Suomessa on joukko puolueita ja Suomessa on perussuomalaiset. Vaalikampanjoiden tiivistyessä puolueiden välille pyritään vimmalla löytämään eroja, mutta jos silmä on harjaantunut, huomaa, että eroja ei perustavissa kysymyksissä juurikaan ole.
Tällä hetkellä kaikki puolueet perussuomalaisia lukuun ottamatta esimerkiksi tunnistavat suurimmaksi ongelmaksi ilmastonmuutoksen ja metsäkadon, joihin Suomen tulee maailman kunnianhimoisimmalla politiikalla vastata. Ne kaikki uskovat, että työperäinen maahanmuutto kehitysmaista korjaa paitsi julkisen talouden ongelmat myös korvaa vähäväkisen kansamme heikon syntyvyyden. Lisäksi ne ovat sitä mieltä, että mitä ikinä EU Suomelle kovakouraisesti syöttää – yhteisvelkaa, tulonsiirtopaketteja, ennallistamisasetusta, miljardien sakkoja ”hiilinielujen pienenemisestä”, päätösvaltamme heikkenemistä – kaikki otetaan vastaan, sillä ”se on Suomen edun mukaista”.
Kaikki muut puolueet ovat jakopuolueita, myös kokoomus, joka mielellään esiintyy tiukan talouskurin puolueena. Kaikkien johtokausilla velka on kasvanut, ja veronmaksajan hiki päässä maksamia summia on jaettu omille viiteryhmille – niihin suuntiin, joista kukin puolue uskoo ääniä tai muuta hyötyä saavansa. Samaan aikaan paisuvaan julkiseen hallintokoneistoon – valtionhallintoon, järjestöihin, kuntiin, alueille – ei haluta puuttua. Onhan siellä sekä äänestäjiä että etenkin oman puolueen uskotuille ja palvelleille tärkeitä virkoja ja tehtäviä.
Pahimmillaan samat ihmiset jakavat rahaa ja käyttävät sitä. Tämä on suomalaista korruptiota, mutta tärkeää on tietenkin muistaa, että Suomessa ei ole korruptiota.
Jakopuolueet eivät kykene korjaamaan maamme kroonisesti epätasapainossa olevaa taloutta. Suomi yksinkertaisesti tuhlaa liikaa rahaa. Ökyilee ja jakaa veronmaksajan masseja kuin mielipuolinen, velaksi. Jakopuolueet tekevät keskenään lehmänkauppoja, ja taas tavallinen suomalainen pääsee maksumieheksi.
Jakopuolueet eivät tee maan kokonaisuuden kannalta järkeviä päätöksiä, koska ne eivät halua suututtaa omiaan. Osa jakopuolueista kuuntelee Etelärannan, osa Hakaniemen ohjeita. Yhdelle on tärkeintä, että maakuntien himmelit kasvavat ja monimutkaistuvat.
Kaikki muut puolueet ovat kiinnostuneempia imagostaan kuin maallemme tärkeiden asioiden edistämisestä. Jos jokin uhkaa puolueiden imagoa, ne ovat valmiit tekemään mitä vain pelastaakseen itsensä ja mediassa hellityn kuvansa. Vaikka muissakin puolueissa on fiksuja yksilöitä, omien aivojen käyttöön ei todellakaan kannusteta. Koska argumentit eivät kanna tai niitä ei ole, valitaan kovaäänisyys, syyllistäminen, vääristely ja muut temput. Kuka keksii kaikkein typerimmän väitteen perussuomalaisista, olkoon voittaja.
Tavallinen kansalainen ja hänen huolensa jäävät aina kakkoseksi. Vaalikarjan mietteitä ollaan valmiita kuulemaan, kun on tarve odottaa palvelusta, äänestämistä. Muuten ihmisten on parempi olla hiljaa tai puhua oikeista asioista ja huolista eli niistä, joita oikeamielinen eliitti kulloinkin sopiviksi määrittelee. Mitä siitä, että metsänomistaja Kalle Kainuusta ei vähääkään käsitä, miksi hänen metsänhoitonsa nyt aiheuttaa ”ennen näkemätöntä metsäkatoa”. Tai siitä, että Jaana Espoosta ihan oikeasti näkee joka ikinen päivä omin silmin, että maahanmuutto ei ole rikkaus.
Näin nyt vain on.
Perussuomalaisia kannattaa vaaleissa yli puoli miljoonaa ihmistä. Pääministerin mukaan he ovat valinneet rasistisen puolueen. Muiden puolueiden ja median mielestä perussuomalaisten tavoitteet ja linja ovat aivan vääriä, vastuuttomia ja typeriä.
Me emme kuitenkaan välitä heidän pöyristymisistään. Emme vääristelystä, piikittelystä, syyllistämisestä. Perussuomalaiset ovat rohkeita ja käyttävät omia aivojaan.
Politiikan sirkus ei välttämättä tarvitse perussuomalaisia. Näytökset pyörisivät ilman meitäkin.
Mutta Suomi meitä tarvitsee. Tämä maa ja sen kutistuva kansa.
(Kolumni on julkaistu Perussuomalainen-lehdessä helmikuussa 2023.)
Kuten kaikki ovat voineet kymmenistä lehtijutuista lukea, pääministeri Sanna Marin sanoi perjantaina SAK:n järjestämässä puheenjohtajapaneelissa, että 3000 euroa kuussa olisi ”reilu palkka” jokaiselle, joka tekee Suomessa kokopäiväistä työtä. Reiluuden osalta hän lisäsi, että 3000 euroa on selvästi ”alakanttiin”.
Eli siis vähintään 3000 euroa kuussa, mutta mieluusti enemmän, kaikille, jotka Suomessa tekevät mitä tahansa työtä 37,5 tuntia viikossa.
Kuvakaappaus Suomen Uutisten verkkosivulta.
Paneelin juontajan toimittaja Maria Pettersonin (sdp*) kysymys oli typerä mutta säväyttävä. Sen tarkoituksena todennäköisesti juuri oli edesauttaa tällaista julkisuutta. SAK ja SDP ovat monin napanuorin kiinni toisissaan, ja tuskin on sattumaa, että ”oman työmarkkinatahon paneelissa” esitetään tällaisia kysymyksiä.
Mitään tekemistä politiikan todellisuuden, lainsäätäjän mahdollisuuksien tai kansantaloutemme kestävyyden kanssa kysymyksellä ei ollut. Se oli hauska heitto, tyypillinen vasemmistolainen utopiakysymys, josta media mielellään raapii kymmenet otsikkonsa.
Lehdistö toisti Marinin populismin
Sanna Marinin vastaus voidaan laskea pitkään jatkumoon vastaavia demareiden vaaliheittoja. Ennen viime eduskuntavaaleja sellaisen esitti silloinen puolueen kippari Antti Rinne vaatimalla kuuluisaa vappusatastaan. Sanna Marinin kolmentonnin palkan toteutumisen todennäköisyys on noin tuhat kertaa pienempi kuin Rinteen vappusatasen – joka sekään ei toteutunut.
Kaikki muut paneeliin osallistuneet, vasemmalta oikealle, vastasivat kysymykseen selvästi realistisemmin kuin Marin. Omien puolueidensa lähtökohdista käsin.
Marin veti suoraan päätyyn. Sinne, mistä löytyy vaikkapa jehovantodistajien kuvasto leijonien kanssa piknikillä olevista paratiisin asukkaista tai John Lennonin kappale Imagine. Jokuhan näihinkin uskoo.
Saahan kukin höpötellä, mitä haluaa. Ongelmaksi asia muuttuu vasta, kun valta annetaan suomalaiselle lehdistölle.
Media uutisoi Marinin vastaukset nopeasti ja laajasti: Sanna Marin haluaa 3000 euroa palkkaa kaikille! Sanna Marin ehdottaa 3000 euron palkkoja! Sanna Marinin mielestä 3000 euroa on pienin reilu palkka!
Samalla vihreiden puheenjohtajan Maria Ohisalon vastaus (1500 euroa) nostettiin esille päinvastaisessa valossa. Näin vähän! Näin vähän Ohisalo haluaa antaa palkkaa! Onpa törkeää!
Tosiasiassa Ohisalon vastaus oli looginen ja vihreiden linjan mukainen sekä huomattavasti realistisempi kuin Sanna Marinin. Hän kuitenkin varsin pian mediamyllytyksen jälkeen tyytyi pahoittelemaan sitä. Ei hänen olisi pitänyt, mutta niin usein käy, kun media ja some raivoavat.
Marinin täydellinen logiikan puute – vai sittenkin taitava mediaveto
Paneelissa Marin itsekin läksytti Ohisaloa. Marin ei voinut ymmärtää, miksi sosiaaliturvan pitää kompensoida alhaista palkkaa, kuten vihreät esitti. Se on väärin.
Siis mitä? Että Marin ei ymmärrä ja hyväksy, että sosiaaliturvan pitää kompensoida alhaista palkkaa?
Hän itse, hänen johtamansa puolue ja hänen johtamansa hallitus koko ajan aktiivisesti tekevät sellaisia päätöksiä, jotka lisäävät sosiaaliturvan käyttöä alhaisen palkan kompensaationa. Veronmaksaja kantaa koko ajan suuremman taakan työssäkäyvien elintasosta.
Mikä oleellisinta, juuri tähän nojaa Suomen kiilusilmäinen vaatimus saada lisää työperäistä maahanmuuttoa – siihen, että veronmaksaja aina kuittaa maahanmuuttajan ja tämän perheen tulonsiirrot, sosiaaliturvan ja julkiset palvelut. Ja tätä Sanna Marin nimenomaan voimakkaasti kannattaa ja edistää.
Sen sijaan, että poliitikot sorkkivat palkkoja, he voivat vaikuttaa siihen, että työssäkäyminen on kannattavaa ja että käteen jää riittävästi rahaa elämiseen. Nyt näin ei todellakaan ole. Eikä Sanna Marin ole tehnyt asian eteen mitään, päinvastoin.
Eikö hän ymmärrä tätä? Vai eikö hän välitä? Vai onko hän vain niin suosittu ja median rakastama, että hän voi huoletta töräyttää mitä tahansa ja se aina hyödyttää häntä?
Median ”kritiikki” Marinia kohtaan
Pian mediassa alkoi tulla kritiikkiä myös Marinin vastausta kohtaan.
Useampi lehti oli soittanut kiireen vilkkaa ekonomisteille, noille maamme suurimmille tietäjille (ilmastopaneelin jälkeen). Onko tämä mahdollista, voiko näin tehdä, politiikan journalistit kysyivät ekonomisteilta. No ei ole, ei missään nimessä voi, vastasivat ekonomistit.
Kuten jokainen vähääkään yhteiskunnasta ja taloudesta ymmärtävä voi arvata! Riittävän informoitu lapsikin tietää, että tuo ei ole mahdollista. Mutta media päätti soittaa ekonomisteille, ehkä koska se ei itse uskalla kyseenalaistaa Marinia.
Vaikka nämä toimittajat halusivat esiintyä kriittisinä Marinin sutkautusta kohtaan, eivät he tosiasiassa kyenneet siihen.
Jos asia olisi toisin, he olisivat aivan itse, omalla journalistin arvovallallaan, ensin kertoneet, kuinka typerä kysymys oli. He olisivat pohtineet, miksi juuri SAK kysyy sellaista. Mitä hyötyä kysymyksestä oli? He olisivat ehkä päätyneet siihen, että kysymyksellä ei ollut mitään muuta virkaa kuin aikaansaada juuri tämä, mitä nyt tapahtui – osoittaa Sanna Marinin hyväsydämisyys ja reiluus äänestäjien silmissä. Ja muiden huonous.
Sitten he olisivat – itsereflektioon kykenevinä – ehkä kuvanneet suomalaisen politiikan todellisuutta, jossa äärimmäisen suosittu pääministeri saa kaikkein uskomattomimmillakin heitoillaan koko mediakentän levittämään omaa sanomaansa.
Miksi Marin narraa?
Sen jälkeen – mikäli rautalankaa vielä olisi tarvittu – he olisivat selittäneet yksinkertaisimmille lukijoilleen 1) miksi 3000 euroa ei ole mahdollinen ja 2) miten Marinin johtama SDP ja hallitus koko ajan tekevät poliittisia päätöksiä, jotka ovat yhä kauempana tästä ”reilusta palkasta”. Eli siis 3) miten Sanna Marin narraa.
Niin toimittajat eivät tehneet. Suomessa ei juuri ole poliittista journalismia, joka kykenisi tai haluaisi analysoida politiikan sisältöjä ja vallankäytön prosesseja. Se on liian vaikeaa tai kerää liian vähän klikkejä.
Niinpä kansalaisille eli äänestäjille välitettiin narratiivi pääministeri Sanna Marinista, joka haluaa paljon reilumpaa palkkaa ihmisille kuin kukaan muu. Ja vaikka se onkin ekonomistien mielestä mahdotonta, kansa kyllä uskoo mieluummin suosittua ja reilua Sanna Marinia.
Politiikan viihde ja tosi-tv
Samaan aikaan kun yhä useampi kansalainen ei jaksa välittää politiikasta eikä äänestää, politiikan journalismi ja uutisointi muuttuvat viihteellisemmäksi, henkilöityneemmäksi ja aina entistä pinnallisemmaksi. Puheenjohtajia arvioidaan paneeleissa kuin he olisivat tosi-tv-tähtiä tai muita viihdealan ammattilaisia, siis esiintyjiä. Kuka on vakuuttava, kuka on ärhäkkä, kenen tunteet ovat koskettavia, kuka haastaa? Sisällöstä tai johdonmukaisuudesta viis.
Vain näin mahdollisimman monet kansalaiset ehkä saadaan kiinnostumaan politiikan uutisista. Politiikka-kategoriaan laskettavat uutiset saavat klikkauksia ja leviävät somessa villisti, kun niihin saadaan yhdistettyä valovoimainen henkilö.
Mutta kuinka paljon enemmän viihde- ja tosi-tv-julkisuuden kaltaiseksi politiikan vielä pitää mennä? Eikö tämä jo riittäisi?
Suomi ja sen tulevaisuus
Nimittäin kun kyse ei ole viihteestä. Kyse on maamme tulevaisuudesta, maamme ylimmästä päätöksenteosta, lainsäädännöstä. Kyse on ongelmista ja niiden ratkaisuista. Uskottavuudesta. Kyse on puolueiden ja poliitikkojen arvomaailmoista, siitä, mitä he edustavat ja tavoittelevat. Siitä, miten heidän konkreettinen työnsä ja saavutuksensa heijastavat heidän puheitaan.
Kyse ei ole viihteestä, ei klikkiuutisista. Ei supertähdistä.
Hyvänen aika, kyse on Suomesta ja sen tulevaisuudesta.
*) Jos ei jäsenkirjaa, niin ainakin affiliaatio. Journalistilehden päätoimittaja on toiminut esimerkiksi demarimepin avustajana.
Rikos ja rangaistus – siinä aihepiiri, josta kansalaisilla on yleensä paljon sanottavaa, ja mikä huomionarvoista, yleensä kovaa sanottavaa. Iltapäivälehdet seuraavat pikkutarkasti rikostapauksia ja viestivät roistojen saamista tuomioista. Siinä missä vastaantuleva kadunmies melko varmasti kannattaa kovempia tuomioita ainakin henki-, väkivalta- ja seksuaalirikoksista tuomituille, on tuomiokäytäntö ja vallitseva asiantuntemus vuosien varrella siirtynyt entistä pehmeämpään suuntaan.
Suomessa halutaan silitellä rikolliset kaidalle tielle. Tämä loukkaa monien oikeustajua ja vähättelee rikoksen uhrin kokemusta.
Oikeus ja kohtuus eivät toteudu, jos monista rikoksista tuomitaan liian lieviä rangaistuksia. Kyse ei ole vain kadunmiehen mielipiteistä, vaan tosiasiasta. Kun suomalaista rangaistusjärjestelmää verrataan naapurimaiden vastaaviin järjestelmiin, nähdään, että rikolliset pääsevät maassamme usein hyvin vähällä. Esimerkiksi törkeästä ryöstöstä tai törkeästä raiskauksesta tuomitaan Ruotsissa vankeutta aina vähintään viisi vuotta, kun Suomessa vastaavista teoista voi selvitä kahdella vuodella. Norja on vielä Ruotsiakin ankarampi, ja muun muassa näistä rikoksista on mahdollista tuomita vankeutta jopa 21 vuotta.
Suomen kriminaalipoliittisessa järjestelmässä paljousalennukset ja erikoisesti tulkitut ensikertalaisuuden lievennykset vielä keventävät rangaistusta. Se, että mitä enemmän rikoksia tekee, sitä vähemmän tulee kakkua, ei mahdu useimpien oikeustajuun.
Suomen vankiloissa uupuu tällä hetkellä kovilla oleva henkilökunta, jolla on jatkuva väkivallan kokemisen uhka. Toisin kuin hoitajia, vankeja sen sijaan ei saa rasittaa pakkotyöllä, koska se olisi ihmisoikeuksien vastaista. Vangeille järjestetään aktiviteettia ohjatuista liikuntatunneista kampaamopalveluihin. Vuosihoito vankilassa maksaa henkilöltä noin 80 000 euroa vuodessa. Ei liene liioiteltua sanoa, että hoitolaitoksissa olevat vanhukset eivät aina saa vastaavaa palvelua.
Yhä suurempi osa vangeistamme on ulkomaalaisia. Maahanmuuttajat ovat voimakkaasti yliedustettuja monissa rikostyypeissä. EU-direktiivin mukaan turvapaikka voidaan poistaa törkeän rikoksen tekijältä. Suomi ei käytä tätä mahdollisuutta.
Toinen direktiivi taas mahdollistaa säilöönoton rikoksen perusteella palautettavien henkilöiden kohdalla. Tätäkään Suomi ei ole ottanut käyttöön.
Lainsäädännössämme on mahdollisuus karkottaa vakavia rikoksia tehneitä, mutta tätä käytetään äärimmäisen harvoin. Ja yleensä vasta tuomioiden kärsimisen jälkeen. Olisi järkevämpää, että ulkomaalaiset vangit siirrettäisiin suomalaisista vankiloista kotimaidensa vankiloihin, ja heille määrättäisiin maahantulokielto. Tällä hetkellä siirtäminen vaatii vangin suostumuksen, ja koska olosuhteet suomalaisissa vankiloissa ovat tyypillisesti miellyttävämmät kuin monessa muussa maassa, ei suostumusta yleensä saada.
On myös välttämätöntä muuttaa kansalaisuuslakia niin, että vakavaan rikokseen syyllistyneet eivät voi koskaan saada Suomen kansalaisuutta ja että kansalaisuus voidaan tarvittaessa myös poistaa.
Katujengit, järjestäytynyt rikollisuus ja monet muut ongelmat ovat jo Suomessa. Vain riittävän kovilla toimilla me enää kykenemme estämään sen, mikä Ruotsissa on arkipäivää.
Ruotsissa kokeiltiin päänsilitystä mitä erikoisimmilla tavoilla. Ei toiminut. Eikä toimi Suomessakaan.
(Kolumni on julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa 17.10.2022)
Samaan aikaan, kun politiikka henkilöityy yhä vahvemmin ja media keskittyy pintapuolisiin seikkoihin ja tunteisiin asiakysymysten penkomisen sijaan, äänestäjien mielenkiinto yhteiskunnan isoihin kysymyksiin heikkenee. Imago, mielikuvat ja yksinkertaisten hokemien tasolle kärjistetyt vaatimukset saavat enemmän tilaa.
Yksi politiikan ja yhteiskunnan toimivuuden kannalta ensiarvoisen tärkeä asia on julkinen talous eli se verorahoilla pyöritettävä kokonaisuus, josta puhuttaessa miljardit lentelevät. Valitettavasti julkisen talouden rakenne ja koko sekä meno- ja tulopolitiikka eivät oikeasti kiinnosta juuri ketään. Keskustelu taloudesta on pelkistetty joko yksinkertaistettuun puheeseen esimerkiksi työllisyysasteesta (joka ei ole kovin hyvä mittari) ja työvoimapulasta (ilman arviota sen varsinaisista syistä tai tekosyistä) tai sitten miljardipuheeseen. Miljardipuhe saattaa olla tosiasiallisesti tarkkaa ja oikeaa, mutta se ei avaudu kovin monelle. Harva ihminen jaksaa miettiä, millaisia lukuja esimerkiksi valtion velkaantumisen määrä tai vuosittainen budjetin alijäämä oikeasti ovat. Luvut ovat niin suuria, että ne käytännössä menevät yli hilseen. Tämä on ymmärrettävää, joskin kohtalokasta.
Suomen julkinen talous on retuperällä ja krooniset ongelmat – pelkistetysti liikaa menoja, liian vähän tuloja – ovat niin massiivisia, että asian pitäisi kiinnostaa kaikkia. Sen pitäisi olla politiikan tärkein teema. Mutta vaikka taloudesta näennäisesti puhutaan paljon, se on kaikkea muuta kuin tärkeä teema.
Suomi kuluttaa koko ajan enemmän kuin mihin sillä on varaa. Myös veroaste on Suomessa korkea. Erityisen korkea se on siihen nähden, että useimmat verorahoitteiset hyvinvointiyhteiskunnan palvelumme terveydenhuollosta vanhustenhoitoon ja lastensuojeluun eivät toimi. Korkea verotus ei sen paremmin näy kouluissa tai teiden kunnossa. Maksetuille veroille ei tule vastinetta. Mutta jonnekin ne rahat menevät.
Yleensä puolueet eivät suostu kertomaan, mistä pitäisi leikata eli toisin sanoen mitä menoja pitäisi vähentää. Edes kokoomus, jonka imago kiertyy talousteeman ympärille, ei yleensä sano mitään konkreettista. Eduskunnan salin toisen laidan mukaan mitään ongelmaa ei edes ole. Päinvastoin niiden mielestä aina voisi kuluttaa enemmän. Tosiasia kuitenkin on, että järjestelmämme ei kestä tätä. Lopulta hyvinvointiyhteiskunta murtuu kokonaan. Mikään talouskasvu ei kykene kustantamaan koko ajan kiihtyviä menoja.
Perussuomalaisten ”leikkauslistat” maahanmuutosta, kehitysavusta, EU:sta, Ylestä, höpöjärjestöjen tukemisesta tai alati paisuvasta valtion ja kuntien hankehumpasta aiheuttavat muissa puolueissa ja mediassa naureskelua ja epäuskoisuutta. Ne väittävät, että näistä ei voi leikata (miksi ihmeessä ei voi?). Toinen ongelman sivuuttava tapa on väittää, että kaikenlainen leikkaaminen kohdistuu aina johonkin suomalaisen kannalta oleelliseen, perusturvaan, terveydenhuoltoon, kouluihin. Väitteellä ei ole mitään pohjaa. Kyse on poliittisista valinnoista.
Julkisen talouden tasapainottaminen ja tulevaisuuden hyvinvoinnin varmistaminen nojaavat suomalaiselle toissijaisten ja turhien menojen karsimiseen. On järjetöntä, että koko ajan velkaantuva maa ottaa lisää velkaa lähettääkseen sitä Afrikkaan valtavia määriä. Haitallinen maahanmuutto on vielä suurempi ongelma.
Moni äänestäjä kokee maahanmuuton ongelmaksi vain, kun näkee omilla silmillään sen aiheuttamia ongelmia. Sen sijaan sen vaikutus valtiontalouteen ja siten joka ikisen kansalaisen elämään ei kiinnosta välttämättä lainkaan. Suomalaiset maksavat veroja selvästi mielellään, mutta eivät välitä vaatia niille vastinetta. Vaikka ei jaksaisi lukea valtion budjettikirjaa, kaikkien pitäisi kiinnostua tästä huonosti voivasta virtahevosta valtion salongeissa.
(Kolumni on julkaistu Perussuomalainen-lehdessä 8/2022.)
Kuva: Matti Matikainen. Perussuomalaisen eduskuntaryhmän kesäkokous Lappeenrannassa
Perussuomalaiset on aina edellä. Varoitin syyskuussa 2021 nousevasta energiakriisistä. Kuvasin tuumaustunnilla fossiilisten polttoaineiden tilannetta, sähkönhintaa ja sen tulevaisuutta Suomessa ja Euroopassa, päästökaupan aiheuttamia kustannuksia ja vaadittavia toimia.
Olemme vaatineet sekä kansallisia että EU:n toimenpiteitä siis viime syksystä asti. Tämä tosiasia jää herkästi huomaamatta sekä muilta puolueilta – jotka nyt toistavat vaatimuksiamme ominaan – että medialta, jonka huomiointikyky ei ilmeisesti ulotu edellisviikkoa pidemmälle.
Kokosin alle puheenjohtajana tekemiäni perussuomalaisten virallisia esityksiä liittyen sähkönhintaan ja energiakriisiin. Eduskuntaryhmästä ja tietenkin yksittäisiltä edustajilta on tullut vielä paljon lisää.
Tuotantoa lisättävä, tehoreservi käyttöön, ei alasajoja.
Päästökauppa keskeytettävä väliaikaisesti kokonaan.
Turve takaisin ja uusiutuvaksi. Lakimuutokset ja kannustimet.
Sähkökauppamalli uudistettava niin, että sähköenergian ja päästöoikeuksien markkinat erotetaan toisistaan. Maksettava tuotantokustannusten mukaan.
Kattohintoja sähkölaskuun.
Hallituksen neuvoteltava energiateollisuuden kanssa sähkön vääristyneen hinnoittelun korjaamiseksi. Hinnat saatava alas. Neuvoteltava pohjoismaiden ja Baltian hallitusten kanssa siirtoyhteyksistä ja hintojen määräytymisestä.
Viime ajat ovat osoittaneet, miten haavoittuva maailma on kriittisten riippuvuuksien, liian pitkien tuotanto- ja toimitusketjujen, globaalin kaupan ja äärimmäisen erikoistumisen myötä.
Maailma, jossa väitettiin, että rajoja ei tarvita ja kauppa hoitaa erimielisyydet, on ainakin vähäksi aikaa jäänyt taakse. Länsi ei kuitenkaan tällaistenkaan opetusten edessä ole oikeasti valmis myöntämään globalisaation virheitä.
Vapaus on tärkeämpää kuin vapaakauppa, totesi hyvin Naton pääsihteeri. Valitettavasti monet ovat kuvitelleet, että se, että saa helpolla halpaa, riittää vapaudeksi.
Globalisaatio heikkenee ja siirtää länttä ainakin muutaman askeleen taaksepäin. Ei siksi, että mitään olisi opittu, vaan siksi että on pakko. Kun kansa vaatii kaikkea venäläistä suljettavaksi markkinoilta heti, on välttämätöntä löytää pian uusia vaihtoehtoja. Vaikka Venäjä on merkittävä raaka-ainetuottaja maailman halutuimpien raaka-aineiden osalta, kuten palladiumin, platinan, maakaasun, öljyn, hiilen, alumiinin, kuparin, uraanin, lannoitteiden, länsi selviää sen kanssa kuitenkin huomattavasti helpommalla kuin se selviäisi Kiinan kanssa. Jo nyt tullaan näkemään valtavia hinnankorotuksia ja monien raaka-aineiden saatavuuskriisejä.
Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Valtiot ja yritykset alkavat keskittyä globaalissa kaupassa toimitusvarmuuteen ja häiriöttömyyteen. Raaka-aineiden ja tuotteiden saatavuus, varmuus, kauppaa käyvien maiden keskinäinen luottamus ja liittolaisuudet nousevat uudelleen keskiöön. Kun ei ole varaa siihen riskiin, että kauppakumppani alkaakin murhata ja raiskata siviilejä, kauppasuhteita solmitaan vakaiden ja demokraattisten maiden välille. Ajaudumme uudenlaiseen blokkiajatteluun. Globalisaation aiheuttamia riippuvuuksia ja kestämättömästi tuotetun liian halvan krääsän ja likaisen energian aiheuttamia rakenteita on kuitenkin hyvin vaikea purkaa. En valitettavasti usko, että lännen yhtenäisyys pysyy riittävän voimakkaana riittävän kauan.
Suomen pitäisi olla rohkea ja ymmärtää, että nyt kannattaa tehdä ja valita toisin. Ei huutaa yhä kovempia päästövähennyksiä, käydä ilmastoteatteria ja antaa EU:n viedä metsiämme, vaan ajatella loogisesti ja rehellisesti sitä, miten pärjäämme parhaiten, myös tulevaisuudessa, myös poikkeusoloissa.
Juuri nyt on oikea hetki aloittaa sinivalkoinen siirtymä. Järkevästi Suomen etu edellä, suhteellisuudentajua käyttäen. Samalla meidän pitää palauttaa puhdasta teollisuutta ja työpaikkoja Suomeen ja parantaa kilpailukykyämme. Voimme viedä teknologista osaamista sinne, missä CO2-päästöjen vähentäminen on oleellisinta ja edullisinta.
Suomessa valmistetut tuotteet ovat kestäviä ja ilmastoystävällisempiä kuin useimpien kilpailijamaiden tuotteet. Suomalainen teollisuustuotanto on ilmastoteko, muiden etujen kuten työllisyyden ja verotulojen ohella. Kotimaista ruokaa ei päihitä mikään, mutta se ei synny ilmaiseksi tai pelkillä puheilla.
Nykyisessä maailmanajassa meidän tulee kyetä pohtimaan tuotantoketjujen varmuutta ja luotettavuutta myös turvallisuusnäkökulmasta. Hiilivuodon estäminen ja teollisuuden pysyminen Suomessa on myös turvallisuuspolitiikkaa.
(Kolumni on julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa 30.5.)
Perussuomalaisten tavoitteet veronmaksajan kustantamien kohteiden tärkeysjärjestykseen laittamisesta ja oman yhteiskuntamme ja kansalaisten hyvinvoinnin ja turvallisuuden priorisoimisesta ovat ennen pitkää välttämättömiä toteuttaa. Vielä emme kuitenkaan saa tukea konkreettisille esityksillemme. Niitä käsitellään kuin ne olisivat radikaaleja. Ne eivät ole radikaaleja. Ajattelutavasta ja mentaliteetista, jossa suomalaisen tulee maksaa kansainvälisistä lisäpisteistä, moralisoinnista, milloin mitäkin tarkoittavasta solidaarisuudesta, kiristää vyötään italialaisten remonttien ja aina vain kiihtyvän maailmanparantamisen takia ikään kuin se olisi velvollisuutemme, on tullut vallitseva, vain muutamassa vuosikymmenessä, ja se on radikaalia.
Suomessa ei riitä rahaa omien vammaistemme hoitamiseen eikä rikosten tutkimiseen eikä lasten koulukirjoihin eikä hoitajien palkankorotuksiin, mutta riittää kyllä tupakanpolton vähentämiseen Kirgisiassa ja ilmastotoimiin Afrikassa. Riittää kaikenlaisiin julkishallinnon oikeamielisiin projekteihin, joista ei ole tuon taivaallista hyötyä kansalaisille. Riittää elinvoimaprojekteihin, joista ei synny elinvoimaa.
Riittää strategioihin ja konsulteille, riittää rakennelmiin, joissa talouden, politiikan, tiedon ja kulttuurin eliitti suunnittelee kansalaisille abstraktia tulevaisuutta – ja satoja tuhansia uusia ihmisiä ulkomailta maahamme. Tulevaisuutta, jossa kansalaisen tehtävä on sopeutua, totella ja maksaa. Puhua oikein ja olla huolissaan oikeista asioista. Oikeista asioista saa olla peloissaan ja ahdistunut – siihen jopa kannustetaan. Muista, ei. Niistä tavallisista, joita joka päivä näkee ja kuulee, vaikkapa siellä Vantaalla, ei.
Valtiohimmelimme on paisunut liian suureksi, sen osien yhteydet ja riippuvuudet liian monimutkaisiksi. Kaikki on muka välttämätöntä. Leikkaaminen on liian vaikeaa. Kuka sellaista kokonaisuutta edes hallitsee?
Mutta kyllä, jos tästä kaikesta leikattaisiin toissijainen pois, olisi rahaa hoitajien palkankorotuksiin. Jos leikattaisiin ylimääräisestä, olisi rahaa suomalaisten parempiin terveyspalveluihin. Nyt ei ole. Velka kasvaa, krooniset alijäämät pahenevat, kasvu ei riitä korjaamaan vahinkoja eikä julkisen talouden tervehtymistä ole näköpiirissä. Kyse ei ole koronasta eikä Ukrainan sodasta. Kyse on siitä, mitä Suomi tekee, ihan itse.
Suomen kokonaisveroaste on yksi maailman korkeimpia, yli 42 prosenttia. Älkää uskoko niitä, jotka väittävät, että siitä huolimatta rahaa ei ole. Että veroja pitäisi kerätä enemmän, jotta vanhukset, sairaat ja vammaiset saisivat parempaa hoitoa ja hoitajat palkkansa. Ei pidä paikkaansa. Kyse on siitä, mihin veronmaksajan rahaa käytetään.
Yhdysvaltalainen antropologi Joseph A. Tainter kuvaa sitä, miten kehittyessään yhteisöt pyrkivät koko ajan monimutkaisemmiksi. Monimutkaistumisen myötä syntyy ongelmia, joita pitää korjata yhä enemmän. Niiden korjaamisesta syntyy taas uusia ongelmia, lisää byrokratiaa, lisää lainsäädäntöä, lisää abstrakteja vaatimuksia. Lopulta on syntynyt yhteiskunta, joka ei välttämättä enää tuota mitään tai edes perusasioiden osalta toimi, mutta vaatii resursseja yksinkertaisesti pysyäkseen kasassa.
Tarvitaan yhä enemmän voimavaroja yhteiskunnan tukitehtävien ylläpitoon, siis enemmän toimintoja, joista seuraa koko ajan vähemmän hyötyä. Samaan aikaan eriarvoisuus kasvaa ja eliitti eriytyy muista. Möhkäle on syntynyt.
Tainter päätyy analyyseissaan kuvaamaan liian monimutkaiseksi kehittyneiden sivilisaatioiden tuhoutumista. Meillä sen sijaan on syytä olla vielä vaihtoehtoja.
Perussuomalaisten toive Suomesta on yksinkertainen ja nöyrä. Hyvinvoiva ja vapaa Suomi, jossa vapaa kansalainen rakentaa itse oman visionsa. Jossa voi tehdä työtä ja elää työllä, perustaa perhe, elää turvassa. Jossa saa päättää itse, mitä tavoitella, syödä, missä asua, miten elää, mihin uskoa, mitä sanoja käyttää. Maa, jonka tuntee omakseen.
Suomen valtion tärkein tehtävä on huolehtia kansalaisten turvallisuudesta ja perustavanlaatuisesta hyvinvoinnista, ja hyvinvointijärjestelmämme tukea ja auttaa ja suojella niitä suomalaisia, jotka eivät siihen itse, syystä tai toisesta, pysty. Paljon muita tarkoituksia sillä ei tarvitse olla.
Kansan selkänahasta revitään kuitenkin koko ajan joutavia asioita.
Viimeistään nyt pitää ymmärtää, että jatkossakaan ei ole varaa sen paremmin hoitajien palkankorotuksiin kuin lasten koulukirjoihin, mikäli tätä peliä ei puhalleta poikki. Perussuomalaisten mielestä hyvinvointiyhteiskunta ei tarkoita vain korkeita veroja vaan sitä, että suomalaiset itse hyötyvät korkeista veroista.
Ajatelkaa, tämä on muille liian radikaalia. Tai päinvastaisesti populistista. Miten hullu maamme onkaan, jos on populismia vaatia, että sinun ja muiden suomalaisten tulee hyötyä maksamistasi verorahoista.
Miksi näistä asioista ei puhuta? Miksi turhan ja toissijaisen aiheuttamista kustannuksista veronmaksajalle ja verotaakan kiristymisestä ei kerrota kovemmin? Miksi edes perinteinen oikeisto ei Suomessa kykene tai halua vastustaa tätä uudenlaista sosialismia? Siksi, että sen purkaminen on niin vaikeaa. Siksi, että se hyödyttää niin monia. Niin monet ovat ainakin toiselta jalaltaan kiinni verkossa. Joku hyötyy juuri siitä, että miljoonia ja miljardeja lapataan asioihin, jotka kaikki on vasta keksittykin viimeisten muutaman vuosikymmenen aikana.
30.4.2022 Eduskunta, Puoluevaltuusto, kuvassa Riikka Purra. kuva Matti Matikainen
Ville ja Riina asuvat Vantaalla. Heillä on kaksi lasta, joista toinen tarvitsee erityistä tukea. Ville ajaa bussia ja joskus viikonloppuisin taksia. Taksin ajaminen on vähentynyt, sillä ei markkinoilla tahdo enää suomalainen pärjätä. Perheen tulot ylittävät juuri sen rajan, jonka alla he saisivat varsinaista tukea elämiseensä. Mutta kaikki menee, mikä tulee. Riinan mielestä Ville on aina töissä. Arki on taistelua, ei vähiten siksi, että erityislapsi ei saa niitä palveluita, joihin hän olisi oikeutettu.
Ei vain ole tarjolla, ei pääse, jonot ovat liian pitkät, koettakaa selvitä. Riina on hoitaja, mutta hän suunnittelee lopettavansa ja lähtevänsä opiskelemaan. Työ on liian raskasta palkkaan nähden, ja hänen pitää olla oman erityislapsensa kanssa, vaatia palveluita, kyseenalaistaa päätökset. Kaikkialla puhutaan työvoimapulasta, mutta palkassa se ei näy.
Lasten päiväkoti on täynnä maahanmuuttajia, hoitajat vaihtuvat koko ajan, tunnelma on yleensä rauhaton. Riina on varma, että lapsen tilanne on heikentynyt päiväkodissa. Villen ja Riinan vuokrataloyhtiössä he ovat kai ainoat, jotka maksavat itse vuokransa. Hinta on kova, mutta viihtyvyys laskee koko ajan. Naapurit elävät erilaista vuorokausirytmiä, öisin on vaikea nukkua. Oikeasti he elävät myös erilaista kulttuuria, vaikka ympäristö on sama. Tähän pitää vain tottua, kuten sanottiin, kun Ville soitti Vantaan vuokra-asuntoihin valittaakseen, että porraskäytävässä pidetään juhlia. TV:ssä ministeri kertoo, että kaikkien pitää laskea elintasoaan. Riina äänestää, mutta Ville ei enää jaksa. Ei mikään kuitenkaan muutu. Naapurin rauhattomat lapset käyvät terapiassa, ja sosiaalityöntekijä hakee heidät joka viikko uimahalliin.
Toinen perhe asuu Kiteellä. Mikon työmatka on päivässä 45 kilometriä suuntaansa, Anne selviää onneksi puolella siitä, mutta valitettavasti eri kellonaikaan. Vielä kotona oleva 17-vuotias ajaa myös ammattiopintoihin omalla autollaan, koska mitään muuta vaihtoehtoa ei ole. Nuorimman hakee koulubussi. Perheen bensalasku kasvaa koko ajan, ja on oikeastaan jo mahdoton. Anne miettii vakavissaan, kannattaako töissä enää käydä. Käteen jää 120 euroa enemmän kuin jos jäisi kotiin. Ei vain tahdo luonto antaa periksi sellaiselle.
TV:ssä ministeri kertoo kävelyn ja pyöräilyn edistämisestä ja sähköautoilusta. Mikko klikkaa Nettiautoon ja hakee: sähköauto, farmari, vetokoukku. Hän saa viisi hakutulosta. Niistä halvin on VW Golf vuosimallia 2016, hinta on 20 890 euroa. Loput ovat hintaluokkaa 44 000 euroa – 55 000 euroa. Ei tule kauppoja. Yksi auto maksaa moninkertaisesti sen, mitä Mikon ja Annen perheen kaikki autot yhteensä, ostettaessa.
TV:ssä ministeri kertoo, että sähköautoilu on todellisuutta. Mikon mielestä hän on täysin vieraantunut elämästä.
Anne miettii, kannattaako tässä maassa yrittää, tehdä töitä tai edes asua. Mutta mieluummin sentään täällä kuin pääkaupunkiseudulla. Vantaalle muuttanut sisko kertoo puhelimessa, millaista siellä on.
Villelle, Riinalle, Mikolle ja Annelle hallitus kertoo, että heidän pitää olla valmiita laskemaan elintasoaan. Heille kerrotaan, että suurin ongelmamme on ilmaston lämpeneminen. Että Suomi on oikeusvaltio, joka huolehtii heikoimmistaan ja takaa kaikkien ihmisoikeudet. Heille kerrotaan, että vaikka suomalaisten osuus Vantaalla vähenee ja tilalle tulee maahanmuuttajia, se on vain nykyaikaa. Asian suurempi ihmettely kannattaa tehdä hiljaa yksinään, ettei tulisi pelanneeksi enempää populistien hyväksi. Niiden, joiden mielestä Suomi on edelleen vuonna 2022 suomalaisten maa.
1.5.2022 Helsinki, Perussuomalaisten vappu, kuvassa Riikka Purra. kuva Matti Matikainen
Arvoisat kuulijat, hyvä juhlakansa,
Tänäkään vappuna emme voi väittää elävämme normaalia kevättä. Yli kaksi vuotta jatkuneen kulkutaudin jälkeen ei koittanut politiikankaan arki. Uhka on tällä kertaa paljon virusta suurempi, ja turvallisuuspolitiikka sitä perinteisempää. Tähän vaaraan eivät auta kankaanpalat suun edessä tai eristäytyminen kotiin vaan sotilaallisen puolustuksen vahvistaminen, huoltovarmuudesta huolehtiminen, maanpuolustustahdon ylläpitäminen ja jäsenhakemus Natoon. Vaikka mielipiteitä on erilaisia, niin eduskunnassa kuin kansassakin, politiikan yhtenäisyys turvallisuuspolitiikan kysymyksissä on huomattavaa. Ulkoinen uhka kokoaa rivejä, joskin jokainen realisti tietää, että sellaista uhkaa ei olekaan, että tilaa politiikan ja talouden kähmintään ja omien etujen ajamiseen ei syntyisi.
En ajatellut kuitenkaan tätä vappupuheenvuoroa käyttää turvallisuuspolitiikasta tai ulkoisista uhista puhumiseen. Keskityn sen sijaan yhteiskuntamme sisäisiin asioihin ja niihin ongelmiin, joiden syntymiseen ja korjaamiseen voisimme vaikuttaa paljon enemmän kuin itänaapuriimme. Nimenomaan voisimme, mutta emme sitä tee.
Puheenvuoroni ihmettelee, miksi nykyajan sisäisiä uhkia on niin vaikea tunnistaa ja sellaisiksi tunnustaa.
Työ ei Suomessa kannata. Verotus on liian kovaa, monilla ei jää käteen juuri mitään. Kotona olemisella saattaa saada enemmän. Työmarkkinoiden rakenne, yrittämisen ja palkkaamisen byrokratia ja maahanmuutto lyövät naulansa samaan arkkuun.
Niin kauan kuin näin on, järjestelmämme rahoituspohja heikkenee, keskiluokan veronmaksuhalukkuus vähenee, polarisaatio kasvaa ja yhteiskunnan koossapysyminen ja luottamus heikentyvät. Riippumatta siitä, miten korkeaksi työllisyysaste nimellisesti saadaan tai kuinka talous kasvaa.
Samaan aikaan yhteiskunnallinen motivaatio tehdä asioita tämän maan ja kansakunnan hyväksi on yhä pinnallisempaa. Jos et koe itseäsi yhteisösi osaksi tai näet muiden elävän siivellä, et välttämättä toimi sen hyväksi.
Kyse ei ole vain rahasta. Kokonainen työntekemisen ja kansalaisena olemisen kulttuuri on muuttunut. On aivan eri tavalla hyväksyttyä, jopa ihailtavaa, nojata valtioon niin uusien oikeuksien antajana kuin niiden toteuttamisen kustantajanakin. Kansaneläkelaitoksen hyväntuuliset somemainokset viimesijaisesta sosiaaliturvasta ja sen helposta hakemisesta ja saamisesta ovat oire seinään ajavasta yhteiskunnasta. Enkä tarkoita, etteikö tukeen oikeutettujen pitäisi sitä saada.
Myöskään kansalaisuuteen ei nähdä enää kuuluvan erityisiä velvollisuuksia tai juuri mitään muutakaan tärkeää juuri tähän yhteisöön sitovaa. Esillä ovat individualistit, joskin yleensä kollektiivin eli veronmaksajan rahalla. Kulttuurimme, isänmaamme, perintömme pelkistyy vaatimuksiin lisätä monimuotoisuutta eli lähinnä eri maalaisia ja eri värisiä ihmisiä silmiemme eteen, kaikkialle minne katsomme. Tätäkö se on, kansalaisuus ja kansalaistaidot vuonna 2022? Matalamielistä, juuretonta, pinnallista.
Emme tunnu arvostavan kansalaisuutta muutenkaan. Suomen kansalaisuuden voi saada helpommin kuin käytännössä missään muualla. Se ei vaadi käytännössä mitään muuta kuin sen, että on asunut maassa joitakin vuosia ja integroitunut Kansaneläkelaitoksen omakieliseen palvelunumeroon. Ja sen kyllä huomaa, joka päivä yhä enemmän, ihan vain ympärilleen katsomalla.
Mainosmiesten ja maailmankansalaisten toiveiden vastaisesti ihmiset kuitenkin tarvitsevat tunnistettavan yhteisönsä – ja kyllä, se edelleen usein on oma, omankielinen, omannäköinen, omankulttuurinen. Eli Suomessa suomalainen.
Perussuomalaiset on verorahoitteisen ja tuloja tasaavan hyvinvointijärjestelmän kannattajia. Juuri siksi olemme huolestuneita nykytilanteesta ja suunnasta. Ihminen, joka haluaa kantaa itsestään vastuuta ja kokee voivansa vaikuttaa omaan elämäänsä, voi hyvin. Kaikki eivät synny hyviin oloihin, rohkeuden, terveyden, hyvän itsetunnon ja sosiaalisen pääoman perheisiin, ja moni kokee elämässään vakavia vastoinkäymisiä. Siksi on tärkeää, että yhteiskuntamme pilarit ovat vahvoja ja tukisivat. Mutta valitettavasti mitä suuremmaksi kuvaamani ongelma muodostuu, sitä heikommin pilarit enää toimivat.
Kaikki ovat samaa mieltä siitä, että työllisyyttä pitää parantaa. Tämä on tosiasia, mutta keskustelussa hokemaksi muuttunut. On toissijaista paaluttaa työllisyysasteesta jonkinlaisia numeroita, mikäli samaan aikaan ei ymmärretä todellisuutta ja politiikkaa erilaisten numeroiden taustalla. Työllisyysaste on numerona jo varsin korkea, tosin työttömyyskin on, esimerkiksi pitkäaikaistyöttömyys. Pelkkien työllisyyslukujen tuijottaminen ei ole mielekästä.
Meidän on syytä tavoitella työllisyyttä, josta on hyötyä julkisen talouden tasapainon kannalta. Josta on hyötyä suomalaisten kansalaisten, yksilöiden, kannalta. Tuottavuuden ohella tärkeää on se, kuka työllistyy, millaisiin töihin ja millaisin julkisin avuin sekä se, tuleeko palkalla toimeen vai vaatiiko se rinnalleen sosiaaliturvaa. Julkisen sektorin paisuttaminen tai matalapalkkatyöntekijöiden rahtaaminen ulkomailta eivät tuota kestävää työllisyyttä tai parempaa Suomea, mutta rahaa ne vievät ja vaativat lisää velkaa.
Siinäkään ei ole mitään järkeä, että ihminen kouluttautuu neljään tutkintoon etuuksien avulla eikä kuitenkaan kannustimia työhön synny. Tai sellaisia työpaikkoja ei ole tarjolla. Suomi on ikuisten opiskelijoiden maa. Ehkä osaamista syntyy, mutta pitäisikö sen tulla jotenkin yhteiskunnankin käyttöön eikä palvella vain yksilön omaa kehitys- ja kilvoittelutarvetta?
Suomalaisen veronmaksajan asema on surkea. Eivät auta sloganit iloisesta veronmaksajasta, mikäli työ ei kannata, lisätunnit eivät tuota, 37,5 tunnin työssä uurastamisella saa saman tai vähemmän kuin kotona olemisella, arjen välttämättömyyshyödykkeet, kuten bensa, sähkö ja ruoka, maksavat koko ajan enemmän ja kaiken kukkuraksi, et kuitenkaan saa välttämättä palveluita tai apua sitä tarvitessasi. Ensin maksat verot, sitten maksat palvelumaksut, olipa kyse hammashoidosta, lapsesi puheterapiasta tai monesta muusta asiasta. Miksi maksamme tällaista määrää veroja ahneelle valtion, kunnan ja pian hyvinvointialueen verokarhulle, jos emme hyödy siitä?
Perussuomalaisten mielestä hyvinvointiyhteiskunta ei tarkoita vain korkeita veroja vaan sitä, että suomalaiset itse hyötyvät korkeista veroista. Että tiet ovat kunnossa, kouluissa saa hyvää opetusta, lääkärille pääsee, poliisi turvaa ja homma toimii. Perusasioita. Valitettavasti nykypäivänä usein luksusta.
Verotuksen ja arjen kustannusten kiristyminen johtaa kovempiin palkankorotusvaatimuksiin, kuten tämän hetken lakkosumastakin nähdään, mikä taas johtaa kilpailukyvyn heikkenemiseen ja maamme kustannustason karkaamiseen. Paisuva julkinen sektori korkeine veroasteineen ja koko maailmaa holhoava politiikka eivät sovi yhteen innovaatioita tuottavan, investoivan ja uudistuvan yrityskentän kanssa, joista kuitenkin juhlapuheissa puhutaan. Me näivetymme.
Verotusta on välttämättä kevennettävä. Tämä ei ole mahdollista ilman menojen karsimista. Perussuomalaisten ajatukset veronmaksajan kustantamien kohteiden tärkeysjärjestykseen laittamisesta ja omien kansalaisten hyvinvoinnin ja turvallisuuden priorisoimisesta ovat välttämättömiä. Emme kuitenkaan saa tukea konkreettisille esityksillemme. Niitä käsitellään kuin ne olisivat radikaaleja. Ne eivät ole radikaaleja.
Ajattelutavasta ja mentaliteetista, jossa suomalaisen tulee maksaa kansainvälisistä lisäpisteistä, moralisoinnista, milloin mitäkin tarkoittavasta solidaarisuudesta ja aina vain kiihtyvästä maailmanparantamisesta ikään kuin se olisi velvollisuutemme, on tullut vallitseva, vain muutamassa vuosikymmenessä, ja se on radikaalia.
Miksi näistä asioista ei puhuta? Miksi tämän aiheuttamista kustannuksista veronmaksajalle ja verotaakan kiristymisestä ei kerrota kovemmin? Miksi edes oikeisto ei kykene vastustamaan tätä uudenlaista sosialismia?
Juuri siksi kansalaiset eivät tunnista sisäistä uhkaa. He eivät siten riittävästi ymmärrä, mihin heidän rahojaan käytetään.
Suomeen ei synny riittävästi työpaikkoja. Talouden noidankehät, kannustamattomuus, verokiilat ja lyhytnäköisyys heikentävät tulevaisuuden näkymiä. Se, että Suomeen syntyy uutta yrittämistä, yritykset voivat kasvaa, investoida ja palkata työvoimaa, on kaiken perusta. Tämä edellyttää taloudellista kasvua ja järkevää vero-, yritys-, ilmasto-, koulutus- ym. politiikkaa.
Työllisyyskeskustelu keskittyy kuitenkin yhä enemmän välttämättömään tarpeeseen saada kymmeniä tuhansia, satoja tuhansia, kovimmissa väitteissä vieläkin suurempia määriä ulkomaalaisia tekemään maamme töitä, joihin oma kansa – tai edes ne maassa jo olevat ulkomaalaiset – eivät syystä tai toisesta taivu.
Kouluttamattoman työvoiman haaliminen kehitysmaista on suuri virhe, myös kansantalouden kannalta. Sosiaalisen maahanmuuton ohella tällainen työperäinen maahanmuutto lisää huono-osaisuutta, pienituloisuutta ja eriarvoisuutta. Suomi väittää vähentävänsä eriarvoisuutta, mutta niin kauan kuin maahanmuuttopolitiikka on tällaista, se lisää sitä. Voimakkaasti. Vieraskielisyys on yhä olennaisempi tekijä huono-osaisuuden ja eriarvoisuuden taustalla, katsoimmepa kouluun, asuinalueille, tulotasoon tai sosiaalisten ongelmien kertymiseen. Ja se maksaa, vietävästi.
Suomalaisissa kunnan- ja kaupunginvaltuustoissa on hyväksyttyä sanoa, että kunta haluaa houkutella hyviä veronmaksajia. Valtakunnan tasolla Suomen eduskunnassa ei kuitenkaan saa sanoa, että Suomen pitäisi houkutella hyviä veronmaksajia, ilman että tulee haukutuksi milloin kylmäsydämiseksi, milloin köyhien vihaajaksi. Sama data, samat luvut ovat kuitenkin kaikkien saatavilla. On vaikea ymmärtää, miten vähän niitä luetaan ja käsitetään.
Halpamaahanmuuton ongelmat kohdistuvat koko yhteiskuntaan ja sen perusrakenteisiin, koska kustannukset lankeavat kaikille. Jatkuvat vaatimukset kouluttamattoman ulkomaalaisväestön lisäämisestä ovat täydellisessä ristiriidassa myös sen kanssa, että haluamme Suomeen korkean osaamisen ja teknologian työpaikkoja, pääomaintensiivisyyttä ja innovaatioita. Samoin se on ristiriidassa rakennemuutoksen kanssa, sillä Suomesta, kuten muistakin länsimaista, on kadonnut satojatuhansia alhaisen osaamisen työpaikkoja ja katoaa koko ajan lisää.
Merkillisin hokema Suomessa 2020-luvulla kuuluu näin: mikäli haluamme säilyttää hyvinvointivaltion, tarvitsemme satojatuhansia maahanmuuttajia EU- ja Eta-maiden ulkopuolelta, siis lähinnä kehitysmaista, koska muualta heitä ei juuri tule, tekemään niitä töitä, joihin meneminen ei suomalaisille tai maassa oleville ulkomaalaisille ole kannattavaa.
Hokema on levinnyt läpi yhteiskunnan, mutta sen viesti on väärä. Matalapalkkamaahanmuuton voimakkaalla lisäämisellä tuhoamme koko hyvinvointivaltion ja sen mukana muutakin omaa ja tärkeää.
Miksi niin harva puolustaa Suomea? Miksi vasemmistokin on nielaissut tämän syötin? Ne, joiden piti puolustaa sekä hyvinvointijärjestelmää että suomalaista työtä, työllisyyttä ja työntekijää, ovat oikeiston ja elinkeinoelämän rinnalla vaatimassa edullisempaa ja nöyrempää työvoimaa Suomeen. Lisää hoidettavia ongelmia julkiselle sektorille. Tästä kärsivät eniten juuri duunarit ja ihan tavallinen pieni- ja keskituloinen kansa.
Miksi ne tekevät niin? Siksi että maahanmuuton huutaminen avuksi on helpompaa kuin järjestelmän uudistaminen. Siis päätöksentekijälle, joka haluaa varmistaa uudelleenvalintansa. Maahanmuuton vaikutus yhteiskuntaan ja kustannukset veronmaksajalle eivät näy kansalaiselle niin selvästi, että he osaisivat sitä vastustaa. Varsinkaan kun ongelmasta puhuu vain yksi puolue. Kyse on kuin sammakon keittämisestä. Vesi kuumenee vähitellen, ja lopulta sammakkoparka ei enää voi hypätä pois.
Julkiselle sektorille on syntynyt valtava kokonaan maahanmuuttoon keskittynyt voimakas lonkeronsa, jolla on omia byrokraattisia intressejä. Paljon siitä eivät eroa maahanmuuttoa ja ulkomaalaisten ihmisoikeuksia syleilevät kansalaisjärjestöt, jotka tekevät samaa samalla, veronmaksajan, rahalla. Puhumattakaan bisneksestä, esimerkiksi asuntosijoittamisessa, joka kukoistaa tämän ilmiön päällä. Ja kaikki veronmaksajan rahalla.
Matalapalkkamaahanmuuton suhteen työn kannustinongelmat muodostavat pirullisen noidankehän: Yhtäältä merkittäviin reformeihin ei ole mielekästä ryhtyä niin kauan kuin maahanmuuttajien virta maahan jatkuu. Toisaalta ongelma ei milloinkaan lähde purkautumaan, mikäli maan sisällä olevien kannustimia ottaa vastaan sosiaaliturvan kanssa kilpailevaa työtä ei paranneta.
Mikäli haluamme säilyttää nykyisen hyvinvointiyhteiskunnan palvelut ja etuudet, tarvitsemme taloutta vahvistavia toimia eikä meidän pidä tuottaa maahan ihmisiä, joiden työllisyys jää tai päätyy heikoksi ja osaaminen ja ansiot alhaisiksi. Maahanmuuttajavaltaisten alojen heikko palkkakehitys ja imago entisestään vaikeuttavat kantaväestön halua hakeutua niille. Tämä nähdään vuorotellen alalta toiselle. Puhumattakaan räikeistä rikkomuksista ja hyväksikäytön vakiintumisesta kaikilla maahanmuuttajavaltaisilla aloilla. Uudenlaista orjatyötä, Suomessa.
Matalapalkkamaahanmuutto ei ratkaise ainuttakaan ongelmaa suomalaisen työllisyyspolitiikan, työmarkkinoiden ja kestävyysvajeen taustalla vaan pahentaa niitä.
Eikä talous ole pelkkiä euroja. Talous on myös arvoja. Se on luottamusta. Se on luottamusta siihen, että yhteiskunta toimii, se on tunnistettava, oma. Katsokaa Ruotsiin. Siellä asiat eivät, vakaista toiveista huolimatta, ole menneet maahanmuuton suhteen oikein. Eivät myöskään niin sanotun työperäisen maahanmuuton. Tietyiltä alueilta eivät ole paenneet ainoastaan ruotsalaiset vaan sieltä pakenevat myös yritykset. Liian vaarallista yrittää.
Perussuomalaiset ei halua luokkayhteiskuntaa, sen paremmin etnisin kuin muinkaan perustein. Haluamme säilyttää turvallisen, rauhallisen, tunnistettavan Suomen. Mikä siinä voi olla niin väärin?
Suomi on hylännyt omansa. Liian moni kamppailee. Huomaatko sitä lukemalla aamun uutisia? Etpä juuri. Siellä on aivan eri aiheet, silloinkin kun kyse on Suomesta ja suomalaisista.
On aika vaatia tätä maata, veronmaksajan rahoja, poliittista energiaa, huolemme ja huomiomme kohdetta palautettavaksi Suomeen ja suomalaisiin. Jos et pidä ajatusta radikaalina vaan tavallisena ja tavoiteltavana, tule mukaan. Lähde tekemään kanssamme sellaista Suomea!
Arvoisat kuulijat, kiitos huomiostanne, toivotan teille hyvää vappua, suomalaisen työn juhlaa!
Ukrainan sotatila ja Venäjän ajautuminen taloudelliseen nurkkaan ja hylkiöasemaan ovat lisänneet riskiä Venäjän suorittamiin itärajan operaatioihin.
Venäjän turvautuminen kolmannen maan kansalaisten hyödyntämiseen siirtolaisia rajan yli ohjaavassa hybridioperaatioissa on yhä todennäköisempää. Vaikka tästä ”välineellistämisestä” puhutaan sekä kansallisesti että EU:ssa, tosiasia on edelleen se, että Suomen viranomaisilla on nykyisen lainsäädännön puitteissa vain vähän mahdollisuuksia toimia tällaista vihamielistä operaatiota vastaan.
Perussuomalaisten johdolla aiheesta jätettiin välikysymys viime marraskuussa. Hallituksen vastauksessa ei esitetty mitään riittävän voimakasta toimenpidettä, jolla uhkaan kyettäisiin sen toteuduttua vastaamaan. Nyt riskit ovat merkittävästi kasvaneet.
Kyseessä on selvä kansallinen haavoittuvuus.
Rajavartiolaitos varautuu, ja valmiutta on nostettu. Yksittäisiä rajanylityspaikkoja voidaan tarvittaessa sulkea. Nykyisellä lainsäädännöllä välineellistämisessä käytettävien siirtolaisten turvapaikkahakemukset on kuitenkin aina vastaanotettava.
Viranomaisten toimivaltuuksissa on mahdollista lähinnä säännöstellä joukkoa ja pyrkiä turvaamaan hallittava järjestys.
Vihamielisessä tarkoituksessa Suomeen kohdistettuja joukkoja ei nykyisellä lainsäädännöllä kuitenkaan voida estää saapumasta maahamme.
Samaan päätyi sisäministeriön vasta julkaisema selvitys siirtolaisia hyödyntävästä hybridivaikuttamisesta. Myös EU-tasolla tilanne on ristiriitainen.
Yhtäältä unioni ei voi moittia yksittäisiä jäsenmaita, jotka ovat suojanneet ulkorajoja nimenomaan tällaisissa tilanteissa, viimeksi Valko-Venäjän käynnistämänä. Toisaalta samaan aikaan se ei tarjoa näille juridista selkänojaa vaan tyytyy esityksissään toistelemaan fraaseja.
Luottaako unioni, että jokainen itseään kunnioittava ulkorajajäsenmaa kuitenkin uhan toteuduttua ymmärtää realiteetit ja tekee kaikkensa rajojen suojaamiseksi? Luotatko sinä, että Suomessa kyettäisiin tekemään näin?
Tosiasia on, että Suomen rajaviranomaiset tarvitsevat lainsäädännön tuekseen. Eivät he voi ilman sitä toimia kansallisen turvallisuuden, yleisen järjestyksen ja Suomen edun mukaisesti.
Nyt on aivan viimeiset hetket, että hallitus laatii esityksen mekanismista, jolla tarpeen vaatiessa mahdollistetaan rajan suojaaminen kokonaisuudessaan ja turvapaikkahakemusten vastaanotto keskeytetään väliaikaisesti täysin. Muuta vaihtoehtoa ei ole.
dust/bones/politics 