Taakanjako ja moraali

Tässä pieni pähkinä ratkaistavaksi. Minkä värinen kartasta tulee, jos siitä tehdään tasa-arvoinen? http://fsi.fundforpeace.org/rankings-2014

Minkä värinen kartasta tulee, jos siitä tehdään tasa-arvoinen? Failed states index

EU on sorvaamassa maahanmuuttoon niin sanottua taakanjakoa vakavammin kuin vielä koskaan aiemmin. Taakanjakomalli koostuisi pakollisesta kiintiöjärjestelmästä, joka määrittäisi, esimerkiksi kohdemaan väkiluvun tai siellä jo olevien pakolaisten määrän perusteella, kuinka paljon humanitaarisia maahanmuuttajia valtion on otettava. Koska esimerkiksi Suomen väkiluvun kasvu on käytännössä jo nyt  maahanmuuton varassa, nostaisi maahanmuuttajien määrä yhä edelleen maahanmuuttajien määrää. Toisaalta koska turvapaikan saaneita on suhteessa niin vähän, lisäys olisi erittäin merkittävä. Toisaalta taakanjakomalli perustuisi unionin yhteiselle turvapaikkapolitiikalle. Tällöin esimerkiksi EASO:n (European Asylum Support Office) mandaatti ja toimivalta olisi vastaava tai vielä vahvempi kuin EKP:lla, ja maahanmuutosta (ja sosiaaliasioista) tulisi aidosti unionitason politiikkaa.

Erilaisia taakan/vastuun/solidaarisuuden määrittämistä kuvaavia ”avaimia” (distribution key) on esitelty useita erilaisia – yleensä akateemisessa maailmassa hahmotellut ovat kaikkein radikaaleimpia, kun taas byrokraatit nikkaroivat maltillisempia. On selvää, että mikään näistä ei ole esimerkiksi Suomen edun mukainen. Toisaalta koko suunnitelma on järjetön, koska se ei ota huomioon maahanmuuton perustavia syitä eikä sitä, miten jo nyt jatkuvasti kasvava siirtolaisuus tällaisen hankkeen myötä välittömästi moninkertaistuisi. Turvapaikkaa hakevia ihmisiä on tällä hetkellä  liikkeellä enemmän kuin toisen maailmansodan jälkeen. Kuitenkin paljon merkittävämpi kuin lukumäärä on sen laatu: vaikka alueelliset konfliktit, kuten tällä hetkellä tärkeimpänä Syyria, tuottavat merkittäviä määriä turvapaikanhakijoita, on ”humanitaarisuuden” pohja nykyään vahvasti taloudellinen. Vaikka itse asia – ihmisten kärsimys ja globaali siirtolaisuus – tämän ymmärryksestä ei muuksi muutukaan, on sillä merkittäviä vaikutuksia siihen, miten ”vastuu” määritetään. Toisaalta maahanmuuton suhteen joko moraalista kilpeä tai intressiä (tai usein molempia) kantavat toimijat pyrkivät hämärtämään ”vastuun” sisältöä. Usein se tarkoittaakin vain ajatusta absoluuttisesta tasa-arvoisuudesta – hyvän tasa-arvoisuus maahanmuuttajille ja ikävän tasa-arvoisuus heitä vastaanottaville valtioille.

Elvytin vanhaan blogiini vuonna 2009 kirjoittamani tekstin, joka käsittelee näitä teemoja:

Globaalietiikassa lähdetään liikkeelle yleensä siitä näkemyksestä, että koko ihmiskunta tai ihmiskunta ja tähän likeisesti liitettävä elollinen ympäristö täytyy ottaa moraalisen ajattelun ja hyvään tähtäävän toiminnan kohteeksi. Valtiot tai muut ”keinotekoiset” yhteisöt eivät voi tai saa toimia ihmis- ja elämäkunnan edustajina. Globaalietiikan, kosmopolitanismin, maailmankansalaisuuden, ei-valtiollisuuden jne. erilaisia versioita on lukuisia. Tarkastelen tässä yhtä, edellisiin helposti liitettävää näkemystä, jonka mukaan valtiollisuudesta (valtioiden välisistä rajoista) ja valtiojärjestelmän olemassaolosta (suvereniteetista) voidaan löytää syy mm. pakolaisuudelle, maahanmuuton ongelmille ja globaalille eriarvoisuudelle. Ajatteluun on tapana liittää kapitalistisen ja uusliberalistisen järjestelmän arvostelua, mutta kritiikin pääpaino on talouden sijaan selkeästi valtiollisuudessa.

Kansalaisyhteiskunnan tasolla open borders -ajattelu ilmenee esimerkiksi Vapaa liikkuvuus -järjestössä, jonka manifestissa puolustetaan avointa ihmisten liikettä ja siirtolaisuuden ja maahanmuuton kontrollin lopettamista. Kritiikissään järjestö keskittyy Suomen ja EU:n epäinhimilliseen maahanmuuttajien kohteluun. Käytännössä muistamme järjestön mm. siitä, että se majoitti Rajasaareen joitakin Helsingin vainoamia romanikerjäläisiä.

Vasta ilmestyneessä Euroopasta ei mitään uutta? Kansalaiset Euroopan unionia etsimässä -teoksessa (toim. Hanna Kuusela ja Otto Bruun) Vapaa liikkuvuus -järjestön toimija Jukka Könönen kirjoittaa EU:n maahanmuuttopolitiikasta – tosin tällä kertaa enemmän tutkija- kuin aktivisti-nimikkeen takaa (en tosin tiedä, mitä eroa näillä tässä tapauksessa on). Pamflettiartikkeli on sitä itseään: paha valtio, paha EU, paha talous – hyvä, viaton, sorrettu siirtolainen. Artikkelissa ei puhuta mitään esimerkiksi rahasta, siis avoimen politiikan kustannuksista. Se sisältää vain käytännön politiikan arvostelua siitä eettisestä näkökulmasta, että ihmiset eivät ole tasa-arvoisia/hyvinvoivia/tms., koska eivät saa vapaasti liikkua minne mielivät. Kuudessa vuodessa argumentointi ei ole muuttunut muuta kuin äänenvoimakkuudeltaan. Jopa vahvasti valtion kanssa toimintasuhteessa (raha, imago, asiantuntemus, lobbaus) olevat järjestöt kannattavat nykyään vapaata maahanmuuttoa.

Vapaiden rajojen puolesta kampanjointi ei kuitenkaan jää vain aktivistien tai muiden tiedostavien harteille, sillä myös huomattavan heterogeenisessa siirtolaisuuden ja maahanmuuton tutkimuksessa näkemyksellä on puolustajansa. Nähdäkseni tässä kunnostaudutaan sitä enemmän, mitä abstraktimpaa ja kauempana empiirisestä maailmasta kyseinen oppiaine on. Esimerkiksi filosofiassa globaalin vastuun ja globaalin oikeudenmukaisuuden ideoita avaavat teoriat ovat erittäin vahvoja. Tällaiset teoriat rakentuvat idealismin kaikkivoipaisuuteen – jos mikään ei rajoita utopiaa, ei mikään ole myöskään liian huikentelevaista. Välittömästi kun mukaan otetaan pohdinta tosimaailmasta, rakennelma sortuu. Mutta tästä ei ole huolta, koska – tosimaailmaa ei koskaan oteta rehelliseen pohdintaan.

Myös muut kuin filosofit konstruoivat hyvyyden utopioitaan. Ehkä vaarallisimmillaan nämä ovat juuri silloin, kun niihin näennäisesti on liitetty mukaan jotain tosimaailmallista. Näkökulma voi rakentua esimerkiksi siitä suunnasta, että ihmisten liikkumisen rajoittaminen on liian kallista ja työlästä ja tulee kuitenkin lopulta epäonnistumaan – globalisaation edetessä valtio siis vääjäämättä epäonnistuu tässä tehtävässään. Toisaalta normatiivisemmin ajatellen näkökulmaa voidaan rakentaa sitä kautta, että rajoitusten nähdään yksinkertaisesti olevan moraalisesti vääriä. Vaihtoehtoisesti talouteen rinnastaen on mahdollista vaatia ihmisille samat oikeudet kuin pääomalle ja tavaroille (ja kasvihuonekaasuille). Edelleen näkökulmaa voi tukea systeemitasolta lähtien, esimerkiksi korostamalla globaaliajan ongelmien valtiorajoja arvostamatonta luonnetta. Samanlaista argumentaatiota käytetään politiikan ja kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa yleisemminkin, vaikkakin erityisesti jälkimmäinen on pääosin hiljaa maahanmuutosta ja keskittyy mieluummin ”aidompiin” globaaliongelmiin, kuten ilmastonmuutokseen. Kaasut kun kunnioittavat rajoja vielä vähemmän kuin ihmissalakuljettajat.

Yleinen silta eettisen taivaanrannan ja lakia ja perinnettä arvottavan institutionaalisuuden välille rakennetaan näissä teoretisoinneissa yleensä käsitteiden kautta: Jos kaikki saavat kulkea, ei ole enää laittomia siirtolaisia (esim. Steve Cohen). Jos valtiorajoja ei ole, kukaan ei ole pakolainen (esim. Emma Haddad). Jos ei ole kansallisuuksia, on vain ihmisiä (esim. Nigel Harris). Utooppisella haavekuvalla on siis ikään kuin jotakin konkreettistakin tarjottavaa. Tosiasiassa käsiteleikissä on kyse vain postmodernistisesta purkamisesta – käsite on vain käsite, joka ei ole antikäsite. Identiteetin muokkautumisen perusteet voidaan määritellä teoriakirjoissa, ja toimijalle jää sitten vain sen päättäminen, miten ’ihminen’ tuntee tai on eri tavalla kuin ’kansalainen’. Laiton/laillinen-dikotomian välillä ongelma on tietysti todellisempi – EU:ssa ja Yhdysvalloissa tekopyhyys asian ympärillä on koko maahanmuuttohurmion moottori. Merkille pantavaa on, että Välimereen ei huku laittomia siirtolaisia, vaan esimerkiksi paperittomia pakolaisia tai yksinkertaisesti ihmisiä.

Käsitteellisen taituroinnin ohella toinen suostutteluun pyrkivä keino on vedota tunteisiin, pääosin meidän koulutettujen hyväosaisten helposti horjutettavaan syyllisyydentuntoomme. Kun itse saan lukea kosmopoliittisen professorismiehen teoksesta itkunsekaista vuodatusta siitä, kuinka rankka turvatarkastus on lentokentällä ja miten sitä ei vaan kestä, niitä rajoja siis, koen lähinnä ärtymystä. Elitistinen valtio- ja establishmentti-inho on onneksi pääosin teoreettista eikä koskaan pääse sellaiseen kiitoon, että vauhti riittäisi mihinkään todelliseen – kunhan meitä hulluja lukijoita kiusaavat. Niin harva lukee akateemisia teoksia, vielä harvempi kriittisesti.

Lienee kuitenkin oikeutettua väittää, että kosmopoliitin kokema kiusa lentokentän passintarkastuksessa ja työtä etsivän ”humanitaarisen” siirtolaisen matka yli meren ja läpi Euroopan ovat eri moraaliluokan asioita. Puhumattakaan, jos siirtolainen oikeasti pakenee henkilökohtaista vainoa.

Filosofinen pohdiskelu on useinkin hyödyllistä. On äärettömän tarpeellista, että joku huomauttaa moraalisista virhepäätelmistä, osoittaa kolisevia luurankoja ja nauraa arkirationaalisuuden puutteillemme. Yhtä hyödyllistä kansalaisyhteiskunnan ja moniäänisen systeemin toiminnalle lienee sekin, että joidenkin tehtävänä on vain maalata taivaanrantaa (ja vain sitä). He, jotka kykenevät oikeasti astumaan edes jonkinlaisesti ideaalisfääristä todellisuuteen, ovat harvassa. Erityisen harvassa he ovat vapaat rajat -ajattelun piirissä. Mikä on se todellisuus, jossa voi rakentaa vilpittömiä kuvaelmia siitä, että maailma olisi parempi (ja miksi olisi), jos rajoja ei olisi? Jos lähdemme siitä, että referentti tosiaan on koko ihmiskunta, voimmeko silti perustella nykyisen järjestelmän huonommuutta yksilöiden kokemuksista käsin, mutta toivotun systeemin autuutta kokonaisuuden kannalta? Väite siitä, että valtio on keinotekoinen ja tästä ikään kuin loogisesti seuraa, että valtiota ei saa olla, on perverssi. Samalla tavalla voitaisiin väittää, että perhe on keinotekoinen, koska ihminen voi kyllä lisääntyä muutenkin. (Hetkinen, näinhän todellakin jo väitetään. Mutta se on toisen kirjoituksen aihe.)

Harvardilainen professori, Princetonista väitellyt Mathias Risse saa mitalin arvostettavasta yrittämisestä. Hän nimittäin on rakentanut indeksin (eräänlainen distribution key), joka kertoo, kuinka paljon maahanmuuttajia kunkin valtion tulee ottaa. Tässä ”egalitaarisessa omistusoikeudessa” lähdetään siitä, että lasketaan valtion pinta-ala ja asukkaiden määrä neliökilometrillä sekä ”luonnonvarojen” arvo. Koko luonnollinen maapallo on ihmiskunnan yhteinen (yhteiskunnan, kulttuurin tai muun ”rakennetun” arvosta hän ei kvantifioi). Joten tästä helposti saadaan, että ihmiset pitäisi sijoitella maapallollemme tasaisesti sen mukaan, miten ”arvokas” on valtion yhteenlaskettu maa-ala.

Äkkiä arvioiden Suomeen tarvittaisiin (passiivilause) tai siis moraali tarvitsisi (aktiivilause) jokunen 35 miljoonaa maahanmuuttajaa, jos kylmyydestä saa hyvityspisteitä (vähennyspisteitä?). Jos ei saa, oikea summa lienee 70 miljoonaa. Suhde luontoon on täysin instrumentaalinen – esimerkiksi metsillä ei ole muuta merkitystä kuin niiden taloudellinen arvo. Alas ja asujaimistoa tilalle.

[It] follows that what we do with the space we control must matter for assessing immigration policy. It further follows in particular that, given that by global standards the population of the United States is too small relative to the amount of space to which it claims exlusive control, illegal immigrants should be naturalized and more widespread immigration should be permitted. (Ethics & International Affairs 22:1)

Paitsi että artikkelissaan On the Morality of Immigration Risse ei huomioi yhteiskuntien tai kulttuurien aikaansaannoksia (tai niiden puutteita), demokratian merkitystä tai juuri mitään muutakaan ihmislähtöistä, hän ei myöskään ota huomioon esimerkiksi syntyvyyden vaihteluita alueittain ja/tai kulttuureittain. Jos valtioon tai johonkin vastaavaan keinotekoiseen yhteisöön kuuluminen on vain illegitiimi konstruktio, joka estää ihmiskunnan kokonaisvaltaista emansipaatiota, täytyy kulttuuriseen tai uskonnolliseen ryhmään kuulumisenkin olla sitä. Enää tarvitaan siis kaava, joka kertoisi, mikä määrä lapsia on moraalisesti oikea. Ehkä sekin voitaisiin määrittää jotenkin malthusilaisittain kantokyvyn mukaan – harmi vain, että tulos nykyisen väestöpommin aikana lienee jo negatiivinen.

Tosiasiahan on, että jos esimerkiksi tämä filosofinen kyhäelmä eli distribution key (joka kirjoittajan mukaan – älkää kertoko EU:lle – on käytännöllisesti relevantti) tehtäisiin todelliseksi, ihmiskunta kyllä harvenisi ihan luonnostaan väestönsiirtojen seurauksena. Paitsi tietenkin jos aktualisoinnin mukana seuraisi myös ihmisen rakennemuutos eli esimerkiksi lajimme fundamentaali rauhoittuminen, tasapainoistuminen, uskonnottomuus, altruismi, testosteronin merkittävä alentuminen sekä genetiikan huomattava tasa-arvoistuminen.

Moraalinen valtiovastaisuus – tai kuten sitä tapaan kutsua, state bashing – on äärettömän naiivia. Olisiko ihminen muka niin konstruoitu kiinni valtioon ja maailman rajallisuuteen, että koko identiteetti muuttuisi pelkästään luopumalla näistä rajoitteista? Ei tietenkään, olihan sotia ja pakolaisiakin jo paljon ennen kansallisvaltioiden syntyä.

Ongelma täytyy siis olla ihmisyydessä, joka on jotain muuta kuin eläimellisyyden korkein aste. Mutta muutos on aina mahdollinen, muistuttaa Risse ja muut samanmieliset. Mitä vain voi tapahtua, jos haluamme.

[One] should not be too dismissive (—) because we do not currently have all the empirical insights available to think it through conclusively. (Ethics & International Affairs 22:1)

Aktivistien harjoittamaa kansalaistottelemattomuutta esimerkiksi talonvaltauksen merkeissä voidaan perustella moraalisesti. Samaan tapaan Risse argumentoi artikkelissaan laittoman maahanmuuton moraalisesta oikeutuksesta tapauksessa, jossa hänen laatimansa kaava antaa tälle syyn – valtioon mahtuu lisää ihmisiä. Tietty määrä maahanmuuttajia voi tässä tapauksessa ottaa maan tai alueen haltuunsa, ja tämä on moraalisesti hyväksyttävää. Se, mikä tai kuka, lopulta määrittäisi moraalisen hyväksyttävyyden rajat, ei tietenkään ole pohdinnan kohteena. En usko meneväni pahasti metsään, jos arvioin, että liberaalit professorit – erilaisten uhrien lisäksi – ovat korkealla tämän instanssin rekrytointiprosessissa.

Lopputuloksen kannalta on aivan yhdentekevää, perusteleeko valtio rajansa moraalin vai intressin avulla. Muutos perustellaan moraalin avulla. Jännittävää kyllä, liberaaleissa arvioissa hyvästä moraalista seuraa aina jotain intressien mukaista, ainakin kaikille muille paitsi väärinajatteleville.

Moraaliin tai oikeudenmukaisuuteen vetoavat siirtymät omistamiseen liittymisissä kysymyksissä tuntuvat epäonnistuneen kautta historian. Koska omistamiskysymyshän tämäkin on – kuka omistaa oikeuden asua jossakin, oikeuden kansalaisuuteen, oikeuden oikeuksiin. Teoria, jota näin rakennetaan, on äärimmilleen vietyä kulttuuritonta ja epäinhimillistä marxismia, vaikka sen tekijät eivät olisi Marxia koskaan lukeneet ja kuuluisivat poliittisesti oikeistoon. Moraalinen hybris pysyy käynnissä ainoastaan silmät kiinni ja kovaa huutaen.

EU:n taakanjakomekanismin suhteen olemme nurinkurisessa tilanteessa – samanlaisessa kuin huikentelevaisten professorien kanssa. Juuri se, että EU – tai jenkkiproffa – ei oikeasti kykene yhtään mihinkään, saattaa koitua pelastukseksemme.

5 kommenttia artikkeliin ”Taakanjako ja moraali

  1. Sarjassamme yliopistovasemmiston sota ihmisluontoa vastaan, osa nnnn… Mahtaako aitoja kosmopoliitteja olla reaalimaailmassa olemassakaan? Jos valtiot ovat keinotekoisia niin kai sama koskee kaikkia instituutioita. Pois vain kaikki! Omasta hyvyydestään humaltuneet ihmiset ovat rakentamassa meille uutta hobbeslaista luonnontilaa. Saavat vielä Leviathaninsa.

  2. …ja mitä edes ”humanitäärinen” tarkoittaa kerran tulijoista 75% on mustia afrikkalaismiehiä. jos kyse olisi jonkinasteisesta kriisistä niin tulijat olisivat 75% naisia ja lapsia. Nämä eivät ole mitään muuta kuin onnen onkijoita jotka tulevat tekemään kaikkensa saadakseen rahansa täältä – niinkuin on nähty niin monien mamuryhmien kohdalla. Tälläinen kohtelu alkuperäisväestöä kohtaan on aivan selvästi epähumaania. Natsit johtavat Eurooppaa.

  3. Miten se hiilijalanjälki? Suomenssa moninkertainen lähtömaihin nähden? Eikö vihreät huolestu tästä?

  4. Minua on pitkään askarruttanut kaksi maahanmuutto-utopistien viljelemää käsitettä:
    -tulijat saapuvat ”hauraista” maista. Hauraus vetoaa tunteeseen. Ei tule kysyä, miten ja miksi näistä maista on tullut hauraita vai ovatko ne ehkä aina jostain tuntemattomasta syystä aina olleet sellaisia. Onko Suomi ehkä hauras tai kenties tulossa sellaiseksi? Mahtaisiko hauraiden maahantulijoiden määrä vaikuttaa Suomen haurauspitoisuuteen?

    -erään uskonnon harjoittajat ovat joko ”hartaita” tai ”hyvin hartaita”. Herää kysymys, keskenäänkö vai suhteessa muihin uskontoihin tai ateisteihin? Tulisiko meidän kenties määritellä kaikkien uskontojen harjoittajien arvostus heidän ehkä hieman vaikeasti mitattavien hartauspitoisuuksien mukaan?

    -olisiko mahdollista, että uskonnot suvaitsevat tai ovat suvaitsematta toisia uskontoja? Voisiko aiheesta kehkeytyä yliopistollista tietoutta? No juu.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s