Aluevaalien jälkeen

Pilvi, Sydän, Taivas, Sininen, Valkoinen, Rakkaus

Sunnuntain aluevaalien vaalitulos jäi perussuomalaisten osalta selvästi valtakunnallisen kannatuksemme luvuista. Lopullinen tulos 11,1 prosenttia on valitettavasti varsin yhdenmukainen äänestysaktiivisuuden kanssa. Aluevaalien kokonaisäänestysaktiivisuusprosentti jäi 47,5 prosenttiin eli vielä selvästi alemmalle tasolle kuin kesäkuun kuntavaalien ”historiallisen huono” 55,1 prosenttia. Näin heikolla yleisellä kiinnostuksella perussuomalaisten vain välttävä menestys ei ollut yllätys. Innokkaiden ja varmojen äänestäjien puolueet vastaavasti hyötyivät.

Enemmistö äänioikeutetuista ei halunnut äänestää lainkaan. He kokevat uudistuksen turhaksi tai huonoksi. He eivät näe äänestämistä mielekkäänä tai eivät usko voivansa vaikuttaa. Vaalien tarkoitus jäi kaukaiseksi. Osa ei välitä ja osa protestoi. Tämän pitäisi huolettaa kaikkia puolueita, riippumatta siitä, hyötyvätkö vai kärsivätkö ne alhaisesta aktiivisuudesta.

Teknisenä näyttäytyvä hallinnonuudistus ja soteasiat eivät kiinnostaneet perussuomalaisten perinteisiä kannattajia. Vaaleissa hyvin menestyivät sotealan työntekijät, ja keskustelu keskittyi pitkälti alan kysymyksiin. Perussuomalaisten kritiikki siitä, että mikäli ei puhuta isoista asioista eli rahasta, ei puhuta mistään, ei purrut. Kolmesta suurimmasta etenkin sosialidemokraatit ja keskusta keskittyivät luettelemaan parannuskohteita ja huolenaiheita, vailla konkretiaa. Tähän ongelmaan ja yleiseen tyytymättömyyteen hallitusta kohtaan onnistui iskemään oppositiosta vaalivoittaja kokoomus.

Koronaepidemia haittasi selvästi perussuomalaisten vaalityötä. Olemme aina olleet ykköstoripuolue, mutta nyt emme ole voineet tehdä tätä tärkeää vaalityötämme monella alueella vaalien alla lainkaan. Epidemia vaikutti myös toisella tapaa: koronapolitiikka ja rajoitustoimet jakoivat perinteisiä perussuomalaisten kannattajia, ja menetimme kannattajia molempiin suuntiin. Harvassa eivät olleet ne tilanteet, kun meitä syytettiin kahdesta keskenään päinvastaisesta asiasta samaan aikaan. Korona jakaa koko yhteiskuntaa entistä enemmän myös muuten kuin poliittisesti. Mikäli eduskuntavaalitkin jouduttaisiin vielä käymään tällaisissa poikkeusoloissa, tilanne voisi kärjistyä.

Pehmeitä arvoja vai kovaa rahaa?

Perussuomalaiset vastusti tätä uudistusta ja näitä vaaleja alusta alkaen. Uudistus ei mielestämme tule vastaamaan niihin ongelmiin, jotka ennen kaikkea ratkaisua vaativat. Sen varjolla on edistetty montaa muuta asiaa, kuten puoluepoliittisia intressejä ja uutta puoluetukea. Näillä eittämättä on vaikutuksensa myös seuraaviin vaaleihin.  

Sote poliittisena teemana kuvastaa pehmeyttä ja välittämistä. Läpi pääsi paljon soteammattilaisia ja selvästi enemmän naisia kuin miehiä. Voittava sanoma oli juuri se, jota itse eniten kritisoin – pelkkien toivekuvien esittämistä ja huolenaiheiden retorista julistamista. Perussuomalaiset ei ole parhaimmillaan tässä viestinnässä. Puhumme taloudesta, maahanmuutosta ja turvallisuudesta. Viestimme siitä, että toissijaisesta on pakko leikata, mikäli haluamme säilyttää ”sen hyvän ja pehmeän”, vaatii edelleen kehittämistä.

Asetelma, jossa puolue yrittää saada peruskannattajansa aktivoitumaan ylipäätänsä vaaleja kohti, aiheessa, joka ei iske, oli äärettömän haastava. Olisiko kannatusta ollut mahdollista saada ”sotettamalla” voimakkaammin vai olisiko se johtanut entistä vähäisempään kiinnostukseen jäänee epäselväksi.

Syytös siitä, että puhuimme asioista, joista ei päätetä aluevaltuustoista, on merkillinen. Niin puhuimmekin, ja näistä asioista juuri pitäisikin puhua. Suorassa valtionrahoituksessa olevat aluevaltuustot, jotka tulevat jakamaan puutetta ja eioota, eivät päätä tosiasiassa juuri mistään. Niiden liikkumavara on hyvin rajallinen. Todenpuhuminen ei antanut näissä vaaleissa menestystä, mutta katteettomien lupausten tai harhaanjohtamisen tiellekään emme aio lähteä.

Loppuiko bensa?

Vallan vahtikoira media toimi näissäkin vaaleissa ennen muuta perussuomalaisten vahtikoirana. Se valitettavasti onnistui tällä kertaa viestintämme ja esiin nostamiemme aiheiden vesittämisessä ja naurunalaistamisessa. Bensan hinta, jota siis käsiteltiin yhdessä mainoksessamme – osana hallituksen ilmastokurjistamista, jolla on nyt ja tulee aina olemaan vaikutuksensa ihmisten elämään ja myös soteen – nostettiin ykkösteemaksemme. Väite oli, että aiomme vaikuttaa aluevaltuustoissa bensan hintaan. Missään ei tietenkään tällaista ollut luvattu, mutta teema lähti liitämään, kuten joskus tapana on. En tainnut olla yhden yhdessä haastattelussa tai keskustelussa, jossa toimittaja ei olisi ivallisesti bensan hintaa esiin nostanut – ja yleensä vielä niin, etten saanut siihen edes vastata.

Polttoaineiden hinta ei ole kaikille tärkeä asia. Kaupunkilaistoimittajan voi olla hyvin vaikea käsittää, että maakunnissa kolmivuorotyötä tekevä hoitaja joutuu laskemaan, kannattaako töissä enää käydä.

Perussuomalaisten mainonta ja iskulauseet ovat aina erityishuomion kohteena. Mikäli keskusta pantaisiin perustelemaan, mikä ihmeen ”se kotimainen” tai demarit selittämään vaivaannuttavaa hyvinvointipornoansa tai kokoomus retoriikkansa persuuntumista, tilanne olisi tasapuolisempi. Tai jos muidenkin puolueiden täysin tuntemattomien edustajien tekemisiä ja sanomisia vahdittaisiin yhtä tarkasti – ja nostettaisiin niistä jopa pääuutisia.

Media voitti vaaleissa

Toisaalta me olemme tottuneet selviytymään tällaisessa ympäristössä, ja kuten illan kiitospuheessani totesin, siksi meistä on tullut niin vahvoja ja sinnikkäitä. Me emme kilpaile vain muita puolueita vastaan. Tällaisina hetkinä asia kiukuttaa enemmän, mutta pian ovat taas kynnet terävinä. Ja aina virheistä on syytä oppia. Muuten ei pärjää.

Näissä vaaleissa vihamielisesti toimiva media, olipa kyse sitten suoran puheoikeuden rajoittamisesta vaalikeskusteluissa tai muusta epätasapuolisesta kohtelusta ja vääristä väitteistä, vahvisti asemiaan. Sisäsyntyisesti perussuomalaista arvomaailmaa ja maailmankatsomusta vastustavat toimittajat tulevat seuraavien viikkojen ja kuukausien aikana tekemään kaikkensa, jotta ne saisivat perussuomalaiset polvilleen. Sotevaaleja käytetään symbolisesti nostamaan voittajia, mutta tässä tapauksessa erityisesti laskemaan häviäjiä.

Antaa tulla, hermot kestävät. Ainakin minulla ja toivottavasti myös joukkueellani.

Useaan otteeseen viime viikkojen aikana olen muistellut Seinäjoen puoluekokouksen haastatteluja. Miltei jokainen niistä alkoi toimittajan epäuskoisella ja pikkusieluisella loukkaantumisella siitä, miksi Halla-aho käytti merkittävän osan päätöspuheenvuorostaan median haukkumiseen. Minua pyydettiin kertomaan, miksi perussuomalaiset inhoavat mediaa niin paljon. Niin, ajatella! Olisikohan väistyvällä puheenjohtajalla jäänyt jotakin hampaankoloon.

Kuten olen aiemminkin lukuisat kerrat todennut, minun puolestani meitä saa iskeä ihan kuinka paljon tahansa, kunhan muita iskettäisiin saman verran. Päättömän vastustamisen ja mustamaalaamisen sijaan median ja poliittisen journalismin tehtävä on kuitenkin tulkita ja vahtia valtaa, ottaa puolueita ja poliitikkoja kiinni tyhjistä lupauksista, harhaanjohtamisesta ja valheista, vaatia vastauksia kaikkein vaikeimpiin kysymyksiin ja edellyttää avoimuutta. Näin ei Suomessa käynyt ainakaan näissä vaaleissa.

Hulluinta on se, että lehdistö alkoi ylipäätänsä kirjoittaa sotelupausten rahoituksen ongelmista vasta pari päivää ennen varsinaista vaalipäivää. Sama lehdistö myös kannatti puolueille kanavoitavaa uutta tukea, mitä voidaan pitää jo kansainvälisestikin katsoen käsittämättömänä – maailmalla kun lehdistö päinvastoin käräyttelee poliitikkoja ja puolueita oman taloudellisen edun ajamisesta.

Medialle oli aivan ookoo, että keskustelu pyöri vanhustenhuollon ja lastensuojelun tilanteen voivottelun ympärillä, sen sijaan, että se olisi esimerkiksi miettinyt, miten tähän on tultu ja etenkin, miten siitä voisi päästä pois.

Suomalaisissa toimittajissa on vaikka kuinka osaavia, ammattitaitoisia ja älykkäitä henkilöitä, mutta valitettavasti näkyvimmät poliittisen journalismin egoilijat ovat lähinnä noloja ja hoksottimiltaan kovin yksinkertaisia. Mutta valtaa, sitä heillä on, paljon enemmän kuin eilen valituilla aluevaltuutetuilla.

Perussuomalaisille: kiitos

Loppuun toistan vielä kiitokseni omalle puolueelleni ja sen aktiiveille – teitte todella hienon työn. Melkein heti kuntavaalien jälkeen olitte valmiit venymään uudelleen, vaikka tilanne näytti välillä lohduttomalta. Kiitos sydämestäni perussuomalainen kenttä ja kaikki yli 1500 ehdokastamme koko maassa. Kiitos koko puoluetoimisto ja muu puoluejohto. Onnittelut perussuomalaisille valituille!

Mikään ei tule ilmaiseksi eikä helpolla. Me kuitenkin tiedämme, mitä teemme. Olemme Suomen ainoa puolue, jonka tärkeysjärjestys on selvä ja jolle suomalainen tulee ensin, kaikissa vaaleissa ja kaikilla päätöksenteon tasoilla. Meidän sanomamme koskettaa ihmisiä. Me puhumme oleellisista asioista. Me teemme tätä muuttaaksemme maamme suuntaa, pelastaaksemme Suomen ennen kuin on liian myöhäistä, turvataksemme suomalaisten hyvinvoinnin ja turvallisuuden omassa maassaan. Näissä vaaleissa se riitti tähän tulokseen, seuraavissa toivottavasti ykköspuolueen paikkaan asti. Me tiedämme, että puolellamme ovat tyhjien lupausten sijaan tosiasiat, retoriikan sijaan suora puhe, poliittisen omaneduntavoittelun sijaan maan tulevaisuudesta huolen kantaminen.

Ei kannata lannistua, sillä kukaan ei luvannut tämän olevan helppoa – niin sanotaan jopa periaateohjelmassamme.

Kiitos.

Turvallisuuspolitiikasta ja #keskustelu’sta

Politiikassa asioiden pelkistyminen silkaksi somehuuteluksi ja hästägeiksi, äärimmäinen yksinkertaistaminen ja myyviin mielikuviin tarrautuminen perusteellisten argumenttien, pohdinnan ja ajatustenvaihdon sijaan on jokapäiväistä todellisuutta ja arkipäivää. Kyse ei ole pelkästä sosiaalisesta mediasta, vaan myös valtamedian syvään juurtuneesta logiikasta juosta helppojen, myyvien, vähänlaisesti lukijan omaa perehtyneisyyttä vaativien kantojen ja ilmiöiden perässä. Media jättää huomiotta yhtä, voimakkaasti ylitulkitsee toista ja kolmanneksi rakentaa alusta loppuun omia diskurssiuutisiaan, joiden toivoo muuttuvan lihaksi ja luuksi eli niin sanotuksi todellisuudeksi. Ja näin usein käykin.

Tämä ilmiö on sellaiselle politiikassa mukana olevalle ihmiselle, joka mielellään olisi perusteellisempi, harkitsevampi ja viihteettömämpi, toisinaan vaikea pala purra.

Erityisen vaikeaksi ja vastenmieliseksi se muuttuu, kun kohteena on Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka eli kun klikkiotsikot, somehuutelu ja hästägit liikkuvat alueella, joka koskee Suomen valtion eksistenssiä, suvereniteettia ja maamme ulkoista turvallisuutta.

High politics riensi twitteriin

Suomettuneeseen aikaan, ja monesti muulloinkin, ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa tavattiin pitää niin vaikeana ja monimutkaisena, että juuri kenelläkään ei uskottu olevan siihen kompetenssia. Kansalaiskeskustelua ei syntynyt eikä sitä kukaan kaivannut. 2000-luvun kriittiseksi väitetyssä individualismissa, jossa kansalaisen ”aktiivista osallistumista” erityisesti omalla sohvalla maaten pidetään suuressa arvossa, olemme siirtyneet toiseen ääripäähän. Siellä riittävän valistuneen kannan voi esittää kuka tahansa – ja varmistaakseen nopean etenemisen läpi kiirehtivän median mieluiten vielä joko ylimielisesti tai aggressiivisesti. Samaan aikaan monia muita merkittäviä kiista-asioita ei haluta alistaa esimerkiksi kansanäänestyksille – ja jopa pelkkää keskustelua pelätään tai pidetään populistisena.

Kuuntelin tasavallan presidentti Sauli Niinistön uudenvuodenpuheen, kuten useimmat muutkin suomalaiset. Puhe oli hyvä. Se oli myös varsin yllätyksetön. Yllätyksistä vastasivatkin puheen analysaattorit. Luin kolumneja ja näkökulmia ja ihmettelin. Sitten luin presidentin puheen vielä kertaalleen. En itse nähnyt siinä sitä, mistä otsikot kertoivat. Useimmat suomalaiset analyysit havainnoivat puheessa selvää liikettä Naton suuntaan ja enemmän tai vähemmän selkeää linjanmuutosta. Ulkomaiset kommentaattorit vetivät vielä vähän pidemmälle: Niinistö haluaa Natoon! Odotetusti presidentti sitten kolmantena päivänä puheen jälkeen päättikin korjata tehtyjä tulkintoja.

Saattaa tosiaan olla, että presidentin kannattaisi alkaa puhua vähemmin metoforin ja yksinkertaisemmin, mikäli hän haluaa varmistaa viestinsä perillemenon jo ensimmäisellä kerralla. Toisaalta kuten kaikki tietävät, epätarkkuus ei ole aina poliitikon taitamattomuutta vaan erityisesti herkissä kysymyksissä nimenomaista taitavuutta. Ainakin mikäli koltiaiset eivät kiirehdi tekemään siitä oitis kovaäänisiä, esittäjälleen epämieluisia tulkintoja.

Vuosi vuodelta leimahtavammaksi ja harkintaan kykenemättömämmäksi muuntuva ”someyleisö” on omavaltainen eikä juuri lainkaan puheiden ja argumenttien alkuperäisten esittäjien hallittavissa. Se kääntää halutessaan mustankin valkoiseksi, joko omin voimin tai itäisten maiden ohjauksessa. Tämä ei suinkaan päde vain nyt käytävässä turvallisuuskeskustelussa vaan monessa muussakin politiikan teemassa. Kaiken lisäksi tilannetta kärjistää se, että käymme vaaleja – vaikka sitä eivät kaikki tahdokaan muistaa – millä on aina vaikutuksensa sekä keskustelun intensiteettiin että puolueiden ja poliitikkojen muihin valintoihin.

Turvallisuuspolitiikan peruslinja

Suomella on mahdollisuus liittoutua sotilaallisesti ja hakea sotilasliitto Naton jäseneksi, mikäli siihen päädymme, ja näin pitää olla. Asiaa ei kuitenkaan päätetä vaalikeskusteluissa, sosiaalisessa mediassa eikä varsinkaan Venäjällä. Ulko- ja turvallisuuspoliittinen linjamme, sen vakaus, ennustettavuus ja toisaalta pidättyväisyys, ovat vahvuuksiamme. Suomi ei ole koskaan ollut sinisilmäinen geopoliittisissa tai geostrategisissa kysymyksissä. Linjaa ei ole syytä muuttaa jokaisesta rasahduksesta.

Perussuomalaisen puolueen näkökulma on perinteisesti korostanut sotilaallista liittoutumattomuutta ja uskottavaa kansallista puolustusta sekä Nato-option säilyttämistä. Kuten useimmissa puolueissa, meilläkin on erilaisia näkemyksiä. Kansalaiset yleisesti ovat gallupien perusteella edelleen selvästi Nato-jäsenyyttä vastaan.

Mikäli ”Nato-median” annettaisiin kehittyä yhtä pintapuoliseksi ja älyllisesti epärehelliseksi kuin millainen ”EU-media” on jo muutaman vuosikymmenen ollut, en epäilisi hetkeäkään, etteikö kansalaiskannatuskin saataisi riittävään nousuun. Euroatlantin tuulet eivät kuitenkaan vielä ole tarttuneet varovaisten impivaaralaisten pehkoihin.

Itse toivon, että kokoomuksen puheenjohtaja Orpon käyttämä fraasi Suomen tarpeesta ”olla mukana pöydissä” (IL 30.12.) olisi ennemminkin hälytyskello: Ei, ei enempää näitä pöytiä! Vaadimme edes oikeita ja konkreettisia argumentteja. Pitäkää pöytänne, jotka vievät meiltä rahan ja itsenäisyyden.

Valmistelemme puolueessa tälle vuodelle uutta turvallisuus- ja puolustuspoliittista ohjelmaa, mutta minulla ei ole tarjota kohupaljastuksia siitä. Emme valmistele sitä akuutisti muuttuneen turvallisuusympäristön vuoksi vaan siksi, että edellinen on vuodelta 2015, ja paljon kaikenlaista on tapahtunut.  

Joka tapauksessa omalta osaltani toivoisin, että turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa ei pelkistettäisi aivan arkipolitiikan ilmiöiden tasolle. Kyse on kuitenkin maamme turvallisuudesta ja olemassaolosta eikä mistä tahansa eteen tulevasta hallituksen esityksestä, omantunnonkysymyksestä tai puoluepolitiikasta.

Tämä ei tarkoita, että haluaisin hillitä harkittujen näkökulmien esilletuomista. Päinvastoin. Toivotan ulko- ja turvallisuuspoliittisen ja kansainvälisen politiikan keskustelun lämpimästi tervetulleeksi. OIen saanut koulutukseni siitä enkä arkaile keskusteluun osallistumista. Kerroin ennen puheenjohtajaksi valintaani (kysyttäessä), että olisin nähnyt Suomen Naton jäsenenä mieluiten heti 1990-luvulla. Se aika kuitenkin on mennyt, ja nyt on nyt.

Sen sijaan twitterin ”nyt todella Natoon tai olet Putinin kätyri”-kannanottoihin suhtaudun yhtä kielteisesti kuin silloinkin, kun niitä viljellään muissa yhteyksissä, esimerkiksi EU-keskustelussa.

Yleisestä Euroopan turvallisuustilanteesta, EU:sta ja Venäjästä

Venäjä ja Yhdysvallat neuvottelevat ensi viikolla Genevessä. Sitä ennen kokoontuvat esimerkiksi Naton ulkoministerit, Etyj ja Nato sekä Nato-Venäjä-neuvosto. EU:lla ei ole roolia keskusteluissa, mikä vahvistaa venäläisten käsitystä siitä, että EU on mitätön ulko- ja turvallisuuspoliittinen vaikuttaja. Tämä tehtiin selväksi myös EU:n ulkopoliittisen edustajan Josep Borrellin nöyryyttävällä kohtelulla tämän Moskovan vierailulla alkuvuonna 2021.

Euroopan Unioni ei kykene luomaan yhtenäistä linjaa Venäjän suhteen, koska etenkin Saksa on vastuuttoman energiapolitiikkansa takia täysin riippuvainen venäläisestä maakaasusta. Baltian maat ja Puola taas haluavat ajaa EU-Venäjä-suhteet lähelle katkeamispistettä, jota ei voida pitää Suomenkaan etuna. Energiapolitiikkaan ja sitä myötä myös ilmastokunnianhimoon liittyy useita turvallisuuspoliittisia elementtejä, joista ei varsinkaan Suomessa juuri keskustella. Huolestunut olen myös suomalaisen maatalouden edessä olevista ”kunnianhimoisista” heikennyksistä, joilla tulee todennäköisesti olemaan kielteinen vaikutuksensa kotimaisen ruoan saatavuuteen ja huoltovarmuuteemme.

Vaikka Saksa ja Ranska puhuvat paljon EU:n yhteisen ulkopolitiikan tarpeesta, kumpikin maa harjoittaa omaa aktiivista kahdenvälistä diplomatiaansa Venäjän suuntaan ohi muun EU:n. Tämänkin vuoksi on tärkeää, että Suomi pitää auki riittävän toimivat suhteet Venäjän suuntaan – Brysselin kakofoniassa Suomen ääni ei kuulu lainkaan. Yksimielisyyden vaatimuksesta EU:n ulkopolitiikassa ei tule missään olosuhteissa luopua.

Yhdysvallat ei tule antamaan periksi Venäjän etupiirivaatimuksille. Sillä ei kuitenkaan ole halua joutua suoraan aseelliseen konfliktiin Venäjän kanssa, minkä takia Ukrainaa ei olla Nato-jäseneksi lähiaikoina ottamassa. Yhdysvallat on asetoimitusten osalta tarjonnut ukrainalaisille vain kalustoa, jota voi käyttää puolustustarkoituksessa.

Venäjä voitti jo yhden erän saadessaan lännen takajaloilleen ja neuvottelupöytiin, mutta toisaalta silläkään ei ole kovin monia hyviä vaihtoehtoja.

Venäjän yleisesti heikentynyt asema hidastuneen talouskasvun, elintason nousun pysähtymisen, sisäisen tyytymättömyyden ja ulkopoliittisten ongelmien puristuksessa on ajanut sen tilanteeseen, jossa se on valmis uhkaamaan ennaltaehkäisevällä hyökkäyssodalla. Sillä, haluaako Venäjä ensisijaisesti hämätä vai rakentaa verukkeita johonkin muuhun, ei varsinkaan Suomen kannalta juuri ole merkitystä.

Kuten ei silläkään, onko etupiiriuhkailun ja sen lietsoman Natoa apuun huutavan kansalaiskeskustelun tarkoitus strategisesti lisätä esimerkiksi Suomen sisäisiä jännitteitä, vai onko kyseessä vain itänaapurille mieluinen sivuseuraus. Yllätyksenä se ei ainakaan tullut.

Suomen pitää tietenkin voimakkaasti tyrmätä Venäjän haaveet muodostaa etupiirejä, kuten on tehtykin, erityisesti tasavallan presidentin toimesta. Venäjä ei sanele suvereeneille valtioille niiden mahdollisuuksia. Suomi tukee muun lännen kanssa Ukrainan itsenäisyyttä ja alueellista koskemattomuutta. Pidän kuitenkin suoraa sotilaallista hyökkäystä Ukrainaan epätodennäköisenä.

Venäjän valtaapitävien tarkoituksena on lietsoa kansallishenkeä ihannoimalla neuvostomenneisyyttä ja yhdistämällä kansan rivejä aggressiivisella ulkopolitiikalla, jonka kärkenä on niin sanottujen lähiulkomaiden, mm. Ukrainan ja Valko-Venäjän, sitominen pysyvästi Venäjän vaikutuspiiriin. Putinista täytyy ymmärtää, että hän ei ole, kuten monet väittävät, isovenäläinen etninen nationalisti, vaan pikemminkin reaktionisti, joka haaveilee uudesta Neuvostoliitosta poliittisessa muodossa. Eikä narsistista persoonallisuuttakaan tietenkään voi sivuseikkana pitää.

Tosiasia on, että Itä-Ukrainan konflikti on käynnissä kahdeksatta vuotta. Siinä on kuollut tuhansia siviilejä ja ukrainalaisia sotilaita. Venäjä on puolustellut interventiotaan Itä-Ukrainassa venäjänkielisten ukrainalaisten suojelulla.

Euroopan epävakauteen on tietenkin vaikuttanut myös Yhdysvaltojen muuttunut asema, jossa se keskittyy mieluummin muunlaisiin omiin kansainvälisiin haasteisiinsa esimerkiksi Lähi-itään, Etelä-Aasiaan ja Kiinaan liittyen, sekä lukuisat muut EU:n ja omat ongelmamme.

Näistä lähtökohdista käynnistyi vuosi 2022, ja sillä meidän on mentävä.

Oikeutta ja kohtuutta

12.12.2021 Heinävesi, Riikka Purra. kuva Matti Matikainen

Koko sen ajan, kun olen aktiivisesti seurannut politiikkaa tai ollut mukana siinä, olen tapahtuma kerrallaan havainnut, kuinka mahdollisuudet päätöksentekoon murenevat tai jopa häviävät. Euroopan unioni on tietenkin vienyt osansa – antaen tilalle tähtilipun ja ne kuuluisat yhteiset pöydät.

Vielä suuremman palan on kuitenkin haukannut hankalammin hahmotettava kokonaisuus. Siihen kuuluvat monenlaiset oikeudet, kansainväliset sopimukset, perustuslaki ja muut hyvin käyttäytyvien valtioiden normistot. Maallisuudestaan huolimatta niiden asema vaikuttaa lähes jumalalliselta. Ihmisoikeusoppia meille yksinkertaisille ja tietämättömille sanoittavat valtiosääntö- ja perustuslakioppineet, eräänlaiset pappismiehet.

Perustuslaki, oikeusjärjestelmän ylin säädös, muistuttaa yhä enemmän jonkinlaista uskonnollista opinkappaletta. Iankaikkista totuutta ei sovi kyseenalaistaa, ja vain erityisen kilvoittelun ja vihkiytymisen – oikeustieteellisen koulutuksen ja (yleensä) riittävän vasemmistolaisen maailmankuvan – myötä siitä voi edes keskustella.

Niinkin iankaikkisena perustuslakiamme pidetään, että oikeusministeri kuuluisan pappismiehen auktoriteetilla tuettuna esitti muutama viikko sitten, että tietyt perustuslain pykälät pitäisi kokonaan jäädyttää. Eli että niitä ei voisi lainkaan muuttaa – ei edes sen vaikean ja pitkäkestoisen prosessin kautta, jolla nyt perustuslakia voidaan muuttaa. Nyt on siis hyvä ja täydellinen.

Suomen perustuslain mukaan jokaisella on oikeus turvallisuuteen, ja Suomi on EU:n jäsen. Kansainvälisten sopimusten erilaiset oikeuksien luettelot paisuvat vuosi vuodelta, mutta velvollisuuksia on vähemmänlaisesti.

Oikeasti kyse ei kuitenkaan ole jumalallisesta sanasta. Kuten muuhunkin lainsäädäntöön, siihen on vaikuttanut ympäröivä maailma, toimijoiden arvot ja politiikka, erilaisten asiantuntijoiden näkemykset ja maailmankuva.

Tietenkin me arvostamme oikeusvaltiota ja tarkasti säädeltyjä perus- ja ihmisoikeuksia. Lainsäätäjää pitääkin rajoittaa. Mutta asialla on myös toinen puolensa:

Todistamme kerta toisensa jälkeen, että roistojen ihmisoikeudet ovat Suomessa paremmin säädellyt kuin uhrien. Että poliisin pitää olla hyvin varovainen roistojen kanssa, jotta oikeuksia ei vain rikottaisi. Että järjestäytyneellä rikollisjengillä täytyy olla oikeus rakentaa rikoksista saadulla rahalla talo kenenkään estämättä. Että lastaan raiskaajalta puolustava isä saa vankeutta.

Tällä hetkellä, kun Valko-Venäjä moukaroi ihmisaseilla eli laittomilla siirtolaisilla Puolan rajaa ja pyrkii horjuttamaan kohdemaita ja koko unionia, ihmisoikeusnormistot näyttävät erityisen ongelmalliset puolensa. Ministerit punastelevat aitiossa, koska tietävät puhuvansa puppua väittäessään, että Suomi voisi tämän normiston puitteissa suojella itseään. Jos se pitää niistä kiinni kynsin ja hampain – ja tietysti pitää, jos pappismiehiltä kysytään – ei voi.

Maa, joka pitää niistä kiinni kynsin ja hampain, ei ole enää suvereeni. Tätä et kuule pappismiehiltä, mutta se on totta. Kun Puola toimii ja pitää laittomat maahantulijat ulkona, EU on hiljaa ja salaa tyytyväinen. Seuraavan päivän kokouksessa hymistellään sitten taas prinsiipeistä, EU:n yhtenäisestä linjasta ja syödään viinereitä.

Valiokunnan kuulemisessa ministeriön virkamies esitti meille, että vaikka Suomessa olisi sota tai kansakunnan elämää uhkaava yleinen hätätila, turvapaikkaoikeudesta kirjaavista sopimuksista emme voisi poiketa.

Jos näin olisi, sotiin ei enää tarvittaisi ruutia. Pelkät ihmiset riittäisivät.

(Kolumni on julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa 29.11.)

Suomeen ei tule juuri lainkaan huippuosaajia

Photo by cottonbro on Pexels.com

Hallitus haluaa enemmän kuin kaksinkertaistaa työperäisen maahanmuuton vuosikymmenen loppuun mennessä. Työperäistä maahanmuuttoa huudetaan ratkaisuksi sektorilta toiselle, ja sitä kannattavat yhtä lailla oikeisto ja vasemmisto. Ainoastaan perussuomalaiset kritisoi matalapalkka-aloille saapuvaa maahanmuuttoa.

Perussuomalaiset ei vastusta niin kutsuttuja kansainvälisiä osaajia tai sitä, että integroitumiskykyinen henkilö tulee Suomeen tekemään työtä, josta saatavalla palkalla hän tulee toimeen. Kuitenkin tilastojenkin perusteella tällaisia ihmisiä tulee Suomeen hyvin vähän.

Suomella ei ole tarjottavana kilpailukykyistä palkkatasoa, puhumattakaan verotuksen tasosta. Kansainvälisistä osaajista kilpailee moni muukin maa. Osaajia ei todellakaan jonota tänne, kuten monet väittävät.

Ja kuten olen moneen kertaan kuvannut, Suomi ei tule ratkaisemaan ainuttakaan sisäsyntyistä ongelmaansa, esimerkiksi hoitoalalla, työperäisellä maahanmuutolla.

Osaajat pääsevät helposti ja nopeasti maahan

Yleinen valituksen aihe on, että osaajan on vaikea päästä Suomeen töihin. Tälle valitukselle on hyvin vähän perusteita.

Jos olet osaaja ja erityisasiantuntija eli palkkasi on yli 3000 euroa kuukaudessa, ei oleskeluluvan käsittelyssä todellakaan mene kauan.

Johtamani hallintovaliokunta pyysi nähtäväkseen Maahanmuuttoviraston oleskelulupien käsittelyajat eri kategorioissa. Niistä kävi ilmi, että erityisasiantuntijoiden ensimmäisten lupien mediaanikäsittelyaika oli syyskuussa 10 päivää. Viime vuonna kesto oli 14 päivää.

Onko tämä todella liian kauan? Millainen osaaja tai yritys ei jaksa odottaa kahta viikkoa? Eihän Suomessa pääse edes lääkärille tuossa ajassa.

Kasvuyrittäjiä 1000 euron kuukausituloilla

Vastaavia paikkaansa pitämättömiä väitteitä esitetään kasvuyrittäjistä. Hallituksen ”pikakaistassa” oleskelulupa luvataan kahdessa viikossa myös kasvuyrittäjille ja heidän perheenjäsenilleen.

Tosin termi kasvuyrittäjä on vääristynyt, sillä Suomessa se ei tarkoita samaa kuin EU:n ja OECD:n määritelmissä, valitettavasti.

Kasvuyritys on OECD:n ja EU:n määritelmän mukaan yritys, jonka lähtötyöllisyys on vähintään 10 henkeä, ja seuraavana kolmena vuonna työllisyyden keskimääräinen vuosikasvu ylittää 20 prosenttia. Suomen ulkomaalaislaissa käytetään aivan erilaista määritelmää.

Suomessa kasvuyrittäjäksi pääsee, kunhan saa Business Finlandilta hakemukselleen vihreää valoa. Toimeentuloa vaaditaan 1000 euroa kuukaudessa. Lähes kaikkiin hakemuksiin tulee myönteinen päätös. Vaikka luvut ovat vielä pieniä, on päivänselvää, että tämä kanava tulee kasvamaan. Kasvuyrittäjän luvan saanut voi työskennellä muualla kuin niin sanotussa kasvuyrityksessään.

Maat, joista näitä Suomen mallin mukaisia yrittäjiä erityisesti saapuu, ovat yllätyksettömästi Iran, Venäjä, Intia, Turkki, Ukraina ja Pakistan. Tänä vuonna on Yhdysvaltain kansalaisilta tullut yksi hakemus.

Kasvuyrittäjän luvan saa nopeasti. Lisäresurssit ovat taanneet sen, että oleskeluluvan mediaanikäsittelyaika Maahanmuuttovirastossa oli syyskuussa enää 13 päivää.  

Lisää siivoojia kehitysmaista

Hallitus laittaa merkittävästi resursseja erilaisiin houkutteluihin ja käsittelyjonoihin. Lopputulos on silti sama. Maahan saavutaan erityisesti matalan palkan aloille. Viime vuosi, vaikkakin koronavuosi, oli tässä ennätys. Tänä vuonna kasvua tulee edelleen reilusti – ja tosiasiassa monet tahot juuri tätä maahanmuuttoa haluavatkin, vaikka puhuvat esteettisemmin osaajista tai huippuosaajista.

Ylivoimaisesti eniten lupia annetaan siivoojille, ravintolatyöntekijöille, hitsaajille ja puutarha- ja vastaaville työntekijöille. Hallituksen toimenpiteet saatavuusharkinnan helpottamiseksi entisestään lisäävät kouluttamattoman ulkomaalaisväestön maahan saapumista.

Koulutuspolitiikkaan korjaus ja työn kannustimet kuntoon

Suomi tarvitsee matalapalkkamaahanmuuton sijaan oman kansallisen työvoiman mahdollisimman kattavaa työllisyyttä, työmarkkinoiden ulkopuolella olevien reservien käyttöönottoa ja erityisesti kasvualojen asiantuntijatason ja yrityksiin syntyvän tuottavan työn lisäystä.

Lisäksi tarvitsemme ammatilliseen koulutukseen arvonnousun ja koulutuspolitiikan tarkoituksen ja motiivin uudelleensuuntaamisen. Kansallisen koulutuspolitiikan vastuulla on huolehtia, että oikeilla aloilla ja mahdollisimman hyvin myös oikeilla alueilla on riittävä määrä osaavaa työvoimaa.

Mikäli maahanmuuttoa halutaan edistää, sen pitää olla tiukasti valikoitua ja osaamisperustaista ja sijoittua muualle kuin matalapalkka-aloille. Työperäisen oleskeluluvan vaihtoehtona ei voi olla sosiaaliturva tai kotouttamispalveluiden varaan jääminen.

Työmarkkinoiden ja koulutuksen ongelmat – kuten kohtaanto, kannustimet, palkkataso – voidaan ratkaista ainoastaan kotimaassa.

Hätätila Helsingissä

Ei ehtinyt muste kuivua maailman ensimmäiseksi hiilineutraaliksi hyvinvointiyhteiskunnaksi täysillä tähtäävän hallituksen budjettikirjasta, kun kansalaisjärjestö Elokapina jälleen ilmoitti aikovansa asettua tukkimaan Helsingin pääväylää, tällä kertaa kymmeneksi päiväksi.

Vaikka hallitus oli vasta esitellyt Säätytalolla omaa ilmastoperformanssiaan ja julkaissut lisää maailman kunnianhimoisimman ilmastopolitiikan toimia, Elokapina ei ollut tyytyväinen. Poliisejakin uhkaileva ja kouluissa alaikäisiä värväävä järjestö haluaa, että Suomi julistaa ilmastohätätilan ja kantaa enemmän vastuuta. Sisäisen turvallisuuden ja poliisiasioiden vihreä ministeri Maria Ohisalo ei kolmestikaan kysyttäessä kyennyt kieltämään selkeästi laitonta toimintaa.  

Hallitus on vihreiden vanki. Vihreät on Elokapinan vanki. Eikä puolet oppositiostakaan kykene kuin nyökyttelemään.

Ennen vuoden 2019 eduskuntavaaleja kaikki puolueet perussuomalaisia lukuun ottamatta kirjasivat maailman kunnianhimoisimman ilmastopolitiikan tavoitteet tätä hallituskautta ohjaamaan.

Maailman kunnianhimoisin ilmastopolitiikka nostaa autoilun ja asumisen hintaa, ruoan hintaa, muun liikkumisen hintaa, yrittämisen hintaa, teollisuuden hintaa. Se syyllistää valinnoista ja ahdistaa tulevaisuudesta. Se kutsuu metsiämme hiilinieluiksi ja haaveilee kävelystä ja pyöräilystä valtion ensisijaisina liikkumismuotoina. Se antaa ohjaus- ja päätösvaltaa tahoille, joilla ei ole demokraattista mandaattia.

Vähemmän yllättäen Elokapinakin haluaa ”päivittää demokratiaa” eli antaa valtaa neuvostoille, joiden populistisesti arvellaan tuottavan ilmaston kannalta paremman ”kansan tahdon” kuin mihin edustuksellisen demokratian vaalit ja jähmeä parlamentaarinen järjestelmä kykenevät.

Hallituksen mukaan elinkeinoelämäkin on kunnianhimoisen ilmastopolitiikan takana. Totta kai se on, jos tarjolla on tuki- ja elvytysrahaa, kannusterahaa, vihreää kehitysrahaa, tutkimusrahaa, ilmastoinnovointirahaa – ja näiden kustannukset kantaa veronmaksaja. Siltikin tosiasiassa toimet osuvat moniin yrityksiin ja kansalaisiin kipeästi eikä kaikilla suinkaan riitä kukkarossa tai taseessa riittävästi ”kunnianhimoa”. 

Suomen taakse jäävät Ruotsi, Saksa, koko EU – ja kun kerran maailman ykköseksi tähdätään, koko muu maailma. Mutta siitä viis: Elokapina aikoo siltikin maata kadulla, hyödyntää niukkoja poliisin resursseja omiin viestinnällisiin tarpeisiinsa ja vaatia ilmastohätätilan julistamista. Ja hallitus vastaa vain seisovansa historian oikealla puolella.

EU:n ilmastopaketin myötä yhä todennäköisempi uhkakuva on, että suomalainen maksaa ensin oman hallituksensa kunnianhimot ja sitten vähän muidenkin. Esimerkiksi Italiassa ja Ranskassa kaivataan jo maksajaa yhä suuremmille ilmastolaskuille. Ketään ei varmasti yllätä, että Suomenkin grand old -ilmastopiireistä löytyy entisiä skdl:n jäseniä ja niitä, joille sosialismi on kaunista, mutta se ei vielä ole onnistunut.

Ilmastoministeri ja sisäministeri ovat haukan katseillaan löytäneet seuraavan kunnianhimon uhrin, suomalaisen maatalouden ja ruoantuotannon. Maailman kunnianhimoisin ilmastopolitiikka tulee tarkoittamaan myös yhä kalliimpaa kotimaista ruokaa. Vähemmän sen tuottajia. Heikentyvää omavaraisuutta, rapistuvaa huoltovarmuutta. Tai ehkä sitten lopulta ei kotimaista ruokaa lainkaan, sillä niinhän Suomen maatalouden päästöistä elokapinalogiikalla ainakin päästään.

Elokapinalle sallittakoon elokapinalogiikka ja maassa makaaminen. Hallitukselle sen sijaan toivoisi viisautta, kokonaisuuden hahmottamista ja suhteellisuudentajua.

(Kolumni on julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa 4.10.2021.)

Uhkakuvia ja pelolla ratsastamista

Hälytyskellot soivat ihmiskunnalle. Nyt on viimeinen hetki toimia. Vai etkö halua maailman pelastuvan? Kriisi, katastrofi, tuho, maailmanloppu – kannattaakohan edes aamulla herätä?

Nuoret, muun väestön ohella, kärsivät mielenterveysongelmista yhä enemmän. Masennus, ahdistus ja vakavat psyykkiset häiriöt lisääntyvät koko ajan. Arvioiden mukaan jopa joka neljäs nuori kärsii mielenterveyden ongelmista, ja erityisesti ongelma on pahentunut 13–17-vuotiaiden kohdalla.

Opetusministeri – eli se, jonka työkenttä on kaikkein lähimpänä lapsia ja nuoria – kertoi muutama viikko sitten, että meillä on enää ”muutama yksittäinen vuosi” aikaa saada päästöt selvään globaaliin laskuun. Ministeri, tuore äiti itsekin, siis kertoi, että meillä on enää muutama vuosi aikaa.

Mitä sitten tapahtuu? Tuhoudummeko me? Globaalit päästöt nimittäin eivät lähde laskuun muutamassa vuodessa. Monissa ilmastopäästöjen kannalta oleellisissa maissa ne päinvastoin lisääntyvät. Suomi voi vääntää itsensä vaikka kokonaan kiinni ja sammuksiin – globaalit päästöt eivät siltikään vähene.

Suomessa ei saa politiikassa pelotella sen paremmin rahan loppumisella kuin siirtolaisvirroillakaan. Ei sovi maalata uhkakuvia katuväkivallasta tai poliisien resursseista. Ei koulujen oppimistulosten laskusta, vanhustenhoidosta tai siitä, että EU etenee liittovaltion suuntaan.

Suomessa saa pelotella ainoastaan yhdellä asialla, ja se on ilmastonmuutos. Kansainvälinen malli ihmelasten koululakkoineen ja elokapinoineen ohjaa voimakkaasti. YK:n pääsihteeri väitti IPCC:n uusimman raportin ilmestyttyä, että miljardit ihmiset ovat välittömässä vaarassa. Tämä ei pidä paikkaansa edes kyseisen raportin mukaan, puhumattakaan paneelin ilmastotieteilijöiden varsin kapean profession ulkopuolisten asiantuntijoiden mukaan.

Länsimaissa riehuva ilmastopelko saa jopa koulutettuja aikuisia säntäilemään ympäriinsä ja puhumaan kriisikieltä. Erityisesti olen kuitenkin huolestunut siitä, mitä se tekee lapsille ja nuorille. Niille, joilla on koko elämä ja tulevaisuus edessään, identiteetti rakentumassa ja psyyke usein muutenkin kovilla.

Ennen kuin itse sain ympäristöherätyksen yläasteella, pelkäsin Ronald Reaganin nappia, ydinaseita ja yleisesti sotaa. Toivoin hartaasti, että ydinsota ei käynnistyisi ainakaan keskellä päivää, jotta ei tarvitsisi mennä päiväkodin väestönsuojaan vaan että pääsisi äidin kanssa samaan. Valvoin miettien, miltä tuntuu, kun kaikki loppuu. Koska niinhän käy, kun riittävästi pommitetaan.

Missä menee raja tiedostamaan kasvattamisen ja pelkoon kasvattamisen välillä? Se on toisinaan hiuksenhieno. Ilmastokasvattamisen osalta raja on aikoja sitten ylitetty, ja maksamme hintaa päästövähennysten lisäksi pelkoepidemian leviämisestä. Kun samalla syyllistetään niin autoilijat, maalla asuvat, maataloustuottajat, metsänomistajat, lihansyöjät kuin lomalla kävijät, alkaa yhteiskunnan koheesio räjähdellä kuin metaani. Sellaisessa yhteiskunnassa ei ole lapsen hyvä kasvaa.

Eikä välttämättä aikuisenkaan. Kun kriisikommentaattorit sanoivat, että lastentekeminen on Suomessa ilmasto-ongelma, vastareaktio oli varsin laimea. Kun samalta suunnalta huomautettiin, että lemmikkikoira on sekin ilmastopahis, useammat vastustivat. Viekää vaikka tuhkat pesästä (pesät tosin pitäisi kieltää), mutta koiraa ette vie, sanoo suomalainen. 

Vakavat ympäristöongelmat täytyy ottaa vakavasti eikä niitä ole syytä vähätellä. Realistisesti ilmastopolitiikkaan suhtautuvat ymmärtävät mittakaavan, niin Suomen osalta kuin globaalisesti. Maailma on arvaamaton ja usein vaikea, ja sen huomaa jokainen vuorollaan. Etenkään lapsia ja nuoria meidän ei pidä enempää lietsoa pelkäämään ilmastoa. Pelko lamauttaa eikä ole eteenpäin vievä tai ratkaisuja luova tunne. Kasvualustana se on pahin mahdollinen.

(Kolumni julkaistu 3.9. Maaseudun Tulevaisuudessa.)

Vastakkainasettelua

Afganistanin tilanne jatkuu eikä se tule ainakaan lähiaikoina ratkeamaan länsimaiden toivomalla tavalla. Suomen tulee EU:n mukana pyrkiä siihen, että turvapaikanhakijavirrat eivät käänny kohti Eurooppaa. Saksa, Ranska ja Itävalta ovat toistaneet meidän esittämää kantaamme siitä, että ainoa kestävä vaihtoehto on tarjota apua maasta poistuville ihmismassoille Afganistanin lähialueilla. Tämä on juuri näin. Muussa tapauksessa meillä on edessämme vuoden 2015 kaltainen tilanne, ja valitettavasti sekä EU että erityisesti Suomi ovat entistä huonommin varautuneita.

Maahanmuuttopolitiikassa on toki vihreän sisäministerin johdolla tehty muutoksia, mutta ne eivät ole normaalin yleiskielisen varautumisen tarkoittamia toimia, vaan päinvastoin sen varmistamista, että Suomi on tärkeimpiä vertailumaitaan houkuttelevampi ja haavoittuvampi turvapaikanhakijakriisin realisoituessa. Näillä toimilla ja tälläkin hetkellä edistetyillä uusilla helpotuksilla tullaan edesauttamaan suomalaisen järjestelmän taloudellisten, sosiaalisten ja turvallisuuteen liittyvien seikkojen murtumista. Muu hallitus antaa vihreän sisäministerin toimia haluamallaan tavalla, esimerkiksi perheenyhdistämiseen, suojelukategorioihin ja kansalaisuuden saamiseen liittyen. En ole nähnyt yhtä ainutta huomautusta pääministeripuolueelta tai keskustalta esimerkiksi siitä, että sisäministerin toimia ei ole edes hallitusohjelmassa. Miksi vihreät saa hillua hallituksessa ja päättää yksin maamme kannalta näin vakavista ja perustavanlaatuisista asioista? Tälläkö tavalla vihreät on valmis joustamaan ilmastotoimista, kunhan se saa vapaasti romuttaa maahanmuuttopolitiikan viimeisenkin uskottavuuden?

Kun Turkki käytti Kreikkaa ja EU:ta vastaan samanlaista ihmisasetta kuin Valko-Venäjä tällä hetkellä, realiteeteista ulalla oleva sisäministeri oli kiinnostunut vain ihmisten pelastamisesta. Jopa hänen oman puolueensa toinen ministeri tunnisti hybridioperaation olemassaolon. Sama nähtiin uudelleen, kun sisäministeriö lähetti Liettuaan rajavartijoita varmistamaan, ettei itsenäinen ja turvallisuuttaan suojaamaan pyrkivä maa Liettua missään nimessä toimi ihmisoikeuksien vastaisesti vaan antaa vieraan vihollisvallan lähettämien miesten saapua vapaasti maahan. Vain kassinkantajat jäivät tällä kertaa Suomelta järjestämättä, mutta uskon tämänkin asian hoituvan, mikäli ja kun massat lähestyvät Suomen rajoja.

Sekä mainitut lähialueillamme tapahtuvat siirtolaisuutta aseenaan hyödyntävät hybridioperaatiot että Afganistanin olosuhteet huomioiden tilanne on Suomen kannalta hyvin huolestuttava. Olen jo hallituskauden alussa todennut, että mikäli turvapaikanhakijavirrat tämän hallituksen aikana käynnistyvät, jälki voi Suomen kannalta olla vielä vuotta 2015 karmeampaa. Koska kuitenkin tiedämme, että ainoa uhka, josta saa vapaasti puhua ja siitä pelkoa tuntea, liittyy ilmastonmuutokseen, en odota yhteiskunnallisen keskustelun käynnistyvän.

Yleinen moraalinen poseeraus Afganistanin ja muun aihepiirin ympärillä on sen sijaan vahvaa. Asioihin realistisesti suhtautuvat leimataan inhimillisesti pahoiksi, samalla kun niin sanotut hyvät kilpailevat keskenään numerotasolla siitä, kuinka monta ihmistä Suomen nyt pitääkään vastaanottaa. Kokonaisuuden kannalta kaikki on tietenkin yhdentekevää, mutta eivät he kokonaisuudesta kiinnostuneita olekaan.

Turvapaikanhakija- ja pakolaisteollisuuden edunsaajat ovat myös voimakkaasti nostaneet profiiliaan, kuten vuonna 2015:kin. Esimerkiksi se verorahoitteinen järjestö, joka ei vieläkään ole kertonut, miksi se vei Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen muka kuolleen irakilaismiehen tapauksen, joka oli alusta saakka valetta ja huijausta. Mikään ei saa estää tälläkään kertaa näiden järjestöjen hyvyyden vapaata virtausta, veronmaksajan rahalla totta kai, ja muka kansalaisyhteiskunnan mandaatilla.

Tornio 23.8.2021. Kuva entisen järjestelykeskuksen ikkunasta.

Politiikassa kuulee usein sanottavan, että jotkin asiat tai tavoitteet eivät ole vastakkaisia vaan että ne ovat molemmat tärkeitä tai että vastakkainasettelua tulee välttää. Kuitenkaan missään muulla elämänosa-alueella kuin politiikassa asiat eivät tosiasiassa ole yhtä paljon vastakkain. Koko politiikka on erilaisten tavoitteiden, arvojen ja näkemysten kilpailua. Viime kädessä rahoja eli veronmaksajilta kerättyjä veroja hallinnoiva hallitus määrää, mikä tavoite, arvo ja näkemys voittaa. Silloin sitä vastassa ovat häviölle tai oppositioon jääneet kannat.

Afganistanin tilanteen kärjistyttyä rahasta ei ole taas sopinut puhua. Kaikki on huolta, välittämistä, auttamista, kunniavelkaa, velvollisuutta ja nopeaa reagoimista. Eduskunta kutsutaan kesken istuntotauon koolle, poliitikot kilpailevat, kuka on eniten huolestunut, kuka lupaa suurempaa pakolaiskiintiötä ja enemmän veronmaksajan rahoja afganistanilaisten auttamiseen.

Me, jotka tuomme toisenlaisia näkemyksiä keskusteluun ja pyrimme muistuttamaan tosiasioista ja mittakaavasta, tuomitaan kylmiksi, epäempaattisiksi, pahoiksi ja itsekkäiksi.

Miksi meillä ei ole samanlaista kilpailua huolen osoittamisesta ja kiirettä ratkaista omia ongelmiamme? Miksi terveydenhuollon tila, vanhustenhoito, hoitajien tyytymättömyys ja väsyminen, poliisin ja muun sisäisen turvallisuuden hälyttävä tilanne, koulujen ja lastensuojelun ongelmat, köyhyys ja kotimainen kärsimys eivät vedä vertoja, koskaan, tälle?

Miksi tätä yksinkertaista ja täysin loogista kysymystäni tullaan paheksumaan? Miksi kollegani muista puolueista kommentoivat hetken päästä mediassa, että perussuomalaisten vastakkainasettelu on iljettävää?

Siksi, että muut puolueet ovat irtaantuneet monista tosiasioista, Suomesta ja suomalaisuudesta ja myös siksi, että moralismi ja itsekorostus ovat nykypolitiikan tärkeimmät elementit. Sitä suuremmalla syyllä perussuomalaiset huomauttaa ja osoittaa, kun muilla taas lähtee laukalle, kun poliittinen energia suuntautuu hyvesignalointiin ja kun eurot ovat jälleen pikkurahoja.

Me tiedämme kaiken hinnan. Me voimme verrata näitä asioita toisiinsa, ja koska resurssit ovat aina rajalliset, niitä on myös välttämätöntä verrata. Eivätkö kaikki luettelemani kotimaan asiat tarvitsisi lisää rahaa, osa jopa merkittävästi lisää rahaa ja heti?

(Osa puheenvuorosta eduskuntaryhmän kesäkokouksessa Torniossa 24.8. Koko puheenvuoro täällä.)

Kansallismielinen ja isänmaallinen perussuomalaiset – Seinäjoen puoluekokous 2021

Teksti puolueen sivun ehdokasesittelystä.
Video julkaistaan myöhemmin.

Ks. myös ehdolle asettumisestani kertova tiedotustilaisuus.

Olen politiikassa siksi, että haluan muuttaa asioita – tästä periaatteesta ei ole syytä antaa periksi tähänkään profiilitehtävään haettaessa. Perussuomalaiset on vaihtoehto kaikille muille puolueille, ja näin tulee ollakin. Haluan, että voimme tehdä asioita hyväksi tälle maalle ja perussuomalaisia kansallismielisiä tavoitteita kannattaville.

Perussuomalaiset ei ole yhtä kuin puheenjohtajansa. Perussuomalaiset on suuri ja kasvava kansanliike, jonka luottamuksesta me puoluejohdossa ja kansanedustajina toimimme. Mikäli jäsenistö niin suo, olen valmis puheenjohtajaksi johtamaan tätä liikettä parhaan kykyni, osaamiseni ja sitoutumiseni mukaan. Itselleni tärkeintä on, että puolue saa sellaisen osaavan ja nöyrän puheenjohtajan, joka ymmärtää, että puolueen etu menee sen yksittäisten toimijoiden edun edelle.

Vaikka kuulostaakin kliseeltä, politiikka on joukkuelaji. Yksikään meistä ei olisi täällä mitään ilman perussuomalaiset-puoluetta.

Asioihin vaikuttaminen ei aina tai edes yleensä etene suoraviivaisesti. Kovaäänisin huuto ei useinkaan ole strategisesti järkevintä, vaikka tavoite olisi oikea. Politiikassa pitää jaksaa olla kärsivällinen ja katsoa pidemmälle tulevaisuuteen. Näin olen itse koko ajan toiminut. Ehkä siksi karsastan häpeilemätöntä populismia, joka pyrkii vain äänten ja suosion kalasteluun. Se on yhtä huono vaihtoehto tavoitteiden saavuttamisen kannalta kuin valita tehtäviin poliittisesti taitamattomia henkilöitä.

En ole koskaan kaihtanut johtamista, mutta itseni tyrkyttäjäksi minusta ei ole. Olen kunnianhimoinen, mutta pelkkä pyrkiminen ei kiinnosta. Kun lopulta vuosien vetkuttelun jälkeen lähdin politiikkaan, päätin olla tosissani ja tehdä parhaani. Olen suoriutunut tehtävistäni mielestäni hyvin.

Minulle perussuomalaiset on ennen muuta kansallismielinen ja isänmaallinen puolue. Meillä on vain yksi Suomi, juuri meille suomalaisille paras ja ensiarvoinen paikka. Tuo hyvä ei ole tullut automaattisesti – siitä on jouduttu taistelemaan, vuodattamaan verta, on tehty paljon töitä, kaaduttu ja noustu. Tätä meidän esi-isiemme ja -äitiemme saavuttamaa meidän pitää suojella – itsemme, lapsiemme, lastemme lapsien, Suomen hyväksi.

Olen työssäni pyrkinyt lisäämään perussuomalaisen politiikan asiakeskeisyyttä ja asiallisuutta mutta aina niin, että emme muutu teknisiä seikkoja, abstraktia puuta heinää tai politiikan yleisjargonia suoltavaksi laimeaksi puolueeksi. Perussuomalaisuuden ydin ja sanoma on selvästi muista puolueista erottuva, ei vain asiakysymysten vaan myös maailmankuvan osalta. Tämä on pohja, jonka päällä seisomme. Se pohja ei saa muuttua sen mukaan, onko paikkamme gallupissa ylhäällä vai alhaalla, eduskunnassa oppositiossa vai hallituksessa.

Pelkillä hyvillä poliittisilla mielipiteillä ei pitkälle pötkitä. Puheenjohtajan pitää osata edistää tavoitteita johdonmukaisesti ja strategisesti, oppia virheistä ja suurten paineidenkin keskellä muistaa, että täällä toimitaan vain ja ainoastaan jäsenistön ja äänestäjien luottamuksesta.

Pakkoruotsi, Nato ja rokotetodistukset

(Kysymykset ja vastaukset ovat osa PS-Nuorison puoluekokouksessa ehdolla oleville lähettämästä kysymyspatteristosta. Julkaisen omat vastaukseni näistä kolmesta kysymyksestä etukäteen. Liikkeellä on paljon sekä tahallista että varmasti tahatontakin väärää tietoa koskien ajatuksiani.)

7. Miten puuttuisit ns. pakkoruotsiin?

Olen ennen politiikkaan ja puolueeseen tuloa ollut pakkoruotsin säilyttämisen kannalla. Uskoin, että säilyttämällä kielivaatimukset esimerkiksi tietyissä työtehtävissä, kykenemme jarruttamaan monikultturismia eli ongelmallista massasiirtolaisuutta ja etenkin tämän mukana tulevien vieraiden kielten kuten arabian ja somalin uimista suomalaisen yhteiskunnan instituutioihin. Näin ei kuitenkaan ole käynyt, sillä myös kielivaatimuksista, kuten kaikista muistakin vaatimuksista, joustetaan näiden kunniakansalaisten kohdalla. Ruotsin kielen vaatimukset kiusaavat lähinnä suomalaisia. Peli on siis näiltä osin hävitty, eikä ruotsin kielen pakolliselle lukemiselle ole perusteita tästäkään suunnasta katsoen.  

Lisäksi olen ollut koulutuspoliittisissa ja pedagogisissa näkemyksissäni aina sitä mieltä, että koulun valinnaisuutta ei saa lisätä. Tämä on valitettavasti suunta, johon koko ajan mennään. Samalla oppimistulokset laskevat, eriytyminen kiihtyy ja pahoinvointi kasvaa.

Päinvastoin haluankin nostaa vaatimustasoa ja lisätä sekä matemaattisten aineiden että kielten opiskelua. En kuitenkaan kannata pakkoruotsia myöskään tältä osin, vaan kielen (englannin lisäksi) saisi valita itse. Monet valitsevat joka tapauksessa ruotsin.

Toisin sanoen, en kannata pakkoruotsia, ja koko reliikki pitäisi poistaa koulusta. En ole koskaan pakkoruotsia politiikassa muutenkaan edistänyt, vaan kirjoitus, jota aina välillä halutaan revitellä, on kirjoitettu ennen politiikkaan mukaantuloa. Se oli sen aikainen näkemykseni eikä minulle ole vaikeaa myöntää, että erehdyin. En myöskään ymmärtänyt, miten tärkeä asia tämä on niin monille.

Poliittisessa toiminnassani olen useita kertoja nostanut esille ruotsin kieleen liittyviä ongelmia, kuten erityisesti ruotsinkielisellä Pohjanmaalla toteutuvaa suoranaista sortoa suomenkielisiä kohtaan (esimerkiksi Pietarsaari). Olen vastustanut ruotsin palauttamista kirjoitettavaksi ylioppilasaineeksi ja muutenkin pitänyt aihetta esillä.

Valitettavasti pakkoruotsin vastustajien joukossa on myös henkilöitä, joiden myrkky on vielä paljon paksumpaa, ja tuota olen taas saanut viime päivinä maistaa. Erittäin syvä viha ja kauna kaikkea Ruotsiin ja ruotsin kieleen liittyvää, kuten kaksikielisiä ihmisiä kohtaan, jopa halu hävittää kaikki Ruotsiin ja ruotsiin liittyvä Suomesta, ovat nostaneet päätään. Kaikkea tällaista tietenkin vastustan.

Perussuomalaisten tulee jatkaa pakkoruotsin poistamisen edistämistä. Samalla on välttämätöntä ajaa etenkin peruskoulun alasajon pysäyttämistä ja koulun arvon palauttamista, muun muassa huolehtimalla opetettavien aineiden laaja-alaisuudesta ja vaatimustasosta.

Lisäkommentti: Kunpa ihmiset ymmärtäisivät, että se, että politiikassa voi tarkistaa kantojaan paremmaksi, on hyvä asia. Eikä senkään käsittäminen olisi pahitteeksi, että perussuomalaisissa ei kaikkien tarvitse olla kaikista asioista samaa mieltä. Selvisimmehän me juuri neljä vuotta puheenjohtajan ”väärän” Nato-kannankin kanssa, vai mitä?

8. Mitä mieltä olet koronapassista?

En kannata mallia, jossa rokotteen ottaneilla on erityisoikeuksia rokottamattomiin nähden. Rokotemyönteisyys voidaan taata ainoastaan vapaaehtoisuuden kautta. Pakkorokottaminen tai käytännön pakon sanelema pakkorokottaminen eivät kuulu Suomeen. Sellainen ainoastaan lietsoisi vastakkainasettelua, jo nyt kuumina käyvinä salaliittoteoreetikkoja ja yhteiskunnan polarisaatiota. Rokotemyönteisyys on Suomessa korkealla tasolla, ja tämä voidaan säilyttää ainoastaan pidättäytymällä pakkokeinoista. Kaikkien halukkaiden tulee saada rokote nopeasti. Tällä hetkellä näyttää siltä, että sairaalahoidossa ja vaikeiden ja pitkittyneiden oireiden saajissa rokottamattomat ovat huomattavasti yliedustettuna.

Toivoisin, kuten olen koko koronan ajan toivonut, että ihmisiä informoitaisiin myös siitä, mitä he itse voivat tehdä terveytensä eteen. Vaikka virusta vastaan ei voi yksittäisillä toimilla taistella ja seuraukset ovat monesti arpapeliä, voivat useimmat meistä tehdä toimia vahvistaakseen omaa terveyttään ja immuniteettiaan. Normaali paino ja tarvittaessa laihduttaminen, terveellinen ruokavalio ja liikkuminen ovat avainasioita hyvän elämän saavuttamisessa eikä niiden merkitystä myöskään ilmeisesti jäädäkseen tulleen koronaviruksen kohdalla pitäisi ohittaa.

Sairaudet iskevät joskus salakavalasti, mutta lähes kaikilla on myös vaikutusmahdollisuutensa omaan terveyteensä. Jos ihmisellä on itse aiheutettu metabolinen oireyhtymä, hän tupakoi eikä välitä siitä, mitä panee suuhunsa, pari rokotetta ei tässä kokonaisuudessa paljon paina.

Kansanterveyden edistämisen pitäisi olla paljon korkeammalla terveyspolitiikassamme. Se olisi paitsi inhimillisesti myös taloudellisesti järkevää. On käsittämätöntä, että edes tämän pitkäksi venyneen epidemian aikana asiasta ei juuri puhuta eikä ihmisiä aktiivisesti kehoteta parantamaan esimerkiksi ruokavaliotaan, vaikka suuri enemmistö vaikean taudin saajista on ylipainoisia.

9. Kannatatko Nato-jäsenyyttä?

En. Jos Suomi olisi liittynyt Natoon, se olisi pitänyt tehdä 90-luvun alussa. Enää sellaista mahdollisuutta tai ”optiota” samanlaisena ei käytännössä ole eikä sitä pidä nyt tavoitellakaan.

Itsenäinen uskottava kansallinen puolustus on kaiken perusta. Puolustuspoliittista yhteistyötä tulee jatkaa, mutta se on vain tätä palveleva lisä.

Yleisesti ottaen on todettava, että suomalainen puolustuspoliittinen keskustelu on toisinaan surkuhupaisaa. Nato ei ole mikään kauppa, johon voi kävellä sisään ja todeta haluavansa ostaa jäsenyyden, jonka sitten tuosta noin vaan saa – ja sitten se on. Toisaalta yksikään puolue ei sellaista edistäisi, niin kauan kun kansalaiset sitä niin vahvasti vastustavat.

Nato-kysymys kuuluu tietyllä tapaa politiikan knoppikysymyksiin. Toivoisin, että poliittinen kiinnostus ja keskustelu ulko- ja turvallisuuspolitiikasta olisi populaarilla tasollakin hieman syvällisempää.