa ja intressinsä. Demareista voi ”selviytyä” kasvamalla pois sen viiteryhmästä. Vaaleissa nähtiin yksi kovan luokan siirtymä, kun Vartiainen loikkasi onnistuneesti. Viime vuosina huomattava osa demareiden kansanedustajista on ollut leikki-kokkareita, mikä on toisaalta vedonnut joihinkin, toisaalta vahvistanut siirtymiä muihin puolueisiin. Kokoomukseen on siirtynyt myös useita hyvinvointiyhteiskuntaan pettyneitä luovuttajia – kun ei tästä mitään näytä tulevan, pidetään sitten huoli edes oman viiteryhmän asioista.

Demareista vihreisiin on tapahtunut myös liikettä. Heille ympäristö ja liberaalius ovat erittäin tärkeitä eikä yhtäältä äijämäistynyt, toisaalta tätimäistynyt sdp enää vastaa heidän (imagollisia ja ideologisia) tarpeitaan. Osa vihreisiin siirtyneistä saattaa toisinaan äänestää myös vasemmistoliittoa.

perussuomalaiset Väitin jo aiemmin, että perussuomalaiset on monimuotoisin puolue ja olen samaa mieltä edelleen. Puolueesta löytyy sekä hyvin vasemmistolaisia että hyvin oikeistolaisia ihmisiä, kaupunkilaisia ja maalaisia, hyvin konservatiivisia ja verraten liberaaleja, hyvin akateemisia ja intellektuelleja sekä käytännön duunareita. On ihmeellistä, että media ja somen vastustajat haluavat keskittyä vain vääristelemään perussuomalaisten ”äärikonservatiivisuutta” tai ”äijämäisyyttä”, vaikka puolueessa on paljon muutakin. Kritiikki on tätä luokkaa: nyt mennään peruutuspeilistä taaksepäin Impivaaraan supisuomalaisten (heteromiesten) kanssa savusaunaan! Nykyisellä avoimen informaation kaudellakaan tieto ei selvästi välity umpijäisten ideologisten kantojen yli: jos sinulla on käsitys, olkoon se totta, vaikka ei olisikaan. Jos olisin perussuomalaisten kategorinen vastustaja, olisin kyllä hyvin huolissani siitä, mihin näin laaja-alainen puolue vielä pystyy…

Sen sijaan arviot siitä, että nyt on tehty joku merkittävä askel kohti konservatiivisuutta, eivät toistaiseksi tunnu uskottavilta. Sipilän takana on lauma broilereita, joille konservatismi tarkoittaa samaa kuin ”olin ministeri jo sata vuotta sitten”. Joka tapauksessa oppositioon jäävien liberaalien kaakatus tulee olemaan hirmuista. Ihmisoikeudet, inhimillisyys, vastuu, suvaitsevaisuus ja tasa-arvo!

vihreät Aavistelin kyllä voittoa, mutta en uskonut näin suureen. Pikemminkin luulin, että vasemmistoliitto olisi tehnyt tällaisen tuloksen. Vihreiden fiilis oli hyvä ja itsetunto pukee toki tätäkin puoluetta.

Maahanmuuttajaedustajista sananen. Olen sangen pettynyt, että Nasima ei päässyt eduskuntaan jo edellisellä kerralla. Silloin hän nimittäin oli huomattavasti maltillisempi kuin nyt. Viisi vuotta sitten hän oli järkevä nuori nainen, joka usein tarkasteli jopa maahanmuuttajuuteen liittyviä ongelmallisuuksia (esim. kunniaväkivaltaa). Sittemmin hänestä on tullut demarirynkky, joka osaa ulkoa kaikki taikasanat, mutta ei sitten paljon muuta.

Vihreiden edustaja Ozania olen päässyt kuulemaan muutamia kertoja eikä hän varmasti huonoin vihreä ole. Hän kuuluu muutenkin maahanmuuttajien merkittävään eliittiin: hän on akateeminen ja puhuu mahtavaa suomea huolimatta siitä, että on muuttanut tänne ymmärtääkseni vasta teini-iässä. Minulla ei ainakaan ole mitään sitä vastaan, että tällainen mies pääsee kansanedustajaksi. Vihreät toki yrittää hyödyntää ”mamunsa” ihan kuiviin, kun vihdoin sellaisen mäelle asti sai. Toivottavasti Ozanissa on miestä siirtymään mamu-kehyksensä ulkopuolelle ja ryhtymään toimeen vaikka… öh… ympäristön puolesta!

vasemmistoliitto Voi Paavoa. Miten nyt näin kävi taas? Pitääkö turkulaisen Lin ottaa ohjat jo piankin? Jos vihreiden vasen siipi ja vasemmistoliitto sitten yhdistyisivät, syntyisi uusi puolue. Älkää pidättäkö hengitystänne: sen nimi olisi tietysti Vihervasemmisto!

kokoomus Lapsukaisia rangaistiin tehdyistä virheistä ja ennen muuta ylimielisyydestä, eritoten laivan hylkäämisestä. Maakuntien porvarit äänestivät kepua (ja perussuomalaisia), kaupungeissa siirtymää saattoi mennä myös vihreisiin. Odotettu tulos. Mutta kun olen nainen ja vielä kamalan herkkä, niin kyllähän Alex-polo hiukan jo säälitti, siellä lavalla, ei ollut fantsua enää… Kyseessä on kuitenkin suurta poliittista silmää kantava mies, joten uskon, että hän osaa vielä kääntää laivan – aivan kuten oppi puhumaan hitaampaa pääministeriksi tultuaan.

keskusta Tästä puolueesta en osaa sanoa koskaan yhtään mitään. Johtuisiko se siitä, että elän ”kuplassa”, sillä en tunne ketään keskustan äänestäjää? Tunnen kyllä maakuntien ihmisiä, mutta he lähes poikkeuksetta nimenomaan eivät äänestä keskustaa. Ei mutta hei, tunnen minä yhden professorin, joka äänestää keskustaa. Kerran pikkujouluissa nuorena räävin asiasta päätänikin ja meinasin lentää jatkoilta ulos. Sellaisia ne ovat, tynnyrikepulaiset, eivät näe ulos, tänne tosimaailmaan!

Sitten kohti hallitusneuvotteluita. En uskalla veikata, mutta kai ne liberaalit (vihr+vas+sdp) sentään pysyvät siellä oppositiossa. Ruotsalaiset saavat edustaa siis yksinään hyvän sielua (ja huolehtia, että pakkoruotsi pysyy, ta er i häcken!).

Terroristien hyveellisyys ja jihad grooming

”Nii­tä, jot­ka kään­ty­vät ji­ha­dis­miin, lei­maa liial­li­nen ha­lu teh­dä oi­kein. He ovat mo­raa­li­sia nuo­ria, jot­ka tus­kin sai­sisi­vat tyy­dy­tys­tä ka­tu­jen­giin liit­ty­mi­ses­tä. Heil­lä on vah­va tar­ve elää mer­ki­tyk­sel­li­nen elä­mä”, Daw­son huo­maut­taa.

Ji­ha­dis­tien net­ti­pro­pa­gan­da on hy­vin te­ho­kas­ta.

Tur­val­li­suus­tut­ki­muk­sen pro­fes­so­ri, ter­ro­ris­min tut­ki­ja Mia Bloom Mas­sa­chu­sett­sin yli­opis­tos­ta kut­suu Isis-vär­vä­rei­tä on­li­ne-saa­lis­ta­jik­si. He käyt­tä­vät nuor­ten ikä­to­ve­rei­ta pu­he­mie­hi­nä ja har­ras­ta­vat mo­nen­lai­sia ve­dä­tyk­siä.

”Nuo­ret ovat eri­tyi­sen alt­tii­ta Isi­sil­le, kos­ka vär­väys ta­pah­tuu so­siaa­li­ses­sa me­dias­sa ja vies­tien si­säl­tö muo­toil­laan juu­ri nuo­riin ve­toa­vak­si”, Bloom se­lit­tää.

HS 18.2.2015: Hyveellinen nuori haksahtaa Isisiin

Kirjoitin aiemmin islamistitaistelijan fundamentaalista ongelmasta: hänen pyhyydellistä motiiviaan palvella uskontonsa arvoja ei suostuta ymmärtämään, vaan se tehdään liberalistisen tulkinnan avulla tyhjäksi kerta toisensa jälkeen. Liberalismilla ei ole välineitä kohdata uskonnon tai muun ”irrationaalisen” arvojärjestelmän aiheuttamia konkreettisia seurauksia. Sen on välttämätöntä muokata toimijoiden motiivit omaa maailmankatsomustaan vastaaviksi – se liberaalistaa sille vieraat motiivit ja uskomukset. Toisaalta sen vähemmistödiskurssi on niin dominoiva, että minkäänlainen pahuus ei kykene tunkeutumaan sen sisälle – pahuus jää varatuksi ainoastaan enemmistötoimijoille ja näiden yksilöllisille ja kollektiivisille ominaisuuksille.

Yllä olevissa lainauksissa pahuuden tyhjäksi tekeminen – suoranainen moraalinen liberaalistaminen – on ehkä viety pisimmälle. Kanadalainen sosiologian professori Lorne Dawson kuvaa jihadismiin kääntyviä nuoria erityisen moraalisiksi ihmisiksi, joita ei perinteisempi kehittymättömistä aivoista johtuva nuoruudenrieha, kuten jengiytyminen, kiinnosta. He haluavat merkityksellisen elämän.

Ensimmäinen väite on empiirisesti katsoen väärä, sillä useilla, ellei useimmilla, jihadin kääntyneillä sotureilla on ennen taisteluretkeään ollut merkittäviä ongelmia ja suuria vaikeuksia integroitua kotimaahansa. Liberalistinen luenta toki väistää tämän seikan: Ensinnäkin se uskoo, että maahanmuuttajien tai näiden jälkeläisten ongelmat johtuvat aina kantaväestön ja yhteiskunnan syrjivistä toimintatavoista. Toisekseen monikulttuurinen etiikka nimenomaan ymmärtää, että moraaleja on monenlaisia. Niinpä nuorukaisten erilainen ”moraali” on selvästi parempaa, merkityksellisempää ja syvempää kuin länsimaisella keskikastilla.

Huomionarvoista on, että liberalismin omien ihanteiden ohuus on ongelmallista ainoastaan silloin, kun sitä verrataan muihin, tässä tapauksessa jihadismiin kääntyneiden arvomaailmaan. Lorne Dawson näkee tavallisen, liberaalin ”normaaliuden” merkityksettömänä, tyhjänä, kun taas aitoa tyydytystä islamista hakevan nuoren arvomaailma on syvää ja merkityksellistä, moraalista.

Vaikka jihadismiin siis suhtaudutaan periaatteessa negatiivisesti, annetaan tälle kuitenkin eräänlainen moraalinen myönnytys: onhan se sentään jotakin, verrattuna oman maailmamme tarjoamaan tyhjyyteen. Näin ollen islamistitaistelijatkin ovat moraalisiahe noudattavat omia hyveitään absoluuttisesti, toisin kuin me, jotka voimme vain vedota milloin ihmisoikeuksiin, tasa-arvoon, milloin muihin hyveellisiin abstraktioihin.

Jihadistinuorten hyveellisyys, kuten liberaalin eliitin edustaja sen kuvaa, olisi kuitenkin ehkä liian paksu väite tavalliselle kansalle kohdattavaksi. Sellaisen sisäistäminen ja ymmärtäminen vaatisi kehittynyttä kykyä moukaroida intuitiivista ajattelua sekä vääntää ristiriidat ongelmattomiksi ja välttämättömyydet hyveiksi. Siksi tuokin Hesarin juttu oli tiedesivuilla, ei ulkomaanosiossa. Professori tekee tiedettä; jihadistinuorten hyveellisyys on tieteellinen tosiseikka, koska arvovaltainen tieteilijä niin sanoo.

Sen sijaan tavallisella logiikalla käyvä kansakin ymmärtää viattomien houkuttelun. Grooming on manipulatiivista hyväksikäyttöä, jota nuoriin voidaan kohdistaa oikeasti pahojen ihmisten toimesta, yleensä netissä. Perinteinen grooming on seksuaalista hyväksikäyttöä. Wikipedian mukaan ”prosessin osana voi olla esimerkiksi ystävällisyyttä, hellyyttä ja lahjojen antamista, ja lapsi on yleensä vapaaehtoisesti luomassa suhdetta. Myöhemmin kuvaan voi astua mukaan esimerkiksi kiristys.”

Kun ilmiö ymmärretään näin, on helppo nähdä, että värvätyt (houkutellut) tarvitsevatkin rangaistuksen sijaan apua, kuten esimerkiksi Ruotsissa on jo tunnistettu. Vain inhimillisyydelle sokea voisi esittää groomingin uhreille rangaistusta. Nuoren aivothan ovat kehittymättömät, kuten lainatussa jutussakin korostetaan, ja kyseessä on hyväksikäyttö.

Oleellinen ero seksuaalisen ja jihad-groomingin välillä on siinä, että seksuaalinen grooming johdetaan aina yksilöllisiin taipumuksiin, henkilön tai rajatun henkilöryhmän pahuuteen ja asemaan perustuvaan dominoivaan rooliin. Harvoin olemme kuulleet, että kulttuurimme erityisesti kannustaisi tähän, läpitunkevasta seksualisaatiosta huolimatta – päinvastoin tiedämme, että länsimaat ovat lapsille ja nuorille maailman turvallisimpia maita. Groomingin lisääntymisen syynä nähdäänkin ennen muuta sen mahdollistavien teknologioiden kehittyminen.

Sen sijaan islam ja sen opit pyhästä sodasta ja yksilön voimaantumisesta taistelun kautta eivät nojaa yksilöllisten toimijoiden henkiseen järkkymiseen, vaan paljon laajempaan kulttuuriseen, uskonnolliseen, historialliseen ja sosiaaliseen kontekstiin – huolimatta siitä, että kaikki muslimit eivät niitä kannata. Liberaalit kuitenkin jälleen tarvitsevat selityksen sille, miksi ”tavalliset nuoret” (”moraalisten nuorten” maltillisempi luenta) lähtevät jihadiin, päätyvät sotimaan tai terroristeiksi. Miksi he eivät halua olla kuin me?

Lorne Dawson on tutkinut myös muita ”yksinäisiä susia”, kuten vallitseva eufemismi kuuluu, esimerkiksi kouluampujia. On kuitenkin melko selvää, ettei heitä hänen mukaansa leimaa liiallinen halu tehdä hyvää. Tai että he olisivat erityisen moraalisia ja elämälleen merkitystä etsiviä.

Oliko tässä nyt joku ristiriita? Oli ja ei. Liberalismin aate perustuu ristiriidoille, joten se, että niitä syntyy sen avulla, ei varsinaisesti enää ole ristiriita.

Mustavalkoiset selitykset menevät yleensä aina metsään, niin kotoperäisten kouluampujien kuin muuperäisten terroristien suhteen. Kriittisen ihmisen tulee ymmärtää loogisia perusasioita sekä osata tulkita usein monikausaalisia suhteita. Mutta se järjetön ideologinen vimma, jolla käärmettä pyssyyn ajavat liberaalit (jopa tieteen edustajat) suhtautuvat islamin hirveyksiin, riippumatta tosiseikoista, on surullista ja samalla myös pelottavaa. Ensinnäkin se antaa väärintekijöille yhä suuremman kannusteen korottaa pahuuden astetta. Toisekseen se nimenomaisesti vahvistaa alla olevan havainnon:

meidän hyveemme ovat tyhjiä, kaikuvat pimeään.

Vamma-abortit, sosiaaliset abortit ja lapset

Abortti on ollut viime päivinä esillä valtamediassa, suoraan ja epäsuoraan. Yleisradiossa asiaa on lähestytty kehitysvammaisten ja kehitysvammaisuuden kautta, esim., esim., esim. Jutut ovat olleet mielestäni oikein hyviä (A2 Kehitysvammais-iltaa en ole nähnyt). Myös Hesari kohahdutti tänään sillä, että abortti oli (tablettiversion) pääotsikossa. Kuten olen aiemmin osoittanut, abortti on mediassa hyvin harvinainen muuten kuin (naisen) oikeuskysymyksenä.

HS 12.2.15

Sikiöllä ei ole liberalistisessa luennassa tai käytännössä minkäänlaisia oikeuksia. Varsinkaan oikeuksia ei ole kehitysvammaisilla sikiöillä. Kehitysvammaiset ovat yhä niukentuva vähemmistö, pääasiassa kehittyneiden ultralaitteiden vuoksi. He eivät useinkaan kuulu vähemmistöoikeuksista huolta kantavien aktivistien agendalle. Vammaisaktivistit ovat ihan muita ihmisiä, yleensä itse vammaisia tai vammaisten perheenjäseniä.

Pääkaupunkiseudulla, jossa synnytetään vanhimpana, ultran tuloksiin luotetaan eniten. Täältä löytyvät myös maan parhaat ja tarkimmat laitteet, niin Naistenklinikan sikiödiagnostiikan poliklinikalta kuin yksityisiltä lääkäriasemilta. On arvioitu, että 90 % niistä uusmaalaisista, jotka kuulivat seulonnoissa odottavansa down-lasta vuonna 2010, päätyi aborttiin. Kun siirrytään vakavampiin sairauksiin, prosentin täytyy olla lähes sata. Toisaalta mitä vanhempana synnytetään, sitä suurempi riski on, että kaikki ei mene nappiin. Myös Ylen jutussa trisomia-18:aa sairastaneen lapsen äiti kertoi, kuinka heitä painostettiin aborttiin. Vastaavia tapauksia löytää esimerkiksi äitien pitämistä blogeista useita muitakin – huomioni mukaan painostus on sitä suurempaa, mitä nuoremmasta äidistä on kyse. Aina kysymys ei ole vammaisuudesta, vaan esimerkiksi siitä, että raskauden ennuste on muuten huono.

Pohdin aborttia ja mediaa käsitelleessä kirjoituksessani, onko syy todellakin seulontakäytäntöjen tehokkuuden ja tarkkuuden lisääntymisessä vai ehkä kulttuurisissa ja sosiaalisissa muutoksissa, yksilöllisissä paineissa tai moraalisessa taantumuksessa. Samalla kun lapset on yhteiskunnissamme nostettu usein ehdottomiksi ykkösasioiksi, on heidän asemansa olematon, jos he ovat vielä kohdussa ja/tai kehitysvammaisia. Naisen oikeus on niin ehdoton, että edes lastaan raskausaikana tahallisesti vammauttavia päihdeäitejä ei saada pakkohoitoon. Toisaalta jos pahoinpitelijä on joku ulkopuolinen (esim. isä), hän saa korotetun rangaistuksen nimenomaan raskauden takia.

Nyt on siis tunnustettu kaksi asiaa, ensinnäkin, että lähes kaikki tiedetysti kehitysvammaiset abortoidaan, ja toisekseen, että ehdoton enemmistö muista aborteista on ns. sosiaalisin syin tehtäviä. Miksi tämä ei kuitenkaan johda mihinkään? Eikö tämä olekaan huolestuttavaa? Onko se vain fakta, ikävää mutta väistämätöntä, kurja anomalia muuten niin ihanassa ”maailman onnellisimpien äitien” maassa?

Lainaan itseäni: Moraalifilosofisesti olisi tietysti kiinnostavaa pohtia sitä kyllästymispistettä, jonka jälkeen abortista tulisi ”ongelma”. Jos esimerkiksi 100 prosenttia vammaisiksi arvioiduista sikiöistä seulontojen myötä abortoitaisiin, olisiko yhteiskunnalla ”ongelma” vammaisten kanssa? Mikäli ei, miksi mailla ja kulttuureilla, joissa abortoidaan tyttösikiöitä, on ongelma? Liberaalissa yhteiskunnassa aborttien lukumäärä vahvistaa alla olevaa oikeutta rajattomasti – mitä enemmän niitä tapahtuu, sitä paremmin oikeus toteutuu. Toki voimme todeta, että abortti on ikävä asia, mutta itse oikeuteen se ei vaikuta. Monien mielestä abortti ei edes ole ikävä asia, muuta kuin sen tehneelle naiselle – yleensä kaiketi siksi, että tuo ultraruudulla heiluva olio ei kaikkien mielestä ole (vielä) ihminen.

Entä sitten aborttien tekijät. Eikö yhteiskunnallisessa moraalissa ole joku todella pielessä, jos abortteja eniten tekevät ihmiset, joilla jo on lapsia? Teiniabortteja (joiden määrä on vuosi vuodelta vähäisempi) on helpompi ”ymmärtää”, mutta että aikuisten äitien abortit, miten se on edes mahdollista? Mediassa keskitytytään usein rationalistisiin selityksiin: esimerkiksi että neuvolassa ei ole tarjottu ilmaista kierukkaa jälkitarkastuksen yhteydessä tai että vanhemmat ovat väsyneitä valvottavan vauvan kanssa eivätkä jaksa huolehtia ehkäisystä. Mikäli liikumme yksilökeskeisellä alueella, minua kiinnostaisi ennen muuta se, miten raskauden, synnytyksen, vauvan, ihmisen ja uuden elämän ihmeen jo todistaneet ihmiset kykenevät lopettamaan elämän, joka on alkanut heidän ”virheestään”.

Sosiologisesti ja kulttuurisesti asian oleellisin puoli olisi mielestäni siinä, minkälaista moraalin rappiota erilaiset liberalistiset käsitykset edistyksestä, vapaudesta ja oikeuksista ovat tuottaneet. Olisiko sosiaalisista syistä tehtävä abortti niin yleinen, mikäli hedonistinen oikeuspropaganda ei olisi niin läpitunkevaa? Suhtauduttaisiinko sikiöön eli lapseen eri tavalla, jos ihmisten vastuuta ei olisi tehty tyhjäksi erilaisilla taivaita hipovilla oikeusväittämillä?

Myös aborttien kasautumisen tietyille henkilöille täytyy ilmeisesti vain ”hyväksyä”. On traagista, että sterilisaatio esimerkiksi tällaisissa tapauksissa tai päihdeäitien kohdalla tuomitaan suoraan fasistiseen helvettiin, mutta aborttia ei koskaan lähestytä tätä kautta. Sama ongelma löytyy muiltakin järjestelmämme osa-alueilta, kuten esimerkiksi lastensuojelusta. Vanhempien, ennen muuta äitien, oikeus on tosiasiassa niin ylivertainen lapsiin nähden, että koko toiminta seuraa tarkkoja askelmerkkejä ja ruttua syntyy. Olisiko joka päivä mediasta lukemamme lastensuojelun kriisi oikeasti niin mittava, mikäli vanhemmat kantaisivat edes pienen osan siitä vastuusta, mikä heillä kaiken järjen mukaan pitäisi olla?

Kolmas seikka liittyy uskoon ja uskontoon. Mediaa seuraamalla saa käsityksen, että ainoastaan uskovaiset ”hihhulit” vastustavat aborttia (ja homoliittoja ja sitä ja tätä yksinomaisen ihanaa). Näinkö on? Ainoastaan Jumalan pyhyydestäkö on mahdollista nousta vastustamaan elämän tietoista päättämistä, lapsen edun sivuuttamista, vammaisen elämän arvottomuutta?

Ihmisoikeuksia ja kaikkien arvokasta elämää julistavalla yhteiskuntamme maallisella puolella pitäisi olla paljonkin sanottavaa asiasta. Miksi se ei sano mitään?

Vastaan itse. Siksi, että se ei kykene priorisointiin. Vaikka lasten oikeuksien polkeminen on ikävää, sikiöiden raastaminen kohdusta on ikävää, kaikki paha on ikävää, emme kuitenkaan voi sanoa, että toinen asia olisi ikävämpää kuin toinen. Varsinkaan oikeuksia ei voida laittaa järjestykseen, koska kaikilla on oikeuksia. Vammaisilla ja kohdunsisäisillä ihmisillä on siis oikeuksia, mutta koska he eivät ole tarpeeksi puhekykyisiä tuodakseen näitä julki, saati rakentamaan järjestelmällistä propagandakoneistoa, he vain jäävät syrjään. Vähän niin kuin eläimet. Paitsi että eläimillä on paljonkin puolesta puhujia ja advokaatteja, muitakin kuin uskovaisia.

Kaikki kiteytyy jälleen oikeuteen. Yksilön – aikuisen ja terveen yksilön – oikeuden yli ei mene mikään. Siitä ei edes saa puhua, koska puhekin loukkaa tuota oikeutta.

Maahanmuutto, yhteisö ja henkilökohtaisen poliittisuus

Feministit nostivat kauan sitten esiin ajatuksen, että ”henkilökohtainen on poliittista”. Vaikka lausahdus sen koommin on tullut tarkoittamaan lähes mitä tahansa, viittaa sen alkuperäinen merkitys siihen, että niin kauan kuin naisten pääasiallinen toiminta-areena on vain koti ja sen alaan kuuluvat toimet (synnytys, lastenhoito, kasvatus, kotityöt, aviolliset velvoitteet jne.), tulee tämä henkilökohtainen ja piilotettu vallan ja toiminnan areena politisoida, siis tehdä näkyväksi ja myös jollain tapaa säädellyksi. Ajatuksen mukaan kaikki sosiaalinen kanssakäyminen, myös perheiden ja yhteiskunnan muiden perusinstituutioiden sisällä, sisältää politiikkaa, siis erilaisia intressejä ja vallankäyttöä. Hyvä yhteiskunta ei voi rakentua vain sen varaan, että (miesten kesken) jaettu on poliittista. Muuten edistys ei toteudu henkilökohtaisella areenalla, vaan se jää ”luonnollisen primitiivisyyden” ikeen alle. Henkilökohtaisen edistys olisi myös edellytys sille, että naiset pääsisivät etenemään julkisella areenalla.

Missään muualla maailmassa ei alkuperäistä ajatusta ole toimeenpantu yhtä merkittävästi kuin pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa. Erilaiset lastentekoa ja -kasvatusta ja naisten työntekoa ja itsenäistymistä helpottavat ja ylläpitävät (jopa siihen pakottavat) instituutiot ovat voimakkaita. Toisaalta myös epäformaalimpi kansalaiskasvatus ylläpitää oikealla tavalla toimivan kansalaisen mallia. Ihmisiä aktiivisesti ohjaavan politiikan ja kulttuurissa syvemmällä olevien arvojen vaikutusta on tietysti vaikea erottaa toisistaan – ne muodostavat pitkän ajan kuluessa kehittyneen kokonaisuuden, jonka sisälle suurin osa suomalaisista kuuluu. Asia on niin itsestäänselvä, että harva sitä kyseenalaistaa tai edes pohtii.

Tämä on sääli, sillä asia on kaikkea muuta kuin itsestäänselvä: arvopohjamme ja ”itsestäänselvyytemme” rapautuvat hyvin helposti, mikäli niiden annetaan rapautua. Ne rapautuvat, kun lopetetaan ymmärtämästä, että kyseessä ovat maailmanlaajuisesti poikkeukselliset, huomattavaa työtä, politiikkaa ja samanmielisyyttä vaatineet instituutiot. Esimerkiksi naisen tasa-arvo ei ole universaalia, vaikka kauniit ihmisoikeuslätinät sanoisivat mitä. Jos yhteisössämme on yhä enemmän päinvastaisia arvoja jakavia ihmisiä, on päivänselvää, että arvo rapautuu. Tällöin ”arvo” ei ole se, mitä on kodifioitu paperiin, vaan se käytäntö ja toiminta, mikä yhteiskunnassa vallitsee.

Vaikka kaikki eivät tietenkään koskaan ole olleet samanmielisiä yksityiskohdista, nojaa vahva kulttuurinen yhtenäisyytemme juuri siihen, että ihmiset ovat pääasiassa samaa mieltä. Naiset ovat yhtä arvokkaita kuin miehet, naiset saavat itse päättää, mitä tekevät, myös varattomilla on oikeus elää ja osallistua yhteiskunnan toimintaan, heikoimmista pidetään huolta, lapset ovat arvoasteikossa korkealla ja niin edelleen. Nämä asiat ovat suomalaisia (usein länsimaisia) itsestäänselvyyksiä. Henkilökohtainen on todella poliittista – siksipä valtio säätää muun muassa vanhempainvapaasta, päivähoidosta, avioliitossa tapahtuvasta raiskauksesta, huoltajuudesta ja lapsen oikeuksista. Vaikka on lukuisia aiheita, joissa säätely tai ohjaus epäonnistuu – tai suosii toista osapuolta toisen kustannuksella – päälinja ja sen kantamat arvot ovat vakaita. Niin vakaita, että suurin osa ihmisistä noudattaisi niitä, vaikka siitä ei säädeltäisikään.

Tässä onkin eräs hyvän kansalaisuuden merkki – hyvä kansalainen noudattaa ”hyviä sääntöjä”, vaikka ne eivät olisi varsinaisia lakeja tai niiden rikkomisesta ei seuraisi rangaistusta. Sama pätee valtioihin: Ns. hyvät valtiot ylläpitäisivät perusihmisoikeuksia ilman ihmisoikeussopimusten sitovuuttakin. Toisaalta pahat valtiot eivät seuraa kansainvälistä lakia edes silloin, kun se on sitovaa. En ota kantaa siihen, onko kyse moraalista, omasta edusta, kulttuurista vai mistä. Tätä ajatusta ”hyvistä” ja ”huonoista” ei kuitenkaan jaa se suuri joukko ajattelijoita ja teoreetikkoja, joiden mukaan länsimaiden/-maalaisten yleinen olemus on ongelmallinen ja aina liian huono – moraalinen vaatimustaso on siis asetettu niin korkealle, että sen saavuttaminen on yksinkertaisesti mahdotonta. (Olen käsitellyt tätä vaadittavien oikeuksien lisääntymistä useissa edellisissä teksteissä.) Koska samaa ei vaadita kaikilta valtioilta (tai ihmisryhmiltä), väistämätön seuraus on kaksoisstandardien käyttö.

Globaali aikakausi, jonka tunnusmerkkeihin kuuluu muun muassa laajamittainen maahanmuutto, on muuttanut asioita. Enää ”kansalaisuus” tai ”suomalaisuus”, puhumattakaan ”ruotsalaisuudesta”, ei ole niin yksinkertaista. Monille ihmisille kansalaisuuteen, etnisyyteen tai kulttuuriin viittaavat yleistykset ovat täydellinen punainen vaate, mutta en käsittele heitä enempää tässä. Huomioni kohteena on se, mistä keskustelin edellä, henkilökohtaisen poliittisuus, yhteisölliset itsestäänselvyydet ja niiden muuttuminen yhteisön monimuotoisuuden lisääntyessä ja yhtenäisyyden vähentyessä. Vaikka maahanmuutto on vain yksi näitä kehityssuuntia ohjaava tekijä, on se tässä tapauksessa merkittävin.

Eilisessä kirjoituksessani kritisoin liberalismia siitä, että se kuvittelee voittavansa kaiken. Se kuvittelee saavansa kaikki puolelleen, muun muassa siksi, että se ei usko kulttuurien, intressien, uskontojen tms. yhteensovittamattomuuteen. Huntingtonin teesit sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä on liberaalin ajattelijakunnan toimesta kumottu tätä taustaa vasten lukuisia kertoja, vaikka todellisuus näyttää koko ajan yhä enemmän vastakkaista. Liberalismin ihanne olisi kaunis, jos se olisi totta. Globaalilla aikakaudella, kun yhteisöt ovat auenneet, se vain ei ole totta. En tiedä, olenko väärässä, jos väitän, että se voisi toimia suljetussa, yhdenmukaisessa yhteisössä. Sellaisessa mihin pohjoismainen hyvinvointivaltio syntyi ja mikä on hyvin erilainen paikka kuin se, missä se tulee kuolemaan.

Se, mitä me siis jaamme keskenämme, ei enää ole itsestäänselvyys. Se ei ole edes kaikille meille kanta-asujille itsestäänselvyys, puhumattakaan siitä, että se olisi heille maahanmuuttajille, joiden kokemus maailmasta ja sen suhteista ja heistä itsestään on toisenlainen – joskus vain vähän toisenlainen, joskus radikaalisti toisenlainen. Maassamme asuu yhä enemmän ihmisiä, jotka eivät jaa esimerkiksi ajatusta siitä, että nainen olisi miehen kanssa samanarvoinen. Heille henkilökohtainen ei ole poliittista. Kaiken huipuksi heidän henkilökohtaisensa ei ole poliittista edes kaikkien meidän mielestä, joille muuten suomalainen henkilökohtainen on useissa tapauksissa poliittista. Kaksoisstandardit ovat räikeitä.

Niin kauan kuin tätä kansaa (pääasiassa sen miespuolisia jäseniä) on kasvatettu, koulutettu, ohjattu, opastettu, palkittu, syyllistetty ja taas kasvatettu siitä, miten sukupuolten tulee toimia ja olla, mitä heidän tulee haluta, miten heitä tulee arvostaa ja kunnioittaa, on tilanne nyt tämä – asia näyttääkin koskevan vain tiettyjä miehiä ja tiettyjä naisia. Se, mikä meille näytti olevan hyvää ja tarkoituksenmukaista, ei olekaan sitä kaikille. Toiset ovatkin erilaisia.

On kolme tapaa toteuttaa kyseistä kaksoisstandardia. Ensimmäinen istuu eilisen blogitekstini kritiikkiin: liberaalin näkemyksen mukaan me voimme kyllä muuttaa erilaiset näkemykset oikeiksi, kunhan teemme pitkäjänteistä ja tarkkaa työtä (HS tänään: Ääriajattelu talttuu vain tietoisella työllä). Tämä työ ei kuitenkaan näytä olevan samanlaista kuin ennen: Se ei ole samanlaista ulkoapäin tuotettua ”näin tulee tehdä”- ohjausta, johon me pohjoismaalaiset olemme vahvojen valtioidemme taholta saaneet tottua niin monessa asiassa. Sen sijaan tämä työ on erilaista monikulttuurista tai yksilökeskeistä sisältäpäin ohjautuvaa toimintaa, jossa yhteiskunta antaa ainoastaan puitteet, yleensä taloudelliset, mutta yksilöillä on merkittävä määräysvalta ja heitä tulee ”kunnioittaa”, eli siis heidän tulee saada itse päättää. Pidä oma kulttuurisi, jos haluat, pidä omat tapasi, jos haluat. Esimerkiksi muslimien autonomia tehdä asiat haluamallaan tavallaan on vahvempi kuin suomalaisilla, joiden kulttuuri ei voi eikä saa sisältää samanlaisia vaatimuksia. Liberalismi tarjoaa maahanmuuttajillekin kyllä aina vaihtoehtoja (tämä kaunis ja houkutteleva meidän maailmamme), mutta ei pakota heitä siihen.

Useinkaan kaunis ja houkutteleva maailma ei houkutakaan, varsinkaan miehiä, joille siirtymä aiheuttaa suurta kitkaa usein molemmilla toiminnan areenoilla, sekä julkisella että henkilökohtaisella. Ajattele ihmistä, joka on muuttanut yhteisöllisestä kulttuurista itähelsinkiläiseen kerrostalolähiöön, menettää kunnioituksensa vähitellen sekä kodin ulkopuolella (ei töitä, roskatöitä, sossuilua, arvostuksen puutetta) että sen sisällä (vaimo ymmärtää uuden yhteiskunnan mahdollisuudet, lapset integroituvat nopeammin). Myöskään nuoret miehet eivät löydä paikkaansa uusissa yhteiskunnissa, eivät tiedä mitä tekisivät, töitä on yhä vähemmän, maahanmuuttajia yhä enemmän, kapinoitavaa yhä enemmän.

Länsimaisiin arvoihin nähden primitiivisemmät kulttuurimallit eivät istu tänne helpolla. Tästä kuitenkin usein tulee vaieta: maahanmuuttajien henkilökohtainen ei ole poliittista. Se, että ensi- ja turvakodit ovat nykyään täynnä maahanmuuttajia, ei liikuta ketään. Yhteiskunnan taholta tuleva kasvatustyö on edelleen kulttuurisokeaa eikä erottele ihmisiä ryhmiin – joskus se saattaa jopa yhä väittää, että suomalainen mies on ongelma, vaikka suomalainen mies näyttää pääasiassa oppineensa läksynsä erittäin kuuliaisesti. Kaksoisstandardi syntyy siis siitä, että eroja ei voida tunnustaa. Liberalismi kuvittelee, että olemme samanlaisia. Vaikka emme ole. Aiemmin hyvinvointivaltioideologia halusi uskoa, että olemme kaikki samanlaisia lähtökohdista ja varallisuudesta huolimatta – nyt se haluaa lisätä joukkoon kulttuurin, uskonnon, etnisyyden ja muut ihmisyyttä universaalisuuksien ulkopuolella määrittävät tekijät.

Toinen tapa toteuttaa kaksoisstandardia on räikeän monikultturistinen. Sen mukaan varsinaista oppia vieraille ei edes tarvitse antaa, koska kulttuurit ovat erilaisia ja se, mikä heille on sallittua, ei ole sitä meille. Usein tällöinkin relativistinen liberaali arvomaailma pitää kiinni jostakin: esimerkiksi tyttöjen silpomista tavataan kauhistella säännöllisesti, kuten myös esimerkiksi sananvapauden puutetta. Sen sijaan monet muut tavat, uskomukset ja hiljaiset hyväksynnät eivät nouse esiin. Jos satunnaisesti nousevatkin, ne tehdään tyhjiksi osoittamalla ongelmakohtia kantasuomalaisten toiminnassa tai suomalaisessa kulttuurissa. Moraalinen vaatimustaso on siis taas aivan kohtuuton meidän kohdallamme, kun taas heiltä ei odotetakaan mitään niin korkeatasoista. Joku voisi nimittää tätä rasismiksi ja essentialistiseksi ihmiskäsitykseksi.

Kolmas tapa on eräänlainen synteesi kaikesta edellä mainitusta ja nojaa pääasiassa vaikenemiseen ja aktiiviseen vääristelyyn sekä mustamaalaamiseen. Sillä pyritään estämään asioiden esiintulo, jotta niihin ei tarvitsisikaan reagoida. Tapa luottaa siihen tosiseikkaan, että kipeistä asioista on vaikea puhua kehittyneessä yhteiskunnassa, koska leimaaminen on niin vahvaa ja kaikki haluavat olla ”hyvän” puolella. Tiedämmehän me, että tavalliset ihmiset ovat yhä enemmän asioista huolissaan, he näkevät yhteiskunnallisessa kehityksessä ongelmallisia piirteitä, niin Ruotsissa, Ranskassa kuin Suomessakin. Heidän mahdollisuutensa tai uskalluksensa puuttua asioihin ovat kuitenkin vähäiset – onhan pelkästään tällaisen asioiden havainnoinnin leimattu täyttävän rasismin tunnusmerkit. Tavalliset ihmiset ovat kiinnostuneita itsestään ja omasta elinpiiristään: he haluavat lapsilleen ja läheisilleen hyvän ja turvallisen elinympäristön ja elämän. He ehkä koulushoppaavat, valikoivat asuinalueensa ja nyökyttelevät salaa ”rasismille”, etenkin Pariisissa tapahtuneen kaltaisten tragedioiden yhteydessä. Mutta he eivät tee muuta, korkeintaan ihmettelevät eivätkä meinaa uskoa silmiään ja korviaan. Tämä on hyvin inhimillistä, vaikkakin lisäongelmia tuottavaa.

Pohdintani liittyy edelleen Pariisin terrori-iskuihin ja niistä käytävään keskusteluun. Väkivallassahan oli kyse julkisesta länsimaisia arvoja kohtaan tehdystä hyökkäyksestä. Entä mitä tiedämme siitä, mitä tapahtuu julkiselta piilossa? Kiinnostavatko meitä mikään muu kuin sota-alueille karkaavat ”länsimaiset” isis-miehet, terroritekoja hautovat nuoret sällit, näkyvät räjähdykset? Eipä juuri. Vaikka eikö aiemmin kotosuomalaisten kohdalla juuri tämän nähty olevan merkittävin selittäjä sille, mitä julkisella puolella tapahtuu – yhteiskunnan kehittyminen edellyttää henkilökohtaisen politisoimista? Sosiaalisen säätelyn nähtiin toteutuvan samanaikaisesti sekä julkisessa että sen ulkopuolella.

Jos kerran erilaisten kulttuurien, uskontojen, ihmisryhmien ym. tekemien julkistenkaan tekojen kohdalla ei voida puhua siitä, että syyt ovat muualla kuin kyseisissä yksilöissä, miten ikinä voitaisiin maahanmuuttajien kohdalla päästä siihen, että heidän henkilökohtaisensa olisi poliittista? Jos koko yhteiskuntaa ravistavien väkivaltaisten iskujenkaan kohdalla ei voida ajatella, että syy on kulttuurissa, uskonnossa, erilaisuudessa, miten se olisi edes periaatteessa mahdollista silloin, kun teko ja toiminta tapahtuu piilossa, kodin tai vaikkapa koulun seinien sisällä?

Jos henkilökohtainen on poliittista vain meille, miten ikinä voimme kuvitella muuttavamme asioita, miten tämä valtava ihmis- ja yhteiskuntakokeilu voisi ikinä onnistua?

Islamistitaistelijan probleema, liberalismin nimeen

 

Je suis idiot

 

On yhdentekevää, kuinka paljon hän huutaa Allahu akbaria tai tekee muita oman jumalansa nostoja. On yhdentekevää, kuinka eksplisiittisesti hän vastustaa muita uskontoja, kulttuureja ja ideologioita oman uskontonsa, kulttuurinsa ja ideologiansa puolesta. On yhdentekevää, vaikka hän täysin yksiselitteisesti kuvin, sanoin, lipuin, opein ja teoin toteuttaisi katsomuksensa mukaista politiikkaa ja sodankäyntiä.

Ei toimi! Se ei ole totta! Ei täällä! Ei meidän maailman parhaissa ja inklusiivisimmissa liberaaleissa onneloissamme.

Pam pam, kuole vääräuskoinen. Pam pam, kärsi toisinajattelija. Pam pam, meidän säännöt. Viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen, vuodesta toiseen.

Mutta ei, turhaan.

Hän on yksinäinen susi. He ovat yksinäisiä susia. Hän kärsii mielenterveysongelmista (kuten 35 prosenttia muistakin ihmisistä). Yksittäisiä hulluja! Teolla ei kertakaikkiaan ole mitään tekemistä islamin kanssa. Eikä kulttuurin. Eikä minkään muunkaan, paitsi sen huonosti kotiutetun yksilön! Terroristi on syntynyt, kovin valitettavaa, me teimme terroristin. Miksi emme saaneet häntä rakastamaan meitä? Haluamaan olla meidän kaltaisemme? Miksi farkut, tosi-tv ja kauppakeskus eivät riittäneet? Voi raukkoja, mitä me teimme väärin?

Kyllä vituttaisi olla islamisti. Tee mitä tahansa, niin nuo tekevät tekosi tyhjäksi. Usko siinä sitten Allahiin, kun kukaan ei usko, että uskot. Väitä olevasi korkealla, korkean edessä, kaatuvasi korkean edestä – ja nuo väittävät, että et tiedä mitä haluat, olet hukassa, hullukin ehkä.

Toimiiko logiikka missään muussa asiassa? Kokeillaan.

Miksi on olemassa katolisia pedofiilipappeja? Saastainen kristinusko!

Miksi naisista tehdään synnytyskoneita lahkolaisuudessa? Yksilön edun unohtava takapajuinen uskonto!

Miksi kaikki eivät kannata homoliittoja? Kirkko ja muut hihhulijuntit!

Miksi Suomessa tapahtuu perhesurmia? Koska yhteiskunta on niin sovinistinen, miehet ovat väkivaltaisia eikä lähisuhdeväkivallan uhkaa oteta tosissaan ja turvakodit ovat aliresurssoituja (tekijä mies).

Koska perheillä on niin rankkaa, monet äidit uupuvat ja hyvinvointiyhteiskunta ei auta (tekijä nainen).

Vaikka naisten ja islamistien (maahanmuuttajien) tekoja lievennetään usein samantyylisesti, ei naisilla (maahanmuuttajilla) ole samanlaista probleemaa. Heidän etunsa mukaista on, että teko neutraloidaan ja laitetaan johtumaan systeemistä. Sen sijaan islamistitaistelijaa vituttaa entistä enemmän: mahtaako Allah edes päästää paratiisiin, jos kukaan ei usko, että halusit sinne hänen vuokseen?

Ilmiö kertoo jotakin merkittävää liberalismin ja sille nojaavien yhteiskuntiemme ylimielisyydestä ja tyhmyydestä. Liberalismia ei voi vastustaa, se on mahdotonta. Kaunis idea ”ideologittomasta ideologiasta” pitää sisällään ajatuksen, että täydellinen vapaus syntyy kaiken ulkoapäin tulevan väärän sisäänottamisesta. Liberalismi tahtoo olla iso ja turvallinen muumimamma, joka ottaa syleilyynsä kaiken. Jokainen kiukku, raivo ja ilkku muuttuu lojaaliksi tai ainakin hiljentyy muumimamman rakastavassa ja lämpimässä syleilyssä. Halin jälkeen saa kirsikkakakkua. Muumilaakso, onnen laakso. Kaikki vieraat ovat tervetulleita.

Liberalismi ei ota huomioon – se ei voi ottaa huomioon – että kaikki eivät halua kakkua. Kaikki eivät halua halia muumimammaa, vaikka muumilaaksossa onkin kaikkea kivaa. Liberalismi uskoo rationaalisuuteen ja siihen, että tarkalla ja pitkäjänteisellä työllä vahvimmatkin vastaansanojat saadaan nujertumaan. Ja hyvinhän se siinä onnistuukin, kun houkuttimena on markkinahyvä ja vuosisatojen aikana kehittyneet, vahvasti normitetut ja anteeksi antavat yhteiskunnat. Mutta kakku ei riitä elämän sisällöksi – eihän se tahdo riittää alkuperäisillekään laakson asukkaille. Imelää ja lihottavaa, tappaa energian ja luovuuden. Vaarallisempia sirkushuveja on saatava.

Jos liberalismi välittäisi historiasta eikä vain tästä hetkestä, jos se olisi perehtynyt siihen, mitä on olla ihminen eikä vain siihen, mitä on olla länsimainen kunnon ihminen, se ei olisi näin sokea. Se ei kuvittelisi voittavansa uskontoja tarjoamalla farkkuja ja tosi-tv:tä, se ei kuvittelisi integroivansa miljoonia muukalaisia koulutuksella ja tapakasvatuksella. Jos liberalismi ei olisi niin jumalattoman tyhmä, se saattaisi olla nöyrempi itselleen ja tiukempi muille. Se saattaisi arvostaa sitä, mitä tänne on aikaansaatu, se saattaisi pitää kiinni siitä, taistella sen puolesta.

Mutta niin se ei tee. Islamistin probleema on liberaalin voitto. Kunnes se ei enää ole. Mutta niin pitkällehän ei tarvitse nyt ajatella.

Liberalismin nimeen, amen.